Ruhtinas - 3

valmiiksi poljettua latua ja matkivat toiminnassaan muiden tekoja, ja
kun ei ole helppoa kokonansa käydä samaa tietä eikä saavuttaa
esikuvaksi otettujen korkeaa kuntoa, niin tulee järkevän miehen aina
käydä suurten henkilöjen jälkiä ja pitää etevimpiä esikuvanaan,
voidakseen, vaikkapa ei kyvyltä olisikaan heidän vertaisensa, ainakin
vivahtaa heihin. Hänen pitää menetellä taitavain jousimiesten tavalla,
jotka, nähdessään maalin olevan liian kaukana ja tuntien jousensa
kantovoiman, tähtäävät melkoista ylemmäksi kuin maali, ei
lennättääksensä nuolensa niin korkealle, vaan osatakseen, ylemmäksi
tähtäämällä, maaliinsa.
Väitän siis että aivan uusissa ruhtinaskunnissa on vallan säilyttäminen
uudelle ruhtinaalle sen mukaan vaikeampi tai helpompi, miten kyvykäs
tai kyvytön tuo valloittaja itse on. Ja kun yksityisen henkilön
kohoaminen ruhtinaaksi edellyttää joko kyvykkyyttä tai onnea, niin on
selvää, että toinen tai toinen näistä seikoista jossakin määrin
helpottaa monia vaikeuksia. Siitä huolimatta useinkin se pysyy
parhaiten pystyssä, jolla on ollut vähimmin onnea. Lisäksi on asialle
eduksi, jos ruhtinaan, kun hänellä ei ole muita valtioita, on pakko
asettua sinne asumaan.
Niistä, jotka omalla kyvyllään ja kunnollaan eikä onnen avulla ovat
kohonneet ruhtinaiksi, ovat tiettävästi kuuluisimmat Mooses, Kyyros,
Romulus, Theseus y.m. Ja vaikkapa Mooses oikeastaan olikin vain pelkkä
Jumalan tahdon toimeenpanija, ansaitsee hän kuitenkin ihmettelyä
yksistään jo siitä syystä, että Jumala armossaan katsoi hänet
ansiolliseksi puhumaan kanssansa. Mitä taas tulee Kyyrokseen ja muihin,
jotka ovat valloittaneet tai perustaneet kuningaskuntia, niin
ansaitsevat he todella ihmettelyä. Ja jos tarkastellaan heidän
mieskohtaisia tekojaan ja toimenpiteitään, niin huomataan ne
yhtäläisiksi kuin Mooseksen, vaikkapa tällä olikin ollut niin suuri
opettaja.
Tutkittaessa heidän toimiaan ja elämäänsä nähdään, ettei onni
ollut suonut heille muuta kuin tilaisuuden luoda sellaisen
hallitusjärjestelmän, jollaista pitivät soveliaimpana. Ilman sellaista
tilaisuutta olisi heidän hengenvoimansa ollut tulokseton; mutta
hengenvoimien puuttuessa ei tilaisuuskaan olisi mitään merkinnyt. Oli
siis tarpeen, että Mooses tapasi Israelin kansan egyptiläisten
orjuuttamana ja sortamana, jotta se olisi valmis seuraamaan häntä pois
orjuudesta. Samoin oli tarpeellista, että Romulus ei saanut jäädä
Albaan, vaan joutui heti synnyttyään heitteelle, voidakseen tulla
Rooman kuninkaaksi ja uuden isänmaan perustajaksi. Myös Kyyroksen
tarvitsi tavata persialaiset tyytymättöminä Meedian valtaan ja
meedialaiset pitkällisen rauhan veltostuttamina ja turmelemina. Eipä
Theseuskaan olisi voinut näyttää kuntoansa, jollei hän olisi tavannut
ateenalaisia hajallaan. Tällaiset tilaisuudet tekivät siis nuo miehet
onnellisiksi, ja suuren kykynsä avulla he ymmärsivät ottaa
tilaisuudesta vaarin, tehdäkseen isänmaansa mahtavaksi ja kuuluisaksi.
Ne, jotka näiden miesten tavoin oman kuntonsa avulla kohoavat
ruhtinaiksi, saavuttavat ruhtinuutensa suurella vaivalla, mutta
säilyttävät sen helposti. Vaikeudet, joita heille koituu sen
hankkimisesta, johtuvat osittain niistä uusista hallinto- ja
menettelytavoista, jotka heidän täytyy panna voimaan, vakaannuttaakseen
valtansa ja huolehtiakseen turvallisuudestaan. On näet muistettava,
ettei mikään yritys ole vaikeampi alkaa, vaarallisempi suorittaa ja
epävarmempi tuloksiltaan kuin uuden järjestelmän voimaan saattaminen.
