Pakolaiset - 5

jonka hän oli varannut jatkoksi. Hän ainoastaan nyökäytti päätään ja
koetti yhä hymyillä.
»Totta se on. Eikös Manta ole vielä puhunut?»
Mutta Uutela tuijotti yhä, minkään kohdan ilmaisematta muuta kuin
hämmästystä. Sitten hänen silmälautasensa räpähtivät, kalpeiksi
valahtaneet huulet alkoivat vavista ja hän katsahti Keskitaloon
avuttomin, nurin vierähtänein silmin--sitten hän kääntyi sanaa
sanomatta ja meni raskain, kolisevin askelin ulos.
Sinä hetkenä Keskitalonkin äskeisen oveluuden jäännös luhistui ja
hänet valtasi tuska. Hän aikoi rientää jälessä ja estää toisen
menemästä, mutta hän katsahti ensin kiireesti ikkunasta ulos.
Uutela seisoi keskellä pihaa niinkuin mieronkiertäjä, joka ei tiedä
minnepäin askeleensa suuntaisi. Sitten Keskitalo näki hänen lähtevän
nopeasti pirttirakennusta kohti.
Itse hän pikemmin juoksi kuin käveli välikamarin läpi saliin,
nähdäkseen sieltä paremmin minne Uutela lähtisi.--Aivan oikein,
pirttiin hän meni.
Se Keskitaloa hiukan rauhotti ja hän jäi ikäänkuin vartioimaan,
voimatta päättää olisiko parempi mennä heti jälessä, vai jäisikö
odottamaan ensi puuskan ohimenoa.
Siinä istuessaan hän näki Hannan juoksevan hätäisenä avopäin Uutelan
jälessä pirttiin. Se antoi asialle uuden käänteen--hän ymmärsi että
Hanna oli siellä nyt paremmin paikallaan kuin hän itse.
* * * * *
Uutela seisoi keskellä pirttiä--hänen mielessään myllersi kaikki
sekaisin.
Hänen ensi tunteensa oli, että hänen pitäisi mennä ja kuristaa petturi
sikiöineen. Se tunne oli niin raju, että hän sen enempää miettimättä
jo lähti ovellepäin. Mutta siellä hän pysähtyi, hänen mieleensä iski
samalla toinen ajatus.
Hänen pitäisi saman tien tappaa Keskitalokin, se kettu, joka oli
porttotytärtäänkin inhottavampi. Hänen sielunsa läpi kulki yksinä
silmänräpäyksinä kaikki tähän kuuluva, Savoon-muuton syyt ja
langat--hän tajusi nyt kaikki päivänselvästi. Kuinka häntä oli
pimitetty ja petetty, kuletettu kuin pientä narrattavaa lasta.
Hänen vihansa Keskitaloa kohtaan yhä nousi ajatellessaan että tämä
vielä äsken oli ilennyt puhua tuosta häväistyksestä hymysuin,
ikäänkuin lapsi olisi hänen, Uutelan! Eikö se konna tietänyt ja
ymmärtänyt, ettei hänellä ollut mitään semmoista yhteyttä vaimonsa
kanssa, vaan hän oli elänyt niinkuin vanhalle miehelle sopii. Vai
uskalsiko se katala tämän tietenkin koettaa häntä puijata?
Hänen kiukkunsa oli kohonnut sellaiseen rajuuteen, että hän
vapisi. Hän jäi yhä pirttiin, sillä äkkipikaiset teot olivat hänelle
vieraat, mutta häpeänsä ja vihansa purkua hän ei voinut enää
hillitä. Hän alkoi raivota ympärillään olevia esineitä vastaan. Ensin
hän potkasi keskellä pirttiä seisovan rahin jyrähtäen kumoon. Toisen
iskun sai tekeillä oleva korvo, joka murtui räsähtäen. Se ääni,
hävityksen ääni, häntä kiihotti ja riemuitti. Hän heitti
murskautuneen jäännöksen uudelleen lattiaan, katkoi vanteet, särki
laitapuut survomalla ja viskeli sirpaleita pitkin permantoa.
Samalla hänen ajatuksensa jo lensivät vaimoon, petturiin, Kuinka
katalasti se olikaan teeskennellyt! Olla olevinaan vaimo, ja samaan
aikaan kantaa salavuoteudessa siitettyä pirunsikiötä povessaan. Hän
raivostui niin, ettei enää tiennyt mitä ajatella.
