Ruhtinas - 2

alhaisarvoinen mies rohkenee pohtia ja arvioida ruhtinasten
hallintotoimia. Sillä samoinkuin ne, jotka tahtovat kuvata maisemia,
laskeutuvat tasangolle tarkastellakseen vuorten ja korkeiden paikkojen
luontoa, ja nousevat vuorille tarkastellakseen tasankoja, samoin täytyy
olla ruhtinas ymmärtääkseen oikein kansan luonteen ja kansanmies
tunteakseen hyvin ruhtinaat.
Ottakaa siis, Teidän Korkeutenne, vastaan tämä pieni lahja siinä
mielessä, missä sen Teille lähetän. Jos Te ahkerasti luette ja
harkitsette sitä, niin Te näette minun siinä kiihkeästi toivovan, että
Te saavuttaisitte sen suuruuden, jonka Teidän onnenne ja muut
ominaisuutenne Teille takaavat. Ja jos Teidän Korkeutenne joskus
suvaitsisi ylhäisestä asemastaan luoda katseensa myös näihin alhaisiin
seutuihin, niin Te huomaisitte, kuinka ansaitsemattomasti minä saan
kärsiä kohtalon kovaa ja jatkuvaa kolhimista.


1. luku.
Ruhtinaskuntien eri lajeista ja siitä miten ne hankitaan.

Kaikki valtiot, kaikki herruudet, joilla on ollut ja on valta hallita
ihmisiä, ovat olleet ja ovat joko tasavaltoja tai ruhtinaskuntia.
Ruhtinaskunnat ovat joko perinnöllisiä, silloinkun sama suku on niissä
jo kauan hallinnut, tai ovat ne uusia. Uudet taas ovat joko kokonaan
uusia, kuten Francesco Sforzan valta Milanossa, tai ovat ne vain uusina
jäseninä liitetyt sen ruhtinaan perintövaltioon, joka ne on
valloittanut, kuten esim. Napolin kuningaskunta on liitetty Espanjan
kuninkaan valtioon. Nämä näin hankitut valtiot ovat tottuneet joko
ruhtinasvaltaan tai vapaaseen olotilaan; ja ne hankitaan joko vierain
asevoimin tai omin apuneuvoin, joko onnen tai kyvykkyyden avulla.


2. luku.
Perinnöllisistä ruhtinaskunnista.

En tahdo tässä enää kajota tasavaltoihin, koska toisaalla[2] olen jo
käsitellyt niitä laveasti. Käännyn siis nyt vain ruhtinaskuntiin ja
aion edellä mainitussa järjestyksessä selvittää, miten sellaisia
voidaan hankkia ja säilyttää. Sanon siis että on paljoa helpompi
pysyttää hallussaan perintövaltioita ja ruhtinaansa sukuun tottuneita
kuin vastahankittuja; siihen näet riittää vain se ettei ryhdy
muuttamaan edeltäjäinsä järjestelmää ja muutoin toimii olosuhteiden
mukaan.
Niinpä sellainen ruhtinas, jos hän on kohtalaisen kykenevä, aina
pysyykin valtiossaan pystyssä, jollei jokin aivan tavaton ja
ylivoimainen mahti sitä riistä häneltä; ja sen menetettyäänkin hän voi
voittaa sen takaisin, jos valloittajaa kohtaa jokin vastoinkäyminen.
Siitä on meillä Italiassa esimerkkinä Ferraran herttua,[3] joka ei
olisi voinut kestää venezialaisten hyökkäystä v. 1484 eikä paavi Julius
II:n v. 1510, jollei hänen ruhtinuutensa olisi ollut jo niin vanhaa
juurta. Koska synnynnäisellä ruhtinaalla on vähemmän aihetta ja
vähemmän pakkoa tehdä vääryyttä, niin siitä johtuu, että häntä enemmän
rakastetaan; ja jollei hän aivan tavattomilla vioilla ole vihastuttanut
alamaisiaan, niin on luonnollista, että he ovat hänelle suopeita. Missä
ruhtinuus on jo päässyt lujasti juurtumaan, siellä katoaa helposti
uudistusten aihe ja muisto, kun taas muutos aina aiheuttaa muitakin
mullistuksia.


3. luku.
Sekamuotoisista ruhtinaskunnista.

