Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 4

Total number of words is 3821
Total number of unique words is 2115
20.3 of words are in the 2000 most common words
28.7 of words are in the 5000 most common words
35.3 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
saapui Klingspor, vallan saanut, otti ylikomennon,
antoi käskyjä kuin Klercker, mutta käski pakohon.
Tähtiyö, sa Hämeenlinnan jäillä valvottu, on sees
vielä vuotten viertyäkin muistossa sun kajantees,
vaikka miehuus pilkan peri, kaatui toivo katohon,
voittomme vain unelmaksi saattoi raukka tunnoton.
Milloin tuomiolla seista saa hän työnsä tilittäin,
että taapäin astui silloin, kun ois voinut käydä päin,
että herjaan mainehemme, miehuutemme polki pois,
että kyynel vuoti vain, kun veren vuotaa tullut ois?
Horjuimmeko Siikajoella, konsa viimein koitettiin,
Revonlahdell' luotettiinko käsihin vai käpäliin?
Adlercreutz sen virkkaa vois, Cronstedt myös ja moni muu,
vaan ne sankarit on siellä, miss' on sanatonna suu.
Mainitsin nuo suuret, heille kiitosta ja kunniaa!
Monta vertaista jo ehti rauhan maahan matkustaa.
Döbeln lepää, Duncker lepää; kysy heidän aikojaan,
niistä tietää, niinkuin tässä, halpa sotavanhus vaan.
Miks en kaatunut, kuss' urhot kaatuivat, niin useat,
juhlahetkiään kun vietti Suomen joukot uljahat,
konsa päilyi päivät onnen, kunniamme kirkkaimman,
päivät Siikajoen, Salmen, Alavuden, Lapuan?
Ei ois ollut pohjan hyihin pakko taivaltaa mun taas,
nähdä, kuinka riemun kohta kolkko epätoivo kaas,
tiennyt tuhanten en veljein surkeasti jäävän ois
jäille Tornion ja jätteet Kainuull' annettavan pois.
Ero raskas isänmaasta, kova loppu, kovan tien!
Länsipohjan rantaan saakka saapui meitä parvi pien'.
Uskollisin verin vielä Ruotsin multaa ruskotin,
torilla nyt laulan, jott' ois leivän muru mullakin.
Herra maata varjelkohon! Vähät muusta huoltavaa;
sotamiehen henki, onni, käsi, jalka mennä saa.
Herra maata varjelkohon, siin' on ponsi, siin' on pää,
sanat muut jos vaihtuvatkin, ain' on laulun loppu tää.»
Ja nyt vanhus nousi, läksi väen kesken kiertämään,
joku pisti äyrin pienen, enimmät ei niitäkään:
tuli niin hän vaunuillekin, kohden herraa korkeaa
syvään päänsä kumartaen hattukulun kurottaa.
Tähtirinta, kultaolka, suuri sotaherra tuo
tummaks silloin tuimistuvi, hatun sieppaa, silmän luo
kerran häneen, toisen kansaan, vierryt saman tuokion
pitkin toria jo kaikki äijän äyrisaalis on.
Hämillään ol' äijä siinä, herra loihe lausumaan:
»Kuulin laulus, kamppaellut olen eestä saman maan.
Elon illass' että vielä muisto tuo on myötä mun,
siit' on ylväs mulla mieli, paljon ylväämpi kuin sun.
Tosin verileikiss' usein petti onnen suosio,
tosin voitot voittamamme pian taittoi tappio.
Mutt' ei kumarrella muita silti meidän tarvitse,
pääss' on mulla hattu, samoin pidä, ukko, päässäs se!»
Lausui näin, ja kasvot seestyi kirkastukseen korkeaan,
ja hän hatun miehekkäästi painoi päähän sotilaan;
vaan hän jatkoi--riemun tulen vielä rintahan se tuo,
tuon kun muotonsa mä muistan, muistan äänen, sanat nuo:
»Tasan ei käy onnen lahjat, niin sen sääti Luojan lait,
mulla rikkaus ja arvo, puutteen, halpuuden sa sait;
mutta paras meill' on yhtä, horjumaton alttius,
kunto verin vahvistettu, omantunnon todistus.
Siispä kumppanukset ollaan, siis käy tähän istumaan!
Kun on suurin meillä yhtä, vähemmätkin tasataan.
Mull' on kultaa, jos sa mielit, multa leivän, suojan saat,
mulle laulat laulus sorjat, mulle myöhän ilos jaat.»
Samallapa vaunuiss' istui vanha krenatööri tuo;
kansa tieltä kahden puolen väistyy, kunniata suo.
Kuulin, kuinka vaunut vieri poispäin, kunne katu vei,
mutta kyyneliltä silmä enää niitä nähnyt ei.


LOTTA SVÄRD.
