Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia - 5

kunnianhimonsa. Joka puolelta kohoaa pikku kylistä valtaan pyrkijöitä
tavoitellen valtion paraita virkoja, ja kun rehellisyys ei ole
luontaista ihmiselle, vaan sitä kasvatetaan heidän keskuudessaan
pitkällä huolella ja teennäisillä menettelytavoilla, saamme nähdä
koronkiskojien pilvinä heittäytyvän valtion kassojen kimppuun.
Häväistyksen synnyttämä häly suurentaa paljon itse pahaa, koska
kansanvaltaisessa hallinnossa on vaikea mitään peittää, ja kaikki
joutuvat epäilyksen alaisiksi monien rikosten vuoksi.
Tästä en kuitenkaan päätä, poikani, että kansat silloin tulisivat
onnettomammiksi kuin nyt. Olen jo edellisissä keskusteluissamme
osoittanut, että en usko kansojen kohtalon riippuvan ruhtinaista ja
ministereistä, ja että sellaisille annetaan liian paljon arvoa, jos
niiltä tehdään yleisten onnettomuuksien tai menestyksen lähde.
Kuitenkin on lakien moninaisuus turmiollista, ja pelkäänpä, että
säädytkin käyttivät väärin lainsäädäntövaltaansa.
Samanlaista on Pekan ja Paavon pikku rikollisuus, kun he lampaita
paimentaessaan laativat säännöksiä ja huudahtavat: "Jospa olisin
kuningas!"... Jos Pekasta tulisi kuningas hän julkaisisi vuodessa
enemmän määräyksiä kuin keisari Justianus kokosi koko hallintonsa
aikana. Jo tältäkin kannalta Pekan hallinto näyttäisi minusta
vaaralliselta. Mutta keisareitten ja kuninkaitten hallitus oli
ylimalkaan niin huonoa, ettei huonompaa saata peljätäkään, eikä Pekka
epäilemättä tekisi enemmän tyhmyyksiä eikä ilkeyksiä kuin kaikki nuo
kahden- tai kolminkertaisilla kruunuilla vihityt ruhtinaat, jotka
vedenpaisumuksen ajoista ovat peittäneet maan verellä ja raunioilla.
Hänen kykenemättömyydessään ja hassuudessaan on mainiota se, että ne
tekevät mahdottomiksi nuo valtioitten väliset viisaat suhteet, joita
sanotaan diplomaattisiksi ja jotka päätyvät vain keinotekoisesti
sytyttämään turhia ja tuhoisia sotia. Ukko Demoksen ministeriltä, jota
lakkaamatta potkitaan, tuupitaan, sysitään, nöyryytetään, keikautellaan
ja ahdistetaan paljoa enemmän paistetuilla omenilla ja kovilla munilla
kuin katuteatterien halvinta kujeilijaa, ei ole vähääkään tilaisuutta
valmistella notkeasti työhuoneen salaisessa rauhassa, vihreän kankaan
ääressä, verilöylyjä, ottaen huomioon sen, mitä sanotaan Europan
tasapainoksi ja joka oikeastaan on vain diplomaattien peliä. Silloin ei
enää ole ulkopolitiikkaa ja se on suuri onni onnettomalle
ihmiskunnalle.
Näin puhuttuaan arvon mestarini nousi ja jatkoi seuraavasti:
-- On aika palata kotiin, poikani, sillä tunnen viileyden tunkeutuvan
pukimieni vaillinaisuuksien läpi, niissä kun on reikiä siellä täällä.
Ja jos jäisimme tämän holvin alla saattaisimme säikyttää Cathérinen ja
Jeannetten sulhaset, jotka täällä odottavat lempensä täyttymistä.


VIII
Neuvosmiehet.

Sinä iltana menimme, arvon mestarini ja minä, Pikku Bachuksen
puutarhaan, jossa tapasimme Cathérine pitsinnyplääjän, ontuvan
veitsisepän ja isän, joka minut siitti. He istuivat kolmisin pöydän
ympärillä viiniruukun edessä, josta he olivat maistelleet kylliksi
ollakseen hupaisia ja seuranhaluisia.
Sääntöjen mukaan oli valittu kaksi neuvosmiestä neljästä, ja isäni
puhui tapauksesta oman nokkansa mukaan.
-- On vahinko, hän väitti, että neuvosmiehetkin ovat virkamiehiä eikä
ravintoloitsijoita, ja että he saavat arvonsa kuninkaalta eikä
kauppiailta, etenkin Pariisin ravintoloitsijoiden ammattikunnalta,
jonka lipunkantaja minä olen. Jos minä saisin valita heidät, häviäisi
puute ja verot, ja olisimme kaikki onnellisia. Jos maailma ei vain
rupea kulkemaan takaperin kuin krapu, niin tulee päivä, jolloin
kauppiaat valitsevat kaupungin neuvosmiehet.
