Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 2

Sua muisti hän, mua totteli, ei syössyt vaaran suuhun;
sen viime neuvon kuiskasin, kun yhtyi joukkoon muuhun.
Ei mielens' ollut sotimaan, pakosta lähti hän,
pois meilt' ei kuolla tahtonut, ei riemult' elämän.»
Vavahti neito haaveista suruisan uneksinnan,
kuin iskenyt ois aavistus kautt' ikävöivän rinnan;
ei viipynyt hän, katsahti vain taiston kenttää päin,
ja lähti hiljaa, hiipi pois, hämyksi häilähtäin.
Pois vieri hetki, toinenkin, yö joutui, taivaall' uivat
hopeina pilvet valkeat, vaan maat jo tummentuivat.
»Hän viipyy! Turha tuskas on, oi tytär, minne jäät!
Tääll' ennen aamun koittoa taas sulhosi jo näät!»
Ja tytär tulee, hiljalleen hän astuu äidin luokse,
ei enää sulosilmistä nyt kyynelvirrat juokse,
mut kylmänä kuin tuuli yön kätensä tervehtää,
kuin taivaan pilvi valkea on vilu poskipää.
»Tee hauta mulle, äitini, jo päättyi päivät multa;
paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta;
mua muisti vaan ja itseään, sun mieltäs kuuli vaan,
ja petti toivot veljien ja isiensä maan.
Kun tuli muut, mut armas ei, niin kuolleheksi itkin,
päin surmaa miesnä menneeksi, kuin meni kumppanitkin,
suruni oli suloinen, ei katkera kuin nyt,
tuhannen vuotta surra noin hänt' oisin mielinyt.
Voi äiti, yöhön pimeään hain kaatuneitten luota,
en nähnyt kellään muotoa ma tuttavaista tuota.
Nyt maailmassa viekkaassa en viihdy kauempaa,
kun kuollehiss' ei ollut hän, ma toivon kuolemaa.»

SVEN TUUVA.
Sven Tuuvan isä kersantti ol' ollut aikoinaan,
jo kuului Kustaan sodassa hän polveen harmajaan;
maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen,
last' ympärillä yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.
Älyä kuinka liiennyt lie äijält' itseltään
jaella lapsijoukolleen, ei tiedä yksikään;
mut liian paljon antanut lie vanhemmille kai,
kun poika viimesyntynyt vain rippehiä sai.
Sven Tuuva varttui kuitenkin, mies tuli harteva,
kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea,
ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan
ja teki, mitä teetettiin, päin mäntyyn kaikki vaan.
»Mi, Herran nimeen; poikani, sun perii hiljankaan?»
näin ukko Tuuva useinkin jo hoki huolissaan.
Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää
ja itse käypi miettimään, min kesti miehen pää.
Kun tuli Tuuva kersantti ja vanhaan virtehen
taas kerran lauloi: »Mikä mies sinusta tulee, Sven?»
niin aivan ukko ällistyi, kun poukahuttaa ties
Sven leveästä leuastaan: »Ka, niin no, sotamies!»
Lopulta pilkka-katsehen kersantti-vaari loi:
»Vai sotamies, sa tolvana? Oh huuti, poika hoi!»
»Niin», tuumi Sven, »min täällä teen, se kaikki kieroon vie,
ehk' eest' ei maan ja kuninkaan niin konsti kuolla lie.»
Tuost' ukko Tuuva hämmästyi ja heltyi itkemään;
Sven otti pussin selkähän, läks joukkoon lähimpään.
Mies terve, mitan täyttävä, ja muusta huoli viis,
hän pestin väkeen Dunckerin sai tinkimättä siis.
Nyt tuli sotatemppuja Sven Tuuvan harjoittaa,
se omituist' ol' laatuaan ja nähdä hupaisaa.
Korpraali huusi, hohotti, ja hohotti ja huus,
Sven todet, leikit väänsi vain kuin itse totisuus.
Ol' uupumaton kyllä, jott' ei verran vetäjää,
hän maata polki; tömisti ja heilui hiessä pää;
mut käännöstä kun käskettiin, hän pettyi ainiaan,
päin oikeaan, päin vasempaan, päin vastoin aina vaan.
»Olalle pyssyn» oppi hän, »jalalle pyssyn» tais,
»päin pistin», »kunniaa», on kuin hän kaiken oivaltais;
mut »kunniaa» kun huudettiin, hän laski pistimen,
»jalalle pyssy» käsky soi, olalle veikin Sven.
