Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 6

ei kenkään halvempi, on tullut tuo;
hän kohti käy, hän haastaa jyrkästi
ja uhkakatseen luo:
»Maaherra, näätte sodan päättyneen,
jo maanne meille asevoima soi;
sen miehet taistella kuink' edelleen
riveissä Ruotsin voi?
Kas tuossa kynä, käsky piirtäkää,
kehoitus heille ankara: se saa
tavaran, hengen turvan säilyttää,
ken kotiin palajaa;
mut keisaria, herraansa, jos ken
rikollisesti vastustava ois,
kaikk' armott' ajetahan suku sen
talolta, maalta pois.
Kai ymmärrätte, piirtäkää siis niin!»
Hän päätti uhkan hymy huulillaan.
Wibelius katsoo tuomarpöytään, siin'
on laki Ruotsinmaan.
Lujasti painuu käsi kanteen sen,
ja silmä loistaa, kirjaan luotu tuo:
»Kenraali, keskell' uhkauksien
tää meille suojan suo.
Meill' aarre kallis, turva aseeton
se on, jos hyvä, paha päivä saa;
sen valtiaanne vahvistanut on,
se häneen vetoaa.
Siin' ikivanhuudesta säädetään:
ken rikkoo, sen on syy; ei vastaamaan
jää vaimo työstä miehen vikapään,
kuin mies ei vaimonkaan.
Jos maataan puoltaa rikos lie kenties,
vaikk' kelpo sydän vastaa: kelpo työ!
niin miestä miekoin rankaisevi mies,
ei naista, lasta lyö.
Te voiton saitte, teill' on valta nyt,
te minun tehkää, mitä miellyttää!
Vaan laki, ennen mua syntynyt,
myös jälkeheni jää.»
Näin lausui. Vavistuksen tunsivat
molemmat nuoret seuralaiset nuo;
nyt silmänsä hän nostaa kirkkahat
ja kenraaliin ne luo.
Tään kasvoilt' oli tuimuus käskijän
kadonnut, katse käynyt lämpimäks;
lujasti ukon kättä puisti hän
ja kumarsi ja läks.
Kuin rukoukseen kädet ristien
nyt vanhus vaipui tuomar-istuimeen;
hän voiton peri, ylimaallisen
sai, rauhan palkakseen.
Ja läsnäollehilt' on todistus,
siit' usein kertoivat he innoissaan:
ol' ihmeellinen, tyyni kirkkaus
nyt hänen kasvoillaan.
Ett' oli taivaan-kaunis hohde tuo,
siit' oli heillä yksi ajatus;
vaan mistä virtasi sen valovuo,
siit' eri arvelus.
Sen toinen katsoi päivän päilynnäks,
mi sinne vienon, kirkkaan loiston loi;
mut toinen lausui: »Sisältä se läks,
sen omatunto toi!»

ADLERCREUTZ.
Ken tuolla joen rannall' on tuo ylhä mies,
jonk' entää katse maita, meren aavaa?
Jo asu, ryhti, huulten uhka, silmän lies
kädessä miehekkäässä miekka tuima ties
urosta, kaikki sotilaan on kaavaa.
Hän yksin seisoo, ilman saattajaa,
nuor' asemies aik' ajoin ainoastaan
tuo viestin, saapuu, pois jo samoaa;
mutt' eessä, takana on, turmaa, kuolemaa
uhaten, sotajoukko toista vastaan.
Niin talvenkolkkona kuin ruumis paareillaan
nyt tuossa Siikajoen seutu makaa;
mut kolkompi on nähdä sota Suomenmaan,
tuo kurja kulku pakoon kunniattomaan,
ja kuulla ryssäin pilkkanauru takaa.
Se syynä, miksi urhon otsall' on
yön synkeys, se tumman varjon tuotti
kuin huolihunnun jaloon muotohon;
hän näkee: uhriks Suomi, äiti turvaton,
nyt jää, se pettyin poikihinsa luotti.
Se mies, ken tuhon näkee, kaiken tuhon tään,
hän vakaan velvoituksen äänt' ei kiellä:
uskollisempaa poikaa maali' ei milläkään,
hän vaarat koitti, soti, voitti, verellään
jo nuorna kentät kastoi maineen tiellä.
Näät hengen, mit' ei riemut, murheen säät,
ei korkeat, ei halvat murra, voita,
min lentoon nosti myrskyn tuulispäät,
sa Adlercreutzin, urhoist' urhoisimman, näät,
kuvia silmä, sielu täynnä noita.
Ja juuri hänen käskystään taas alkaa saa
tuo synkkä ilve: tietä poloisinta
vain mennä, poissa toivo, lepo, kadottaa
kaikk' askel askelelta, maine, isänmaa,
vain pakahtunut mit' ei itke rinta.
Vain pakoon käskeä, ei taistohon,
aseena toisen tahdon, taas hän saikin;
jo valmiina häll' altis joukko on,--
mut ei, on paon valta vain, ei ottelon,
kuin ollut ennenkin on päivin kaikin.
Hän näkee sotarinnan taajan; tasapään
hajoovan jälleen, pirstaleiksi mennen.
Hän tuntee joka parven, ruodun väestään,
sen toivot toivoi hän, sen liittyi elämään,
ei yksin tänään, vaan jo kauan ennen.
Hän tietää: askelt' ei se häpeän
käy täynnä johon käsky tuo sen työnti,
on jalka raskas joka rientäjän,
ja rinnass' asuu haava harmin jäytävän;
mi tuimemp' on kuin tuonen miekan lyönti.