Sotaveikkoon veikko kun yhtyy vaan
raton iltavalkean luo,
pian Lotta Svärdistä haastellaan,--
yhä vieläkin sattuu tuo.
Juro kuinka jos kumppani ollut lie,
näön leppenevän heti näät,
hymyn värveeseen hyvämieli vie
jo harmajat viiksenpäät.
Monet kuumat kerrat hän muistaa nuo,
veritanteret voittojen taas,
joilt' uupuen pois Lotan teltan luo
uros saapui ja sarkan kaas.
Ja hän virkkaa eukkosta mielissään
sanan, kaksi, jo naurahtain;
mut myrtyy myös, jos ei myötäämään
hymys lie hyvä, vilpitön vain.
Oli helmi ja oiva se eukko näät
sodan tiellä, sen taata saa;
vähän naurua sieti, mut kukkurapäät
myös kiitosta, kunniaa.
Oli kait hän kaunis ja nuori kait?
Kevät häll' oli kukkeinnaan,
kun kolmas Kustavi Ruotsin mait'
oli noussut vallitsemaan.
Sotamies kukan sai,--sota Suomenmaan
viel' ollut syttynyt ei;
ja kun rummut soi jalon ruhtinaan,
Svärd Lottansa myötään vei.
Oli silloin hän kaunis. Sit' etsiä vain
suun, posken puuntoa sais,
ja loistoon silmien ruskeain
moni sankari soeta tais.
Mut ei kevät kestä, ei kukkeus jää,
Lotan jäänyt ei liioinkaan:
erin kolmin herkesi hempeys tää,
meni kolmannes kertanaan.
Erän ensi talvi se saaliiks saa,
pian tullut ja pitkä niin,
erän toisen ens' suvi sorruttaa
tulipoutihin polttaviin.
Ja kolmas, vielä mi jäljell' ois,
myös jouti jo mennä kai;
se kyynelvirtoihin vieri pois,
kun Svärd verisurman sai.
Sodan viimeisen riehu kun syttyi tään
ja se taas Lotan leiriin toi,
hyvä, jos edes muistaa hempeyttään
hän ammoin mennyttä voi.
Mut sorjaksi viel', eri lailla vaan,
sotamies hänet arvioi;
ja hälle, kuin kukkana kulkeissaan,
yhä vieläkin kiitos soi,
hymykuoppiin vaikk' oli parvittain
jo ryppyjä leiriynyt,
ja muoto jo muukin, ei silmät vain,
oli mustanruskea nyt.
Sota viehätti hänt', ilot, huolet sen,
mitä sattui vaihtuvin säin,
ja ol' ystävä poikain hän harmaitten,
rakas siks oli meille hän näin.
Ja jos veikkoja Svärdin ol' ollut ken,
sepä jäänyt ei unhoksiin,
oli aina täydempi sarkka sen,
siks eukkoa kiitettiin.
Näin reimana, kunne jos retki toi,
hän seurasi ainiaan,
ja kun pyssyt paukkui ja luodit soi,
ei kaukana Lottakaan.
Sotapoikain nuort' oli pontta ain'
ilo katsoa hälle, ja luo
jos kuinkakin joutui, hän tuumi vain:
»No, onkos eempänä nuo?»
Ja teltankin niin piti olla kai,
ett' antaa tilkkasen vois,
jos ken tulen keskellä uupuis tai
jalon haavan jos saanut ois.
Ja jos teltan harmajan seiniin loit
vain silmäs, niin poikenneen
siell' luodin ja kaksikin nähdä voit,
ja hän siit' oli ollakseen.
Jos sallit, niin erän kerron nyt,
min viimeks eukkoa näin.
Oravaisten päiv' oli päättynyt,
pois väistyttiin veripäin.
Oli Lotta myötä, hän korjuuseen
sai kamppeensa vaivoin vaan,
kojun, rattaat, lekkerin mittoineen
ja ontuvan hiirokkaan.
Lepohetki ol' ikään. Lotta se taas
kävi tuttuhun tarjoiluun,
mut poiss' oli teltta, hän ryyppyjä kaas
all' uhkean kuusipuun.
Suru häll' oli, vaikkakin huulillaan
hymyt pilkahti petteliäät;
suri urhojen huolta hän, nauroi, vaan
oli kosteat poskipäät.
Nuor' ratsumies,--kun hän hääri noin,--
nyt luo tuli, teikaroi,
tuli kohti korskein katsannoin,
ja röyhkeys äänessä soi.
»Hoi, viinaa!» huusi hän, »hätää ei,
tää poika se kustantaa.
Tään kukkaron helkettä kuules, hei!
Ja veikkoja kyllä saa!»
Lotan silmästä leimaus sinkoaa:
»Sinut, sankari, tunnen nyt.
Tuli äitiä köyhää sun puolustaa,
miten työs olet täyttänyt?
