Pakolaiset - 7

Total number of words is 2447
Total number of unique words is 1202
28.7 of words are in the 2000 most common words
37.2 of words are in the 5000 most common words
42.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
että minä olen tahtonut kaikki hyvin asettaa.--Hannalle minä olisin
tahtonut antaa kaksinkertaisen osan. Mutta koska tätä oli juuri tuhat
markkaa miestä kohti, niin minun täytyy ymmärtää se Jumalan
viittaukseksi, että sydämen hyvyyttä ei sovi rahalla palkita.
Hän ajoi pitkän matkaa hiljaa, katsellen ympärillään seisovaa kesäistä
luontoa ja ikäänkuin kysellen mitä sekin näistä hänen toimenpiteistään
arveli.
»Kyllä tämän pitäisi olla oikein sekä Jumalan että ihmisten edessä»,
päätti hän.
Hän ajatteli edelleen kuinka hän sitten kuolinhetkellään antaa
testamentin Mantalle.
»Älä katso, ennenkuin minä olen pesty, puettu ja laudalle
oikaistu--sitten lue.»
Ja hän ajatteli yhä eteenpäin sitä hetkeä, jolloin hänen
testamenttinsa vihdoin luetaan. Hän oli näkevinään kaikki ilmielävänä
edessään. Kuinka koko perheen väki istuu hiljaa salissa, ovi avoinna
kamariin, jossa hän, Uutela, lepää laudallaan.
»Uutela on jättänyt testamentin», sanoo Manta hiljaa ja ottaa paperin
esille.
»Testamentin!» huudahtavat kaikki--Keskitalo ääneen, muut katseillaan.
Manta alkaa lukea. Uutela näkee laudaltaan kuinka raskaana ja
musertavana ensimäinen pykälä laskeutuu heidän ylitseen, kuinka he
katsahtavat hämmentyneinä toisiinsa.
»Juuri niinkuin minä ajattelin», hymyilee Uutela laudallaan.
Manta lukee eteenpäin. Toinen pykälä leviää huoneeseen niinkuin
tuomiopasuunan ääni, julistaen ihmisten aivotusten turhaksi
raukeamista iäisyyden edessä.
Uutela näkee Keskitalon kääntävän päätään vaimoonsa päin ja luovan
pitkän, murtuneen katseen. Sitten hän saa yskänkohtauksen, ankaramman
kuin koskaan ennen, ja vanha emäntä rientää taputtamaan häntä
hartioihin. Poikain silmiin on kierähtänyt vedet ja he katsahtavat
toisiinsa: eikö Uutela meitä ja meidän yhteisiä työpuuhiamme ensinkään
muistanut?
Uutelan tulee paha olla, kun hän tämän näkee.
»Nyt sopis jatkaa, Manta!» nyökäyttää hän laudaltaan, tuntien
omissakin silmänurkissaan kyyneleet.
Manta lukee kolmannen pykälän. Keskitalokin koettaa pidättää yskäänsä
voidakseen kuulla.
Kun se on lopussa, niin Uutelasta näyttää niinkuin tuomioyö nyt olisi
ohi ja maa tuhkana, mutta sijalla häämöttäisi uusi maailma iäisyyden
vaalenevassa kajastuksessa.
Kaikki katsahtavat toisiinsa ja hän näkee kuinka heidän silmiinsä
syttyy suuri, hiljainen rauha.
»Juuri niinkuin minä ajattelin», hymyilee Uutela laudallaan.
He istuvat pitkän aikaa ääneti, kenenkään puhumatta sanaakaan. Silloin
Helka nousee lapsellisen iloisena ja melkein juoksee Keskitalon ja
vanhan emännän luo.
»Mehän pääsemme nyt Hämeeseen?» huudahtaa hän.
»Kyllä me nyt pääsemme», sanoo Keskitalo harvaan ja nyökäyttää
päätään.
»Siitä me saamme Uutelaa kiittää», lisää vanha emäntä pyyhkien
kyyneleitä silmistään.
