Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 5

ett' ylpeästi muisto saa
nyt, päivänään, sua osoittaa
ja virkkaa: 'Katso maata,
tuot' ihanaa, se hymyllään
sai sankar'rinnan syttymään;
ket' ei se lempeen saata!
Hän kuoli eestä kullan tään.'»

MUNTER.
Adlercreutzin, jalon herran--
sekin muisto maksaa vaivan--
sotamiestä hautaan kerran
saattavan näin hiljaa aivan;
hatun riisui, katseen hartaan
loi hän alle haudan partaan,
kunne muutti rauhan multaan
Hannu Munter matkailultaan.
Mont' ei muutoin saattajaksi
saanut vainaan viime rata:
kuopan kaivuun miestä kaksi,
neljä arkun kantajata;
paitsi papin, vielä huomaa
korpraaleja kolme kuomaa
jalon parven päällisinä,--
neljäs, majoittaja, minä.
Siinä koko loisto haudan.
Yllä tamineensa kulut,
Munterilla neljän laudan
lomass' oli soukat sulut;
tyyni, vakaa multaan mennen,
niinkuin elon teillä ennen,
kuoloss' urho tuskin muuttui,
vauhti vain, se tietty, puuttui.
Sodan vaiheista kun sousi
noin nyt vainaa valkamahan,
Buss korpraali puheen nousi
aseveikost' alkamahan:
mikä hällä suku, tunto,
puhe, voima, sydän, kunto,
luotu urhon luonto heti,
kuuluviin Buss kaikki veti.
Hiljaa miehet mielin hartain
seisoi, sai taas hymysuulla,
punoin päitä viiksipartain,
vainaan sarvisanat kuulla.
Suurta ei se maksa juttu,
jokapäiväinen ja tuttu,
tuskin kostut kuuntelulta,--
vaan jo Buss saa vuoron multa:
»Miehet, nyt on Munter poissa,
uljas, kuulu yli muiden,
uros umpisokkeloissa,
alla surman ansapuiden.
Sodan, marssin, taiston teistä
sai jo selvän käskyn seistä,
lomavuorollaan nyt loikoo,
ketaroitaan rauhass' oikoo.
Meillä, jotka tulta kohti
rinnan mentiin, meill' on selko,
tokko päin hän käydä tohti,
vaiko väistymään sai pelko,
tokko kalventama kauhun
keskell' oli liekin, sauhun,
vaiko alla kuolon arvan
vanhan kantoi vaskenkarvan.
Saapui kumppaniksi meille
korven poika jäykkä, vakaa,
niinkuin taatot taiston teille
aina ikiaikain takaa;
juro aivan juttelulta,
silmässänsä velikulta:
sanaa kolme ehkä erään,
vaan ne niinkuin naulan perään.
Suku kaikki sotamiessä
eli, kuoli, yhtä luuta,
alimmassa arvon tiessä,
miekoin haastoi, säästi suuta;
kerran Kaarle Kahdestoista
korotti jo yhden noista
korpraaliks,--se sattui satu;
alaspäin taas siitä latu.
Moni virkaan äkkinäinen
kotiin kauan kaipaa, suree,
miel' on ange, allapäinen,
kunnes aika luonnon puree.
Munterinp' ei ollut nulo
Kustaan lipun alle tulo:
oli, vaikka vasta tuotu,
soturiksi niinkuin luotu.
Joi ja kivääriinsä raamun
iski iloss' ensi illan;
vääpelipä tulless' aamun
tomutteli turkinvillan,
virkkoi: 'Ällös olko arka,
näin on virka, poika parka!
Jokos norjuit?' Hannu vastas:
'Kyllä, kiitos parkinnastas!'
Siitä suuttui viinan maistoon,
ain' ol' uuras, virkku, rehti;
heti menness' ensi taistoon
luodin olkaan saada ehti.
Döbeln kuuli äänen inhan,
vinkaisevan lyijyn vinhan:
'Pojat, puraisiko paarma?'
Munter virkkoi: 'Tääll' on naarma.'
Tuskin toipuneeks sai tuosta,
uutehen jo puuttui pulmaan:
kasakkain jäi käsiin, juosta
piti puoleen peninkulmaan,
lenkutella jaloin levein,
minkä aron varsa kevein,
kunnes apuun urhokuomat
osuivat kuin onnen tuomat.
Otsa vaahtos, sydän hakkas,
rinta puuskui, hohkui huuli,
kun jo viimein laukka lakkas,
vaan ei mennyt miehen tuuli.
Veikot vieress' ilkkui vielä:
'Tarkenitko? Taisi tiellä
olla oiva juoksukeli?'
