Pakolaiset - 1

  
  Johannes Linnankoski
  PAKOLAISET
  
  Ilmestyi 1908
  
  [Latojan huomautus: korostusmerkintä _alaviivoin_ on alkutekstissä
  painettu harvennetulla tekstillä.]
  [Transcriber's note: the emphasis with _underscores_ is in the
  original imprint wide-spaced text.]
  
  
  1.
  
  Uutelan Juha, leskimies, istui pöytänsä ääressä ja lopetti
  parranajoaan.
  Hän pani veitsen syrjään ja katsahti peiliin. Hiljainen kirkastus
  levisi hänen kasvoilleen.
  »Kuinka tuo leuanalusparran ajaminen miehen nuorensi!» puheli hän
  ajatuksissaan. »Tuskin enää tunnen itseäni.»
  Hän yhä istui ja katseli.
  »Ryppyjä?--No, nuo eivät ole vielä mitään vanhuuden ryppyjä», ajatteli
  hän taas, silitellen sormellaan nenänjuuresta lähteviä juovia
  ikäänkuin ne poishangatakseen. »Nyt niitä tuskin huomaakaan.»
  Sitten hän nousi ylös--suu hymyssä ja pienet viisaat silmät sädehtien
  leveän otsan ja pitkien hyväntahtoisten otsaryppyjen alla.
  Hän pesi kasvonsa ja korjasi parranajovehkeet pieneen seinäkaappiin.
  »Vai vanha?» hymähti hän silitellen kammalla vankkaa, tumpuraa
  tasatukkaansa. »Eihän tämmöinen mies vanhaksi tulekaan!»
  Näin ajatellessaan hän tunsi itsensä suoraksi ja jänteväksi kuin nuori
  poikanen.
  Mutta hän ei tyytynyt vain tuohon tuntoon, häntä halutti myöskin
  _nähdä_. Niin hän meni avoimesta väliovesta kamariin ja väänsi siellä
  säilikön päällä olevan kääntöpeilin sopivasti vinoon--hartiansakin
  nähdäkseen.
  Hänen lyhyt, tanakka vartensa oli todella vielä suora. Niskassa tosin
  oli syvähkö vanhuudenvako ja kuivahtaneilla hartioilla lepäsi vuosien
  huuhkain, mutta niitä hän ei itse nähnyt.
  »Minkähän ikäiseksi vieras mahtaisi minut arvostella?» hymyili hän
  näkemäänsä tyytyväisenä, kävellen lyhyin vanhanmiehen askelin takaisin
  tupaan.
  Hän meni perälle ja alkoi katsella ikkunasta lumen alta vapautunutta
  harmaata kevätluontoa. Silloin hän vasta ikäänkuin muisti millä
  pohjilla koko parranajo ja kaikki muukin lepäsi.
  Hän vaipui niin noihin ajatuksiin, ettei hän ensinkään huomannut kun
  huoneen ovi hiljaa avautui.
  »Päivää Juha!» kuului tuttavallinen ääni oven luota.
  Uutela miltei säpsähti.
  »Päivää, sisar!» vastasi hän--äskeinen hymy vielä huulillaan ja silmät
  hiljaa sädehtien.
  Mutta sisar jäi oven luo seisomaan ja katseli hämmästyneenä.
  »No, mitäs tämä?» ihmetteli Uutela, vaikka sisaren hämmästys sai hänen
  yhä lämpöisemmin hymyilemään.
  »Kun olet niinkuin...niinkuin naimaan menossa!» naurahti sisar
  puristellen iloisena hänen kättään.
  »Vai niin sinusta näkyy», myhäili Uutela. »Mistäs tiedät vaikka
  menisinkin?»
  »Oikeinko totta?» alkoi sisar hätäillä. »Sitä vartenkos sinä minut
  kutsuitkin?»
  »No no!» rauhotteli Uutela.--»Vaan kumpikos meistä nyt kahvit
  keittää?» käänsi hän leikkisästi toisaanne. »Hellassa on vielä tuli.»
  »Kyl'maar minä sitten», ilostui sisar ja ryhtyi heti toimekkaasti
  puuhaan.
  Uutela puolestaan toi puita lisäksi ja istahti sitten lavitsalle
  uutisia kyselemään--taannoinen hymy yhä huulillaan ja syvällä asuvissa
  pienissä silmissä hiljainen säteily.
  »Kyllä sillä jotain on», ajatteli sisar, tarkastellen tuontuostakin
  salavihkaa hänen kasvojaan.
  »Oikein minua ihmetyttää», alotti hän kautta rantain. »Kun vielä tuon
  partasikin ajoit...»
  »Mitäs niistä talvitakuista», naureskeli Uutela leikkisästi silmää
  iskien.
  »Kyllä kai sillä sentään joku tarkotus on?» uteli sisar nyt
  rohkeammin.
