Pakolaiset - 6

Total number of words is 3508
Total number of unique words is 1794
23.1 of words are in the 2000 most common words
33.1 of words are in the 5000 most common words
38.1 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
murtaa. Tähänkö nyt päättyi hänen pitkä, kunniallinen elämänsä?
Mutta siitä murtumuksesta myös kirposi lohdutus--se selvyys, jota hän
oli viikkokausia turhaan etsinyt. Hän ymmärsi nyt miksi tämän kaiken
oli täytynyt tapahtua: että hän vain sovitti hairahdusta, jonka
salaiset juuret ulottuivat aina nuoruusvuosiin saakka.
Nyt hän ymmärsi elämän--tuon järkähtämättömän ankaran, mutta siitä
lohdullisen, ettei se rangaissut syyttömiä, niinkuin hän oli vielä
äsken epäillyt.
* * * * *
Vähää tämän jälkeen hänen sieluunsa pilkahti toinen vielä kirkkaampi
säde.
Se lähti siitä masentavasta tunnosta, ettei heidän välillään ollut
oikeata avioliittoa ollutkaan. Mutta se värähti eräässä suhteessa
riemuiseksi vapautuksen tunteeksi sinä hetkenä, kun hän ymmärsi, että
koskei heidän välillään ollut koskaan ollut ruumiillista yhteyttä,
niin he olivatkin vapaat ja puhtaat toisistaan!
Se ratkaisi koko heidän välinsä, tuon kaikkein kipeimmän
kohdan. Mitään loukkausta hänen miehenkunniataan vastaan ei siis itse
asiassa ollut tapahtunutkaan, kukaan ei ollut todellisuudessa astunut
hänen varpailleen. Ja tuo toinen--hän tosin oli rikollinen, mutta
avionrikkoja vain nimellisesti, koska he olivat mies ja vaimokin vain
nimellisesti.
Siitä hetkestä alkoi suuri, hiljainen rauha laskeutua hänen
sieluunsa. Elämä näyttäytyi nyt kokonaan uudessa valossa. Toisen teot
eivät liikuta toista; ulkonaiset, näennäiset siteet, joilla ihmiset
panevat niin suuren painon, eivät mitään merkitse. Ei vanhin vastaa
lapsestaan, ei lapsi vanhemmistaan, eikä mies vaimostaan. Kukin elää
täydellisesti omaa elämätään, hairahtuu, nousee, katuu, kärsii--aina
vain yksin.
Hän oli niin iloinen tästä uudesta elämänymmärryksestään, että hänen
silmänsä taas monesta aikaa säteilivät.
Samalla hänen suhteensa muihinkin muuttui. Tapaus yhä edelleenkin
lepäsi raskaana surun pohjana hänen elämässään, mutta hän ei ollut
enää kenellekään katkera, ei edes Keskitalolle.
»Kyllä sinäkin vielä saat läksysi!» ajatteli hän. »Olet jo hyvällä
alulla, ja yhä lisää tulee--sitten olet kypsä. Me käymme nyt
laiskankoulua, Keskitalo, vanhalla iällämme!»
Tuo uusi maailmanjärjestys alkoi näyttäytyä hänestä yhä valtavammalta.
»Kukin saapi töittensä jälkeen, kukin kohdastaan!» riemuitsi
hän. »Manta saapi--hänellä sitä taakkaa vasta onkin. Koko perhe saapi,
lapsetkin ojennuksekseen, ettei tarvitsisi kaikkea itse kokea. Ja
saapi aivan varmaan sekin, joka astui toisen miehen vuoteeseen, vaikka
luuli sen salaa tekevänsä.»
Hän ajatteli usein tätä uutta uskoaan. Kuinka monimutkainen ihmisen
käsitys on elämästä, ja kuinka yksinkertainen itse elämä on! Pitää
huolta vain itsestään ja vastaa omista teoistaan--siinä kaikki.
Uutela oli nyt täysin tyytyväinen koulunkäyntiinsä. Ja hän ilostui,
huomatessaan taas voittavansa takaisin kipinän muinaista
elämänhaluaan.
Hänellä tosin ei enää ollut noita entisiä tulevaisuudensuunnitelmia ja
Hovin uudestisynnytysriemuja, mutta hän tunsi kuitenkin kirveen
heilahtelevan voimakkaasti kädessään, kun hän nyt kevätkorvalla seisoi
uudella riihirakennuksella ja veisteli nurkkaansa. Hän tunsi
suorittavansa kuritushuonetyötä--mutta sekin työ oli tunnollisesti
tehtävä, koska se perustui oikeudenmukaiseen tuomioon.
Muutkin huomasivat tuon hänen muutoksensa. Aika, ajattelivat he,
lauhduttaa ja Uutela on ymmärtäväinen mies--juuri niinkuin he olivat
toivoneet.
Mutta se ei heitä vapauttanut. He katselivat pelon ja kunnioituksen
sekaisin tuntein tuota salaperäistä rauhallisuutta, jolla Uutela nyt
tietään astui.


