Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 3

Total number of words is 3729
Total number of unique words is 2123
19.1 of words are in the 2000 most common words
28.3 of words are in the 5000 most common words
34.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
siin' ukko Kulnev on.
Mut vankempikin vaalistui,
kun Kulnev kohti ryntäsi;
ken, hiukan hiittä kammoksui,
myös häntä hätkähti.
Jo näkö jääti selkäpiin,
etteivät piikit, pyssyt niin,
sulompi hällä säilän suu
kuin haven musta muu.
Se muotonsa, kun ratsullaan,
koholla kalpa, kiiti päin,
se myös, kun malttoi toisinaan
majailla levähtäin,
kun Kulnev turkki-hartioin
talosta toiseen kulki noin
ja vierahaksi viivähti,
vain missä miellytti.
Viel' äidit kertoo kauhuaan,
kun kursailutta Kulnev tuo
kuin surma tuli suorastaan
vain tuutulapsen luo;
mut jatkaa, »Suukon sille vain
hän antoi, naurun naurahtain,
niin herttaisen kuin tuolla nyt,
jos kuvaa lähestyt.»
Ol' oikealta pohjaltaan
maar Kulnev ukko kultainen;
hän liioin joi, niin moititaan,
syy oli sydämen;
sen sydämen hän myötään toi,
jos soti hän, jos rauhan soi:
läks' suukot, surman salamat
sielt' yhtä palavat.
Mont' urhoiss' oli Venäjän,
joist' aikakirjat tarinoi,
joist' eellä sodan syttymän
jo maine tiedon toi.
Kamenski, Bagration, Barclay--
tulisen leikin tuta sai,
kun moiset rynnisti, sen ties
jokainen Suomen mies.
Mut Kulnevist' ei tiettykään,
tääll' ennenkuin jo sota soi;
kuin myrsky merell' äkkiään
hän tulla vihuroi,
hän löi kuin pilven salama,
niin arvaamaton, ankara,
ja näytti ensi lyönnillään,
mit' oli miehiään.
Oteltu päiv' on, uupunut
mies Suomen niinkuin ryssä myös;
ilolla lepoon kallistui
ja luulet: loppui työs;
mut parhainta kun untas noin
näit onnen, kullan kukkuroin,
»aseihin!» huutaa vartio,
ja siin' on Kulnev jo.
Tai ryssäin teitä kavahtain
käy kuormasaatto laiskantyö,
parasta pahki miehet vain
syö, juo, ja juo ja syö;
mut kestin keskeenpä, yks kaks,
saa Kulnev kuokkavierahaks,
vain tomupilvi pölähtää,
päin peitset välähtää.
Jos miesnä miehet ratsuillaan
siin' uljahasti urakoi;
niin päästä kyllä parrastaan
kemuissa ukko voi;
mut tuimat vain jos oltu ei,
niin hän se viinat meiltä vei,
ja tulemaan Don-virran taa
pyys viinan velkojaa.
Ja sade, tuisku, päivä, yö
jos sattui, suvin, talvisin,
noin täys ol' aina, aina työ
kujeista Kulnevin;
ja taistoon käydess' armeijain
maar tunnettiin, miss' iski vain
tää aron poika' uhkapää,
etäinen veikko tää.
Mut ollut Suomen sotijoiss'
ei miestä, jok' ei mielessään
pitänyt Kulnevista ois
kuin sotaveljestään.
Kun tutun naaman näytti vain
tuo kamu maasta kasakkain
niin Saimaan rannan kontion
suu ilon irvess' on.
Ja hän myös näki riemastuin
tään kourat, usein kohdatut,
ja rynnisti, ett' oli kuin
ois vaivan maksanut.
Sit' ottelua nähdä sies,
kun Kulnev sekä Suomen mies
noin väkipainin painivat,
nuo vahvat molemmat.
Hält' ammoin miekka herposi,
hän kaatui taiston telminään,
mut maine maansa loistoksi
jäi jälkeen elämään;
ja missä vaan hän mainitaan,
hän sankariksi sanotaan;
oi kallis sana: »sankari»,
kun saat sen maaltasi!
Se miekka meille turmaa ties,
se peitsi syvään pisti, vaan
on meillekin kuin oma mies
hän rakas maineeltaan;
ei lippu niin, ei isänmaa
voi veljeyttä vahvistaa,
kuin miesten kesken liiton lyö
yht' uljas miekantyö.
Siis hurraa Kulnev urholle,
et monta löytää moista voi;
jos vuodattikin vertamme,
sen sota hälle soi.
Jos oli meille vihamies,
no, senpä hänkin meistä ties;
jos riemull' iski hän kuin me,
pahoinko tehty se?
Vihattu olkoon raukka vain,
hän jääköön pilkkaan, häpeään,
mut eläköön, ken uljas ain'
on ollut retkellään.
