Pakolaiset - 1

Johannes Linnankoski
PAKOLAISET

Ilmestyi 1908

[Latojan huomautus: korostusmerkintä _alaviivoin_ on alkutekstissä
painettu harvennetulla tekstillä.]
[Transcriber's note: the emphasis with _underscores_ is in the
original imprint wide-spaced text.]


1.

Uutelan Juha, leskimies, istui pöytänsä ääressä ja lopetti
parranajoaan.
Hän pani veitsen syrjään ja katsahti peiliin. Hiljainen kirkastus
levisi hänen kasvoilleen.
»Kuinka tuo leuanalusparran ajaminen miehen nuorensi!» puheli hän
ajatuksissaan. »Tuskin enää tunnen itseäni.»
Hän yhä istui ja katseli.
»Ryppyjä?--No, nuo eivät ole vielä mitään vanhuuden ryppyjä», ajatteli
hän taas, silitellen sormellaan nenänjuuresta lähteviä juovia
ikäänkuin ne poishangatakseen. »Nyt niitä tuskin huomaakaan.»
Sitten hän nousi ylös--suu hymyssä ja pienet viisaat silmät sädehtien
leveän otsan ja pitkien hyväntahtoisten otsaryppyjen alla.
Hän pesi kasvonsa ja korjasi parranajovehkeet pieneen seinäkaappiin.
»Vai vanha?» hymähti hän silitellen kammalla vankkaa, tumpuraa
tasatukkaansa. »Eihän tämmöinen mies vanhaksi tulekaan!»
Näin ajatellessaan hän tunsi itsensä suoraksi ja jänteväksi kuin nuori
poikanen.
Mutta hän ei tyytynyt vain tuohon tuntoon, häntä halutti myöskin
_nähdä_. Niin hän meni avoimesta väliovesta kamariin ja väänsi siellä
säilikön päällä olevan kääntöpeilin sopivasti vinoon--hartiansakin
nähdäkseen.
Hänen lyhyt, tanakka vartensa oli todella vielä suora. Niskassa tosin
oli syvähkö vanhuudenvako ja kuivahtaneilla hartioilla lepäsi vuosien
huuhkain, mutta niitä hän ei itse nähnyt.
»Minkähän ikäiseksi vieras mahtaisi minut arvostella?» hymyili hän
näkemäänsä tyytyväisenä, kävellen lyhyin vanhanmiehen askelin takaisin
tupaan.
Hän meni perälle ja alkoi katsella ikkunasta lumen alta vapautunutta
harmaata kevätluontoa. Silloin hän vasta ikäänkuin muisti millä
pohjilla koko parranajo ja kaikki muukin lepäsi.
Hän vaipui niin noihin ajatuksiin, ettei hän ensinkään huomannut kun
huoneen ovi hiljaa avautui.
»Päivää Juha!» kuului tuttavallinen ääni oven luota.
Uutela miltei säpsähti.
»Päivää, sisar!» vastasi hän--äskeinen hymy vielä huulillaan ja silmät
hiljaa sädehtien.
Mutta sisar jäi oven luo seisomaan ja katseli hämmästyneenä.
»No, mitäs tämä?» ihmetteli Uutela, vaikka sisaren hämmästys sai hänen
yhä lämpöisemmin hymyilemään.
»Kun olet niinkuin...niinkuin naimaan menossa!» naurahti sisar
puristellen iloisena hänen kättään.
»Vai niin sinusta näkyy», myhäili Uutela. »Mistäs tiedät vaikka
menisinkin?»
»Oikeinko totta?» alkoi sisar hätäillä. »Sitä vartenkos sinä minut
kutsuitkin?»
»No no!» rauhotteli Uutela.--»Vaan kumpikos meistä nyt kahvit
keittää?» käänsi hän leikkisästi toisaanne. »Hellassa on vielä tuli.»
»Kyl'maar minä sitten», ilostui sisar ja ryhtyi heti toimekkaasti
puuhaan.
Uutela puolestaan toi puita lisäksi ja istahti sitten lavitsalle
uutisia kyselemään--taannoinen hymy yhä huulillaan ja syvällä asuvissa
pienissä silmissä hiljainen säteily.
»Kyllä sillä jotain on», ajatteli sisar, tarkastellen tuontuostakin
salavihkaa hänen kasvojaan.
»Oikein minua ihmetyttää», alotti hän kautta rantain. »Kun vielä tuon
partasikin ajoit...»
»Mitäs niistä talvitakuista», naureskeli Uutela leikkisästi silmää
iskien.
»Kyllä kai sillä sentään joku tarkotus on?» uteli sisar nyt
rohkeammin.