Hän jätti temmeltämisen--ajatukset syöksyivät taas uudelle,
kiihottavalle ladulle. Kuka se mies on ollut? Hän itse on elänyt
erillään--silloin toinen...! Hänen päätään alkoi huimata ja hänet
valtasi outo, kiihottava tunne, joka sai hänen sieramensa laajenemaan:
ikäänkuin hän olisi koettanut _nähdä_ kuinka kaikki tuo oli
tapahtunut. Ja niinkuin hän olisi nähnytkin--toiset salaisessa
yhteydessä, nauravan hänelle petetylle--herra Jumala!
Hän tarttui uudelleen rahiin ja paiskasi sen silmät säkenöiden niin,
että lattia jyrähti kuin halki revähtäen.
Samana hetkenä astui Hanna sisään.
Hän näki yhdellä silmänräpäyksellä kaikki: kumossa olevat esineet ja
sirpaleet, Uutelan vääntyneet kasvot. Tyttö syöksyi aivan hänen
eteensä ja rukoili kädet ristissä hätäisesti:
»Antakaa anteeksi--Jumalakin antaa!--Älkää tehkö pahaa Mantalle--älkää
olko isälle vihainen--isä on niin paljon kärsinyt!--Uutela on niin
hyvä--Jumala kaikki tietää--kärsikää, kärsikää--Jumala auttaa!»
Mutta Uutela tuskin tajusi kuka puhui ja mitä hän sanoi--hän oli
kokonaan toisten, kauhistavien voimien vallassa. Hän oli yhä
näkevinään petturit, tuon inhottavan näytelmän, joka nyt suuntasi
tartuttavan vimmansa häntä itseään kohti, herättäen vaistoja, jotka
olivat jo vuosia sitten sammuneet.
»Sisaresi on portto!» huusi hän oudolla äänellä, ikäänkuin
kammottavasti riemuiten että niin oli.
Se sai tytön aivan sekaisin. Hän taas rukoili:
»Manta on tehnyt syntiä--Manta on huono ihminen--Uutela ei
tiedä--Manta ei tahtonut naimisiin--Manta oli niin nuori--Manta
itki--minä tiedän--kärsikää, kärsikää!»
Vaan Uutela ei kuullut eikä nähnyt. Hänet oli vallannut kamala tunne,
jossa kiehui sekaisin loukattu miehenkunnia, kostonhalu ja vielä joku
kauhea, josta hän ei ollut itsekään selvillä mitä se oli. Rikostoverit
ikäänkuin vetivät häntä samoille poluille--verisesti kostamaan heille,
Keskitalolaisille, omalle nuhteettomalle entisyydelleen,
kunniallisuudelle, koko ihmiselämälle--juuri noilla samoilla aseilla,
joilla häntä itseään oli haavotettu.
»Nyt minä menen sen _Sohvin_ luo!» sähisi hän hammastensa välitse
itkun ja naurun sekaisella äänellä. »Tehdään nyt äpärälapsia koko
talon väki!»
Tyttö katsoi kauhistuneena, niinkuin ei hän olisi Uutelaa enää
tuntenut, ja rupesi vapisemaan.
Uutela jo meni oven luona.
Silloin tyttö syöksyi hänen jälkeensä ja tarttui kuin hukkuva Uutelan
käsivarteen:
»Älkää menkö--rakas Uutela--älkää häväiskö--itseänne--sukua--on jo
niin paljon häpeätä--Uutela, rakas Uutela.»
»Laske irti!» huusi Uutela. Hän astui kiivaasti ovellepäin, niin että
tyttö vetäytyi polvilleen.
Mutta tämä ei hellittänyt, vaan tarttui sitä epätoivoisemmin Uutelan
takin liepeeseen ja hänen polviinsa. Hän oli käynyt kasvoiltaan
valkoiseksi kuin palttina, siniset silmät tuijottivat pelästyneen
mielettöminä.
»Armahtakaa!» höpisi hän koettaen viimeisillä voimillaan kiertää
kätensä Uutelan polvien ympärille. »Uutela--Uutela...»
Sitten kädet äkkiä irtautuivat--lattia kolahti.
Kun Uutela kääntyi, näki hän tytön makaavan liikkumattomana lattialla.
Hänelle tuli hirmuinen hätä.
»Hanna, Hanna!» puheli hän ja nosti tytön hiljaa istumaan, tukien
häntä käsivarttensa varassa.
Tyttö raotti silmänsä ja katseli niinkuin se, joka ei tunne missä on.
»Hanna, Hanna! Täällähän minä olen--en minä mihinkään mene--en
mihinkään.»
Silloin tyttö ikäänkuin havahtui ja katsoi Uutelaa silmiin. Siinä
katseessa oli kiitollisuutta, kärsimystä, lapsen rakkautta.
»Jokohan nyt jaksaisit?» kysyi Uutela, nostaen hänet hiljaa seisomaan
ja vieden melkein kantaen penkille istumaan.