Kojun nurkassa vain pidit vinguntaas,
muka haavojas vaikeroit;
oli valju naamas, nyt puuntaa taas,
ja ne haavas näytä, jos voit!
Emos ettäkö tuonen jo turviss' on,
ei puoltoas pyydäkään!
Tämä maa, se on äitisi turvaton,
petit, pelkuri, äidin tään.
Vaikk' kultia täynn' ois laukkusi, ois
meri niitä sull' ammentaa,
Jumal'auta, tuommoiselle en sois
minä tilkkaa, en ainoaa.»
Käsi puuskassa vain hän nyrkkiä pui,
tapa moinen ol' eukon tään,
ja pois rikas öykkäri laittautui,
ajan arvaten, vikkelään:
Mut vierelle tien, vähän tuonnemmaks
uros nuori ol' uupunut.
Lotan silmät kuin hellintä tähteä kaks
yhä sinne on suunnatut.
Nojass' istuu pyssyn hän itsekseen,
veri takkihin tahmettuu,
hänen näit' vain vaivalla seuranneen,
kun kiiruhti joukko muu.
Yhä Lotta se silmänsä häneen loi,
kuin äiti lapsehen loisi,
ihan kuin joka tilkan, min muille soi,
juur' aikonut hälle ois.
Mut kun yhä raukeni raskaammin,
suru-unten painama pää,
eip' eukko malta, jo kutsuukin
hänet luo, nimen äännähtää.
»Tule», virkkoi hän murtuvin äänin, »juo,
viel' ehkäpä rahtunen ois;
tule, poikani, tilkka se lohtua suo,
sitä kaikki nyt tarvita vois.
Mitä? Kainosteletko? Kullasta lie
kevyt laukkus, sen tiedän kait;
salon töllistä sull' oli sotaan tie,
ja täälläpä kullat sait!
Mut et verityöss' ole viimeinen,
sen Lapuan' kentällä näin;
ja Ruonan sillalla, muistatko sen,
eturinnassa riskit päin.
Älä huoli siis, jos et suoraks saa
nyt annan ma enkä myö;
lasin Lapuan-päiväsi kannattaa,
pari runsasta Ruonan työ.
Ja jos Svärd, jalo, lempeä sielu tuo,
eloss' ois ja sen nähnyt ois,
miten, vaikka jo vertasi tanner juo,
sin' et taistosta taukoo pois,
heti hälle nyt oisit kuin ainoisin
oma poikansa konsanaan,
ja sellaista kahta, sen vannonkin
sais, etsiä kautta, maan.»
Uros hoippui luo, piripintanaan
mitan Lotta se hälle suo,
milt' ettei harjaksi saanut vaan
pari kyyneltä mitta tuo.
On kauan siitä, kun eukon näin,
mut ei aika, hänt' unhoon vie,
iloll' aina muistelen eeskinpäin,
ja se hälle ei liikoja lie.
Oli helmi ja oiva se eukko näät
sodan tiellä, sen taata saa;
vähän naurua sieti, mut kukkurapäät
myös kiitosta, kunniaa.

VANHA LODE.
Joukon eessä joka kerran,
kun ol' lähtö ryntäämään,
vanha Lode hetken verran
viipyi, paljastaen pään.
Hurskas, vakaa, valkohapsi,
noin hän rukoeli nyt,
sitä vanhus, mit' ol' lapsi
äidin-piennä äännellyt.
Hetki harras, rauha pyhä!
Paljahaksi joka pää!
Luodintuisku yltyy yhä,
sattuu, sivu lennähtää;
kenttään jää jo jääkäreitä,
seis! Vast' alkaa kilvoitus,
jahka ensin isämeitä
sekä Herran siunaus.
Vasta kun löi aamen lukkoon
rukouksen selkeän,
tuli valmis vauhti ukkoon,
hatun päähän painoi hän:
»Syöskööt kaikki hornan peikot
vastaamme nyt valtanaan,
Herran kanss' ei olla heikot,
hurraa, pojat, eespäin vaan!»
Joukkonsa ja Jumalansa
kanssa leikkiin lähti näin,
sit' ei valtaa vastassansa,
jot' ei rohkenis nyt päin.
Ydin nuori, vanha pinta,
vuoroin vakaa, vallaton,
lumitukka, tulirinta--
noinpa ukon riento on.
Väki virkkoi: »Tulimmainen!
Nuor' on ukko uudestaan,
sydämessä eikös vainen
veitikka viel' ennallaan!
Silmiss' eikö välky, väiky
kaunis voiton kajastus!
Nyt ei hiittäkään hän säiky,
huulill' äidin rukous.»
Verileikki leikiteltiin,
tuli vuoroin voittokin;
veisattihin, rukoeltiin,
väki pääsi leirihin.