Mutta uusi ruhtinaskunta sen sijaan tuottaa vaikeuksia. Ensiksikin,
jollei se ole aivan uusi, vaan ainoasta uusi jäsen, niin että valtiota
kokonaisuudessaan voidaan pitää sekamuotoisena, aiheuttaa selkkauksia
etusijassa se luonnollinen vaikeus, joka on yhteistä kaikille uusille
ruhtinaskunnille. Ihmiset näet mielellään vaihtavat valtiasta, toivoen
siten parempia oloja; ja tämä toivo saattaa heidät tarttumaan aseihin
hallitsijaansa vastaan; mutta siinä he pettyvät, sillä kohtapa he
kokemuksesta huomaavat asiaintilan vain pahentuneen. Siihen taas on
syynä toinen yleinen ja luonnollinen välttämättömyys, joka pakoittaa
uuden ruhtinaan loukkaamaan uusia alamaisiansa joko sotaväellään tai
lukemattomilla muilla valloituksen aiheuttamilla pakkotoimilla. Täten
sinä saat vihollisiksesi kaikki ne, joita olet loukannut maata
valloittaessasi, etkä pysty säilyttämään niidenkään ystävyyttä, jotka
sinua siinä auttoivat, koska et kykene tyydyttämään heidän kaikkia
toiveitaan, etkä myöskään, ollen heille kiitollisuuden velassa, rohkene
käyttää heitä kohtaan voimakeinoja. Mahtavinkin valloittaja näet
tarvitsee maan asukasten kannatusta saadakseen sen haltuunsa.
Siinä syy, miksi Ranskan kuningas Ludvik XII[4] valtasi niin äkkiä
Milanon ja sen yhtä äkkiä menetti. Ja ensi kerralla riitti hänen
karkoittamiseensa pelkästään Lodovico Sforzan omat voimat, koska ne,
jotka olivat avanneet portit valloittajalle, huomasivat pettyneensä
toiveissaan ja odotuksissaan eivätkä voineet sietää uuden ruhtinaan
mielivaltaa. -- On kyllä totta, että toisen kerran kapinan jälkeen
valloitettu maa ei enää ole yhtä helposti menetettävissä, koska
ruhtinas, käyttäen kapinaa hyväkseen, nyt vähemmän arkailee
turvatessaan valtaansa rankaisemalla rikollisia, paljastamalla
epäiltyjä ja linnoittamalla heikkoja paikkoja. Ja joskin ensi kerralla
riitti Milanon Ranskalta riistämiseen pelkkä herttua Lodovicon
rajaseuduilla nostama meteli, niin toisella kertaa täytyi koko maailman
Milanon vapauttamiseksi liittoutua ranskalaisia vastaan, jotta heidän
armeijansa saataisiin ajetuksi pois Italiasta. Syyt siihen olen jo
edellä osottanut. Kuitenkin menetti Ranska Milanon molemmilla
kerroilla.
Olen jo maininnut ensimäisen menetyksen yleiset syyt; on siis nyt
tarkasteltava toisenkin syitä ja osotettava ne keinot, jotka olivat
Ranskan kuninkaan käytettävissä tai joita samanlaisessa asemassa olevan
ruhtinaan tulisi käyttää, säilyttääkseen paremmin valtauksensa.
Sanon siis, että valloittajan entiseen valtioon valloituksen avulla
liitetyt alueet joko ovat osia samasta maasta ja samaa kieltä puhuvia
tai eivät. Edellisessä tapauksessa on sangen helppoa pitää ne
hallussaan, varsinkin jos ne eivät ole olleet vapaavaltoja: voidakseen
turvallisesti omistaa ne tarvitsee vain tuhota entisen ruhtinaan suku;
kun näet asukkaat muutoin saavat säilyttää vanhat olonsa eikä mitään
tapojen eroa ole olemassa, niin nuo eri ihmisryhmät elävät
rauhallisesti yhdessä. Se on kyllä nähty Bourgognessa, Bretagnessa,
Gascognessa ja Normandiassa, jotka jo kauan ovat olleet Ranskaan
yhdistettyinä. Vaikkapa kielessä onkin hieman eroa, ovat tavat
kuitenkin samanlaiset, ja niinpä he voivatkin helposti suvaita
toisiaan. Sen, joka tekee moisia valtauksia ja tahtoo ne säilyttää, on
otettava huomioonsa kaksi näkökohtaa: ensiksikin on entinen
ruhtinassuku täydelleen tuhottava; toiseksi ei saa muuttaa heidän
lakejaan eikä lisätä heidän verojaan. Sillä tavoin sekä valloitettu
että peritty valtio varsin lyhyessä ajassa sulavat yhdeksi
kokonaisuudeksi.