Tyttö koetti hymyillä, mutta oli niin raukea, että Uutela piti yhä
häntä tukien kädestä.
»Eihän Uutela tee mitään?» kysyi hän harvaan, tuskin kuuluvasti.
»En», vastasi Uutela ja vaipui raskaasti penkille. »Me olemme kaikki
syntisiä...»
Hänet valtasi niin masentava häpeän tunne sen johdosta, mitä hän äsken
oli ajatellut ja puhunut, ettei hän voinut enää katsoa tyttöön, vaan
kääntyi poispäin. Kuumia kyyneleitä alkoi tipahdella harvakseen
ikkunanlaudalle, johon hän kyynäspäätään nojasi.
Tyttö vaipui lattialle, painaen päänsä käsiinsä penkkiä vasten, ja
alkoi itkeä raskautetun sydämen kauan pidätettyjä kyynelvirtoja.


11.

Yö oli joutunut.
Kuu kulki teräväkärkisenä rataansa Tähdet tuikkivat pistävinä. Taivas
oli kylmä ja korkea.
Alla lepäsivät autiot hanget.
Siellä täällä lumikentän keskellä nukkui joku yksinäinen talo. Talojen
vieressä vartioivat tummat, aavemaiset varjot.
Mutta pitkin kenttää kulki vihainen viima, yökoleana ja yksinäisenä.
Se tuli vaarojen kaidasta portista hiljaisena kuin huokaus, mutta
leveni kentällä kylmänväkeväksi puhallukseksi. Se lakaisi pitkät
taipaleet tyhjää, kunnes jostain tuiskujen kasvattamalta tieltä tai
kunnaan töyräältä sai kahmalon irtainta lunta--harmahtavalla hangella
juoksi valkeanvirisevä aalto.
Aukean reunamilla ja vaarojen rinteillä katseli kylmäntotinen, hiljaa
huoahteleva metsä.
* * * * *
Tämän autiuden keskellä, kaitaisen järven lakealla jäällä kulki
yksinäinen mies--etukumarassa, molemmat kädet lyhyen takin taskuihin
työnnettyinä.
Vähänajettu tie oli äskeisen pyryn jäleltä epätasainen ja
tupertava. Kulkija tuijotti omaan lyhyeen varjoonsa, joka häilyi sinne
tänne hänen horjahtelevien askeleittensa mukaan.
»Niin olen nyt minäkin», ajatteli hän, »yhtä irrallinen ja
häilyväinen.»
Viima vihlasi vihaisemmin, mutta hän ei sitä tuntenut.
»Miksi näin piti tapahtua?» ajatteli hän taas. »Minun elämäni on
ollut nuhteeton ja kunniallinen. Harvoin mahtaa tämmöistä
sattuakaan. Miksikä juuri minulle piti tämä kolaus?»
Hän huomasi äkkiä kuunvaloiset rantatörmät suoraan edessään ja
pysähtyi--hän oli tullut järven päähän.
»Tästä minun pitäisi kääntyä?» huoahti hän raskaasti. »Vaan mitäs
minulla on enää siellä tekemistä?»
Hän tunsi sellaisen yksinäisyyden ja autiuden sielussaan, että jos
hänen edessään olisi ollut avanto, niin hän olisi aivan yhtä hyvin
voinut astua eteen- ja alaspäin, kuin kääntyä takaisin.
»Olen aina ihmetellyt kuinka ihmiset voivat sellaista tehdä. Nyt en
ihmettele. Kun ei ole maailmassa enää mitään, niin... Ja minulla
ei ole mitään--eikä ole ketään, joka kaipaisi--Karoliinaa
lukuunottamatta...»
Viima viilsi kylminä neuloina hänen ruumiinsa läpi--nyt hän sen tunsi,
kun oli pysähtynyt.
Hän kääntyi hitaasti. »Onhan yhdentekevää minnepäin kävelen», ajatteli
hän.
Mutta hänen ajatuksensa olivat sisarta muistaessa kääntyneet uusille
laduille.
»Nyt ne paiskasivat minulle vielä kerran _äpärän_ vasten silmiä!»
kuohui hän katkerana. »Ja ehkä _renkipojankin_? Ehkä renkipojan
äpärän entiselle renkipojalle ja äpärälle! Se vasta teko oli!»
Hän oli niin kuohuksissaan, että hän tuskin sai henkeä vedetyksi--nyt
kun viima hänen käännyttyään uhoi vasten kasvoja.