Uudistaja näet saa vastaansa kaikki ne, joille vanha olotila oli
edullinen; ja nekin, joita uusi voisi hyödyttää, ovat sen laimeita
puolustajia. Tämä penseys johtuu osaksi siitä, että he pelkäävät
vastustajia, joilla on tukenaan vanhat lait, osaksi siitä, että ihmiset
ovat epäuskoisia eivätkä yleensä luota uudistuksiin ennenkuin
pitkällisen kokemuksen jälkeen. Niinpä käykin, että milloin vaan uuden
olotilan vastustajilla on tilaisuutta käydä kimppuun, he heti tekevät
niin, kun taas ystävät puolustavat sitä niin laimeasti, että ruhtinasta
uhkaa heidän kanssaan vaara.
Ymmärtääksemme oikein tämän seikan, on tarpeen tutkia, pysyvätkö nuo
uudistajat pystyssä omin neuvoin vai ovatko he muista riippuvaisia,
t.s. onko heidän, tehtävänsä suorittamiseksi, turvauduttava rukouksiin,
vai voivatko he selviytyä voimakeinojen avulla. Edellisessä tapauksessa
heidän aina käy huonosti eivätkä he saavuta mitään; mutta jos he voivat
nojata omiin voimiinsa ja pakoittaa, he harvoin epäonnistuvat. Tästä
johtuu että kaikki aseelliset profeetat ovat voittaneet ja aseettomat
joutuneet perikatoon.
Edellä mainittujen syiden lisäksi näet kansat ovat luonteeltaan
häilyväisiä, joten kyllä on helppoa saada heidät vakuutetuiksi jostakin
asiasta, mutta vaikeaa pysyttää heitä lujina siinä vakaumuksessa.
Niinpä onkin asia järjestettävä siten, että heidät, jos he alkavat
epäröidä, saatetaan väkipakolla uskomaan. Jos Mooses, Kyyros, Theseus
ja Romulus olisivat olleet aseettomia, eivät he kauankaan olisi voineet
pitää valtaansa pystyssä. Samoin on nykyisin käynyt fra Girolamo
Savonarolan,[14] joka kukistui uudistuksineen heti kun rahvas lakkasi
uskomasta häneen, koska hänellä ei ollut keinoja pysyttää uskovaisiaan
lujina eikä saattaa epäuskoisia uskomaan. Niinpä sellaisilla onkin
yrityksessään voitettavana paljon vaikeuksia, kaikki vaarat kun
uhkaavat heidän tietään, ja vain kyvykkyytensä avulla he suoriutuvat
niistä. Mutta kun ne on voitettu ja kateelliset kilpailijat raivattu
tieltä, alkaa heidän arvonsa kohota, ja heistä tulee mahtavat,
turvalliset, kunnioitetut ja onnelliset.
Näihin suuriin esimerkkeihin tahdon lisätä erään pienemmän, joka
kuitenkin jossakin määrin vivahtaa edellisiin ja toivoakseni riittää
tarkoitukseensa muiden samanlaisten sijasta. Se on syrakusalaisen
Hieronin[15] elämä. Yksityismiehestä hän kohosi Syrakusan ruhtinaaksi,
tarvitsematta kiittää onnea muusta kuin tilaisuuden tarjoomisesta.
Syrakusalaiset näet ahdingossaan valitsivat hänet päällikökseen ja
sittemmin hänen ansioittensa vuoksi tekivät hänestä ruhtinaan. Jo
yksityismiehenä hän osotti sellaista kykyä ja kuntoa, että eräs
historioitsija sanookin hänestä, että hallitsemiseen häneltä puuttui
vain kuningaskunta. Hän hajoitti entisen sotaväen ja loi sijaan uuden,
luopui entisistä liittolaisistaan ja hankki uusia. Ja kun hänellä oli
omat sotamiehet ja liittolaiset, oli hänen helppo pystyttää valtansa
sellaisille perustuksille. Tosin hän näki paljon vaivaa valtaa
hankkiessaan, mutta vähän sitä säilyttäessään.


7. luku.
Uusista ruhtinaskunnista, jotka hankitaan joko vieraiden aseiden tai
onnen avulla.

Ne, jotka pelkästään onnen avulla kohoavat yksityishenkilöistä
ruhtinaan arvoon, näkevät vähän vaivaa siihen noustessaan mutta paljon
siinä pysyäkseen. Heillä ei ole tiellään mitään esteitä, he vain
lentävät ylöspäin, mutta päähän päästyään heillä on edessä paljon
vaikeuksia.