Ilolla se lepäs siellä
väsyneenä vaivoistaan;
Lode? kentäll' yhä vielä
ukko kummitteli vaan.
Liikkui hiljaa hetket yötä,
enimmälti yksinään;
miestä pari ehkä myötä,
parahinta, väestään.
Miss' ol' ollut pahin pinne,
päivä kuumin, raskahin,
sinne paloi aatos, sinne
veti äijän askelkin.
Kylliks eikö ollut taisto?
Mieluinenko muisto sen?
Veripäiväst' eikö vaisto
vielä verenkylläinen?
Ihaellako hän mahtoi
tuonen työtä kauheaa?
Lode? Ei, hän auttaa tahtoi,
lähimmäistä pelastaa.
Missä suoni sykki vielä,
hengen rahtu havaittiin,
siellä viivyttihin, siellä
apu, hoito annettiin.
Kaikki saivat huojennusta
vihamies kuin omainen,
siin' ei tehty eroitusta,
veli oli jokainen.
Moni, jost' ol' laina hetken
elämä, ei enempää,
saattoi jälkeen ukon retken
kaukaa vaiti tähystää,
nuotiolta, keskelt' iloin
nousta kotvan nauramaan,
mutta herttaisimmin piloin,
hänen kummaa kulkuaan.
Väki virkkoi: »Kahakassa
'lyö ja hakkaa!' ukko huus;
siell' on sirut parsimassa
käydä urakka nyt uus.
Vaan se onkin Lode toinen,
joka hakkaa, maahan lyö,
ukon oivan miel' ei moinen,
hurjan pojan on se työ.»
Poika, reima, puhdastunto,
rinnass' äijän riehakoi
vanha usko, vanha kunto
lämpöiseks sen kodon loi.
Totinen ja tyyni pinta,
vaan, jos katsoit silmihin,
lapsen mieltä kirkkahinta
kuulsi niiden kuvastin.
Asu halpa, suora mieli,
sodass' äijän ohje tää.
Tuli rauha. Rintapieli
täytyi joskus tähdittää.
Silloin syksyn kylmän kuuna
hält' on mieli kokonaan,
rinnass' istuu itkusuuna
veitikkakin viluissaan.
Kun hän yllä juhlapuku
puhkui nurjapäällä näin;
miehetkin ne milt'ei nuku,
töllistävät tylsin päin.
Jotain tempuiss' aina puuttui,
käänteet kävi näin ja niin,
kunnes viimein ukko suuttui,
heitti kaikki helkkariin.
Harvoin toki harmit moiset
sattui, paraadeissa vaan;
ukko harjoitukset toiset
piti vanhass' asussaan.
Hei, se oli toinen juttu,
nyt ei unta ollut kai;
vanha herra, vanha nuttu,
niistä toki selvän sai.
Nulous nyt mielt' ei paina,
sujuu temput, riemu soi,
vaille ei, vaan päälle aina
kaiken, mitä vuottaa voi.
Ukolla ei muuta huolta,
kulkee pitkin rivejään,
korvaa tältä, partaa tuolta
nyppäisevi mielissään.
Väki virkkoi: »Tulimmainen!
Tuoss' on tuores ukko vaari.
Sydämessä eikös vainen
veitikka viel' ennallaan!
Varsi vuotten kuuristama,
lumet tukkaan aika loi,
silmästäpä poika sama
yhä vielä viikaroi!»

MATKAMIEHEN NÄKY.
Kenenkä linna se, jonk' äsken näin,
kun hämyss' illan kuljin tännepäin?
Kuin hauta kammolla se mielen täytti,
niin ylpeää ei toista tienoillaan,
mut autiolta, kuolleelta se näytti,
valaistu oli yksi huone vaan.
Jäin kotvan katsomahan, mitä tuo:
pääsalin suuren täytti valovuo,
eteeni kuin ois' auennut se aivan.
Sielt' ihmisiä koin ma erottaa,
mut tutkinta se tuskin maksoi vaivan:
siell' liikkui haamua kaks ainoaa.
Naishahmo ylhä, vaikka kuuru jo,
puettu mustiin, runsas kutristo
hopeina hartioilla, toinen näistä;
mies toinen, mustiss' ikään, tyynnä tää
jalustaa kantoi kirkaskynttiläistä,--
hän myös jo harmennut, mut pystypää.
Ma katsoin kulkuun tuohon. Kuvan tään
ma salin seinällä ja lähekkäin
sen kanssa toisen. Luo kun ehti nainen
hän rauhaisasti niitten puolehen,
ylentyneenä otsa kumarainen,
kuin rukoellen katsoi hetkisen.
Ken ollut lie? Uus tuokio--kaikk' on
jo poissa, vaimo mennyt, valoton
jo sali tuo kuin kaikki kartanokin.