-- Niin, epäilemättä, vahvisti herra apotti Coignard, kerran saavat
mestarit ja oppipojat valita neuvosmiehet.
-- Älkääpä, älkääpä, herra apotti, virkahti isäni huolestuneena
kulmiaan rypistellen. Kun oppipojat pääsevät nimittämään neuvosmiehiä,
on kaikki mennyttä. Siihen aikaan kun minä olin oppipoika, en ajatellut
muuta kuin vahinkoa mestarini omaisuudelle ja vaimolle. Mutta heti kun
itse sain liikkeen ja vaimon, harrastan yhteistä hyvää, josta minunkin
menestykseni riippuu.
Lesturgeon, isäntämme, toi viiniruukun. Hän oli pieni, nopsa ja kiivas
mies.
-- Puhutte uusista neuvosmiehistä, hän aloitti kädet lanteilla. Toivon
vain, että he harrastaisivat yhteistä hyvää edes yhtä paljon kuin
entiset, jotka eivät siitä suuriakaan välittäneet. Mutta he alkoivat jo
oppia ammattinsa. Tiedättehän, mestari Léonard -- hän jatkoi isäni
puoleen kääntyen -- että koulu, jossa Pyhän Jaakon kadun lapset käyvät
katkismustaan oppimassa, on rakennettu puusta, ja että kipuna ja lastu
jo saisivat sen leimuamaan kuin juhannuskokko. Puhuin siitä
Raatihuoneessa istuville herroille. Kirjeeni ei suinkaan ollut kelvoton
tyyliltään, sillä olin kirjoituttanut sen kuudesta hopeakolikosta
sihteerillä, jolla on toimisto Armonlaakson luona. Esitin siinä
herroille neuvosmiehille, että kaikki korttelin pikkupojat olivat joka
päivä vaarassa käristyä kuin ankeriaat, seikka, joka olisi otettava
huomioon äitien helläsydämisyyteen nähden. Se herra neuvosmies, jolle
kouluasiat kuuluvat, vastasi kohteliaasti vuoden kuluttua, että vaara,
joka uhkasi Pyhän Jaakon kadun pikku poikia, herätti koko hänen
huolenpitonsa ja että hän tekisi kaiken voitavansa sen torjuakseen. Sen
vuoksi hän oli lähettänyt ylempänä mainituille pojille paloruiskun.
"Koska kuningas", lisäsi hän, "viisaudessaan rakennuttaa kaivon
voittojensa muistoksi, parin sadan askeleen päähän koulusta, ei
vettäkään puutu, ja lapset oppivat parissa päivässä käyttämään pumppua,
jonka kaupunki suvaitsee heille myöntää". Palattuani Armonlaaksoon,
lausuin sihteerille vastauksen, joka oli sepitetty tähän suuntaan:
-- "Hyvä herra valtuusmies, Pyhän Jaakonkadun koulutalossa on
kaksisataa pienokaista, joista vanhin on seitsenvuotias. Siinä oivia
pumppumiehiä ruiskuanne käyttämään! Ottakaa se takaisin ja
rakennuttakaa uusi koulutalo kivestä ja savesta."
Tämä kirje, kuten ensimäinenkin, maksoi minulle kuusi hopeakolikkoa,
sinetteineen. Mutta rahani ei mennyt hukkaan, sillä kahdenkymmenen
kuukauden kuluttua sain vastauksen, jossa herra neuvosmies selitti,
että Pyhän Jaakonkadun pienokaiset täysin ansaitsivat Pariisin
valtuuston huomion, joka toimisi heidän turvallisuudekseen. Siinä nyt
ollaan. Jos neuvosmieheni jättää paikkansa, täytyy minun aloittaa
kaikki alusta ja maksaa taas kaksitoista kovaa Armonlaakson kirjurille.
Sen tähden, mestari Léonard, vaikka olenkin vakuutettu, että
raatihuoneella on houkkioita, jotka olisivat paremmin paikallaan
markkinoilla Hölmöläistä näyttelemässä, minulla ei ole yhtään halua
nähdä siellä uusia naamoja. Pidän parempana säilyttää neuvosmieheni
ruiskuineen.
-- Minä taas, arveli puolestaan Cathérine, haluaisin hiukan kurittaa
poliisipäällikköä. Hän antaa Jeannette viulunsoittajan joka päivä
hämärissä kuljeksia Saint-Benoît-le-Bétourné'n portin edessä. Hän
hiipii kuin myyrä sivukaduilla ja vetelee perässään kaikissa
lammikoissa likaantuneita hameitaan. Julkiset paikat täytyisi varata
hyvin puetuille tytöille, että he voisivat esiintyä siellä kunniakseen.