Uutela katseli pitkän aikaa sisartaan salaperäinen hymy
kasvoillaan. Sitten hän sanoi alennetulla, melkein hellällä äänellä:
»Kyllähän asia, Karoliina, nyt taitaa olla niinpäin, että minä
todestaan vielä ajattelen mennä naimisiin.»
Sisar oli pudottaa kahvipannun kannen.
»Sitä minä en olisi uskonut!» pääsi häneltä.
»Etkä toivonut--niinkö?» kysyi Uutela hiukan terävästi. Mutta hän
katui heti ja jatkoi veljellisesti:
»Kyllähän minä olen itsekin sitä asiaa ajatellut. Onhan synti että
vieras pääsee perimään, kun meidän välimme...»
»Varjelkoon!» huudahti sisar. »Että otat tuommoisia
puheeksikaan. Minulla on yllinkyllin loppuiäkseni--mutta...» Hän
keskeytti epätietoisena ja katsahti taas veljensä kasvoihin.
»Mitä mutta?»
»Kun sinä sentään olet jo noin vanha», sanoi sisar hiljaa, veljen
hymyilystä rohkaistuneena.
»Vanha?» myhäili Uutela. »Etkö sinä äsken puhunut toisinpäin?»
»Mitäs minä ulkonäöstä. Mutta kun on ikää jo melkein
seitsemänkymmentä. Ja kun on ollut neljäkymmentäviisi vuotta
naimisissa, niin...»
»Niin muka riittää...» hymyili Uutela tahallisen
kaksimielisesti. Mutta hän katui taas heti, että oli eksynyt vanhalle
miehelle sopimattomaan leikintekoon ja jatkoi vakavasti:
»Kukas ne toisen tarpeet tietää, tarpeita on niin monenlaisia. Ja jos
minulla nyt sattuisi olemaan sellainen, vaikket sinä sitä tunne?»
»Enhän minä tunnekaan. Aattelin vain, että sinun on nyt niin hyvä olla
sen jälkeen, kun myit talosi ja rupesit tähän vanhanmiehen
päiville. On rahaa ja on tavaraa, olet saanut kaikkea mitä olet
tahtonut.»
Uutelan pienet silmät välähtivät.
»Vaan jos ei olisikaan saanut kaikkea mitä on tahtonut? Jos vielä yksi
puuttuu?»
Sisar katseli hämmästyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt veljensä
silmien noin leimahtavan eikä kuullut äänen niin rinnan pohjasta
tärähtävän.
»Sinä et näy ymmärtävän koko näitä asioita», jatkoi Uutela nousten ja
mennen aivan sisarensa luo. Sitten hän katsoi silmästä silmään ja
kysyi kahdenkeskisen hiljaa:
»Luulitkos sinä, että Maija-vainaa ja Lumikankaan torppa oli
ensimäinen, mihinkä minä silmäni iskin?»
»Niinhän minä...»
»Eipäs ollutkaan, suurempia minä silloin tähtäilin!» Hän oli
silmäränpäyksen vaiti ja hänen nenäpielensä alkoivat värähdellä.
»Niinkuin muistat, niin minä palvelin silloin Anttilassa... Ja minä
olin kyllin hyvä makaamaan Anttilan ainoan vieressä, saman peiton alla.
Mutta kun minä otin puheeksi että rupeisimme olemaan päivilläkin
rinnatusten, silloin minä olin--äpärä ja renki! Jokos nyt ymmärrät?»
Sisar katseli ja kuunteli kuin puusta pudonnut:
»Etkä sinä ole tuosta minulle mitään puhunut!»
»Koskas ihminen kaikkea puhuu, mutta sinun minä luulin
hoksanneen.--Niin, silloin minä jumal'aut...»
»Älä kiroo!» ehätti sisar.
»Se on minun asiani!--Silloin minä vannoin, että minä vielä näytän
kaikille talon pojille ja talon tyttärille ja kaikille aviolapsille
kuka on äpärä ja renki!»
Nyt sisarenkin silmät välähtivät, sillä veljen puheessa oli eräs
kohta, joka oli hänelle yhtä arka kuin toisellekin.
»Entäs sitten?» kiirehti hän.