Ken vain ol' oiva sotilas,
hänellä hurraa riemukas,
kuin liekin säätty elon tie,
lie vieras, veikko lie.

KUNINGAS.
Kuningas Kustaa Aadolf
hän nousi salissaan,
lopetti hiljaisuuden
ja loihe lausumaan.
Täll' erää kolme hällä
ol' luku kuulijain:
Toll marski, kreivi Piper,
Karl Lagerbring, ne vain.
Ja kuningas nyt virkkoi,
vakaasti lausui näin:
»Ei Suomen-armeijamme
käy ees-, vaan taaksepäin.
Ei Klingspor toiveitamme
näy täyttää voivankaan,
on Viapori viety,
se poissa pylväs maan.
Me ilmestystä jääneet
olemme vartomaan,
mut arkkienkeliä
ei vielä kuulu vaan.
Sill' aikaa sodan melske
on siirtymässä luo;
se meille, kuninkaana,
totista huolta tuo.
Siis tehty päätöksemme
on kuninkaallinen,
ja aiomme nyt tänään
vakaasti täyttää sen:
me Leijonamme asun
olemme tuottaneet,
nuo Narvan tanterella
vihityt tamineet.
Sun, kahdestoista Kaarle,
otamme kintahas,
osoittain olevamme
niin mies-kuin kuningas.
Me vyöttäymme miekkaan
tuon suuren urohon,
kuin hänkin hämmästyttäin
maailman untelon.
Te, Piper, saatte toisen
kätemme kinnastaa,
ja, Lagerbring, te toista
niin myös nyt palvelkaa.
Toll marski, maine, vanhuus,
ne teille kunnian
suo varrellemme vyöttää
tuon, miekan voittoisan.»
Kuningas juhlallisna
siin' on kuin jumaluus,
asussaan kahdestoista
kuin astuis Kaarle uus.
Hän liian ylväs hetkell'
on tällä puhumaan,
vain suurill' askeleilla
käy valtasalissaan.
Sai kierron kiertäneeksi,
uus näky nähtihin:
hän kintahat ja miekan
ojensi takaisin,
loi katseen, josta poissa
ol' leikki, muihin päin,
taas hiljaisuuden päätti,
suvaitsi virkkaa näin:
»Saa Lagerbring nyt saattaa
armeijan tietohon,
ett' armoss' asu Kaarlen
meill' yllä ollut on.
Toll marski, kreivi Piper,
ma teidät velvoitan
todistajiksi työlle
tään hetken korkean.»
Ei tiedä aikakirjat,
min verran muuttumaan
hän työllään ylvähällä
sai seikat Suomenmaan;
mut lähin maailmansa
maar hämmästyksen sai,
Toll marski, kreivi Piper,
Karl Lagerbring myös kai.

SOTAMARSKI.
Rantsilassa riemu raikui,
leiriss' oli juhla suuri;
Siikajoen voiton viestin
saanut oli Cronstedt juuri.
Eri seurueissa juotiin
maljat maalle rakkahalle,
onnen ensi koittehelle,
kohonneelle kunnialle.
Kaks ol' everstluutnanttia,
Christiernin ja Lode, siellä,
sotavanhust' yhtärinnan,
valioita vaaran tiellä.
Vierell' uros yhdenverta
Aminoff pään harmaan kantoi;
näille piiri nuorempia
pöydäss' arvopaikan antoi.
Maljat mielen kirvoitteli,
vapahasti juttu juoksi;
siinä kieltä kammitsoida
tarvinnut ei seuran vuoksi;
päälliköiden viat kaikki
ilman vaaraa virkettihin,
mahtinimist' eellä muitten
marskin nimi mainittihin.
Aflecht, jolta joukon eessä
retken päätti Revonlahti,
nauroi: »Malja Klingsporille!
Veljet, uus on hällä tahti;
hauska nähdä, kuinka nyt on
kantava hän pystyn nenän;
halki Suomen juostuansa
tohti viimein tehdä tenän.»
Cronstedtin nuor' adjutantti,
Reiher luutnantti, nyt pisti:
»Klingspor tenän!--tuon ken kertoi,
pettyi vallan peevelisti.
Adlercreutz ja Hertzen poisti
häpeämme lailla miehen;
marski, hitto vie, kuin aina
matkusti jo tipotiehen.»
Furumarck sai sananvuoron:
»Kuninkaan on vika tässä:
Miksi hänen armostansa
leikkiin pääs tää pataässä?»
Ladau lausui »Väärin puolin
sinä marskin pontta pohdit:
sull' on sydän, hällä vatsa,
syödä hän, sa kuolla tohdit.»
Ehrnrooth virkkoi: »Muistakaamme,
miss' on noussut miehen tähti;
maine ei sen opas olle,
makasiineista ken lähti.