-- Ohoh, äännähti ontuva veitsiseppä, luulenpa, että katu on kaikkia
varten, ja menenpä minäkin jonain päivänä, kuten isäntämme Lesturgeon,
Armonlaakson kirjurin luo, että hän minun nimissäni laatisi kauniin
anomuksen kulkukauppiasraukkojen puolesta. En saata koskaan asettaa
vaunujani oikein hyville paikoille, ennenkuin poliisit tulevat
häiritsemään, ja heti kun joku lakeija tai pari palvelustyttöä
seisattuu katselemaan tavaroitani, tulee suuri musta lurjus, joka lain
nimessä käskee minun kuljettaa romuni muuanne. Toisinaan muka olen
torikauppiaiden vuokraamalla maalla, toisinaan Leborgnen, valantehneen
veitsisepän lähellä. Joskus taas minun täytyy antaa tilaa jonkin
piispan tai ruhtinaan vaunuille. Ja niin saan tarttua vetohihnaan ja
kiskoa aisoista ja kiittää onneani, elleivät lakeijat ja sisäköt ole,
häiriötäni hyväkseen käyttäen, siepanneet maksamatta koteloa, saksia
tai komeata linkkuveistä. Olen kyllästynyt sortovaltaan, olen
kyllästynyt oikeuden palvelijain vääryyksiin. Tunnen suurta tarvetta
nousta kapinaan.
-- Siitä merkistä tunnen, sanoi hyvä mestarini, että olette
jalomielinen lukkoseppä.
-- En ole yhtään jalomielinen, herra apotti, jatkoi ontuva
vaatimattomasti. Olen kostonhaluinen, ja harmi on saanutkin minut salaa
myymään pilkkalauluja kuninkaasta, hänen rakastajistaan ja
ministereistään. Minulla on niitä aika hyvä valikoima kärryjeni
peitteen alla. Älkää ilmaisko minua. Se laulu "kahdestoista
lempilinnusta", on mainio.
-- En minä teitä petä, vastasi isäni, minusta hyvä laulu vastaa
viinilasia ja enemmänkin. Veitsistäkään en sano sen enempää, ja olen
hyvilläni, jos saatte omanne kaupaksi, sillä kaikkien täytyy elää.
Mutta myönnättehän toki sietämättömäksi sen, että kulkukauppiaat
kilpailevat kauppiaitten kanssa, jotka ovat vuokranneet puotinsa ja
maksavat veroa. Mikään ei ole sen vastaisempaa järjestykselle ja
hyvälle hallinnolle. Noitten kierturien röyhkeys on tavaton. Minne asti
se menisikään, jollei heitä hillittäisi? Eikös viime vuonna eräs
Montrougen talonpoika asettunut juuri minun ravintolani eteen, kärryt
täynnä kyyhkysiä, joita hän myi kahta liardia yhtä souta halvemmalla
kuin minä. Ja tuo moukka huusi, niin että ikkunaruudut tärisivät:
"Hyviä kyyhkysiä, viisi souta!" Uhkasin häntä parikymmentä kertaa
paistinvartaallani, mutta hän vastasi typerästi, että katu on kaikkien
omaisuutta. Valitin poliisipäällikölle ja sain oikeutta, niin että
lurjus karkoitettiin. En tiedä, mitä hänestä on tullut, mutta olen
vielä hänelle harmissani tekemästään vahingosta. Sillä kun näin
paraitten kauppaystävieni ostavan häneltä kyyhkysiä parittain,
puolitusinoittainkin, sain keltataudin, joka kauan piti mieltäni
alakuloisena. Toivoisin, että hänen nahkaansa lintuliimalla
kiinnitettäisiin höyhenet niistä linnuista, joita hän myi paistettuina
nenäni edessä, ja että häntä näin, kiireestä kantapäähän höyhenissä,
kuljetettaisiin pitkin katuja, takaperin kärryillään.
-- Mestari Léonard, puolusteli ontuva veitsiseppä, olette ankara
köyhälle väelle. Sillä lailla saatetaan onnettomat epätoivoon.
-- Herra veitsiseppä, virkkoi nauraen kunnon opettajani, neuvon teitä
teettämään jollain palkatulla kirjurilla pilkkalaulun mestari
Léonardista ja myymään sitä samalla kuin "kuninkaan kahtatoista
lempilintua". Olisi sopivaa tehdä hiukan pilaa ystävästämme, joka
puoleksi riippuvaisessa asemassaan ei ainoastaan pyri vapauteen, vaan
hirmuvaltaankin. Päätän kaikista puheistanne, hyvät herrat, että
kaupungin hallinto on vaikea taito, siinä kun täytyy sovitella aivan
vastakkaisia etuja ja että yhteinen etu on luotu suuresta määrästä
yksityisiä epäkohtia ja että lopulta on aivan merkillistä, miksi eivät
samojen muurien sisälle suljetut ihmiset syö silmiä toistensa päästä.