Ken? Virka! Aave rauhatonko vai
ehk' outo kuvain kumartaja jokin,
ken maalla vieraall' uskon vieraan sai?
Ei, aave ei hän ollut rauhaton,
min näit, se rauhaisaa ja totta on.
Mut samaan aikahan jos saavut toiste
sa linnan tietä äsken kulkemaas,
niin salista sua kohtaa sama loiste,
tuon vanhan vaimon näet siellä taas.
Jo monet monituiset vuodet noin
hän samaa tietään, samoin saattajoin
yön maille saapuessa aina kulkee:
hän hetken viipyy; toinen tuokio
kun joutuu, lepoon hän jo silmän sulkee
ja unta, rauhan unta uinuu jo.
Nuo kuvat, joita katsomaan hän jää,
kaks oli Ramsay-veljest' ylevää,
tääll' ylennyttä saman katon alla.
Lemulla toinen kulki kuolemaan,
ja toinen kohta jälkeen Lapualla,
molemmat eestä armaan synnyinmaan.
Heist' urhotöitä taru virkkaa voi,
ja heistä vielä Suomen runo soi,
kuink' eestä maansa veljespari moinen
sai voittain kuolla kevätvoimassaan,
ykskolmatta kun oli vuotta toinen,
yhdeksäntoista toinen nähnyt vaan.
Mut vaimo, jalo vieras, haamu tuo,
min hiljaa veljen luota veljen luo
näit liikkuvan, ol' äiti urhoin noiden.
Siell' elää hän nyt muisto-aarteineen:
ei kulje kuvia hän jumaloiden,
hän hyvää yötä lausuu lapsilleen.

VÄNRIKIN TERVEHDYS.
(Gregori Tigerstedtille Revonlahden taistelun
viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä.)
»Liet joskus tullut tuntemahan sen
tuhanten joukoss' elon tanterella,
kuink' outo voima, pakko sisäinen
toist' ihmistä voi toiseen taivutella?
Sua kohtaa kasvot, korvaas ääni soi,
ihastut, kiinnyt--miks? Et virkkaa voi.
Mies oli Cronstedtilla väessään,
mies mulle rakas vielä muistellenkin;
mull' elo takana, häll' edessään,
mut sama henki täytti kumpaisenkin.
Unohdan paljon, pian myös, mut et
mult' unhoitu, Gregori Tigerstedt.
Mies miekan siin, ei muonakuormaston,
sen ryhti, katse, kaikki näytti julki;
solakka, kookas kasvu, vartalon--
noin hän, tuo reima poika, tiensä kulki.
Hän silmän-riemuni ol' ainainen,
hän mulle tuttu, minä hälle en.
Viel' äänen muistan pohjan-rotuisen,
se joukon eessä soi kuin pohjan tuuli;
kuin luoti löi ja sattui sana sen,
siin' ääness' oli ruutia, sen kuuli;
sen pelkkä raiku todisteen jo toi,
ett' urhon suoran rinnasta se soi.
Jos mitä koki, minne lohduton
vei pakotie, mi vartoi vaara, hätä,
ain' yhtä sees tuon silmän tuli on,
vakaata rauhaansa ei kasvot jätä;
kuin vaskikirjoin kertoi kasvot nuo:
'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo!'
Kun liioin kiihtyi vauhti pohjolaan,
ja tuskan vimmast' itkein urhot kulki,
hän kiros silloin, purren hammastaan,
mut kyyneleen hän sydämeensä sulki;
pusertui huulilta vain sanat nuo:
'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.'
Ja joutui päivä, urhon juhla, voi
taas kunnialla nousta Suomen viiri;
'Aseihin!' Revonlahdella jo soi,
ol' ajetuista tullut ajopiiri.
Salama riemun lensi kautta sen,
se oli hetki ikimuistoinen.
Mi näky! Liekkiin syöksyi syttymään
taas toivon tulta joukko toivokato;
tukettu virrantulva vierressään
kaas esteet, sortui sulku, särkyi pato;
alt' alennuksen, epätoivostaan
nous isäin maata kansa suojaamaan.
Koin ruskoss' idän kaukovaarat ui,
ja päivän valkeus jo vallan voitti,
kun hanki rientäissämme ruskottui,
sen ruskoss' aamu kunniamme koitti.
Syvemmin yhä, noustess' auringon,
tuo hohtaa huomenkoi,--se hurmett' on.
Mut tuskin päivän ensi vartio
jäi taa, jo taiston viime liekki herkes,
ja Siikajoen nuori voitto jo
yht' uljaan kaksoisveljen saada kerkes.
Rivistä riviin riemu myrskyää,
niin urhot sorjaa tuota tervehtää.
