Ruhtinas - 5

talvisotaa. Tämä kaikki oli heidän sodankäyntisääntöjensä mukaista ja
heidän omaa keksintöään, jotta siten, kuten sanottu, välttäisivät
vaivoja ja vaaroja. Mutta juuri tällä tavoin he ovat saattaneet Italian
orjuuteen ja häpeään.


13. luku.
Apujoukoista, omasta ja sekalaisesta sotaväestä.

Toinen laji hyödytöntä sotaväkeä on apujoukot eli sellainen
vieraan ruhtinaan sotaväki, jonka itse olet kutsunut avuksesi ja
puolustajaksesi. Niin teki äskettäin paavi Julius, joka, tultuaan
Ferraraa vastaan tekemässään yrityksessä katkeraan kokemukseen
palkkajoukkojensa suhteen, turvautui apujoukkoihin ja kutsui avukseen
Espanjan kuninkaan Ferdinandin aseellisine voimineen.[44] Nämä joukot
voivat kyllä semmoisinaan olla hyödyllisiä ja kelvollisia, mutta sille,
joka ne kutsuu avukseen, ne aina ovat vahingollisia; sillä jos ne
joutuvat tappiolle, olet sinäkin silloin hukassa, ja jos ne voittavat,
tulee sinusta heidän vankinsa.
Vaikkapa entisajan historia tarjookin runsaasti sellaisia esimerkkejä,
tahdon kuitenkin edelleen pysyä paavi Julius II:ta koskevassa, joka on
vielä aivan tuore. Tahtoessaan vallata Ferraran hän ei voinut tehdä
suurempaa tyhmyyttä kuin heittäytyä vieraan syliin. Hänen hyvä onnensa
sentään toi väliin uuden seikan, joka pelasti hänet kokemasta huonon
valintansa seurauksia. Kun näet hänen apujoukkonsa joutuivat tappiolle
Ravennan luona, esiintyivät vastoin hänen ja kaikkien muiden luuloa
sveitsiläiset ja ajoivat voittajat tiehensä. Niinpä hän ei joutunutkaan
vihollistensa käsiin, koska ne ajettiin pakoon, eikä myöskään
apujoukkojensa armoille, koska hän oli voittanut muiden avulla eikä
heidän.
Firenzeläiset, ollen aivan vailla omaa sotaväkeä, lähettivät
kymmenentuhatta ranskalaista Pisaa valloittamaan, mutta tästä aiheutui
heille enemmän vaaraa kuin milloinkaan mistään muusta puuhasta. Samoin
Konstantinopolin keisari, puolustautuakseen naapurejaan vastaan, kutsui
Kreikkaan kymmenentuhatta turkkilaista, jotka sodan loputtua eivät
tahtoneetkaan enää sieltä poistua; tämä oli alkuna siihen orjuuteen,
johon uskottomat sitten Kreikan saattoivat.[45]
Niinpä siis se, joka ei halua päästä voittajaksi, käyttäköön tällaisia
joukkoja, jotka ovat paljoa vaarallisemmat kuin palkkaväki. Niihin
luottaessasi saat olla varma häviöstä, sillä niiden kokoonpano on
yhtenäinen ja ne ovat vieraan käskyvallan alaisia. Sen sijaan
palkkajoukot, vaikkapa voittavatkin, tarvitsevat enemmän aikaa ja
sopivan tilaisuuden vahingoittaakseen sinua. Ne eivät näet muodosta
lujaa kokonaisuutta, ovat sinun haalimiasi ja palkkaamiasi, ja se
henkilö, jonka sinä teet heidän päällikökseen, ei heti saa niin suurta
arvovaltaa, että voisi vahingoittaa sinua. Sanalla sanoen,
palkkajoukkoihin nähden on vaarallisinta heidän pelkuruutensa,
apujoukkoihin nähden taas heidän rohkeutensa. Niinpä jokainen viisas
ruhtinas onkin välttänyt moisia sotavoimia ja luottanut omiinsa,
tahtoen mieluummin joutua ominensa tappiolle kuin voittaa vierain
voimin, sillä hän ei ole katsonut todelliseksi sellaista voittoa, jonka
hän on saavuttanut toisen aseiden avulla. Minä en koskaan epäröi
viitata Cesare Borgiaan ja hänen tekoihinsa. Mainittu ruhtinas
tunkeutui Romagnaan kokonaan ranskalaisten apujoukkojen turvissa ja
valloitti niiden avulla Imolan ja Forlin. Mutta kun nuo joukot
eivät enää näyttäneet hänestä luotettavilta, niin hän kääntyi
palkkajoukkoihin, arvellen ne vähemmän vaarallisiksi, ja palkkasi
palvelukseensa Orsinit ja Vitellit. Huomattuaan nämäkin ajan oloon
epäluotettaviksi, uskottomiksi ja vaarallisiksi hän ne hajoitti ja
turvautui omiin sotamiehiinsä. Ja helposti voidaankin havaita näiden
eri joukkolajien välinen ero, kun tarkastetaan sitä eroa, mikä oli
herttuan asemassa hänen käyttäessään ensin ranskalaista, sitten Orsinin
ja Vitellin väkeä ja lopuksi luottaessaan yksistään omiin sotilaihinsa
ja omaan itseensä, jolloin hän aina näki kohoavansa. Koskaan häntä ei
ollut pidetty niin suuressa arvossa kuin silloin, kun jokainen näki,
että hänellä oli täysin oma sotaväki.