Se on onni, joka riippuu vain heidän pelkuruudestaan. Yleinen
rauhallisuus perustuu vain kansalaisten huonoon rohkeuteen, sillä he
kunnioittavat toisiaan vain keskinäisen pelon takia. Ja ruhtinas, joka
herättää pelkoa kaikissa, takaa heille siten rauhan arvaamattoman
onnen. Mitä taas tulee neuvosmiehiinne, joitten valta on pieni, ja
jotka eivät kykene teitä vahingoittamaan, eikä hyödyttämäänkään, ja
joitten ansio piilee parhaasta päästä heidän kepeissään ja suurissa
tekotukissaan, niin älkää liioin valittako, että kuningas valitsee
heidät ja että heidät, viime hallituskauden ajalta saakka, asetetaan
melkein kruunun palvelijoitten veroisiksi. Ruhtinaitten ystävinä he
ovat vaistomaisesti melkein kaikkien kansalaisten vihollisia, ja
jokainen sietää tuon vihamielisyyden sen tasaisuuden vuoksi, millä se
lankeaa kaikkien osalle. Se on sade, josta me kukin saamme vain
muutaman pisaran. Silloin kun kansa saa valita heidät (ja sellainen
kuuluu tapa olleen monarkian alkuaikoina), neuvosmiehet saavat ystäviä
ja vihollisia itse kaupungissa. Vuokraa ja veroa maksavien kauppiaitten
valitsemina he kohtelevat kulkukauppiaita pahoin. Kulkukauppiaitten
valitsemina he taas tuottavat huolta kauppiaille. Oppipoikien
valitsemina he vastustavat isäntiä, jotka teettävät työtä oppipojilla.
Siitä tulisi ikuinen riitojen ja kiistan syy. Heidän kokouksensa
tulevat meluisiksi, ja jokainen ajaa niissä omien valitsijoittensa
etuja ja harrastuksia. Luulen kuitenkin, että he eivät saa ikävöimään
nykyisiä neuvosmiehiänne, jotka ovat riippuvaisia vain ruhtinaasta.
Heidän vaativa turhamaisuutensa huvittaa kansalaisia, jotka näkevät
siinä itsensä kuin suurentavassa peilissä. He käyttäisivät
keskinkertaisesti keskinkertaista valtaansa. Kansan asemasta lähteneinä
heillä on yhtä vähän kykyä kehittää sitä kuin pysyttää se. Rikkaat
kauhistuvat heidän röyhkeyttään ja köyhät moittivat heitä
pelkuruudesta, kun oikeastaan olisi tunnustettava vain heidän huutava
kykenemättömyytensä. Muutoin he kyllä kykenevät tavallisiin tehtäviin
ja hoitavat yhteisiä asioita tuolla itsekylläisellä epäpätevyydellä,
jonka aina saavuttaa, mutta josta ei milloinkaan pääse.
-- Huh, huh, pääsi isältäni. Olette puhunut hyvin, herra apotti. Ja nyt
juodaan!


IX
Tiede.

Sinä päivänä me, oiva opettajani ja minä, ulotimme retkemme aina Pont
Neuf'ille saakka, jonka puolikuunmuotoiset kaidekomerot olivat täynnä
boukinistien näytelaatikoita -- romaaneja ja hartauskirjoja sekaisin.
Sieltä saa kahdella sol'illa koko _Astré'en_, _Grand Cyrus_-romaanin,
jonka kansia maaseudun lukijat ovat kuluttaneet ja tahrineet,
_Palohaavojen parantamisoppaan_ ja erilaisia jesuiittain teoksia.
Kunnon mestarillani oli tapana lukea ohi kulkiessaan muutama sivu
noista kirjoista, joita hän kuitenkaan ei ostanut, ollen aina ilman
rahaa ja säästäen viisaasti Pikku Bachuksen isännälle ne kuusi
hopeakolikkoa, jotka hän sattumalta oli saanut housuntaskuunsa. Muutoin
hän ei ollut ollenkaan ahnas tämän maailman hyvyyksille, ja hänen
mielensä ei tehnyt parhaitakaan teoksia, koska hän muutenkin sai
selville niitten oivalliset kohdat, puhuakseen niistä sitte ihmeellisen
viisaasti. Pont Neuf'in kirjat miellyttivät häntä sitä paitsi sen
takia, että niihin oli tarttunut rasvan haju, sillä ohukaisten
kauppiaat olivat asettuneet siihen lähelle. Ja niin tuo mainio mies
täällä hengitti samalla kertaa sekä keittiön että tieteen hänelle
rakkaita tuoksuja.