  Uutela katseli pitkän aikaa sisartaan salaperäinen hymy
  kasvoillaan. Sitten hän sanoi alennetulla, melkein hellällä äänellä:
  »Kyllähän asia, Karoliina, nyt taitaa olla niinpäin, että minä
  todestaan vielä ajattelen mennä naimisiin.»
  Sisar oli pudottaa kahvipannun kannen.
  »Sitä minä en olisi uskonut!» pääsi häneltä.
  »Etkä toivonut--niinkö?» kysyi Uutela hiukan terävästi. Mutta hän
  katui heti ja jatkoi veljellisesti:
  »Kyllähän minä olen itsekin sitä asiaa ajatellut. Onhan synti että
  vieras pääsee perimään, kun meidän välimme...»
  »Varjelkoon!» huudahti sisar. »Että otat tuommoisia
  puheeksikaan. Minulla on yllinkyllin loppuiäkseni--mutta...» Hän
  keskeytti epätietoisena ja katsahti taas veljensä kasvoihin.
  »Mitä mutta?»
  »Kun sinä sentään olet jo noin vanha», sanoi sisar hiljaa, veljen
  hymyilystä rohkaistuneena.
  »Vanha?» myhäili Uutela. »Etkö sinä äsken puhunut toisinpäin?»
  »Mitäs minä ulkonäöstä. Mutta kun on ikää jo melkein
  seitsemänkymmentä. Ja kun on ollut neljäkymmentäviisi vuotta
  naimisissa, niin...»
  »Niin muka riittää...» hymyili Uutela tahallisen
  kaksimielisesti. Mutta hän katui taas heti, että oli eksynyt vanhalle
  miehelle sopimattomaan leikintekoon ja jatkoi vakavasti:
  »Kukas ne toisen tarpeet tietää, tarpeita on niin monenlaisia. Ja jos
  minulla nyt sattuisi olemaan sellainen, vaikket sinä sitä tunne?»
  »Enhän minä tunnekaan. Aattelin vain, että sinun on nyt niin hyvä olla
  sen jälkeen, kun myit talosi ja rupesit tähän vanhanmiehen
  päiville. On rahaa ja on tavaraa, olet saanut kaikkea mitä olet
  tahtonut.»
  Uutelan pienet silmät välähtivät.
  »Vaan jos ei olisikaan saanut kaikkea mitä on tahtonut? Jos vielä yksi
  puuttuu?»
  Sisar katseli hämmästyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt veljensä
  silmien noin leimahtavan eikä kuullut äänen niin rinnan pohjasta
  tärähtävän.
  »Sinä et näy ymmärtävän koko näitä asioita», jatkoi Uutela nousten ja
  mennen aivan sisarensa luo. Sitten hän katsoi silmästä silmään ja
  kysyi kahdenkeskisen hiljaa:
  »Luulitkos sinä, että Maija-vainaa ja Lumikankaan torppa oli
  ensimäinen, mihinkä minä silmäni iskin?»
  »Niinhän minä...»
  »Eipäs ollutkaan, suurempia minä silloin tähtäilin!» Hän oli
  silmäränpäyksen vaiti ja hänen nenäpielensä alkoivat värähdellä.
  »Niinkuin muistat, niin minä palvelin silloin Anttilassa... Ja minä
  olin kyllin hyvä makaamaan Anttilan ainoan vieressä, saman peiton alla.
  Mutta kun minä otin puheeksi että rupeisimme olemaan päivilläkin
  rinnatusten, silloin minä olin--äpärä ja renki! Jokos nyt ymmärrät?»
  Sisar katseli ja kuunteli kuin puusta pudonnut:
  »Etkä sinä ole tuosta minulle mitään puhunut!»
  »Koskas ihminen kaikkea puhuu, mutta sinun minä luulin
  hoksanneen.--Niin, silloin minä jumal'aut...»
  »Älä kiroo!» ehätti sisar.
  »Se on minun asiani!--Silloin minä vannoin, että minä vielä näytän
  kaikille talon pojille ja talon tyttärille ja kaikille aviolapsille
  kuka on äpärä ja renki!»
  Nyt sisarenkin silmät välähtivät, sillä veljen puheessa oli eräs
  kohta, joka oli hänelle yhtä arka kuin toisellekin.
  »Entäs sitten?» kiirehti hän.
