Ruhtinas - 1

RUHTINAS
Kirj. Niccolò Machiavelli

Suom. ["Il Principe"] ja johdannolla varustanut O. A. Kallio

Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1918.



SISÄLLYS:
Johdanto.
Omistus.
Ruhtinas.
1. Ruhtinaskuntien eri lajeista ja siitä miten ne hankitaan.
2. Perinnöllisistä ruhtinaskunnista.
3. Sekamuotoisista ruhtinaskunnista.
4. Miksi Aleksanterin valloittama Dareioksen valtakunta ei hänen
kuoltuaan noussut kapinaan hänen seuraajiansa vastaan.
5. Miten on hallittava sellaisia kaupunkeja tai ruhtinaskuntia,
jotka ennen valtausta ovat eläneet omien lakiensa mukaan.
6. Uusista ruhtinaskunnista, jotka on hankittu omien aseiden
ja oman toimintakyvyn avulla.
7. Uusista ruhtinaskunnista, jotka hankitaan joko vieraiden
aseiden tai onnen avulla.
8. Niistä, jotka rikollisin keinoin ovat kohonneet ruhtinuuteen.
9. Porvarillisesta ruhtinuudesta.
10. Kuinka on arvioitava eri ruhtinaskuntien voimia.
11. Hengellisistä ruhtinaskunnista.
12. Sotaväen eri lajeista ja palkkajoukoista.
13. Apujoukoista, omasta ja sekalaisesta sotaväestä.
14. Huhtinaan velvollisuuksista sotalaitokseen nähden.
15. Siitä miten ihmiset, eritotenkin ruhtinaat, saavat osakseen
kiitosta tai häpeää.
16. Anteliaisuudesta ja saituudesta.
17. Julmuudesta ja lempeydestä ja siitä, onko parempi olla
rakastettu kuin pelätty.
18. Missä määrin ruhtinaiden on pidettävä lupauksensa.
19. Halveksinnan ja vihan välttämisestä.
20. Missä määrin linnoitukset ja monet muut toimenpiteet, joihin
ruhtinaat usein ryhtyvät, ovat hyödyksi tai vahingoksi.
21. Miten tulee ruhtinaan käyttäytyä saavuttaakseen kunnioitusta.
22. Ruhtinasten sihteereistä.
23. Miten on imartelijoita kartettava.
24. Miksi Italian ruhtinaat ovat menettäneet valtionsa.
25. Missä määrin kohtalo voi vaikuttaa ihmisten asioihin ja
miten sitä voidaan torjua.
26. Kehoitus Italian vapauttamiseen muukalaisten vallasta.


JOHDANTO.

Harva valtio-opillinen teos on koskaan saavuttanut niin suuren
kuuluisuuden ja merkityksen kuin firenzeläisen valtiosihteerin Niccolò
Machiavellin pieni kirjanen "Ruhtinas". Noin neljäsataa vuotta se on
jo ollut kiivaan väittelyn, kiitoksen ja parjauksen esineenä ja
synnyttänyt kokonaisen kirjallisuuden sitä ja sen tekijää käsitteleviä,
sangen ristiriitaisia tutkielmia ja kirjoitelmia.
Itse Machiavellin nimi on juurtunut suuren yleisön tietoisuuteen
sanassa "machiavellismi", jolla yleensä tarkoitetaan häikäilemätöntä,
keinoista ja siveyslain vaatimuksista lukua pitämätöntä, joskin samalla
näennäisesti säädyllistä ruhtinas- ja valtiopolitiikkaa, jollaiseen
muka "Ruhtinas" antaa asianomaiset ohjeet. Ja hyvinhän tiedetään, että
monet ruhtinaat ja valtiomiehet ovat joko julkisemmin tai salaisemmin
pitäneet "Ruhtinasta" toimintansa ohje- ja puolustuskirjana, vieläpä
usein juuri sellaiset, jotka virallisesti ovat siitä lausuneet ankaran
hylkäystuomionsa. Heidän tekonsa kylläkin osottavat, etteivät
Machiavellin "Ruhtinaan" periaatteet ole olleet heille vieraat.