Pistäen lasit nenälleen hän tutki esillä olevia kirjoja tyytyväisenä
kuin sielu, josta kaikki on suloista, koska kaikki siihen suloisena
kuvastuu.
-- Jacobus, poikaseni, hän sanoi minulle, tämän miehen varastossa on
niihin aikaan tehtyjä kirjoja, jolloin kirjapainotaito oli niin
sanoaksemme kapaloissa, ja näistä kirjoista kuvastuvat vielä
esi-isiemme karkeat tavat. Näenpä täällä erään Monstrelet'n barbaarisen
kronikan, kirjailijan, joka oli yhtä näljäinen kuin sinappikulho ja
pari kolme Pyhän Margaretan elämäkertaa, joita perheenemännät muinoin
käyttivät kääreinä vatsallaan synnytystuskissa ollessaan. Olisi
käsittämätöntä, että ihmiset saattaisivat lukea ja kirjoittaa moista
lorua, jollei pyhä uskontomme opettaisi, että heissä syntyessään piilee
tyhmyyden siemen. Ja koska minulta ei ole koskaan puuttunut uskon valoa
ei edes, onneksi, pöydän ja vuoteen erehdyksissäkään, käsitän paremmin
heidän menneen tyhmyytensä kuin nykyisen älynsä, joka, suoraan puhuen,
tuntuu minusta harhaannuttavalta ja pettävältä, ja siltä se näyttää
tulevistakin sukukunnista, sillä ihminen on pohjaltaan tyhmä elukka ja
hänen henkensä edistykset ovat vain hänen huoltensa turhia tuloksia.
Sen takia, poikani, olen varuillani siihen nähden mitä he sanovat
tieteeksi ja filosofiaksi ja joka, minun mielestäni, on vain
kuvitelmien ja pettävien kuvien väärinkäyttöä ja, eräässä suhteessa,
pahan hengen voittoa sielusta. Tiedäthän hyvin, että en ollenkaan usko
kaikkia noita paholaisen vehkeitä, joilla köyhää kansaa pelotellaan.
Olen samaa mieltä kuin kirkkoisät, että kiusaus piilee meissä
itsessämme ja että itse olemme omia kiusaajiamme ja viettelijöitämme.
Mutta olenpa kiukuissani Descartesille ja kaikille filosofeille, jotka,
kuten hän, ovat luonnon tuntemuksesta hakeneet ohjeita elämälle ja
periaatteita sen viettämiselle. Sillä lopultahan, Jacobus poikani,
mitäpä muuta on luonnontuntemus kuin aistiemme kuvittelua? Ja mitäpä
lisää siihen tiede, kysyn sinulta, viisaineen Gassendista alkaen, joka
ei suinkaan ollut mikään aasi ja Descartes ja hänen oppilaansa aina
tuohon somaan tyhmyriin Fontenelleen saakka? Silmälaseja, poikani,
silmälaseja, sellaisia kuin nenäni päällä ratsastaa. Kaikki
mikroskoopit ja kiikarit, joilla kerskaillaan, mitä _ne_ todella ovat
muuta kuin tarkempia rillejä, parempia kuin minun, jotka viime vuonna
ostin optikolta Pyhän Laurin markkinoilla, ja joitten vasemman silmän
lasi -- sillä näen paremmin -- halkesi pahaksi onneksi tänä talvena,
kun ontuva veitsiseppä heitti minua päähän tuolilla luullessaan minun
halailevan Cathérine pitsinnyplääjää, sillä hän on raaka mies ja
täydellisesti lihan himon kuvitelmien sokaisema. Niin, Jacobus
poikaseni, mitä ovat nuo laitteet, joilla oppineet ja uteliaat
täyttävät näyttelynsä ja työhuoneensa? Mitä ovat kiikarit, astrolabit
ja kompassit muuta kuin keinoja auttaa aisteja niiden harhaluuloissa ja
suurentaa kohtalokasta tietämättömyyttä, joka meissä luontoon nähden
vallitsee lisäämällä suhteitamme sen kanssa? Oppineimmat meistä eroavat
tietämättömistä vain siten, että he ovat oppineet kyvyn saada hupia
moninaisista ja sekavista erehdyksistä. He näkevät maailmankaikkeuden
särmikkääksi hiotussa topaasissa, sen sijaan että katselisivat paljain
silmin hyvän Jumalan antimia, kuten esimerkiksi sinun äitisi. Mutta he
eivät vaihda silmiä varustaessaan ne lasilla, he eivät vaihda
välimatkoja käyttäessään avaruuden mittaamiseen sopivia laitteita, he
eivät vaihda painoa käyttäessään hyvin herkkiä vaakoja, he keksivät
asioissa uusia puolia, mutta eivät joudukaan uusien harhaluulojen
heiteltäviksi. Siinä kaikki! Jollen olisi vakautunut, poikani,
uskontomme pyhistä totuuksista, minulle ei jäisi, siinä vakaumuksessa
mikä minulla on, että nim. kaikki ihmistieto on vain edistystä hurjissa
kuvitteluissa, muuta kuin heittäytyä tältä kaiteelta Seineen, joka on
nähnyt muitakin hukkuneita juoksunsa aikana, tai mennä pyytämään
Cathérinnelta sellaista tämän maailman huolien unhoa kuin hänen
sylissään saa, mutta jota ei minun asemassani ja etenkään iälläni enää
sovi hakea. En tietäisi mitä uskoa noitten laitteiden keskellä, joiden
valtavat valheet suunnattomasti suurentaisivat näköni erehdyksiä ja
olisin ihan kurja akateemikko.
