Pakolaiset - 6

  murtaa. Tähänkö nyt päättyi hänen pitkä, kunniallinen elämänsä?
  Mutta siitä murtumuksesta myös kirposi lohdutus--se selvyys, jota hän
  oli viikkokausia turhaan etsinyt. Hän ymmärsi nyt miksi tämän kaiken
  oli täytynyt tapahtua: että hän vain sovitti hairahdusta, jonka
  salaiset juuret ulottuivat aina nuoruusvuosiin saakka.
  Nyt hän ymmärsi elämän--tuon järkähtämättömän ankaran, mutta siitä
  lohdullisen, ettei se rangaissut syyttömiä, niinkuin hän oli vielä
  äsken epäillyt.
   * * * * *
  Vähää tämän jälkeen hänen sieluunsa pilkahti toinen vielä kirkkaampi
  säde.
  Se lähti siitä masentavasta tunnosta, ettei heidän välillään ollut
  oikeata avioliittoa ollutkaan. Mutta se värähti eräässä suhteessa
  riemuiseksi vapautuksen tunteeksi sinä hetkenä, kun hän ymmärsi, että
  koskei heidän välillään ollut koskaan ollut ruumiillista yhteyttä,
  niin he olivatkin vapaat ja puhtaat toisistaan!
  Se ratkaisi koko heidän välinsä, tuon kaikkein kipeimmän
  kohdan. Mitään loukkausta hänen miehenkunniataan vastaan ei siis itse
  asiassa ollut tapahtunutkaan, kukaan ei ollut todellisuudessa astunut
  hänen varpailleen. Ja tuo toinen--hän tosin oli rikollinen, mutta
  avionrikkoja vain nimellisesti, koska he olivat mies ja vaimokin vain
  nimellisesti.
  Siitä hetkestä alkoi suuri, hiljainen rauha laskeutua hänen
  sieluunsa. Elämä näyttäytyi nyt kokonaan uudessa valossa. Toisen teot
  eivät liikuta toista; ulkonaiset, näennäiset siteet, joilla ihmiset
  panevat niin suuren painon, eivät mitään merkitse. Ei vanhin vastaa
  lapsestaan, ei lapsi vanhemmistaan, eikä mies vaimostaan. Kukin elää
  täydellisesti omaa elämätään, hairahtuu, nousee, katuu, kärsii--aina
  vain yksin.
  Hän oli niin iloinen tästä uudesta elämänymmärryksestään, että hänen
  silmänsä taas monesta aikaa säteilivät.
  Samalla hänen suhteensa muihinkin muuttui. Tapaus yhä edelleenkin
  lepäsi raskaana surun pohjana hänen elämässään, mutta hän ei ollut
  enää kenellekään katkera, ei edes Keskitalolle.
  »Kyllä sinäkin vielä saat läksysi!» ajatteli hän. »Olet jo hyvällä
  alulla, ja yhä lisää tulee--sitten olet kypsä. Me käymme nyt
  laiskankoulua, Keskitalo, vanhalla iällämme!»
  Tuo uusi maailmanjärjestys alkoi näyttäytyä hänestä yhä valtavammalta.
  »Kukin saapi töittensä jälkeen, kukin kohdastaan!» riemuitsi
  hän. »Manta saapi--hänellä sitä taakkaa vasta onkin. Koko perhe saapi,
  lapsetkin ojennuksekseen, ettei tarvitsisi kaikkea itse kokea. Ja
  saapi aivan varmaan sekin, joka astui toisen miehen vuoteeseen, vaikka
  luuli sen salaa tekevänsä.»
  Hän ajatteli usein tätä uutta uskoaan. Kuinka monimutkainen ihmisen
  käsitys on elämästä, ja kuinka yksinkertainen itse elämä on! Pitää
  huolta vain itsestään ja vastaa omista teoistaan--siinä kaikki.
  Uutela oli nyt täysin tyytyväinen koulunkäyntiinsä. Ja hän ilostui,
  huomatessaan taas voittavansa takaisin kipinän muinaista
  elämänhaluaan.
  Hänellä tosin ei enää ollut noita entisiä tulevaisuudensuunnitelmia ja
  Hovin uudestisynnytysriemuja, mutta hän tunsi kuitenkin kirveen
  heilahtelevan voimakkaasti kädessään, kun hän nyt kevätkorvalla seisoi
  uudella riihirakennuksella ja veisteli nurkkaansa. Hän tunsi
  suorittavansa kuritushuonetyötä--mutta sekin työ oli tunnollisesti
  tehtävä, koska se perustui oikeudenmukaiseen tuomioon.
  Muutkin huomasivat tuon hänen muutoksensa. Aika, ajattelivat he,
  lauhduttaa ja Uutela on ymmärtäväinen mies--juuri niinkuin he olivat
  toivoneet.