Munter virkkoi: 'Menetteli.'
Lyötiin sitten Armfelt. Siinä
Munter, lippuaan ol' likin,
seisoi hurmepinta-piinä,
hän se lipun pelastikin.
Nytpä sai jo, jumal'auta,
rahan rehti rintalauta;
Munterill' on vanha viisi,
virkkoi tuohon vaan: 'No hiisi!'
Niinkuin kahakoissa noissa,
niin hän tiensä kaiken kulki,
nurku outo, pelko poissa,
kuulumpi vain maine julki;
harmentuivat parran karvat,
harventuivat sanat harvat,
vaan kun sauhuun, liekkiin lähtiin,
samaks saakka kuoloon nähtiin.
Taannoin poikaa katsomahan
vanha äiti leiriin tuli,
silloin silmät Munter-pahan
vettyi, lopen luonto suli;
istui kaiken kevätyötä
mesisuulla muorin myötä.
Ammän surmannee nyt suru,
kun on poissa kullanmuru.
Myhäilyllä, myöntelyllä
kaikkehen vain Munter vastas,
muuta ei kuin 'niin' ja 'kyllä',
kunnes lauloi vanha rastas:
'Poika kulta, mieles malta!
Viisas väistyi vaaran alta,
vähämieli kohti koki!'--
Silloin toinen: 'Äläs toki!'
Vaan jo surma luodin takoi,
tien jo telkes, rajan rasti.
Vaiheet kaikki tasan jakoi
kanssamme hän tähän asti;
viel' ol' eilen karski ukko,
suussa tuima mällitukko,
vahdiss' oli vailla unta,
koolla kun ol' esikunta.
Päiväkäsky kertoi juuri,
kuinka herrain pöytään viisti
puhinalla pommi suuri,
puhevuoron heiltä riisti.
Munter, tulen tuttu, koviin
sylkäisevi kouraloviin,
koppaa herjan, täyttä jalkaa
pihamaalle matkan alkaa.
Kiiti ovelle kuin näätä,
poikki porstuan jo luisti,
portahille yhtä päätä,
räjähtää kun pommi muisti.
Siin' ol' äijän töitten loppu,
vaan ei vielä tullut hoppu;
maaten maassa mullin mallin
Munter virkkoi: 'Hiis vei pallin.'
Tänään aamun suussa häilyi
vielä hengen viime kyven;
loppuun saakka sama säilyi
hällä sankar-ryhti tyven.
'Kas kuin pommi äijän karsi;
poissa toinen käsivarsi,
rinnan kaiken silpoi siru!'
Munter vaan: 'Se halkes, piru!'
Näin hän kuoli; näin hän eli,
alkoi miessä, päätti miessä,
vitkaan puhui, virkku veli
ain' ol' apuun vaaran tiessä;
tuttu toiminnan, ei melun,
tuttu puutteen, ponnistelun,
tiesi kaikki kantaa, voida,
yhtä vain ei--vaikeroida.
Maailma jos maksaa voisi
kovat päivämme ja yömme,
Suomen verikentill' oisi
kieli kertoella työmme,
lausuis liput sotarinnan
moisten Munterien hinnan:
moni kultakaulus noita
kumartaa sais kompuroita.
Hänt' en muistella ma saata,
ettei vanha rinta paisu.
Missä tuonen toukomaata
raatamaan niin varsa raisu!
Painanut ei pelko mieltä,
aina 'hei' vaan ja 'pois tieltä!',
rummun jälkeen vaikka mihin,
kun vain eespäin käskettihin.
Eikä ystävää niin varmaa,
tyyntä, altist', uskollista!
Niinkuin lapsi, miesi harmaa,
vihas tuskin vihollista.
Ne ol' urhon kouran-alaa,
niinkuin mälli hammaspalaa;
kummallakin pinteet kovat,
silti sangen rakkaat ovat.
Kunnia nyt kukkuroikoon
kummun, kussa uljas makaa!
Ikimuiston vartioikoon
miehuus, miehenkunto vakaa!
Orjan jalka ei saa painaa
hautaa, miss' on Munter vainaa.
Jääköön vanha kantasuku
suojaks! Aamen! Hyvin nuku!»
Buss korpraali päätti, alas
astui päältä hiekan harmaan.
Adlercreutz nyt haastaa halas,
kätehensä voitonvarmaan
otti lapion ja heitti
kummulle, mi urhon peitti,
hiljaa hiukan Suomen multaa;
sanat harvat, mutta kultaa!