Klingspor-urhon ura loisti
muonakaartin kanslioissa,
kummako, jos onkin mieli
talrikeiss', ei taisteloissa!»
Tigerstedt, tuo Suomen poika,
joka Aflechtin sai arvan,
lausui, purren hammastansa,
alta synkän kulmakarvan:
»Se on totta, hän on vieras,
lapsi laakson muukalaisen,
hän ei tunne tapojamme,
kielt' ei suumme suomalaisen;
mutta maamme hän on nähnyt,
nähnyt Suomen saaret, salot,
kummuiltamme niinkuin mekin
tuhannet sen järvet jalot.
Sydämettä, jumalatta
ihminen se, jok' ei saata
innostua saakka kuoloon
puoltamahan tätä maata.»
Christiernin loi silmän Lodeen:
»Kuules juonta nuorten jutun!
Klingspor taas se tarkenevi
alla tuiverruksen tutun.
Miekkosia me, jos vaikka
saamme veren, hengen antaa;
toista se kuin marski-paran
maineet matkallansa kantaa.»
Vanha Lode, jäykkä herra,
vait ol' ollut, muut kun pohti;
suoraksi nyt ukko nousi,
punoittaen posket hohti,
lasin täyden joi hän pohjaan,
voimalla sen pöytään laukas,
hatun pisti kainaloonsa,
suuttuneena suunsa aukas:
»Pois ma joukostanne lähden,
muille heitän riemun moisen.
Klingsporia moititahan,
missä tapaa toinen toisen.
Sotamarski, sotamarski,
haastamist' ei enää muuta:
häpeä, kun, urhot kehtaa
mokomasta piestä suuta.»

VIAPORI.
Taas luona takkavalkean
ma istuin illansuun
Stool-ukon kanssa, tapahan
jo ammoin totuttuun.
Juteltiin, pilaa laskettiin,
niin Viapori mainittiin.
Sen suotta virkoin vain, mut vait
jo leikki jäi: »Kenties
Ehrnsvärdin saarilinnan sait
sa nähdä, nuori mies,
se Pohjolan Gibraltar on!»
Stool alkoi synkän muistelon.
»Graniittisilmin tarkastaa
se äärtä ulappain,
sen Kustaanmiekka kohoaa
ja uhkaa: 'Tules, vain!'
Ei lyömään liiku miekka tää,
se murskaa, kun se välkähtää.
Äl' uhmin saavu saaren luo,
kun vaino vallitsee,
kun meren kuningatar tuo
vihasta synkkenee:
tuhansin kidoin kuolemaa
kanuunat sieltä karjahtaa.
Ajettu pohjan äärihin
jo oli Suomen mies,
mut toivo viittoi vieläkin,
ja hehkui innon lies.
Viel' uskoit, turma torjutaan,
kun Viapori meill' on vaan.
Ei silmää, jok' ei salamois,
kun kuului nimi tää,
pois haihtui nurku, huoli pois,
pois puute, pakkassää.
Taas Suomen karhu rynnäköi,
ravisti kämmentä ja löi.
Useinpa urhon harmajan
etäällä kodistaan
tuon nimen kuulin lausuvan
yön hangell' istuissaan;
viluhun lämmintä se loi,
se kodin, kaiken hälle soi.
Mut etelästä kummia
käy huhu kuiskimaan,
häväisty asekunnia,
maanpetos mainitaan;
se kaikkialla herättää
vain ylenkatsett' ylpeää.
Iäti päivä muistetaan,
mi tuotti todeks sen,
kun iski tieto tullessaan
kuin jylhä ukkonen:
on mennyt viime toivo maan,
on Pohja vailla porttiaan.
Merenkö aalto ahmaissut
sen oli pohjaton,
salama taivaan murskannut
sen kantakallion?
Sen valleilta mi miehet vei?
Kysyttiin,--vastausta ei.
Vaan moni jäyhä rinta nyt
pakahtui huokaamaan,
ja silmä, harvoin vettynyt,
se uhkui virtanaan;
ol' isänmaa nyt vainaja,
me itkimme sen haudalla.
Oi elo! Mies, ken syynä sen
ol' itkun kuohuntaan,
jaloimman sankarseppelen
sai kerran kunnoltaan:
hän Ruotsinsalmen voittohon
vei kerran Ruotsin laivaston.
Mut vaikka maailmat hän ois
valaissut miekallaan;
vaikk' auringot se varjoon lois,
hänt' ylenkatsotaan.
Se palkka petturilla on
Ehrnsvärdin hautakallion.
Sua runot viehtää, nuori mies,
ja muistot, muinaisuus,
nää kertomani kenpäties
suo langan lauleluus;
tuo silloin julki musta työ,
mut nimen peittäköhön yö.