Sellaisista valtiohenkilöistä mainittakoon keisari Kaarle V, jolle
"Ruhtinas" tiettävästi oli hyvin tuttu; Ranskan kuningas Henrik III,
jolla oli "Ruhtinas" povitaskussaan, kun hänet murhattiin; Englannin
kuningas Henrik VIII, jota erityisesti syytettiin (kardinaali Polo
1555) "machiavellistisesta" politiikasta; Turkin sulttaani Mustafa III,
joka käännätti "Ruhtinaan" turkinkielelle, voidakseen sitä lukea ja
käyttää hyväkseen; Preussin kuningas Fredrik II Suuri, joka
perintöruhtinaana sepitti erityisen "Antimachiavelli"-nimisen
vastakirjoituksen, mutta kuninkaana käytännössä menetteli jotenkin
"machiavellistiseen" tapaan; Napoleon I, Metternich y.m. Voidaankin
sanoa, että sekä ennen että jälkeen Machiavellin on maailman mahtajain
valtiollinen toiminta peräti usein ollut samansuuntaista kuin
Machiavellin ruhtinas-ihanteen. Machiavelli on vain koonnut
järjestelmällisesti yhteen sen tosiasialliset eri ilmiöt, antaakseen
sille uudelle kotimaiselle ruhtinaalle, jota hän unelmoi rikkirevityn
isänmaansa Italian pelastajaksi, vapauttajaksi ja yhdistäjäksi,
tarpeellisen, entisyyden ja oman ajan esimerkkeihin nojaavan
toimintaohjeen.
Tosin on Machiavelli-väittelyssä esiintynyt sellainenkin mielipide,
että koko "Ruhtinas" on vain pelkkä taidokas ironia, ivakirjoitus,
jonka tarkoitus on saattaa ruhtinaat mahdollisimman inhoittavaan
valoon. Tällainen tulkinta tuskin sentään lienee mahdollinen, sillä
kirjasesta puhaltaa lukijaa vastaan niin epäämätön vakavuus, että
täytyy kaikesta päättäen olettaa tekijän tarkoittaneen teelmällään
täyttä totta. Varsinkin sen viimeinen luku on todellinen hätähuuto.
Epäilemättä "Ruhtinas", jotta sitä ja sen tekijää voitaisiin
puolueettomasti arvioida, on, kuten kaikki muutkin merkkiteokset,
tutkittava ja ymmärrettävä juuri oman aikansa ja tekijän oman elämän ja
kokemusten valossa, taustana Italian ja Firenzen, jopa koko Euroopankin
valtiolliset olot 1500-luvun taitteessa. Lyhyt katsaus niihin on siis
tässä paikallaan.
Länsi-Rooman keisarikunnan hajoamisesta alkaen, läpi koko keskiajan
oli Italian historia ollut pelkkää alennuksen, hajaannuksen ja
rikkinäisyyden historiaa. Milloin mikin vieras valloittaja --
länsigootit, hunnit, vandaalit, itägootit, kreikkalaiset, langobardit,
arabialaiset, frankit, normannit ja saksalaiset -- olivat, kukin
vuorostaan, hyökänneet tuohon ihanaan maahan ja sitä hirveästi
hävittäneet. Kun Italialla ei ollut kotoista ylivaltiasta, ja kun sekä
Ranskan että myöhemmin Saksan hallitsijain yliherruus oli monesti vain
nimellinen, oli se vähitellen hajaantunut lukuisiin pikkuvaltioihin,
jotka taistelivat keskenään ja turvautuivat toisiaan vastaan
muukalaisten apuun. Tällaisissa oloissa oli kansallis- ja
yhtenäisyystunne miltei kokonaan sammunut Italiassa, sillä kukin valtio
ajoi vain omia itsekkäitä erikoisharrastuksiaan.
Keskiajan lopulla -- Hohenstaufien saksalaisen keisarisuvun kukistuttua
taistelussa paavia ja Pohjois-Italian kaupunkeja vastaan ja Saksan
yliherruuden aivan lakattua -- tuli villitys ja rikkinäisyys entistä
pahemmaksi ja oli saavuttanut huippunsa juuri 1500 luvun taitteessa.
Tällöin oli Italiassa koko joukko n.s. kaupunkivaltioita, joista
muutamat, kuten Venezia, Genova ja Firenze, olivat valtiollisesti
melkoisen mahtavia ja vallitsivat vähäväkisempiä naapurikaupunkejaan.