Ja niin hänen aivojensa läpi kulki koko hänen entinen elämänsä aina
tähän yöhön saakka. Isättömän pojan ilottomat lapsuudenvuodet,
vuosikymmenien taistelu, vastukset ja menestys, työn ilo, nuortuva
vanhuus, joka ikäänkuin vain lämpeni ja syveni loppua kohti--niinkuin
hyvän peltomiehen vaot syvenevät vuosi vuodelta.--Nyt tämä!
»Luulemme olevamme isännät ja herrat elämämme yli», jatkoi hän
mietteitään. »Silloin tulee pieni sallimuksen mutka ja kaikki
hajoaa--toinen mies tarttuu ohjaksiin ja sanoo: minä tässä isäntä
olen!»
Hän tunsi sinä hetkenä sallimuksen käden suureksi monisyltäiseksi
kämmeneksi, joka laskeutuu näkymättömänä takaapäin ihmisen hartioille
niin raskaana ja musertavana, ettei voi paikaltaan liikahtaa, eikä
enää ymmärrä mitään, ainoastaan tuntee sen painon.
»Ja onko tämä nyt Jumalan tahdosta?» ajatteli hän taas. »Mitä hän
minusta tahtoo? Olisin minä luullut noita neuvottavia olevan muita
ennen minua--niin minusta on näkynyt. Mitä hän tällä tarkottaa?»
Vaikka hän olisi kuinka miettinyt, niin hän ei voinut tuota tarkotusta
ymmärtää. Kelvottomat ihmiset--niin hän päätti--tässä olivat rypeneet
synnissä ja sitten vierittäneet kurjuutensa syyttömän niskoille.
»Tämäpäs merkillistä seulomista on!» huudahti hän ajatuksissaan.
»Ihminen koettaa ja koettaa parastaan--ja sitten tämmöinen loppu. Tätä
vartenko tässä on eletty? Mitä elämä sitten oikein on?»
Hän oli pysähtynyt ajatuksissaan. Hän kohotti päänsä ja katseli
ympärilleen kuin vastausta etsien.
Mutta kukaan ei vastannut. Kaikki oli yhtä kylmää, autiota ja mykkää
kuin hänen oma sielunsa.
»Elämä», päätti hän, »mitäs se muuta on kuin niinkuin tuo
tie. Kiemurtelee, tupertelee, ja tuolla jo häviää näkyvistä. Ja
ihminen on kuin nuo lumenrakeet, joita tuuli tuossa lennättelee. Nyt
tuonne--hetken päästä tänne--aina niinkuin tuuli heittelee.»--
Hän lähti jälleen eteenpäin.
»Menisinköhän papin puheille?» ajatteli hän hetken päästä. »Jos se
osaisi sanoa mitä tässä olisi tehtävä.»
Hän kulki pitkät matkat ajatellen tätä asiaa puolelta ja toiselta.
»Kyllä se sentään saapi jäädä», päätti hän vihdoin. »Ovat liian
nuoria, niin kappalainen kuin rovastinsijainen.--Mitäs ne
_tämmöisissä_ asioissa! Taitaa olla vain yksin selviteltävä--kun
se on yksin kannettavakin...»
Hän ajatteli kuitenkin edelleen, että olisi sentään kuin kuorman
kevennystä, jos voisi jonkun kanssa puhua.
»Paremminkin poikain kanssa», arveli hän. »Ne ovat hyviä poikia--ja
nyt minä niiden silmäykset ymmärrän: ne ovat kärsineet jo ennen
minua.--Vaan eihän sokea voi sokeata taluttaa.»
Hän huomasi tulleensa tien haaraumaan, ja pysähtyi hätkähtäen. Siinä
pieni sivutie nousi rinnettä ylös.
Siellä seisoi Hovi kuolleena ja aavemaisena. Hän näki korkeitten
koivujen varjojen huojuvan salaperäisesti hangella ja kuuli niiden
jäätyneitten varpujen hiljaisen kahinan ja naksahtelun viiman
kynsissä.
Ja tuolla oli riihimäki! Vanha, vinoon löngähtänyt riihi näkyi olevan
kaatumaisillaan--uudet hirsikasatkin näyttivät niin sortuvan
pelottavilta kuun kelmeässä valossa.
Kaikki nuo, jotka vielä muutamia tunteja takaperin tuntuivat omaisilta
ja rakkailta, näyttivät nyt kuolleilta ja luotaan karkottavilta.
Hänelle kiertyi vedet silmiin.
»Ei, eteenpäin minun täytyy, vaikka maailman loppuun!» Hän lähti taas
astumaan.
Mutta viima puski niin vihaisesti hänen ohuen vaatetuksensa läpi, että
häntä värisytti. Niin hän pysähtyi ja jäi miettimään.
»Voinhan sentään maata tämän yön pirtissä--menen sitten aamulla minne
menen.»