Suvusta vait! Ei tulla saa
se samaan tuomioon.
Ei muita, yksin rikkojaa
häpeä kohdatkoon.
Maanpetturill' ei olla saa,
ei juurt', ei last', ei vanhempaa.
Vain virka: kalpa kavala
tukena Suomenmaan,
häväistys, kammo, kuolema,
kirous, patto vaan--
niin nimi kurjan olkohon,
se keveämpi kuulla on.
Kaikk' ota haudan synkeys
ja tuskat elämän,
tee niistä hälle nimitys:
surua vähemmän
se tuo, kuin mihin tahran löi
se mies, ken Sveanlinnan möi.»

DÖBELN JUUTTAALLA.
Rovasti lausui: »Hukass' on, sen huomaan,
jos kuolee noin, tuo Döbeln uskoton.
Ma tulen hälle neuvon, lohdun tuomaan,
ja hän, hän hiljaa kuulee tuokion,
jo karkaa ryntäilleen, jo kuohuu sappi,
'hoi renki', huutaa, 'tiehens' aja, pappi,
ja laita, ettei täällä suunsa soi!'
Tuo puhett' onko sen, ken kuoloon astuu?
mutt' onnestaan häll' olkoon oma vastuu,
ma tein, mink' ihminen ja pappi voi.»
Noin, atrioiden pöydän runsaan ruokaa,
rovasti haastaa mahtavuudessaan,
hän haastaa noin ja huolekkaasti huokaa
ja palan vielä viiltää paististaan.
Mut tuskavuoteellansa Döbeln hiutuu,
tulessa silmä hehkuu, rinta riutuu,
ja poski hohtaa kuumepurppuroin.
Päin pohjaa juur' ol' ollut joukon retki,
kaks yötä, päivää, käyty joka hetki,
hän itse Joensuuhun tullut noin.
Hän tunsi polttavaista tulta suonen
mut polttavampaa vielä mielessään,
ja, tuska, tuimempi kuin tuska tuonen,
syvällä hehkui hänen silmässään.
Hän laski joka tuokion, mi kiiti,
hän kuunteli, hän vartoi, katse liiti
lepoa vailla yhä oveen päin.
Mies nuori, vakaa muodoltaan, sen avaa,
luo kenraalin käy, kohti sairaslavaa,
ja Döbeln vieraallensa virkkaa näin:
»On, tohtor', usko moni turha kaava,
ja vapaauskojiin mä kuulun kai,
mut luotan lääkäriin, tää otsan haava
ja ystävä Bjerkén sen aikaan sai.
Siks olen niellyt nesteet, juomat juonut,
kuin lapsi kuuliaisna maannut, suonut
tuon patterinne pöytää koristaa.
Lait teille, tiedän sen, ne tiede laatii;
mut päiviksi jos tähän mun ne vaatii,
mä sanon: niinkuin mies ne rikkokaa!
Mä tahdon nousta, päästä taudin alta,
mun täytyy, vaikka takaa kuoleman!
Tuon kuuletteko, jyskeen Juuttahalta?
Siell' arpa lankee Suomen armeijan.
Jos siell' en vaaraan vapahdusta hanki,
niin taittuu tie, niin Adlercreutz on vanki--
kuin käy sun sitten, väki urhoinen?
Ei, tohtor', ei, te tietkää annos antaa,
mi nyt mun nostaa, vaikka tuskan kantaa
saan huomenna ma kymmenkertaisen!»
Mies nuori synkistyyi kuulemastaan,
vaan jalot kasvot, kohta selkenee;
hän käden tyynnä laskee pöytää vastaan
ja tyyten tyhjäksi sen pyyhkäisee.
»Nyt, kenraali, ei estett' ole näissä!»
Ja puna kirkkahampi poskipäissä
nous Döbeln, vaikka polvin horjuvin:
»Nuor' ystäväni, kiitos, veljen syli!
te mua ymmärsitte muitten yli;
olette mies, niin olen minäkin.»
On laannut jyske,--kuolon viljankorjuu
jo Juuttahalla ensi touon vei,
ja Suomen joukko murtuneena horjuu,
on valmis kuoloon, mutta voittoon ei.
Vain ensi rynnäkön sen ryhti taittoi,
mutt' uuteen, kaikki murskatakseen, laittoi
jo Kosatshkovski sotalaumojaan.
On kolkko hiljaisuus kuin ukkossäällä,
kun vaara, äsken, paennut, pään päällä
takaa salamoineen uhkaa uudestaan.
Nuo tähteet monen kalliin voiton tieltä,
rivimme harvat, ken ne koota vois?
Uljuutta, kullan-uskollist' on mieltä,
vaan pois jäi itse järjestäjä, pois.