Näiden lisäksi oli runsaasti suurempia ja pienempiä ruhtinasvaltoja,
joita häikäilemättömät pikkuruhtinaat hallitsivat. Sellaisista olivat
mahtavimmat herttuallinen Milano ja Napolin kuningaskunta. Lisäksi oli
keskellä Italiaa paavin maallinen valtio, Kirkkovalta, jonka päämiehet
olivat Italian pahimpia myllertäjiä. Ankarat puolueriidat, ylimystön ja
porvariston, ghibellinien ja guelfien väliset taistelut, järkyttivät
kutakin pikkuvaltiota erikseen ja koko Italiaa yhteisesti. Samalla
mahtavat naapurimaat Espanja, Ranska ja Saksa, joista varsinkin Espanja
ja Ranska olivat kuninkaittensa johdolla muodostuneet lujiksi ja
yhtenäisiksi yksinvalloiksi, marssittivat sotajoukkojaan Italiaan,
taistellen Italian omien pikkuvaltioiden avulla ja kaikenlaisten
perintö- y.m. vaatimusten varjolla keskenään sen yliherruudesta,
ryöstellen ja havitellen maata. Ranskan kuninkaat vaativat
perintöoikeuksien nojalla sekä Napolin kuningaskuntaa että Milanon
herttuakuntaa, Espanjan kuningas samoin Napolin kuningaskuntaa, ja
Saksan keisari lääniherruus- ja perintövaatimusten varjolla Milanoa
sekä koko Italian yliherruutta. Paavit liittyivät milloin ulkomaisiin
ruhtinaihin kotoisia valtioita vastaan, milloin taas muodostelivat
liittoja toisten muukalaisten ja italialaisten valtioiden kesken
toisten karkoittamiseksi, aina sen mukaan kuin heidän omille
valtiollisille eduilleen kulloinkin näytti soveliaalta.
Salavehkeily, myrkky, tikari, petollisuus ja uskottomuus olivat siihen
aikaan tavallisimpia keinoja vastustajain kukistamiseksi. Kaikenlaiset
paheet ja rikokset riemuitsivat Italian ruhtinashoveissa, ja itse
paavinistuin oli mitä törkeimpien paheiden tahraama. Kristuksen
sijaisen virka oli tullut paaveille itsekkyyden, vallanhimon, rikosten
ja nautintojen välikappaleeksi, ja paaviuden pyhyys oli sellaisten
paavien kuin esim. Aleksanteri VI:n Borgian käsissä muuttunut kaiken
pyhyyden irvikuvaksi. Tätä surkeutta suurensi vielä se seikka, että
Italian valtioilla ei ollut omaa, kansallista sotaväkeä, vaan ne
käyttivät sodissaan vieraita palkkajoukkoja, joiden kunnianhimoiset
päälliköt, condottierit, olivat valmiit rahasta menemään puolelta
toiselle ja itseään säästääkseen suorittivat useinkin vain näennäisiä
taisteluja, ilman sanottavaa mieshukkaa. Moni palkkapäällikkö sekautui
asianomaisen valtion puolueriitoihin ja keikautti itsensä sen
ruhtinaaksi. Varsinkin kaupunkivaltiot saivat monta kertaa kokea
palkkajoukkojensa ja niiden päällikköjen kehnoutta ja epäluotettavuutta.
Tämä valtiollisesti rikkinäinen, muukalaisten sortama ja häpeällisten
töiden tahraama Italia oli kuitenkin samalla n.s. renesanssin eli
uudennuksen Italia, jossa kirjallisuus, tieteet, taiteet ja elinkeinot
kukoistivat korkealla ja suuret nerot loivat kuolematonta loistoa ja
kunniaa Italian nimelle. Aika oli voimaihmisten ja voimailmiöiden aikaa
niin valtiollisella kuin sivistykselliselläkin alalla. Ihmishenki oli
vapautunut keskiajan ahtaasta kirkollisesta maailmankatsomuksesta.
Kaikki elinvoimat kuohuivat täyteläisyyttään; olisi tarvittu vain
kyvykäs ja tarmokas henkilö, joka olisi koonnut ne voimakkaasti
ympärilleen koko maan ja kansan onneksi, vapauttanut Italian
rikkinäisyydestä ja muukalaisten vallasta ja tehnyt sen suureksi ja
valtiollisesti mahtavaksi, sitä nöyryyttävien naapurivaltain
vertaiseksi, suuren muinaisuutensa arvoiseksi.
Machiavellin oma kotikaupunki Firenze tarjosi kiivaine ja pikkumaisine
puolueriitoineen, tasavallan ja yksinvallan välisine taisteluineen,
pienoiskuvan koko Italiasta. Oltuaan aikaisemmin vapaavaltainen
kauppa- ja teollisuuskaupunki, jonka hallitus oli varsinaisen
porvariston käsissä, se oli 1400-luvulla joutunut erään rikkaan
kauppiassuvun, Medicien, johtovallan alaiseksi ja saavuttanut Lorenzo
dei Medicin ("il Magnificon", loistavan) aikana korkeimman
kukoistuksensa sekä valtiollisesti että sivistyselämän alalla. Lorenzon
kuoltua 1492 oli kiihkoisa munkki ja maailmanparantaja Girolamo
Savonarola muodostanut Firenzestä omituisen uskonnollisperäisen
valtion, jonka kuninkaana oli Kristus. Tämä uskonnollinen huumaus,
joka Savonarolan kiihkeiden katumus- ja parannussaarnojen johdosta oli
äkkiä vallannut Firenzen porvarit ja saanut heidät polttamaan roviolla
kaikki maailmallisen turhuuden merkit, talttui kuitenkin pian,
ja Savonarola itse sai vuorostaan nousta polttoroviolle 1498.