  Mutta se ei heitä vapauttanut. He katselivat pelon ja kunnioituksen
  sekaisin tuntein tuota salaperäistä rauhallisuutta, jolla Uutela nyt
  tietään astui.
  
  
  14.
  
  Mutta sekin tie oli kivinen ja kantoinen, sen sai Uutela pian kokea.
  Itseensä nähden hän kyllä oli rauhallinen ja hänen suhteensa
  Keskitalolaisiin oli selvä. Samoin oli aivan yhdentekevää mitä Riitta
  ja loistenvaimot ehkä supattelivat.
  Mutta kun hän joskus sattumalta tapasi kyläläisiä, niin hänen
  tyyneytensä alkoi auttamattomasti järkkyä. Hän luki noista katseista,
  että asia kaikessa alastomuudessaan oli jo kylän tietona. Hän näki
  toisten silmänpilkkeessä ivansekaisia hymähdyksiä: että mies vielä
  tuossa iässä sai lapsen! Se häntä kuohutti. Ja kun hän oli toisten
  katseessa huomaavinaan säälintapaista, niin se kuohutti vielä enemmän.
  Uutela huomasi nyt surukseen, ettei tuo hänen uusi uskonsa ollutkaan
  yhtä helppo kuin se oli yksinkertainen. Hänen täytyi aivankuin kaksin
  käsin pitää löytämästään pohjasta kiinni, ettei vain luiskahtaisi
  entiseen avuttomuuteensa.
  Mutta mikäli synnytysaika läheni, sitä vaikeammaksi hänen tilansa
  kävi. Ilmestyi aivan uusi asian puoli--tuon kaiken pukeutuminen
  näkyvään, ruumiilliseen muotoon, mikä tähän saakka oli liikkunut
  ainoastaan ajatuksissa. Se uhkasi tulla hänen eteensä ja vaatia aivan
  uuteen koetukseen.
  »Mihinkä minä silloin menen, kun se tapahtuu?» kyseli hän
  tuskaisena. »Täällä minä en sinä hetkenä voi olla, en vaikka mikä!»
  Se ajatus kiusasi monet ajat, vaikka hän olisi koettanut kuinka
  tyyntyä ja vakuuttaa itselleen, ettei se koskenut häntä vähääkään.
  Silloin Keskitalo eräänä päivänä vapautti hänet tuosta painajaisesta.
  Uutela näki heti että toisella oli jotain mielessä, vaan että hänen
  oli vaikea sanoa.
  »Jokohan se nyt siitä...?» ajatteli Uutela, tuntien itsensä
  rauhattomasti liikutetuksi.
  »On ajateltu... että jos Manta menisi kaupunkiin...
  synnytyslaitokseen...?» sai Keskitalo vihdoin sanotuksi.
  Uutela tunsi ohimoittensa lentävän kuumiksi.
  »Mitä se minuun kuuluu, hoitakaa asianne!» teki hänen mieli huutaa
  niin, että se samalla olisi ollut vastaus kaikkeen.
  Mutta hän tuli tuosta onnellisesta käänteestä niin iloiseksi, että hän
  vastasi kuin asianosainen:
  »Niinkö? Se varmaan on kaikkein parasta.»
  Hän tunsi taas seisovansa jaloillaan. Keskitalo hoiti asian, niinkuin
  se hänelle kuuluikin.
   * * * * *
  Oli kevätpirteä toukokuun aamupäivä, kun nuorta emäntää lähdettiin
  viemään asemalle.
  Keskitalo valmistihe ajajaksi ja vanha emäntä mukaan
  kaupunkiin-saattajaksi.
  Muilla näytti olevan lähdön kanssa hommaa, mutta Uutela puuhaili
  pellolla niinkuin tavallisesti.
  Hän äesteli viimeisiä kaurankylvyjä järveen antautuvalla kotipellon
  rinteellä. Hevoset vetivät vinhasti kevytkulkuista asetta, kuohkea
  multa kiehui ja poreili sen piikkien välissä. Se kiehunta hyväili
  ajajan silmää ja siitä kohosi tuoreen kevätmullan mieluinen tuoksu.
  Uutela pysäytti hevoset rinteen laella, juuri siinä missä se lähti
  järvelle päin painumaan. Hän ei jaksanut sitä viekotusta vastustaa,
  sillä hänen oma mielensäkin oli viehtynyt keväiseksi.
  Niinkuin rinne olisi iloiten värissyt auringon leikkiessä sen
  harmaalla harjalla. Katse siirtyi alemma, järven hopeakirkkaalle
  pinnalle. Kaunis tuo pitkänsoukka järvi olikin, kun sitä katseli nyt
  näin avosylisenä! Katse siirtyi yhä eteenpäin, vastakkaisen rannan
  vaaraksi kohoavalle rinteelle, jossa koivut kurkistelivat
  heleänvihrein hiirenkorvin--takanaan ylempänä vakaa, tummanvihreä
  havumetsä.
