Pakolaiset - 4

silloin Hämeessä taipuneet kohtaloonsa, nyt he koettivat epätoivon
vimmalla ikäänkuin luoda työn rintavarustuksen sitä lumituiskua
vastaan, joka oli tuleva. Ja nuoren elämänhalunsa voimalla heidän
onnistuikin toisina hetkinä unohtaa ja ajatella Uutelan tapaan, että
he vain tahtoivat näyttää mihin hämäläinen kelpasi.
Sisartaan, onnettomuuden alkusyytä, he vihasivat. He olivat
päättäneet sanoa hänelle kiukkuisia, karkeita sanoja tuosta
kaikesta. Ne jäivät Hämeessä sanomatta--ja jäivät yhä vieläkin. Sillä
sisar oli kuin perheen salaperäinen kohtalo: iloton ja kyyneletön,
lyijynharmaa ja sulettu. Hänen ajatuksiaan ei kukaan voinut edes
katseista lukea, eikä myöskään häneen loukkaavasti kajota.
Raskaimmin nykyinen olotila painoi hentoa Hannaa. Hänen ajatuksissaan
heidän oma onnettomuutensa tavallaan pieneni sen vääryyden rinnalla,
mikä Uutelalle oli tapahtunut. Elämä oli kuin arvotus. Kuinka sisar,
syyllinen, ei ollut edes hellempi ja nöyrempi Uutelalle? Uutela oli
niin hyvä. Kun hän toisinaan katseli hänen jälkeensä, ukon hääriessä
toimekkaana ja hymyilevänä, niin hän oli vähällä purskahtaa itkuun.
Helkastakin, joka ei koko perhesalaisuudesta mitään tiennyt, tuntui
niinkuin elämä olisi muuttunut surullisemmaksi. Hän seisoi joskus
pitkät hetket äidin vieressä, mieli täynnä kaikenmoisia kysymyksiä.
Mutta hän ei uskaltanut niitä esittää. Se kaiketi oli sitä, kun hän
niin ikävöi Hämettä, eivätkä muut ikävöineet--päätteli hän.
Kaikkien heidän keskellään liikkui vanha emäntä kuin leuto syyspäivä,
joka yhä paksunevan pilvikerroksen läpi kuitenkin koettaa
aurinkoisesti hymyillä.
Niin kuluivat päivät raskaina ja harmaina yhteisessä äänettömyydessä,
jota ei kukaan uskaltanut rikkoa.
* * * * *
Aikaa myöten tuli levottomuutta herättävä lisävaikutin--ympäristö.
Tuntui niinkuin _se_ aikoisi sekaantua asiaan ja murtaa äänettömyyden.
Omasta puolestaan he välttivät kaikkia lähempiä suhteita savolaisten
kanssa. Mutta ympäristö ei ollut yhtä kylmä. Se tarkasti heidän eloaan
ja oloaan päivä päivältä. Työntekijöitä nuo hämäläiset ovat, sen he
myönsivät, mutta kaikessa muussa oli jotain, josta savolainen
sukkeluus tekasi sujuvasanaisen pilan.
Ne tulivat aikaa myöten heidänkin korviinsa. Omien torpparien ja
loisten vaimot ne toivat hiljaisena supatuksena--niinkuin olivat
niiden aiheet ensin itse talosta vieneet. Se alkoi hermostuttaa,
sillä se kaivoi heidän hämäläispohjaansa ja ennusti pahaa
perhesalaisuudellekin.
Keskitalo kyllä koetti pitää purjeita koholla, mutta se ei oikein
onnistunut; sekä hän itse että toiset tunsivat että hän _koetti_.
Ainoa, joka seisoi hymysuisena hämäläismaaperässään, oli Uutela.
Jokainen tunsi että hän todella asteli omissa saappaissaan eikä
ainoastaan koettanut.
Heti joulun jälkeen oli muuan juttu, joka koski heihin sangen
kipeästi, sillä se satutti arkaan kohtaan.
He olivat toki liikkuneet sen verran torppariensa ja loistensa
mökeissä, että olivat huomanneet siisteyden tällä Savon kulmalla
olevan aivan erikoisen. Nyt kierteli kylällä pila, että uudet
tulokkaat olivat siitä maasta kotoisin, jossa lattiat ja ikkunat
pestään kaksi kertaa vuodessa, jouluksi ja juhannukseksi. Mutta kun
Hovin entiset haltijat olivat pesseet juuri ennen muuttoaan, niin
uusia asukkaita kohtasi sellainen onni, että he pelastuivat tuosta
toisesta puolivuotispesusta kokonaan!
Se harmitti, varsinkin naisväkeä. Uutela yksin naureskeli.