Kuitenkaan eivät Medicit päässeet valtaan, vaan Firenze pysyi vapaana,
pikkuporvarillisena tasavaltana v:een 1512, jolloin Medici-suku jälleen
sai johtovallan käsiinsä Firenzessä, kun tasavallan liittolainen ja
suojelija, Ranska, oli saanut Italiassa tappion, taistellessaan paavi
Julius II:n muodostamaa n.s. pyhää liittoa vastaan. Muukalaisten
valloittajain taistellessa näinä vuosina keskenään Italian herruudesta
oli Firenze, samoinkuin muutkin Italian pikkuvaltiot, ollut vähän väliä
vaarassa joutua kiistapuolten väliseen puristukseen ja koettanut
parhaansa mukaan, joskin usein huonolla menestyksellä, säilyttää
puolueettomuuttaan ja riippumattomuuttaan. Siitä alituinen hapuilu ja
luoviminen sinne tänne ja valtiollinen voimattomuus, johon myös
tasavallan henkilöiltään kovin nopeasti vaihtuva ja monimutkainen
hallituslaitos osaltaan oli syynä. Niinpä Firenzen täytyikin alistua
Medicien armoille, varsinkin sitten kun tämä suku oli Leo X:n ja
Clemens VIl:n kautta pitkäksi aikaa saanut haltuunsa paavinistuimen ja
voi siten entistään mahtavammin esiintyä kotikaupunkinsa valtiollisena
käskijänä.
Näissä kirjavissa ja monivaiheisissa oloissa eli ja toimi "Ruhtinaan"
tekijä _Niccolò di Bernardo dei Machiavelli l. Macchiavelli_, kuten
nimi myös kirjoitetaan. Hän kuului vanhaan, köyhtyneeseen aatelissukuun
ja oli syntynyt Firenzessä 3. toukok. 1469; isä oli lakimies. Hänen
nuoruutensa, josta yleensä tiedetään vähän, sattui siis Lorenzo il
Magnificon loistoisaan aikaan, ja epäilemättä hän jo tällöin suuresti
kiinnitti huomiotansa Medicien lahjakkaaseen, joskin samalla
paheelliseen ja vallanhimoiseen sukuun. Sen sijaan näyttää Savonarolan
vaikutus häneen, kylmän järjen mieheen, olleen mitätön, sillä
"Ruhtinaassaankin" hän mainitsee tätä munkkia vain ohimennen,
esimerkkinä epäonnistuneesta aseettomasta profeetasta. Machiavellin
varsinainen valtiollinen toiminta alkaa vasta 1498, jolloin hänet,
oltuaan jo neljä vuotta valtion palveluksessa, nimitettiin Firenzen
tasavallan toisen kanslian johtavaksi valtiosihteeriksi. Tämä oli
oikeastaan ulkonaisesti verrattain vaatimaton toimi, koska sen
yläpuolella oli sangen monimutkainen hallintokoneisto kaikenlaisia
suuria ja pieniä neuvoskuntia, kanslioita ja esimiehiä. Mutta
virkatehtäviä tämä toimi asetti haltijalleen paljonkin, ja niinpä
Machiavelli nyt voikin käyttää nuorempana hankkimiaan monipuolisia
tietoja hyväkseen.
Häntä käytettiin ahkerasti varsinkin kaikenlaisiin valtiollisiin
lähettiläs- ja asiamiestoimiin milloin Italian eri ruhtinaiden ja
paavin hovissa, milloin Ranskassa tai Saksassa. Kaikkiaan hän lienee
yli 20 kertaa ollut matkoilla tasavallan asioissa, m.m. kahdesti Saksan
keisarin puheilla, neljä kertaa Ranskan hovissa, kahdesti Roomassa
ja useita kertoja Firenzen naapurivaltioissa. Tosin hänen
lähettilästoimensa valtiolliset saavutukset olivat niukat -- syynä oli
kai pääasiassa hänen valtuuksiensa ahtaus ja rahojen sekä
henkilökohtaisen arvovallan puute -- mutta matkoillaan hän tutustui
läheisesti aikansa edustavimpiin ruhtinaihin ja valtiomiehiin, m.m.
paavi Aleksanteri VI:n Borgian lahjakkaaseen, vallanhimoiseen ja
rikolliseen poikaan, kuuluisaan Cesare Borgiaan, joka 1500-luvun
taitteessa koetti isänsä avulla muodostaa itselleen Keski-Italiaan omaa
valtiota ja aluksi näytti siinä hyvin onnistuvan, kunnes paavin kuolema
tuhosi Cesarenkin aikeet.