  »Kauniit ovat paikat», myönsi Uutela. »En ole Hämeen puolessa
  tämänluontoista nähnytkään.»
  Sitten katse hypähti järven vasemman pään poikitse taas omalle
  puolelle, suuntautuen avaran kotipellon pohjoiselle aukealle. Se
  hyväili ensin Hovia vihertävine koivuineen, sitten riihimäkeä
  valkeanhohtavine uutisseinineen, sen jälkeen peltoa, vihdoin sen
  laidalla kohoavaa lepikkoa, jonka pitkänriippuvat kellahtavat urvut
  paistoivat aina tänne saakka.
  »On tämä koko hovi!» pääsi Uutelalta. »Kelpaa täällä--»
  Mutta siihen se särähti murskaksi kuin näkymättömän käden
  koskettamana. Uutela tunsi silmiensä hämärtyvän ja hänen tuli äkkiä
  sanomattoman vaikea olla.
  Hän kuuli samalla rattaanpyörien ratinaa ja kääntyi sen enempää
  ajattelematta katsomaan.
  Siellä Keskitalo, vanha emäntä ja Manta ajoivat hiljaa, käymäjalkaa
  asemalle.
  Uutela kääntyi äkkiä--hän ei jaksanut sitä näkyä kestää. Hän tempasi
  lujasti ohjaksista ja pakotti hevoset miltei juoksuun.
  Hän ajoi alas, sitten ylös--alas ja taas ylös--siirtyi toiseen
  sarkaan--alas, ylös--yhä kiirehtäen hevosia, niin että ne alkoivat
  höyrytä ja kuorskahdella. Niinkuin hänellä olisi ollut hengen hätä
  sekottaa kosteaan, vastaanottavaan multaan tuo ääretön apeus, joka
  hänet oli niin odottamatta vallannut.
  Mutta sitten hänen täytyi pysäyttää--hän ei olisi voinut ajaa enää
  askeltakaan eteenpäin. Häntä miltei vapisutti se ajatus, mikä nyt
  hänen mieleensä lennähti:
  »Kuinkahan monta surua näihin Suomen peltoihin onkaan haudattu?»
  Hän oli joskus ennenkin tuntenut että maa oli ikäänkuin pyhä, suurella
  vaivalla ja hiellä lunastettu. Mutta nyt hänelle selvisi aivan uusi
  asia. Työ oli vain yksi puoli. Kuinkahan monta miestä on mahtanut
  tähänkin peltoon haudata suuria, äänettömiä suruja--niinkuin nyt hän
  hautaa--hautaa Keskitalo--ja hautaa pojat. Kukaan ei ajattele. Vilja
  lainehtii, ihmiset astuvat huolettomina sarkoja pitkin, myyvät ja
  vaihtavat niitä kuin markkinakoneja, vaikka maa vapisee esi-isien
  tuskien runsautta, kun se nyt lapsille leipää kasvattaa.
  Hän seisoi pitkät ajat syviin, juhlallisiin mietteisiin vaipuneena. Ja
  kun hän vihdoin läksi eteenpäin, niin hän pidätti hevoset hiljaisiksi
  ja astui miltei varpaisillaan tuota vuosisataista, vaivankosteata,
  tuskanpyhää multaa.
   * * * * *
  Viikon päästä tuli kirje--ilmoitus että nuori emäntä oli synnyttänyt
  pojan.
  Ihmeellistä! Tiesihän hän että sentapainen ilmotus oli tuleva, mutta
  kun se nyt tuli, niin se oli kuitenkin hänelle yllätys.
  Hän ei voinut oikein selittää mitenkä hän oli johtunut sentapaiseen
  tuntoon, niinkuin Manta sitä tietä olisi katoamassa koko talosta,
  synteineen ja synnin hedelmineen. Ei hän sitä ollut ajatellut, oli
  vain tuntenut--eikä sitäkään kuolisiko äiti ja lapsi, vai millä
  tavalla tuo katoaminen tapahtuisi--vain häviäisivät ja olisivat
  poissa.
  Mutta nyt Manta eli, poika eli--rikos oli monikertaistuneena. Eikä se
  elänyt vain Keskitalon väelle, vaan myös hänelle--»isälle».
  Uutelan valtasi sellainen mielenkuohu, ettei hän voinut pysyä kotona,
  vaan otti kirveen kainaloonsa ja läksi metsään. »Menen veräjiä
  korjailemaan», ajatteli hän.
  Hän kulki raskain, laahustavin askelin, katsettaan tiestä
  kohottamatta.
  »Tähänkö sitä nyt tultiin?» ajatteli hän. »Nytkö se taas tuli
  takaisin, se tuska?»