Näin tuli tuiki kuuluksi nyt Tuuva tempuistaan,
ja kaikki, miehet, päälliköt, ne kummaa nauramaan;
Sven, vakaana hän astui vain, ol' altis oppihin,
ja toivoi aikaa parempaa,--niin sota syttyikin.
Ol' läsnä joukon lähtö nyt, niin miehet miettimään,
täyspäinen tokko Tuuva lie myös myötä pääsemään.
Hän antoi heidän haastella ja tyynnä tuumi vaan:
»Jos muiden kanss' en mennä saa, kai yksin mennä saan.»
No, pitää pyssyn, rensselin sai hänkin, mukamas,
sai renki olla leirissä, sodassa sotilas;
Sven tappeli ja passasi ain' yhtä toimessaan,
eik' ollut arka milloinkaan, jos hupsu toisinaan.
Paluuta tehtiin, kintereill' on ryssä joukkoineen,
pois jokivartta Sandels nyt vetäytyi verkalleen.
Palasen matkaa eessäpäin veen poikki porras toi,
vain miestä parikymmentä nyt sitä vartioi.
Tien korjuu näillä toimenaan, ja työnsä tehtyään
etäällä taiston telmeestä he jäivät lepäämään,
talosta eineeks ottivat, mink' irti saivat vaan;
Sven Tuuva myötä oli myös, hän pantiin passaamaan.
Mut ilot jäi, kun törmältä nyt täyttä vauhtia
riens' adjutantti Sandelsin, hevonen vaahdossa:
»Jumalan tähden, sillalle, aseihin!» huusi hän,
»vihollisjoukon tiedetään täst' yli pyrkivän.»
Päämiehelle hän lisäsi: »Te silta purkakaa,
jos voitte, muuten viimeiseen vereenne taistelkaa!
Jos ryssä pääsee selän taa, niin meidät hukka vei.
Avuksi itse kenraali jo rientää, huolta ei!»
Hän kiiti pois. Mut portaalle pääs tuskin vartio,
kun toisen rannan törmäll' on plutoona ryssäin jo.
Se laajenee, se taajenee, se tähtää, laukaisee,
jo suomalaista kahdeksan ens' liekki lakaisee.
Ei hyvä enää viipyä, jokainen hätkähtää.
Uus ukkonen; ja jäljelle vain viisi miestä jää.
»Kivääri käteen, taaksepäin!»--jo kaikki uskoi sen;
Sven Tuuva yksin hairahtui ja laski pistimen.
Myös käännöksessä hämmentyi hält' aivan ees ja taa,
pois riensi muut, mut portaalle Sven poika porhaltaa.
Hän seisoo siinä jäykkänä, vakaana, vanhoillaan,
kaikille valmis neuvomaan parait' on temppujaan.
Eip' aikaakaan, kun osoittaa hän niitä kyllä saa,
kun silta täyteen ryssiä samassa tuoksahtaa.
Ne tuli päälle tuiskunaan, mut niistä joka mies
sai oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties.
Käsillä tätä karhua ei voitu kukistaa,
mies lähin muiden luodilta hänt' aina varjoaa;
mut ryssäin kiihtyy rohkeus, min toivo raukenee;
jo saapuu Sandels, näkee tuon, kun Tuuva taistelee.
»Noin, poika uljas, juuri noin!» hän huusi, »tullaan jo!
Äl' yli päästä piruja, viel' iske tuokio!
Noin suomalainen taistelee, kas siinä soturi!
Avuksi, pojat, joutukaa! Tuo meidät pelasti.»
Jo näki ryssä rynnäkön nyt tyhjiin rauenneen,
vihollisjoukko kääntyi, pois vetäytyi vitkalleen.
Taas tyynt' on, Sandels ratsultaan nous, astui sillan luo
ja kysyi, kussa äskeinen ol' ottelija tuo.
Sven Tuuvaa näytetään. Hän on jo taiston taistellut
ja taistellut kuin mies, ja nyt on taisto tauonnut;
hän näytti siihen nukkuneen levolle leikistään,
vakaampi ei, mut vaaleamp' on paljon entistään.
Ja Sandels silloin nukkujaa kumartui katsomaan,
ei tuntematon ollut tuo, vaan tuttu vanhastaan,
mut alla hänen rintansa punoitti nurmi nyt,
ol' luoti käynyt sydämeen, jo veri ehtynyt.
»Se luoti tiesi maalinsa, on myönnettävä se»,
näin kenraali nyt virkkoi vain, »ties enemmän kuin me;
ei otsaan käydä huolinut, sen huonoks arvioi,
vaan sattui sankar-rintahan, jalomman valikoi.»
Ja sanat nää ne kiertämään jäi väen keskuuteen,
ja kaikki katsoi Sandelsin niin oikein sanoneen.