Mutta Keskitalo nousee ja tulee kamarin ovelle. Hän katsoo kauan
laudalla lepäävää Uutelaa--nyökäyttää sitten päätään:
»Kyllä sinä, Uutela, kaikki hyvin teit. Nyt minäkin vasta Jumalan
tunnen--ettei se ole raamatunlauseissa, vaan elämässä.»
* * * * *
Hevonen kulki hitaasti pitkää vastamäkeä.
Uutela tunsi kuumeen karmivan jokaista jäsentään, pingottavan,
kylmäävän ja jäykistävän.
Hän yskähti. Siellä rinnassa se vasta työtään teki, takoi ja liehtoi
palkeitaan kuin suitsuavassa pajassa.
»Kunhan nyt vain pääsisin kotiin», ajatteli hän. »Sitten on kaikki
valmista.»


17.

Uutela oli maannut jo neljä päivää--tämä oli viides.
Jokainen voi nähdä, ettei hän siltä sijalta enää nousisi.
Mutta Uutela itse hymyili ja puheli niinkuin tämä olisi ollut vain
tuommoinen satunnainen pahoinvointi, joka ei kovin harmitakkaan, kun
se ei satu erityisemmin kiireisenä työaikana.
Tänä aamuna vanha emäntä kuitenkin tunsi täytyvänsä kysyä, eikö Uutela
haluaisi pappia--vaikka se kysymys olikin vähän vaikea.
Uutela oli hetken vaiti, ikäänkuin hänkin olisi asiaa ajatellut. Mutta
sitten hän hymyili tyyntä hymyään.
»Ei--en minä pappia tarvitse», sanoi hän harvaan ja vakuuttavasti,
katsoen emäntää silmiin ja ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi vielä
nyökäyttäen hiljaa päätään. »Ja mitäs tässä muutenkaan papilla--kun
yskäkin jo on helpottanut--pian minä nyt paranen.»
Vanha emäntä ymmärsi mitä hän tuolla paranemisella tarkotti ja käänsi
päänsä toisaanne.
»Mikäs sellaisen miehen», ajatteli hän.--»Vaikka kyllähän pappi
sentään olisi hyvä ollut.»
* * * * *
Niin kului aamupäivä.
Uutela tunsi tuskien, jotka olivat näinä päivinä olleet toisinaan
hyvinkin ankarat, kokonaan raukenevan ja jonkunmoisen oudon,
väsymyksen sekaisen viileyden hiipivän olemukseensa.
»Iltapäivällä», ajatteli hän. »Niin minä luulen.»
Hänen oli niin hyvä olla, että kaikki oli nyt valmiina. Testamentti
lepäsi tyynyn alla, odottaen vain hetkeään. Kaikki oli järjestyksessä,
hän itse kaikkien kanssa selvissä väleissä.
Ja niin hänen ajatuksensa alkoivat yhä useammin siirtyä nykyisyydestä
menneisyyteen--Hämeeseen, miehuusvuosiin, sisareen, entisiin taloihin
ja peltoihin, vaimovainaaseen.
Varsinkin viimemainittuun ja Lumikankaan aikoihin. Milloin he yhdessä
kuokkivat pellonsarkoja pitemmiksi, milloin mitäkin puuhailivat.
Ikäänkuin Maija olisi tuontuostakin katsahtanut häneen salaa ja
nyökäyttänyt: »Mitäs sinä niistä talontyttäristä, puuhataan me vain
täällä--näethän että pian me tästä talon laitamme!»
Niinkuin hän itse olisi nyökäyttänyt vastaan, samoin salaa: »Kyllä
näen, kyllä näen--puuhataan me vain!»
Mutta silloin, juuri ennen päivällisaikaa, hän ikäänkuin havahtui ja
hänen huolehtiva hämäläishenkensä taas heräsi. Hän huomasi ettei
kaikki ollutkaan vielä toimitettu--sinne Hämeeseen päin.