  »Sitten minä otin Maija-vainaan ja Lumikankaan, vaikka Maija oli
  melkein kymmentä vuotta vanhempi. No, hyvä ihminen muutoin, niinkuin
  tiedät, oikea työhullu. Ja sitten minä aloin näyttää. Kyllähän sinä
  muistat kuinka minä ostin Lumikankaan ja tein siitä talon. Vaan oli
  siinä, Karoliina, tekemistäkin. Viinapannu porisi melkein yötä päivää,
  minä itse ajoin Turut ja Porit myymässä, ja pitkät talviyöt sahata
  kihnutettiin lankkuja pärevalkean valossa metsässä--en minä niinä
  vuosina monta yötä Maija-vainaan vieressä maannut. Entäs kun minä
  sitten ostin Pertun talon, tiedätkös mitä minä silloin aattelin? No,
  Anttilan ainoa, ja te muut, aattelin minä, mitäs te äpärästä ja
  renkipojasta nyt sanotte? Entäs kun minusta tuli _Uutelan_ isäntä? No,
  Anttilan ainoa ja te muut, aattelin minä--jokohan äpärä ja renkipoika
  alkaisi kelvata!»
  Sisar oli aina pitänyt veljeään tavallista merkillisempänä miehenä,
  nyt hän ei tiennyt mitä aatellakaan.
  »Kyllä sinä sentään olet, sinä Juha!» sanoi hän katsoen ihastuneesti
  veljensä silmiin. »Ja nyt sinä olet antanut äpärästä niin että
  riittää.»
  »Ei vielä!» sävähti Uutela sellaisella äänen värähdyksellä, että sisar
  miltei säpsähti. »On vielä jotain näyttämättä!»
  Hän kääntyi äkkiä ja meni ikkunan luo--niinkuin hän olisi kamppaillut
  näkymättömien voimien kanssa, jotka tahtoi toiselta salata. Sitten hän
  taas tuli luo ja puhui miltei kuiskaten:
  »Miksen sitä sinulle sanoisi... Kun minun silloin täytyi väkisin
  luopua niistä tuumistani, niin minä päätin, että jos minä joskus
  jäisin leskeksi--sinähän muistat että Maija-vainaa oli kymmentä vuotta
  minua vanhempi--niin minä vielä näyttäisin kuka ottaa talontyttären ja
  nuoren. Ja nyt minä sen otan korkojen kanssa--että kerrankin muistavat
  äpärän ja rengin!»
  Hän lausui tuon lopun sellaisella kiivauden voimalla, ettei sisar
  osannut heti mitään sanoa. Hän vain ihmetteli kuinka tuo tavallisesti
  niin tyyni veli oli nyt aivankuin toinen mies.
  »Kenenkäs sinä sitten oikein otat?» kysyi hän vihdoin.
  »Arvaa!» kehotti Uutela ja jännitys hänen kasvoillaan lientyi
  hymyilyksi.
  »Mistäs minä arvaisin.»
  »No--Keskitalon Mantan. Nyt sen tiedät.»
  Sisar katseli ja ihmetteli.
  »Mikäs nyt tuli?» myhäili Uutela.
  »Ei mikään, ei mikään», puheli sisar hajamielisesti. »Minä vaan
  aattelen sitä iän eroa...Kun se Manta ei taida olla vielä
  kahtakymmentäviittäkään?»
  »Kahta vailla!» hymähti Uutela kuin kiusotellen.
  »Mutta eikös se sentään ole vähän _liian_ nuori? Tuleekos siitä
  oikein?»
  »Mitä?!» kivahti Uutela ja hänen silmänsä taas välähtivät. »Juuri
  hänen minä otan, en vuottakaan vanhempaa--menköön sitten vaikka...!»
  Sisar seisoi aseettomana.
  »Vahvassa maassa nokkoset kasvaa...» lausahti hän kuin itsekseen.
  »Niin juuri! Minä olen istunut ja hautonut tässä vanhanpäivän töllissä
  kohta kaksi vuotta kuin mikähän takavaari. Nyt siitä saapi tulla
  loppu. Minä tahdon taas ottaa ohjat käteeni--ja ajaa omilla
  hevosilla!»
  »Niin niin», sanoi sisar hajamielisesti. »Tuo kahvikin vallan
  unohtui.»
  Hän rupesi hommaamaan kiireisesti kuppeja pöytään.
  Mutta Uutela käveli pitkin askelin nurkasta nurkkaan.
  »Äläkä sinä, Karoliina, siinä yhtään...» sanoi hän hetkisen päästä
  leikillisesti silmää iskien. »Täytyyhän äpäräin pitää yhtä.»
  »Enhän minä mitään...tiedäthän sinä...» vakuutteli toinen kuin
  anteeksi pyytäen.
  Sisarukset istuivat pöydän ääreen ja alkoivat juoda äänettöminä
  kahviaan.
  He tuskin huomasivat, että ovi avautui ja aukeamassa näkyi laihat,
  kaitaiset kasvot, ovelan leikkisä hymy ohuilla huulilla.
  »Jaha, kotona ollaan!» puheli avaaja. »Pistin pääni sisään, kun sattui
  matka ohitse.»