»Näät Tuuvan mieli kylläkin ol' lyhyt mittojaan;
pää huono oli», arveltiin, »mut sydän paikallaan.»

VON KONOW JA HÄNEN KORPRAALINSA.
»Loasta arvoon, ken sinut nosti, ken
vain vuoks sun kulmakaartesi tummuuden,
sun auttoi saamaan paikan ja palkankin,
vaan sotamiehen virkahan korpraalin?
Ja kenen rinnall' ottelit aina näin
kuin vertainen ja kumppani vierekkäin,
ja miehuuttas ken kiitteli, minkä voi?»
Brask-korpraalille Konowin saarna soi.
»Nyt käytöksestäs ainainen kanne käy,
sinusta mikä pöppö nyt pöyhistäy;
sa keskell' ammunnan sotamiestä lyöt
ja mahtavasti mälliä kahta syöt!»
Brask saarnaa kuulla jurrotti majurin:
»Niin, korpraaliksi tyhjästä korkenin,
vaan virkaan siihen mun vaka miehuus vei;
vert' oli, mistä nousin, mut lokaa ei.
Jos lyönkin joskus, niin mikä kumma se?
Ma teen kuin moni muukin, ma teen kuin te;
ja vaikka yksin lyökää, niin lellityön
ma heitän hellemmille ja myöskin työn.
Tuon vieruskumppanuuteni kunniaks
on kaikkein nähden mälliä mulla kaks;
vaan laiha jos se kunnia teistä ois,
voin toisen mällin poskesta heittää pois.»
Ja Braskiin Konow silmänsä teristää:
»Mies oiva, mutta saakelin sarvipää!
Sa vierimmäisnä vastakin seiso vaan,
on turva semmoisesta, kun tarvitaan.»
Taas alkoi taisto; jääkärijoukollaan
von Konow metsään tunki, Brask mukanaan;
korpraali kulki jylhänä, majuri,
hän huuli lerpass' ampui ja kiroili.
Jo neljä tiimaa noin oli noituillut,
mut seikka siitään muuksi ei muuttunut.
Hän tiellään kaatuneen näki jonkun vaan,
puu puulta ryssä pois veti joukkojaan.
»Hiis vie», hän ärjyi, »ei suju ensinkään,
kyll' lentää kuoret männyistä, sen mä nään,
vaan ryssä puitten suojassa pääsee pois,
te tähtäätte, kuin silmiä teill' ei ois.»
Tuon virkkaa tuskin ehti hän viiksistään,
kun kieppui Braskin puustista kellellään;
kas siinä vastausta jo liioinkin,
moist' ei ois luullut tohtivan korpraalin.
Käy miekkaan, kimpoo päin vihankalvas mies:
»Mit' uskallat, sa ryökäle? Herrankies!
Nyt luines, nahkoines piru otti sun,
Lyöt päällysmiestä keskellä ottelun!»
Mut Brask hän seisoi tyynenä vanhallaan:
»Pidättäkäähän pamppua hetki vaan,
siks että palkan tuolle ma maksaa voin,
jok' ampui kohti, juuri kun puustin soin.»
Näin virkkain Brask nyt tähtäsi pyssyllään;
ja pensaan taakse, huomasi äkkiään
von Konow miehen kaatuvan parrakkaan
noin kaksikymment' askelta heistä vaan.
»Vai tuonko luoti vingahti korvissain,
kun kuuperruin, taas ystävät ollaan vain!
Sep' oli miehen konraus, totta vie,
ei unhoittuva multa, se koskaan lie.»
Brask Konowill' on vuosia viettänyt,
siell' aina äijät yksissä nähdään nyt:
he usein kuomat parhaat on päällä maan,
mut yhtä usein joutuvat jupakkaan.

KUOLEVA SOTURI.
Lemulla oli verinen
jo päivä päättynyt,
ja kaatuneitten viimeinen
valitus viihtynyt;
maat tummui, tummui vetten vyö,
kuin hauta hiljainen ol' yö.
Veen vierelle, mi taistelon
kuvasti taannoisen,
soturi vanha jäänyt on,
Suursaaren aikuinen,
pää kättä vasten, kalmaiset
jo kasvot, veret vierrehet.
Hält' ystävä ei yksikään
jäähyväissanaa saa,
maa, jota kastoi verellään,
ei ollut synnyinmaa;
kotonsa Volgan äärell' on,
tääll' on hän vieras suomaton.
Vain joskus silmän sammuvan
hän vaivoin kohottaa;
mies nuori samaan santahan,
lähelle kuolevaa,
on kylmennyt jo; tuohon jää
se tuijottain, ei muuta nää.