Hän, vaaroissamme kirkkain toivon tähti,
mies, jonka johdoss' urhot Porin lähti
satahan verileikkiin ihanaan,
ei myötä ois, kun viime koitos kohtaa,
urosten tyynen kuoloon-käynnin johtaa,
ei hän, mut sattumus nyt saisi vaan.
Ei jää se unhoon, seisoithan sa siellä,
sa usein nähty, riehuss' ottelon,
sa riemu sille synnyinmaalle vielä,
mi vaiheitas, Eek uljas, surrut on!
Kuin jalot kumppanis, sa kyllä tarmoin
voit taistella, vaan johtaa neuvoin varmoin,
sen neron sairas yksin omistaa.
Vait olet, valmis vaihtoon iskuin uutten,
Grönhagen miettii, kylmä on von Kothen,
Schantz ärjyy vaan, ja Konow kiroaa.
Vait! Kuule! Kunnahalla hurraa kulki.
Mies ratsain lähestyy. Ken, ken se on?
Mik' äänten myrsky! Miksi riemu julki
mies mieheltä nyt raikuu rajaton?
Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot
se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot
ja vyöryn lailla ryntää laaksohon.
Haa, hän on tullut, joutui johtajanne,
mies pienokainen, otsallansa vanne,
se jalo, uljas, armas kenraal' on!
Vaan hiljaa! Kuule! Käskemään jo ryhtyy
nyt taiston pirstomaa hän joukkoaan,
luo ratsastaa, ja ruotu ruotuun yhtyy,
uus uhka syttyy sotarintamaan.
Aseissa miestä välkkyy seinä sankka,
taas joukko musta, ryysyinen on vankka,
on valmis, järjestynyt, hirmuinen.
Ei enää kamppaella vain ja kuolla,
ei, voittaa mieli väell' on nyt tuolla,
nyt toinen henki täyttänyt on sen.
Vaan Döbeln joukkons' esirintaa pitkin,
taas rohkaistun ja vahvan, ratsastaa,
sen kaikki ruodut, rivit, soturitkin
terävä silmä tutkii, katsastaa.
Sen Suomen mies kuin Ruotsin nähdä voipi,
ett' aatos suuria häll' askaroipi,
ol' ilme miettivämpi muulloistaan,
mut kovin lauha myös, ja usein uroon
myhähti tuima suu, kun kehen juroon
hän katsoi arpipäähän tuttavaan.
On, Kothen, joukossas korpraali moinen,
numero seitsemäs, Standaar. Häll' on
jalassa saapasruoju, jalka toinen
on verissä ja aivan verhoton.
Pysähtyi Döbeln sillä kohtaa heti,
vei käden otsaan, kulman ryppyyn veti,
asua urhon harmaan katsoi vait.
»Olithan», virkkoi viimein, »kera työssä,
Lapuall' olit, Kauhajoella myös sä,
tämänkö palkan voitoistamme sait?»
»Kenraali», näinpä vastasi nyt ukko,
»on oma antamanne pyssy tää.
Viel' ehyt piippu on, lyö tulta lukko
kuin ennenkin, ei tarvis enempää.
Ken moittis, ett' on kehno mulla puku?
Kun on kuin muut, niin huonommaks ei huku,
ja miest' ei takki tee, ma luulisin.
Jos kengässä tai ilman, vähät tuosta;
vain taatkaa, että seistä saa, ei juosta,
niin jalka jaksaa saappahattakin.»
Ja vaiti vanhukselle hattuansa
kohotti Döbeln, kunniata soi.
Luo Brakelin nyt riensi ratsullansa,
Larm rumpaliin hän siellä silmän loi.
Ol' ukko tuttu Kustaan sodast' asti,
nyt käsi vanha liikkui kankeasti,
käy pärrytys töin tuskin hältä päin,
hän paraadeissa harvoin nähtiin myötä,
siell' aina, missä tehtiin verityötä.
Hänelle kenraali nyt lausui näin:
»Jo etkö uuvu virkas urakassa,
tääll' eikö, veikko, miestä nuorempaa?
Siin' aamust' asti seisot puutumassa,
et liikkumaan nyt palikoitas saa.»
Sen kuuli uros mielin puolikarsain:
»Kenraali, toist' on vanhan, toista varsain,
eik' enää käy kuin poikasilta työ;
mut katsominen miest' on kätten voimaan!
Kuin Armfelt huutakaa: 'Mars, rummut soimaan!'
ja harvaan Larm, mut hartahasti lyö.»
Hymyillen sankar Lapuan löi kättä
uroolle aikuiselle Armfeltin.
Joelle siitä riensi viipymättä
luo vapaajoukon Gyllenbögelin.
Nyt nuorukaisen, auralt' äsken tuodun,
hän keksi kalvakan ja eessä ruodun
huus ratsultansa äänin ankaroin:
»Ken olet, moukka? Virka, mistä huollaan?