  Sisarukset vaihtoivat merkitsevän silmäyksen ja Uutela pyyhkäsi
  kädellä otsaansa, ikäänkuin karkottaakseen kasvoiltaan äskeisen
  mielenliikutuksen viimeisetkin jäljet.
  »Satuit paraaseen aikaan, naapuri», puheli hän hymysuin kättelemään
  mennessään.
  »Vaan en oikein paras mies siihen asiaan», naureskeli tulija hattu
  toisessa kädessä ja toisella tukkaansa silitellen.
  »Eikös Keskitalo kahvista pidä?» ihmetteli sisar.
  »Rinta!» yskähti Keskitalo lyhyen, kuivan yskähdyksen. »Minä kyllä
  pitäisin, vaan kun se ei pidä, niin minkäs mahtaa», jatkoi hän kuin
  itsestään pilaa tehden.
  »Istu nyt sentään!» kehotteli Uutela, yhä hymysuin ja silmät
  säteillen. »Minä tässä juuri siskolleni kerroin, mitkä tuumat meillä
  nyt on mielessä. Vaan tuo sisar pakkaa minua jo vanhaksi
  takseeraamaan.»
  »Vanhaksi?» Keskitalo räväytti suuret, ulkonevat silmänsä avaraan
  ihmettelyyn. Mutta ne jäivät luonnostaan samaan asentoon, kun hän
  katsahti tarkemmin Uutelan kasvoihin.
  »Jo nyt ihmeitä!» huudahti hän. »Sinähän olet ajanut partasikin, ja
  näytät nyt ainakin kymmentä vuotta minua nuoremmalta, vaikka minun kai
  tässä pitäisi iän mukaan olla saman verran sinua nuorempi. Jokohan
  minunkin täytyy ottaa veitsi käteeni?»
  »Anna sinä vaan olla», myhäili Uutela. »Kun minusta kuitenkin tulee
  vävypoika ja sinusta appi--että olisi edes joku ero meidän
  välillämme.»
  »No sitten ei sovi.»
  He rupesivat kaikin nauramaan.
  »Niin, Karoliina», puheli Keskitalo sisareen kääntyen. »Me aiomme
  tässä Uutelan kanssa ruveta vielä vanhalla iällämme ihmeitä tekemään.
  Minä olen ollut aina vähän kivuloinen ja pojat eivät ymmärrä
  isännyydestä vielä mitään, mutta kun minä saan tuommoisen vävypojan
  avukseni.» Hän sipristi silmälaudoillaan, ikäänkuin sisimpien
  ajatustensa rihmat muilta piiloon leikaten.--
  »Vai mitäs Karoliina tuumii?»
  »Tietysti, tietysti ... leikkiähän minä vaan.--Kotivävykös siitä
  Juhasta sitten tulee?»
  »Niin on ajateltu», iski Keskitalo silmää.
  Uutela hymyili tyyntä hymyään:
  »En kai minä tässä rupea talontyttärestä mökin muijaa tekemään. Ja
  touhuun minun jo taas mieleni tekee.»
  »Niin oikein!» ihasteli Keskitalo. »Mitäs aattelet, naapuri--emmeköhän
  nyt päättäisikin sitä lopullisesti?»
  »Mutta mitäs Manta itse sanoo--noin vanhasta miehestä?» ehätti sisar
  puolittain leikillä, puolittain tosissaan.
  »Manta _itse_?» hymähti Keskitalo. »Kiittäköön Jumalaa, kun saapi
  tuollaisen miehen! Ja muutoin»--hän iski Uutelalle silmää--»vaimo
  vaietkoon seurakunnassa--kyllä kai Karoliina sen lauseen tuntee?»
  Karoliinan olisi tehnyt mieli sanoa jotain koska hänkin oli
  vaimoihminen, mutta hän vain hymyili, kun muutkin hymyilivät.
  »Pidetään sitten päätettynä», myhäili Uutela. »Minä tulen lauantaina
  kihlat tuomaan.»
  »Ja sitten asiat reilaan!» sanoi Keskitalo, sipristäen taasen
  silmälaudoillaan. »Ja niin me vielä ennen helluntaita istumme kukin
  viinapuumme ja viikunapuumme varjossa.»
  He nauroivat kaikki.--Keskitalon raamatunlauseet sattuivat aina
  paikalleen, se oli tunnettu asia.
   * * * * *
  Keskitalo oli mennyt.
  Mutta Uutela käveli pitkin permantoa, molemmat kädet takintaskuissa ja
  silmät hiljaa säteillen. Sitten hänen suunsa vetäytyi nauruun--kuului
  pieni myhähdys.
  »Kumpikos meistä nyt oikein kosi?» sanoi hän sisareen kääntyen.
  Sisar katseli ihmetellen: »Sinä kai--kukas muu?»