»Taitaa sentään olla tarpeetonta», ajatteli hän. »Kyllähän Karoliina
sen muutenkin ymmärtää.»
Mutta hän muutti mieltään.
»Ei tämä ole turhan tähden, kyllä se on tehtävä», päätti hän ja aikoi
kutsuttaa Helkan sisään.
»Ehkä sentään ensin aattelen valmiiksi», tuumi hän ja rupesi
miettimään.
Mutta kun hän siinä makasi ja mietti, niin kaikki muuttui niin
eläväksi, niinkuin Helka jo olisi ollut sisällä ja he olisivat
ryhtyneet toimeen.
»Jos kirjotettaisiin Karoliinalle Hämeeseen pieni kirje», oli hän
sanovinaan tytölle.
Niinkuin tytön suu olisi vetäytynyt leveään hymyyn, kun kuuli Hämettä
mainittavan, ja niinkuin hän olisi pyöritellyt innostuneesti kynää
sormiensa välissä.
»Kirjotetaan vain näin: Ei ole tullut ennen annetuksi mitään
tietoa. Mutta nyt on paremmin aikaa. Kyllä sinä olit oikeassa,
sisar. Vaan kyllä se sentään onneksi oli.»
Uutela vaikeni ja mietti eteenpäin.
Mutta hän oli huomaavinaan niinkuin tyttö olisi katsellut häntä
ihmettelevin silmin ja sitten kysynyt: »Ymmärtääkös tästä...?»
»Kyllä siitä ymmärtää--sisar», vastasi Uutela sellaisella äänellä,
että tyttökin heti oivalsi: niinhän se on, kyllä sisar ja veli aina
toisensa ymmärtävät.
»Pannaan sitten näin», jatkoi Uutela taas mietelmiään. »Muistui
mieleeni se Maija-vainaan hauta. Menisitkös sinne ja katsoisit ettei
risti ole kallistunut, ja sitten vähän ruokkoisit, jos olisi sattunut
putoomaan kuivia oksantynkiä haavasta taikka jotain liikaruohoja
kasvamaan.»
Hän näki hautumaan edessään--haapoineen, koivuineen ja pajuineen,
valkoisine ja mustine ristineen. Kaikkia muita rehevämpänä seisoi
suuri kulmahaapa, ja Maija-vainaan valkea risti pilkotti niin
kauniisti sen lehtevien oksien alta.
Mutta hänelle tuli äkkiä vaikea hetki--hän muisti kerran ikäänkuin
hävenneensä sitä kulmaa. Vaan se tunne meni pian ohitse. »Kyllähän
Karoliina sen nyt laittaa», ajatteli hän.
Seuraavana silmänräpäyksenä hän ei enää muistanut, että semmoista oli
koskaan tapahtunutkaan. Hän näki vain ristin pilkottavan oksien
alta. Sitten hän kuuli kuin hiljaista soittoa--koivujen ja pajujen
vieno hyminä ja haavanlehtien äänekkäämpi lepatus ne siinä soitoksi
yhtyivät. Hänen tuli niin ihmeellisen hyvä ja juhlallinen olla, että
hän rupesi katselemaan ympärilleen mihinkä istuutuisi, tuota soittoa
pitempäänkin kuunnellakseen.
Mutta hän tunsi samalla niinkuin Helka olisi koskettanut häntä
paidanhihaan: »Mitäs sitten pannaan?»
»Kas kun unohdin koko kirjeeni--Ei panna enää muuta kuin vain näin: Ei
nyt muuta tällä kertaa. Tahdoin vain tietää antaa, että olen teitä
ajatellut.--Pane sentään vielä päivänmäärä.»
Niinkuin tyttö olisi kumartunut taas kirjoittamaan.
»Siitä se ymmärtää, kun kuulee, että se oli juuri vähää ennen»,
ajatteli Uutela.
Kirje oli nyt valmis. Mutta Uutela ajatteli vielä mitä hän sitten
sanoisi tytölle itselleen, koska tämä varmaan oli viimeinen kerta, kun
hän hänelle puhui.