Aikomukseni oli pysyä vain Italian tarjoomissa tuoreissa esimerkeissä,
mutta en kuitenkaan halua sivuuttaa Syrakusan Hieronia, josta jo edellä
olen puhunut. Kuten on jo mainittu, ottivat syrakusalaiset hänet
sotapäällikökseen. Pian hän huomasi, että palkkajoukot olivat
hyödyttömiä, koska niiden johtajat menettelivät samoin kuin nykyään
italialaiset päälliköt; ja kun hän näki, ettei hän voinut niitä pitää
eikä myöskään erottaa, hän antoi heidät kaikki hakata kappaleiksi ja
kävi sen jälkeen sotaa omin voimin eikä vierain. Lisäksi tahdon
palauttaa mieleen erään tätä asiaa valaisevan kohdan Vanhasta
Testamentista. Kun David tarjoutui Saulille menemään filistealaisten
taisteluunvaatijaa Goliathia vastaan, niin Saul, häntä rohkaistakseen,
puetti hänet omaan sotisopaansa. Mutta tuskin oli David siihen
pukeutunut, kun hän riisui sen yltään, sanoen ettei hän siinä asussa
voisi olla vapaasti oma itsensä ja että hän tahtoi kohdata vihollisen
linkonsa ja puukkonsa turvissa. Sanalla sanoen: vieraat aseet joko
putoavat yltäsi, tai painavat sinua tai kiristävät.
Ludvik XI:n isä Kaarle VII, joka onnensa ja kuntonsa avulla vapautti
Ranskan englantilaisista, huomasi välttämättömäksi hankkia itselleen
oman sotajoukon ja perusti sentähden kuningaskuntaansa vakinaisia
ratsu- ja jalkaväkikomppanioita. Hänen poikansa, kuningas Ludvik XI,
sittemmin lakkautti jalkaväen ja alkoi palkata sotilaikseen
sveitsiläisiä. Tämä erehdys, jonka muutkin ovat tehneet, on, kuten
nykyään nähdään, syynä mainittua kuningaskuntaa uhkaaviin vaaroihin.
Suosimalla sveitsiläisiä hän näet halvensi omien joukkojensa arvoa;
jalkaväki on kokonaan hajoitettu ja ratsuväki on yhdistetty
vieraihin joukkoihin, niin että se, totuttuaan taistelemaan yhdessä
sveitsiläisten kanssa, ei enää osaa voittaa ilman heitä. Tästä johtuu,
etteivät ranskalaiset kykene pitämään puoliansa sveitsiläisiä vastaan
eivätkä ilman sveitsiläisiä pysty sotimaan muita vastaan. Ranskan
sotajoukot ovat siis sekalaisia, osaksi palkkaväkeä, osaksi omia
miehiä; tällaiset joukot yhdessä ovat paljoa paremmat kuin yksinomaan
palkkaväki tai pelkät apujoukot, mutta paljoa kehnommat kuin pelkkä
kotimainen sotaväki. Sanottu esimerkki riittäköön, sillä Ranskan
kuningaskunta olisi voittamaton, jos Kaarlen järjestelmää olisi
kehitetty tai edes säilytetty. Mutta ymmärtämättömyydessään ihmiset
ryhtyvät asiaan, joka heistä näyttää hyvältä, koska se ei heti ilmaise
siinä piilevää myrkkyä, kuten edellä olen sanonut keuhkotaudista.
Niinpä sellainen ruhtinas, joka ei huomaa vaaraa, ennenkuin se on jo
ovella, ei todellakaan ole viisas, ja viisaus onkin annettu harvoille.