Kun hän astui rinnettä ylös, niin hänet yllätti kammottava tunne--hän
tunsi äkkiä itsensä _vanhaksi_.
Jalat tuntuivat taipumattoman jäykiltä. Niinkuin hän olisi ollut vanha
käyristynyt katajaseiväs, joka vain oman käyryytensä jäykkyydellä
vielä ponnisti eteenpäin.
»Mitähän vanhuus onkaan?» kysyi hän kauhistuneena. »Ei se aina ole
sairautta ja heikkouttakaan--se on muuta.»
Pirttirakennuksen edustalle päästyään hän pysähtyi, katsellen sitä
kuin vierasta taloa.
Silloin hän huomasi hämmästyksekseen Mikko-kissan istuvan katolla
uuninpiipun reunalla.
Se teki häneen omituisen vaikutuksen. Niinkuin se olisi ollut uusi
ilmiö tuossa suuressa käsittämättömässä elämänarvotuksessa, joka tänä
yönä oli hänen eteensä avautunut.
»Onko sinullakin sellaisia aatoksia, joita pakenet tuonne miettimään?»
ihmetteli hän.
Hän katseli pitkän aikaa ja tunsi itsensä liikutetuksi. Tuntui
omituiselta, mutta samalla lohdulliselta, että tuolla pään päällä oli
toinenkin elävä olento, joka hautoi yksinäisiä ajatuksia aivan
niinkuin hän itse hautoi.


12.

Päivä kului päivän perään Uutelan tietämättä oliko hän elävä vai
kuollut.
Hän eli yksinäisen ihmisen sisäistä elämää. Tänään korvensi tämä
tuska, huomenna toinen, tänään hän oli löytävinään jonkun selvyyttä
lupaavan rihmanpään, jo huomenna vaipui takaisin pimeyteen.
Yhden ainoan asian hän selvästi tunsi--ettei hän voinut toistaiseksi
mitään tehdä eikä minnekään lähteä, ennenkun pääsisi itsestään ja
elämästään selvyyteen.
Sen hän myöskin tunsi ytimiään myöten, että vanhuus oli hänet
lopullisesti yllättänyt, että hänen elämänlankaansa piti enää vain
hauraat päällyskuidut koossa.
* * * * *
Kun hän ensi kerran näki nuoren emännän, niin hän luuli olevansa
tyyni, niinkuin hän oli päättänyt tyynesti tiensä kulkea, tuli lopuksi
mikä tuli.
Mutta kun hän tahtomattaan osui katsahtamaan hänen pyöristyneeseen
vartaloonsa, niin hänet valtasi uudelleen kammottava halu mennä luo ja
sanaa sanomatta kuristaa hänet. Tai ainakin astua hänen eteensä ja
sylkeä häntä kaikkein nähden silmille sekä samalla huutaa koko
maailmalle se vääryys, mikä häntä kohtaan oli tehty.
Hänellä oli kuitenkin sen verran malttia, että ennätti ajatella
mihinkä se voisi johtaa. Ja kun hän näki Riitan vaanivan katseen, niin
hän koetti hymyillä, vaikka rinnassa yhä kuohui.
Hän ymmärsi nyt että Riitta tuon kaiken arvasi, oli kai arvannut jo
aikoja sitten. Silloin hänen ylpeytensä, yhteinen perhe- ja
hämäläistunteensa nousi uhmaavaan vastarintaan.
Kun hän nousi pöydästä, niin hän pakotti itsensä sanomaan ohimennen
nuorelle emännälle pari sanaa--jotta sen sai ymmärtää sekä Riitta että
sitä tietä muut, että tähän ei sivullisen sopinut sormeaan pistää.
Mutta sisäisesti häntä inhotti. Varsinkin iltasin, kun hän ihmishävyn
vuoksi oli pakotettu menemään samaan kamariin Mantan kanssa. Hän tosin
ikäänkuin ummisti silmänsä kaikelle, makasi erossa eikä koskaan
puhunut kahdenkesken mitään, vaan tekeytyi heti nukkuneeksi. Mutta
hänestä tuntui niinkuin hänet joka ilta olisi viety kidutuskammioon,
ja ensi aikoina hänen piti purra hammasta pidättyäkseen purkaumasta.
Vaan mitään muutakaan hän ei toistaiseksi voinut--vain kitua ja
vaieta.
* * * * *
Hän oli monesti koettanut tunkeutua asian ytimeen, tyynesti ja
puolueettomasti.
Olihan totta, että hän itse oli tähän avioliittoon halunnut. Mutta
että se olisi ollut Mantalle enemmän kuin kenellekään muulle
Keskitalon väestä vasten mieltä, siitä hänellä ei ennen ollut
aavistustakaan.