»Tekeekös sinun mielesi Hämeeseen?» oli hän kysyvinään.
»Tekee niin kovasti», vastasi tyttö ja painoi päänsä alas.
Niinkuin Uutela olisi ojentanut toisen kätensä tytön päälaelle: »Kyllä
sinä vielä pääset.--Kiitos nyt vain!»
Sitten hän vaipui taas mietteisiinsä.
»Oikeastaan minun pitäisi päästä sinne itsekin--Maija-vainaan
viereen--sinne minä kuitenkin kuulun», ajatteli hän. »Voisinhan minä
niin määrätä.»
»Lapsellisuutta!» päätti hän hetkisen päästä. »Onhan yhdentekevää
missä makaan.» Ja hänen korvissaan alkoi taas humista koivujen,
haapojen ja pajujen hiljainen soitto.
Tuokion päästä hän kuitenkin muisti jotain ja katsahti viereensä:
»Kyllähän sinä sen sitten toimitat postiin?»
Uutelan täytyi nauraa omalle erehdykselleen--kirjehän oli vielä
kirjottamatta!
Mutta hän tunsi itsensä väsyneeksi ja hänen teki mieli vielä vähän
kuunnella tuota ihmeellistä soittoa, joka yhä humisi hänen korvissaan.
»Pianhan sen pistää sitten iltapäivälläkin--kun se nyt on valmiiksi
ajateltu.»
* * * * *
Päivällisaikaan tulivat pojat sisään, ikäänkuin katsomaan,
uskaltaisivatko enää mennä peltotöihin, vai pysyttelisivätkö
kotosalla.
Uutelan silmät alkoivat sädehtiä, kun hän näki pojat. Hän huomasi että
he olivat alakuloisia.
»Meneekös rikonta hienoksi?» kysyi hän kääntääkseen ajatukset
toisaanne.
»Kyllä, oikein kauniiksi», vastasi Vihtori keventyneesti.
Uutela nyökäytteli heille päätään ja hymyili.
»Ei Uutela taida vielä kovin huono ollakkaan?» kysyi Vihtori hätäisen
kömpelösti.
»Ei--olen nyt jo parempi», vastasi Uutela.
Se oli itse asiassa totta, mutta Uutelasta tuntui ettei se kuitenkaan
ollut rehellinen vastaus siinä mielessä, missä ymmärsi poikain
kysyneen. Hän viittasi heidät luokseen.
Hänen tuli vaikea olla, ettei hän voinut sanoa heille, niinkuin olisi
tahtonut: »Olkoon nyt Hovi onneksi--teille ja lapsillenne!» Hän olisi
niin mielellään tahtonut sanoa juuri nuo sanat noille ahkerille, kelpo
pojille, joita hän tunsi rakastavansa kuin omiaan.
Mutta hän ei voinut. Hän ainoastaan ojensi heille käden kummallekin ja
sanoi liikutuksesta tärähtävällä äänellä: »Kiitos nyt vain, pojat!»
nyökäytti päätään ja kääntyi seinään päin.
Pojat ymmärsivät sen hyvästijätöksi, katsahtivat vielä kerran ja
läksivät sitten silmät kyynelissä kiireesti ulos.
* * * * *
Kun Keskitalo näki poikain näin tulevan, niin hän katsoi vaimoaan
silmiin ja he menivät yhdessä sisään.
Keskitalo istahti lähelle vuodetta, vanha emäntä vähän syrjempään.
Molemmat miehet tunsivat, että heidän vihdoinkin pitäisi puhua. Mutta
kumpikaan ei saanut sanoiksi, vaan ainoastaan ajatteli. Niin kului
pitkä aika.
Vihdoin Keskitalo tunsi että nyt sen täytyi tapahtua. Mutta kaikki
se, mitä hän oli ajatellut sanoa, tuntui nyt sopimattomalta, ja niin
hän sanoi ainoastaan:
»Minä aina luulin, että minä tästä ensiksi lähtisin...»