Sijalla taiston seisoin. Tyyntä on
miss' äsken viha riehui, rauha päilyy;
nyt unta maattiin kummull' ottelon,
sit' unta, joka ajan säiltä säilyy;
jos valvoi ken, ol' ystävä vain tuo,
jok' ystävän jäi nukkunehen luo.
Jo löysin, mitä etsin, selon sain,
min puute yhtä tuskaiselta tuntui:
riveistä Tigerstedtiä mä hain,
ei valveill' ollut hän, hän tänne untui.
Kun voitto hohti, leikki hurmioi,
unt' urhon rintaan teräs tuima toi.
Tuo uljas! Äsken säilänsuita päin,
päin tulta, jota tykkein kidat syyti,
rientonsa torjumattoman ma näin:
niin nuori, voimakas,--ja hänet hyyti
se hanki jo, miss' äsken sankari
Bulatovilta tulet sammutti.
Mut elon-karvan kanss' ei kasvoiltaan
erinnyt sielun levollisen leima,
viel' oli vaalenneessa muodossaan
tuo vanha, varma rauha, miehuus reima.
Ma tunsin, nähdessäni kasvot nuo:
'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.'
Ja katso! Vielä päivä neuvon toi,
lipulle synnyinmaan hän säästyi vielä.
Mä hänt' en enää nähnyt. Ehkä voi
sun eteen sattua hän elon tiellä;
tervehdi silloin: kauttas kättä lyö
Stool, urhokentät, Revonlahden työ.»
Näin Stool sua muisteli, sa urhokas,
mies kunniamme kulta-ajan armaan.
Terveiset kätki ylioppilas,
ne vihdoin virkkain alta hapsen harmaan,
kun vuosisataa puoli siitä on,
maas eestä noin kun astuit taistohon.
Ne ota rakkain mielin, myös sen maan
ne tervehdyksen tuo, mi sinut kantoi;
se lukee miehet, jotka hurmettaan
sen uskon, toivon, muiston antoi.
On harvenneet ne, rakkautta saa
ne harvat siltä siis sen hartaampaa.
Saa kiitoksen tuo alttius rajaton,
min hehku pohjan jäilläkään ei laannut,
saa veri kallis, uhrillaan jok' on
ajoille tuleville turvan taannut,
mi meille iki-lunnahaksi luo:
»Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.»

VON TÖRNE.
Jo oisko mainittu ehk' ohimennen
mies Mikkelin, von Törne vanhus, ennen?
Uroita hänkin oli harmaita
ja Savon varajoukon johtaja.
Mies suomalainen juurta juurevinta,
kuin vanha visarunko rustopinta;
ei leikin saatu häntä hämminkiin,
siin' iskua ja vankkaa vaadittiin.
Hän ties sen itse, suott' ei kansa kehu,
ett' ukko Törnessä on miehen mehu:
mies kannallaan, mik' arvo olikin,
everstiluutnantin tai majurin.
Ma tunsin vanhuksen jo sodan takaa:
samainen ryhti pyylevä ja vakaa,
kuin oisi pölkky, outo luuli niin,
puettu virkaviittaan, kannuksiin.
Mut sydän sykki alla pölkyn pinnan,
löi uljas sydän, terveen miehenrinnan,
tulisin verin, vahvoin valtimoin,
ei tahran koskema, ei syömä koin.
Ja synnyinmaalle löi sen selvä lyönti;
se kelpo mies, ken sille arvon myönti.
Ja miksi? Syyn hän tiesi ilmoittaa.
Se hänen, hänen joukkonsa on maa!
Ma muistan, kuinka kesken seuran tutun
häll' loputon ol' usein juoksu jutun:
»Maa tää, maa parhain alla auringon»,
ja »kansa sellainen kuin hällä on!»
Hän hajasäärin silloin seista suosi,
muut piirinään,--se hällä korska kuosi,
kosk' ollut pääll' ei maan, ken kiistää vois,
ettei hän suomalainen majur' ois.
Ei ylikäypää tuosta kunniastaan
hän tiennyt; vaikka maailmoja vastaan
pää pystyss' ottanut ois mennäkseen
hän miehin, miekoin, valtakirjoineen.
Mut joskus hän, kun oikein juttu maittoi,
myös suomalaisen järjenlahjaa laittoi,
kuink' ollaan rehdit, mutta tyhmätkin;
hän päästi päälle naurun raittihin.
Vaan annas, moitteen muu ken alkaa koki,
vait! Ukko vain sen sai, ei toinen toki.
Puhuja kauaskaan ei ehtinyt,
jo vastaan soi: »Suu kiinni, herra, nyt!
Kysyä saanko sanasankariita,
hän mist' on kansan mailta, manterilta
tavannut, nähnyt kirjoista kuin tään,
niin jalon, mielevän ja miehekkään.
Sen kanssa viran puolest' olkaa kerta;
kun luodit vinkuvat, kun sataa verta,
ja sanokaa, kun näätte, tokko on
mies Suomen innoton ja tolkuton!»