Ja väki tuo! Ol' ammoin, päivin paremmin,
hän kokenut sen kuntoa, sen voimaa,
kun riemull' eestä kolmannen se Kustavin
tulehen riensi; murtuneihin riveihin
uraansa piirsi hurmeen purppuroimaa.
Niin sama hällä nytkin väki ois,
uus polvi vanhaa juurta miehekästä,
hän tietää, mitä sois se, mitä vois,
siks synkistyin hän näkee, kun se väistyy pois
ja otsa ylväs painuu häpeästä.
On lähtenyt jo Döbeln vihan-vimmoissaan,
rivinsä Palmfelt järjestää jo kulkuun,
tuoll' laskee Gripenberg jo miekan voitokkaan.
On hetket kalliit. Vihollinen laumoillaan
jään yli ryntää saartain tietä sulkuun.
Mut Adlercreutz viel' alallensa jää;
on yksi toimi valvottava vielä:
joen jääll' on pataljoona jäykkäpää,
se lähde ei, sit ei voi käskyt käännyttää,
se luona lippunsa vain seisoo siellä.
Sen johtaja jo kehnoon väsyi väistyntään
näin kenttä kentältä,--se riittää sai jo.
Vakaana, vait hän seisoo joukkons' eessä: pään
paolle pannut on, nyt käy hän ryntäämään,
jos ei, niin siihen paikkaan jää. Ei aio
hän mennä Turjan hyihin turtumaan,
ei, ennen surman suokoon taisto kuuma;
ei jää kuin lastu vetten vellontaan,--
ei, miesnä kuolla, miesnä kamppaeltuaan,
niin johtajan, niin joukonkin on tuuma.
Von Hertzen on se.--Tuttu kenraalille tää
on joukko, estää tahtoo hän sen turmaa;
on lapsi saman seudun hän kuin miehet nää,
hän kutsuu, käskee, rukoilee, mutt' ei, ne jää,
ne uhmaa häntä, kuin ne uhmaa surmaa.
Mik' ihme! Mieltä eikö vimmaan saa
tuo uhmailu? Ei, ihastus sen täyttää:
se silmän seestää, otsan kirkastaa,
povessa valloillaan jo liekki leimuaa,
ja kajastuksen siitä kasvot näyttää.
Vain tuokio, niin liekki tuo on levinnyt,
niin kauas singoten, kuin silmä kantaa.
Lähetit lentää, viesti viestin jälkeen, nyt,
takaisin kääntyy joukot, pois jo käsketyt,
on rynnistänyt Hertzen vasten rantaa.
Kaikk' esteet murtaa voittokulku tuo,
on katkaistu jo sotavoima suuri;
päin tunkee Turun urhot, joutuu luo
jo Gripenberg, soi hurraa, Hämeen pojat nuo
käy kohti rivit vankkana kuin muuri.
Tuoll' Essen uljas, miekan tuttu, rinnallaan
on Ramsay, Heideman, ne kilvan koittaa!
Kas, kuin ne ryntää yli hurmehisen maan!
Ja Lange, Kihlström, Bremer, Bröijer, Nordensvan
ja sadat muut, heill' eikö voimaa voittaa!
Jo vihdoin loppu pakko lohduton,
jo seppelsorjat viittaa maineen radat:
häpeä pitkä, pitkä ollut on,
nyt kunnian jo huomen nousi hohtohon,
nyt tehdään työ, min muistaa vuosisadat.
Viel', uljas turhaan, sotajoukko vastustaa,
jok' ennen kohdannut ei tiellä tenää.
Ei kammota Rajevskin tulet: raukeaa
nyt nimi, äsken kuulu, peljätty, jo saa
sen loisto lopun, tenhoa ei enää.
Mut vielä koitos. Sijaan lyötyjen
viel' uudet laumat vyöryttää hän voipi,
jo talttuu vauhti Suomen urhojen;
mut kuule: hetki hetkelt' yhä paisuen,
nyt Porin uljas marssi kaukaa soipi.
Hän saapuu, Döbeln, kutsun saatuaan
hän rientomarssiss' ehti ennen aikaa.
Soi sävel tuttu, vastaan riemuin hurrataan;
hän näkyy--Adlercreutz vie hänen rinnallaan
päin joukot, täynnä innon jumal-taikaa.
Viel' liekkii taiston lieska tuokion,
jo toisella on sammunut sen palo;
taas Siikajoen tanner meidän on,
on maine verell' urhoin pesty, tahraton,
on ensi voitto saatu, suuri, jalo.
Hän, jolle synnyinmaansa liekin rintaan loi,
mi hyyn ja hangen keskellä voi kestää,
jok' iloll' alttiin verens' eestä Suomen soi
ja, kaiken horjuessa, urhovoimin voi
häpeän maamme mainehelta estää,
hän lepää. Rauhan saanut sankar' on,
maa Svean hänet kätki turvahansa;
myös siellä käydä jalon taistelon
hän sai, eik' aatos nää sen ajan koittohon,
kons' ylväs hänt' ei muista Svean kansa.
Mut sankarmaassa uljaan unhoittaa jos vois
töilt' uljaammilta aikain vaakalauta,
jos sydänt' enää nimensä ei haltiois,
hyljätty kilvin kulunein jos ammoin ois
jo uskollisen suomalaisen hauta;
ei kuole mainehensa silloinkaan,
ei, yli aaltoin ylpeällä mieliä
henkensä rientää syliin synnyinmaan:
se urhopoikaans' unhoita ei konsanaan,
tääll' elää hän, vaikk' onkin hauta siellä.