Sellaisia ovat ne, joille joku valtio on annettu joko rahasta tai
lahjoittajan mielisuosiosta, kuten tapahtui useille henkilöille
Kreikassa sekä Joonian ja Hellespontoksen kaupungeissa, joihin Dareios
asetti hallitsijoiksi ruhtinaita oman turvallisuutensa ja kunniansa
vuoksi. Samoin oli niiden Rooman keisarien laita, jotka lahjomainsa
sotamiesten avulla yksityishenkilöistä kohosivat valtaistuimelle. He
pysyvät pystyssä ainoastaan valtaan kohottajainsa suosion ja onnen
avulla, mitkä molemmat ovat sangen häilyvää ja epävakaista laatua. He
eivät osaa eivätkä jaksa säilyttää sellaista asemaa, sillä ei voida
olettaa, että he, elettyään koko ikänsä yksityismiehinä, kykenisivät
nyt esiintymään käskijöinä, joll'eivät ole harvinaisen kyvykkäitä ja
voimallisia; se on heille mahdotonta, koska heiltä puuttuu luotettava
ja uskollinen sotaväki. Eihän myös äkkiä muodostuneilla valtioilla
enemmän kuin muillakaan luonnon ilmiöillä, jotka nopeasti syntyvät ja
kasvavat, saata olla siinä määrin juuria ja tukikohtia, ettei
ensimäinen vastoinkäyminen niitä kumoaisi. Jollei noilla äkkiä
kohonneilla ruhtinailla ole kylliksi kykyä heti keksiä keinoja
turvatakseen onnen heille suomaa antia, täytyy heidän sitten
jälkeenpäin laskea ne perustukset, jotka toiset ovat laskeneet jo ennen
ruhtinaaksi tuloaan.
Molemmista ruhtinaaksi pääsemisen tavoista -- joko kyvykkyyden tai
onnen avulla -- mainittakoon tässä kaksi nykyaikaista esimerkkiä:
Francesco Sforza ja Cesare Borgia. Edellinen[16] kohosi asianmukaisin
keinoin ja suuren kykynsä avulla yksityishenkilöstä Milanon herttuaksi
ja säilytti sitten vaivatta valtansa, jonka hankkiminen oli tuottanut
hänelle tuhansia huolia. Cesare Borgia taas, yleisesti mainittu nimellä
Valentinon herttua,[17] hankki valtionsa isänsä onnentähden noustessa
ja sen laskiessa sen jälleen menetti, vaikkapa olikin käyttänyt kaikkia
keinoja ja tehnyt kaikki, mitä viisaan ja taitavan miehen tulee tehdä,
lujittaakseen asemansa siinä valtiossa, jonka muiden aseet ja onni
olivat hänelle toimittaneet. Sillä, kuten jo sanoin, se joka ei jo
aikaisemmin ole laskenut perustuksia, voi tosin sittemminkin suurta
kykyään käyttämällä sen tehdä, joskin silloin vastukset uhkaavat
rakentajaa ja vaara rakennusta. Jos tarkastellaan herttuan kaikkia
toimia, nähdään niistä, että hän oli laskenut vankat perustukset
tulevalle mahtavuudelleen. En pidä tarpeettomana puhua tästä lähemmin,
koska en tiedä antaa uudelle ruhtinaalle parempaa neuvoa kuin seurata
hänen esimerkkiään. Ja joskaan hänen toimenpiteensä eivät vieneet
perille, niin ei syy ollut hänen, vaan johtui aivan erikoisesta ja
tavattomasta kohtalon oikusta.
Aleksanteri VI, tahtoessaan korottaa poikansa, herttuan, sai kokea
paljon sekä välittömiä että vastaisia vaikeuksia. Ensiksikin hän
huomasi mahdottomaksi toimittaa hänen haltuunsa muita kuin Kirkolle
kuuluvia alueita. Mutta hän tiesi, ettei Milanon herttua eivätkä
venezialaiset, jotka suojelivat Faenzaa ja Riminiä, suostuisi
sellaiseen Kirkolta riistämiseen. Lisäksi hän huomasi, että Italian
sotajoukot, varsinkin ne, joita hän olisi voinut käyttää hyväkseen,
olivat niiden käsissä, joilla oli syytä pelätä paavin mahtavuutta.
Niihin ei siis ollut luottamista, varsinkin kun niiden päällikköinä
olivat Orsinit, Colonnat ja heidän kannattajansa. Voidakseen varmasti
anastaa osan Italiaa täytyi hänen siis sotkea olevat olot ja myllertää
sen valtiot.