Niistä syttyi sydänjuuri,
puhe nosti miesten mieltä,
vaikkei sorea ja suuri,
Munterin vain omaa kieltä;
kunniamme julki tuomaan,
soturille muiston suomaan
sana riitti sattuvainen;
lausui »Olit suomalainen!»

VON ESSEN.
Hän portailla seisoi, lakki
oli kuosia sotilaan,
oli kannukset, ratsastakki;
hän aikoi ratsastamaan.
Noin seisoi vanhus sorja,
uros ryhdiltä, katseeltaan,
lumipäinen, kookas, norja,
on moinen hän muotojaan.
Vaan miksi ukko nyt pauhaa,
lyö jalkaa kuin vimmattu mies?
Eletäänhän keskellä rauhaa,
melu tuommoinen mitä ties?
Älä huoli, ei vaaraa tässä,
älä tuost' ole milläsikään;
tavan ainaisen näet tässä,
näet Essenin harmaapään.
Jo huutaa hän raittihisti,
syyn virkkavi selvälleen:
»Sinä, Matti, senpäiväinen risti,
lopun nyt sinust' oitis teen.
Vai vartoa näin unes tähden
iankaiken tässä mä saan!
Vai tiennyt et, milloinka lähden
joka aamu ratsastamaan!»
Ja tallista renki se pikaa
nyt raudikon uljaan toi;
hän ei nukkunut, siin' ei vikaa,
ylen varhainpa nousta voi.
Hän ääneti, otsin ylpein,
toi orhin porrasten luo.
Tuli, leimaus! Vaahdossa kylpein
jalo ratsu nyt värjyi tuo.
Alas astunut porraslaudat
on kenraali aimo--häll' on
ajoviitta ja kannusraudat;
hän vilkaisi raudikkohon.
Hän seisoi liikkumatonna,
ei uskonut silmiään:
»Näkö pettikö mun, sano, konna,
sun tyotäskö tuo, mitä pään?
Mut jos kudot valheen viekkaan
ja mulle nyt syötät sen,
niin lähden ja tartun miekkaan
ja pääs heti halkaisen.»
Vaan Mattipa, tuo sotamiesi,
hätäpoika ei ollutkaan,
teon tehnehensä hän tiesi,
päti myös teon vastaamaan.
»Vai valheenko turvin tulla!
Jo luulokin hävettää.
Syy vaikk' ois suurempi mulla,
vale tuskinpa heltiää.
Näin kasakan tuossa mä tiellä,
hän kerskasi virkustaan.
Noin vainko, se mun piti niellä?
Heti läksin mä kilpaamaan.»
Von Essen, vanhus sorja,
tuli hehkuva rinnassaan,
lumipäinen, kookas, norja,
hän kimposi kiukuissaan:
»Pois, lurjus», huusi hän, »luista
taas talliin, pois hepo vie
ja myötäsi tuo, se muista,
paras ruoska, mi siellä lie.»
Tuo Matti on mies, joka kesti,
kun kentällä luodit löi,
oli kruunulta ruoka ja pesti,
nyt Essenin leipää söi.
Hän ääneti läksi alas,
vain silmä se salamoi;
saman tien hän läksi ja palas,
hän vankimman ruoskan toi.
Toi, tarjosi käskijälleen:
»Sotamies olin myös mä kai,
panin paukun paukusta jälleen,
ken iski, se vastaan sai.
Jos orhinruoskaa nyt saankin,
kun tein miten parhaiten,
niin potkaisenpa mä vaankin,
kuin orhi mä potkaisen.»
Uhan kuulee kenraali, astuu
taapäin ihan suoranaan.
Ei suututa häntä se vastuu,
vait miestä hän tarkkaa vaan.
Ja min katsoi hän miestä kohti,
sen korkeni vartalo,
ja min vaieten viipyi, jo hohti,
jo selkeni katsanto.
»Mies, kuules», huusi hän, »mistä
sait moisen sa miehuuden?
Se on aioista entisistä,
nous keskeltä hurmehien.
Ei mulle se tuntematonta,
hyvin tunnen sen ennestään;
yht' uljaana monta, monta
näin kuolemanhetkellään.
Sen näin mä, kun lippua Suomen
sees liehutti voiton sää,
sit' ei murtanut murheen huomen,
ei jäätänyt pohjan jää.
Ja kuinka, kun miehen lailla
sinä reimasti käyttäyt noin,
noin katsot pelkoa vailla,
sua ruoskalla herjata voin?
Jumal'auta, sittenpä vasta
en kehtais mainitakaan
sitä joukkoa urhokasta,
jota johdin ma taistelemaan.
Hae jostakin kelpo veikko,
lasi kunniaksemme juo,
hae yhtä yrmeä peikko,
kas tuoss', ota tukaatti tuo!