Matkoiltaan Machiavelli lähetteli ahkerasti raportteja esimiehilleen ja
kirjeitä ystävilleen, osottaen niissä suurta käytännöllistä älyä,
tarkkaa huomiokykyä ja terävää ihmistuntemusta. Sekä kotikaupungin että
koko Italian pikkumaiset, kurjat ja sotkuiset valtiolliset olot
selvenivät hänelle kaikessa alennuksessaan, samalla kun hän näki,
kuinka Italian ulkopuolelle, Espanjaan, Englantiin, Ranskaan ja
Saksaan, oli muodostunut mahtavia, kansallisesti eheitä yksinvaltoja,
joiden tarmokkaat hallitsijat kykenivät määräämään Italiankin
kohtaloista. Epäilemättä Machiavelli juuri valtiollisen toimintansa
aikana kokoili niitä havaintoja ja kokemuksia ja harkitsi niitä
mietteitä, joita hän sitten "Ruhtinaassa" ja muissa teoksissaan toi
julkisuuteen.
Katkerimmat näistä havainnoista olivat Italian surkea valtiollinen
hajaannus ja häpeällinen riippuvaisuus mahtavien naapurien
mielivallasta, Firenzen heikkous, puolueriitaisuus ja porvarillinen
pikkusieluisuus, ja vihdoin oman kansallisen sotaväen puute. Mistä
pelastus tähän kurjuuteen? ajatteli kai innokkaana italialaisena ja
isänmaan ystävänä Machiavelli monesti matkoillaan, nähdessään sen
rehottavan kaikkialla ympärillään. Missä olisi se uusi italialainen
ruhtinas, joka kykenisi vapauttamaan maan muukalaisten herruudesta ja
sorrosta ja yhdistämään sen naapurivaltojen tapaan suureksi
kansalliseksi kokonaisuudeksi, kuten muinoin mahtavan Rooman aikoina?
Ja hyvänä firenzeläisenä hän kenties samalla unelmoi, että tämä uusi
ruhtinas tekisi juuri Firenzestä Italian keskuksen, koska tasavaltainen
Firenze näyttäytyi siihen kykenemättömäksi. Ensin mahtava ja
riippumaton Firenze ja sitten sen ympärille mahtava ja riippumaton
Italia! Tosin Machiavelli ei missään lausu selvästi julki tätä
"kuningasajatustaan"; hän tiesi että siitä olisi seurannut hänelle
paljon ikävyyksiä, koska pikkuvaltioisuus, nurkkaisänmaallisuus ja
itsekkyys silloin vallitsivat kaikkialla Italiassa, ja kansallinen
yhteistunto oli kovin heikko. Hänen täytyi kiemurrella ja ilmaista
mielipiteensä vain rivien välistä, vieläpä kumarrella ja imarrella
eri tahoille, valtiollisesti aivan vastakkaisillekin. Kenties
Machiavelli ei tarkoittanutkaan yhdistettyä Italiaa nykyaikaisessa
merkityksessä, vaan ainoastaan liittoutunutta Italiaa, joka
jonkun kotimaisen ruhtinaan johdolla olisi kyennyt yhteisvoimin
karkoittamaan ja pidättämään muukalaiset valloittajat maasta ja olisi
edes ulkopoliittisessa suhteessa ollut voimakkaan kotimaisen
yhteisjohdon alainen, vaikkapa toistaiseksi olisi säilyttänytkin
pikkuvaltioisuutensa kaikkine tasa- ja ruhtinasvaltoineen. Hän
pälyileekin eri suunnille, keksiäkseen moisen uuden ruhtinaan, ja on
ensin näkevinään hänestä vilahduksen Cesare Borgian suurisuuntaisessa
hahmossa, ja tämän kukistuttua ja kuoltua kotoisen Medici-suvun
keskuudessa.
Ja koska ne sekä koti- että ulkomaiset ruhtinaat, joita vastaan tuon
uuden italialaisen ruhtinaan tuli taistella, olivat kaikki
häikäilemättömiä, väkivaltaisia, teeskeliäitä, kavalia, siveydestä ja
uskonnosta välittämättömiä, kuten yleensä koko aikakausi, vieläpä
entisyyskin, niin täytyisi tuon uudenkin ruhtinaan käyttää heitä
vastaan samantapaisia keinoja, mutta menetellä siinä suhteessa
taitavammin ja harkitsevammin kuin he, sillä muuten hän ei pääsisi
heistä voitolle eikä päämääräänsä. Tosin sellaiset keinot eivät olleet
kehuttavia, eipä edes hyväksyttäviäkään, mutta muuta mahdollisuutta ei
silloisissa oloissa valtaan pyrkivällä uudella ruhtinaalla ollut. Suuri
päämäärä -- maan, kansan ja ruhtinaan menestys -- teki ne hätätilassa
luvallisiksi. Machiavelli katsoo asioita oman aikansa reaalipoliitikon
silmillä. Hänen päivinään ei käynyt ruhtinaalle laatuun olla lauhkea
kuin lammas, kun ympärillä vaaniskeli pelkkiä julmia susia; -- ei,
hänen täytyi olla voimakas kuin leijona ja viekas kuin kettu,
voidakseen menestyksellisesti suoriutua suuresta tehtävästään. Jos hän
voi tämän tehtävän suorittaa siveellisin ja hyväksyttävin keinoin, niin
sen parempi sekä hänelle itselleen että muille, mutta kun se ei silloin
mitenkään ollut mahdollista, niin piti turvautua sellaisiin keinoihin,
jotka varmimmin takasivat menestyksen.