Viel' etkö tiedä, kuinka miesnä kuollaan?
Sua vavistaako, valju raukka, noin?»
Mies nuori rivist' astui, nutturääsyn
avasi harmajan, ja alta sen
nyt paistoi haava, estymättä pääsyn
povesta pursui virta punainen.
»Kenraali, taannoin taistoss' osui luoti.
Kenties jo haava liioin verta vuoti,
punattomaksi posken kelmentäin.
Mut vielä urhoin kera käydä voinen,
maass' olin jo, mut koittaa koitos toinen
mun suokaa, elvyin taas, kun teidät näin.»
Jo kostui silmä Döbelnin ja loisti:
»Siis taisteluun, sa väki verraton!
Se, minkä näin, kaikk' arvelut se poisti,
tää Döbelnin, tää voiton päivä on.
On vilja kypsää. Adjutantti, lentäin,
mailta, mailta, metsän äärelt' entäin
nyt eespäin, niittoon kaikki käskekää!
Tääll' ei, nyt tuolla lyödään miekka vaakaan,
väellä täll' ei väistyis maailmaakaan;
vaan ryntää päin, ei varro ryntääjää.»
Ja pitkin linjaa kohta riemu raikuu:
»Päin, pojat, voittoon taikka kuolemaan!»
Standaarin ääni ukkosena kaikuu,
Larm miehen lailla lyöpi rumpuaan,
ja nuorukainen haavoitetuin rinnoin
veristä kenttää astuu sankar-innoin,
heit' etumaisna Döbeln taistoon vie.
Ja ennenkuin luo maille varjon ilta,
on karkoitettu ryssä kankahilta,
ja aukaistuna Adlercreutzin tie.
Ja taistojoukot seudult' on jo poissa,
miss' ensin törmäsivät vastakkain;
miss' äsken tanner välkkyi salamoissa,
mies illan rauhassa nyt viipyy vain.
Sitoen ratsunsa hän seisoo yksin
sijalla kammon, missä vieretyksin
veriset ruumiit, pirstat peittää maan.
Kun tuuli kaukaa voittohuudot tuopi,
vakaasti korkeuksiin silmän luopi
mies kalvan, lause tää soi huuliltaan:
»Työ tehty, voitto saatu on. Työ toinen
jäi vielä. Nimi vapaauskoisen
mull' on, sen arvokseni arvioinen:
mies vapaa, vapaasti mä aattelen.
Mut kunne konsaan aatokseni lähti,
sa olit matkan pää, sen johtotähti,
sa, jonka tahto ohjaa elämää.
Sun puolees luon mä silmäni nyt tässä,
kun silmä kuolon vain on näkemässä,
sua kiittää saan täss' ilman näkijää.
Sa annit mulle jälleen synnyinmaani,
kun toivon meiltä synkkä yö jo vei;
sa kaikki näät, mun katso pohjimpaani,
mult' arvon tokko lahjas saa vai ei!
Voi orja herrans' eessä maassa maata;
en ryömiä, en kerjätä mä saata,
en palkan toivoss' enkä suosion.
Iloisna seison kasvojesi alla,
vapaalla miellä, otsa korkealla,
se miehen suoraa rukousta on.
Soit laumoja sa taiston tasapäisen
mun vyöryttää, kaikk' esteet kaaten pois.
Mun, taudin-lyömän, vaivan-värjyväisen,
mun oma voiman min voinut ois?
Niin, voiton sain mä. Murtui saarron sulku
päin mainetöit' on Suomen joukon kulku
taas vapaa, tie on aukaisema mun.
Mut sulta, sult' ol' yksin apu, suoja,
Jumala, veli, kuink', oi voitontuoja,
sua kutsunenkin, kunnia on sun!»
Näin lausui mies, loi alas silmän, astui
taas satulaan ja häipyi pois, ja yö
jo kattoi maat, sen kyyneleihin kastui
jo varjotumma tuonen niittotyö.
Oi synnyinmaa, mik' osakses lie luotu,
iloko lie vai itku sulle suotu,
salattu tuleviin on aikoihin;
mut kuinka riemu sun tai tuska täyttää,
ei päivää kauniimpaa voi aikas näyttää
kuin päivä tää, kuin päivä Döbelnin.



VÄNRIKKI STOOLIN TARINAT II

SOTILASPOIKA.
Nuor', uljas, sorja sotilas ol' isäni jos ken,
hän pyssyn otti, oli mies viistoista täyttäen.
Tie kunniaan vain tiettynään,
ol' aina altis kestämään
hän vaivan, vaaran, liekin, jään,--
sen taisi taatto, sen!