Ja kiitos, kun muistoa sorjaa
sinä elvytit taas ja kun niin
olet tuimaa miestä,--ja korjaa
nyt koipesi helkkariin!»
Hän pyyhälsi silmäkulmaa,
näkö kai kävi himmeäks,
ja näyttäen muotoa julmaa
pois pyörähti, sisään läks.
Saman tunsin urhean herran
jo aikoja taaksepäin,
tuon saman von Essenin kerran
Savonmaassa ma sotivan näin.
Oli nopsa hän muutoin kyllä,
vaan nyt tuli peijakkaat.
Vilun tähden häll' oli yllä
sudennahkat ja vuotikkaat.
Kun riensi nyt pakkassäässä
etumaisena taas hän päin
ja jok'ainoan askelen päässä
vajos umpihankehen näin,
hiki äijän jo otsasta juoksi,--
kovin raskas on virka tää;
piti kauhean painonsa vuoksi
hänen joskus jo viivähtää.
Mut »päin, pojat!» täynnä tulta
hänen huutonsa silti soi,
»ja jos jalat uupuu multa,
niin kantakaa, pojat hoi!»
Tämä urholla kolmilehti
oli riemussa, murheessaan:
sydän herkkä ja mieli rehti,
veri kiehuva kuumuuttaan.

KUORMARENKI
Vanha Speltkö unhottuis? Ei kumminkaan.
Ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan;
vertaistensa lailla unhottua saiskin,
ellei heistä kaikist' oisi ollut laiskin.
Sieti heitä kahta nähdä tosiaan,
itse ukkoa ja hänen hevostaan:
jos jo kaksijalan askel paljon maksaa,
nelijalalle ei enää riitä taksaa.
Asu, ruokko aivan vauhdin veroinen:
pörröss' ukon pää kuin häntä hevosen;
kotitallista toi tomut Harmon nahka,
kotipankon noet äijän nenäpahka.
Viimeisnä kun noin he tulla huupperoi,
siinä kyllä myös, sen arvaat, nauru soi;
hepo torkkuin astui, unta veti miesi,
kuinka kuormall' ukko pysyi, Herra tiesi.
Eestyi kulku sentään hiljaa hiihättäin,
ylemmäksi yhä, yhä pohjaan päin;
puoleen Pohjanmaa jo tultiin vähin erin,
Spelt on sama Spelt kuin Uusimaalta perin.
Samoin myös käy matkanteko, totta kai,
pysähti tai kulki, saman naurun sai;
nauraissa, se tietty, ruoskat roiki lomaan,
konsa konin vuotaan, konsa ukon omaan.
Vanha asu, vanha vauhti pysyi vaan,
Spelt on auttamaton, yhä ennallaan;
ukon virkanuttuun ruosk' ei pysty mikään,
nahka paksu Harmon virassaan niin ikään.
Siikajoelle näin viimein joudutaan,
jäljell' isänmaast' on jäinen kolkka vaan,
jää jo saaliiks sekin, turha estää koittaa;
vaan voi vahva murtua, voi heikko voittaa.
Ennen iltaa ensi taisto taisteltiin,
paon päivä voiton päiväks saatettiin;
aalto ajettu taas taapäin kuohahtaapi,
virta kääntyy, vainottu nyt vainoaapi.
Käy mies mieheltä jo sana riemuinen:
»Valmiit olkaa valjetessa huomisen!
Väki, kuormat kuntoon vielä ennen yötä,
etelään tie reipas ensi koiton myötä!»
Kaikk' on tehty, yö on, rauhass' uinutaan,
nuori Blume vänrikki ei maannut vaan.
Innon tuli hehkui mieless' urhoisassa,
rauhaa tuvass' ei hän saanut ahtahassa.
Ulos astui. Hiljaist' on ja pimeää,
tyynet, kylmät taivaan tähdet kimmeltää;
koitteen juova vain, jos katsoit itää kohti,
metsän latvoilla jo vaaleana hohti.
Näkyviss' ei ketään, rattaat, kuormat vaan
hevositta, pohjaa kohden, paikallaan:
kaikki muuttumatta, vanhallaan, kuin jatkaa
mieli edelleenkin entist' oisi matkaa.
Entistä?--Ei sentään, ero pieni on,
vaikk' ei heti näy se puhki pimennon:
käännettyinä, hepo valjahissa, siellä
rattaat perimmäiset seisovat jo tiellä.
Mies on ohjaksiin jo käynyt kärryin luo.
Blume silmiään ei usko,--Speltkö tuo?--
Joka halki Suomen nyökkyin ajaa nyhti!