Paraita keinoja oli kuitenkin palkkajoukkojen hävittäminen, vieraan
apuväen hylkääminen ja oman kansallisen sotaväen asettaminen. Tämä se
oli oikein Machiavellin lempiajatus, jonka hän myös selvästi uskalsi
lausua julki. Juuri palkkajoukoista oli Firenze saanut kärsiä
paljonkin, ne kun olivat monesti jättäneet tasavallan pulaan, ja niinpä
Machiavelli koetti kaikella tarmollaan saada edes Firenzelle oman
kansallisen sotaväen. Sellainen todella pantiinkin Firenzessä
koetteeksi pystyyn, vieläpä Machiavellin oman valvonnan alaisena, mutta
tulos oli kovin nolo sekä sotaväelle että Machiavellille. Siitä hän ei
kuitenkaan säikähtänyt, vaan pysyi edelleen siinä vahvassa
vakaumuksessa, että oma kansallinen sotaväki on valtion vahvin turva.
Kun Medicit v. 1512 saivat uudelleen vallan käsiinsä Firenzessä,
menetti m.m. Machiavelli tuon 14 vuotta uutterasti hoitamansa
valtiosihteerin-viran. Ja kun vähän myöhemmin saatiin ilmi salaliitto
Medicejä vastaan, vangittiin Machiavelli, epäiltynä osallisuudesta, ja
pantiin kidutuspenkille. Mitään ei kuitenkaan saatu ilmi, mutta siitä
huolimatta Medicit syrjäyttivät hänet valtiotoimista, ja hänen täytyi
vetäytyä Firenzestä maaseudun hiljaisuuteen, pienelle maatilalleen.
Täällä hän ryhtyi ahkeraan kirjalliseen työskentelyyn, jota jo
aikaisemminkin oli tilapäisesti harrastanut ja johon hänellä nyt oli
runsaasti aikaa. Vasta täällä valmistui "Ruhtinas" v. 1513, samoin
"Mietteitä Titus Liviuksen 10 ensimäisestä kirjasta", mikä monessa
kohdin sisältää samantapaisia ajatuksia kuin "Ruhtinas",
vuorokeskustelu "Sotataidosta", jossa hän pontevasti esittää
lempiaatettaan kansallisesta sotaväestä, y.m. Nyt oli hänellä
yllinkyllin tilaisuutta panna paperille niitä havaintoja, vaikutteita,
kokemuksia ja ajatuksia, joita hän edellisinä vuosina oli koonnut ja
mielessään hautonut. Mutta siinä sivussa omisti Machiavelli aikaansa
myös kaunokirjailuun, sepitellen näytelmiä ja novelleja. Hänenpä
kynästään onkin sen ajan näppärin italialainen huvinäytelmä
"Mandragora" (Taikajuoma), sisällykseltään tosin jotenkin rivo, mutta
tapakuvauksena perin sattuva ja sukkela. Sanotaan itse pyhän isän
sille, kun sitä hänen hovissaan näyteltiin, aivan katketakseen
nauraneen.