Tämä olikin hänelle helppoa, koska venezialaiset muista syistä[18]
juuri silloin puuhasivat ranskalaisten jälleen kutsumista Italiaan. Hän
ei ainoasti ollut estämättä sitä, vaan päinvastoin edisti asiaa,
suostumalla purkamaan kuningas Ludvikin ensimäisen avioliiton. Mainittu
kuningas saapuikin venezialaisten avulla ja paavin suostumuksella
Italiaan, ja tuskin oli hän tullut Milanoon, kun paavi sai häneltä
sotaväkeä vallatakseen Romagnan, mikä hänelle onnistuikin kuninkaan
mahtavuuden avulla. Valloitettuaan Romagnan ja kukistettuaan Colonnain
puolueen tahtoi herttua säilyttää mainitun alueen hallussaan ja
tunkeutua eteenpäin, kun kaksi seikkaa sen estivät. Toinen oli hänen
omien sotamiestensä niskoittelu, toinen Ranskan kuninkaan estely.
Toisin sanoen, hän pelkäsi, että Orsinin joukot, joita hän oli
käyttänyt, luopuisivat hänestä eivätkä ainoastaan estäisi häntä uusista
valloituksista, vaan riistäisivät häneltä entisetkin; ja samaa oli
pelättävä kuninkaankin puolelta. Orsinien suhteen hän saikin siitä
todistuksen, kun nämä Faenzan valloituksen perästä sangen laimeasti
ottivat osaa hyökkäykseen Bolognaa vastaan; ja kuningas taas paljasti
oikeat aikeensa, kun Urbinon herttuakunnan valloituksen jälkeen ei
sallinut hänen käydä Toscanan kimppuun. Niinpä herttua päättikin olla
vastedes riippumaton muiden onnesta ja aseista.
Ensiksi hän ryhtyi heikontamaan Orsinien ja Colonnain puolueita
Roomassa, houkuttelemalla puolelleen kaikki heidän aateliset
kannattajansa; ne hän teki omiksi aatelismiehikseen ja jakeli heille
runsaasti rahalahjoja, virka- ja hallintotoimia, kullekin arvonsa
mukaan, niin että he muutamien kuukausien kuluessa luopuivat entisistä
puolueistaan ja liittyivät häneen. Hajoitettuaan täten Colonna-suvun
kannattajat hän vartoi soveliasta hetkeä tuhotakseen myös Orsinit. Se
tarjoutuikin kohta, ja hän käytti sitä taitavasti hyväkseen. Orsinit,
jotka vihdoinkin olivat huomanneet herttuan ja Kirkon suuruuden
uhkaavan heille tuhoa, kokoontuivat neuvotteluun Magionen luo Perugian
alueelle. Siitä oli seurauksena kapina Urbinossa, metelit Romagnassa
ynnä tuhannet muut vaarat, jotka kaikki herttua ranskalaisten avulla
voitti. Mutta palautettuaan täten arvovaltansa hän ei enää tahtonut
panna sitä vaaranalaiseksi, luottamalla enemmän ranskalaisiin kuin
muihinkaan muukalaisiin, minkä vuoksi hän turvautui viekkauteen ja
onnistuikin siinä määrin teeskentelyssään, että Orsinit signor Pagolon
välityksellä, jonka hän kaikin keinoin oli vetänyt puolelleen,
lahjoittamalla hänelle pukuja, rahaa ja hevosia, tekivät hänen kanssaan
sovinnon ja siten herkkäuskoisuudessaan joutuivat Sinigaglian luona
hänen käsiinsä.[19]
Tuhottuaan siten johtajat ja voitettuaan puolelleen heidän
kannattajansa, oli herttua siinä määrin lujittanut valtansa
perustukset, että hän vallitsi koko Romagnaa ja Urbinon herttuakuntaa,
joiden väestö, alettuaan tuntea olonsa onnelliseksi, mielellään suostui
häneen. Ja koska juuri tämä kohta ansaitsee sekä mainitsemista että
esimerkiksi ottamista, en tahdo jättää sitä tässä syrjään.
Vallattuaan Romagnan huomasi herttua, että sen valtiaat olivat olleet
heikkoja ja pikemminkin ryöstäneet kuin hallinneet alamaisiaan,
aiheuttaen siten maassaan enemmän sekasortoa kuin järjestystä. Niinpä
koko seutu olikin täynnä rosvoja, mellakoitsijoita ja kaikenlaista
vallattomuutta. Palauttaakseen maahan rauhan ja kuuliaisuuden esivaltaa
kohtaan herttua katsoi välttämättömäksi asettaa sinne lujan
hallituksen. Sen etupäähän hän valitsi messer Remiro d'Orcon,[20]
julman ja päätteliään miehen, antaen hänelle täydet valtuudet. Vähässä
ajassa tämä sangen menestyksellisesti palautti maahan rauhan ja
järjestyksen. Mutta sittemmin herttua katsoi niin tavattoman
toimivallan enää tarpeettomaksi, koska se voisi nostattaa häntä vastaan
vihaa, ja sentähden hän asetti maahan erityisen tuomioistuimen, jossa
kullakin kaupungilla oli oma edustajansa ja puheenjohtajana eräs
erittäin etevä mies. Ja koska hän tiesi tuon ensimäisen ankaruuden
aiheuttaneen häntä kohtaan jonkun verran vihaa, niin hän,
puhdistaakseen itsensä kansan silmissä ja voittaaksensa sen täysin
puolelleen, tahtoi osottaa että julmuudet, jos sellaisia oli
tapahtunut, eivät suinkaan olleet hänen, vaan hänen käskynhaltijansa
raa'an luonteen aiheuttamia. Niinpä hän ensi tilassa eräänä aamuna
hakkautti Remiron kahtia ja jätti hänen ruumiinsa, pölkky ja verinen
veitsi vieressä, Cesenan torille. Tämä kauhea näky tyrmistytti ja
tyydytti väestön sillä kertaa.