Uutela kääntyi häneen päin ja katsoi suoraan silmiin--ensi kerran sen
jälkeen, kun heidän välinsä sekaantuivat.
»Minä tässä taidan kypsempi olla...» sanoi hän hiljaa, tuntien että se
sisälsi kaikki, mitä heidän välillään sanomista olikin.
Niin sen tunsi Keskitalokin. Hänet valtasi niin voimakas
mielenliikutus, ettei hän voinut enää sanoa mitään, vaikka oli valmis
lause huulilla, vaan painui kumaraan. Sitten hän sai lievän
yskänkohtauksen.
Uutela kääntyi Keskitaloon päin ja katseli häntä pitkän aikaa
osanottavasti.
»Sinä tulet pian perässä», ajatteli hän heltyneenä.
Keskitalon yskä helpotti. Hän kääntyi kasvot punaisina Uutelaan.
»Mutta jotka toimellisesti vaeltaneet ovat, tulevat rauhaan ja
lepäävät kammioissansa», sanoi hän kuin viimeiset voimansa ponnistaen
ja katsoi Uutelaa avoimesti silmiin, niinkuin hän vilpittömästi noilla
sanoilla nimenomaan Uutelaa tarkotti.
Mutta Uutelan oli vallannut ankara mielenliikutus. Hän ponnisti
kaikki voimansa, laski molemmat kätensä tuolin selustimella
hervottomasti lepäävälle Keskitalon käsivarrelle ja sanoi sillä
äänellä ja katseella, että toinenkin ymmärsi kaiken olevan nyt heidän
välillään sovitun:
»Niin on, niin on, naapuri.--Jättäisittekö nyt minut vähän--kyllä
sitten kutsun, kun aika tulee.»
* * * * *
Uutelan oli vallannut tuska ja hätä. Se oli alkanut sinä hetkenä, kun
Keskitalo rupesi yskimään, ja yhä lisääntynyt katsellessaan hänen
laihaa, surun ja taudin murtamaa olemustaan, kun tämä siinä
kumarruksissaan ryki ja takoi.
»Mikä maailman menon ohjaaja minä olen?» välähti hänen mielessään
tuskaisesti. »Elämä yksin on opettaja. Kunkin tulee hoitaa vain omat
asiansa ja jättää muut rauhaan.»
Hän huomasi yhtäkkiä, että testamentti tuolla pään alla olikin
kokonaan sitä vastaan, jopa kaikki ne kauniit ja ystävälliset
ajatuksetkin, jotka siihen olivat liittyneet, olivat vain toisten
tarkotusten kaunistusta.--Kuinka hän oli niin eksynyt, ja kuitenkin
luullut olevansa oikealla pohjalla, valmis astumaan iäisyyteen?
Hän tärisi mielenliikutuksesta, kun hän vapisevin käsin kaivoi
testamentin esiin. Se poltti hänen sormiaan, kun hän koetti peitteen
alla vetää sitä rikki. Monikertainen paperi teki vastusta, hän
hätääntyi yhä enemmän. Hän aukasi sen, ja sai vihdoin kahtia. Sitten
hän repäsi vielä kerran toisinpäin--hiljaa ja jännitettynä, ettei ääni
kuuluisi raollaan olevasta ovesta keittiöön.
Kun se oli tehty, tunsi hän itsensä niin raukeaksi, ettei hän olisi
voinut ainoata jäsentä liikuttaa. »Nyt ei loppu ole kaukana», ajatteli
hän.
»Pitäisi nyt lisätä Karoliinalle pari sanaa tuosta pankkikirjasta,
että hän tietäisi.»
Silloin vasta hän muisti, että kirje olikin vielä kirjoittamatta.
»Tarpeetonta!» ajatteli hän. »Kyllä hän sen saa.»
Hän oli niin iloinen, että hän oli pelastunut aivan viimeisenä
hetkenä. Miten kauheata olisikaan ollut, jos hän olisi jäänyt
kuolemansa jälkeen vielä elämään tuossa paperissa, kiusaamaan
kokonaista perhettä ja vääntämään heidän tulevaisuutensa toiseksi kuin
itse tahtoivat. »Testamentti on kauhea asia!» ajatteli hän.