Päätään korkeampi on nyt äijän ryhti.
Suora on kuin nuori vanhus varreltaan,
hopeoina valkohapset harteillaan,
nenä pesty, leuka sileäks on tullut,
kirkkaamp' yöllä muoto, kuin on päiväll' ollut.
Nuori Blume järin ymmälle jo jää:
»Mikä ihme nyt, mist', ukko, muutos tää?
Sinä, nokisin ja laiskin nuhjus ennen,
sinä siisti, valmis muista eelle mennen!
Noen, pölyn ken sun kaapi kasvoiltas,
kamman hallavaan ken tunki tukkahas?
Ken--se kumminta--sun valveille on saanut,
jok' et päivisinkään torkkumasta laannut?»
»Nuori herra», vastas ukko juoheaan,
»verkkaan matkaa mies, kun jättää oman maan.
Oma kansa pakoon kurjasti kun kulkee,
parempi, kun valvo ei, vaan silmät sulkee.
Vanhan naamani miks oisin pessytkään?
Häpeä vain siin' ois nähty selvempään.
Kärsin pilkan, kärsin tiuskeen ilman tenää;
kannoin murhetta ja kannoin mustaa nenää.
Nyt -on toista, joukkomme on taistellut,
Suomi avaraks on meille auennut,
nyt on tahra poissa kunnialta maamme,
puhtaan, kirkkaan otsan jälleen näyttää saamme.
Rumpu kohta käymään, miehet kokohon!
Yö on mennyt ohi, kirkas päivä on!
Juostiin, kun ol' aika laata juoksemasta;
jalo, nuori herra, nyt on kiire vasta.»

WILHELM VON SCHWERIN.
Ja everstiluutnantti Drufvan pois
lepo karkoittuu:
»Ehyt rinnassa ryhti nyt tarpeen ois,
nyt murtuu muu.
Vihamiehen tuolla jo käyvän nään
monivertaisin joukoin ryntäämään,
ja seista ja viime mieheen
mun taistella käsketään!
Ja jos tuoll' edes ääressä tykkien
uros vanha ois,
tulen, ruudin tuttava turkanen,
johon luottaa vois;
mut ei, viistoistias poika nyt sun
on hento ja hieno, on kreivi Schwerin
muka vastaava patterista,--
mitä lapsista sellaisiin!»
Luo nuorukaisen jo ratsastaa,
käy käteen tään:
»Elon, kuoleman arpaa ankaraa
koht' isketään,
elon ehkä, jos luotinne kohti lyö,
mut kuoleman varman, jos vankkuu työ.
Eläkää tai kuolkaa, herra,
mut paikkaanne ette myö!
Tähän jäätte, kuin hentoinen ruoko jää
rajun alle sään;
on teille outoa leikki tää,
sen murhein nään.
Kova lyödä se leikki, siis vastatkaa
käsi sydämellä: jos tarvis saa,
elon nuoren arvelematta
pois voitteko lahjoittaa?»
»Teilt', everstiluutnantti, herpoo jo
käsi vanhuuttaan,
mut ei kysy, turvaksi kelpaako
kuninkaan ja maan;
elo mulla on kevätvoimassaan,
viistoista se sykkinyt vuott' on vaan,
sitä enkö tarjota tohtis,
sekö halvaksi havaitaan?»
Tuli tuiskahti silmästä vanhan: »Tuo
teräkseltä soi!
Sanat väärään, herra, ei vieneet nuo,
ne määrään toi.
Teit' enää en hennoksi arvioi,
kun teidät sain, avun Luoja soi.
Sydän näät se on, ei käsivarsi
joka voimia antaa voi.»
Tykit kohta soi, tulikasteessaan
uros nuor' on nyt;
rivit pirstotut väistyi, hän itse vaan
ei väistynyt.
Oli hälle patteri kuin kotilies;
sen tulta kuin viisi hän hoitaa ties;
tuli kasakkaparvi, hän niiltä
jo parran poltti kuin mies.
Lomahetken sai, heti riensi luo
väen väistyneen,
palautti taas vihan ääni tuo
arat rohkeuteen.
Vain hetki, ja muuttunut kaikki jo on,
väki väistynyt taas käy taistelohon,
ja lieden rakkahan suusta
tuli räiskyy loppumaton.
Ja Drufvan jo kaukaa ihmetys lyö
tätä katsoissaan:
»Koe moinen, sen sanon, mestarintyö
jo on suorastaan.
Ken voittaa noin heti kunniaa,
mitä ehtii vielä, jos elää saa?
Hänt' auttaos, Luoja, hän kerran
armeijoja johdattaa.»