»Sitten minä otin Maija-vainaan ja Lumikankaan, vaikka Maija oli
melkein kymmentä vuotta vanhempi. No, hyvä ihminen muutoin, niinkuin
tiedät, oikea työhullu. Ja sitten minä aloin näyttää. Kyllähän sinä
muistat kuinka minä ostin Lumikankaan ja tein siitä talon. Vaan oli
siinä, Karoliina, tekemistäkin. Viinapannu porisi melkein yötä päivää,
minä itse ajoin Turut ja Porit myymässä, ja pitkät talviyöt sahata
kihnutettiin lankkuja pärevalkean valossa metsässä--en minä niinä
vuosina monta yötä Maija-vainaan vieressä maannut. Entäs kun minä
sitten ostin Pertun talon, tiedätkös mitä minä silloin aattelin? No,
Anttilan ainoa, ja te muut, aattelin minä, mitäs te äpärästä ja
renkipojasta nyt sanotte? Entäs kun minusta tuli _Uutelan_ isäntä? No,
Anttilan ainoa ja te muut, aattelin minä--jokohan äpärä ja renkipoika
alkaisi kelvata!»
Sisar oli aina pitänyt veljeään tavallista merkillisempänä miehenä,
nyt hän ei tiennyt mitä aatellakaan.
»Kyllä sinä sentään olet, sinä Juha!» sanoi hän katsoen ihastuneesti
veljensä silmiin. »Ja nyt sinä olet antanut äpärästä niin että
riittää.»
»Ei vielä!» sävähti Uutela sellaisella äänen värähdyksellä, että sisar
miltei säpsähti. »On vielä jotain näyttämättä!»
Hän kääntyi äkkiä ja meni ikkunan luo--niinkuin hän olisi kamppaillut
näkymättömien voimien kanssa, jotka tahtoi toiselta salata. Sitten hän
taas tuli luo ja puhui miltei kuiskaten:
»Miksen sitä sinulle sanoisi... Kun minun silloin täytyi väkisin
luopua niistä tuumistani, niin minä päätin, että jos minä joskus
jäisin leskeksi--sinähän muistat että Maija-vainaa oli kymmentä vuotta
minua vanhempi--niin minä vielä näyttäisin kuka ottaa talontyttären ja
nuoren. Ja nyt minä sen otan korkojen kanssa--että kerrankin muistavat
äpärän ja rengin!»
Hän lausui tuon lopun sellaisella kiivauden voimalla, ettei sisar
osannut heti mitään sanoa. Hän vain ihmetteli kuinka tuo tavallisesti
niin tyyni veli oli nyt aivankuin toinen mies.
»Kenenkäs sinä sitten oikein otat?» kysyi hän vihdoin.
»Arvaa!» kehotti Uutela ja jännitys hänen kasvoillaan lientyi
hymyilyksi.
»Mistäs minä arvaisin.»
»No--Keskitalon Mantan. Nyt sen tiedät.»
Sisar katseli ja ihmetteli.
»Mikäs nyt tuli?» myhäili Uutela.
»Ei mikään, ei mikään», puheli sisar hajamielisesti. »Minä vaan
aattelen sitä iän eroa...Kun se Manta ei taida olla vielä
kahtakymmentäviittäkään?»
»Kahta vailla!» hymähti Uutela kuin kiusotellen.
»Mutta eikös se sentään ole vähän _liian_ nuori? Tuleekos siitä
oikein?»
»Mitä?!» kivahti Uutela ja hänen silmänsä taas välähtivät. »Juuri
hänen minä otan, en vuottakaan vanhempaa--menköön sitten vaikka...!»
Sisar seisoi aseettomana.
»Vahvassa maassa nokkoset kasvaa...» lausahti hän kuin itsekseen.
»Niin juuri! Minä olen istunut ja hautonut tässä vanhanpäivän töllissä
kohta kaksi vuotta kuin mikähän takavaari. Nyt siitä saapi tulla
loppu. Minä tahdon taas ottaa ohjat käteeni--ja ajaa omilla
hevosilla!»
»Niin niin», sanoi sisar hajamielisesti. »Tuo kahvikin vallan
unohtui.»
Hän rupesi hommaamaan kiireisesti kuppeja pöytään.
Mutta Uutela käveli pitkin askelin nurkasta nurkkaan.
»Äläkä sinä, Karoliina, siinä yhtään...» sanoi hän hetkisen päästä
leikillisesti silmää iskien. »Täytyyhän äpäräin pitää yhtä.»
»Enhän minä mitään...tiedäthän sinä...» vakuutteli toinen kuin
anteeksi pyytäen.
Sisarukset istuivat pöydän ääreen ja alkoivat juoda äänettöminä
kahviaan.
He tuskin huomasivat, että ovi avautui ja aukeamassa näkyi laihat,
kaitaiset kasvot, ovelan leikkisä hymy ohuilla huulilla.
»Jaha, kotona ollaan!» puheli avaaja. »Pistin pääni sisään, kun sattui
matka ohitse.»
Sisarukset vaihtoivat merkitsevän silmäyksen ja Uutela pyyhkäsi
kädellä otsaansa, ikäänkuin karkottaakseen kasvoiltaan äskeisen
mielenliikutuksen viimeisetkin jäljet.