Mutta palatkaamme siihen mistä lähdimme. Sanon siis, että herttuan,
nähdessään olevansa nyt tarpeeksi mahtava ja osaksi turvassakin
kaikilta välittömiltä vaaroilta, koska oli varustautunut oman mielensä
mukaan ja tuhonnut suuren osan niistä läheisyydessä olevista
sotavoimista, jotka voivat vahingoittaa häntä, tarvitsi, jos tahtoi
jatkaa valloituksiaan, lähinnä varoa vain Ranskaa, sillä hän tiesi,
että kuningas, joka liian myöhään oli älynnyt tekemänsä virheen, ei
voisi enää suvaita häntä. Niinpä hän nyt alkoikin etsiä uusia
liittolaisia ja käyttäytyä kaksimielisesti ranskalaisia kohtaan, kun
nämä tunkeutuivat Napolin kuningaskuntaan karkoittamaan sieltä
espanjalaisia, jotka piirittivät Gaetaa. Hänen tarkoituksensa oli pitää
varansa näitä vastaan, ja se olisikin onnistunut, jos paavi Aleksanteri
olisi saanut elää.[21]
Tällainen oli hänen menettelynsä silloiseen asiaintilaan nähden. Mutta
tulevaisuuden suhteen hänen oli ensisijassa pelättävä, että Kirkon uusi
päämies ei olisikaan hänelle suosiollinen, vaan päinvastoin koettaisi
riistää häneltä sen mitä Aleksanteri oli hänelle antanut. Tämän
torjumiseksi hän päätti käyttää neljää eri keinoa. Ensiksi, tuhota
kaikki ne ruhtinassuvut, joiden maat hän oli anastanut, riistääkseen
siten paavilta tekosyyn auttaa heitä. Toiseksi, voittaa puolelleen
kaikki Rooman aateliset, voidakseen heidän avullaan pitää paavin
aisoissa. Kolmanneksi, hankkia ystävikseen kardinaalikolleegion
enemmistön. Neljänneksi, laajentaa siinä määrin valtaansa ennen paavin
kuolemaa, että voisi omin voimin kestää ensimäisen rynnäkön.
Näistä neljästä seikasta hän paavi Aleksanterin kuollessa oli
onnellisesti suorittanut kolme, ja neljäskin oli jo onnistumaisillaan.
Ne ruhtinaat, joilta hän oli riistänyt maat, hän näet oli
suurimmaksi osaksi surmauttanut, ja vain harvat heistä olivat
pelastautuneet. Rooman aateliset hän oli voittanut puolelleen, ja
kardinaalikolleegiossa oli enemmistö hänen ystäviään. Mitä uusiin
valloituksiin tulee, oli hän aikeissa päästä Toscanan herraksi ja
hallitsi jo Perugiaa ja Piombinoa; Pisa taas oli hänen suojeluksensa
alainen. Ja ikäänkuin hänen ei olisi enää tarvinnut pitää mitään lukua
Ranskasta -- mitä hänen todella ei tarvinnutkaan tehdä, koska
espanjalaiset jo olivat anastaneet ranskalaisilta Napolin
kuningaskunnan, ja nyt kumpikin puoli oli pakoitettu etsimään hänen
ystävyyttänsä -- hän marssi Pisaan. Heti sen jälkeen antautuivat Lucca
ja Siena, osaksi vihasta Firenzeä kohtaan osaksi pelosta. Eivätpä
firenzeläisetkään enää tienneet mitään neuvoa. Ja jos hän olisi tässä
onnistunut -- kuten epäilemättä olisi tapahtunutkin sinä vuonna,
jolloin Aleksanteri kuoli -- hän olisi saavuttanut sellaisen mahdin ja
vaikutusvallan, että olisi pysynyt yksinkin pystyssä, riippumatta
muiden onnesta tai voimista, ainoastaan oman mahtavuutensa ja
toimintakykynsä avulla.