Sai ilta jo, taistelon keskeyttäin,
Schwerin tuli taas:
oli kestänyt hento, kuin kestää päin
rajumerta paas;
tuli leikistään, tykit leiriin toi,
ja hänt' urhot harmajapäät ihannoi,
hänet Drufva sylihin sulki,
ja huikea hurraa soi.
Nuor' urho!--Noin nimes loistettaan
jo varhain loi.
Tie viittasi toivohon kirkkaimpaan,
mitä nähdä voi!
Mut ah, pian päättyvä tie oli tää!
Kuu tuskin puolehen kerkeää,
lähin hautaholvi jo urhon
on matkalle määränpää.
Mut soi viel' aihetta lauluhun
taru uljahan:
hän vielä viimeisen taistelun
soti sorjimman,
iäks ennenkuin kylmeni kuolohon
syke nuoren, lämpöisen valtimon
ja kuihtuin kutsulta maineen
käsi raukeni hervoton.
Oravaisten päivän kun onneton
nous hurmekoi,
mi voitostakin teki tappion,
epätoivon toi,
siell' uljuus se leimusi kirkkainnaan,
siell' eksynyt luoti ei ainoakaan,
siell' yltyi liekki, kun kastoi
hän tykkiä hurmeellaan.
Sen viereen viimein jo voipuneen
verenvuoto kaas;
vihamiespä kun saarti, hän miekkoineen
ylös syöksyi taas,
huus miehillensä ja karkasi päin
ja raivasi tien, läpi rynnistäin,
ja kaatui vasta, kun ehti
luo veikkojen tervehtiväin.
Viistoistias vain, kun jo joutui yö,
tuli tuonen tie!
Ikä pitkä sentään, jos miehen työ
iän mitta lie!
Moni harmennut kunnian kukkuroiss'
oli urho, jok' uljaan seppelens' ois
tuon nuoren poikasen saamaan
halumielin vaihtanut pois.
Viistoistias vain,--meni nuorna mies;
toki murheeseen
väen jätti, mi kaikk' kovat tyyten ties,
verin nääntyneen;
toki unta, min uljaalle tuoni toi,
valioimmat sankarit vartioi,
ja kuink' oli heille hän kallis,
sinä hetkenä nähdä voi.
Oli murhe vaan, valitusta ei,
syvä kaipaus vaan.
Kehuks sankarin, nuorna min kuolo vei,
ei sanaakaan;
elon keväälle Vegesack vain kiitoksen suo,
käy Adlercreutz ääneti paarten luo,
ison, kirkkaan karpalon irti
saa Drufvasta tuokio tuo.

NUMERO VIISTOISTA STOLT.
Oli kauniin Lapuan päivän pää,
ja riemuiten ratsullaan
von Döbeln, voittaja, ylpeää
hän tarkasti rintamataan.
Sotamiehen partehen suoravaan
joka joukkoa kiitti, kun noin
kotimaata he vahvat varjelemaan
oli innoin ja kunnioin.
Luo äärimmän siiven ehti, kun loi
punan viimeisen lännen lies;
myös joukolle sille kiitoksen soi,
von Schantz oli sen päämies.
Oli harvennut paljon se, aukkoja vaan
rivit täynnä, sen nähdä voi;
mut muu veti nyt hänen huomiotaan
jopa julki hän myös sen toi.
Jo kiittäissään hänen huomattiin
yhä syrjähän silmäilleen:
otus mieron, mies risamekko siin'
oli ääneti, itsekseen.
Luo viittasi miestä hän nyt: »Mies hei,
liki astu, mit' arkailet?
Kun taannoin tie verileikkiin vei,
noin syrjässä ollut et.
Sinä kaatuneelta, sen muistat kait,
vain tempasit pyssyn pois,
ja miesten jälkeen riensit, hait,
miss' ottelu kuumin ois.
Kun painumme peltoon, ennätät luo,
kera painut, ja taas kun näyt,
kun hyökkää taas väki voittoisa tuo,
eturinnassa päälle käyt.
Väkirynnäköllä kun syöstiin ees
kylän kimppuun, tykkejä päin,
etumaisna taas takinriekalees
minä patterin harjalla näin.
Hyvin tehty! Kas semmoinen urhokkuus
pian kuuluu kauas ja luo,
puhu siis, poik' uljas, nyt puhtaaks suus,
nimes ensinnä kuulla suo.»
»Min pappi lie nimen pannutkaan,
muut ei ole muistelleet,
ovat mieronkoiraksi parhaastaan
kuunpäiväni kutsuneet.»
»Hyvä! Lyö nimi vasten herjaajaas,
ei haavoita haukun suu.