Kun luodit löi, kun sota soi,
maa huurtui hurmehin,
niin vihan miekka salamoi
kädessä kummankin.
Nyt nuoren miel' ei taistohon,
nyt suopi vanhus sovinnon.
Mut yhä kulkee hetket yön,--
mist' airon loiske tuo?
Kuu tanterelle verityön
jo paistehensa luo:
vesillä yksin neito sous,
jo rantaan ehti, maihin nous.
Miks, aave rauhaton, sa sait
luo tuonen niittomaan?
Käy ruumis ruumiilta hän vait
ja kyynelehtii vaan.
Vait käy kuin varjo,--valvahtui
jo vanhus, katsoi, kummeksui.
Mut vaellusta seuraten
ain' yhä hellemmin
hymyili silmä suruinen
ja miettiväisemmin;
jo sydän aavistanut lie,
mihinkä kulki neidon tie.
Hän vartoi: tyttö läheni,
kuin kutsun kuullut ois,
niin suoraan, varmaan, ääneti,
kuin henki häntä tois.
Jo saapui valaistessa kuun
jo sattui katse kaivattuun.
Hän näki, nimen äänsi,--suu
ei vastausta suo;
sylihin vieno viskautuu,--
ei sulje syli tuo;
läväisty rinta elvy ei,
vait kaikk' on, kaiken kalma vei.
Yks silloin kyynel pisaroi
jo silmään sotilaan,
yks sana huuliltansa soi,
yön ymmärtämä vaan.
Hän nousi, astui askelen
ja kuoli neidon etehen.
Tuon sanan tulkita ken voi,
min siinä virkkoi mies?
Suruisa katse, min hän loi,
ja kyynel mitä ties?
Ja neidon luo kun päästyään
hän kuoli, mitä miettikään?
Oliko tunnon tuskaisen
se viime tunnustus,
sydäntä etsi sydämen
sovintohuokaus?
Suriko että päällä maan
vain sorretaan ja sorrutaan?
Toi hänet tuima vainotie,
meit' iski miekka tuo;
mut unhoita, mit' ollut lie,
vain veljeskättä suo!
Eloa koskee koston lait,
mut haudalla on vaino vait.

OTTO VON FIEANDT.
Ristiinasta oli mies,
Otto Fieandt, hänpä ties
muille käskyjänsä antaa,
vesa vanhin veljeskantaa.
Sodass' oli tosiaan
everstluutnantti hän vaan,
armeijass' ois olla suotu,
jos ol' luonto toisin luotu.
Vaan hän piti oman pään,
jäyräs omaa jälkeään,
käskyyn kääntynyt ei toisen,
sai siis joukon erikoisen.
Entä näkö: asunaan
harmaa haaratakki vaan,
tehty kotikankahista,
villat kotilampahista.
Taaton lakki laellaan
kiilsi pitkää pitoaan:
tälle jäi, kun Lappeen nurmeen
taatontaatto vuoti hurmeen.
Lyhyt, väljä talvisäin
tuohon lammasturkki--näin,
pikisauma-saappahassa
ruodun eess' on satulassa.
Eip' ois urhon näköinen
kansan nähdä nykyisen;
aika toinen, toinen tunto,
syvemmällä pilli kunto.
Miekka suotta vyöllä vaan;
tokko laukaustakaan
sodass' ampui, taivas tietää;
epäellä seikkaa sietää.
Ruudit, raudat, lyijyt, ne
huoleks jäivät miehille;
ne, ne lauloi, hänpä soitti,
ruoska kourass' ukko voitti.
Sillä sivalteli vaan
eestä kuninkaan ja maan,
niinkuin tammi vankkumatta,
urakassa uupumatta.
Kestää vaikka päivän tais,
huoli viis, ken voiton sais,
tappelun vain tahtoi voimaan,
siihen ruoska valmis soimaan.
Kiireeseen ei Suomen mies
ole luotu, sen hän ties,
vauhtia siis auttaa koitti,
miehuutt' ei, vaan tapaa moitti.
Piippu piti olla vaan,
muuten hyv' ei ollutkaan;
sauhu suussa voimin kaikin
ruhtoi, vaikka selkään saikin.
Kesken parhaan kahakan
pisti uuden tupakan,
lähin mies sai viivähdellä,
tulta hälle viritellä.
Joukkoonsa taas ennättäin,
veress' yltä, hiessä päin,
seisoi ruoskahansa käyden,
kiskoi tuprun keuhkontäyden.
Rivit reilaan, pistin päin!
Leikkiin tuimimpahan näin
rynnisti jo roimalaillaan,
oli mies kuin kotimaillaan.