Mutta Aleksanteri kuoli jo viisi vuotta sen jälkeen kuin herttua oli
tarttunut miekkaan. Hän jätti poikansa, jonka valta vain Romagnassa oli
ehtinyt lujittua, mutta muualla vielä häilyi ikäänkuin ilmassa, vieläpä
aivan kuolemansairaana, kahden sangen mahtavan vihollisarmeijan väliin.
Mutta niin suuri oli herttuan rohkeus ja toimintakyky, niin hyvin
hän oli selvillä siitä, miten ihmiset ovat voitettavissa tai
menetettävissä, niin lujat olivat ne vallan perustukset, jotka hän
vähässä ajassa oli laskenut, että hän varmasti olisi selviytynyt
kaikista vaikeuksista, jollei hänellä olisi ollut nuo kaksi sotajoukkoa
niskassaan tai jos hän edes olisi ollut terve.
Että perustus todella oli luja, nähtiin siitä, että Romagna odotti
häntä enemmän kuin kuukauden, että itse Roomassa hän puolikuolleenakin
sai olla rauhassa, ja että Baglionit, Vitellit ja Orsinit, vaikkapa
palasivatkin Roomaan, eivät voineet nousta siellä häntä vastaan. Ja
vaikkapa hän ei voinutkaan asettaa mieleistään paavia, voi hän ainakin
estää hänelle vastenmielisen miehen siksi pääsemästä. Mutta jos hän
paavi Aleksanterin kuollessa olisi ollut terve, olisi kaikki käynyt
hänelle hyvin. Vielä samana päivänä, jolloin Julius II valittiin
paaviksi,[22] herttua sanoi minulle ajatelleensa kaikkea, mikä voisi
tapahtua hänen isänsä kuollessa, ja miettineensä kaiken varalle keinot
valmiiksi; ainoastaan sitä hän ei ollut osannut aavistaa, että itsekin
voisi paavin kuollessa olla kuoleman partaalla.
Jos nyt kokoan yhteen kaikki herttuan toimenpiteet, en voi häntä
moittia mistään; päinvastoin näyttää minusta oikealta asettaa hänet
(kuten olenkin tehnyt) esikuvaksi kaikille niille, jotka onnensa ja
vieraiden aseiden avulla ovat kohonneet valtaan. Hänen kaltaisensa
suurihenkinen ja korkealle pyrkivä mies ei voinut menetellä toisin; ja
vain paavi Aleksanterin varhainen kuolema ynnä hänen oma sairautensa
tuhosivat hänen aikeensa.
Ken siis katsoo tarpeelliseksi uudessa ruhtinaskunnassaan suoriutua
vihollisistaan, hankkia ystäviä, päästä voitolle väkivallan tai
viekkauden avulla, saada kansan sekä rakastamaan että pelkäämään,
sotilaat tottelemaan ja kunnioittamaan häntä, tuhota ne, jotka voisivat
tai joiden tulisi häntä vahingoittaa, muuttaa entisen järjestelmän
uuteen muotoon, olla ankara ja lempeä, ylevämielinen ja antelias,
hajoittaa epäluotettavan sotaväen ja luoda sijaan uuden, pysyä
kuningasten ja ruhtinasten ystävänä sillä tavoin, että näiden on
autettava häntä mielisuosiolla tai loukattava varovasti, hän ei voi
löytää elävämpää esimerkkiä kuin tämän miehen teot.
Ainoa seikka, mistä häntä voidaan moittia, on hänen epäviisas
suhtautumisensa Julius II:n vaaliin. Sillä vaikkapa hän, kuten sanottu,
ei voinutkaan valituttaa mieleistänsä paavia, voi hän ainakin estää
muidenkin valitsemisen; eikä hänen olisi koskaan pitänyt laskea
paaviksi sellaisia kardinaaleja, joita hän oli loukannut tai joilla
paaviksi päästyään oli jotakin pelättävää hänen taholtaan. Ihmiset näet
loukkaavat joko pelosta tai vihasta. Hänen loukkaamiansa olivat muiden
muassa kardinaalit San Pietro ad Vincula, Colonna, San Giorgio ja
Ascanio.[23] Kaikkien muiden täytyikin paaveina pelätä häntä,
lukuunottamatta Rouenin kardinaalia ja espanjalaisia; jälkimäiset
olivat näet häneen sukulaisuus- ja ystävyyssuhteissa; edellinen oli
taas Ranskan turvissa liiaksikin mahtava. Niinpä olisikin herttuan
ensisijassa pitänyt kohottaa joku espanjalainen paaviksi, ja jollei hän
olisi voinut sitä tehdä, olisi hänen tullut suostua Rouenin eikä San
Pietro ad Vinculan kardinaalin valitsemiseen. Se joka uskoo että suuret
henkilöt unohtavat vanhat loukkaukset uusien hyväntekojen vuoksi,
pettyy siinä. Tässä vaalissa herttua siis erehtyi, ja tämä erehdys oli
syynä hänen lopulliseen häviöönsä.