  Hän kulki kujatietä, sitten maantietä peltojen keskitse, sitten
  metsäistä maisemaa, unohtaen kokonaan veräjät.
  Noustuaan pitkän, loivan mäen hän tunsi olevansa lopen väsynyt ja
  istuutui tiepuoleen ojan reunalle.
  Käki alkoi kukkua metsässä. Uutela kohotti katseensa.
  »Siitä on nyt vuosi», ajatteli hän ja vedet herahtivat väkisin hänen
  silmiinsä. »Vuodessa voi elää paljon, kokonaisen elämän.» Hän tunsi
  että hänen elämänsä supistui lopullisesti tähän vuoteen.
  »Samoin mahtaa olla Keskitalolaisten laita. Paljon nekin ovat tämän
  vuoden aikana kokeneet. Sellainen on ihmiselämä!»
  Hän kuuli askeleitten narahduksia tiellä.--Siellä tuli Rimpiläinen,
  punottavana ja hyväntuulisena, heiskautellen vilkkaasti valkoista
  keppiään.
  Uutelan rinnassa alkoi taas kuohua.
  »Jokohan sekin sen tietää...?» hätäili hän.
  Rimpiläinen läheni.
  »Paha sillä on mielessä», päätti Uutela, »kun on noin suu
  syyringillä!»
  Rimpiläinen tervehti ja jatkoi:
  »No jo on hyvä kevät--soap' moanmies olla tyytyväinen!»
  »Niin on--niin on.»
  »Ja isännällähän sitä kuuluu olevan toisenniiloatuista ilon
  syytä--olokoonpa onnee voan!»
  Uutelan veri kuohahti koskeksi. »Sanonko nyt p:le ja läiskäytän kaikki
  vasten silmiä niinkuin se on--niin loppuu onnentoivotukset ja
  silmänvilaukset?»
  Hän kuitenkin muisti olevansa hämäläinen ja hillitsi itsensä.
  »Niin on... Kyllä onkin työväkeä tarvis--paljon on tässä töitä...»,
  koetti hän vastata niin hyvin kuin taisi.
  »Ka niin, ja sen hauskempoo voan, kun vielä nuin vanahalla
  iällä.--Onko sitä isännällä jo paljonnii ikkee?»
  Uutela pääsi ikäänkuin naurahtamaan:
  »Mitäs minulla--vasta keski-iässä--ei vielä täyttä
  seitsemääkymmentäkään.»
  »Paljo sitä meinootta elleekin», nauroi Rimpiläinen. Hän piti pienen
  loman.--»Ei oo tainnu' ennen olla lapsia--kun ei oo näkynnä?»
  Uutelan veri alkoi taas kuohua, mutta hän malttoi.
  »Oo, koko joukko!» vastasi hän katsoen Rimpiläistä suoraan
  silmiin. »Jos olisivat elossa, niin ei tässä olisi hätääkään.» Häntä
  inhotti--mutta savolaisen ei pidä päästä hämäläiselle nauramaan.
  »Silloin nälkävuosina--polttotauti--vei monet perheet kuittiin.--Ei
  tainnut täälläpäin niin kova ollakkaan?»
  »Ei, ei ollunna», vastasi Rimpiläinen, naurahti ja vilautti silmää:
  siitä savolainen aina pitää, että miehellä on sanat suussa! Nosti
  hattua ja lähti yhtä hyväntuulisena eteenpäin.
  Mutta Uutela vaipui entistä raskaampiin mietteisiin.
  
  
  15.
  
  Päivä, jolloin lapsen ristimisestä päätettiin, oli Uutelalle
  ankara. Kaksi ihmistä, joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa
  kanssa, piti yhdistettämän ainiaaksi isän ja pojan siteillä.
  Tosin vain muodollisesti--sen Uutela tiesi ja se häntä piti
  pystyssä. Mutta ne siteet olivat ankarat, sillä ne olivat
  purkamattomat. Eikä asia koskenut ainoastaan häntä, vaan se oli
  samalla petos sekä jumalallisia että ihmisellisiä lakeja
  vastaan--synnin hedelmän kavaltamista avioliiton suojaan. Voiko hän
  olla siinä petoksessa osallisena?
  Mutta kun hän näki vanhan emännän tuskan, kun tämä esitti että
  ristiminen voitaisiin suorittaa laitoksessa, ja luki hänen
  katseestaan: kovin väärinhän tämä on, mutta auttakaa nyt, Uutela,
  Jumalan tähden meitä saattamaan tämä asia loppuun--niin hän voitti
  epäilyksensä. Mitäpä ulkonaisista laeista, kun vain sisäinen tulee
  täytetyksi, ja tämä on nyt sen täyttämistä: kärsimistä kärsivien
  kanssa.
  »Nimeksi on ajateltu Kustaata...?» lisäsi emäntä aran kysyvästi.