Jos tutkitaan Rooman keisarikunnan rappeutumisen alkua, huomataan
että yksinomaisena syynä siihen oli goottilaisten ottaminen
palkkasotureiksi. Siitä alkaen rupesivat Rooman valtakunnan voimat
heikontumaan, ja kaikki se voima, jonka Rooma kadotti, siirtyi
gooteille. Niinpä olenkin sitä mieltä, ettei mikään ruhtinaskunta voi
olla turvallinen ilman kotimaisia joukkoja; päinvastoin se silloin on
kokonaan jätetty sattuman varaan ja voimattomaksi puolustautumaan
onnettomuuden kohdatessa. Aina ovatkin viisaat miehet olleet sitä
mieltä, ettei ole mitään niin kehnoa ja epävakaista kuin sellainen
mahti ja maine, joka ei nojaudu omiin voimiin. Ja omia voimia ovat ne,
jotka on koottu sinun alamaisistasi tai kansalaisistasi tai
kannattajistasi; kaikki muut ovat palkka- tai apujoukkoja. Ja keino
asettaa omia joukkoja on helposti keksittävissä, jos vain harkitaan
minun edellä mainitsemiani menetelmiä ja otetaan huomioon, miten
Aleksanteri Suuren isä Philippos ja miten useat muut tasavallat ja
ruhtinaat ovat varustautuneet ja järjestäneet tämän asian; minä
puolestani luotan täydellisesti heidän toimenpiteihinsä.


14. luku.
Ruhtinaan velvollisuuksista sotalaitokseen nähden.

Ruhtinaalla ei saa olla muuta aherrusta, ei muuta ajatusta eikä muuta
harrastusta kuin sotalaitos, sen järjestys ja olemus. Sotataito on näet
omiaan sille, joka tahtoo komentaa, ja se onkin niin vaikutusvoimainen,
että se ei ainoasti suojele synnynnäisiä ruhtinaita, vaan myös usein
edistää yksityisen miehen kohoamista ruhtinaan arvoon. Ja päinvastoin
on nähty, kuinka monet ruhtinaat, jotka ovat ruvenneet enemmän
harrastamaan huvituksia kuin sota-asioita, ovat kadottaneet valtansa.
Sotataidon laiminlyönti onkin ensimäinen syy sinun valtasi häviöön,
mutta jos olet siinä mestari, on se keinona vallan saavuttamiseen.
Francesco Sforza, ollen sotataitoinen mies, kohosi yksityishenkilöstä
Milanon herttuaksi, mutta kun hänen poikansa karttoivat sodankäynnin
vaivoja ja vaaroja, niin he muuttuivat herttuoista jälleen
yksityishenkilöiksi. Muun pahan ohella, joka johtuu aseiden
vieromisesta, seuraa myös yleinen halveksunta, joka on yksi niitä
häpeätahroja, joita ruhtinaan tulee välttää, kuten etempänä aion
osottaa.
Aseellista ja aseetonta ei näet ollenkaan voi verrata toisiinsa, eikä
liioin voida olettaa, että aseellinen tottelisi vapaaehtoisesti
aseetonta tai että aseeton tuntisi itsensä turvalliseksi aseellisten
palvelijainsa seurassa. Eihän ole mahdollista toimia menestyksellisesti
yhdessä, jos toinen puoli osottaa halveksimistaan, toinen epäluuloaan.
Niinpä muiden jo mainittujen haittojen ohella seuraa vielä sekin, että
ruhtinas, joka ei ymmärrä sota-asioita, ei voi saavuttaa sotamiestensä
kunnioitusta eikä luottaa heihin. Ei siis pidä ruhtinaan koskaan
laiminlyödä sota-asiain harrastusta, ja rauhan aikana on hänen niitä
harrastettava vielä enemmän kuin sodassa, mikä voi käydä päinsä
kahdella tavalla, nimittäin käytännöllisesti ja tietoperäisesti.
Käytännöllisesti se tapahtuu siten, että hän hyvin järjestää ja
harjoittaa sotaväkeänsä; samalla tulee hänen usein käydä metsästämässä,
siten totuttaakseen ruumistaan vaivoihin ja oppiakseen sen ohella
tuntemaan ja oivaltamaan paikalliset luonnonsuhteet, kuten vuorien
korkeuden, laaksojen suunnan, tasankojen muodon, virtojen ja nevojen
laadun, mikä kaikki vaatii mitä suurinta huolellisuutta. Tämä tuntemus
hyödyttää kahdella tavalla: ensiksi, hän oppii tuntemaan oman maansa ja
kykenee siten paremmin sitä puolustamaan; toiseksi, näiden paikkain
käytännöllisen tuntemisen avulla hän helposti oppii oivaltamaan myös
vieraan seudun, joka hänen on tarpeen tuntea. Esim. Toscanan kukkulat,
laaksot, tasangot, joet ja suot ovat jossakin määrin samankaltaiset
kuin muidenkin seutujen vastaavat luonnonsuhteet, joten se, joka hyvin
tuntee yhden maakunnan eri puolet, voi helposti tutustua toisiinkin.