»Joo, kyllä näkee että te lattioita ja ikkunanpieliä pesette, kyllä
sen pelloista näkee», myhäili hän kerran Hovin savolaiselle Riitta
piialle ja saapuville sattuneelle loisen vaimolle. »Ja kun teillä on
niin paljon sitä ryssän-jauhopussien pesemistäkin! Meidän puolessa
pestään peltoja, ja viljapusseja käytetään pakarain alla kaupunkiin
mennessä eikä kaupungista tullessa, niinkuin täälläpäin!»
»Sillälailla hämäläinen antaa!» iloitsivat toiset. Uutela oli kuin
heidän turvansa. Mutta kuinka kauan? Se ajatus sai heidät
tällaisinakin hetkinä sisäisesti värähtämään.
Toiseen vielä harmillisempaan juttuun antoi Uutela itse aihetta. Kylää
kiersi pila, että hämäläiset ovat niin perinpohjaista väkeä, jotta
syövät perunatkin kuorineen.
Se katkeroitti heitä pitkät ajat, mutta kukaan ei uskaltanut siitä
Uutelalle huomauttaa.
Vihdoin nuori emäntä, kun he kerran istuivat aamiaispöydässä, ei
voinut enää itseään pidättää, vaan sanoi arasti, värähtävällä äänellä:
»Kun Uutelakin kuorisi perunat--kun pilkkaavat pitkin kylää, että me
syömme perunankuoria.»
Uutela keskeytti puremisen ja katsahti pitkään.
»Vai pilkkaavat hämäläisiä perunain tähden?» sanoi hän--äänestä kuuli
että asia tällä kertaa koski häneenkin. »No», jatkoi hän, »minä olen
koko ikäni syönyt kuorimatta, mutta ei minun sen synnin tähden vielä
ole tarvinnut pitkiäliuskoja kirjotella.»
Ääni puraisi--jokainen ymmärsi että se puraisi savolaisten taipumusta
vekselikauppoihin.
Keskitalo iski myönnyttäen silmää, muutkin tunsivat helpotusta.
»Ja minä luulen», lisäsi Uutela taas tyynesti hymyillen ja pistäen
kokonaisen kuorimattoman perunan tahallisen huomattavasti suuhunsa,
»minä luulen että kunhan tästä päästään heinä-aikaan, niin taitaisi
näille Savon herrasväille kelvata kuoret ilman sisustakin--kun olisi
edes niitä!»
Muut hymyilivät, mutta Riitan silmissä välähti. Hän kohotti päänsä ja
aikoi vastata kaikkien savolaisten puolesta. Vaan hän muisti samalla
olevansa palvelija ja piti viisaampana sillä kertaa vaieta.
* * * * *
Tämmöiset pikku kohtaukset veivät aina muutamia päiviä eteenpäin.
Uutelan sisäinen tasapaino, hiljainen sanavalmeus ja nuorekas työinto
piti tavallaan heitäkin pystyssä tässä omituisessa pakolaiselämässä,
joka ikäänkuin häilyi unen ja toden rajoilla.
»Ihmeellinen mies!» ajattelivat he, tuntien yhtä rintaa kunnioitusta
ja pelkoa häntä kohtaan. Tähän asti oli Manta ollut heidän kaamea
kohtalonsa, nyt kohosi Uutela rinnalle. Noihin kahteen keskittyi
kaikki, muut olivat vain todistajia sille, mitä lopullisesti tuleva
oli.
Uutela itse oli kokonaan unohtanut ne pienet epäluuloisuuden idut,
jotka Hämeestä lähdettäessä pyrkivät mieleen nousemaan. Hän oli tullut
päivä päivältä yhä enemmän vakuutetuksi, että heidän talonkauppansa
oli hyvä. Ja vaikkapa se olisi ollut huonokin, niin hän ei olisi
katunut, sillä se oli siirtänyt hänet uuteen, rikkaaseen,
nuorruttavaan elämään, joka sai aatokset askaroimaan valveilla ja
unissa.
Hovi ja sen tulevaisuus oli nykyään hänelle kaikki kaikessa. Hän
tuskin muisti olevansa naimisissa, eikä hänellä ollut Mantan suhteen
mitään valittamista--kaikki meni hiljaa ja tasaisesti.
Yhden ainoan kerran nuo vanhat epäilykset olivat nostaneet päätään.
Hän oli tullut sattumalta keittiöön, jossa Riitta ja eräs
savolaiseukko hääräilivät kahden ja silloin kuullut muutaman
lauseenkatkelman: Niinkuin noilla hämäläisillä olisi joku--
»Siis vieraatkin ovat jotain huomanneet?» välähti hänen mielessään. Ja
hän alkoi taas ajatuksissaan penkoa noita vanhoja epäluuloja ja sen
jatkona kaikenlaisia lisäpiirteitä viikkojen varsilta.