»Satuit paraaseen aikaan, naapuri», puheli hän hymysuin kättelemään
mennessään.
»Vaan en oikein paras mies siihen asiaan», naureskeli tulija hattu
toisessa kädessä ja toisella tukkaansa silitellen.
»Eikös Keskitalo kahvista pidä?» ihmetteli sisar.
»Rinta!» yskähti Keskitalo lyhyen, kuivan yskähdyksen. »Minä kyllä
pitäisin, vaan kun se ei pidä, niin minkäs mahtaa», jatkoi hän kuin
itsestään pilaa tehden.
»Istu nyt sentään!» kehotteli Uutela, yhä hymysuin ja silmät
säteillen. »Minä tässä juuri siskolleni kerroin, mitkä tuumat meillä
nyt on mielessä. Vaan tuo sisar pakkaa minua jo vanhaksi
takseeraamaan.»
»Vanhaksi?» Keskitalo räväytti suuret, ulkonevat silmänsä avaraan
ihmettelyyn. Mutta ne jäivät luonnostaan samaan asentoon, kun hän
katsahti tarkemmin Uutelan kasvoihin.
»Jo nyt ihmeitä!» huudahti hän. »Sinähän olet ajanut partasikin, ja
näytät nyt ainakin kymmentä vuotta minua nuoremmalta, vaikka minun kai
tässä pitäisi iän mukaan olla saman verran sinua nuorempi. Jokohan
minunkin täytyy ottaa veitsi käteeni?»
»Anna sinä vaan olla», myhäili Uutela. »Kun minusta kuitenkin tulee
vävypoika ja sinusta appi--että olisi edes joku ero meidän
välillämme.»
»No sitten ei sovi.»
He rupesivat kaikin nauramaan.
»Niin, Karoliina», puheli Keskitalo sisareen kääntyen. »Me aiomme
tässä Uutelan kanssa ruveta vielä vanhalla iällämme ihmeitä tekemään.
Minä olen ollut aina vähän kivuloinen ja pojat eivät ymmärrä
isännyydestä vielä mitään, mutta kun minä saan tuommoisen vävypojan
avukseni.» Hän sipristi silmälaudoillaan, ikäänkuin sisimpien
ajatustensa rihmat muilta piiloon leikaten.--
»Vai mitäs Karoliina tuumii?»
»Tietysti, tietysti ... leikkiähän minä vaan.--Kotivävykös siitä
Juhasta sitten tulee?»
»Niin on ajateltu», iski Keskitalo silmää.
Uutela hymyili tyyntä hymyään:
»En kai minä tässä rupea talontyttärestä mökin muijaa tekemään. Ja
touhuun minun jo taas mieleni tekee.»
»Niin oikein!» ihasteli Keskitalo. »Mitäs aattelet, naapuri--emmeköhän
nyt päättäisikin sitä lopullisesti?»
»Mutta mitäs Manta itse sanoo--noin vanhasta miehestä?» ehätti sisar
puolittain leikillä, puolittain tosissaan.
»Manta _itse_?» hymähti Keskitalo. »Kiittäköön Jumalaa, kun saapi
tuollaisen miehen! Ja muutoin»--hän iski Uutelalle silmää--»vaimo
vaietkoon seurakunnassa--kyllä kai Karoliina sen lauseen tuntee?»
Karoliinan olisi tehnyt mieli sanoa jotain koska hänkin oli
vaimoihminen, mutta hän vain hymyili, kun muutkin hymyilivät.
»Pidetään sitten päätettynä», myhäili Uutela. »Minä tulen lauantaina
kihlat tuomaan.»
»Ja sitten asiat reilaan!» sanoi Keskitalo, sipristäen taasen
silmälaudoillaan. »Ja niin me vielä ennen helluntaita istumme kukin
viinapuumme ja viikunapuumme varjossa.»
He nauroivat kaikki.--Keskitalon raamatunlauseet sattuivat aina
paikalleen, se oli tunnettu asia.
* * * * *
Keskitalo oli mennyt.
Mutta Uutela käveli pitkin permantoa, molemmat kädet takintaskuissa ja
silmät hiljaa säteillen. Sitten hänen suunsa vetäytyi nauruun--kuului
pieni myhähdys.
»Kumpikos meistä nyt oikein kosi?» sanoi hän sisareen kääntyen.
Sisar katseli ihmetellen: »Sinä kai--kukas muu?»