Siltä ruhtinaalta, jolta tällainen kokeneisuus puuttuu, puuttuu myös
oikean sotapäällikön ensimäinen edellytys. Sillä vain täten oppii
yllättämään vihollisen, valitsemaan leiripaikan, johtamaan
sotajoukkoja, järjestämään taistelut ja piirittämään menestyksellisesti
kaupunkeja.
Muun kiitoksen ohella, jolla kirjailijat ylistävät akhaialaisten
ruhtinasta Philopoimenia,[46] tavataan myös se että hän rauhankin
aikana ajatteli yksistään sodankäyntitaitoa. Kuljeskellessaan
ystävineen maaseudulla hän usein pysähtyi ja tiedusteli heiltä:
"Kumpihan puoli olisi edullisemmassa asemassa, jos vihollinen seisoisi
tuolla kukkulalla ja me olisimme tässä sotajoukkoinemme? Miten olisi
varminta, hyvässä järjestyksessä, käydä hänen kimppuunsa? Jos me
tahtoisimme peräytyä, kuinka olisi meidän meneteltävä; jos taas
vihollinen peräytyisi, kuinka tulisi meidän ahdistaa häntä?" Retkeilyn
aikana hän esitti heille kaikki ne eri asemat, joihin sotajoukko voi
joutua, kuunteli heidän mielipiteitänsä ja selvitteli omiaan,
vahvistaen niitä perusteillaan. Niinpä johtuikin tästä alituisesta
asiain pohtimisesta, ettei sitten sodassa koskaan voinut sattua
tapausta, johon hän päällikkönä ei olisi tiennyt ennakolta keinoa.
Mitä taas tulee opinnoihin, on ruhtinaan luettava historiaa ja siitä
tarkasteltava etevien miesten toimia. Hänen tulee ottaa huomioonsa,
kuinka he ovat menetelleet sodassa, tutkia heidän voittojensa ja
tappioittensa syitä, voidakseen välttää jälkimäisiä ja ottaa oppia
edellisistä. Ennen kaikkea tulee hänen menetellä samoin kuin moni
entisajan etevä mies, joka on ottanut esikuvakseen jonkun ennen häntä
eläneen mainion ja kuuluisan sankarin, jonka tekoja ja käytöstä hän on
aina pitänyt ohjeenaan, kuten kerrotaan Aleksanteri Suuren pitäneen
esikuvanaan Akhilleusta, Caesarin Aleksanteria, Scipion Kyyrosta. Se
joka lukee Kyyroksen elämäkerran, minkä Ksenophon on kirjoittanut,
huomaa Scipion elämästä, kuinka tämä esikuvaksi ottaminen oli
hänelle kunniaksi ja kuinka Scipio koetti tapojen puhtaudessa,
ystävällisyydessä, lempeydessä ja anteliaisuudessa ottaa oppia kaikesta
siitä, mitä Ksenophon on kertonut Kyyroksesta.
Samalla tavoin tulee viisaan ruhtinaan menetellä. Hän ei saa olla
joutilaana rauhan aikana, vaan tulee hänen ahkerasti koota sellainen
pääoma, joka voi olla hänelle avuksi hädän hetkellä, niin että hän,
kohtalon kääntyessä, on valmis kestämään sen iskuja.


15. luku.
Siitä miten ihmiset, eritotenkin ruhtinaat, saavat osakseen kiitosta
tai häpeää.

Nyt jää tarkasteltavaksemme, miten ruhtinaan tulee suhtautua
alamaisiinsa ja ystäviinsä. Ja tietäen monien jo kirjoittaneen tästä,
pelkään näyttäväni kovin vaateliaalta, jos minäkin vielä puutun siihen,
varsinkin kun minun mielipiteeni juuri tässä asiassa poikkeavat muiden
lausumista. Mutta koska tarkoitukseni on kirjoittaa sellaista, josta
voi olla hyötyä sille, joka sen ymmärtää, katson soveliaammaksi
noudattaa asian oleellista totuutta kuin kaikenlaisia mielikuvitteluja.
Monet ovat näet kuvitelleet tasavaltoja ja ruhtinaskuntia, jollaisia ei
ole koskaan nähty eikä tunnettu todellisuudessa. Todellinen elämä on
niin kaukana kuvitellusta, että se, joka jälkimäisen vuoksi laiminlyö
edellisen, valmistaa itselleen pikemmin häviötä kuin pelastusta. Sillä
sen ihmisen, joka aina ja kaikessa tahtoo menetellä oikein, on pakko
joutua häviöön niiden monien joukossa, jotka eivät tee samoin. Niinpä
tuleekin sen ruhtinaan, joka tahtoo pysyä pystyssä, oppia menettelemään
myös väärin ja toimimaan siinä suhteessa tarpeen mukaan.