Jotain salaperäistä niissä näytti olevankin, kun niitä ajatteli näin
yhtäjaksoisena ketjuna. Se kiihotti häntä ikäänkuin pitämään heitä
salaa silmällä.
Eikä tuloksetta! Eikös Keskitalon silmä ikäänkuin vältellyt? Ja
pojat--on niissäkin jotain, aivan varmaan!
Mutta taas seuraavana päivänä hän ei huomannut mitään.
Häntä alkoi hävettää, että hän, vanha mies, noin oli ruvennut
epäilemään omaa huoneväkeä ja sukulaisia, vaikka ponnisteltiin
yhteisen asian puolesta. Jokainen tietysti eli oman luonnonlaatunsa
mukaan. Ja että vieraissa oloissa eläminen oli heille, ikänsä samalla
turpeella asuneille, oudompaa kuin hänelle--pitihän hänen se ymmärtää.
Niin hälveni tuo hetkellinen pilvenhäive. Hän oli taas kevyt ja raitis
mieleltään niinkuin ne kesää kohti kulkevat kevättalven päivät, joita
paraikaa elettiin.


9.

Keskitalo makasi eräänä yönä levottomana vuoteessaan ja näki unta.
Hän oli istuvinaan Hovin salissa peilin edessä ja tasottelevinaan
saksilla partaansa.
Silloin hän huomasi kauhukseen, että parta ja tukka olivat jo aivan
harmaat. Ja vielä enemmän: hänen kasvonsa olivat niin laihat, ettei
niissä ollut jälellä muuta kuin luu ja nahka.
Keskitalo pelästyi ja tunsi samana hetkenä itsensä niin heikoksi, että
sakset tärisivät kädessä.
Hän ei ollut huomannut, että Helka oli tullut sisään.
»Kyllähän minä tiedän minkätähden isä on niin laihtunut...» kuiskasi
tyttö salaperäisesti aivan hänen korvansa juuressa.
Keskitalo kääntyi hätkähtäen.
»Älä höpise!» huusi hän suuttuneena. »Et sinä mitään tiedä!»
Tyttö oli sillä välin juossut oven luo ja huusi sieltä ilkeästi
nauraen:
»Tiedän vain, kyllä jo tiedän sen asian!» Sitten hän juoksi pakoon.
»Nyt se tulee ilmi, nyt se tulee ilmi, kun tyttökin jo tietää!»
hätäili Keskitalo. Hän tunsi hikoilevansa koko ruumiiltaan.
»Silloin on rintatauti pahalla puolella, kun ihminen alkaa hikoilla!»
välähti hänen mieleensä kuin kuolemantuomio. Hän tunsi värisevänsä
vilusta.
Mutta hän huomasi samalla, että ulkona pihalla paistoi kesäinen
aurinko.
»Menen vähän päivänpaisteeseen lämmittelemään ja miettimään mitä on
tehtävä», ajatteli hän.
Hän oli niin heikko, että jaksoi vaivoin pihalle saakka. Sinne
päästyään hän heittäytyi pehmeälle nurmelle selälleen.
Mutta hän ei ennättänyt mitään ajatella, sillä hän huomasi samassa
että pojat olivat tallin luona. Vihtori oli kasvoiltaan kamalan
näköinen ja ruoski hurjasti Liinua sitolkkahihnalla.
»Mitäs nyt hulluttelet?» huusi Hanna, juosten avopäin poikain luo.
»Miksikäs isä ei ilmota mihinkä hän ne varastetut rahat piilotti, että
saisi viedä takaisin ja sopia ihmisten kanssa!» huusi Vihtori.
»Älä huuda niin kovaa!» rukoili Hanna.
»Huudan minä, nyt sen saapi kuulla koko maailma!»
»Se on oikein!» huusi Kallekin hampaitaan kiristellen ja heitellen
työkaluja pitkin pihaa.
Keskitalo tunsi tuskanhien valuvan pitkin ruumistaan. Samassa hän
huomasi aitan luona tulevan juosten taloon joukon entisiä tuttuja
hämäläisiä.
»Tuolla se Savon-karkuri on!» huusi eräs osottaen Keskitaloa.
Keskitalo tahtoi juosta pakoon, mutta tunsi itsensä niin heikoksi,
ettei voinut edes nousta istumaan.
Joukko oli nyt aivan hänen edessään.