  »Kyll'maar me kosimme yhtä paljon molemmat», nauroi Uutela hiljaista
  nauruaan. »Katsos, Karoliina--Keskitalo on kyllä hyvä talo ja suku
  arvossa pidetty, mutta siellä on kaikki velkana, niin että tämmöinen
  vävypoika on enemmän kuin joulu taloon--taitaisi muutoin pian vasara
  paukkua. Sillä raamatunlauseet eivät kelpaa velkojen maksuksi!» pisti
  hän kuin pilkaten. »No no, hyvä mies ja viisas mies--kyllä me toisemme
  ymmärrämme.»
  Sisar ei voinut olla ihailematta veljeään--hän oli taas tuo sama
  tasainen Juha, jonka pinnalla ei näkynyt muuta kuin hymy ja viisaitten
  silmien hiljainen säteily. Se iän ero tosin vielä kerran pyrki mieleen
  nousemaan, mutta hän piti sitä jo itsekin lapsellisena.
  Mutta Uutela yhä hymyili, jatkaen omia ajatuksiaan:
  »Katsos, Karoliina! Minä en ole koskaan juossut onnen perään, minä
  olen vaan katsonut sitä lujasti silmiin, ja se on juossut minun
  perääni. Ja niin taitaa nytkin olla.»
  
  
  2.
  
  Tämä oli hänen päivänsä, tämä toinen kuulutuspäivä.
  Uutelasta tuntui niinkuin koko hänen entinen elämänsä, kaikki puuha ja
  ponnistus aina Lumikankaan ajoista asti olisi tarkottanut vain tätä
  päivää.
  Hän heräsi jo neljän aikaan. Toukokuun aurinko helotti, kastehelmet
  kimmelsivät puissa ja ruohossa. Uutela ei ollut koskaan ennen
  huomannut semmoista kastehelmien paljoutta.
  Kaikki muukin oli hänen mielestään niin toisenlaista. Ilma oli
  linnunlaulua täynnä, suurta ja pientä ääntä, viserrystä ja piipitystä.
  Merkillisintä Uutelasta oli, että kukotkin olivat tänä aamuna
  aivankuin keskenään kilpasilla. Ensin lauloi Hankamäen kukko, sitten
  Alastalon ja aivan samaan aikaan jo Tuomalan, sitten oli koko kylä
  kukonlaulua täynnä. Ja taas joku!--Se kuului mäen takaa, Keskitalosta
  päin.
  »Jokohan se Mantakin on mahtanut havahtua?» myhäili Uutela. »Luulisi
  jo vähempäänkin iloon heräävän!»
   * * * * *
  Kahdeksan aikaan Uutela läksi morsiustaloon--muhkean näköisenä
  mustissa verkavaatteissaan ja mustassa tasapohjaisessa lakissaan.
  Hän ei voinut olla tiellä käydessään hymyilemättä, muistellessaan
  kuinka Hanna, morsiamen nuorempi sisar, oli arvellut että
  sulhasmiehenkin pitäisi ostaa itselleen hattu, niinkuin isällä ja
  muillakin oli. »Lapsettaa, lapsettaa», oli hän hymyillyt. »Lakissa
  minä olen laskenut koko ikäni.»
  Aamiaisen hän söi Keskitalon väen kanssa. Morsian vain ei ollut
  mukana, hän vielä puuhaili kamarissaan, juhlatamineitaan kuntoon
  laitellen.
  Sitten lähdettiin kirkolle.
  Uutelan mieltä hiukan kaiveli, että hänen piti tehdä tämä matka toisen
  hevosella, vaikkapa apenkin. Hän oli kuitenkin omasta puolestaan
  ostanut uudet kärryt ja välähtelevät valjaat--se ikäänkuin tasotti
  asian.
  Morsian--tanakkatekoinen, terveenpunainen tyttö--astui ulos
  silkkeineen, pitsireunuspuseroineen, pitkine kultavitjoineen ja
  sormuksineen.
  Uutelan silmät säteilivät kirkkainta säteilyään. Hän oli vähällä
  sanoa ihastuneen sanan, mutta muisti samalla että sehän olisi kuin
  omansa kehumista, koska kaikki tuo komeus oli hänen morsiuslahjojaan.
  Keskitalo pelasti pulasta.
  »Kylläpäs se Manta nyt on korea--niinkuin Saaban kuningatar
  kunniassaan!» leikkasi hän kepeänleikkisästi raamatullisen vertauksen.
  Morsian katsoi punastuen alas.
  »Kaunis on--jumalan luomasta», myhäili Uutela. Nyt hän ei kehunut
  omaansa, ja asia oli kuitenkin sanottu.
  Sitten he nousivat kärryille koko talonväen katsellessa. Uutela
  maiskautti hevosen liikkeelle.
  Liinu oli tänään tavallista vinhemmällä tuulella--niinkuin hänkin
  olisi ymmärtänyt päivän merkityksen.