Jättäen siis sikseen kaikki ruhtinaita koskevat kuvitelmat ja puhuen
vain tosiasioista, väitän että kaikki ne ihmiset, joista puhutaan, ja
varsinkin ruhtinaat, koska he ovat niin paljon muita korkeammalla,
merkitään jollakulla niistä ominaisuuksista, jotka tuottavat heille
kiitosta tai moitetta. Toista kutsutaan anteliaaksi, toista saidaksi --
käyttääkseni toscanalaista sanaa, koska ahnas (_avaro_) kielellämme
merkitsee lisäksi sellaista, joka tahtoo muita riistämällä rikastua,
saita (_misero_) taas sellaista, joka ei henno käyttää sitäkään minkä
omistaa; toista pidetään avuliaana, toista saaliinhimoisena; toista
julmana, toista lempeänä; toista petollisena, toista uskollisena;
toista naisellisena ja pelkurina, toista hurjana ja rohkeana; toista
ystävällisenä, toista röyhkeänä; toista irstaana, toista siveänä;
toista vilpittömänä, toista viekkaana; toista kovana, toista
herkkätunteisena; toista vakavana, toista kevytmielisenä; toista
uskonnollisena, toista epäuskoisena; ja niin edespäin.
Tiedän jokaisen myöntävän, että olisi mitä kiitettävin asia, jos
ruhtinas kaikista edellä luetelluista ominaisuuksista omaisi parhaat.
Mutta kun jo itse ihmisluonto on sellainen, ettei hän voi omata niitä
kaikkia eikä niitä kokonansa toteuttaa, täytyy hänen sen sijaan olla
niin ymmärtäväinen, että osaa välttää sellaisten paheiden tuottamaa
huonoa mainetta, jotka voivat viedä häneltä vallan. Tosin tulee hänen,
mikäli mahdollista, varoa sellaisiakin paheita, joista ei ole sama
seuraus; mutta jollei se ole mahdollista, ei hänen tarvitse pitää siitä
yhtä paljon lukua. Vihdoin ei ole syytä liioin arkailla sellaisten
paheiden tuottamaa häpeää, joita karttaen on vaikea säilyttää
valtaansa, sillä kuitenkin kaikitenkin on asioita, jotka näyttävät
hyveiltä, mutta siitä huolimatta vievät noudattajansa perikatoon, kun
taas on toisia, jotka näyttävät paheilta ja kuitenkin ovat syynä
noudattajansa turvallisuuteen ja menestykseen.


16. luku.
Anteliaisuudesta ja saituudesta.

Lähtökohtanani ensimäiset edellä luetelluista ominaisuuksista, väitän
että anteliaan maineessa oleminen on edullista. Kumminkin sellainen
anteliaisuus, joka ei tuota sinulle kunnioitusta, on sinulle
vahingollinen. Sillä jos sinä harjoitat anteliaisuuttasi oikealla
tavalla, kuten tulee ja sopii, mutta sitä ei tunneta, niin sinua
piankin syytetään sen vastakohdasta. Senpätähden täytyykin sen, joka
tahtoo ihmisten silmissä käydä anteliaasta, kaikin tavoin ilmaista
rikkauttaan. Täten ruhtinas useimmiten kuluttaa siihen kaikki varansa
ja on lopuksi pakoitettu, pysyäkseen edelleen anteliaan maineessa,
rasittamaan alamaisiansa kaikenlaisilla veroilla ja maksuilla sekä
tekemään kaikkensa rahojen hankkimiseksi. Siten hän piankin joutuu
alamaistensa vihoihin, vieläpä köyhyytensä takia kaikkien muidenkin
halveksimaksi. Ja koska hänen anteliaisuutensa on vahingoittanut
useita, mutta hyödyttänyt harvoja, käy hänen huonosti heti ensimäisen
vaaran tai vastoinkäymisen kohdatessa. Mutta jos hän taas, sen
huomattuaan, tahtoo peräytyä, aletaan häntä heti syyttää kitsaudesta.
Kun ruhtinas siis toimii vain omaksi vahingokseen, jos siten pyrkii
anteliaan maineeseen, on oikeampaa, ettei hän viisaana miehenä liioin
arkaile kitsaan nimeä. Ajan pitkään häntä näet sittenkin pidetään
anteliaana, kun nähdään, että juuri hänen säästäväisyytensä vuoksi
hänen tulonsa riittävät, niin että hän voi puolustautua, kun hänen
päällensä hyökätään, ja ryhtyä yrityksiinsä kansaansa rasittamatta.
Siten hän joutuu osottamaan anteliaisuutta kaikille niille, joilta hän
ei riistä, ja sellaisia on runsaasti, ja kitsautta niille, joille hän
ei ole mitään antanut, ja niitä on vähän.