Näin puhui arvon mestarini vasemman puolikuun edessä Dauphine-kadulta
katsottuna, ja kauppiasta, joka alkoi pitää häntä paholaisen manaajana,
rupesi pelottamaan.
Yht'äkkiä hän taas puhkesi lausuilemaan temmaten vanhan Mittausopin,
joka oli valaistu Sébastien Leclerc'in[6] surkeilla kuvioilla:
-- Ehkäpä, hän jatkoi taas, sen sijaan, että hukuttaisin itseni veteen
tai rakkauteen, jollen olisi kristitty ja katoolinen, valitseisin
matematiikkaan uppoamisen, jossa henki löytää enimmän ahnehtimansa
ravinnon: johdonmukaisuuden ja jatkuvaisuuden. Tunnustan, että tuo
pieni kirja, niin halpa kuin onkin, saattaa minut sentään pitämään
arvossa ihmisneroa.
Näin sanoen hän avasi Sébastien Leclercin tutkimuksen niin äkkiä
kolmioitten kohdalta, että oli taittaa kirjan kahtia. Mutta kohta hän
heitti sen inhoten luotaan:
-- Oh, huokasi hän: luvut riippuvat ajasta, viivat tilasta, ja ne ovat
taas inhimillisiä harhaluuloja. Ihmisen ulkopuolella ei ole
matematiikkaa, ei geometriaa, niin että se on tiede, joka saa meidät
astumaan ulos itsestämme, vaikka se onkin olevinaan luonteeltaan kovin
riippumatonta.
Tämän lausuttuaan hän käänsi selkänsä huojentuneelle bukinistille ja
hengitti syvään.
-- Oi, Jacobus poikani, alkoi hän sitte. Näet minun kärsivän itse
hankkimastani taudista: minua polttaa myrkkyviitta, johon
pukeutumisesta ja koristautumisesta olen itse pitänyt huolen.
Näin hän puhui kuvallisesti, sillä todellisuudessa häntä vaatetti kurja
papintakki, jossa ei ollut kuin kaksi tai kolme nappiakaan. Ne eivät
myöskään liittyneet vastaaviin napinreikiin. Tätä hän nauraen sanoi,
kun hänelle siitä huomautettiin, aviorikolliseksi järjestelyksi,
kaupungin turmeltuneitten tapojen kuvaksi.
Hän puhui kiivaasti:
-- Vihaan tiedettä, koska olen rakastanut sitä liiaksi, niin kuin
irstailijat, jotka eivät voi antaa anteeksi naiselle, kun nämä eivät
ole vastanneet heidän unelmiaan. Olen tahtonut tuntea kaiken ja
kärsinyt syyllisestä hulluudestani. Onnellisia -- lisäsi hän --
tuhannesti onnellisia ovat nuo kiertävän puoskarin ympärille
kerääntyneet ihmiset.
Hän osoitti kädellään lakeijoita, palvelijattaria ja kantajia, jotka
seisoivat ryhmässä välskärin ympärillä hänen näytellessään taitoaan
renkeineen.