  »Se on hyvin ajateltu», vastasi Uutela. Hän ei voinut olla
  nyökäyttämättä päätään tuolle kärsivälle vaimolle.
  Ja niin hän taas tyyntyi siitäkin.
   * * * * *
  Mutta sinä päivänä, kun lapsi tuotiin kotiin, hänet valtasi uudelleen
  tuska--ankarampi kuin koskaan ennen. Nyt hänen täytyy se _nähdä_,
  ottaa vastaan _isänä_, elää saman katon alla, samassa huoneessa,
  päivästä päivään, viikosta viikkoon... Kuinka hän voi tämän kestää...?
  Keskitalo tuli hänen luokseen, kalpeana kuin kuolemaan tuomittu.
  »Menenköhän minä asemalle?» kysyi hän soinnuttomalla äänellä.
  Hän tiesi kysymyksensä tarpeettomaksi, mutta hän oli itse niin
  levoton, että hänen täytyi saada vaihtaa edes joku sana Uutelan
  kanssa, tutkiakseen missä mielentilassa tämä nyt oli.
  »Mene sinä vaan», vastasi Uutela ja koetti nyökäyttää päätään. Mutta
  Keskitalo huomasi, että hän oli kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipunut
  ja puhui aivankuin ulkopuolitse itseään.
  »Kun minä saisin ne vielä kunnialla kotiin!» huokasi Keskitalo.
   * * * * *
  Uutela koetti tehdä pientä kotinäperrystä, mutta siitä ei tullut
  mitään. Hän unohtui alati miettimään ja hänen tuskansa kasvoi hetki
  hetkeltä.--Hän läksi ulos pihalle.
  »Menisinköhän poikain luo kesannolle--tai ehkä paremminkin metsään?»
  ajatteli hän. »Täällä en voi olla.»
  Hän läksi, mutta pysähtyi jo muutaman askeleen päässä.
  »Mitäs siitäkään olisi apua--täytyyhän minun ne kuitenkin nähdä.»
  Hän meni salinpuolen kuistille ja istahti penkille.
  »Kun minä voisin asua erossa, jossain mökissä, ja käydä vaan täällä
  työssä?» Hän rupesi aivan sitä asiaa ajattelemaan.
  Silloin kuului kaukaa tuulen kantama pitkä vihellys. Hän kavahti
  pystyyn kuin pistoksen saanut. Nyt se tulee--synti ja häväistys--
  elävänä, hengittävänä, katselevana!
  Hän tunsi täytyvänsä paeta piiloon, ja ryntäsi saliin. Alkoi kävellä
  kiireisesti ympäri--tunsi lattian polttavan jalkojaan ja alkoi miltei
  juosta. Sitten hän äkkiä pysähtyi.
  »Nyt ne astuvat vaunusta alas. Kaikki vilkuttavat silmää ja nauravat:
  kas kun ei »isä» ole tullut edes vastaan--hm!»
  Hän tunsi tukehtuvansa.--Ulos!
  Pihalle ennätettyään hän kuuli uuden vihellyksen.
  »Nyt juna lähti--nyt ne nousevat kärryille--nyt ne tulevat.--Pois,
  karkuun!»
  Hän läksi, ajattelematta minne. Hän sattui kääntymään järvenrantaan
  vievälle tielle ja riensi sitä myöten vinhaa vauhtia rinnettä
  alas. Pois, kauas pois, ainiaaksi!
  Hetkisen päästä hän kuuli kiireisiä juoksevia askeleita takanaan--hän
  rupesi itsekin juoksemaan. Hän tuskin huomasi tulleensa rantaan, näki
  kyllä veden avautuvan eteensä, mutta ei ajatellut hukuttautumista eikä
  kuolemaa, vain tuota ainoata: pois, kauas pois! Vähääkään vauhtiaan
  hiljentämättä hän juoksi järveen ja juoksi yhä vedessä matalaa rantaa
  syvemmälle.
  Silloin hän kuuli kirkasun takanaan ja huudon: »Uutela, Uutela,
  Jumalan tähden!»
  Se oli Hannan värähtävä, rukoileva ääni. Uutela pysähtyi kuin
  kahlittu. Mikään muu voima kuin tuo ääni ei olisi sinä hetkenä kyennyt
  häntä pidättämään.
  Hän kääntyi ja näki tytön seisovan nilkkaa myöten vedessä, yhä jälessä
  tulemassa.
  Uutelan ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän viittasi kädellään Hannan
  peräytymään, mutta ei tiennyt itse mitä tehdä. Astui muutamia
  askeleita rantaan päin, mutta pysähtyi taas.
  Silloin hän huomasi aivan lähellä veneen. Hän oikasi veden läpi sitä
  kohti kuin viimeiseen pelastuksen korteen, tempasi sen yhdellä
  nykäsyllä veden varaan, syöksyi suinpäin veneeseen ja tarttui
  airoihin.