Nyt oli Hanna kuitenkin tuona onnettomana hetkenä sanonut jotain
sentapaista.
Tosin iällä oli eroa, sen hän myönsi. Mutta mitään tavatonta siinä ei
ollut, eikä tämä suinkaan ollut ainoa senlaatuinen tapaus. Ja miksei
Manta ollut sanonut silloin suoraan? Ei kai hän olisi ketään väkisin
nainut.--Miksei? Siinäpä se juuri vääryys oli!
Silloin hän muisti Keskitalon ja miten tärkeä hänen huonoille
asioilleen tämä naiminen oli ollut.
Keskitalo tässä syyllinen on! päätti hän. Jos hän olisi silloin
sanonut kuin mies: minä mielelläni tahtoisin, mutta tytär ei tahdo,
niin asia olisi ollut selvä.--Sitten ne Savoon pakenemiset ja muut
jalkajuonet!
Hänen vihansa alkoi kiehua Keskitaloa kohtaan. Hän päätti vetää tuon
raamattua lukevan ketun kaikesta tilille.
Mutta aina silloin tuli Hanna sinisine hätääntyneine silmineen ja
ristiinpuristettuine käsineen väliin--»älkää olko isälle vihainen, isä
on niin paljon kärsinyt!»
Tietysti, sen hän kyllä ymmärsi ja oli nähnytkin. Mutta se konna ei
ollut kärsinyt vielä kymmenettä osaakaan siitä, mitä oli ansainnut!
Niin kuluivat päivät Uutelan voimatta koskaan ottaa päättävää askelta.
He ikäänkuin välttivät toisiaan, eivätkä katsoneet koskaan toistensa
silmiin enemmän ruokapöydässä kuin muulloinkaan. Ja kun he puhuivat,
niin se koski ainoastaan käsillä olevaa asiaa tai työtä ja supistui
välttämättömiin sanoihin. Heidän välinsä olivat loppuneet.
Yksi asia oli Uutelalle selvä--että Keskitalon ja koko perheen piti
saada _kosto_, pelottava ja hirmuinen kosto, niinkuin heidän
tekonsakin häntä kohtaan oli ollut.
* * * * *
Keskitalolle nämä ajat olivat yhtä raskaat kuin Uutelallekin.--Entisen
levottomuuden sijaan oli tullut hiljaa jäytävä murhe.
Häntä vaivasi se, että heidän välinsä olivat yhä selvittämättä. Sillä
hän oli vilpittömästi halunnut täyttä selvitystä, nähtyään miten
ankarasti asia Uutelaan koski. Silloin se oli jäänyt, koska hän piti
parempana antaa Uutelan hiukan rauhottua. Mutta kun se ei tullut
silloin tehdyksi, niin se oli yhä jäänyt.
»Ehkä hän ymmärtää muutenkin kuinka kaikki on käynyt», ajatteli
hän. »Ja ehkä se on lopultakin hänelle parempi, ettei siitä puhuta,
koskei hän näy sitä itse haluavan.»
Mutta se yhä vaivasi häntä.
»Kun minä tietäisin mitä hän oikein sisässään hautoo?» tuskaili hän
toisinaan. »Kun hän kerrankin puhuisi--kiroisi, sadattelisi, ja vaikka
löisi, niin sekin olisi parempi!»
Hän oli pitkät ajat siinä toivossa, että Uutela itse purkautuisi ja
siten syntyisi selvitys.
Mutta Uutela oli vaiti ja hänen oma kuormansa oli päivästä päivään
sama.
Siihen liittyi vielä toinenkin huoli: kun edes Manta pysyisi
ihmisittäin! Sellaisessa tilassa olevasta ei mitään tiedä, vaikka
järveen menisi. »Tässä on niin monta vartioitavaa!» huokaili hän
raskaimpina hetkinään.
Viimein hän ikäänkuin tylsistyneenä jätti kaikki Jumalan
huomaan--varsinkin kun Uutela näytti kuitenkin tyyntyneen.
»Ehkä on parasta, että asiat kulkevat niinkuin ne itsestään kulkevat»,
ajatteli hän.
* * * * *
Uutelan ajatukset palasivat yhä nuoreen emäntään.
Tuo ihminen oli hänelle kuin arvotus. Selvää oli, että hänen
itsensäkin täytyi kauheasti kärsiä nykyisessä tilassaan.
Eräästä asiasta olisi Uutelan ennen muita tehnyt mieli saada
selvä. Oliko hänen aikaisempi elämänsä ollut puhdas? Nytkö vasta hän
lankesi, ja mikä oli perimäinen syy että hän teki näin julman teon,
jos entisyys oli kunniallinen?