Haastoi vahvaa suomeaan,
huusi niinkuin niitullaan,
kiitti, moitti, toimen mukaan,
tollistaa ei saanut kukaan.
Hyv' ei silloin ollutkaan
vihollisten, sanotaan;
siin' ol' ukko lemmonlainen,
muulloin varsin moukkamainen.
Noin hän viimein joukkoineen,
piippuineen ja takkeineen
tapeltuaan raivoisasti
saapui Karstulahan asti.
Toivo Suomen sotijain
joukko tää ol' enää vain
miestä tuhatkunta kohti
Vlastov kolme vertaa johti.
Leikki oiva odottaa,
Fieandt ottaa tupakkaa,
ruoskaa saapaskorkoon koittaa,
ryntäämähän mennä soittaa.
Tiimaa kuusitoista kai
kesti, viimein saunan sai;
pako päätyi pääksi leikin,
piru kaikki vei kuin veikin.
Silloin, niinpä tiedetään,
enää ei hän lyönytkään,
hatun painoi alemmaksi,
muuttui muita lauhemmaksi.
Möttöseen noin ratsasti,
satulaansa tuijotti,
käden pisti rintapieleen,
muistunut ei piippu mieleen.
Mitä siinä miettikään,
sit' ei tultu tietämään,
yksin neuvotella mahtoi,
väki kulki, kuinka tahtoi.
Lintulahteen tultuaan
olkikuvon pyysi vaan,
unta vaivoistansa halaa,
suu ei maista ruoan palaa.
Näin hän päätti päivän tään;
hieman levähdettyään
aamull' oli, kolmen mailla,
kohennut jo koko lailla.
Taas häll' entinen on pää,
ovest' ulos tirkistää,
katse karski taas kuin rauta,
luimistaikse silmälauta.
Maistoi taskumatistaan,
noitui nuorta veikkoaan,
joell' antoi puustin heti,
Perhossa jo sauhut veti.
Kuinka liekin kaikkiaan:
sodass' ase tarvitaan,
vaan ei puoliansa vailla
sota Fieandtinkaan lailla.
Miehet nytkin lausuvat,
vaivojaan kun muistavat,
pää-armeijan taantumusta,
kotimaansa kukistusta:
»Toisin loppu olla vois,
kenraali jos saatu ois,
jok' ois aikaa arvioinut,
tappelussa tupakoinut.»

SANDELS.
Sandels, hän Partalass' eineellään
juur' istuu, huoleti syö:
»Taas yhteen Virralla isketään,
heti kello kun yksi lyö.
Olen teidät tänne mä pyytänyt.--
Pala lohta, pastori, nyt!
Mua saatte seurata päivän tään,
minä pyydän ja vaadin sen:
te seudun tunnette tyystimpään,
ja ma tietoja tarvitsen.
Ei vaaraa! Verta ei haistetakaan.--
Margootako kaataa saan?
Tutshkov sanan suopean suo, jott' ois
loma tää jo loppuva taas.
No, mut syökää! Oh, kastinta! Paasto pois!
Ajo eessä on, katsokaas.
Täss' ottaa täytyvi, minkä sai,--
madeiraa? Sallitte kai?»
Sana nyt, sana kiiru nyt saatettiin:
»Välirauha rikkunut on;
etuvartion johti jo pois Brusin,
ja silta on purkamaton.
Kakstoista on kello, ja kesken työ,
mut ryssäin jo yks se lyö.»
Sandels, hän makean maistua suo,
ei tuost' ole tuonaankaan.
»Pala hanhea, pastori! Hyytelö tuo
se on herkkua kerrassaan.
Taas Dolgoruki se touhuaa;
hänen maljansa! Maistakaa!»
»Min viestin siis», sanantuoja näin,
»kenraali, mä viedä saan?»
»Ett' onhan Fahlanderin patterit päin,
ja silta on kaita, vaan.
Hän tunnin, puolisen kestää saa.--
Vähän, pastori, vasikkaa!»
Sanantuoja läks. Oli tuokio. Taas
joku saapuu: leimuna tuo
hänet ratsu, hän harppauksella on maass',
on portaill', on noussut jo nuo;
luutnantti nuor', uros nuhteeton,
adjutantti se Sandelsin on.
Saliss' on jo hän, säihkyvi katsanto,
tykö päällikön hällä on tie:
»Kenraali, virrannut vert' on jo,
joka tuokio verta vie.
Väki uljas on kyllä, mut uljaamp' ois,
jos päällikön nähdä se vois.»
Sandels, hän tuumivan katseen loi:
»Kah, kuuma kuin uunin paasi
Ajo uuvutti kai, nälän teille toi,
lepo pieni, niin jaksatte taas!