Vaan missä, mies, kotis, kontu-maas
ja missä sun turvas muu?»
Hän tielle viittasi ahteen taa
»Kotikontu on tuolla tuo.»
Hän nosti nyrkkiä valtavaa:
»Tää mulle turvan suo.»
»Kotis laatuun käy, hyv' on turvas myös,
vaan mistäpä einees sait?
Näpistyskö vai kirkkojen ryöstö on työs
vai maantierosvous kait?»
»Jos suurta, jos pientä mä keltä vein,
ropo kai minull' olla vois;
jos kerjuristakin tyhjän tein,
paremp' ylläni nuttu ois.»
Sai Döbelnin silmät se säihkymään:
»Schantz, kapteeni, malttakaas!
Kuka tänään teill' oli joukon tään
paras mies, kenen surma kaas?
Sen rensseli, pyssy ja miekka sen,
puku, päähine tuottakaa;
nimen oivan ja sankarikalleuden
tämä hältä periä saa.»
Asu tuotiin sankarin kaatuneen,
viistoista Stolt oli tuo.
Oman turvatin mekkoon ryysyiseen
hymykatseen Döbeln luo.
»Veress' on Stolt-vainajan takki, saa
mies olla sen ottaissaan;
mut Mieronkoirankin ruskottaa
veri ryysyillä paksunaan.
Ota siis koko rintaman nähden näin
univormu! Sun äsken ties
kävi rintaman eellä, kun riensit päin,
nyt koht' olet rintamamies.»
Asun otti, ryysyt hän riisui nuo,--
näit syttyvän poskipään;
hänet Döbeln ääneti aukkoon tuo
Stolt-vainajan jättämään.
»Sotamies olet nyt paras vertojas,
sisult' oiva kuin päältäkin päin,
olet nyt aseveljemme arvoltas,
viistoista Stolt olet näin.
Sydän, mieli vain, pidä ennallaan,
mut jos sua vielä muut
käy mieronkoiraksi kutsumaan,
vedä miekkas ja vastaa: huut!»
Povi soturin nuoren, kuin holvi vaan,
oli tyynnä se kestänyt;
toki näit, hänen nää sanat kuullessaan,
syvält' että se järkkyi nyt.
Elinpäivänä riemua ollut ei
hän maistanut varkainkaan;
elon kylmyys kyynelet varhain vei
jo pois hänen poskeltaan.
Kevät, aurinko kerrankin pilkettään
sydänroutaan tuohon nyt luo,
ja sen lämmössä hillitön lähteistään
jo kuohuvi kyynelvuo.
»Ja jos hyvän, jos pahan päivän saan
kera kestää sankarien,
olen valmis taistohon, kuolemaan;
sois Herra jo huomenna sen!»

VELJEKSET.
Sua Wadenstjernan nimi kammottaa,
tarua julmaa tarkoitat siis tuota,
kuink' elon myrskylt' etsii valkamaa,
mut yöhön, viluhun taas vierrä saa
pois sysättynä veli veljen luota!
Käy joskus Joutsijärven tienooseen;
taloa siellä ikikoivut varjoo.
Ol' yö tai päivä, myöhään, varhaiseen,
siell' aina suojan auliin vierailleen
Juhana Wadenstjerna vanhus tarjoo.
Totisen uskon, suoran sydämen
hänessä huomaat ensi katsannolla,
ja hyv' on olla sun, niin rauhainen,
kuin alla oman kotikatoksen
ja oman taaton turvissa on olla.
Nimeä yhtä karta vain!--Kun vois
sen iäks unhoittaakin!--Sit' ei sanaa,
jot' ei hän tyynnä kuunteleva ois,
mut: Viapori--pois se nimi, pois,
se rauhan rikkoo, mieleen myrskyn manaa.
Mi muinoin tenhos hänen sydäntään,
maa, kansa, kansan kunto, voima, väki,
mi hengen nosti lentoon, liekintään,--
tuon haudan kuiluun kaikki häpeään
ja pilkkaan, sortoon poljetun hän näki.
Ja siksi vielä järkkyi vanhus tää,
jos vain sen haudan nimenkään hän kuuli,
siks sielussansa haavaa kirveltää
ja harmi tuima hapset heristää,
jos Viaporista vain hiiskuu huuli.
On ilta myöhä, kolkko, talvinen.
Tuo vanhus, jonka omantunnon rauhaa
ei syy, ei pelko kalva, hiiloksen
edessä istuu, tyynnä kuunnellen,
kuink' ikkunoita piesten tuisku pauhaa.