Mutta nyt oli kaikki ohi--hän tunsi vaipuvansa uinuttavaan
horrokseen. Niinkuin hän olisi ollut lapsi ja käynyt äitinsä kanssa
saunassa--oli juuri kylvetty ja pesty--annettu puhdas hankivalkoinen
paita ylle--seisoi nyt vihannalla nurmella saunan edessä--
* * * * *
Uutela huomasi oven liikahtavan ja näki sen aukeamassa Hannan
hätääntyneet kasvot.
Silloin hän taas havahtui ja palasi taas nykyisyyteen. Hän jaksoi
vaivoin nyökäyttää päällään tytön luokseen.
Uutela ajatteli sanoa hänelle muutaman sanan, kiittää siitä mitä
toinen oli hänelle ollut, sitten jotain hyvästiksi.
Mutta kun tyttö saapui vuoteen luo, niin hän ainoastaan suurella
vaivalla hivutti toisen kätensä peitteen alta vuoteen reunalle. Tyttö
tarttui siihen ja ratkesi itkuun.
»Tarpeetonta--ei meidän välillämme ole ennenkään sanoja kaivattu»,
ajatteli Uutela ja ainoastaan katsoi tyttöön onnellisin,
hiljaa-sädehtivin silmin.
Niin kului hetkinen.
»Sanoisitkohan mennessäsi Mantalle, että hän tulisi vähän tänne»,
pyysi hän sitten heikolla, kuiskaavalla äänellä.
Hanna hymyili kyynelten läpi--hän tuli niin iloiseksi, että Uutela
tahtoi nähdä Mantaa.
Mutta Uutela muisti äkkiä, että eihän hänellä ollutkaan Mantalle enää
mitään asiaa, kun ei ollut testamenttiakaan. Hän ei kuitenkaan
raskinut peruuttaa sanaansa eikä pahottaa Hannan mieltä. »Ehkä
minulla on muuta», ajatteli hän, »ja onkin.»
Kaikki kulki nyt silmänräpäyksellisen nopeasti hänen mielensä
läpi. Hän tunsi yhä suuremman viileyden ja keveyden laskeutuvan
olemukseensa.
Silloin hänen raatajahenkensä vielä kerran heräsi voimakkaana
lieskahduksena--hän halusi nähdä ruislaihon lainehtivan.
»Vetäisitköhän ikkunaverhoja hiukan syrjään», ajatteli hän pyytää ja
sitten kohoutua polvilleen katsomaan.
Mutta se jäi vain ajatukseksi. Hanna meni jo oven luona.
»Mitäs siitä--kyllähän se kasvaa ja lainehtii», hymyili hän. Ja samaa
tietä hänen ajatuksensa siirtyivät Lumikankaan pelloille, ensimäisille
oman kynnöksensä lainehtiville laihoille.
* * * * *
Uutela oli niin noihin ajatuksiin siirtynyt, että hän hämmästyi, kun
näki Mantan tulevan sisään.
Hän oli ajatellut sanoa: »Hoida nyt vain poika hyvin!» ja ehkä pyytää
hänen tuomaan lapsen nähtäväksikin.
Mutta nyt se kaikki tuntui tarpeettomalta--kyllähän hän sen hoitaa!
Uutela vain tunsi ilostuvansa, kun näki nuoren emännän tulevan vapaana
ja rauhallisena ilman pelkoa tai teeskentelyä. Mutta mitään sanomista
hän ei tuntenut itsellään olevan.
»Lukisinkohan minä jotain?» kysyi toinen, kun ei Uutela mitään
puhunut, vaan ainoastaan katseli raukeana, hiljaa-sädehtivin silmin.
»Lue vaan!» nyökäytti Uutela, ilostuen että toinen sellaista ehdotti.