»Kyll'maar me kosimme yhtä paljon molemmat», nauroi Uutela hiljaista
nauruaan. »Katsos, Karoliina--Keskitalo on kyllä hyvä talo ja suku
arvossa pidetty, mutta siellä on kaikki velkana, niin että tämmöinen
vävypoika on enemmän kuin joulu taloon--taitaisi muutoin pian vasara
paukkua. Sillä raamatunlauseet eivät kelpaa velkojen maksuksi!» pisti
hän kuin pilkaten. »No no, hyvä mies ja viisas mies--kyllä me toisemme
ymmärrämme.»
Sisar ei voinut olla ihailematta veljeään--hän oli taas tuo sama
tasainen Juha, jonka pinnalla ei näkynyt muuta kuin hymy ja viisaitten
silmien hiljainen säteily. Se iän ero tosin vielä kerran pyrki mieleen
nousemaan, mutta hän piti sitä jo itsekin lapsellisena.
Mutta Uutela yhä hymyili, jatkaen omia ajatuksiaan:
»Katsos, Karoliina! Minä en ole koskaan juossut onnen perään, minä
olen vaan katsonut sitä lujasti silmiin, ja se on juossut minun
perääni. Ja niin taitaa nytkin olla.»


2.

Tämä oli hänen päivänsä, tämä toinen kuulutuspäivä.
Uutelasta tuntui niinkuin koko hänen entinen elämänsä, kaikki puuha ja
ponnistus aina Lumikankaan ajoista asti olisi tarkottanut vain tätä
päivää.
Hän heräsi jo neljän aikaan. Toukokuun aurinko helotti, kastehelmet
kimmelsivät puissa ja ruohossa. Uutela ei ollut koskaan ennen
huomannut semmoista kastehelmien paljoutta.
Kaikki muukin oli hänen mielestään niin toisenlaista. Ilma oli
linnunlaulua täynnä, suurta ja pientä ääntä, viserrystä ja piipitystä.
Merkillisintä Uutelasta oli, että kukotkin olivat tänä aamuna
aivankuin keskenään kilpasilla. Ensin lauloi Hankamäen kukko, sitten
Alastalon ja aivan samaan aikaan jo Tuomalan, sitten oli koko kylä
kukonlaulua täynnä. Ja taas joku!--Se kuului mäen takaa, Keskitalosta
päin.
»Jokohan se Mantakin on mahtanut havahtua?» myhäili Uutela. »Luulisi
jo vähempäänkin iloon heräävän!»
* * * * *
Kahdeksan aikaan Uutela läksi morsiustaloon--muhkean näköisenä
mustissa verkavaatteissaan ja mustassa tasapohjaisessa lakissaan.
Hän ei voinut olla tiellä käydessään hymyilemättä, muistellessaan
kuinka Hanna, morsiamen nuorempi sisar, oli arvellut että
sulhasmiehenkin pitäisi ostaa itselleen hattu, niinkuin isällä ja
muillakin oli. »Lapsettaa, lapsettaa», oli hän hymyillyt. »Lakissa
minä olen laskenut koko ikäni.»
Aamiaisen hän söi Keskitalon väen kanssa. Morsian vain ei ollut
mukana, hän vielä puuhaili kamarissaan, juhlatamineitaan kuntoon
laitellen.
Sitten lähdettiin kirkolle.
Uutelan mieltä hiukan kaiveli, että hänen piti tehdä tämä matka toisen
hevosella, vaikkapa apenkin. Hän oli kuitenkin omasta puolestaan
ostanut uudet kärryt ja välähtelevät valjaat--se ikäänkuin tasotti
asian.
Morsian--tanakkatekoinen, terveenpunainen tyttö--astui ulos
silkkeineen, pitsireunuspuseroineen, pitkine kultavitjoineen ja
sormuksineen.
Uutelan silmät säteilivät kirkkainta säteilyään. Hän oli vähällä
sanoa ihastuneen sanan, mutta muisti samalla että sehän olisi kuin
omansa kehumista, koska kaikki tuo komeus oli hänen morsiuslahjojaan.
Keskitalo pelasti pulasta.
»Kylläpäs se Manta nyt on korea--niinkuin Saaban kuningatar
kunniassaan!» leikkasi hän kepeänleikkisästi raamatullisen vertauksen.
Morsian katsoi punastuen alas.
»Kaunis on--jumalan luomasta», myhäili Uutela. Nyt hän ei kehunut
omaansa, ja asia oli kuitenkin sanottu.
Sitten he nousivat kärryille koko talonväen katsellessa. Uutela
maiskautti hevosen liikkeelle.
Liinu oli tänään tavallista vinhemmällä tuulella--niinkuin hänkin
olisi ymmärtänyt päivän merkityksen.