"Ruhtinas" on lopullisesti omistettu nuorelle Lorenzo de' Medicille,
suuren Lorenzo il Magnificon vanhimman pojan, jo v. 1503 kuolleen
Pieron pojalle, kun se Medici, nimittäin il Magnificon nuorempi poika
ja paavi Leo X:n veli Giuliano, Nemoursin herttua, jolle Machiavelli
ensin oli aikonut kirjasensa omistaa, kuoli jo v. 1516. Tästä
nuoremmasta Lorenzosta Machiavelli nähtävästi toivoi unelmiensa
ruhtinasta, Firenzen ja Italian vapauttajaa muukalaisista, varsinkin
kun hänellä oli mahtavana tukena paavi, hänen setänsä. Mutta hänkin
kuoli jo v. 1519, vain 27-vuotiaana,[1] ja lienee tuskin koskaan
lukenutkaan "Ruhtinasta". Epäilemättä Machiavellin omistuksella oli
myös puhtaasti persoonallinen sivutarkoituskin -- päästä mahtavien
Medicien suosioon ja sitä tietä jälleen valtion palvelukseen, varsinkin
kun hän pienellä maatilallaan suurine perheineen eli verrattain
niukoissa varoissa. Niinpä hän eräässä kirjeessään, jossa hän puhuu
kirjasensa omistuksesta, sanookin toivovansa, että Medicit alkaisivat
jälleen käyttää häntä ja hänen suurta kokemustaan palvelukseensa,
vaikkapa aluksi vain kivien vierittämiseen, koska hän muutoin menehtyy
häpeään ja köyhyyteen. Mitään välitöntä aseman parannusta ei hänelle
hänen kaikista ponnistuksistaan huolimatta kuitenkaan seurannut, mutta
hänen "Ruhtinaansa" kierteli kyllä muutamina jäljennöksinä kädestä
käteen ja tuotti hänelle sekä kiitosta että moitetta. Moitetta
etusijassa sen vuoksi että hän, entinen tasavallan ja kansanvallan
ystävä, oli nyt kirjoittanut yksinvallan ja tyranniuden ohjekirjan,
sillä sen isänmaallista aatetta ei ymmärretty.
Vihdoin Machiavelli 1520-luvun taitteessa pääsi Firenzen arkkipiispan,
kardinaali Giulio de' Medicin (v:sta 1523 paavi Clemens VII) huomioon,
ja häntä ruvettiin jälleen käyttämään valtiollisiin tehtäviin, joskin
verrattain vaatimattomiin. M.m. hän sai antaa lausunnon Firenzen
hallitusmuodon uudistamisesta. Siinä hän puolustaa Medicien suojeluksen
alaista tasavaltaa. Saipa hän tehtäväkseen kirjoittaa myös
kotikaupunkinsa historian, joka valmistuikin 8-kirjaisena vv. 1521-25
(_Istorie Fiorentine_).
Uhkaavat valtiolliset olot, Ranskan kuninkaan Frans I:n tappio ja
vangiksi joutuminen Pavian luona 1525, keisari Kaarle V:n voitokas
eteneminen Italiassa, Rooman valloitus ja paavi Clemens VII:n nöyryytys
v. 1527 tekivät Medicien vallan Firenzessä kestämättömäksi ja särkivät
samalla kaikki Machiavellin Italiaa koskevat haaveet. Medicien täytyi
poistua Firenzestä ja tasavalta palautettiin. Mutta Machiavelli ei
tuossa uudessa, sangen lyhytikäisessä tasavallassa saanut enää mitään
virkatointa ja kuolikin kohta sen jälkeen 22. kesäk. 1527. Hänen
oletetulle haudalleen Santa Crocen kirkkoon ovat vasta paljoa myöhemmän
ajan firenzeläiset, tunnustukseksi hänen isänmaallisesta mielestään ja
aatteestaan sekä hänen kirjallisista ansioistaan, pystyttäneet hänelle
kauniin muistomerkin Galilein ja Michel-Angelon hautapatsasten rinnalle
ja piirtäneet siihen seuraavat hieman vaateliaat sanat: _Tanto nomini
nullum par elogium Nicolaus Machiavelli_. (Mikään maine ei vedä vertoja
N.M:n nimen suuruudelle.)
Pysyvimmän muistomerkin on Machiavelli kuitenkin luonut itselleen ennen
kaikkea "Ruhtinaallaan", joka ei ainoasti valtio-opillisena teoksena,
vaan samalla myös italialaisen proosan mestarituotteena aina säilyttää
hänen nimensä. Machiavellin kieli ja tyyli sekä "Ruhtinaassa" että
hänen muissakin teoksissaan, varsinkin Livius-mietteissä, on näet
suuresti vaikuttanut italialaisen malliproosan kehittymiseen. Ja miten
muutoin arvostelu Machiavellin ja "Ruhtinaan" suhteen muuttuneekin,
aina sentään tunnustettaneen että, samalla kun Machiavelli sekä
ihmisenä että valtiollisena kirjailijana ja henkilönä oli oman, monessa
suhteessa arvoituksellisen ja epätavallisen aikansa luonteenomainen
lapsi, hänen rinnassaan kuitenkin epäilemättä sykki isänmaallinen ja
italialainen sydän. Ja hänen sattuvaa ihmisten ja elämän todellisten
olojen tuntemustaan ja niiden nerokasta erittelyä ja arviointia ei
voine kukaan kieltää. Hänestä onkin sanottu, ettei "yksikään ajattelija
Machiavellia aikaisemmin tai myöhemmin ole paremmin kuin hän käsittänyt
ihmisiä yhteiskunnan ja samoin valtion jäseninä sellaisina kuin he ovat
olleet ja osittain yhä vieläkin ovat; mutta mitä heidän tulisi ja mitä
he voisivat olla, sitä hän ei ole oivaltanut."