Mutta jos valloitetaan alueita sellaisesta maasta, jonka kieli, tavat
ja lait ovat erilaiset, niin silloin koituu vaikeuksia, ja silloin
tarvitaan paljon onnea ja suuri tarmo niiden säilyttämiseen. Parhaita
ja tehokkaimpia keinoja olisi se että valloittaja asettuisi sinne
asumaan. Siten hänen valtansa tulisi varmemmaksi ja kestävämmäksi. Niin
ovat turkkilaiset tehneet Kreikan keisarikunnassa, jota he eivät muista
käyttämistään keinoista huolimatta olisi koskaan voineet pysyttää
hallussaan, joll'eivät olisi asettuneet sinne asumaan. Kun näet
valloittaja itse on läsnä, huomaa hän helposti kapinan oireet ja voi ne
heti tukahuttaa; muualla asuvana hän huomaa ne vasta silloin, kun ne jo
ovat niin suuressa vauhdissa, ettei niitä enää voida torjua. Muutenkaan
eivät virkamiehesi pääse nylkemään sellaista maata, ja alamaisesi ovat
tyytyväisiä, voidessaan kääntyä suoraan ruhtinaan puoleen; niinpä
heillä onkin kylliksi syytä rakastaa häntä, jos he ovat hyviä, mutta
pelätä, jos ovat pahoja. Muukalaisia, jotka ehkä mielisivät hätyyttää
sellaista valtiota, pidättää siitä pelko: ja siten ruhtinas, joka itse
asuu maassa, voi menettää sen vain perin harvinaisessa tapauksessa.
Toinen parempi keino on lähettää siirtokuntia yhteen tai kahteen
paikkaan, jotka ovat ikäänkuin asianomaisen valtion avaimia; on näet
tarpeen joko tehdä niin tai pitää siellä riittävästi ratsu- ja
jalkaväkeä. Siirtokuntiin ei ruhtinaan pidä tuhlata paljoa: vähin
kustannuksin tai ilmankin hän voi ne perustaa ja pitää yllä; hän
loukkaa ainoasti sitä pientä osaa uuden valtionsa väestöstä, jolta
hänen täytyy riistää koti ja kontu, antaakseen ne uusille asukkaille.
Muutoinkaan eivät nuo siten kärsimään joutuneet, ollen köyhiä ja
hajallaan, voi häntä koskaan vahingoittaa; kaikki muut, joita ei
ollenkaan ole loukattu, pysyvät helposti levollisina, peläten muutoin
hekin, jos rikkovat, joutuvansa samanlaisen riiston ja kohtelun
alaisiksi. Toistan siis, että moiset siirtokunnat, jotka eivät maksa
mitään, ovat sangen uskollisia ja loukkaavat vähemmän; eivätkä
loukatut, ollen köyhiä ja hajallaan asuvia, voi vahingoittaa, kuten jo
olen sanonut. On näet huomattava, että ihmisiä on joko kohdeltava hyvin
tai tuhottava heidät, sillä he kostavat pienemmät loukkaukset, mutta
suuremmille he eivät mahda mitään. Jos siis tahtoo loukata jotakin
ihmistä, on se tehtävä niin, ettei ole pelkoa kostosta.
Jos taas siirtokuntien sijasta siellä pidetään sotaväkeä, ovat menot
paljoa suuremmat, ja varusväen ylläpito nielee uuden valtion kaikki
tulot. Siten valloitus kääntyy sen häviöksi ja loukkaa paljoa enemmän,
sillä se vahingoittaa koko valtiota; sotaväen majoitus ja siirtely näet
rasittaa kaikkia ja tekee heidät vihamielisiksi ruhtinaalle. Ja juuri
nämä viholliset, jotka jäävät sorrettuina koteihinsa, voivat häntä
vahingoittaa. Näin ollen on siis varusväki yhtä hyödytön kuin
siirtokunta on hyödyllinen.
Lisäksi tulee ruhtinaan, joka valtaa moisen vierasperäisen alueen,
asettua sen heikompien naapurien pääksi ja suojelijaksi, samalla kun
hän koettaa heikontaa mahtavimpia niistä. Ennen kaikkea on hänen
varottava, ettei vaan joku yhtä mahtava muukalainen kuin hän itse
pääsisi tunkeutumaan maahan. On näet aivan yleistä, että tyytymättömät
ainekset joko liiallisesta kunnianhimosta tai pelosta kutsuvat
sellaisia maahan. Niinhän esim. roomalaiset aikoinaan aitolialaisten
kutsusta tulivat Kreikkaan; ja kaikkialle muuallekin, minne he vaan
tunkeutuivat, he saapuivat maan asukasten kutsumina. Seikka on näet
aina semmoinen, että niin pian kuin mahtava muukalainen tunkeutuu
johonkin maahan, sen kaikki alusvaltiot liittyvät häneen vihasta
entistä yliherraansa kohtaan. Niinpä valloittaja helposti voittaakin
puolelleen nuo pikkuvaltiot, sillä ne kaikki heti vapaaehtoisesti
yhtyvät hänen uuteen valtioonsa. Hänen on vain varottava, etteivät ne
pääse liian mahtaviksi ja vaikutusvaltaisiksi, ja helposti hän voikin
sotaväellään ja niiden omalla avulla masentaa niistä mahtavimmat,
jäädäkseen sitten yksin asianomaisen maan valtiaaksi. Se, joka ei
ymmärrä näin menetellä, kadottaa pian valloituksensa ja on alituisessa
ahdingossa ja pulassa senkin ajan, minkä se on hänen hallussaan.
Roomalaiset noudattivat valloittamissaan maissa visusti näitä sääntöjä.
He lähettivät niihin siirtokuntia, he suhtautuivat suopeasti heikompiin
valtioihin, lisäämättä sentään niiden mahtia; he masensivat
voimakkaimmat eivätkä koskaan sallineet vierasten mahtajain saada
siellä vaikutusvaltaa. Minun tarvitsee mainita esimerkkinä vain
Kreikka. He suojelivat akhaialaisia ja aitolialaisia, nöyryyttivät
Makedonian kuningaskuntaa ja karkoittivat Antiokhoksen[5] Kreikasta.
Eivätkä akhaialaiset ja aitolialaiset koskaan, ansioistaan huolimatta,
saaneet heiltä lupaa laajentaa valtaansa, eikä Philippos[6] kaikilla
vakuutteluillaankaan saanut heitä, ilman hänen masentamistaan,
rupeamaan hänen ystävikseen, eikä Antiokhos kaikella mahdillaan voinut
saada heidän suostumustaan jonkun Kreikanmaan valtion anastamiseen.
Roomalaiset näet menettelivät tällöin kuten viisaiden ruhtinaiden tulee
aina tehdä, joiden on pidettävä silmällä ei ainoasti hetkellisiä
vaaroja vaan myös vastaisia, ja niitä kaikella huolella torjuttava.
On näet helppoa torjua se vaara, jonka on jo kaukaa huomannut, mutta
jos odottaa sen lähestymistä, on lääkitys myöhäistä, koska tauti
silloin on parantumaton. Lääkäritkin sanovat että keuhkotauti on helppo
parantaa, mutta vaikea tuntea alussa, mutta sittemmin ajan oloon kyllä
helppo tuntea, mutta vaikea parantaa, koska sitä ei jo alussa ole
tunnettu eikä hoidettu. Samoin on valtion laita. Jos jo ennakolta
tuntee uhkaavan vaaran -- minkä tosin vain viisas huomaa -- voi sen
heti torjua. Mutta jos se huomaamatta pääsee kasvamaan niin suureksi
että kaikki sen näkevät, silloin ei enää ole apua mistään. Sentähden
roomalaiset, huomatessaan jo ennakolta vaikeudet, torjuivat ne heti
eivätkä koskaan, muka siten sotaa välttääkseen, sallineet niiden nousta
uhkaaviksi, koska tiesivät ettei siten voida sotaa välttää, vaan se
ainoasti lykkäytyy vastustajan hyödyksi. Niinpä he kävivätkin Kreikassa
sotaa Philipposta ja Antiokhosta vastaan, jotta heidän ei tarvitsisi
taistella heitä vastaan Italiassa. He olisivat kyllä voineet välttää
molemmat sodat, mutta he eivät sitä tahtoneet, eivätkä he koskaan
hyväksyneet tuota meidän aikamme viisasten alituista mieliväitettä:
aikaa voittamalla kaikki voitetaan. Päinvastoin he luottivat vain omaan
kuntoonsa ja älyynsä; sillä aika ajaa edellään vähän kaikkea ja voi
tuoda mukanaan niin hyvää kuin pahaa, niin pahaa kuin hyvää.
Kääntykäämme nyt Ranskaan ja tarkastelkaamme, missä määrin se on
noudattanut edellä mainittuja ohjeita. Tahdon puhua Ludvik XII:sta enkä
Kaarle VIII:sta,[7] koska edellinen on kauemmin vallinnut Italiassa ja
siten hänen menettelytapansa on helpommin nähtävissä. Ja te huomaatte
silloin, että hän menetteli aivan päinvastoin kuin hänen olisi pitänyt
menetellä, pysyttääkseen moisen vierasperäisen maan hallussaan. Ludvik
saapui Italiaan venezialaisten vallanhimon kutsumana, jotka hänen
avullaan tahtoivat saada puolet Lombardiasta haltuunsa. En suinkaan
halua moittia tätä kuninkaan menettelyä, sillä kun hän kerran pyrki
saamaan jalansijaa Italiassa, missä hänellä ei ollut ollenkaan ystäviä,
oli hänen pakko siellä sellaisia hankkia mikäli voi, varsinkin kun
Kaarle kuninkaan menettely oli siellä sulkenut häneltä kaikki portit.
Ja hänen puuhansa olisikin vähällä onnistunut, jollei hän olisi tehnyt
muunlaisia virheitä. Vallattuaan Lombardian hän pian palautti sen
arvovallan, jonka Kaarle kuningas oli siellä kadottanut. Genova
nöyrtyi, firenzeläiset muuttuivat hänen ystävikseen. Mantuan markiisi,
Ferraran herttua, Bentivogliot, Forlin valtiatar, Faenzan, Pesaron,
Riminin, Camerinon ja Piombinon herrat, Luccan, Pisan ja Sienan
kaupungit, sanalla sanoen kaikki etsivät kilvan hänen ystävyyttänsä. Ja
nytpä saivat venezialaiset nähdä, miten harkitsemattomasti he olivat
menetelleet, auttaessaan Ludvikia valtaamaan kaksikolmannesta
Italiasta, jotta itse saisivat haltuunsa kaksi Lombardian kaupunkia.
Ajateltakoonpa vain nyt, kuinka vähällä vaivalla kuningas olisi voinut
säilyttää asemansa Italiassa, jos hän olisi noudattanut edellä
mainittuja ohjeita ja turvannut ja suojellut kaikkia sikäläisiä
ystäviään. Sillä vaikka nämä olivatkin monilukuiset, olivat he heikkoja
ja arkoja ja pelkäsivät mikä Kirkkoa[8] mikä venezialaisia, minkä
vuoksi heidän oli aina turvauduttava häneen; heidän avullaan hän olisi
helposti voinut suoriutua myös mahtavistakin vastustajista. Mutta
tuskin hän oli ehtinyt saada Milanon haltuunsa, kun hän teki aivan
päinvastoin, auttamalla paavi Aleksanteria[9] Romagnan valtaamisessa.
Hän ei älynnyt, että hän täten heikonsi juuri omaa asemaansa ja
karkoitti luotaan ystävänsä ja muut häneen turvautuneet, samalla kun
hän suurensi Kirkon valtaa, lisäämällä sen hengelliseen mahtiin
runsaasti maallistakin ja siten antaen sille yhä enemmän arvovaltaa. Ja
tehtyään siten ensimäisen virheen hänen täytyi jatkaa, kunnes hänen
itsensä oli vihdoin palattava Italiaan ehkäisemään paavi Aleksanterin
vallanhimoisia pyyteitä ja estämään häntä pääsemästä Toscanan herraksi.
Ja tyytymättä vain Kirkon vallan kartuttamiseen ja ystäviensä
vieroittamiseen hän, haluten omakseen Napolin kuningaskuntaa, jakoi sen
Espanjan kuninkaan[10] kanssa. Siten hän, oltuaan siihen saakka yksin
käskijänä Italiassa, nyt hankki itselleen toverin, jonka puoleen tämän
maan vehkeilevät ja hänen omansa tyytymättömät ainekset nyt voivat
kääntyä. Hänestä itsestään riippuvan kuninkaan asemesta hän toimitti
Napoliin päinvastoin sellaisen kuninkaan, joka voi ajaa hänet sieltä
pois.
On totta että halu valloittaa on sangen luonnollinen ja yleinen ilmiö;
ja ne ihmiset, jotka siinä onnistuvat mikäli voivat, saavat osakseen
enemmän kiitosta kuin moitetta. Mutta jos he epäonnistuvat, vaikkapa
ovatkin koettaneet kaikki mahdolliset keinonsa, niin juuri siinä he
tekevät moitittavan virheen. Jos siis Ranska olisi omin voimin voinut
vallata Napolin, olisi sen pitänyt niin tehdä, mutta jollei se olisi
käynyt päinsä, ei sen olisi pitänyt mennä sitä jakamaan. Joskin
Lombardian jakaminen venezialaisten kanssa oli hyväksyttävä teko, koska
Ranska siten sai jalansijan Italiassa, niin Napolin jakaminen oli
väärin, koska siihen ei ollut mitään pakkoa.
Ludvik teki siis nämä viisi virhettä: hän tuhosi vähäväkiset, kartutti
yhden italialaisen mahtajan valtaa, toimitti maahan sangen mahtavan
muukalaisen, ei asettunut itse Italiaan asumaan eikä lähettänyt sinne
siirtokuntia. Kuitenkaan eivät mainitut virheet, jos hän olisi elänyt,
olisi olleet hänelle niin tuhoisia, jollei hän olisi tehnyt kuudetta:
riistänyt venezialaisten alueita. Jollei hän olisi mahtavoittanut
Kirkkoa eikä laskenut Espanjan kuningasta Italiaan, olisi kylläkin
ollut oikein ja tarpeellista nöyryyttää Veneziaa. Mutta näiden
ensimäisten toimenpiteiden jälkeen hänen ei olisi koskaan pitänyt
suostua sen häviöön. Ollen sangen mahtavia olisivat näet venezialaiset
aina voineet pidättää muita hyökkäämästä Lombardiaan. Venezialaiset
eivät nimittäin olisi suostuneet siihen, joll'eivät itse olisi päässeet
sen valtiaiksi, mutta eivät muutkaan olisi tahtoneet riistää sitä
Ranskalta antaakseen sen heille, eikä heillä olisi ollut rohkeutta
uhmailla molempia.
Jos joku väittäisi, että kuningas Ludvik luovutti Romagnan
Aleksanterille ja Napolin Espanjalle välttääkseen sotaa, niin
vastaan, ettei edellä mainitsemistani syistä pidä koskaan, sotaa
välttääkseen, mukautua mihinkään epäedulliseen, sillä sota ei ole siten
vältettävissä, vaan ainoasti lykkäytyy omaksi vahingoksesi. Ja jos joku
toinen huomauttaisi, että Ludvik oli luvannut paaville suostumuksensa
Romagnan valtaamiseen, saadakseen tältä vastalahjaksi haluamansa
avioeron[11] ja kardinaalinhatun Rouenin arkkipiispalle,[12] aion
hänelle vastata etempänä,[13] käsitellessäni lähemmin ruhtinasten
lupauksia ja niiden pyhyyttä.
Kuningas Ludvik siis menetti Lombardian, koska ei ottanut varteen
ainoaakaan niistä toimintaohjeista, joiden avulla muut ovat
valloittaneet ja hallussaan pysyttäneet uusia alueita. Eikä se suinkaan
ole mikään ihme, vaan päinvastoin hyvin yleinen ja luonnollinen ilmiö.
Puhelin tästä Rouenin kardinaalin kanssa Nantesissa silloin, kun
Valentinon herttua -- kuten Cesare Borgiaa, paavi Aleksanterin poikaa,
tavallisesti nimitetään -- valtasi Romagnan. Kun kardinaali huomautti
minulle, etteivät italialaiset ymmärtäneet mitään sodasta, vastasin
hänelle, etteivät ranskalaiset ymmärtäneet mitään politiikasta,
muutoinhan he eivät olisi sallineet Kirkon päästä niin mahtavaksi. Ja
kokemus on osottanut, että juuri Ranska on tehnyt sekä paavin että
Espanjan kuninkaan niin mahtaviksi Italiassa, että se itse on heidän
kauttansa joutunut häviöön. Tästä voidaan tehdä seuraava yleinen ja
melkein virheetön johtopäätös: se, joka tekee toisen mahtavaksi, joutuu
itse häviöön. Sillä hän on voinut tehdä jonkun mahtavaksi vain joko
neuvokkuutensa tai voimansa avulla, ja tuo siten valtaan kohotettu
epäilee molempia keinoja.


4. luku.
Miksi Aleksanterin valloittama Dareioksen valtakunta ei hänen kuoltuaan
noussut kapinaan hänen seuraajiansa vastaan.

Katsoen niihin vaikeuksiin, jotka liittyvät vasta valloitetun maan
omistamiseen, näyttää kenties ihmeelliseltä, että tuo laaja aasialainen
valtakunta, jonka Aleksanteri Suuri muutamassa vuodessa oli
valloittanut ja sitten kohta sen jälkeen kuollut, ja jonka olisi
varmaan luullut nousevan kapinaan hänen seuraajiaan vastaan, sittenkin
pysyi näiden hallussa, tuottamatta heille sen suurempia vaikeuksia kuin
heidän omat keskinäiset, vallanhimosta johtuneet riitansa.
Tähän minä vastaan, että kaikkia tunnetuita valtioita on hallittu
kahdella eri tavalla: joko niitä hallitsee ruhtinas, jonka suosiolla ja
suostumuksella hänen palvelijansa ministereinä auttavat häntä valtion
hallitsemisessa, tai hallitsevat niitä yhdessä ruhtinas ja ylimykset,
jotka johtavat asemansa syntyperästään eikä ruhtinaan armosta.
Tällaisilla pikkuruhtinailla on omat alueensa ja alamaisensa, jotka
pitävät heitä valtiainaan ja ovat heihin kiintyneet. Niissä valtioissa,
joita ruhtinas hallitsee ministeriensä avulla, on hänellä suurempi
arvovalta, koska ei koko maassa ole ketään suurempaa valtiasta kuin
hän, ja vaikkapa totellaan muitakin, niin tapahtuu se vain sentähden
että nämä ovat ruhtinaan ministerejä ja virkamiehiä, eikä suinkaan
minkään henkilökohtaisen kiintymyksen vuoksi. Esimerkin molemmista
hallitustavoista tarjoo nykyään Turkinmaa ja Ranska. Turkin valtakuntaa
hallitsee yksi ainoa yliherra, kaikki muut ovat hänen palvelijoitaan;
hän yksin asettaa eri maakuntien maaherrat ja ne taas mielin määrin
erottaa. Sen sijaan Ranskan kuningasta ympäröi koko joukko vanhoja
ylimyssukuja, joita näiden omat alamaiset pitävät arvossa ja
rakastavat. Heillä on omat etuoikeutensa, joihin kuninkaan on sangen
vaarallista kajota.
Ken siis tarkkaa näitä molempia valtioita, huomaa että Turkin
valloittaminen on vaikea tehtävä, mutta sen hallussa pitäminen, jos se
kerran on saatu valloitetuksi, on sangen helppoa. Turkin valloitukseen
kohdistuvat vaikeudet johtuvat siitä, että valloittaja ei voi siellä
odottaa valtakunnan ruhtinasten myötävaikutusta eikä toivoa, että
sulttaanin ympäristö kapinallaan helpottaisi hänen yritystään, mikä on
seurauksena edellä mainituista syistä. Kaikki siellä ovat näet
yksinvaltiaan nöyriä käskyläisiä eivätkä ole hevillä lahjottavissa, ja
vaikkapa heidät voisikin lahjoa, ei siitä olisi isoakaan iloa, koska
he, kuten edellä on osotettu, eivät voisi saada kansaa mukaansa.
Niinpä sen, joka aikoo hyökätä Turkin kimppuun, onkin otettava
huomioonsa sen sisäinen eheys ja sentähden luotettava enemmän omiin
voimiinsa kuin vastustajansa sekasortoon. Mutta jos Turkki kerran on
voitettu ja masennettu sodassa, niin ettei se enää voi asettaa
jalkeille uusia armeijoita, silloin ei siellä ole enää pelkoa muusta
kuin ruhtinaan suvusta; jos se tuhotaan, ei ole enää pelkoa
kenestäkään, sillä muilla ei ole mitään arvovaltaa kansan keskuudessa.
Ja samoinkuin voittaja ennen voittoansa ei voinut toivoa heiltä mitään
apua, samoin ei hänen jälkeenpäin enää tarvitse pelätäkään heitä.
Toisin on sellaisten valtioiden laita, joita hallitaan Ranskan tapaan.
Niihin on kyllä helppo tunkeutua, voittamalla puolelleen jotkut maan
mahtimiehistä, sillä tyytymättömiä ja kumouksellisia on aina
tavattavissa. Juuri sellaiset voivat edellä mainituista syistä raivata
tien valloittajalle ja helpottaa hänen voittoansa. Mutta hän saakin
sitten kokea tuhansia vaikeuksia valtansa säilyttämisessä sekä niiden
taholta, jotka ovat häntä auttaneet, että niiden, jotka hän on
kukistanut. Eikä silloin riitä ruhtinassuvun tuhoaminen, sillä
eloonjääneet suurmiehet nousevat uusien kapinain johtajiksi, ja kun
valloittaja ei voi heitä kaikkia tyydyttää eikä myöskään surmauttaa,
niin hän menettää maan aivan ensi tilassa. Jos nyt tarkastellaan
Dareioksen valtakunnan hallitustapaa, niin huomataan se samanlaiseksi
kuin Turkin. Senpätähden tarvitsi Aleksanterin vain ensin voittaa ja
kukistaa hänet sodassa; voittonsa ja Dareioksen kuoleman jälkeen sai
Aleksanteri rauhallisesti pitää Persian hallussaan; syyt siihen olen jo
edellä esittänyt. Jos hänen seuraajansa olisivat pysyneet
yksimielisinä, olisivat he vaivatta voineet valtansa säilyttää, sillä
koko valtakunnassa ei syntynyt muita metelejä kuin heidän itsensä
aiheuttamia. Sen sijaan on mahdotonta yhtä rauhallisesti pysyttää
hallussaan Ranskan tapaan hallittuja valtioita. Siitä juuri johtuivat
nuo alituiset kapinat roomalaisia vastaan Espanjassa, Galliassa ja
Kreikassa, joissa kaikissa oli lukuisasti omia ruhtinasvaltoja. Niin
kauan kuin niiden muisto pysyi vireillä, oli roomalaisten herruus aina
epävarma, mutta kun he pitkällisen ja voimakkaan valtiutensa aikana
olivat vihdoin saaneet tuon muiston unohtumaan, oli heidän valtansakin
samalla turvattu. Kun he sittemmin rupesivat taistelemaan keskenänsä,
voi jokainen heistä anastaa haltuunsa jonkun osan näistä maista sen
arvovallan nojalla, jonka hän siellä oli saavuttanut, koska ne,
menetettyään kokonaan entiset ruhtinassukunsa, nyt tunnustivat vain
roomalaisten yliherruutta.
Kun tämä kaikki otetaan lukuun, ei liene ihmeteltävää, että Aleksanteri
niin helposti vakaannutti valtansa Aasiassa, kun sitävastoin toiset,
kuten esim. Pyrrhos y.m., saivat kokea yrityksissään paljon vaikeuksia.
Syynä siihen ei ole ollut voittajan pienempi tai suurempi kyvykkyys,
vaan itse valloituksen erilaisuus.


5. luku.
Miten on hallittava sellaisia kaupunkeja tai ruhtinaskuntia, jotka
ennen valtausta ovat eläneet omien lakiensa mukaan.

Jos tällä tavoin valloitetut alueet ovat tottuneet elämään vapaudessaan
lakiensa mukaan, on olemassa kolme eri keinoa niiden säilyttämiseksi.
Ensimäinen on niiden hävittäminen; toinen asettua itse sinne asumaan;
kolmas sallia heidän pitää lakinsa, kunhan vain suorittavat veroja, ja
asettaa sinne harvainvaltainen hallitus, joka pysyttää maan sinulle
uskollisena. Sillä sellainen hallitus, ollen ruhtinaan luoma, ymmärtää,
ettei se voi pysyä pystyssä ilman hänen ystävyyttään ja tukeaan, ja
tekee senvuoksi kaikkensa kannattaaksensa häntä.
Vapauteen tottuneessa kaupungissa säilyttääkin valloittaja valtansa
helpommin kaupungin omien kansalaisten avulla kuin muilla keinoin;
siitä on todistuksena spartalaiset ja roomalaiset. Spartalaiset
valloittivat Ateenan ja Theban, asettaen niihin harvainvaltaisen
hallituksen: kuitenkin he kohta menettivät ne. Roomalaiset taas
säilyttivät Capuan, Karthagon ja Numantian hallussaan hävittämällä ne.
Mutta koettaessaan Spartan tavalla pitää Kreikkaa vallassaan, antamalla
sen säilyttää vapautensa ja lakinsa, he eivät siinä onnistuneet, vaan
täytyi heidän ylivaltansa turvaamiseksi hävittää useita Kreikan
kaupunkeja.
Eikä todella olekaan taatumpaa keinoa säilyttää hallussaan sellaisia
valtioita kuin niiden tuhoaminen. Se, joka pääsee jonkun vapauteen
tottuneen kaupungin herraksi eikä hävitä sitä, joutuu varmasti itse sen
kautta häviöön. Vapautensa ja entisten valtiolaitostensa nimessä se
näet aina löytää tekosyyn kapinaan, sillä ei aika eikä hyvänteot voi
koskaan saada niitä unohtumaan. Jollei sen asukkaita hajoiteta
toisistaan eri tahoille, niin he kaikista varokeinoistasi huolimatta
jokaisessa soveliaassa tilaisuudessa vetoavat samaiseen vapauteensa ja
etuoikeuksiinsa, kuten on tehnyt Pisakin, oltuaan jo satasen vuotta
Firenzen yliherruuden alaisena.
Mutta jos kaupungit tai alueet ovat tottuneet ruhtinasvaltaan, ja
asianomainen suku on jo sammunut, niin ne, koska toiselta puolen ovat
tottuneet kuuliaisuuteen ja toiselta puolen vanhan ruhtinaan suku on
poissa, eivät voi sopia keskenään uuden valitsemisesta eivätkä myöskään
kykene elämään vapaudessa. Senpätähden he eivät hevillä tartu aseihin,
ja niinmuodoin vieraan ruhtinaan on verrattain helppo alistaa heidät
valtaansa. Mutta tasavalloissa on enemmän elinvoimaa, enemmän vihaa,
enemmän kostonhalua, eikä vanhan vapauden muisto anna heille hetkenkään
rauhaa. Niinpä varmin keino onkin joko tuhota ne tai asettua niihin
asumaan.


6. luku.
Uusista ruhtinaskunnista, jotka on hankittu omien aseiden ja oman
toimintakyvyn avulla.

Älköön kukaan hämmästykö, jos minä, puhuessani aivan uusista
ruhtinaskunnista, vetoan sekä ruhtinaihin että valtioihin nähden mitä
mainioimpiin esimerkkeihin. Kun näet ihmiset tavallisesti kulkevat