Nälän muistaa saa, janon myös. Kas näin,
siis ryyppykö allepäin?»
Luutnantti viipyi: »On tuima työ
meill' eessä, ne sillan jo saa,
pataljoonan ne Kauppilan kimppuun lyö,
etujoukkomme karkoittaa,
kaikk' on nurinpäin, väki neuvoton;
mik' ohje, mi käskynne on?»
»Luutnantti pöytään ett' istahtaa
ihan rauhassa ruokain luo
ja lautaset kutsuu, ja kun ne saa,
niin syö, ja syötyä juo,
ja juotua vieläkin syö, kas siin'
on ohjetta riittämiin!»
Veri kuohahti nuori, kuin tulta lies
viha silmästä liekehtii.
»Puhun, kenraali, suorin suin: joka mies
teit' ammoin jo halveksii.
Koko armeijalla on aatos se:
pahin pelkuri olette te.»
Vait Sandels jäi, putos kahveli pois,
jopa nauruun hän purskahtaa.
»Hyvä herra, Sandelsko pelkuri ois?
Ohoo! Sepä perhanaa!
Bijou, jalo ratsuni, tuokaa, hoi!--
Nyt pastori jäädä voi.»
Jyly rannalla käy, rae lyö, sota soi,
kuss' on Sandelsin vartiovyö.
Vedet, maat savu sankkahan pilvehen loi,
tult' iskevi pilven yö;
oli ilmassa kuin kumu ukkosen,
maa järkkyi hurmehinen.
Väki Suomen vankkana seisoi siin',
ei vaaraa peljännyt;
mut miehestä mieheen kuiskailtiin,
salanurkuna kuului nyt:
»Hän poissa on, taaskin hän piiloon käy,
kenraalia vielä ei näy.»
Jopa nähtiin, jo saapui, jo vallilla on,
lipun vierehen seisahtuu;
vaka silmä on, otsakin varjoton,
jalo kantaa häntä Bijou.
Hän liikahda ei, näköputkellaan
sotatannerta tarkkaa vaan.
Ja hän kauas loistavi ratsultaan,
tuhat kaasi, ken hänet kaas,
ja kahta tuimemmin tuiskuamaan
tykit vastaisen rannan taas;
soi luotien vinkuna ympäri pään,
ei muuta hän ilmettäkään.
Ja uljas Fahlander jo rientää luo,
etuvallille ratsastaa:
»Alas, kenraali, teihin on päin tuli tuo,
alas, henkenne varjelkaa!»
»Alas, kenraali, turma se kaikkien ois!»
väki myrskysi, »vallilta pois!»
Sandels, hän liiku ei paikaltaan,
sanan lausuu: »Pelkoko lie
väen tuon, mitä hiittä se kirkuukaan?
Se jos horjuu, sen hukka vie.
No, valmiiks siis! Ken koitti, se ties!
Heti luonamme on vihamies.»
Tuhatmäärää miest' oli torjunut
tuo Kauppilan parvi pien',
oli urhokkaasti se taistellut,
näki neuvoksi nyt pakotien,
tuli patterin luo, sivu siitäkin
se jo riens' ohi kenraalin.
Hän on siin' yhä, ylväs, liikkumaton,
ei siirry hän paikaltaan,
vaka silmä ja varjoton otsakin on,
ja hän loistavi ratsullaan,
ja hän joukkoa silmää, mi rynnistäin
hänen tultaan törmäsi päin.
Se jo vyöryy luo, liki tunkeutuu,
hän ei vaarasta milläänkään;
yhä surma on tähdätty päin tuhatsuu,
hän siitä ei tietävinään;
hän vartoo, hän katsovi kelloaan
kuin parhaassa rauhassaan.
Jopa hetki se löi, jota vartosi hän,
ja hän riensi Fahlanderin luo
»Rivit onko nyt valmis se särkemähän,
kuten ennenkin, väki tuo?
Mä pöyhkeillä ryssien annoin. Haa,
kuin mies, ne nyt raivatkaa.»
Sana tuo, sepä riitti, ei tarpeen muu,
väki riemunsa ilmoille huus;
päin ryssiä korskia viskautuu
nyt urhoja sataa kuus;
rivi riviltä laastihin lauman nuo,
loput sortuivat sillan luo.
Sandels, hän luo väen voitollisen
tuli rantahan ratsullaan.
Ohi joukkojen lens' ori valkoinen
veripurppura-hohteessaan,
ja nyt kenraali tervehti tenhoutuin
sotarintaansa riemusuin.