-- Katso, Paistinkääntäjä, jatkoi hän. He nauravat, kun toinen hupsu
potkaisee toista takalistoon. Se on todella huvittava näytelmä, vaikka
mietiskely on turmellut sen nautinnon minulta, sillä kun käsittää tuon
jutun ja koko metelin sisällön, ei enää nauratakaan. Minun olisi, kun
kerran olen kristitty, pitänyt pikemmin käsittää se mitä kavalaa on
tuossa pakanoitten mietelmässä: "Onnellinen se, joka tietää kaiken
alkusyyt!" Minun olisi pitänyt sulkeutua pyhään tietämättömyyteen kuin
suljettuun puutarhaan, ja jäädä pienten lasten kaltaiseksi. Minua
olisivat huvittaneet, vaikka ei juuri tuon Mondorin karkeat ilveet
(Pont Neufin Molière ei juuri kykene vetämään minua puoleensa, kun
oikeakin jo on liiaksi rivonsekainen[7]), mutta olisin saanut hupia
puutarhani ruohoista, ja olisin kunnioittanut Jumalaani omenapuitteni
hedelmillä ja kukilla. Kiihkeä uteliaisuus on temmannut minut mukaansa.
Olen menettänyt, kirjojen ja oppineiden kanssa seurustellessani,
sydämeni rauhan, pyhän yksinkertaisuuden, ja tuon nöyrien puhtauden,
joka on sitä ihailtavampi, koska se ei tummene kapakoissa eikä
porttoloissa, kuten ontuvan veitsisepän ja, jos uskallan sanoa, isäsi
esimerkki osoittaa. Hän on perin viaton, niin altis kuin onkin juomaan
ja huvittelemaan. Mutta niin ei käy sellaiselle, joka on tutkinut
kirjoja. Hänelle jää niistä iäksi ylpeä katkeruus ja kopea
surumielisyys.
Hänen näin puhuessaan hänen äänensä hukkui rummun pärinään.


X
Armeija.

Kun siis paraikaa olimme Pont Neufillä kuulimme rummun pärinää. Ohi
kulki värvärikersantin joukkue. Hän itse asteli kopeillen, käsi
lanteella tusinan sotilaan etunenässä, jotka kantoivat pistimensä
kärjissä makkaroita ja leipiä. Joukko kerjäläisiä ja lapsia katseli
tätä menoa suu ammollaan.
Kersantti kiersi viiksiään ja esitti värväyspuheensa.
-- Emme kallista korvaamme hänelle, sanoi oiva opettajani. Se olisi
vain ajan hukkaa. Tuo kersantti puhuu kuninkaan nimessä eikä siis saata
puhua nerokkaasti. Jos haluat kuulla oikein oivallisia puheita tästä
asiasta, niin käyppä jossakin noissa Ferraillen rannan kapakoissa,
joissa palkatut värvärit narraavat kirjoihinsa lakeijoita ja moukkia.
Nuo värvärit puhuvat kauniisti, koska ovat lurjuksia. Muistelen
nuoruudessani, kuningas vainajan aikana, kuulleeni mitä ihmeellisimmän
puheen tällaisen ihmiskauppiaan suusta, joka piti liikettään Kurjuuden
laaksossa -- sehän näkyy tännekin, poikani. Kootessaan miehiä
siirtomaihin hän jutteli tähän tapaan:
"Nuoret miehet ympärilläni! Olette tietysti kuulleet puhuttavan
Cocanian maasta. Täytyy mennä Intiaan asti löytääkseen tuon onnen maan,
jossa saa kaiken mitä mieli tekee. Haluatteko kultaa, helmiä, kalliita
kiviä? Tiet ovat niillä lasketut; saa vain kumartua niitä poimiakseen.
Eikä tarvitse kumartuakaan. Alkuasukkaat niitä teille poimivat. En
puhukaan kahvista, sitruunista, granaattiomenista, appelsiineistä,
ananasseista ja tuhansista makeista hedelmistä, joita kasvaa
viljelemättä kuin maallisessa paratiisissa. Jos puhuisin naisille ja
lapsille, saattaisin kehua heille kaikkia noita herkkuja, mutta nythän
selitän asioita miehille."
-- Jätän kertomatta kaiken, poikani, mitä hän sanoi kunniasta, mutta
saat uskoa, että hän siinä veti vertoja Demosteenekselle voimassa ja
Cicerolle sanarikkaudessa. Hänen puheensa tuloksena läksi viisi tai
kuusi onnetonta nuorukaista kuolemaan keltakuumeeseen soissa, ja siitä
näet, että kaunopuheisuus on vaarallinen ase ja että taidon teho
osoittaa vastustamatonta voimaansa niin hyvässä kuin pahassakin. Kiitä
Jumalaa, Jacobus, ettei hän, kun ei ole antanut sinulle minkäänlaisia
lahjoja, ole asettanut sinua vaaraan tulla jonakin päivänä kansojen
ruoskaksi. Jumalan valitut tuntee siitä, poikani, ettei heillä ole
liiaksi rohkeutta, ja olen saanut kokea, että tuo vilkas äly, jonka
Taivas on minuun kätkenyt, on vain alituinen vaaranaihe rauhalleni
tässä ja tulevassa maailmassa. Kuinkahan kävisi, jos Caesarin sydän ja
ajatuskyky asuisi rinnassani ja päässäni? Himoni ei erottaisi
sukupuolta ja sääli ei saisi puhevaltaa minussa. Sytyttäisin
suunnattomia sotia, niin sisällä kuin ulkonakin. Tuolla suurella
Caesarilla oli kuitenkin hieno sielu ja jonkunlaista mielenhellyyttä.