»Aika kelmi sinä Keskitalo sentään olit!» sanoi etumaisena seisova
mies halveksivasti. »Anna rahat pois!»
Keskitalo häpesi niin, ettei osannut sanoa mitään.
»Eikös emäntä tiedä missä ne ovat?» kysyi taas mies.--»Tottahan mies
vaimolleen puhuu?»
»Ei, en tiedä», vakuutti emäntä itkusilmin. »Minä olen odottanut
viikosta viikkoon, vaan se ei puhu minullekaan niistä mitään.»
»Kyllä minä tiedän», huusi Manta aitan portailta, heilutellen aitan
avainta uhkaavasti kädessään.
Keskitalon valtasi hätä: »Aikooko se hullu nyt ilmottaa, että ne ovat
ruislaarissa?»
»Kyllä minä tiedän, sillä me ne yhdessä varastettiin!» huusi tytär yhä
kovemmalla äänellä. »Mutta sanokoon itse.»
»Se ei ole totta!» tahtoi Keskitalo huutaa. »Manta varasti ja minä
vain piilotin, ettei tulisi talolle häpeä.» Mutta hän ei saanut ääntä
esiin, vaikka olisi kuinka koettanut.
Silloin hän huomasi Uutelan edessään. Häntä pyörrytti--Uutelanhan ne
rahat olivatkin, muut vain olivat häntä auttamassa.
»Kyllähän minä olen koko ajan tiennyt, että sinulla on jotain ollut»,
sanoi Uutela hiljaa. »Ilmota nyt, miesparka, viimeinkin--koetetaan
sopia.»
Keskitalo olisi nyt tahtonut puhua Uutelan kanssa kahdenkesken, mutta
hän ei taaskaan saanut ääntä esiin.
»Aika roisto!» huusivat hämäläiset suuttuneina. Ja savolaiset, joita
oli nyt kertynyt piha puolilleen, Rimpiläinen etunenässä, nauroivat
niin pilkallisesti, että hänen täytyi sulkea silmänsä.
»Älkää hätäilkö, miehet», sanoi Uutela. »Tulkaa vähän tänne!»
Keskitalo huomasi nyt Uutelan jauhoisesta takista että hän olikin
mylläri, ja että hänen tuulimyllynsä seisoi aivan tallin
päässä. Kaikki menivät Uutelan jälessä myllyn luo.
»Puhaltakaa lujasti siipiin, että saadaan enemmän vauhtia!» kehotti
Uutela.
Kaikki puhalsivat voimiensa takaa, hämäläiset ja savolaiset, jopa
Riitta piika ja omien loisten vaimotkin joukossa. Siipien pyörintä
kasvoi hetki hetkeltä yhä hurjemmaksi.
Silloin myllyn päällyskivi singahti humahtaen seinän läpi ja lensi
ilmassa Keskitaloa kohti, yhä hurjasti pyörien.
»Jokos ilmotat?» kysyi Uutela kävellen kiven alla.
Kivi läheni ja läheni, nyt se oli aivan Keskitalon kohdalla, pyörien
että säkenöi.
»Jokos ilmotat?» kysyi Uutela taas viitaten kädellään, jolloin kivi
laskeutui Keskitalon rinnan kohdalle.
Hiki juoksi virtana Keskitalosta tuota hirvittävää pyörimistä
katsellessaan. »Jo, jo!» huusi hän kaikin voimin.
Mutta se ei mahtanut kuulua, koska Uutela sanoi harmistuneena: »Kyllä
sinä nyt ilmotat!» ja viittasi kädellään--kivi laskeutui rusahtaen
hänen rintansa päälle.
»Jo, jo!» parkasi Keskitalo viimeisillä voimillaan.
* * * * *
»Kustaa, Kustaa--joko sinua taas painajainen ahdistaa?» puheli emäntä
hätääntyneenä, nousten vuoteessa istualleen.
Keskitalon rintaa kuristi niin, että hän tuskin sai henkeä
vedetyksi. Kesti hetken, ennenkuin hän pääsi selville että se oli vain
unta.
»Anna minun vähän levähtää, puhutaan sitten», sanoi hän nojaten
väsyneesti päänsä vaimonsa olkapäähän.
Vaimo ei puhunut mitään, ainoastaan laski kätensä hänen
kylmänhikevälle otsalleen, jolloin toinen vähitellen rauhottui.
»Juuri niinkuin unessa», ajatteli Keskitalo. »Heikoksi minä olen
tullut ja harmaaksi, ja hikoilen öisin. Kaikki odottavat, että minä
sen vihdoin tekisin.»