8. luku.
Niistä, jotka rikollisin keinoin ovat kohonneet ruhtinuuteen.

Koska yksityishenkilöstä voidaan kohota ruhtinaaksi kahdella muullakin
tavalla, joista kumpaakaan ei saateta kokonaan lukea onnen tai
kyvykkyyden ansioksi, en tahdo niitä tässä jättää mainitsematta, joskin
toista niistä voidaan käsitellä perusteellisemmin tasavaltojen
yhteydessä. Näin tapahtuu sekä silloin, kun joku hankkii ruhtinuuden
rikoksellisella ja väärällä tavalla, että silloin, kun yksityinen
kansalainen muiden kansalaisten suostumuksella kohoaa maansa
ruhtinaaksi. Ensimäisestä tavasta puhuttaessa voin mainita kaksi
valaisevaa esimerkkiä, toisen vanhalta, toisen nykyajalta; ja
puuttumatta niihin lähemmin arvelen niiden riittävän sellaisille,
joiden ehkä täytyy ottaa ne ohjeekseen.
Sisilialainen Agathokles[24] kohosi Syrakusan kuninkaaksi, vaikkapa
olikin vain yksityinen mies ja lisäksi alhaisista ja köyhistä oloista
peräisin. Hän oli erään ruukuntekijän poika ja vietti kaikissa onnensa
vaiheissa rikollista elämää. Mutta rikoksellisuutensa ohella hän
omisti sellaiset hengen ja ruumiin kyvyt, että hän, astuttuaan
sotapalvelukseen, siinä aste asteelta kohosi Syrakusan preettoriksi.
Tähän arvoon päästyään hän päätti tulla ruhtinaaksi ja väkivalloin,
kenestäkään välittämättä, pitää hallussaan sen vallan, joka oli hänelle
myönnetty kansalaisten vapaasta tahdosta. Tehtyään siinä tarkoituksessa
sopimuksen karthagolaisen Hamilkarin kanssa, joka sotajoukkoineen oli
Sisiliassa, hän eräänä aamuna kutsui kokoon Syrakusan senaatin ja
kansan, ikäänkuin neuvotellakseen heidän kanssaan tasavallan asioista;
mutta annettuaan sovitun merkin hän sotamiehillään surmautti kaikki
senaattorit ja rikkaimmat kansasta. Näiden kuoltua hän anasti lujasti
käsiinsä yksinvallan Syrakusassa, minkään sisäisen vastarinnan häntä
häiritsemättä. Tosin karthagolaiset voittivat hänet kahdesti ja vihdoin
saarsivat hänet, mutta sittenkin hänen onnistui ei ainoasti puolustaa
kaupunkiansa, vaan myös viedä osa sotajoukostaan, toisen osan jäädessä
kaupungin turvaksi, Afrikkaan ja siten lyhyessä ajassa vapauttaa
Syrakusa piirityksestä sekä saattaa karthagolaiset mitä suurimpaan
hätään. Näiden täytyi sopia hänen kanssaan, tyytyä Afrikkaan ja jättää
Sisilia Agathokleelle.
Se joka tarkastaa hänen tekojaan ja toimintakykyään, huomaa, että vain
vähän tai ei mitään kaikesta tästä voidaan lukea onnen ansioksi. Sillä,
kuten jo ylempänä mainittiin, hän ei saavuttanut ruhtinuutta kenenkään
suosiosta, vaan kohoamalla tuhansien vaivojen ja vaarojen kautta
sotilasuralla, ja valtansa hän sitten säilytti suurella miehuudella ja
vaaroja uhmaten. Tosin ei ole mikään ansio surmauttaa kansalaisiaan,
pettää ystäviään, olla vailla rehellisyyttä, lempeyttä ja uskontoa.