  Hanna oli juossut samalle kohti ja rukoili:
  »Älkää menkö, Uutela, älkää menkö! Armahtakaa vielä tämä kerta, Jumala
  auttaa!»
  Hannan rukous ja hätä häneen koski. Mutta hän ei voinut mitään puhua,
  ainoastaan viittasi kädellään olkansa yli vastakkaiselle
  rannalle. Sinne hän tahtoi--metsiin, pois, kauas pois! Hän alkoi
  soutaa niin, että vesi kohisi kokan edessä.
  Siinä soutaessaan ja tempoessaan hän näki tytön seisovan yhä rannalla
  ja rukoilevan yhteenpuristetuin käsin. Mikä lienee ollutkaan, mutta
  keskellä järveä hän muutti suuntaa ja alkoi soutaa suurta pyöröä,
  veden yhä kohistessa vaahtona kokassa.
  Hän souti yhden pyörön, souti toisen. Silloin hän tunsi: minun elämäni
  on niinkuin tämä, pyörimistä paikallaan, pääsemättä minnekkään,--Ei,
  nyt teen lopun, se on kuitenkin tehtävä!
  Hän heitti airot valloilleen ja nousi seisomaan--silmänräpäys, ja hän
  on päässyt!
  Mutta hänen viimeinen katseensa hipasi kuin vahingossa rantaa. Siellä
  seisoi Hanna, eteenpäin kurottuneena, kuin veteen syöksymäisillään
  hänkin. Hän kuuli hänen jotain huutavankin, mutta hänen korvansa
  humisivat niin, ettei hän erottanut mitä se oli.
  Silloin hän tunsi, ettei hän voinutkaan--tuon tytön nähden--ja tuon
  tytön tähden.
  Hän raivostui että pelastuksen tie näin oli katkaistu ja että hänen
  täytyi vaipua entiseen kidutukseen. Mitään ajattelematta hän kiskasi
  takin päältään ja heitti sen veneen pohjaan, istuutui ja tarttui taas
  airoihin.
  Hän alkoi soutaa vihan ja epätoivon vimmalla. Vene hyppi ja
  heilui--hän kuuristui ja ojentui kuin valkea haamu--vene hyppi mutkia,
  airot rasahtelivat, vesi kiehui vaahtona--hän yhä syöksyi eteenpäin,
  eteenpäin tuota päätöntä epätoivon rataa.
  Hän oli soutanut kierroksen kierroksen perään, päätään nostamatta,
  tietämättä missä oli. Silloin hän kuuli kohun läpi ääntä--jo erotti
  sanoja: »Jumala auttaa--Jumala panee kuorman--Jumala auttaa
  kantamaan!»
  Ne olivat hänelle tylsiä sanoja, mutta hän oli niin väsynyt, että
  airot aivankuin itsestään putosivat hänen käsistään. Hän katsahti ylös
  ja huomasi olevansa lähellä rantaa. Vene oli käännähtänyt ja kulki nyt
  sitä kohti. Itse hän istui voimatonna teljolla.
  Vene lipui itsestään melkein rantaan. Hanna riensi veteen, sai kokasta
  kiinni ja veti sen maavaraan.
  Mutta Uutela istui yhä liikkumatta, tylsänä teljolla. Hiki juoksi
  virtoina kasvoja alas ja täytti silmäripset, niin ettei hän nähnyt
  eteensä.
  Hän tunsi itsensä kuoleman väsyneeksi.
  Kun hän vihdoin nousi rannalle, niin hän hoiperteli--astui muutamia
  askeleita--kaatui suulleen--tarttui molemmin käsin ruohoon niin että
  sormet tunkeutuivat syvälle mättäiseen heinänjuuristoon--veti itsensä
  lujasti maahan kiinni--ruohon sisästä alkoi kuulua nyyhkytystä.
  Tyttö istuutui hänen viereensä--itkien, hiljaa puhuen, ja taas itkien.
   * * * * *
  Keskitalo ajoi hidasta käyntiä Hovin kujatietä ja katseli levottomasti
  pihalle.
  Ulkona ei näkynyt ketään.
  He tulivat jo aitan luo. Ei vieläkään ketään, ei edes Hannaa!
  »Ehkä Uutela tulee, kun päästään oven eteen», lohdutteli hän itseään.
  Ei ketään. Tulijat katsahtivat toisiaan silmiin, Keskitalon valtasi
  pelko. Saatuaan naiset alas hän ei riisunutkaan hevosta, vaan sitoi
  sen kiireisesti aitan seinärenkaaseen ja riensi sisään.
  Hän kulki huoneesta huoneeseen--ei elävää sielua. Hänen polvensa
  alkoivat vavista.