Nyt hän ymmärsi mistä hänen kauhea unensa oli johtunut: hän oli nähnyt
poikien illalla purkavan salamyhkää jotain Hannalle. Hän arvasi hyvin,
mitä he purkivat--kohta he purkavat hänelle itselleen.
Merkillistä! Silloin Hämeessä oli Uutelalle ilmottaminen tuntunut
pikku asialta muuttosuunnitelman moniin vaikeuksiin verrattuna. Mutta
nyt, kun aika oli tullut, hän huomasikin että siihen lopullisesti
sisältyi _kaikki_. Ja niin hän oli viime viikot elänyt alituisessa
ahdistuksessa, jota vielä lisäsi se ettei hän voinut edes puhua siitä
vaimonsa kanssa, koska tahtoi häntä säästää ja kantaa yksin tämän
kauhean kuorman. Sitäpaitsi hän oli aivan viimeiseen saakka odottanut
jotain ihmeellistä sallimuksen sattumaa, tapaturmaa tai muuta, joka
heidät yhdellä iskulla pelastaisi.
Nyt hän ymmärsi että näin ei voinut enää jatkua. Heidän täytyi puhua
ja sitten tehdä, mikä tehtävä oli.
Emäntä ilostui että Keskitalo vihdoinkin otti asian puheeksi.
Mutta he olivat yhtä neuvottomia molemmat. Selvää oli ainoastaan että
kärsimyksestä oli tehtävä loppu.
»En minä ymmärrä mitään muuta, kuin että täytyy puhua kaikki
Uutelalle, niinkuin asia on», huokasi emäntä. »Täytyy luottaa Uutelan
hyvyyteen ja Jumalan armoon, ei tässä omat voimat kuitenkaan auta. Ja
niin minä uskon, että olisi ollut parempi, jos se olisi ilmotettu
mitään salaamatta jo silloin Hämeessä.»
Sitä ei Keskitalo voinut nykyisessä ahdistuksessaan myöntää; jotain
tämän muuton kautta oli voitettu. Eikä hän voinut vieläkään kokonaan
luopua siitä toivosta, että kaikki voisi sentään suoriutua hyvin, kun
vain ei hätäile. Siinä tosin oli eräs pelottavan hämärä kohta, jota
hän vasta viime aikoina oli ruvennut tarkemmin ajattelemaan. Epäluulo
tietysti Uutelassa joka tapauksessa syntyy. Mutta onko hän ehkä aivan
varmakin, ettei lapsi voi olla hänen--silloin voi tapahtua mitä
tahansa.
Sen pitemmälle he eivät sinä yönä päässeet, vaikka valvoivat
tuntikausia.
* * * * *
Sulku oli kuitenkin murrettu, he neuvottelivat nyt hiljaisesti joka
päivä.
Tai oikeammin piinasivat toisiaan. Sillä mitään helpotusta nämä
neuvottelut eivät tuottaneet, päinvastoin painoivat yhä syvempään
toivottomuuteen. Jos Uutela ainoastaan epäilee, niin kaikki voi
vähitellen tasaantua, mutta jos hän on aivan varma--mitä silloin?
Keskitalo alkoi ahdistuksessaan taas turvautua yhä enemmän
raamattuun. Se kuitenkin aina lohdutti ja vahvisti, kärsimyksistä ja
vaikeista päivistä kun sielläkin kerrottiin. Varsinkin Daavidin
viimeisten elinvuotten häpeä ja raskaat kärsimykset lastensa tähden
olivat niin ihmeellisesti hänen oman kohtalonsa kaltaiset.
Hänen lukuharrastuksensa eivät jääneet Uutelalta huomaamatta.
»Kovin ahkerasti olet ruvennut lueskelemaan», sanoi hän kerran
hyvänsävyisesti.
Keskitalo säpsähti ja katsahti tutkivasti Uutelaa silmiin, vaan ei
huomannut mitään epäilyttävää.
»Olen aina sitä harrastanut», sanoi hän väsyneesti. »Ja kun on sairas
ja elää vieraassa paikassa, niin tuntee entistä selvemmin että
muukalaisia ja matkamiehiähän täällä ollaankin.»
»Onhan se niinkin--ja kuinka kunkin luonto on», vastasi Uutela. »Minä
en paljon perusta lukemiseen, kun en ole tottunut. Ja kun koettaa aina
tehdä kaikille ihmisille oikein, niin tottahan sitten mahtaa joutua
hyvään paikkaan--mihinkäs siitä pääsee.»
Keskitalo katsahti häneen tutkivasti, mutta ei huomannut Uutelassa
muuta kuin järkähtämättömän luottamuksen siihen mitä sanoi. Hän
huoahti syvään. Mutta samalla hänen mielessään välähti että nyt oli
sopiva tilaisuus ikäänkuin valmistaa Uutelaa siihen, mikä tuleva oli.