Hän kuoli arvokkaasti hyveellisten murhaajien tikariniskuista.
Maaliskuun Idus, ainaisesti kirottu päivä, jolloin viisastelevat
raakurit tuhosivat tuon miellyttävän hirviön! Olen arvokas suremaan
jumalallista Juliusta hänen äitinsä Venuksen rinnalla; jos sanonkin
häntä hirveäksi, teen sen vain hellyydestä, sillä hänen tasasuhtaisessa
sielussaan ei ollut liikaa muuta kuin voiman valtavuutta. Hänellä oli
luontainen rytmin ja tahdin taju. Nuoruudessaan häntä miellyttivät yhtä
paljon irstailun kuin opiskelun nautinnot. Hän oli puhuja, ja hänen
kauneutensa koristi epäilemättä hänen esitystensä tarkoitettua
kuivuutta. Hän rakasti Kleopatraa tuolla geometrisellä tarkkuudella,
jota hän osoitti kaikissa suunnitelmissaan. Kirjoissaan ja teoissaan
hän osoitti selvyyden neroutta. Hän oli järjestyksen ja rauhan ystävä
sodassakin, altis sopusuhtaisuudelle ja niin taitava lakien rakentaja,
että mekin vielä, niin barbaareja kuin olemmekin, elämme hänen
valtakuntansa majesteetin tehon alla, joka on tehnyt maailman
sellaiseksi kuin se nyt on.
Huomaathan, poikani, etten säästä kiitostani ja rakkauttanikaan
häneltä. Sotapäällikkönä, diktaattorina, ylimäispapillisena valtiaana,
hän on muovaillut maailman kaikkeuden kauneilla käsillään. Minä omasta
puolestani olen ollut kaunopuheisuuden opettajana Beauvais'n
kollegiossa, oopperalaulajattaren sihteerinä. Séezin piispan
kirjastonhoitajana, julkisena kirjurina Viattomain Lasten hautuumaan
luona, olen tehnyt komean luettelon harvinaisista käsikirjoituksista,
olen laatinut muutaman kirjasen, joista on parempi olla puhumatta ja
piirtänyt hienolle paperille mietelauseita, joita kustantajat eivät ole
huolineet. Mutta kuitenkaan en vaihtaisi osaani suuren Caesarin kanssa.
Se maksaisi liiaksi viattomuudelleni. Ja haluan mieluummin olla
tuntematon, köyhä ja halveksittu mies, kuten todella nyt olenkin, kuin
nousta niille kukkuloille, joista maailmoille avataan uusia päämääriä
verisiä teitä pitkin.
Tuo värvärikersantti, jonka kuulet tuolla lupaavan noille rahjuksille
kolikon päivässä, lihaa ja leipää, antaa minulle aihetta syviin
mietteisiin sodasta ja armeijasta. Olen koetellut kaikkia ammatteja,
paitsi sotilaallista, joka on aina herättänyt minussa inhoa ja pelkoa,
sen orjuuttavan luonteen, väärän kunnian ja julmuuden takia, mitä
siihen liittyy, ne kun ovat aivan vastaisia rauhalliselle
luonnonladulleni, villille vapauden rakkaudelleni ja hengelleni, joka
kunniaakin terveesti punniten arvaa pyssyn paukkeen tuottaman maineen
oikeaan arvoonsa. En sano mitään voittamattomasta taipumuksestani
mietiskelyyn, jota miekan ja pyssyn käyttö olisi aivan liiaksi
kahlehtinut. Koska en halua olla Caesar, niin ymmärräthän, että saatan
vielä vähemmän olla joku miekkaa kantava romaanisankari. Enkä salaa
sinulta, poikani, että sotapalvelus tuntuu minusta sivistyneitten
kansojen kauheimmalta rutolta.
-- Tämä tunne on filosofista laatua. Ei siis ole mitään mahdollisuuksia
siihen, että suuri ihmismäärä milloinkaan saattaisi tuntea siten. Ja
tosiasiassa kuninkaat ja tasavallat saavat aina niin paljon sotilaita
kuin haluavat uhrata sotiinsa ja paraateihinsa.
Olen lukenut herra Machiavellin tutkielmat Blaizot'n kirjakaupassa,