  »Sinussahan taitaa olla oikein juoksijan vikaa», myhäili Uutela,
  kiinnittäen ohjia kireämmälle.
  Hevonen iski yhä tulisemmin jalkaa, pyörät sirisivät ja valjaitten
  tinahelat välähtelivät--Uutelan omassa mielessäkin sirisi ja
  välähteli.
  Hän ei ollut koskaan ennen huomannut että nuori, vaalea koivunlehti
  näyttää niin ihanalta taivaan sinistä taustaa vasten.
  »Katsos, kun koivutkin jo ovat hiirenkorvalla!» sanoi hän ääneen,
  ajatellen että se oli nyt niillä, niinkuin hänelläkin, nuortumisen
  aika.
  Kyläseutu jäi, tie sukelsi aukealta pieneen metsäsaarekkeeseen.
  »Linnut niin laulavat!» sanoi Uutela taas, ylös puihin katsellen.
  Morsian ei vastannut.
  Metsikön keskellä oli alava notkelma. Siellä juoksi pieni puro,
  kuletellen kevään viimeisiä vesiä.
  »Purokin niin kauniisti solisee!» Uutela jälleen ihasteli.
  Morsian oli yhä vaiti.
  »Kas kun morsian on ajatuksissaan», hymyili Uutela. »No, antaa olla,
  aatelkoon ja iloitkoon nyt itsekseen, niinkuin minäkin.»
  Metsä loppui ja Liinu puhaltihe loivaa alamaata rivakkaan
  raviin. Edempänä näkyi muutamia jalan kulkevia kirkkomiehiä.
  He sivuuttivat ne vaihtaen hymyilevän hyvänpäivän.
  »Kas vaan tuota Uutelaa!» luki hän heidän hymyilystään. »Eikös
  ottanut nuorta ja pulskaa niinkuin hyllyltä. No, joka on nuorena
  jotain, on vanhanakin!»
  Sen jälkeen näkyi kirkkomiehiä tiheän päähän.
  Seuraavien ohi ajaessaan Uutela ei malttanut olla lisäämättä: »Kaunis
  ilma tänäpänä!»
  »Ja hauskat ajat!» vastasi joku iskien merkitsevästi silmää--toiset
  hymyilivät.
  »Niin on, niin on», myhäili Uutela, yhä tyytyväisempänä.
  Tie kulki nyt avaran vastakylvetyn peltovainion läpi. Pitkät
  väkevämultaiset sarat hyväilivät Uutelan maamiessilmää ja
  houkuttelivat hänen aivankuin vetämään kostean mullan keväistä tuoksua
  sieraimiinsa.
  »Kelpaa nyt kauranjyvän itää!» virkahti hän iloisesti.
  Morsian ei sanonut siihenkään mitään.
  Mutta Uutelasta tuntui, että pitäisi heidän sentään jotain
  keskenäänkin puhua.
  »Montakos hehtoa teillä tänä keväänä kauraa kylvettiin?» kysäsi
  hän. »Jouduitkos tietämään?»
  »En!» vastasi morsian. Mutta hän säpsähti itsekin vastauksensa
  lyhyyttä ja lisäsi kiireisesti: »Kun en sattunut yhtään kuulemaan.»
  »On se isäsi mahtanut ainakin kymmenen hehtoa», puheli Uutela
  tyytyväisenä.
  Kirkkokin jo näkyi. Uutela päästi Liinun rivakkaan juoksuun.
  Lähemmäksi jouduttuaan he ajoivat muutaman poikaparven ohi. Uutela
  tunsi pitenevänsä ja suorenevansa, hän kiristi Liinun pään ylpeästi
  koholle ja ajoi sivulleen vilkasematta ohi.
  »Näin sitä tyttöä viedään!» teki hänen mieli huudahtaa. »Miltäs
  tuntuu?»
   * * * * *
  Kirkonmäellä oli jo runsaasti väkeä. Hevoset seisoivat pitkin
  aitovieriä ja kiinnitysjohteita. Ihmisiä liikuskeli sinne tänne tai
  seisoskeli pienissä ryhmissä hiljaa puhellen.
  Uutela ajoi erään johteen luo. Hän aikoi oikein auttaa morsianta
  kärryiltä, mutta tämä pyörähti niin nopeasti alas, ettei Uutela
  ennättänyt kuin vähän hihaa sivuta ja hymyillä.
  Sitten hekin lähtivät liikkeelle.
  Uutelasta tuntui että kaikki katselivat vain heitä, ensi sijassa
  kuitenkin häntä, Uutelaa.
  »Mitäs siinä nyt ujoilet», myhäili hän hiljaa morsiamelle, joka näytti
  hiukan kuin punastelevan ja vitkailevan. Itse hän asteli pystypäisenä,
  hymyillen lämpimintä hymyään ja nyökäytellen päätä oikealle ja
  vasemmalle, jopa väliin lakkinsa lippaakin kädellään sipaisten.