»Sinussahan taitaa olla oikein juoksijan vikaa», myhäili Uutela,
kiinnittäen ohjia kireämmälle.
Hevonen iski yhä tulisemmin jalkaa, pyörät sirisivät ja valjaitten
tinahelat välähtelivät--Uutelan omassa mielessäkin sirisi ja
välähteli.
Hän ei ollut koskaan ennen huomannut että nuori, vaalea koivunlehti
näyttää niin ihanalta taivaan sinistä taustaa vasten.
»Katsos, kun koivutkin jo ovat hiirenkorvalla!» sanoi hän ääneen,
ajatellen että se oli nyt niillä, niinkuin hänelläkin, nuortumisen
aika.
Kyläseutu jäi, tie sukelsi aukealta pieneen metsäsaarekkeeseen.
»Linnut niin laulavat!» sanoi Uutela taas, ylös puihin katsellen.
Morsian ei vastannut.
Metsikön keskellä oli alava notkelma. Siellä juoksi pieni puro,
kuletellen kevään viimeisiä vesiä.
»Purokin niin kauniisti solisee!» Uutela jälleen ihasteli.
Morsian oli yhä vaiti.
»Kas kun morsian on ajatuksissaan», hymyili Uutela. »No, antaa olla,
aatelkoon ja iloitkoon nyt itsekseen, niinkuin minäkin.»
Metsä loppui ja Liinu puhaltihe loivaa alamaata rivakkaan
raviin. Edempänä näkyi muutamia jalan kulkevia kirkkomiehiä.
He sivuuttivat ne vaihtaen hymyilevän hyvänpäivän.
»Kas vaan tuota Uutelaa!» luki hän heidän hymyilystään. »Eikös
ottanut nuorta ja pulskaa niinkuin hyllyltä. No, joka on nuorena
jotain, on vanhanakin!»
Sen jälkeen näkyi kirkkomiehiä tiheän päähän.
Seuraavien ohi ajaessaan Uutela ei malttanut olla lisäämättä: »Kaunis
ilma tänäpänä!»
»Ja hauskat ajat!» vastasi joku iskien merkitsevästi silmää--toiset
hymyilivät.
»Niin on, niin on», myhäili Uutela, yhä tyytyväisempänä.
Tie kulki nyt avaran vastakylvetyn peltovainion läpi. Pitkät
väkevämultaiset sarat hyväilivät Uutelan maamiessilmää ja
houkuttelivat hänen aivankuin vetämään kostean mullan keväistä tuoksua
sieraimiinsa.
»Kelpaa nyt kauranjyvän itää!» virkahti hän iloisesti.
Morsian ei sanonut siihenkään mitään.
Mutta Uutelasta tuntui, että pitäisi heidän sentään jotain
keskenäänkin puhua.
»Montakos hehtoa teillä tänä keväänä kauraa kylvettiin?» kysäsi
hän. »Jouduitkos tietämään?»
»En!» vastasi morsian. Mutta hän säpsähti itsekin vastauksensa
lyhyyttä ja lisäsi kiireisesti: »Kun en sattunut yhtään kuulemaan.»
»On se isäsi mahtanut ainakin kymmenen hehtoa», puheli Uutela
tyytyväisenä.
Kirkkokin jo näkyi. Uutela päästi Liinun rivakkaan juoksuun.
Lähemmäksi jouduttuaan he ajoivat muutaman poikaparven ohi. Uutela
tunsi pitenevänsä ja suorenevansa, hän kiristi Liinun pään ylpeästi
koholle ja ajoi sivulleen vilkasematta ohi.
»Näin sitä tyttöä viedään!» teki hänen mieli huudahtaa. »Miltäs
tuntuu?»
* * * * *
Kirkonmäellä oli jo runsaasti väkeä. Hevoset seisoivat pitkin
aitovieriä ja kiinnitysjohteita. Ihmisiä liikuskeli sinne tänne tai
seisoskeli pienissä ryhmissä hiljaa puhellen.
Uutela ajoi erään johteen luo. Hän aikoi oikein auttaa morsianta
kärryiltä, mutta tämä pyörähti niin nopeasti alas, ettei Uutela
ennättänyt kuin vähän hihaa sivuta ja hymyillä.
Sitten hekin lähtivät liikkeelle.
Uutelasta tuntui että kaikki katselivat vain heitä, ensi sijassa
kuitenkin häntä, Uutelaa.
»Mitäs siinä nyt ujoilet», myhäili hän hiljaa morsiamelle, joka näytti
hiukan kuin punastelevan ja vitkailevan. Itse hän asteli pystypäisenä,
hymyillen lämpimintä hymyään ja nyökäytellen päätä oikealle ja
vasemmalle, jopa väliin lakkinsa lippaakin kädellään sipaisten.