»Niin, sinnehän sitä kaikki toivomme», sanoi hän. »Mutta tie on ahdas
ja portti kaita--tarkotan että monen kärsimyksen ja koettelemuksen
kautta meidän on kulkeminen, ennenkuin olemme kelvolliset.»
Uutela kuunteli hartaasti, sillä se oli hänenkin mielestään kauniisti
puhuttu. Mutta omassa uskossaan hän oli järkähtämätön.
»Niin, niin, kaikkihan se tietysti hyväksi on», päätti hän
noustessaan. »Mutta siihen minä sentään vahvimmasti luotan, että kun
vain ei tee koskaan vääryyttä, niin totta sitten täytyy hyvin
päättyä.»
Keskitalo katseli pitkään hänen jälkeensä.
Ei siitä keskustelusta tainnut paljon apua olla, ajatteli hän--tunsipa
suorastaan pistosta rinnassaan sen johdosta, mitä toinen oli sanonut.
Siitä hetkestä hänen suhteensa Uutelaan muuttui vieläkin
tuskallisemmaksi. Hän alkoi tuntea aivan tunnonvaivoja nähdessään
kuinka hyvässä uskossa toinen raatoi. Ja mikäs Uutelan oli raataessa,
ei suinkaan hän ollut tehnyt kenellekään vääryyttä. Keskitaloa
suorastaan vaivasi, että Uutela oli tuollainen malli-ihminen. Jos hän
olisi ollut laiska, ilkeä, juoppo tai miten tahansa virheellinen, niin
olisi tuntunut paljoa helpommalta--hän olisi silloin tavallaan
kohtalonsa ansainnut.
Niin kului päivä päivän perään Keskitalon voimatta koskaan päättää:
tänään se on tapahtuva!
* * * * *
Silloin sattui aivan mitätön tapaus, joka katkaisi kaikki
aprikoimiset.
He istuivat kaikin päivällispöydässä ja söivät vastapoikineen lehmän
nuoresta maidosta keitettyä »patajuustoa». Se oli heidän mielestään
erikoisesti hämäläistä, koska se oli harvinaista--siksi vallitsi
pöydässä koko aterian ajan lämmin kotitunnelma.
He olivat juuri lopettamaisillaan, kun Uutela jutun jatkoksi naurahti,
tavallaan kuin Riitalle kiusaa tehden:
»Hyvin näkyy näillä hämäläisillä ruuilla tulevan Savossakin
toimeen. Pojat punottavat kuin kirkon seinä»--hän vilkasi myhäillen
Mantaan--»ja nuori emäntäkin on tullut aina vaan tyllyräisemmäksi.»
Se lause iski niin, että kuulijat tunsivat kivettyvänsä sinä
silmänräpäyksenä. Keskitalo luuli tukehtuvansa, muut katsahtivat
hämmästyneinä toisiinsa, Riitan silmissä välähti salaperäisesti ja
nuori emäntä karahti verentipahtavan punaiseksi.
Uutela huomasi ainoastaan viimemainitun.
»Mitäs siinä nyt punastelet», myhäili hän yhä
tyytyväisempänä. »Tottahan pulska emäntä on talolle kunniaksi.» Hän
katsahti nauraen Riittaan. »Savolaisenkin mielestä--vai kuinka?»
»Niin-niin», pani Riitta lyhyeen ja hänen silmänsä taas
pilkahtivat. Uutela käsitti sen pilkahduksen omalla tavallaan ja
vilautti vastaan--muita se kauhistutti.
Keskitalo oli sillä välin saanut yskäkohtauksen ja nousi
pöydästä. Samalla kertaa nousivat muutkin, mennen kiireisesti kukin
tietään. Mutta Keskitalo painautui penkille ja yski, emännän seisoessa
vedet silmissä vieressä ja taputellen hiljaa hänen hartioitaan.
Uutela nousi viimeksi, yhä vielä hiljaa hymyillen. Hän pysähtyi
rykivän Keskitalon eteen:
»Pahaksi on tuo yskäsi tullut, kyllä pitäisi taas mennä tohtorin
puheille», sanoi hän osanottavasti.
Sitten hän lähti hiljalleen pihan poikki pirttirakennukseen.
* * * * *
Kohtalon käsi oli siis kirjottanut tuomionsa. Jokainen tunsi sen
musertavan kaikkivaltaisuuden.
Keskitalo itse oli aivankuin lamautunut. Hän vetäytyi vanhan emännän
kanssa kamariin, kykenemättä enää iltapäivällä työhön.