Mutta mitenkä hän olisi siitä saanut selvän, paitsi ottamalla koko
asian puheeksi.
»Jos hän edes katuisi ja pyytäisi anteeksi!»
Ensi aikoina Uutela toivoi ja odotti sitä joka päivä. Ja hän oli
toisinaan huomaavinaan sentapaisia oireitakin--niinkuin rikollinen
olisi ollut nöyrempi, katseessa kuin anteeksipyynnön alku--puuttui
vain ensimäinen sana.
Uutela koetti pakottaa sen sanan esille--hän ikäänkuin pysähtyi
katseineen odottamaan. Mutta kun ei siitä ollut apua, niin hän tahtoi
hänet katseellaan lävistää: etkö ymmärrä mitä olet tehnyt?
Vaan silloin hän sai itse hämmästyä--nöyryys oli kuin poispyyhkäisty,
noista silmistä tuikahti häntä vastaan uhma ja viha.
»Mitä tämä merkitsee?» kyseli hän hämmentyneenä. »Se ei ollut enää
syyllisen katse.»
Ja niin hän alkoi taas miettiä.
»Onko tuolla ihmisellä miehen luonto, semmoinen ettei salli toisen
sekaantua asioihinsa? Ja käsittikö hän nyt tämän naimisen
sekaantumiseksi--ja tahtoi näyttää? Ja kun oli nainen, niin näytti
järjettömällä ja kauhealla tavalla?»
Niin hän kyseli. Ja silloin vyyhti alkoi käydä yhä
sekavammaksi. Tiesikö kukaan heistä mitä toiset olivat ajatelleet,
tehneet ja tarkottaneet? Vai kulkivatko he kaikki kuin sumussa, kukin
omia teitään, vaikka ulkonaisen elämän puolesta yhteenkuuluvina?
Kaikki kärsivät, sen hän näki, ja tuo muuttopuuha alkoi nyt kuvautua
hänelle tavattomana epätoivon tekona.
Se ikäänkuin lauhdutti hänen katkeruuttaan Keskitalolaisia
kohtaan--tuo, että he kaikki kärsivät. Heidän varmaan pitäisi puhua
keskenään, ajatteli hän, koska he kuitenkin olivat yhteiseen
onnettomuuteen sidotut.
Mutta kuka alottaa? Hänelle se oli mahdotonta, niin hän
tunsi--toisten, syyllisten, siinä oli alku tehtävä.
* * * * *
Oli kuitenkin yksi, jonka kanssa hän puheli.
Uutelan täytyi tunnustaa, että ellei Hannaa olisi ollut ja elleivät he
olisi tavallaan kuin yhdessä tätä kuormaa kantaneet, niin hän ei olisi
kestänyt.
Häntä ensin kovasti hävetti, että pahahenki oli saanut hänet silloin
niin valtaansa, että hän, vanha mies, oli tuon viattoman tytön edessä
puhunut sellaisia kauheuksia.
Mutta kun Hanna, ensi kertaa sen jälkeen hänet tavatessaan, katsoi
niin vilpittömästi silmiin ja ikäänkuin yhä toisti: kärsikää,
kärsikää, Jumala auttaa--niin hän ajatteli: ehkä hän sen ymmärsi.
Ja niin heidän välilleen syntyi varma suhde--isän ja tyttären
suhde. Tai enemmänkin: niinkuin tuo hento tyttönen olisi tahtonut
sovittaa mitä muut olivat rikkoneet.
Kun he tulivat toisiaan vastaan, niin he aina sanoivat ohimennen
jotain--katseilla. He ymmärsivät niin hyvin toistensa katseista
kaikki.
Aamuisin he tapasivat tavallisesti ensi kertaa separaattorin
ääressä--Uutelan kiertäessä konetta ja Hannan hoitaessa maitoja. Se
oli heidän hiljainen puheluhetkensä.
»Kuinkas tänään on?» kysyi Hanna sinisine katseineen nostaessaan
maitoa separaattoriin.
»Paremmin», nyökäytti Uutela kohottautuen koneen kammesta. »Ehkä tämä
tästä tasaantuu.»
»Niinkö?» vastasi tyttö iloisempana. Sitten he jatkoivat keskustelua
koko separoimisen ajan.
»Hänen kanssaan minä voisin puhua asian selväksi», ajatteli Uutela
toisinaan. »Hän tietää kaikki ja ymmärtää kaikki.»
Mutta hän ei olisi mistään hinnasta niin tehnyt eikä särkenyt sitä
hiljaista luottamusta, mikä heidän välillään oli.
* * * * *
Mutta itse asia pysyi ennallaan.