Noin ukko rauhan, noin myös sodan ajan.
Mull' oli virka joukon majoittajan,
hänest' on paljon muuta muistossain,
Lapuan päivästä nyt kerron vain.
Me perkattavaks saatiin metsän pieli,
kaikk' oli valmiit, eespäin mennä mieli,
mut vanha herra ärtyi seisomaan,
»kosk' ampui Suomen mies niin ravakkaan».
»Seis, pojat!» huusi, »saakaa tuki puista
ja niittäkäätte miestä niinkuin ruista;
työ tyyni, tarkka silmä sihdin taa!
Nyt tulee hauska, kystä korppi saa.»
Hän tunsi joka miehen joukostansa,
niin nimeltä kuin koko laadultansa,
jokaista tarkkas, jonka nähdä voi,
kuin isä kullekin hän sanan soi:
»Noin, Kalle Hurtti, kas se sattui maaliin,
ei enää keikkune, ken sai sen saaliin!
Korpraali Flink, ain' äityy ammunta!
Voi, Pekka Pistol kaatui, peijakas!
Vahinko,--kunnon poika niinkuin kulta!
Saa Pekastaan. nyt taatto torpan multa.»
Näin haastoi hän, näin johti joukkoaan,
majuri suomalainen mahdissaan.
Sai sana Adlercreutzin: »Minne jäätte!
Päin rivit, päälle käykää! Rientäkäätte!»
Von Törne tyynnä katsoi lähettiin,
jäi paikalleen ja vastasi: »Vai niin!»
Voi hauskaa! Pyylevänä lipun ääreen
hän pylväistäikse ryhtiin hajasääreen,
kuin iankaiken seista aatteleis
ja virkkais luodillekin: »Huuti, seis!»
Min viestintuoja mokomalle? Nolo
jo siinä nuoren vänrikin ol' olo;
hän oli tullut tulta vinhempään,
ja käskystä ei vanhus viitenään.
»Majuri, eespäini»--»No, no, joutavoitte!
Ei tässä vaaraa, senhän nähdä voitte!»
»Kenraali käski.»--»Hurraan saakohon
Karl Adlercreutz mies, kunnon mies hän on!»
Nuo sanat tuskin pääsi äijän suusta,
kun naamaan lensi kaarnan pirsta puusta:
»Hohoo, sit' odotinkin tosiaan,
se miesp' ei ollut akka ampumaan.
Se melkein sattui, eipä paljon vailla;
sanoa voin nyt Hannu Klngan lailla,
kun kuula hipoi hänen kulmiaan:
'Tuo hiis ei karta miehen naamaakaan'.»
Hänt' aina huvitti tuo sana toistaa,
taas aimo nauruss' ukon naama loistaa,
Ja taas hän asentoon käy pönäkkään,
kupeessa nyrkki, sääret levällään.
Ties kuinka kauan kuhnaillut ois vielä,
mut kun hän parhaiks siin' on tulen tiellä,
pau; lensi luoti, miten osuikaan,
juur' äijän polviporttiin avaraan.
Tapaavan takkiaan hän tunsi jonkin,
kurottui, katsoi: puhki on kuin onkin!
Lievettä nosti, nosti toista--voi,
on reikä molemmissa, lempo soi!
Hän närkästyi ja korvan juurta raapi:
»Työn tästä Matti räätäli nyt saapi!
Hoi, juokse, katso, Jukka kulta, sie,
mitenkä takapuolen laita lie!»
Ja hätään juoksi vanha renki Jukka:
»Voi herra, hullumpi on täällä hukka,
edessä vielä lieve jäljell' ois,
repale tässä vaan, ja päärme pois.»
Nyt Törne julmistui »Sen mokomakin,
noin ampuu aivan tärviölle takin,
mi päivää toista tuskin päällä lie!
Päin, pojat! Nyt sen pirun piru vie!»

HEINÄKUUN VIIDES PÄIVÄ.
»Nyt heljä heinäkuun on sää,
saa minut huomenhetki tää
niin outoon mielialaan,
mies nuori, metsän lehtohon,
suvisen ilman sulohon
nyt tullos, sinne halaan;
tää päivä juhlapäivä on.»
Soturi vanha lausui näin,
sivulle verkon siirrältäin,
mua kädest' otti, johti;
ja kautta kylän hiljalleen
vei meidät kukkapolku veen
sinervän rantaa kohti,
sen hempeen kastehelmiseen.
Oi ihanuutta ilman, maan!
Vait oli vanhus, katsoi vaan,
hän kauan vaiti pysyi;
mua vihdoin, kyynel silmässään,
taas kädest' otti kädellään,
hymyili, hiljaa kysyi:
»Maan eestä voiko kuolla tään?»