Itse asiasta heillä ei ollut paljoakaan puhumista, kysymys oli vain
hetkestä. Ja sen Keskitalo siirsi huomiseen, sillä tänään hän ei olisi
mitenkään voinut astua tuolla asialla Uutelan eteen.
Hän luki raamattua, emännän istuessa vieressä ja kuunnellessa. He
vaihtoivat tuskin sanaa keskenään, mutta tunsivat liittyvänsä entistä
lujemmin yhteen ja tukevansa ja turvaavansa toisiaan paraiten
näin--välillä se täydellinen keskinäinen ymmärtämys, joka ei enää
sanoja kaipaa.
Kun emäntä illallisaikaan oli keittiön puolella, valtasi Keskitalon
yksinjäätyään taas synkät mietteet. Hänen mieltään vielä kerran
poltti ajatus, olisiko kovin suuri synti koettaa menettää ihmisalku,
joka ei siitä tulisi mitään kärsimään, ja pelastaa puolikymmentä
tuskassa kiemurtelevaa ihmistä--ehkä estää tapahtumia, joiden laatua
ei kukaan voinut tänä hetkenä arvata?
Hän harkitsi sitä tällä kertaa kylmästi, sillä tuska oli hänet
jähmetyttänyt. Mutta kun emäntä tuli ja he taas istuivat kahden, niin
nuo ajatukset karkottuivat kauas--ne olivat vieraita sille
mielialalle, joka heidät nyt ympäröi.
Illallisen jälkeen tuli Vihtori kamariin. Hän sanoi heti ovesta
sisään astuttuaan--ikäänkuin peläten sen muuten jäävän sanomatta--
itkunsekaisena tyrskähdyksenä, että siitä nyt oli tehtävä joku selvä--
e eivät jaksa enää kestää. Ja kääntyi paikalla mennäkseen.
»Huomenna», sanoi isä lyhyesti. »Mutta antakaa minun itse valita
hetki.»
Sitten he taas lukivat.
»Huomenna tähän aikaan on kaikki selvänä--millähän lailla sitten on»,
sanoi Keskitalo raskaasti, kun he laskeutuivat levolle.
Sinä yönä hän ei nukkunut.
Hän ajatteli ihmisen tekoja ja niiden seurauksia. Nyt vasta hän
ymmärsi että kauheinta, mikä ihmistä voi kohdata, on rikoksentapainen
salaisuuden kantaminen. Kun ei siitä kuitenkaan pääse pakoon, vaan se
seuraa askel askeleelta jälessä.


10.

Se päivä valkeni, pakkasharmaana ja raskaana.
Sinä aamuna Keskitalo ja vainionsa rukoilivat hartaasti, että tämä
heidän elämänsä raskain päivä, josta niin monen ihmisen onni ja
onnettomuus riippui, päättyisi hyvin.
Emännän mentyä aamuaskareilleen Keskitalo jäi vielä lukemaan.
Kun hän sitten vähää ennen aamiaista ilmestyi muiden joukkoon, tunsi
hän itsensä jääkylmän tyyneksi, niinkuin se joka kulkee kohtalonsa
tietä voimatta väistyä oikealle taikka vasemmalle.
Aamiaispöydässä istuttiin kuin kirkossa. Ainoastaan Uutela puheli
jonkun verran, mutta hänkin vähän, sillä hän ylipäätään ajatteli
enemmän kuin puhui.
Aamiaisen jälkeen se oli tapahtuva.
Keskitalosta tuntui niinkuin kohtalo kaikessa ankaruudessaan kuitenkin
olisi nyökäyttänyt hänelle rohkaisevasti päätä. Sillä pojat ajoivat
paraillaan uuden riihirivin rakennushirsiä metsästä ja hän Uutelan
kanssa niitä veisteli kotona rakennuspaikalla. Siellä loitolla
riihimäellä he sitten kahden suorisivat asiansa.
Yhden ainoan pikku järjestelyn hän piti tarpeellisena--hän antoi
Riitan mennä kaukana asuvaa äitiään katsomaan. Mutta siinäkin asiassa
kohtalo oli lempeä: Riitta oli jo monesti siitä puhunut, niin että
tarvitsi vain ilmoittaa että nyt se sopi. Ja tällä kertaa hän ei
välittänyt vähääkään välähtivätkö ehkä Riitan silmät vai ei--pääasia
oli, ettei läheisyydessä ollut syrjäistä silmää näkijänä.
* * * * *
He olivat vihdoin kahden--aukealla riihimäellä, suurten hirsikasojen
keskellä.
Keskitalon hetki oli tullut.