  »Mennäänköhän kirkkopihaan kävelemään ja hautaristejä katselemaan?»
  ehdotti hän morsiamelle.
  »Mennään vaan!» sanoi morsian ilostuen ja oikasi pientä sivuporttia
  kohti.
  Uutela nauroi: »Ei nyt sentään takaporteista, mennään pääportista
  vain.»--Morsian seurasi hämillään.
  Lähellä porttia seisoi muutamia tuttuja isäntiä. Uutela ei kuitenkaan
  pysähtynyt, vaan ainoastaan nyökäytteli päätä ohimennessään.
  »Ei taida Uutela nyt joutaa juttelemaan?» sanoi joku leikkisästi
  silmää vilauttaen.
  »Toisen kerran, toisen kerran», hymyili Uutela olkansa yli jatkaen
  tyytyväisenä matkaansa.
  Portin luona oli vehnästenkaupustelija, olipa limonaatiakin suuren
  tavaralaatikon kannella. Myyjä aivan erikoisesti iski Uutelalle
  silmää, katsahtaen samalla morsiameen.
  Uutelan olisi tehnyt mieli ostaa--vain sentähden että tämä kaikki oli
  niin hauskaa ja ihmiset niin erityisen huomaavaisia. Mutta hän oli
  liian ylpeä tarjotakseen laatikon kannelta, siksi hän ainoastaan
  hymyili ja nyökäytti ystävällisesti päätään.
  He astuivat sammaltuneella kiviaidalla ympäröityyn suureen
  kirkkopihaan, jonka toinen puoli oli hautuumaana. Koivut ja pajut jo
  vihottivat, haavat yksin seisoivat tummina ja alastoman vakavina.
  Kihlatut lähtivät kiertämään hautuumaan käytäviä, aina väliin
  pysähtyen ja hautakirjotuksia lueskellen. Morsian ei puhunut juuri
  mitään, mutta Uutelalla oli tuontuostakin joku hyvänsävyinen sana
  entisistä nuoruuden tuttavistaan, joista monet jo lepäsivät mullassa.
  He olivat pysähtyneet erään yksinkertaisen, hiotun kiven eteen.
  »Kenenkäs se on?» kysyi Uutela, joka ei osannut latinaisia kirjaimia.
  »_Saksan Ingrid_», luki morsian. Mitään muuta ei kivessä
  ollutkaan, ei edes syntymä- eikä kuolinpäivää.
  »Vai niin, vai se nyt on sen Saksan Ingridin--ja oikein kivi!»
  Morsian käveli edelleen, mutta Uutela jäi yhä kiveä
  katselemaan. Merkillistä! Nyt vasta hänelle ikäänkuin selvisi Ingridin
  tarina. Kuinka nuori vierasmaalainen nainen hoiteli Huhdin majuria,
  vanhaa miestä. Jaa-a, siinä on ollut paljon, kun sen oikein ymmärtää!
  Hänen teki mieli puhua tästä uudesta käsityksestään morsiamellekin,
  mutta sitten hän vasta muisti: eihän heitä, majuria ja Ingridiä, oltu
  edes vihitty--ja vaikeni.
  Morsian oli sillä välin kulkenut pohjoista kulmaa kohti.
  Uutelalle tuli melkein hätä--sielläpäin oli Maija-vainaankin
  hauta. Niinkuin siellä kulmassa, suuren haavan alla, olisi maannut
  köyhä sukulainen, josta ei mielellään puhu.
  »Eiköhän mennä jo kirkkoon?» huusi hän morsiamen jälkeen.--»Kun ne
  eivät kuulu pitävän, että niille muistutetaan entisistä vaimoista»,
  puolusteli hän itseään ajatuksissaan. »Ja mitäs meillä oikeastaan on
  kuolleitten kanssa tekemistä!»
  He läksivät suoraan kirkkoon, katselematta enää sen enempää edes tien
  varrella olevia ristejä.
   * * * * *
  Kirkko oli jo melkein puolillaan, kun he astuivat pääkäytävän ovesta
  sisään.
  Mutta morsian rupesi heti oven luona katselemaan sivuilleen.
  »Eiköhän jäädä tänne?» kuiskasi hän. »Täältä näkee niin hyvin.»
  Uutela pysähtyi ja katsoi kuin tutkistellen häntä silmiin. Mutta
  sitten hän taas hymyili tyyntä hymyään.
  »Ei, kyllä me menemme lähelle alttaria», sanoi hän.--»No, eihän se
  niin ylötön ihme ole--täytyy nuoria ymmärtää», tyynnytteli hän
  itseään.