  Silloin hän katsahti kuin pahinta peläten ikkunasta järvelle
  päin. Siellä seisoi Uutela aivan lähellä rantaa--kädet taskuissa,
  kokoonlyyhistyneenä, maahan katsoen. Aivan hänen edessään oli Hanna,
  pitäen molemmin käsin Uutelan takin napeista ja, niinkuin näytti,
  hiljaa puhuen.
  Keskitalo ymmärsi että jotain oli tapahtunut ja jotain yhä
  tekeillä. Se häntä kuitenkin lohdutti, että Hanna oli seurassa.
  Samassa tuli vanha emäntä levottomana sisään.
  Keskitalo viittasi hänet ikkunan luo ja näytti rantaan päin.
  He näkivät Uutelan ja Hannan tulevan yhdessä hitaasti ylöspäin,
  katsahtivat toisiaan silmiin ja huokasivat raskaasti.--Nyt se
  lopullinen lähestyi!
  Tulijat pysähtyivät, Uutela näytti nyökäyttävän Hannalle
  päätään--sitten he erosivat. Tyttö tuli keittiöön, mutta Uutela näkyi
  kulkevan ajatuksissaan pirttiin päin.
  Hanna oli niin kalpea, että he eivät uskaltaneet häneltä kysyä muuten
  kuin katseillaan. Tyttö vastasi samoin, levollisesti ja varmasti:
  odottakaa!
  Mutta Keskitalo katseli yhä levottomasti pihanpuoleisesta ikkunasta.
  Vihdoin hän näki Uutelan tulevan. Hän tunsi rintaansa kuristavan niin,
  että hän tuskin sai henkeä vedetyksi. Hän rupesi palavasti
  rukoilemaan.
  Uutela tuli hiljaa, semmoisena kuin hän oli rannasta noussut: saappaat
  ja vaatteet märkinä. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, kun hän
  kulki keittiön läpi.
  Kamarin ovesta sisäänastuttuaan hän pysähtyi hetkiseksi ja otti lakin
  päästään. Toiset, jotka vetäytyivät hiljaa hänen jälessään, näkivät
  hänen kasvoillaan mielenliikutuksen.
  Mutta sitten Uutela astui varmoin, hitain askelin vuoteen luo, jossa
  pienoinen makasi. Hän seisahtui sen ääreen ja katseli hetkisen
  tarkkaan lasta--näytti niinkuin hänen lävitseen olisi kulkenut
  hiljainen väristys.
  Vaan heti tämän jälkeen näkyi kasvoilla kuin hymyntapainen--hän
  kohotti oikean kätensä ja veti hitaasti suuren, voimakkaan ristin
  lapsen rinnan yli.
  Hän ei tiennyt tehtiinkö niin lapsille, mutta hän oli nähnyt
  sillätavoin siunattavan kuolleita, ja tahtoi siunata pienokaisen niin
  hyvin kuin taisi.
  Nuorella emännällä, joka istui lähellä vuoteen pääpuolta, oli
  kyyneleet silmissä. Hän kohotti arasti päänsä ja katsahti
  Uutelaan--kuin anteeksipyytäen. Uutela huomasi sen, katsahti vastaan
  ja ikäänkuin nyökäytti. Kaikki yhtenä lyhyenä silmänräpäyksenä--sen
  enempää he eivät toisiinsa katsoneet.
  Oven luona seisova Keskitalo oli puristanut kätensä ristiin ja
  kyyneleet vierivät pitkin laihoja poskipäitä. Hänen olisi tehnyt
  mieli mennä Uutelan luo, langeta häntä kaulaan ja sanoa: sinä olet
  kostanut pahan hyvällä--anna nyt vielä meillekin anteeksi! Mutta hän
  ei olisi voinut paikaltaan liikahtaa.
  Uutela ei puhunut mitään. Ei hän myös voinut pitempään sisässä viipyä,
  vaan meni niinkuin oli tullutkin.
  Kukaan toisistakaan ei vaihtanut sanaa.
  Keskitalo oli vaipunut tuolille ikkunan luo ja nojasi kokoon
  lyyhistyneenä ikkunanlautaan. Hän tunsi, ettei hän olisi jaksanut enää
  pisaraakaan enempää, ellei tämä taakka nyt olisi vierähtänyt hänen
  hartioiltaan.
  Mutta hän tunsi samalla ikäänkuin valahtaneensa tyhjäksi--niin hän
  tunsi.
  
  
  16.
  
  Kahta päivää myöhemmin Uutela ajoi hiljakseen kirkolta kotiin.
  Hän yski ja hänen ruumistaan rankoi ankara kuume, kulkien kylminä
  väristyksinä päästä jalkoihin. Mutta hänen silmänsä säteilivät
  niinkuin ennenmuinen.