»Mennäänköhän kirkkopihaan kävelemään ja hautaristejä katselemaan?»
ehdotti hän morsiamelle.
»Mennään vaan!» sanoi morsian ilostuen ja oikasi pientä sivuporttia
kohti.
Uutela nauroi: »Ei nyt sentään takaporteista, mennään pääportista
vain.»--Morsian seurasi hämillään.
Lähellä porttia seisoi muutamia tuttuja isäntiä. Uutela ei kuitenkaan
pysähtynyt, vaan ainoastaan nyökäytteli päätä ohimennessään.
»Ei taida Uutela nyt joutaa juttelemaan?» sanoi joku leikkisästi
silmää vilauttaen.
»Toisen kerran, toisen kerran», hymyili Uutela olkansa yli jatkaen
tyytyväisenä matkaansa.
Portin luona oli vehnästenkaupustelija, olipa limonaatiakin suuren
tavaralaatikon kannella. Myyjä aivan erikoisesti iski Uutelalle
silmää, katsahtaen samalla morsiameen.
Uutelan olisi tehnyt mieli ostaa--vain sentähden että tämä kaikki oli
niin hauskaa ja ihmiset niin erityisen huomaavaisia. Mutta hän oli
liian ylpeä tarjotakseen laatikon kannelta, siksi hän ainoastaan
hymyili ja nyökäytti ystävällisesti päätään.
He astuivat sammaltuneella kiviaidalla ympäröityyn suureen
kirkkopihaan, jonka toinen puoli oli hautuumaana. Koivut ja pajut jo
vihottivat, haavat yksin seisoivat tummina ja alastoman vakavina.
Kihlatut lähtivät kiertämään hautuumaan käytäviä, aina väliin
pysähtyen ja hautakirjotuksia lueskellen. Morsian ei puhunut juuri
mitään, mutta Uutelalla oli tuontuostakin joku hyvänsävyinen sana
entisistä nuoruuden tuttavistaan, joista monet jo lepäsivät mullassa.
He olivat pysähtyneet erään yksinkertaisen, hiotun kiven eteen.
»Kenenkäs se on?» kysyi Uutela, joka ei osannut latinaisia kirjaimia.
»_Saksan Ingrid_», luki morsian. Mitään muuta ei kivessä
ollutkaan, ei edes syntymä- eikä kuolinpäivää.
»Vai niin, vai se nyt on sen Saksan Ingridin--ja oikein kivi!»
Morsian käveli edelleen, mutta Uutela jäi yhä kiveä
katselemaan. Merkillistä! Nyt vasta hänelle ikäänkuin selvisi Ingridin
tarina. Kuinka nuori vierasmaalainen nainen hoiteli Huhdin majuria,
vanhaa miestä. Jaa-a, siinä on ollut paljon, kun sen oikein ymmärtää!
Hänen teki mieli puhua tästä uudesta käsityksestään morsiamellekin,
mutta sitten hän vasta muisti: eihän heitä, majuria ja Ingridiä, oltu
edes vihitty--ja vaikeni.
Morsian oli sillä välin kulkenut pohjoista kulmaa kohti.
Uutelalle tuli melkein hätä--sielläpäin oli Maija-vainaankin
hauta. Niinkuin siellä kulmassa, suuren haavan alla, olisi maannut
köyhä sukulainen, josta ei mielellään puhu.
»Eiköhän mennä jo kirkkoon?» huusi hän morsiamen jälkeen.--»Kun ne
eivät kuulu pitävän, että niille muistutetaan entisistä vaimoista»,
puolusteli hän itseään ajatuksissaan. »Ja mitäs meillä oikeastaan on
kuolleitten kanssa tekemistä!»
He läksivät suoraan kirkkoon, katselematta enää sen enempää edes tien
varrella olevia ristejä.
* * * * *
Kirkko oli jo melkein puolillaan, kun he astuivat pääkäytävän ovesta
sisään.
Mutta morsian rupesi heti oven luona katselemaan sivuilleen.
»Eiköhän jäädä tänne?» kuiskasi hän. »Täältä näkee niin hyvin.»
Uutela pysähtyi ja katsoi kuin tutkistellen häntä silmiin. Mutta
sitten hän taas hymyili tyyntä hymyään.
»Ei, kyllä me menemme lähelle alttaria», sanoi hän.--»No, eihän se
niin ylötön ihme ole--täytyy nuoria ymmärtää», tyynnytteli hän
itseään.