Laps olin, kun hän lähti pois, kun sotatorvet soi,
mut uljasta en unhottaa ma ryhtiänsä voi,
en hattuaan, en töyhtöään,
en päivetystä poskipään,
ain', aina tumman varjon nään,
min kulmakarvat loi.
Kun joukot pohjolasta pois taas riensi, kuulla sain,
jok' ottelussa kuinka hän ol' urhoist' urhokkain.
Jo risti rintaan pantihin
ja kohta, kuulin, toinenkin;
ah, mielessäni aattelin,
kenp' oisi myötä vain!
Ja talvi lähti, kevät toi taas ajan armahan,
niin kuulin: »Kuollut isäs on, sai uljaan kuoleman.»
Niin oudolt' otti sydämeen,
sai huoleen, riemun huumeeseen;
äit' itki iltaan kolmanteen,
niin muutti multahan.
Jäi Lapualle taattoni, mies likin lippuaan;
siin' ensi kerran kelmenneen sodassa kerrotaan.
Ja taistoss' eestä Kustavin
taas vaari vaipui Uttihin,
ja Lappeell' isä vaarinkin,
mies Kaarlen aikoinaan.
Niin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa;
mut elo tuo ja kuolo tuo ol' uljast', ihanaa.
Ken huonona jäis hoippumaan?
Ei, nuorna kuolla eestä maan
ja kunnian ja kuninkaan,
on totta toisempaa!
Nyt orpo olen, osaton, syön leipää vierahan,
on suosijani, suojani tuvilla tuonelan.
Mut vaikertaa en huoli vaan,
saa aika varren varttumaan,
ma, poika kelpo sotilaan,
en sorru hukkahan.
Kun vaurastun, kun vuotta vain viistoista täyttää saan,
noin taistohon käyn minä myös ja nälkään, kuolemaan.
Miss' ankarimmin sota soi
ja taajin taisto salamoi,
en sinne käymätt' olla voi
tiet' isäin astumaan.

PORILAISTEN MARSSI.
Poiat kansan urhokkaan,
min verta joi jo Puolan, Lützin, Leipzigin ja Narvan multa,
viel' on Suomi voimassaan,
voi vainolaisen hurmehella peittää maan!
Pois, pois, rauhan askar, jää!
Jo myrsky käy, jo tanner järkkyy, syöksee tykki surman tulta.
Eespäin rinnan rientäkää!
Meit' urhoiks isäin urhohenget tervehtää.
Kaunista näin
ei meillä tietä toista!
Rynnätä päin
on riemu rohkeoista.
Eespäin, veljet! Tästä vie
maan ikivanhan vapauden kirkas tie.
Voittoisa lippu, lennä, loista,
rientänyt ammoin sadat tappotantereet!
Eespäin, te pyhät, pystyt repaleet!
Viel' eivät Suomen vanhat värit rauenneet.
Koskaan, kallis synnyinmaa,
sua veren alttiin vuotamatta meilt' ei' väkivalta ryöstä;
koskaan kuulua ei saa,
maan tään ett' omain lasten petos orjuuttaa.
Kuolla urho voipi vaan,
ei vaaraa väisty, horju, salli itseään ei sortoon syöstä.
Kuolo, onni sotilaan,
oi terve, kun viel' yksi voitto kamppaillaan!
Taistelohon
siis miehet, miekan teille.
Kunnian on
vain koitto kuolo meille.
Taistoon tietä tuttavaa,
nyt meidän aik' on, vilja kutsuu korjaajaa!
Joukoille Suomen harvenneille
sankarimaine maamme varjelosta jää.
Eespäin, sa pyhä viiri, pystypää!
Viel' ympäröi sun suomalainen suojas tää.

VÄNRIKIN MARKKINAMUISTO.
»Ystäväiset, miehet, naiset, kuka teistä kuuntelee,
kuinka vanha krenatööri lauluansa laulelee?»
Niin se laulu alkoi, veikko, muistan sanallensa niin;
kuulin torilla, kun viimeks sattui matka kaupunkiin.
Oli markkinat, ja kadut täynnä kansaa, kalua,
katsomist' ei kansass' ollut, ostoon mull' ei halua.
Ilman aikojani astuin, jouduin kadun kulmahan,
vaunut väen tungoksessa siinä näkyi seisovan.
Tahallaanko, pakostako noin ne seisoi, tiennyt en;
kuski pidätti, lakeija karjui kansaparvehen.
Mutta vaunuiss' istui herra mukavasti nojallaan,
soopelinen viitan kaulus, tähtirivi rinnassaan.
Katsoin, katsoin. Tuli mieleen muisto päiväin muinaisten:
tuttu muoto tuo, mut missä, milloin olin nähnyt sen?
Niin, ol' ammoin Lapualla, Salmella hän sankari,
silloin kapteeni, vaan nytpä korkea on kenraali.