Ja hiipivä nurku on hiljennyt,
salakuiske ei enää soi,
ilo ilmoille myrskynä puhkesi nyt
ja se hälle kiitosta toi;
hurraa tuhatääninen raikahtaa:
»Kenraalimme uljas, hurraa!»

KAKSI RAKUUNAA.
Toinen oli Stool ja toinen
Luoti heistä nimeltään,
yhtä vahvat, yhdenmoinen
miehuus mielessään,
saman Saimaan rantamalla
yhdess' ylenneet,
saman kurkihirren alla
kuomat kiistelleet.
Rakuunoiksi sitten saivat
saman päivän ennättäin;
veljinä he vaarat, vaivat
kesti vierekkäin;
eipä jäänyt heiltä vielä
vanha kiista pois,
kilpasivat sotatiellä,
kumpi uljaamp' ois.
Miehuudesta joukossansa
olivat he mainitut,
siinä heit' ei voittavansa
kenkään kerskunut.
Kumpainenkin korpraaliksi
kohta tehtihin,
mutta yhtä riitaisiksi
jäivät sittenkin.
Viel' ei virkaan-nousijoilta
taannut vanha kilpa tää,
toinen toist' ei ansioilta
jäljemmäksi jää.
Tasan kumpaisenkin kulki
taival kunniaan,
Luodin' kun soi nimi julki,
Stoolkin mainitaan.
Jopa toisen puolle häilyi
viimein onnen vaakapuu;
Luoti vammatonna säilyi.
Stool hän haavoittuu.
Hoitolassa sai nyt heikko
maata tuskissaan,
sinne jäi, kun soti veikko,
jouten virumaan.
Monta kuuta kurjaa siellä
viimein viettäneeksi saa,
parvehensa urhomiellä
taas hän palajaa;
vaan jo parven paras kohtaa
monta vertoinaan,
Luoti-veikollapa hohtaa
merkki rinnassaan.
Stool hän näkee ystävänsä
onnen uuden, mainion;
mitä tuntee mielessänsä,
siitä vaiti on,
sit' ei sanat, silmäykset
silloin ilmaisseet.--
Nyt ol' yhdess' ystävykset
päivän retkeilleet.
Kylliks oli partioita
käyty, aik' on kääntyä.
Tomu tuiskuu, kasakoita,
näkyy äkkiä.
Luoti lausui: »Käänny, niitä
viis on kaikkiaan.
Kahden emme, veikko, riitä,
suott' on vaara vaan!»
Stool hän nauroi katkerasti:
»Oikein! Tyhmää jäädä ois!
Veres säästyi tähän asti,
nyt se vuotaa vois.
Yksinkin ma koittaa voinen.
Mene! Tuon jo ties:
liian hyv' on leikkiin moinen
merkkirinta mies!»
Sen kun virkkoi, päin sill' erää
korskasti jo kannustaa,
heristäen miekan terää,
katsomatta taa.
Toinen vimmass' ett' on vihan,
siit' on huoleton,
jääköön, tulkoon--yhtä ihan
yltyneelle on.
Seisahtua ei hän aio,
kohti häll' on kulku vaan;
maistaa hältä miekkaa sai jo
poika aromaan.
Nousi parku, pauke, koki
kostoon rynnistää
kumppanit, mut korkein toki
viel' on Stoolin pää.
Vaan on onnellakin raja,
voitto väistää voittajaa,
ratsuinensa ratsastaja
kenttään kellahtaa.
Taistelee, vaikk' ei se auta,
maassa vielä mies,
vaikka neljän peitsen rauta
hälle turmaa ties.
Aukee suu jo tuiman surman,
jäljell' on vain tuokio.
Kenpä enää torjuu turman?
Siin' on Luoti jo!
Surmaajat hän kohta suistaa
irti veikostaan;
ken nyt kaatunutta muistaa,
taas kun taistellaan?
Sortui neljäst' yksi; Luoti
myös sai haavan vuorostaan;
hetki hengen-kallis, vuoti
veri virtanaan;
käsivarren voima voipuu,
toivoa ei näy;
taaspa pystyyn Stool jo toipuu,
taisteluun taas käy.
Pian loppu selvis sen nyt;
vielä virkkaa taru tuo,
illall' että Luoti mennyt
Sandelsin ol' luo.
Kourass' urho koristintaan
näytti: »Myöntäkää;
Stoolillekin raha rintaan,
taikka täss' on tää!»

HURTTI UKKO.
Nuotiolla puuttunut ei juttu,
missä Hurtti vanhus istui vaan;
usein kertoi sodan, rauhan tuttu
yöhön myöhään muistojaan,
tulta piippuun yhä peukaloi,
sammuksiin jo taas sen tarinoi.