Sellaisin keinoin voidaan kyllä hankkia ruhtinuus mutta ei kunniaa. Jos
katsotaan vain Agathokleen kuntoa ja kykyä ryhtyä vaarallisiin
yrityksiin ja suoriutua niistä ja hänen henkensä suuruutta kestää ja
voittaa vastoinkäymiset, ei näytä olevan mitään syytä asettaa häntä
yhdenkään etevän sotapäällikön alapuolelle. Silti ei hänen hurja ja
epäinhimillinen julmuutensa yhdessä hänen loputtomien rikostensa kanssa
salli lukea häntä maailman suurimpain miesten joukkoon. Niinpä ei siis
voidakaan lukea enemmän hänen onnensa kuin hänen kykynsä ansioksi sitä,
mitä hän ilman kumpaakin sai aikaan. Meidän päivinämme, paavi
Aleksanteri VI:n hallitessa, joutui jo vuosia sitten orvoksi jäänyt
Oliverotto da Fermo enonsa Giovanni Foglianin huostaan, joka antoi
hänet aivan nuorena Paolo Vitellille sotilaaksi, jotta poika hänen
päällikkyytensä alaisena oppisi ja pääsisi kohoamaan johonkin korkeaan
sotilasarvoon. Paolon kuoltua hän palveli tämän veljeä Vitellozzoa, ja
ollen älykäs sekä ruumiillisesti ja henkisesti etevä, hän sangen
lyhyessä ajassa kohosi Vitellozzon ensimäisten miesten joukkoon. Mutta
koska hänestä tuntui orjalliselta palvella muita, niin hän päätti
muutamien Fermon kansalaisten avulla, joille orjuus oli rakkaampi kuin
isänmaan vapaus, ja Vitellozzon myötävaikutuksella vallata Fermon. Hän
kirjoitti siis Giovanni Foglianille haluavansa niin monen vuoden
poissaolon perästä käydä katsomassa häntä ja kotikaupunkiansa sekä
siellä olevia perintötiluksiaan. Ja koska hän muka aina oli etsinyt
yksinomaan kunniaa, niin tahtoi hän, jotta hänen kaupunkilaisensa
näkisivät, ettei hän ollut turhaan hukannut aikaansa, saapua kotiinsa
kunniakkaalla tavalla, saattueena sata ratsumiestä ystäviään ja
palvelijoitaan. Sentähden hän pyysi enoaan toimimaan niin, että
fermolaiset ottaisivat hänet kaikella arvonannolla vastaan, koska se
olisi kunniaksi ei vain hänelle vaan myöskin enolle, jonka kasvatti hän
oli.
Giovanni tekikin kaiken voitavansa sisarenpoikansa hyväksi, sai
fermolaiset ottamaan hänet juhlallisesti vastaan ja majoitti hänet
taloonsa. Täällä Oliveretto muutamassa päivässä järjesti kaikki
valmiiksi aikomaansa rikosta varten ja pani sitten toimeen muhkeat
kemut, joihin kutsui Giovanni Foglianin ja kaikki Fermon ensimäiset
miehet. Kun sitten syönti ja muu sellaisissa kemuissa tavanomainen meno
oli lopussa, alkoi Oliverotto taitavasti puhella vakavista asioista,
kuvaillen paavi Aleksanterin ja hänen poikansa Cesaren mahtavuutta ja
heidän yrityksiään. Giovannin ja muiden vieraiden ottaessa osaa
keskusteluun hän äkkiä nousi pystyyn, sanoen että moisista asioista oli
paras puhua salaisemmassa paikassa, ja vetäytyi erääseen kamariin,
jonne Oliverotto ja muut kaupunkilaiset seurasivat häntä. Tuskin olivat
he siellä istuutuneet, kun joukko sotilaita hyökkäsi esiin
piilopaikoistaan, surmaten Giovannin ja kaikki muutkin.
Murhatyön jälkeen Oliverotto nousi ratsun selkään, laukkasi kaupungin
läpi ja sulki ylimmät hallitusmiehet raatihuoneeseen. Pelosta täytyi
kaupunkilaisten alistua hänen valtaansa ja muodostaa uusi hallitus,
jonka päämieheksi hän tuli. Kun kaikki tyytymättömät ainekset, jotka
olisivat voineet vahingoittaa häntä, olivat saaneet surmansa, lujitti
hän asemansa uusien siviili- ja sotilassäädösten avulla siinä määrin,
että hän sen vuosikauden aikana, jonka hänen ruhtinuutensa kesti,
hallitsi turvallisesti Fermossa, vieläpä lisäksi oli sangen vaarallinen
naapureilleenkin. Ja olisikin kai ollut yhtä vaikea kukistaa häntä kuin
muinoin Agathoklesta, jollei hän olisi antanut Cesare Borgian pettää
itseään, silloinkun tämä Sinigagliassa (kuten edellä on kerrottu)
vangitsi Orsinit ja Vitellit. Täällä näet hänetkin, vuosi tuon julman
murhateon jälkeen, vangittiin ja kuristettiin kuoliaaksi yhdessä
Vitellozzon kanssa, joka oli ollut hänen oppi-isänsä niinhyvin
sotakunnossa kuin rikoksissakin.
Joku voisi ihmetellä, miten Agathokles ja muut hänen laisensa,
lukemattomien petoksiensa ja julmuuksiensa jälkeenkin, ovat kauan
voineet turvallisesti elää kotimaassaan vieläpä pitää puolensa