Meidän aikanamme olemme nähneet vain kitsaina pidettyjen toimittavan
suuria asioita; muut ovat joutuneet häviöön. Paavi Julius II osottautui
kylläkin anteliaaksi päästäksensä paavin istuimelle; mutta sittemmin
hän ei enää siitä erityisemmin välittänyt, voidakseen käydä sotaa
Ranskan kuningasta vastaan. Monet sotansa hän on suorittanut ilman
ylimääräisiä veroja, koska hänen pitkällinen säästäväisyytensä kykeni
peittämään liiat menot. Jos nykyinen Espanjan kuningas olisi ollut
anteliaan maineessa, hän ei koskaan olisi voinut voitollisesti
suorittaa niin monia suuria yrityksiään. Välttääkseen alamaistensa
ryöstämistä, voidakseen puolustaa asemaansa ja karttaakseen köyhäksi ja
mitättömäksi joutumistaan ja riistäjän nimeä, tulee ruhtinaan vähemmän
välittää siitä, että häntä kutsutaan saidaksi, sillä tämä on yksi
niistä vioista, jotka pitävät hänen valtaansa pystyssä.
Jos joku väittäisi, että Caesar anteliaisuutensa avulla kohosi
yksinvaltaan ja että monet muut, koska he ovat esiintyneet ja koska
heitä on pidetty anteliaina, ovat nousseet mitä korkeimpiin asemiin,
vastaan: joko sinä jo olet ruhtinas tai vasta siksi pyrit. Edellisessä
tapauksessa on anteliaisuus vahingollinen, jälkimäisessä taas on sangen
tarpeellista olla anteliaan maineessa; ja Caesar oli juuri sellainen,
joka tahtoi päästä Rooman valtiaaksi. Mutta jos hän siksi päästyään
olisi elänyt kauemmin eikä olisi vähentänyt menojaan, olisi hän
kadottanut valtansa.
Jos taas joku sanoisi, että on ollut paljon peräti anteliaina pidettyjä
ruhtinaita, jotka sotajoukkoineen ovat suorittaneet suuria tekoja,
vastaan siihen: ruhtinas kuluttaa joko omia ja alamaistensa varoja tai
vieraiden. Edellisessä tapauksessa hänen tulee olla säästeliäs,
jälkimäisessä mahdollisimman runsaskätinen. Sillä sen ruhtinaan, joka
elättää toimivaa sotaväkeänsä saaliilla, ryöstöillä, paloveroilla ja
muiden omaisuudella, täytyy olla antelias; muutoin sotamiehet eivät
seuraisi häntä. Sen suhteen, mikä ei ole sinun eikä alamaistesi omaa,
voit olla sangen runsaskätinen, kuten aikoinaan olivat Kyyros, Caesar
ja Aleksanteri; sillä vieraan omaisuuden tuhlaaminen ei vähennä arvoasi
vaan päinvastoin lisää. Ainoasti omien varojesi tuhlaus vahingoittaa
sinua. Eikä mikään ole omiaan siinä määrin kuluttamaan itsensä kuin
anteliaisuus, sillä sitä mukaa kuin sinä harjoitat sitä, kadotat
mahdollisuuden sitä harjoittaa ja muutut köyhäksi ja halveksituksi tai,
jos tahdot karttaa köyhyyttä, ryöstönhaluiseksi ja vihatuksi. Ja ennen
kaikkea tulee ruhtinaan varoa, ettei häntä ruvettaisi halveksimaan ja
vihaamaan, mutta juuri anteliaisuudesta on hänelle sellainen seuraus.
Niinpä onkin viisaampaa kantaa saiturin nimeä, joka kyllä saattaa
huonoon huutoon, mutta ei vihan esineeksi, kuin anteliaan maineeseen
päästäkseen saada rosvon nimi, joka tuottaa sekä häpeää että vihaa.


17. luku.
Julmuudesta ja lempeydestä ja siitä, onko parempi olla rakastettu kuin
pelätty.

Tullakseni nyt muihin edellä mainittuihin ominaisuuksiin, sanon että
jokaisen ruhtinaan tulee tavoitella lempeän eikä julman nimeä;
kuitenkin tulee hänen varoa käyttämästä lempeyttään väärin. Cesare
Borgiaa pidettiin julmana; sittenkin juuri tämä hänen julmuutensa piti
Romagnan koossa, yhtenäisenä, rauhallisena ja uskollisena. Jos asiaa
tarkoin punnitaan, havaitaan hänen olleen paljoa lempeämmän kuin
Firenzen kansan, joka julman nimeä välttääkseen salli Pistoian
kaupungin joutua perikatoon.[47] Senpätähden ruhtinaan, joka tahtoo
pitää alamaisensa koossa ja kuuliaisuudessa, ei tule säikähtää julmurin
nimeä, sillä rankaisemalla muutamia harvoja hän osottaa suurempaa
lempeyttä kuin ne, jotka liiallisesta hyväsydämisyydestä sallivat
epäjärjestyksiä syntyvän, mistä ovat seurauksena murhat ja ryöstöt.