»Kolmas Kustaa oli mies», hän kiitti,
»Ryssänmaankin rouvaa ylpeää
vastaan rynnisti, niin että riitti;
aika toinen, toinen tää;
kuninkaan ol' liekkiin tuttu tie,
marskikin nyt liian hyvä lie.
Kunnian ja velvoituksen teiltä
ellei herrat väistyneet, niin ei
kuunaan oisi voitto mennyt meiltä;
petos hältä hengen vei.
Pahoin täällä palkka maksetaan,
sääli surmaa moisen kuninkaan.
Kuinka puhuikaan hän ilman vihaa
kapinoitsijoille Anjalan!
Korpraal' Luoti hiljaa nyki hihaa:
'Käännänkös jo kanuunan!'
'Malta', lauhasti hän lausui vaan,
'eihän hätää; ensin katsotaan.'»
Näinpä vanhus leirivalkealla
laski laatuisasti juttujaan,
huurti hapsia jo iän halla,
poski viel' on punassaan;
nuorempi ol' aikaan Kustavin,
tullut nyt ol' Oravaisihin.
Yötä hongikossa synkeässä
ennen taistelua vietettiin.
Unta harva sai, mut Hurtti tässä
varsin vaipui uinuksiin;
muulloin aina valppain valvontaan
ennen muita ehti nukkumaan.
Hetken iltaa vain ol' istuskellut
kylki honkaa vasten kyhjöttäin,
tulta piippuun pannut, valitellut
sodan käyvän suohon päin;
sanoi miettineensä mielessään,
millä saisi paon päättymään.
Näinpä sanat sattui: »Enää suostu
en mä opittua oppimaan.
Kerran ennen pohjaan päin on juostu,
juoksuss' ollaan uudestaan.
Pako--vain se kurja toivo jää,
lempo tiesi, missä matkan pää.
Mutta aamull' alkaa asekiista,
tapa toinen silloin tulkohon!
Kuka tahtoo, olkoon ajoriista,
Hurtti kyllän saanut on
hävettää jo häntä alkaa nyt,
ettei aikaa ennen väsynyt.
Ukon ei tee enää mieli juosta,
hänpä keinon keksi vanhoillaan:
selvin pääsy pälkähästä tuosta
seistä paikallansa vaan;
ken sen tempun oikein oivaltaa,
jättää juoksemiset kaikki saa.»
Lausui, tyynnä rinnoillensa risti
käsivarret, vaiti kallistui
hongan juureen, kohta raittihisti
siinä ukko uneksui,
nukkui, oiva temppu tiedossaan,
ettei pakeneisi milloinkaan.
Suomen joukko, taas kun joutui ilta,
viime taistons' oli taistellut,
voima mennyt Suomen sankarilta,
murheen aika alkanut;
niinkuin aallon murtaa rannan paas,
sotajoukko taapäin painui taas.
Kussa kulki, kuului haikeinta
tuskaa, huolta hukkuvaisen maan;
rauhaa saanut valvova ei rinta,
vanha Hurtti nukkui vaan;
rintamaan Kamenskin särkemään
uros harmaa lepoon laski pään.
Nukkui, kuin ois unhoittanut aivan
Kustaan päivät, nukkui sikeään
siinä jälkeen juoksun, vaaran, vaivan
kuin ei viime yönäkään,
nukkui, oiva temppu tiedossaan,
ettei pakeneisi milloinkaan.

KULNEV.
Kun iltaa viel' on hetkinen
ja huvitusta muisto suo,
niin Kulnevista juttelen,
lie sulle tuttu tuo.
Kas siinä oikein kansan mies,
hän elää ja hän kuolla ties,
mies parhain, missä taisteltiin
tai maljaa maisteltiin.
Yöt päivät yhä taistella,
sit' ilonansa piti hän
ja kaatumista kukkana,
vain sankar-elämän.
Mik' aseheksi sattuikaan,
yks kaikki, kunhan kaatui vaan,
jos miekka, piikki, pikari,
jos joi, jos otteli.
Hän harras myös ol' lempimään,
koht' iski silmän impysiin;
tulesta tuskin pääsikään,
jo tanssit tanssittiin.
Yön sitten armasteltuaan
hän kengän riisui kullaltaan
ja viiniä sen täynnä toi
ja lähtömaljan joi.
Tuon muodon jospa nähdä sait!
Monella vielä maassaan
on kuva, jottei mointa kait:
paljasta partaa vaan.
Käyt luo, ja parrakosta suu
jo nauraa, silmä seijastuu,
niin avoin, hertas, huoleton: