Ruhtinas - 4

ulkonaisia vihollisia vastaan, ilman että heidän omat kansalaisensa
ovat nousseet kapinaan, kun sen sijaan taas useat muut julmuuksiensa
takia eivät edes rauhallisina aikoina ole voineet säilyttää valtaansa,
sodan vaarallisista ajoista puhumattakaan. Minä luulen tämän johtuvan
siitä miten hyvin tai huonosti julmuutta käytetään. Hyvin käytetyksi
sitä voidaan kutsua silloin (jos nimittäin pahaa on koskaan lupa sanoa
hyväksi), kun se tapahtuu vain yhden ainoan kerran ja oman
turvallisuuden vuoksi, mutta sitten ei enää jatku vaan kääntyy, mikäli
mahdollista, alamaisten parhaaksi. Huonosti käytetty on sellainen
julmuus, joka, joskin alussa harvinainen, ajan pitkään pikemmin kasvaa
kuin vähenee. Ne, jotka menettelevät ensinmainitulla tavalla, voivat
Jumalan ja ihmisten avulla, kuten Agathokles, jossakin määrin turvata
asemansa. Niiden taas, jotka menettelevät toisin, on mahdotonta pysyä
pystyssä.
Tästä seuraa siis että valtion- ja vallananastajan tulee yhdellä kertaa
suorittaa kaikki siihen tarvittavat rikokset, jottei hänen tarvitsisi
toistaa niitä joka päivä; siten hän, niitä enää uusimatta, voi sitten
tyynnyttää ihmiset ja voittaa heidät hyvänteoilla puolelleen. Ken
menettelee toisin, joko pelosta tai huonojen neuvojen johdosta, hänen
täytyy alati pitää puukko kädessään, voimatta koskaan luottaa
alamaisiinsa, koska nämäkään, hänen alituisten ja uusiutuvien
loukkaustensa vuoksi, eivät voi luottaa häneen. Niinpä siis kaikki paha
on suoritettava yhdellä kertaa, jotta se maistuisi vähemmän katkeralta
ja loukkaisi vähemmän. Hyvää sen sijaan on tehtävä vähän kerrallaan,
jotta se maistuisi sitä paremmalta. Ennen kaikkea tulee ruhtinaan siten
suhtautua alamaisiinsa, ettei mikään tapahtuma, olkoonpa sitten hyvä
tai huono, pakoita häntä muuttamaan menettelyään. Sillä pahojen päivien
ahdistaessa sinulla ei ole enää aikaa ankariin toimenpiteihin; mutta ei
tekemäsi hyväkään silloin hyödytä sinua, koska kaikki luulevat että
sinä teet sen vain pakosta, eikä kukaan siis halua olla siitä sinulle
kiitollinen.


9. luku.
Porvarillisesta ruhtinuudesta.

Mutta tulen nyt toiseen tapaukseen, siihen nimittäin, kun joku johtava
kansalainen pääsee kotimaansa ruhtinaaksi, ei rikoksien tai muun
sietämättömän väkivallan avulla, vaan toisten kansalaisten
suostumuksesta, jolloin syntyy niin sanoakseni porvarillinen
ruhtinuus.[25] Sen hankkimiseen ei ole niin paljon tarpeen kyvykkyys
tai erikoinen onni kuin pikemminkin onnistunut oveluus. Väitän
puolestani, että tällainen ruhtinuus saavutetaan joko kansan suosiosta
tai ylhäisten myötävaikutuksella. Kaikissa kaupungeissa on näet kaksi
puoluetta, jotka johtuvat siitä, että rahvas ei tahdo olla ylhäisten
komennon ja sorron alaisena, ja ylhäiset taas puolestaan tahtovat
vallita ja sortaa rahvasta. Nämä kaksi vastakkaista pyrkimystä johtavat
kaupungeissa asiaintilan joko ruhtinuuteen tai vapaavaltaisuuteen tai
laittomuuteen.
Ruhtinuuden asettaa joko kansa tai ylimystö, aina sen mukaan miten
kumpikin puoli katsoo sen tarpeelliseksi. Kun näet ylimykset näkevät
olevansa kykenemättömiä vastustamaan kansaa, alkavat he kääntää
huomionsa johonkuhun heikäläisistä ja tekevät hänet ruhtinaaksi,
voidakseen hänen valtansa varjossa tyydyttää omia pyyteitään. Samoin
kansa, nähdessään mahdottomaksi vastustaa ylimyksiä, siirtää
toimivallan yhdelle ainoalle, tehden hänestä ruhtinaan, jotta tämä
sitten mahtiasemansa avulla puolustaisi kansaa.
Sen, joka ylhäisön turvissa on päässyt valtaan, on vaikeampi pysyä
pystyssä kuin sen, joka on kohonnut kansan avulla. Sellaista ruhtinasta
ympäröivät näet monet, jotka katsovat olevansa hänen vertaisiaan ja
joita hän ei siis voi käskeä eikä kohdella mielensä mukaan. Se taas,
jonka kansan suosio on kohottanut ruhtinaaksi, vallitsee yksin, eikä
hänen ympärillään ole ketään tai vain harvoja, jotka eivät olisi
valmiit tottelemaan häntä. Sitäpaitsi hän ei voi tasapuolisesti
tyydyttää ylimyksiä, tekemättä muille vääryyttä, mutta kylläkin kansaa.
Sen toiveet ovat näet paljoa kohtuullisemmat kuin ylimysten, sillä nämä
tahtovat sortaa ja kansa taas tahtoo päästä sorrosta. Lisättäköön
vielä, että ruhtinaan on mahdotonta selviytyä vihamielisestä kansasta,
sillä heitä on paljon; ylimyksistä hän aina suoriutuu, koska heitä on
vähän. Pahin mikä voi uhata ruhtinasta vihamielisen kansan taholta, on
joutua sen hylkäämäksi; mutta vihamielisten ylimysten taholta on hänen
pelättävä ei ainoasti hylkäämistä vaan myös kapinaan nousua, sillä
ollen viekkaampia ja kaukonäköisempiä he jo ajoissa pitävät huolta
turvallisuudestaan ja koettavat pyrkiä sen suosioon, jonka luulevat
voittavan. Lisäksi täytyy ruhtinaan aina nojautua samaan kansaan, mutta
ei ollenkaan aina samoihin ylimyksiin, koska hän voi mielensä mukaan
milloin hyvänsä heitä kohottaa tai kukistaa ja lisätä tai vähentää
heidän mahtiaan.
Saadakseni tämän asian selvemmäksi sanon siis, että ylimyksiin on
suhtauduttava yleensä kahdella eri tavalla, riippuen siitä,
käyttäytyvätkö he siten, että kaikessa liittyvät sinun kohtaloosi, vai
eivät. Niitä, jotka todella liittyvät sinuun eivätkä ole pelkästään
saaliinhimoisia, tulee rakastaa ja pitää arvossa. Niitä taas, jotka
eivät liity sinuun, on kohdeltava kahdella eri tavalla. Jos he
menettelevät siten pelkuruudesta ja luontaisesta miehuuden puutteesta,
voit käyttää heitä hyödyksesi, varsinkin sellaisia, joilla on hyvä äly,
sillä onnen päivinä he ovat sinulle kunniaksi, ja vastoinkäymisessä
sinun ei tarvitse heitä pelätä. Mutta jos heidän epäröimiseensä on
syynä varovaisuus ja kunnianhimo, on se merkkinä siitä että he
ajattelevat enemmän itseään kuin sinua, ja sellaisten suhteen tulee
ruhtinaan pitää silmänsä auki ja kohdella heitä ilmeisinä vihollisina,
koska he vastoinkäymisen sattuessa ovat aina valmiit edistämään hänen
häviötään.
Niinpä siis sen, joka on päässyt ruhtinaaksi kansan tahdosta, tulee
pysyä sen suosiossa, mikä onkin hänelle helppoa, koska kansan ainoa
vaatimus on se ettei hän sorra sitä. Sen taas, joka vastoin kansan
mieltä, ylimysten avulla, on päässyt ruhtinaaksi, tulee ennen kaikkea
koettaa voittaa kansa puolelleen, mikä helposti käykin päinsä siten,
että hän ottaa sen suojaansa. Ja koska ihmiset ovat kiitollisempia
sellaiselle hyväntekijälle, jolta he hyvän sijasta ovat odottaneet
pahaa, niin on kansa piankin hänelle vielä suosiollisempi kuin jos se
itse olisi hänet tehnyt ruhtinaaksi. Ja monella tavalla voi ruhtinas
voittaa sen kiintymyksen, mutta koska ne vaihtelevat asianhaarain
mukaan, eikä niistä voida antaa varmaa sääntöä, voimme ne tässä
sivuuttaa. Joka tapauksessa on ruhtinaalle tarpeen kansan ystävyys,
muutoin hänellä ei onnettomuuden kohdatessa ole tukea. Spartalaisten
ruhtinas Nabis§[26] esimerkiksi kesti koko Kreikanmaan vieläpä
voittoisan roomalaisenkin sotajoukon ahdistelun, puolustaen heitä
vastaan isänmaatansa ja valtaansa; ja siihen riitti vain se, että hän
vaaran uhatessa oli turvannut itsensä muutamien harvojen suhteen. Mutta
jos kansa olisi ollut hänelle vihamielinen, ei hän olisi niin helposti
selviytynyt.
Tätä väitettäni älköön koetettako kumota tuolla kuluneella
puheenparrella että "se, joka luottaa kansaan, rakentaa liejulle". Se
on näet totta vain silloin, kun joku yksityinen kansalainen luottaa
siihen ja odottaa, että kansa vapauttaisi hänet vihamiesten tai
vallanpitäjäin sorrosta. Siinä hän useinkin saattaa huomata
pettyneensä, kuten kävi Roomassa Gracchusten ja Firenzessä messer
Giorgio Scalin.[27] Mutta jos ruhtinas, jolla on kansan luottamus, on
rohkea ja käskemään pystyvä mies, joka ei arkaile vaaran hetkellä eikä
laiminlyö tehtäviään, vaan päättäväisyydellään ja tarmollaan rohkaisee
koko kansan, niin häntä ei kansa petä, vaan nähdään hänen laskeneen
valtansa perustukset lujalle pohjalle.
Sellaiset ruhtinaskunnat voivat joutua vaaraan, jos niitä koetetaan
muuttaa rajoitetuista rajattomiksi yksinvalloiksi, koska näiden
ruhtinaat hallitsevat näet joko itse tai viranomaistensa avulla.
Jälkimäisessä tapauksessa ruhtinaan asema on paljoa heikompi ja
epävarmempi, koska hän on silloin kokonaan riippuvainen niiden
kansalaisten mielisuosiosta, joilla on virat hallussaan. Nämä taas
voivat, varsinkin onnettomuuden kohdatessa, riistää häneltä sangen
helposti vallan, joko juonittelemalla häntä vastaan tai vain
kieltäytymällä häntä tottelemasta. Eikä ruhtinaalla ole vaaran hetkellä
aikaa anastaa käsiinsä rajatonta käskyvaltaa, sillä kansalaiset ja
alamaiset, jotka ovat tottuneet saamaan käskyjä viranomaisilta, eivät
sellaisessa häiriötilassa tottele hänen määräyksiään. Epävarmoina
aikoina hänellä siis ei ole kehen voisi luottaa. Myöskään ei ruhtinas
voi nojautua siihen, mitä on nähnyt rauhallisina aikoina, jolloin
kansalaiset ovat tarvinneet valtiota. Silloin kyllä jokainen ehättää
esiin ja lupaa, ja jokainen tahtoo kuolla hänen puolestaan, kunhan
kuolema vain on kaukana. Mutta vaaran uhatessa, kun valtio tarvitsee
kansalaisiaan, vain harvat ovat saatavilla. Tämä kokemus on sitäkin
vaarallisempi, kun sen voi tehdä vain kerran. Senpätähden viisaan
ruhtinaan tulee keksiä sellainen menettelytapa, joka takaa, että hänen
kansalaisensa kaikin ajoin ja kaikissa olosuhteissa tarvitsevat häntä
ja hänen hallitustaan. Silloin he aina pysyvät hänelle uskollisina.


10. luku.
Kuinka on arvioitava eri ruhtinaskuntien voimia.

Näiden eri ruhtinasvaltojen laatua tarkasteltaessa tulee ottaa huomioon
myös se seikka, onko asianomaisella ruhtinaalla sellainen mahti, että
hän tarpeen tullen voi puolustautua omin voimin, vai täytyykö hänen
aina turvautua vieraaseen apuun. Tehdäkseni asian selvemmäksi sanon,
että minun luullakseni ne voivat suoriutua omin neuvoin, joilla on joko
tarpeeksi miehiä tai kylliksi rahaa panna jalkeille riittävä
sotajoukko, voidakseen ryhtyä taisteluun mitä ahdistajaa vastaan
hyvänsä. Samoin arvelen niiden aina tarvitsevan muiden apua, jotka
eivät kykene kohtaamaan vihollista avoimella kentällä, vaan ovat
pakoitetut vetäytymään muurien suojaan ja siellä puolustautumaan.
Edellisestä tapauksesta on jo puhuttu ja tarpeen mukaan otan sen
myöhemminkin puheeksi. Jälkimäisen tapauksen varalta emme voi muuta
kuin neuvoa asianomaisia ruhtinaita varustamaan ja linnoittamaan
kaupunkinsa ja jättämään maaseudun oman onnensa nojaan. Sen kimppuun,
joka on hyvin linnoittanut kaupunkinsa ja muissakin suhteissa kohdellut
alamaisiaan siten kuin ylempänä on sanottu ja tullaan myöhemmin
sanomaan, hyökätään aina sangen arastellen. Ihmiset näet eivät koskaan
suosi sellaisia yrityksiä, jotka tuottavat vaikeuksia; eikä suinkaan
ole helppoa käydä sen kimppuun, jolla on vahvasti varustettu kaupunki
ja jota hänen alamaisensa eivät vihaa.
Saksanmaan kaupungeilla on sangen laaja vapaus, mutta perin suppea
maa-alue; ne tottelevat keisaria mielensä mukaan eivätkä pelkää häntä
enemmän kuin ketään muutakaan mahtavaa naapuria, koska ovat niin
lujasti varustettuja, että itsekukin ymmärtää niiden valloittamisen
olevan peräti pitkällistä ja vaikeaa. Niillä kaikilla on näet suojanaan
riittävät muurit ja vallihaudat, tarpeeksi tykistöä ja yleisissä
makasiineissa aina varalla ruokaa, juomaa ja polttopuita yhdeksi
vuodeksi. Sitäpaitsi on niissä rahvaan ylläpidoksi ja valtion kulujen
välttämiseksi järjestetty asiat niin, että rahvaalle voidaan yhdeksi
vuodeksi antaa työtä niissä teollisissa ammateissa, joihin kaupungin ja
sen asukkaiden elämä ja toimeentulo ensisijassa perustuu. Lisäksi he
pitävät arvossa sotaisia harjoituksia ja samalla noudattavat kuria ja
järjestystä.
Niinpä siis ruhtinasta, jolla on linnoitettu kaupunki ja jota hänen
alamaisensa eivät vihaa, on vaikea ahdistaa, ja jos niin tapahtuisikin,
olisi ahdistajan pakko häpeällä peräytyä. Sillä asiaintila maailmassa
vaihtelee siinä määrin, että on miltei mahdotonta pitää sotajoukkoa
vuosikautta häntä piirittämässä. Jos joku väittää, että kansa,
nähdessään muurien ulkopuolella olevien tilustensa palavan, menettää
kärsivällisyytensä ja pitkällisen piirityksen sekä oman etunsa vuoksi
luopuu ruhtinaasta, vastaan hänelle, että voimakas ja rohkea ruhtinas
aina pystyy voittamaan nämä vaikeudet. Hän joko antaa alamaisilleen
toiveita onnettomuuden pikaisesta loppumisesta, tai pelottaa heitä
vihollisen julmuudella, tai sitten neuvokkaasti suoriutuu niistä, jotka
hänestä näyttävät liian julkeilta. Lisäksi vihollinen tavallisesti
polttaa ja hävittää maata heti alussa, aikana, jolloin ihmisten mielet
vielä ovat täynnä tulta ja intoa puolustautumaan. Sitä vähemmän on siis
ruhtinaalla syytä epäröidä, sillä tuho on jo tehty ja onnettomuus
auttamattomasti tapahtunut, kun mielet jonkun ajan kuluttua alkavat
tyyntyä. Niinpä kansa sitä lujemmin pyrkii liittymään ruhtinaaseensa,
jonka katsovat olevan heille kiitollisuuden velassa, koska ovat hänen
puolestaan antaneet talonsa poltettaviksi ja omaisuutensa tuhottavaksi.
Ihmisten luonne on näet sellainen, että heitä velvoittavat yhtä paljon
heidän tekemänsä kuin heidän kokemansa hyvättyöt. Ottaen tämän kaiken
lukuun, ei siis pitäisi viisaalle ruhtinaalle olla vaikeaa piirityksen
aikana rohkaista ja vahvistaa kansalaistensa mieliä, kun hänellä vain
on riittävästi elintarpeita ja puolustusvälineitä.


11. luku.
Hengellisistä ruhtinaskunnista.

Mainitsematta ovat enää vain hengelliset ruhtinaskunnat, joiden suhteen
kaikki vaikeudet ovat olemassa ennen niiden omistamista; niiden
hankkimiseen näet tarvitaan joko kykyä tai onnea, mutta niiden
säilyttämiseen ei tarvita kumpaakaan, koska ne pysyvät pystyssä
uskonnon vanhojen laitosten turvissa, jotka ovat niin lujat ja sitä
laatua, että turvaavat ruhtinaansa aseman, elipä ja käyttäytyipä hän
miten hyvänsä. Vain näillä ruhtinailla on valtio, jota he eivät
puolusta, ja alamaiset, joita he eivät hallitse. Eikä kukaan riistä
heiltä heidän puolustamattomia valtioitaan, yhtä vähän kuin heidän
alamaisensa ovat huolissaan siitä, ettei heitä hallita, eivätpä edes
ajattele voivansa luopua heistä. Niinpä vain nämä ruhtinaskunnat ovat
turvallisia ja onnellisia. Mutta koska niiden olemassaoloon vaikuttavat
sellaiset voimat, joiden selvittämiseen ihmisjärki ei pysty, niin jätän
ne sikseen; koska Jumala ne asettaa ja pitää pystyssä, olisi julkeaa ja
uhkarohkeaa ihmisen ryhtyä niitä käsittelemään.[28]
Jos minulta kumminkin kysyttäisiin, miten Kirkko maallisessa suhteessa
on päässyt sellaiseen mahtavuuteen, että se tätä nykyä, oltuaan aina
paavi Aleksanterin aikoihin saakka italialaisten mahtimiesten, eikä
ainoasti todellisten mahtajain, vaan myös jokaisen pikku paroonin ja
herran halveksima maallisessa suhteessa, panee vapisemaan itse Ranskan
kuninkaan, jonka se on karkoittanut Italiasta, samalla kun se on
tuottanut tuhon Venezialle, niin en katso turhaksi, vaikkapa asia kyllä
lieneekin tuttu, palauttaa sitä jonkun verran mieleen.
Ennen Kaarlen, Ranskan kuninkaan, Italiaan tuloa,[29] tämä maa oli
paavin, venezialaisten, Napolin kuninkaan, Milanon herttuan ja
firenzeläisten vallan alainen. Mainituilla valtioilla oli ollut kaksi
päähuolta: toinen, ettei kukaan muukalainen asevoimin tunkeutuisi
Italiaan, toinen, ettei kukaan heistä lisäisi valtaansa. Ne, jotka
aiheuttivat enimmin huolta, olivat paavi ja venezialaiset.
Venezialaisten taltuttamiseksi tarvittiin kaikkien muiden yhteen
liittyminen, kuten tapahtuikin Ferraran puolustamiseksi;[30] ja paavin
hillitsemiseen käytettiin Rooman paroonien apua. Nämä olivat
jakautuneet kahteen puolueeseen, Orsinien ja Colonnain, joilta ei
koskaan puuttunut riidan aiheita. Ase kädessä he mellastivat paavin
nenän edessä ja pitivät siten hänen asemansa heikkona ja voimattomana.
Ja vaikka joskus esiintyi rohkeakin paavi, kuten esim. Sixtus,[31] niin
ei enemmän onni kuin viisauskaan voinut selvittää häntä näistä
pulmista. Siihen oli syynä heidän elämänsä lyhyys, sillä 10 vuodessa,
minkä ajan paavit keskimäärin ovat hallinneet, he hädin tuskin
ennättävät kukistaa yhden puolueen. Ja jos esimerkiksi joku paavi oli
nöyryyttänyt Colonnat, tuli toinen, joka oli Orsinien vihollinen ja
auttoi edelliset jälleen jalkeille, ennättämättä kukistaa jälkimäisiä.
Tästä johtui, että paavin maallinen valta merkitsi Italiassa sangen
vähän.
Vihdoin nousi paaviksi Aleksanteri VI ja osotti paremmin kuin kukaan
edeltäjistään, miten paljon paavi saa aikaan rahalla ja aseilla.
Käyttämällä hyväkseen poikansa, Valentinon herttuan, apua ja
ranskalaisten hyökkäystä Italiaan hän suoritti kaikki ne asiat, joista
olen puhunut samaisen herttuan toimien yhteydessä. Ja vaikka hänen
tarkoituksensa ei ollutkaan suurentaa Kirkon vaan herttuan valtaa,
kääntyi hänen työnsä kuitenkin Kirkon hyödyksi, sillä hänen kuoltuansa
ja herttuan kukistuttua peri Kirkko heidän vaivannäkönsä hedelmät.
Seuraava paavi, Julius II, tapasi jo Kirkon mahtavana, koko Romagnan
omistajana. Ja Aleksanteri oli kovakouraisesti nujertanut kaikki Rooman
paroonit ja kukistanut sen puolueet, vieläpä keksinyt rahan
kokoamiseksi sellaisia uusia keinoja, joita ei ollut käytetty
aikaisemmin. Julius ei ainoasti seurannut esimerkkiä, vaan meni vielä
pitemmälle. Hän aikoi hankkia Bolognan, tuhota venezialaiset ja
karkoittaa ranskalaiset Italiasta. Ja kaikissa näissä yrityksissä hän
todella onnistui, mikä on hänelle sitä suuremmaksi kunniaksi, kun hän
ryhtyi niihin Kirkon eikä kenenkään yksityisen hyväksi.
Colonnain ja Orsinien puolueet hän pysytti samassa tilassa, missä hän
ne oli tavannut; ja vaikkapa näillä olikin keskinäisiä riidanaiheita,
niin kuitenkin kaksi seikkaa piti heitä aisoissa, nimittäin ensiksi
Kirkon mahtavuus, joka pelotti heitä, ja toiseksi heikäläisten
kardinaalien puute. Juuri nämä näet ovat heidän keskinäisten riitojensa
syynä, sillä milloin vain heikäläisiä on kardinaaleina, eivät he voi
pysyä rauhallisina; nämä näet yllyttävät puolueitansa sekä Roomassa
että Rooman ulkopuolella, ja asianomaisten paroonien täytyy heitä
puolustaa. Siten prelaattien kunnianhimo aiheuttaa myös paroonien
väliset riidat ja mellakat.
Niinpä siis hänen pyhyytensä paavi Leo sai haltuunsa paavinistuimen
sangen mahtavana, ja hänestä voidaan toivoa, että hän, samoinkuin hänen
edeltäjänsä jo suurensivat sitä asevoimin, puolestaan hyvyydellään ja
lukemattomilla muilla hyveillään hankkii sille vielä enemmän suuruutta
ja arvoa.[32]


12. luku.
Sotaväen eri lajeista ja palkkajoukoista.

Käsiteltyäni täten erikseen niiden ruhtinaskuntain eri lajeja, joita
alussa otin selvitelläkseni, ja tarkasteltuani eri puolilta niiden
menestyksen tai rappion syitä sekä osotettuani ne keinot, joiden avulla
monet ovat koettaneet niitä hankkia ja pitää hallussaan, tahdon nyt
lopuksi puhua yleisesti niistä hyökkäys- ja puolustuskeinoista, joita
tarvitaan itsekussakin näistä valtioista.
Olemme jo ylempänä lausuneet, että ruhtinaan tulee asettaa valtansa
perustukset lujalle pohjalle, muutoin hän varmasti joutuu häviöön.
Kaikkien valtioiden, niinhyvin uusien kuin vanhojen ja sekamuotoisten,
parhaat perustukset ovat hyvät lait ja hyvä sotajoukko. Mutta koska
hyvät lait eivät voi menestyä ilman hyvää sotajoukkoa, ja hyvä
sotajoukko taas edellyttää hyviä lakeja, niin jätän tässä lait sikseen
ja puhun vain sotajoukosta.
Sanon siis, että ne joukot, joilla ruhtinas puolustaa valtiotaan, ovat
joko omia tai palkattuja tai apuväkeä tai sekalaisia. Palkka- ja
apujoukot ovat hyödyttömiä ja vaarallisia, ja se ruhtinas, jonka valta
nojautuu palkkajoukkoihin, ei koskaan seiso lujalla ja varmalla
pohjalla. Ne ovat näet keskenään eripuraisia, pöyhkeitä, kurittomia ja
epäluotettavia, julkeita ystävien, pelkureja vihollisen edessä; ne
eivät pelkää Jumalaa eivätkä ole uskollisia ihmisille; häviösi
lykkäytyy vain niin kauan kuin vihollisen hyökkäys viipyy; rauhan
aikana he ryöstävät sinut puhtaaksi, viholliset taas sodassa. Syynä
siihen on se, ettei heillä ole muuta harrastusta tai aihetta käydä
sotaa kuin pieni palkkansa, joka ei riitä tekemään heitä halukkaiksi
kuolemaan puolestasi. He tahtovat kyllä olla sotamiehiäsi rauhan
aikana, mutta sodan sytyttyä he pakenevat tai karkaavat.
Tämän seikan voi helposti todeta, sillä Italian nykyinen rappiotila ei
johdu mistään muusta kuin siitä, että täällä niin monet vuodet on
turvauduttu palkkajoukkoihin. Ne ovat kyllä joskus saavuttaneet
menestystäkin, vieläpä joskus näyttäyneet urhoollisiksi keskenänsä,
mutta muukalaisen tullessa he ovat osottaneet oikean laatunsa.
Senpätähden voikin Ranskan kuningas Kaarle aivan käden käänteessä
vallata Italian. Ja ne, jotka sanovat meidän syntiemme olleen siihen
syynä, sanoivat totuuden; mutta syynä eivät olleet heidän luulemansa
synnit, vaan minun mainitsemani. Ja koska syy oli ruhtinaissa, on
rangaistuskin kohdannut heitä.
Tahdon vielä selvemmin osottaa näiden joukkojen turmiollisuuden.
Palkkasoturien päälliköt joko ovat sangen kelvollisia miehiä tai eivät
ole. Edellisessä tapauksessa heihin ei liioin voi luottaa, koska he
aina etsivät omaa suuruuttansa joko kukistamalla sinut, joka olet
heidän isäntänsä, tai kukistamalla muut vastoin sinun tahtoasi; mutta
jos taas päällikkö ei ole kunnollinen, niin hän tavallisesti saattaa
sinut häviöön. Jos väitetään, että jokainen aseellinen päällikkö,
olkoon sitten palkattu tai ei, menettelee samalla tavalla, niin
vastaan, että ruhtinaan on sodan sattuessa meneteltävä toisin kuin
tasavallan. Ruhtinaan tulee itsensä lähteä liikkeelle ja olla oma
sotapäällikkönsä; tasavallan taas pitää valita siihen kansalaisiaan; ja
jollei valittu osottaudu toimeensa päteväksi, täytyy hänet vaihtaa
toiseen, mutta jos hän on kykenevä, on hänet lakien avulla pysytettävä
paikallaan.
Kokemus osottaa, että ruhtinaat ja tasavallat omin joukoin menestyvät
oivallisesti, kun sen sijaan palkkasoturit saavat aikaan pelkkää pahaa.
Tasavalta, jolla on oma sotaväki, välttyy helpommin joutumasta jonkun
oman kansalaisensa sorrettavaksi kuin sellainen, joka käyttää
palkkajoukkoja. Rooma ja Sparta olivat vuosisatoja vapaita oman
sotaväkensä suojassa. Sveitsiläiset ovat sangen hyvin asestettuja ja
siten myös sangen vapaita. Esimerkin entisaikojen palkkajoukoista
tarjoavat karthagolaiset, jotka ensimäisen roomalais-sotansa päätyttyä
olivat joutumaisillaan palkkasoturiensa mielivaltaan, vaikkapa niiden
johtajina olikin heidän omia kansalaisiaan. Epaminondaan kuoltua
ottivat thebalaiset sotaväkensä päälliköksi Makedonian Philippoksen,
joka voittonsa jälkeen riisti heiltä vapauden. Milanolaiset palkkasivat
herttuansa Filippon[33] kuoltua Francesco Sforzan sotapäällikökseen
venezialaisia vastaan. Mutta niin pian kuin hän Caravaggion[34] luona
oli voittanut viholliset, hän liittyikin näihin kukistaakseen omat
isäntänsä, milanolaiset. Hänen isänsä, Sforza,[35] joka oli Napolin
kuningattaren Johannan sotapalveluksessa, jätti kuningattaren
yht'äkkiä suojattomaksi, niin että tämän täytyi, jottei kadottaisi
valtakuntaansa, heittäytyä Aragonian kuninkaan syliin.
Joskin venezialaiset ja firenzeläiset muinoin ovat tällaisten joukkojen
avulla suurentaneet valtaansa, ja joskaan niiden johtajat eivät ole
tekeytyneet ruhtinaiksi, vaan päinvastoin puolustaneet heitä, niin on
huomattava, että tässä asiassa on hyvä onni suosinut firenzeläisiä.
Niistä kelvollisista sotapäälliköistä, jotka olisivat voineet olla
heille vaarallisia, muutamat näet eivät ole olleet voitokkaita, toiset
taas ovat kohdanneet vastustusta, ja toiset ovat kääntäneet
kunnianhimonsa muualle. Giovanni Acuto[36] esim. ei saanut voittoja;
näin ollen on mahdotonta tuntea hänen uskollisuuttaan. Mutta jos hän
olisi voittanut, silloin -- sen jokainen myöntänee -- firenzeläiset
olisivat joutuneet hänen mielivaltaansa. Sforzan alituinen vastustaja
oli Braccio[37] sotureineen, ja molemmat pitivät toisiaan silmällä;
Francesco kohdisti kunnianhimoiset aikeensa Lombardiaan, Braccio
Kirkkovaltioon ja Napolin kuningaskuntaan.
Mutta kääntykäämme nykypäivien tapauksiin. Firenzeläiset valitsivat
sotapäällikökseen Paolo Vitellin, erittäin neuvokkaan miehen, joka
yksityishenkilön asemasta oli kohonnut sangen suureen arvoon.[38] Jos
hän olisi valloittanut Pisan, ei kukaan voisi kieltää, etteikö
firenzeläisten olisi täytynyt alistua hänen valtaansa, sillä jos hän
olisi siirtynyt vihollisten palvelukseen, eivät he olisi enää mahtaneet
mitään, ja jos he olisivat pitäneet hänet päällikkönään, olisi heidän
täytynyt totella häntä. Jos taas tarkastellaan venezialaisten
saavutuksia, nähdään, että he toimivat varmasti ja kunniakkaasti niin
kauan kuin kävivät sotaa omin miehin, eivätkä vielä olleet ryhtyneet
sotatoimiin mantereella; siihen saakka he sotivat miehuullisesti
aatelistonsa ja asestetun rahvaansa avulla. Mutta alettuansa käydä myös
maasotaa he unohtivat entisen kuntonsa ja alkoivat noudattaa muun
Italian tapaa. Ryhtyessään valloituksiin mantereella heidän ei aluksi
tarvinnut liioin pelätä sotapäällikköjään, koska heidän alueensa oli
verrattain pieni, mutta heidän arvovaltansa sitä suurempi. Mutta kun he
Carmagnolan[39] johdolla olivat lisänneet valtauksiaan, he piankin
saivat huomata erehtyneensä. Kun he näet hänen johdollaan olivat
voittaneet Milanon herttuan, niin he huomasivat hänet perin
voimalliseksi, ja nähtyänsä samalla hänen vitkastelevan sodassa, he
arvelivat, etteivät he enää voisi saada voittoja hänen johdollaan,
mutta eivät sittenkään tahtoneet tai voineet erottaa häntä, peläten
siten menettävänsä jo voitetut edut. Senpätähden heidän oli pakko, oman
turvallisuutensa vuoksi, murhauttaa hänet. Sen jälkeen on heillä ollut
sotapäällikköinä Bartolomeo da Bergamo, Roberto da San Severino, kreivi
di Pitigliano[40] y.m., joiden tappioita heidän täytyi pelätä enemmän
kuin heidän voittojaan, kuten kävikin Vailan luona,[41] missä yksi
ainoa taistelu riisti heiltä kaiken sen, mitä he kahdeksassasadassa
vuodessa niin suurin ponnistuksin olivat saavuttaneet. Tällaiset joukot
tekevät näet valloituksia hitaasti, vitkaan ja vähin erin, mutta
tuottavat helposti äkillisiä ja suunnattomia häviöitä.
Koska nämä esimerkit ovat saattaneet minut puhumaan Italiasta, jossa jo
kauan aikaa on käytetty palkkajoukkoja, niin tahdon käydä asiaan juurta
jaksaen käsiksi, osottaakseni sen alkuperän ja kehityksen, jotta paha
voitaisiin aikanaan helpommin parantaa. Meidän tulee ottaa huomioon,
kuinka Italia, keisarivallan viime aikoina menettäessä siellä
merkityksensä ja paavin maallisen mahdin suuresti lisääntyessä, on
nopeasti jakautunut moniin valtioihin.
Useat suuret kaupungit tarttuivat näet aseihin aatelistoaan vastaan,
joka keisarin aikaisemmin suosimana sorti niitä, kun taas Kirkko niitä
kannatti, voittaakseen siten maallista vaikutusvaltaa. Toisissa taas
niiden omat kansalaiset kohosivat ruhtinaiksi. Siten joutui miltei koko
Italia Kirkon ja muutamien tasavaltojen haltuun; ja kun ei Kirkko
pappeineen eivätkä tasavallat porvareineen pystyneet sotatoimiin,
alkoivat he palkata vierasta sotaväkeä. Ensimäinen, joka hankki
palkkajoukoille merkitystä, oli romagnalainen Alberigo da Como.[42]
Hänen koulustaan olivat muiden muassa peräisin Sforza ja Braccio, jotka
aikoinaan olivat Italiassa käskijöinä. Heidän jälkeensä seurasivat
kaikki muut, jotka nykyaikaan saakka ovat johtaneet Italian
sotajoukkoja; ja tuloksena heidän kyvystään ja kunnostaan on ollut,
että Kaarle on samonnut läpi Italian, Ludvik on sitä ryöstänyt,
Ferdinand[43] sortanut ja sveitsiläiset häväisseet.
Moisten sotaherrain tarkoitus oli ennen kaikkea alentaa jalkaväen arvoa
lisätäkseen siten omien joukkojensa merkitystä. Tämän he tekivät siitä
syystä, että heillä ei ollut omaa valtiota, vaan he itse huolehtivat
väestään. Silloin taas pieni joukko jalkaväkeä ei kyennyt antamaan
heille merkitystä, ja suurta he eivät voineet elättää. Sentähden he
nojautuivat ratsuväkeen, joka vähempilukuisenakin tuotti heille arvoa
ja toimeentulon. Tässä suhteessa oli jouduttu niin pitkälle, että
20,000 miehen suuruisessa sotajoukossa oli tuskin 2,000 jalkamiestä.
Muutoinkin he koettivat kaikin tavoin säästää itseään ja sotilaitaan
vaivoilta ja vaaroilta siten, etteivät tappaneet toisiaan taisteluissa,
vaan ottivat vankeja, joista ei vaadittu edes lunnaita. He eivät
koskaan öisin käyneet kaupunkien kimppuun, eivätkä myöskään kaupunkien
varusväet öisin hyökänneet heidän leiriinsä. Leiriänsä he eivät
varustaneet paalutuksilla eikä vallihaudoilla eivätkä käyneet