Nehän näet tavallisesti häiritsevät koko yhteiskuntaa, kun sitävastoin
ruhtinaan rankaisutoimenpiteet kohtaavat vain yksityistä. Kaikista
ruhtinaista voi vastakohonnut vähimmin välttää julmurin nimeä, sillä
uusia valtioita uhkaavat kaikkialta vaarat. Senpätähden Vergiliuskin
antaa Didon pyytää anteeksi uuden hallituksensa ankaruutta seuraavin
sanoin:
Res dura et regni novitas me talia cogunt
moliri et late fines custode tueri.[48]
Kuitenkin tulee ruhtinaan olla hidas uskomaan ja toimeen
ryhtymään; hänen ei pidä turhasta säikähtää; hänen tulee menetellä
maltillisesti, viisaasti ja ihmisystävällisesti, niin ettei liiallinen
luottavaisuus tekisi häntä varomattomaksi ja liiallinen epäluuloisuus
sietämättömäksi.
Tässä esiintyy kysymys: Onko parempi olla rakastettu kuin pelätty, vai
pelätty kuin rakastettu? Vastaus: tulee olla kumpaakin, mutta koska on
vaikea niitä molempia yhdistää, on paljoa turvallisempaa olla pelätty
kuin rakastettu, jos kerta toisen näistä täytyy puuttua. Yleensä
voidaan näet ihmisistä sanoa, että he ovat kiittämättömiä, horjuvaisia,
teeskeliäitä, arkoja vaaroissa, mutta voitonhimoisia. Niin kauan kuin
teet heille hyvää, he ovat kokonaan sinun ja tarjoovat sinulle verensä,
omaisuutensa, elämänsä ja lapsensa (kuten jo olen sanonut), kun hätä on
kaukana; mutta kun se uhkaa sinua, silloin he nousevat kapinaan. Ja se
ruhtinas, joka luottaa yksinomaan heidän vakuutuksiinsa eikä muulla
tavoin huolehdi turvallisuudestaan, joutuu perikatoon. Sillä ystävyys,
joka on hankittu ostamalla eikä hengen suuruudella ja ylevyydellä, on
tosin saatavissa, mutta hädän hetkellä se ei kestä koetusta eikä
kelpaa.
Ihmiset yleensä kammoksuvat vähemmän sen loukkaamista, jota
rakastetaan, kuin sen, jota pelätään. Rakkaus on näet sidottu
kiitollisuuteen, ja tämä side katkeaa ihmisluonnon kehnouden vuoksi
heti kun oma etu tarjoo siihen tilaisuuden; mutta pelkoa pitää vireillä
rankaisemisen kauhu, eikä se häviä koskaan. Kuitenkin tulee ruhtinaan
vaikuttaa pelkoa sellaisella tavalla, joka ei aiheuta vihaa, jollei
liioin rakkauttakaan. Käy näet hyvin laatuun olla pelätty mutta ei
vihattu; niin tapahtuu aina silloin, kun ruhtinas ei kajoa
kansalaistensa ja alamaistensa omaisuuteen eikä heidän naisiinsa. Mutta
jos hänen on pakko vuodattaa jonkun verta, on se tehtävä vasta sitten,
kun tuomion oikeudellisuutta on tukemassa selvät syyt. Ennen kaikkea
tulee pidättyä kajoamasta toisten omaisuuteen, sillä ihmiset unohtavat
pikemmin isänsä kuoleman kuin perintönsä kadottamisen. Tosin ei koskaan
puutu aihetta riistää toisten omaisuutta, ja se, joka alkaa elää
ryöstöillä, keksii aina tekosyitä päästä toisten tavaraan käsiksi;
sitävastoin syyt verenvuodatukseen ovat harvinaisempia ja lakkaavat
pikemmin.
Mutta jos ruhtinas johtaa sotajoukkoaan ja komentaa suurta
sotilasmäärää, silloin hänen ei ollenkaan tule arkailla julman nimeä,
sillä muutoin hän ei koskaan kykene pitämään armeijaansa koossa eikä
sotakuntoisena.