Muuttuneen myös näytti paljon, eikä vanhuuttansa vain,
muodon muutti ylväs sävy, anti arvon kukkulain.
Ylpeyttäkö? Ehk'eipä; ryhti, ilme katsannon
kaikki tyyntä, vaan myös jäykkää, kylmää, suurekasta on.
Aina ilostun, kun nään mä sotakumppanin, vaan nyt
tuota katsoin, siinä kaikki, sydän siit' ei lämmennyt,
Loista, pöyhkeile, mä mietin; muinoin yhdess' oltihin:
suott' et suurennellut, loistit hurmehissas sorjemmin.
Äkkiä nyt kaikui laulu, sanat nuo ne särahti,
väen hälinässä ääni kimakasti värähti;
»Ystäväiset, miehet, naiset, kuka teistä kuuntelee,
kuinka vanha krenatööri lauluansa laulelee?»
Minä olin yksi niitä, yksi hänen laatuaan,
ja ma käännyin kärkkymättä selin herraan korkeaan,
pari askelt' ahdingosta syrjenin ja jouduin näin,
sotamiehen luo, jok' istui siinä virttä virittäin.
Paljain päin hän portaill' istui korkeana ryhdiltään,
hattukulu polven päällä vasemmassa kädessään.
Kurottaa voi kättä tätä vielä suotuun antimeen,
käsi toinen oli poissa, viemä sodan viikatteen.
Ja hän lauloi rahvahalle, kutka kuulla tahtoivat.
Laulu huono, palkka halpa, halvat myöskin kuulijat:
pari poikaa repaleista, nuori ylioppilas
ynnä minä ääress' ukon meit' on ryhmä sovukas.
Vaan ol' ylhät muistot, menneet loistopäivät laulunaan,
työt jo puolin unhoitetut, urhot peittämät jo maan,
oli Suomen viime taisto hällä laulun laaja taus,
voittojemme, murhettemme, kunniamme kultakaus.
»Kuusineljätt' olen», lauloi, »taistelua taistellut,
nälän, kylmän kestää voinut, yöt ja päivät valvonut,
seissyt miessä myötä, vaikk' ei mitäkään nyt mulla tee,
Uumajall' on oikeani, tässä vasen vapisee.
Kenpä teistä nuoremmista silloin kera olikaan,
konsa kuului: 'Miekkaan, miehet, rikottu on rauha maan!'
Tulta miesten mielet silloin, toista kaikki, toista nyt,
silloin hehkui tääkin sydän, koht' on jääksi jähmennyt.
Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin
Hattelmalan harjanteilta, mene ei se mielestäin!
Ilta myöhä, ilma kylmä, matkan uuvuttama mies,
mutt' ei mieleen tullut lepo, tupa lämmin, tuttu lies.
Ei, sun jäilles, tantereilles, sinne silloin ikävöin,
siell' ol' enemmän kuin suoja, lieden lämpö, lepo öin,
siellä Suomen joukko nuori, uljas, vapaa, vahva niin,
meihin silloin Suomi katsoi, ja me Suomeen katsottiin.
Ikiarvon Klercker saakoon, vielä mies ja sotilas,
vanhus monen vaivan nähnyt, seitsenkymmenvuotias.
Muistan valkopään, kun kesken tuotujen hän ratsasti,
isän silmin poikiansa lempeästi katsasti.
Vihollisen vertaisena, pojin kuusin tuhansin,
kunnialla, riemull' aikoi vielä verileikkihin.
Arvelutta, arkailutta kaikk' ois käyty tenähän,
toinen luotti toisehensa, häneen me ja meihin hän.
Silloin saapui Klingspor marski, ylpeä kuin kuningas,
kaks ol' leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas,
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 4
  • Parts
  • Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 1
    Total number of words is 3676
    Total number of unique words is 2056
    20.9 of words are in the 2000 most common words
    31.2 of words are in the 5000 most common words
    36.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 2
    Total number of words is 3734
    Total number of unique words is 2074
    20.6 of words are in the 2000 most common words
    30.0 of words are in the 5000 most common words
    36.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 3
    Total number of words is 3729
    Total number of unique words is 2123
    19.1 of words are in the 2000 most common words
    28.3 of words are in the 5000 most common words
    34.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 4
    Total number of words is 3821
    Total number of unique words is 2115
    20.3 of words are in the 2000 most common words
    28.7 of words are in the 5000 most common words
    35.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 5
    Total number of words is 3725
    Total number of unique words is 2167
    19.4 of words are in the 2000 most common words
    29.0 of words are in the 5000 most common words
    34.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 6
    Total number of words is 1157
    Total number of unique words is 760
    25.3 of words are in the 2000 most common words
    35.3 of words are in the 5000 most common words
    40.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.