Jäin vaiti. Katse vastasi
vain sisimmästä sieluni.
Se riitti. Ihailuunsa
hän jälleen vaipui vaieten
ja kunnahalta katsehen
loi kauas, silloin suunsa
sai sanat, puhe puhkes sen:
»Mies nuori, ranta rannan taa
täss' etehesi aukee maa,
isäisi sulle suoma:
kuin jalot täällä Virtain veet
on Saimaan sadat saarenteet,
on Vuoksen vuolas uoma,
Imatran pauhu-paatereet.
Ja astu pohjan äärihin:
laelta tuiman tunturin
maa yhtä armas hohtaa;
ja astu rantaa aukeaa
sa Pohjanlahden huuhtomaa:
yks Suomi silmääs kohtaa
ja rintas lempeen liikuttaa.
Mut aavistatko, minne vie
tää miete, mistä kyynel lie,
mi herkkyy alta luomen,
ja miksi mieltä herättää
niin ihanaa, niin itkevää
minussa tämä huomen?
On viides heinäkuuta tää.
Päiv' alkaa, päivä päähän käy
monesta jälkeä ei näy,
mi meilt' on mennyt suotta.
Ah, mulle jätti muistelon
tää viides heinäkuun, siit' on
seitsemäntoista vuotta;
se Dunckerin vei kuolohon.
Tääll' oli kansa tämän maan,
viel' on se; suureks surussaan
se kasvoi, kaikki kesti;
se kantaa kuormat kohtalon,
vait uhraa, uhmaa, kuolohon
käy raudan-rauhaisesti;
se kansa Suomen kansa on.
Levossa lempeässä näät
sen nyt, ei raasta vainon säät,
on kalleimpas se siltä.
Ma kilvoituksessaan sen näin,
näin hallan, tuskan, turman säin,
näin samaks silloin; miltä
mun tuntuikaan jo mielessäin?
Ma näin sen verta vuotavan,
näin voittavan, näin kaatuvan,
en pettäjätä: mailla
käy karttamilla auringon
viel' urho hyinen taistohon,
ei horju, vaikka vailla
kotoa, toivoa jo on.
Mik' uljuus, uupumattomuus,
mi miehen tunnon tulisuus,
mi vakuus vaiheissansa
sill' olikaan; jot' ihannoi,
sanoa sankariksi voi
nää miehet, tämä kansa,
ja kuoltuakin jumaloi?
Mut kysy, jos sa jolloinkaan
riveistä noista sotilaan
tavannet, urhon harmaan,
oliko miestä kuitenkin,
jok' oli urhoist' urhoisin,
saat vastauksen varmaan:
'Niin, herra, tunsin Dunckerin.'
Kodista köyhäst' oli hän,
laps salosyrjän synkeän,
ei suvultansa suuri,
mut tuli kunniaksi maan,
nous arvoon arvaamattomaan,
ol' lujin Suomen muuri
ja ikimuistoin muistetaan.
Ja kirkkaan mainekilven tään,
sen ansaitsi hän lemmellään;
hän synnyinmaalle antoi
sydämen iäks syttyneen,
kuin morsiolle, äidilleen
kaikk' uhriks sille kantoi;
suur' rakkaus vei suuruuteen.
Hän kaatui; mutta kuolemaa
oi suloista, kun kuolla saa
noin loistehessa maineen!
Ei vaivu unhon järveen hän,
vaan lailla luodon vehreän
hän kohoo alta laineen;
ei kuolemassa kuole hän.
Nyt kukkasissa loista, maa,
kesäisten vetten keinuttaa
suo lehtirantaa, saarta,
sa kultiin kukkulasi luo
ja välkkyyn virtojesi vuo,
kuvastaa taivaan kaarta
heleän Saimaa-silmäs suo,
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 5
  • Parts
  • Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 1
    Total number of words is 3676
    Total number of unique words is 2056
    20.9 of words are in the 2000 most common words
    31.2 of words are in the 5000 most common words
    36.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 2
    Total number of words is 3734
    Total number of unique words is 2074
    20.6 of words are in the 2000 most common words
    30.0 of words are in the 5000 most common words
    36.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 3
    Total number of words is 3729
    Total number of unique words is 2123
    19.1 of words are in the 2000 most common words
    28.3 of words are in the 5000 most common words
    34.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 4
    Total number of words is 3821
    Total number of unique words is 2115
    20.3 of words are in the 2000 most common words
    28.7 of words are in the 5000 most common words
    35.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 5
    Total number of words is 3725
    Total number of unique words is 2167
    19.4 of words are in the 2000 most common words
    29.0 of words are in the 5000 most common words
    34.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 6
    Total number of words is 1157
    Total number of unique words is 760
    25.3 of words are in the 2000 most common words
    35.3 of words are in the 5000 most common words
    40.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.