Nuori emäntä haki säilikön päältä virsikirjan ja istui hänen viereensä
tuolille.
»Mitähän se nyt valitsee?» ajatteli Uutela, joka oli katseineen
seurannut hänen puuhiaan.
Nuori emäntä alotti:
»Sen suven suloisuutta
Mä kosk' ajattelen.»
Hän pysähtyi ja katsahti Uutelaan, ikäänkuin nähdäkseen mitä toinen
siitä piti.
Uutelan silmät loistivat ja hän nyökäytti iloisesti päätään. »Suvi»
sana oli kulkenut kuin lämmin tuuli hänen lävitseen. Eikä hän enää
tämän jälkeen kuullut sen enempää sanoja, ainoastaan erotti äänen
keinumisen kuin hiljaisen hyminän.
Hän oli siirtynyt Lumikankaalle.
Oli juhannusaamu. He olivat juuri saaneet uuden pirtin
valmiiksi. Seinät hohtivat vastaveistetyn valkoisina, hän itse istui
valkoisin paidanhihoin penkillä. Ovi oli avoinna ja sen kynnyksellä
istui Keskitalon pieni Manta-tyttö lukien »Suvivirttä.»
»Tules nyt suurukselle!» kehotti Maija. »Munakeitto jäähtyy.»
Hän katsahti iloisesti Maijaan, nousi ja istui pöydän päähän. Niinkuin
hän olisi juuri tullut pitkältä matkalta eikä saanut moneen viikkoon
munakeittoa. Maija istui hänen lähelleen lavitsalle, mutta tyttö yhä
luki kynnyksellä.
»Onhan tämä nyt hauskaa, kun saatiin kuitenkin kaikki juhannukseksi
kuntoon», sanoi Maija.
»Niin on», vastasi Uutela ja katsoi häneen lämpimästi. »Vaikka on
siinä puuhaakin ollut.»
Sitten he jatkoivat syöntiään, sen enempää puhumatta. Tyttö yhä luki.
»Hyvin tuo Keskitalon tyttö lukeekin», sanoi Uutela hiljaa, ettei
häiritsisi lukemista.
Maija ainoastaan nyökäytti myönnyttäen päätään. Ja niin he istuivat
ja söivät, aina väliin katsahtaen toisiaan silmiin.
Sitten he nousivat pöydästä.
Uutela istahti ikkunan luo. Hän tunsi itseään raukasevan.
»Oikaisen itseni vähän tähän penkille huokaamaan--tuo tyttökin lukee
niin kauniisti», sanoi hän.
Maija katsahti häneen hymyillen ja nyökäytti: oikaise sinä vaan!
Hän oikaisi itsensä.
* * * * *
Ja niin hän nukkui.
You have read 1 text from Finnish literature.
  • Parts
  • Pakolaiset - 1
    Total number of words is 3447
    Total number of unique words is 1762
    23.5 of words are in the 2000 most common words
    32.8 of words are in the 5000 most common words
    37.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Pakolaiset - 2
    Total number of words is 3485
    Total number of unique words is 1836
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    34.1 of words are in the 5000 most common words
    39.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Pakolaiset - 3
    Total number of words is 3373
    Total number of unique words is 1980
    20.4 of words are in the 2000 most common words
    28.4 of words are in the 5000 most common words
    33.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Pakolaiset - 4
    Total number of words is 3489
    Total number of unique words is 1778
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    34.1 of words are in the 5000 most common words
    38.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Pakolaiset - 5
    Total number of words is 3530
    Total number of unique words is 1758
    24.3 of words are in the 2000 most common words
    32.6 of words are in the 5000 most common words
    36.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Pakolaiset - 6
    Total number of words is 3508
    Total number of unique words is 1794
    23.1 of words are in the 2000 most common words
    33.1 of words are in the 5000 most common words
    38.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Pakolaiset - 7
    Total number of words is 2447
    Total number of unique words is 1202
    28.7 of words are in the 2000 most common words
    37.2 of words are in the 5000 most common words
    42.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.