Hannibalin ihmeteltäviin tekoihin luetaan myös se, että hänen
suunnattomassa armeijassaan, joka oli kokoonpantu mitä erilaisimmista
ihmisistä ja viety sotimaan vieraaseen maahan, ei koskaan puhjennut
mitään eripuraisuutta enemmän sen omassa keskuudessa kuin sen ja
päällikön kesken, yhtä vähän myötä- kuin vastoinkäymisessä. Tämä ei
voinut johtua muusta kuin hänen epäinhimillisestä julmuudestaan, joka
yhdessä hänen lukemattomien suurten avujensa kanssa teki hänet aina
sotamiesten silmissä kunnioitetuksi ja pelottavaksi, mitä vaikuttamaan
hänen muut ominaisuutensa eivät yksinään olisi riittäneet.
Ajattelemattomat kirjailijat toiselta puolen ihmettelevät hänen suuria
tekojaan, mutta toiselta puolen tuomitsevat niiden oikean syyn.
Että asia todella on niin, että hänen muut avunsa eivät olisi hänelle
riittäneet, se näkyy selvästi Scipiosta, joka oli mitä harvinaisin mies
ei ainoasti omana aikanaan, vaan myös koko ihmiskunnan historiassa.
Häntä vastaan nousivat hänen omat sotajoukkonsa Espanjassa kapinaan, ja
tämä johtui yksistään siitä, että hän oli ollut liian suopea sotilaita
kohtaan ja sallinut heille enemmän vapautta kuin sotakurin mukaan oli
luvallista. Tästäpä Fabius Maximus häntä sitten moitti senaatissa,
kutsuen häntä Rooman sotaväen turmelijaksi. Kun eräs Scipion
alapäällikkö oli tuhonnut locrilaiset, ei hän kostanut tälle heidän
puolestaan eikä rangaissut alapäällikkönsä röyhkeyttä; mikä kaikki
johtui hänen sävyisästä luonteestaan. Niinpä sanoikin eräs, joka
senaatissa tahtoi puolustella häntä, että oli paljon ihmisiä, jotka
paremmin osaavat olla itse erehtymättä kuin rangaista toisten
erehdyksiä. Tämä ominaisuus olisi ajan pitkään tahrannut Scipion
maineen ja kunnian, jos hän olisi ylipäällikkönä jatkanut samaan
tapaan. Mutta kun hän oli senaatin valvonnan alainen, ei tämä
vahingollinen luonteenpiirre ainoasti ollut merkityksetön, vaan vieläpä
oli hänelle kunniaksikin.
Palaten kysymykseen: rakastettu vaiko pelätty? päätän siis, että koska
ihmisten rakkaus riippuu heistä itsestään, mutta heidän pelkonsa
riippuu ruhtinaasta, viisaan ruhtinaan tulee nojautua siihen mikä on
hänen omassa vallassaan, eikä siihen mikä on muiden vallassa. Hänen
tulee ainoastaan, kuten sanottu, koettaa välttää alamaistensa vihaa.


18. luku.
Missä määrin ruhtinaiden on pidettävä lupauksensa.

Jokainen käsittää, kuinka kiitettävää on että ruhtinas pitää
lupauksensa ja toimii rehellisesti eikä petollisesti. Kuitenkin osottaa
nykypäivien kokemus, että ne ruhtinaat ovat suorittaneet suurtöitä,
jotka eivät liioin ole pitäneet lukua lupauksistaan, vaan päinvastoin
ovat viekkaasti osanneet panna ihmisten pään pyörälle ja lopuksi
päässeet voitolle niistä, jotka ovat luottaneet heidän sanoihinsa.
Tiedettäköön siis, että on kaksi eri tapaa taistella: toinen lakien,
toinen raa'an voiman avulla. Edellinen on ihmisten, jälkimäinen
eläinten tapa. Mutta koska edellinen ei useinkaan riitä, täytyy
turvautua jälkimäiseen. Niinpä täytyykin ruhtinaan osata esiintyä sekä
ihmisenä että eläimenä. Juuri tätä seikkaa ovat muinaisajan kirjailijat
tahtoneet peitetyin sanoin teroittaa ruhtinaiden mieliin, kertoessaan,
kuinka Akhilleus ynnä monet muut muinaisajan ruhtinaat olivat lapsina
annetut kentauri Kheironin hoitoon, jotta kasvaisivat hänen valvontansa
alaisina. Tämä tietysti merkitsee sitä, että kun opettaja oli puoleksi
ihminen, puoleksi eläin, ruhtinasten tuli oppia käyttämään hyväkseen
kumpaakin luonnetta, sillä toinen ilman toista ei riitä.
Jos siis ruhtinaan on tarvis osata hyvin näytellä eläintä, tulee hänen
esikuvikseen valita kettu ja leijona; sillä leijona ei osaa yksin
välttää ansoja eikä taas kettu kykene yksin puolustautumaan susilta.