  Tämä oli Uutelan mielestä hänen elämänsä kaikkein juhlallisin hetki,
  kun hän näin astui nuoren morsiamensa kanssa kirkon läpi, kaiken
  kansan katsellessa. Hän kulki hitain, varmoin askelin punaiseksi
  karahtaneen morsiamen rinnalla, jopa tervehti ohimennen muutamia
  tuttavampia katseella, koska päännyökäytys ei sopinut.
  He istuivat lähelle alttaria--Uutela käytävän oikealle, morsian
  vasemmalle puolelle.
   * * * * *
  Jumalanpalvelus oli alkanut.
  Mutta Uutela ei joutanut sen menoa paljonkaan seuraamaan; hänen
  mielensä oli täyttänyt uusi ajatus. Hän oli pappia odoteltaessa
  katsellut alttaritaulua, ja silloin hänen sielunsa läpi kulki kuin
  uusi valaistus.
  Taulu esitti Mariaa ja Joosefia Jeesuslapsen kanssa. Uutela oli heikko
  raamatun tuntemisessa, mutta joku kohtaus heidän elämästään se mahtoi
  olla.
  Maria oli kaunis nuoressa kukoistuksessaan--Uutelasta näytti että
  hänen kasvonsa olivat hyvin paljon Mantan kasvojen kaltaiset, vaikka
  tietysti kauniimmat, koska hän oli Jumalan äiti. Mutta se ei tässä
  ollut merkillisintä, vaan--Joosef. Kuinka hän nyt vasta ensi kerran
  huomasi, että Joosef olikin _vanha mies_, ainakin 60, ellei
  70:kin ikäinen. Ja päälaki jo aivan paljas! Hän ei voinut olla
  ikäänkuin vertailematta--hänellä itsellään oli vielä aivan täysi
  vankka tukka, eikä hän muutenkaan missään tapauksessa näyttänyt noin
  vanhalta.
  Tämä kaikki vaikutti häneen niin omituisesti, että hän tunsi hiljaista
  väristystä ruumiissaan, sen yhteydessä mitä äsken oli käytävällä
  tapahtunut, kun morsian melkein esteli astua hänen rinnallaan kirkon
  läpi. Aivan selvään näki, että Maria tuolla taulussa hymyili toisella
  puolella kasvojaan niin rakkaasti Joosefille, vaikka katselikin ensi
  sijassa lasta.
  Hänen olisi tehnyt mieli välttämättä saattaa tuo ajatus morsiamenkin
  huomioon, kehottaa häntäkin taulua katselemaan. Mutta he istuivat
  erossa.
  Uutela katsahti käytävän yli.
  »Aivan oikein, jo se katselee!» riemastui hän. »Ensin tietysti
  Mariaa--no, muuta ei tarvita, kyllä sinä sen _toisen_ sitten huomaat.»
  Morsian havaitsi Uutelan katselevan hellittämättömästi itseään. Hän
  kävi kasvoiltaan punaiseksi ja painoi päänsä alemmaksi.
  »Nyt se ymmärsi ja häpesi», ajatteli Uutela kääntyen taas taulua
  katselemaan.
  Marian ja Joosefin historia esiintyi nyt hänelle aivan uudessa
  valossa. Hän ajatteli sitä koko saarnankin ajan. Kuinka Joosef oli
  mahtanut puuhata ja rakennella taloja Natsaretissa, kuinka hän sitten
  oli kosinut--olivatkohan hekin käyneet kirkossa? Tietysti!
  Ainoastaan kuulutusten aikana hän ajatteli muuta. Hän istui suorana ja
  arvokkaana, tuntien ihmisten katseet selässään. Ja hänestä tuntui että
  rovasti luki tavallista painokkaammalla äänellä: _Talon_ tytär,
  _nuori_ neito Manta Kustaantytär.
  Lähtösiunaukseen kumartuessaan hän rukoili, että heidän välinsä tulisi
  samanlaiseksi kuin Marian ja Joosefin--niinkuin se nyt tänään oli
  hänelle uudessa valossa selvennyt.
   * * * * *
  Kirkosta lähtijöillä oli kiire. Jotkut ostelivat vielä vehnäsiä,
  toiset heittelivät hyvästejä, hevoset kuopivat maltittomina kärryille
  noustaessa.
  Uutela oli aivan ensimäisiä lähtijöitä. Hän ei paljon katsellut eikä
  kuunnellut. Hänen mielensä täytti yhä tuo yksi ajatus, mielihyvä siitä
  että heidän kirkossakäyntinsä oli saanut sellaisen sisällyksen.
  Kun hevonen ensimäisessä ahteessa hiljensi käynniksi, ei hän voinut
  olla varmuuden vuoksi sentään kysymättä:
  »No, mitäs pidit taulusta--eikös se ollut kaunis?»
  Morsian hätkähti, ymmärtämättä mitä toinen tarkotti.
  »Kyllähän se oli...» vastasi hän umpimähkään, miltei itku kurkussa.