Tämä oli Uutelan mielestä hänen elämänsä kaikkein juhlallisin hetki,
kun hän näin astui nuoren morsiamensa kanssa kirkon läpi, kaiken
kansan katsellessa. Hän kulki hitain, varmoin askelin punaiseksi
karahtaneen morsiamen rinnalla, jopa tervehti ohimennen muutamia
tuttavampia katseella, koska päännyökäytys ei sopinut.
He istuivat lähelle alttaria--Uutela käytävän oikealle, morsian
vasemmalle puolelle.
* * * * *
Jumalanpalvelus oli alkanut.
Mutta Uutela ei joutanut sen menoa paljonkaan seuraamaan; hänen
mielensä oli täyttänyt uusi ajatus. Hän oli pappia odoteltaessa
katsellut alttaritaulua, ja silloin hänen sielunsa läpi kulki kuin
uusi valaistus.
Taulu esitti Mariaa ja Joosefia Jeesuslapsen kanssa. Uutela oli heikko
raamatun tuntemisessa, mutta joku kohtaus heidän elämästään se mahtoi
olla.
Maria oli kaunis nuoressa kukoistuksessaan--Uutelasta näytti että
hänen kasvonsa olivat hyvin paljon Mantan kasvojen kaltaiset, vaikka
tietysti kauniimmat, koska hän oli Jumalan äiti. Mutta se ei tässä
ollut merkillisintä, vaan--Joosef. Kuinka hän nyt vasta ensi kerran
huomasi, että Joosef olikin _vanha mies_, ainakin 60, ellei
70:kin ikäinen. Ja päälaki jo aivan paljas! Hän ei voinut olla
ikäänkuin vertailematta--hänellä itsellään oli vielä aivan täysi
vankka tukka, eikä hän muutenkaan missään tapauksessa näyttänyt noin
vanhalta.
Tämä kaikki vaikutti häneen niin omituisesti, että hän tunsi hiljaista
väristystä ruumiissaan, sen yhteydessä mitä äsken oli käytävällä
tapahtunut, kun morsian melkein esteli astua hänen rinnallaan kirkon
läpi. Aivan selvään näki, että Maria tuolla taulussa hymyili toisella
puolella kasvojaan niin rakkaasti Joosefille, vaikka katselikin ensi
sijassa lasta.
Hänen olisi tehnyt mieli välttämättä saattaa tuo ajatus morsiamenkin
huomioon, kehottaa häntäkin taulua katselemaan. Mutta he istuivat
erossa.
Uutela katsahti käytävän yli.
»Aivan oikein, jo se katselee!» riemastui hän. »Ensin tietysti
Mariaa--no, muuta ei tarvita, kyllä sinä sen _toisen_ sitten huomaat.»
Morsian havaitsi Uutelan katselevan hellittämättömästi itseään. Hän
kävi kasvoiltaan punaiseksi ja painoi päänsä alemmaksi.
»Nyt se ymmärsi ja häpesi», ajatteli Uutela kääntyen taas taulua
katselemaan.
Marian ja Joosefin historia esiintyi nyt hänelle aivan uudessa
valossa. Hän ajatteli sitä koko saarnankin ajan. Kuinka Joosef oli
mahtanut puuhata ja rakennella taloja Natsaretissa, kuinka hän sitten
oli kosinut--olivatkohan hekin käyneet kirkossa? Tietysti!
Ainoastaan kuulutusten aikana hän ajatteli muuta. Hän istui suorana ja
arvokkaana, tuntien ihmisten katseet selässään. Ja hänestä tuntui että
rovasti luki tavallista painokkaammalla äänellä: _Talon_ tytär,
_nuori_ neito Manta Kustaantytär.
Lähtösiunaukseen kumartuessaan hän rukoili, että heidän välinsä tulisi
samanlaiseksi kuin Marian ja Joosefin--niinkuin se nyt tänään oli
hänelle uudessa valossa selvennyt.
* * * * *
Kirkosta lähtijöillä oli kiire. Jotkut ostelivat vielä vehnäsiä,
toiset heittelivät hyvästejä, hevoset kuopivat maltittomina kärryille
noustaessa.
Uutela oli aivan ensimäisiä lähtijöitä. Hän ei paljon katsellut eikä
kuunnellut. Hänen mielensä täytti yhä tuo yksi ajatus, mielihyvä siitä
että heidän kirkossakäyntinsä oli saanut sellaisen sisällyksen.
Kun hevonen ensimäisessä ahteessa hiljensi käynniksi, ei hän voinut
olla varmuuden vuoksi sentään kysymättä:
»No, mitäs pidit taulusta--eikös se ollut kaunis?»
Morsian hätkähti, ymmärtämättä mitä toinen tarkotti.
»Kyllähän se oli...» vastasi hän umpimähkään, miltei itku kurkussa.