Hän yksin istuu, jätti nukkumaan
juur' ikään rakkaansa hän Herran huomaan,
kun häiriytyy hän lepohaaveistaan,
kun ovi aukenee, mies lumissaan
siit' astuu anoen yösuojaa suomaan.
Hän katsoi, katsoi. Sydänkammion
lävitse viilsi kauhun väre jäinen.
Ei ole outo vieras, veli on,
laps samain vanhempain, tuo suojaton,
tuo hänen majaans' yöksi pyrkiväinen.
Se veli hälle, veljesjoukostaan
ol' isän kartanossa kasvajoista,
juur' ollut rakkain entisaikanaan,
nyt heistä viimeinen, ja kertaakaan
ei nähty vuoteen yhdeksähäntoista.
Mut syytön muukalainenkaan ei jäis
niin viipyin kuin tuo vieras oven pieleen,
niin ääneti ei outo tervehtäis,
niin pelon-arkana ei väräjäis,
kuin pelon toi nyt veli veljen mieleen.
Ei äänt', ei sanaa. Hetki hetkeltään
sai tulla, mennä niinkuin kuolon mailla;
etäältä vihdoin vieras, silmissään
vetoomus mykkä, kohti veljeään
sylinsä avaa rukoilevan lailla.
Sydämen kieltä hetken kiitämän
tajusi toinen, hetken järkkyi, horjui.
Vilaus vain, jo seuraavalla hän
jää-tyynnä kääntyi, sylin pyytävän
vain viitaten pois tyköänsä torjui.
Hylätyn ääni vihdoin värähtää
syvästi, kolkosti, kuin huokais hauta:
»Oi veikko, poista rinnastasi jää,
äl' ylenkatso lohdun etsijää:
näät murtuneen, pois laske poltinrauta!
Niin, synnyin syytä, herjaa kantamaan
mä myös sen päivän, jona heittäyivät
veristymättä miehet Suomenmaan,
ja ennenkuin lens' siihen luotikaan,
jo Svean uljaan linnan pettäin myivät.
Mut voinko murtaa minä sulut lain,
anastaa ohjat kohtalon, mä heikko?
Minunko nousta tuli? Minun vain?
En noussut, siis--niin virka--tahran sain,
mut vihall' älä muserra mua, veikko.»
Hän vaikenee, pää vaipuu, tuliseen
jo kyynelvirtaan hältä ääni raukee.
Jo kyllin puhui veli veljelleen,
avoinna syli, astuu askeleen
hän vartoin että veljen syli aukee.
Rajusti, tuskan, vimman velloen,
Juhanan, vanha rinta silloin nousi;
vaan seinält' olan takaa vaieten
hän tempaa pistoolin ja tähtää sen
päin veljen rintaa, virehessä jousi.
Tää heist' on taru kolkko, kolkomp' on
kenties, kuin kertomaan ma pystyin siitä;
sä sitä kammoksuin jos tuomion
kovalle kovan suot, niin sovinnon
myös sana kuule, lievikkeeksi liitä.
Kun toinen oli mennyt, kerrotaan,
lepoa vailla istui, unta vailla
tuo tyly veli, kädet kasvoillaan,
ja itki illan, yönkin itki vaan
ja aamulla viel' itki lapsen lailla.

MAAHERRA.
Vain taiston kentälläkö mainetyöt
verestä urhon kukkii kunniaa,
myös eikö muut kuin miehet miekkavyöt
voi miehuutt' osoittaa?
Perille Suomen oli peittynyt
mies, rauhan mies jo nuorest' iästään,
harmennut rauhan toimin, hoiti nyt
maaherran-lääniään.
Wibelius nimeltään,--ei loistavaa
se juurta, ansaita tok' arvon voi,
näät kantajastaan kunnian se saa:
mies nimen aateloi.
Työpäivin tyynin hält' on vierryt taa
mies-iän kultainen jo kukinto;
nyt vainon vallassa on synnyinmaa,
hän itse vanha jo.
Kuin riitariista, vuoroin ystävän
ja vihollisen saalis, uhrata
sai voittajalle joka hetki hän
leponsa, rauhansa.
Lakia puoltaa, kuormaa keventää
on hälle pyhä velvoitus ja työ,
lepoa päivän siks ei hälle jää,
siks unta vaill' on yö.
Noin istuu kerran virkahuoneessaan,
vain kaks on kirjuria seura muu,
vait istuu, murtuneena muodoltaan,
myös toiset vaientuu.
Sois hetken, pienen hetken levokseen;
se liikaa on. Jo ovi aukenee,
soturin samall' asesaattoineen
hän eessään havaitsee.
Venäjän armeijan pääkenraali,