"Ruhtinas" painettiin ensi kerran vasta tekijänsä kuoltua paavi Clemens
VII:n Medicin luvalla Roomassa v. 1532. Siihen kohdistettu parjaus,
jota varsinkin jesuiitat harjoittivat, vaikutti että paavi Paavali IV
pani sen Indexiin eli kiellettyjen kirjain luetteloon v. 1559. Saman
tuomion julisti myös Tridentin kirkolliskokous v. 1564. Seuraavina
aikoina sitä painettiin enimmäkseen Sveitsissä ja joskus Veneziassa,
kunnes n.s. valistusaika 1700-luvulla kiinnitti huomionsa
Machiavelliin. Silloin "Ruhtinaasta" alkoi ilmestyä erikielisiä
käännöksiäkin. Kun teos aluksi oli kierrellyt vain käsinkirjoitettuina
jäljennöksinä, ei sen painetun tekstin oikeaperäisyydestä olla kaikissa
kohdin ihan varmoja. Niinpä eri painokset, eri käsikirjoituksiin
perustuen, eroavatkin joissakin paikoin toisistaan.
Suomennos on tehty Helsingin yliopiston kirjastossa olevan, kokoelmaan
_La sublime Scuola Italiana, Prosatori_ (toimittanut Giuseppe de'
Valenti; painettu Saksassa 1786) sisältyvän italialaisen alkutekstin
mukaan. Machiavellin sanonnan ja tyylin ominaisuudet on koetettu
säilyttää niin tarkasti kuin se suomenkielen kannalta on ollut
mahdollista, Apuna on, varsinkin erilaisiin tulkintamahdollisuuksiin ja
alkutekstin oikeaperäisyyteen nähden, käytetty parhaita erikielisiä
käännöksiä, kuten m.m. italialaisen C. Ferrarin tekemää ranskalaista ja
W.K. Marriottin englantilaista, jotka perustuvat paljoa myöhempiin,
tarkistettuihin alkuteksti-julkaisuihin. Johdannon ja selitysten
laatimiseen on samaisista käännöksistä myös osaltaan ollut asianomaista
apua.
_O. Ä. K._


OMISTUS.

NICCOLÒ MACHIAVELLI
Hänen Korkeudelleen Lorenzolle, Piero de' Medicin pojalle.
Niiden, jotka tahtovat saavuttaa jonkun ruhtinaan suosion, on
useimmiten tapana lähestyä häntä sellaisin lahjoin, joita he itse
pitävät kalleimpinansa tai joiden näkevät olevan hänelle mieluisimpia.
Niinpä nähdäänkin heidän monesti tarjoovan hevosia, aseita,
kultakankaita, jalokiviä ja muita samantapaisia koruja, jotka ovat
hänen suuruutensa arvoisia.
Kun siis haluan esittäytyä Teidän Korkeudellenne jollakin todistuksella
alttiudestani Teitä kohtaan, en ole omaisuudestani löytänyt mitään,
jota pitäisin kalliimpana tai niin suuressa arvossa kuin suurten
miesten tekojen tuntemista, jonka olen hankkinut pitkällisellä
kokemuksella nykyajan asioissa ja muinaisajan jatkuvalla tutkimisella.
Harkittuani ja punnittuani tietojani kauan ja ahkerasti olen ne nyt
koonnut pieneen nidokseen, jonka täten lähetän Teidän Korkeudellenne.
Ja vaikkapa arvelenkin, ettei tämä teelmä ansaitsisi tulla Teidän
nähtäviinne, luotan kuitenkin siihen, etten voi tarjota Teille
suurempaa lahjaa kuin antaa tilaisuuden mitä lyhyimmässä ajassa
tutustua kaikkeen siihen, minkä minä niin monina vuosina ja niin monia
vaivoja ja vaaroja kestäen olen oppinut tuntemaan.
Tätä teostani en ole somistellut komein puheenparsin enkä rikastuttanut
pöyhkeillä ja suurellisilla sanoilla tai muilla sellaisilla
ulkonaisilla houkutuksilla ja koristuksilla, joilla niin monet
tavallisesti silaavat ja kaunistavat tuotteensa. Olen näet tahtonut,
että joko kirjalleni ei ole annettava mitään arvoa tai että pelkästään
sen sisällyksen totuudellisuus ja aineen vakavuus tekevät sen
mieluisaksi. Älköönkä katsottako liian vaateliaaksi, jos halpa ja