  Se säteily syttyi sinä hetkenä, jolloin hän lapsen siunasi. Suuri
  sunnuntairauha laskeusi hänen sieluunsa, eikä enää järkkynyt. Sen
  jälkeen, mitä sinä päivänä oli tapahtunut, hän tunsi olevansa kypsä,
  kulkevansa varmasti ja nopeasti suurta lopullista rauhaa kohti.
  Mutta hän tunsi yhtä rintaa, että hänellä oli vielä jotain
  tekemättä. Niinkuin hän, elämän kouluttama, olisi samalla ase elämän
  kädessä muiden kouluttamiseksi.
  »Kyllähän sinä, Keskitalo»--ajatteli hän--» olet kärsinyt, sen minä
  hyvin tiedän. Mutta mitäs siitä, kun sinun väärä halusi kuitenkin
  näkyy menevän perille.»
  Uutela tunsi että hänen aivankuin piti rientää Keskitalon avuksi.
  »Katsos, Keskitalo»--ajatteli hän taas--»tämä on nyt sitä meidän
  laiskankouluamme! Minulta vietiin se, mitä minä väärin tavotin. Niin
  pitää myös sinulta vietämän sinun tavotuksesi. Vasta sitten sinäkin
  rauhasi löydät--et sinä nyt enää muuta kaipaa.»
   * * * * *
  Uutela palasi tavallaan lääkärin luota.
  Toiset, ensi sijassa Hanna, olivat vaatineet hänen hakemaan apua
  ankaraan vilustumiseensa. Hän lähti.
  Ei itsensä vuoksi, sillä hän tunsi elämän lääkinneen hänet melkein
  täysin terveeksi, puuttui enää tuskin mitään. Eikä tässä ulkonaiset
  lääkkeet mitään merkinneet, sen hän myöskin tunsi. Muiden tähden hän
  kuitenkin oli pyytänyt apteekista jotain pulloonsa.
  Mutta lääkettä hän todella tahtoi tältä matkaltaan tuoda--muiden
  terveydeksi.
  Se lääke oli hänellä nyt taskussa.
  Hän oli sen vaikutuksesta varma. Ja kun hän nyt ajeli hiljalleen
  yksinäistä metsätietä, niin hän vielä muistissaan kertasi mistä
  aineista se oli valmistettu.
  »Ilmotan viimeisen tahtoni olevan, että omistamani Hovin tila minun
  kuolemani jälkeen lankeaa vaimolleni Manta Kustaantytär Uutelalle sekä
  ainoalle lapsellemme Kustaa Juhanpojalle, lain mukaisesti puolet
  kummallekin.»
  Se on oikeus ja kohtuus--ajatteli hän--sillä Keskitalo meni juuri
  tarkoin heidän velkoihinsa, niin ettei heillä ole tässä mitään
  osaa. Sinä, Keskitalon Kustaa, tarkotit suvullesi perintöä toisen
  omaisuudesta. Nyt tuli tien ohesta vieras perijä, joka vie
  kaikki--että ymmärtäisit kuinka kipeästi elämän täytyy meitä opettaa.
  »Mutta koska poikamme perintöosa, jos olisi kiinnitetty suureen
  taloon, jonka tulevan hoidon laadusta ei kukaan tiedä, voisi ennen
  hänen lailliseksi tuloansa vähentyä taikka hukkaantua, niin minä,
  hänen isänsä, määrään että talo on heti minun kuolemani jälkeen
  muutettava rahaksi ja hänen osansa talletettava pankkiin, josta
  juokseva korko on antava hänelle murheettoman elatuksen.»
  Tämä voipi sinusta, Keskitalo, tuntua ankaralta--ajatteli hän
  taas. Mutta niin on tehtävä, väärin kurkotetusta on sydän
  irrotettava. Ja minä tiedän, että teidän kaikkien mielenne halaa
  Hämeeseen; väkisin te tänne tulitte. Nyt pääsette, eikä kellään ole
  mitään sanomista, sillä paperissa seisoo, kuolevan omana viimeisenä
  sanana, että hän on _minun_ poikani.
  »Kolmanneksi kaikki irtain omaisuus ja rahat lankeavat vaimolleni ja
  pojalleni lain mukaisesti, paitsi ne seitsemäntuhatta markkaa, jotka
  olen tallettanut Hämeenlinnan säästöpankkiin sisareni Karoliina
  Hetantyttären nimelle ja jotka kuolemani jälkeen ovat jaettavat
  seuraavasti: apelleni Kustaa Keskitalolle ja hänen vaimollensa tuhat
  markkaa kummallekin, heidän lapsillensa Vihtorille, Kallelle, Hannalle
  ja Helgalle tuhat markkaa kullekin, sekä yllämainitulle sisarelleni
  Karoliina Hetantyttärelle tuhat markkaa. Pankkikirja löytyy minun
  seinäkaapistani.»
  Nyt mahdat, Keskitalo, ymmärtää ettei minulla mitään kaunaa ole, vaan