Mutta silloin hänet valtasi äkkiä sellainen pelko, että hän rupesi
vapisemaan. Se oli Uutelan kädessä välähtelevä kirves, joka tämän
kammon synnytti.
»Täällä voi tapahtua vaikka miesmurha!» ajatteli hän. »Sisällä on se
tehtävä.»
Nyt vasta hänelle selvisi miten hirvittävä asia miehen aviokunnian
loukkaaminen oli. Hän piti aivan luonnollisena, että jos Uutela
vähääkään epäilisi, niin hän sanaa sanomatta iskisi häntä kirveellään,
jos hän nyt täällä puhuisi. Ja että hän epäilee, se oli liiankin
selvää.
Sinä hetkenä hänen aamuinen mielenmalttinsa horjahti.
»Jos koettaisi saada Mantan itsensä puhumaan?» hätäili hän.
Mutta hän huomasi sen liian kurjaksi, sitäpaitsi hän tiesi ettei tytär
missään tapauksessa olisi suostunut.
Silloin hänen henkensä suunnitteleva ja järjestelevä jänne taasen
pingottui. Hän huomasi jättäneensä kokonaan varteen ottamatta kaikki
varovaisuustoimenpiteet, ja alkoi niitä ajatella.
Niin kului päivä puolisiin.
Pojat katsahtivat häneen kysyvin, jännittynein silmäyksin, kun he
saapuivat hirsikuormineen rakennuspaikalle.
»Ei vielä, odottakaa!» vastasi hän tyynnyttävästi katseellaan.
»Ei vielä, kyllä selitän», sanoi hän ohimennen vanhalle emännälle,
päivälliselle tullessaan.
»Ei vielä ... kohta», vastasi hän pöytään istuttaessa Hannan
pelokkaaseen katseeseen.
Päivälliseltä noustaessa hän sanoi Uutelalle:
»Minun taitaa täytyä jäädä vähän levähtämään, kyllä tulen jälessä heti
kun jaksan.»
»Lepäile sinä vaan itsesi terveeksi, kyllä minä siellä yksinkin
toimeen tulen», vastasi Uutela.
* * * * *
Keskitalo todella lepäili--jyskyttävin ohimoin, kattoon
tuijottaen--aina siihen saakka, kunnes vanha emäntä rupesi
iltapäiväkahvia keittämään. Silloin hän nousi.
Ensi työkseen hän korjasi kaikki kirveet, veitset ja muut teräaseet
varmoihin paikkoihin.
Kun kahvi oli valmis, lähetti hän Helkan kylän toisessa päässä olevaan
puotiin ostoksille ja käski hänen ohimennessään kutsumaan Uutelan
kahville.
Sitten hän sanotutti Mantalle, että hän pysytelköön omassa kamarissaan
ja ottakoon avaimen suulta pois.
Sen tehtyään hän istahti keittiön penkille ja odotti.
Uutela tuli punaposkisena ja hilpeänä. Hänelle oli yksin
puuhaillessaan johtunut mieleen pieni muutosehdotus heidän
riihisuunnitelmaansa ja hän selitteli sitä nyt iloisena.
Keskitalo myönsi ja ilostui itsekin--tästä oli hyvä jatkaa, vallan
toisin kuin jos he olisivat istuneet äänettöminä. Hänen luontainen
oveluutensa, joka oli viime aikoina maannut aivan lamassa, alkoi heti
nousta.
Niin juotiin ensimäinen kuppi. Toiset kaadettuaan vanha emäntä meni
ulos, katsahtaen kuin siunausta rukoillen mieheensä.
Keskitalo joi nopeasti kuppinsa ja odotteli Uutelaa, yhä pitäen
keskustelua sopivasti vireillä.
Uutela lopetti juontinsa ja laski kupit pöydälle. Lauseen loma sattui
juuri niinkuin Keskitalo oli tarkottanut.
»Niin--kyllä siitä sillälailla--hyvä tulee--vallan hyvä», sanoi
Keskitalo venyttäen. Se oli päätös entiselle ja siirtymys uuteen, eikä
hän voinut estää ääntään värähtämästä. Hän kokosi kaiken
mielenmalttinsa ja koetti hymyillä keveästi, vaikka kasvot tuntuivat
kankeilta kuin pakkasesta tulijan.
»Ja kun sinulle, Uutela, piti vielä käydä niin hyvin, että saat tässä
perillisenkin--ettet tyhjään riihiä laittele.»
Sitä seurasi jäätävä äänettömyys. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa.
Uutelassa näytti kaikki seisahtuneen ja hänen pienet silmänsä
tähystivät pyöreinä kuin aavetta katsellen.
Sen näyn edessä ei Keskitalo saanutkaan irti sitä leikkisää lausetta,