Uutela tunsi itsensä kuin rengiksi, joka huomaa mahdottomaksi enää
jatkaa palvelusta, mutta ei kuitenkaan rupea rivosuiseksi, vaan
koettaa äänetönnä ja raskasmielisenä raataa vuotensa loppuun.
Loppuun? Sepä se oli hänet epätoivoon painaa. Milloin tämä loppuu? Ja
mikä tämän loppu on?--Hän ei jaksanut koskaan ajatella sitä perille
saakka.
Joskus hän mietti: jos eroaisin sovinnossa, sanaa sanomatta--jättäisin
heille kaikki ja menisin omaa tietäni? Silloin tästä pääsisin ja
löytäisin rauhan.
Mutta häntä kauhistutti sekin ajatus, se häväistys, minkä hän sillä
teolla saattaisi koko hämäläisnimelle ja heille kaikille--kun asia
kuitenkin oli tavallaan yhteinen.
Niin kuluivat päivät. Aika kulki eteenpäin, vaikka elämä näytti
seisahtuneen.


13.

Pääsiäisenä hänelle vihdoin välähti ensimäinen valon säde.
Nuo päivät olivat heille kaikille jonkunlaista sisäisen levähdyksen
aikaa, jolloin raskaat ajatukset siirtyivät hetkiseksi toisaanne.
Vanhempi väki painautui juhlamuistoihin, Helka puolestaan kiikkui päivät
pitkät hämäläisessä pääsiäiskeinussaan, jonka veljet olivat laittaneet
ja jonka ääressä nuo jurot pojatkin ilostuivat uudelleen lapsiksi, sillä
he _tahtoivat_ ilostua.
Uutelan elämässä se muodosti käänteen.
Jo kiristorstai-yön vanhat kansantarinamuistot ja varsinkin sitten
kärsimyshistorian lukeminen johti hänet uudelleen itseään
tutkimaan. Siellä, kärsimyshistoriassa, oli ihmisiä, jotka olivat
vaikeana hetkenä kieltäneet totuuden ja sitten kärsineet
tunnonvaivoja. Häneen jäi tuosta kaikesta tällainen tunto: oliko
hänkin, Uutela, ehkä jotain kieltänyt ja lauloiko nyt hänelle,
niinkuin muinen Pietarille, muistuttaja?
Silloin hänelle selvisi, että hän todellakin oli jotain kieltänyt,
uskaltamatta koskaan penkoa pohjia myöten omaa osallisuuttaan asiassa.
Ikäänkuin Karoliina-sisar Hämeestä olisi tullut pääsiäishankia myöten
hänen luokseen ja sanonut:
»Emmekös me, veli, siitä silloin keskustelleet? Ja enkös minä
varottanut?»
»Niin on asia», täytyi hänen myöntää. »Kyllähän siitä oli puhe.»
»Mutta sinä vain tahdoit nuoren, ja nyt tuo nuoruus ja iän ero juuri
taisi tähän kompastukseen viedä.--Ethän sinä olisi vanhasta
huolinutkaan?»
»En, en olisikaan», vastasi hän rehellisesti.
Ja kun hän oli joutunut tähän saakka, niin hänen täytyi mennä vieläkin
pitemmälle--asioihin, joita ainoastaan hän itse tunsi.
»Totta sekin on», myönsi hän, vaikka se tunnustus pusersi tuskan ja
häpeän karpalot hänen otsalleen, »totta on, että minä joskus lankesin
siihen synnilliseen ajatukseen, että Maija-vainaa ikäänkuin eli liian
kauan--kun minä olin alunpitäin toisin ajatellut ja olisin sen niin
tahtonut.»
Hän tärisi sisällisestä liikutuksesta ajatellessaan millaisia haluja
ihmisen sydämen pohjassa riehuukaan, kun ne vain uskaltaa tunnustaa.
»Totta», jatkoi hän myönnytyksiään, »en minä ottanut Keskitalon
tytärtä työn avun tähden--en myös rakkauden tarpeesta--en mistään
tarpeesta--kyllä se oli muuta.»
Silloin hän ymmärsi, ettei heidän välillään ollut mitään oikeata
avioliittoa ollutkaan. Tai oikeastaan hän oli jo jonkun aikaa sen
ymmärtänyt, vaikkei tahtonut sitä tunnustaa. Hän tunsi rikkoneensa
elämän lakia vastaan kiinnittäessään itseensä nuoren ihmisen, jonka
toiveita ja tarpeita hän ei ollut ottanut lukuun, vaan ajatellut
ainoastaan itseään. Siis syyllinen, kanssarikollinen--hän itse!
Se oli raskas lopputulos, joka oli ensi hetkenä hänet maahan