14.

Mutta sekin tie oli kivinen ja kantoinen, sen sai Uutela pian kokea.
Itseensä nähden hän kyllä oli rauhallinen ja hänen suhteensa
Keskitalolaisiin oli selvä. Samoin oli aivan yhdentekevää mitä Riitta
ja loistenvaimot ehkä supattelivat.
Mutta kun hän joskus sattumalta tapasi kyläläisiä, niin hänen
tyyneytensä alkoi auttamattomasti järkkyä. Hän luki noista katseista,
että asia kaikessa alastomuudessaan oli jo kylän tietona. Hän näki
toisten silmänpilkkeessä ivansekaisia hymähdyksiä: että mies vielä
tuossa iässä sai lapsen! Se häntä kuohutti. Ja kun hän oli toisten
katseessa huomaavinaan säälintapaista, niin se kuohutti vielä enemmän.
Uutela huomasi nyt surukseen, ettei tuo hänen uusi uskonsa ollutkaan
yhtä helppo kuin se oli yksinkertainen. Hänen täytyi aivankuin kaksin
käsin pitää löytämästään pohjasta kiinni, ettei vain luiskahtaisi
entiseen avuttomuuteensa.
Mutta mikäli synnytysaika läheni, sitä vaikeammaksi hänen tilansa
kävi. Ilmestyi aivan uusi asian puoli--tuon kaiken pukeutuminen
näkyvään, ruumiilliseen muotoon, mikä tähän saakka oli liikkunut
ainoastaan ajatuksissa. Se uhkasi tulla hänen eteensä ja vaatia aivan
uuteen koetukseen.
»Mihinkä minä silloin menen, kun se tapahtuu?» kyseli hän
tuskaisena. »Täällä minä en sinä hetkenä voi olla, en vaikka mikä!»
Se ajatus kiusasi monet ajat, vaikka hän olisi koettanut kuinka
tyyntyä ja vakuuttaa itselleen, ettei se koskenut häntä vähääkään.
Silloin Keskitalo eräänä päivänä vapautti hänet tuosta painajaisesta.
Uutela näki heti että toisella oli jotain mielessä, vaan että hänen
oli vaikea sanoa.
»Jokohan se nyt siitä...?» ajatteli Uutela, tuntien itsensä
rauhattomasti liikutetuksi.
»On ajateltu... että jos Manta menisi kaupunkiin...
synnytyslaitokseen...?» sai Keskitalo vihdoin sanotuksi.
Uutela tunsi ohimoittensa lentävän kuumiksi.
»Mitä se minuun kuuluu, hoitakaa asianne!» teki hänen mieli huutaa
niin, että se samalla olisi ollut vastaus kaikkeen.
Mutta hän tuli tuosta onnellisesta käänteestä niin iloiseksi, että hän
vastasi kuin asianosainen:
»Niinkö? Se varmaan on kaikkein parasta.»
Hän tunsi taas seisovansa jaloillaan. Keskitalo hoiti asian, niinkuin
se hänelle kuuluikin.
* * * * *
Oli kevätpirteä toukokuun aamupäivä, kun nuorta emäntää lähdettiin
viemään asemalle.
Keskitalo valmistihe ajajaksi ja vanha emäntä mukaan
kaupunkiin-saattajaksi.
Muilla näytti olevan lähdön kanssa hommaa, mutta Uutela puuhaili
pellolla niinkuin tavallisesti.
Hän äesteli viimeisiä kaurankylvyjä järveen antautuvalla kotipellon
rinteellä. Hevoset vetivät vinhasti kevytkulkuista asetta, kuohkea
multa kiehui ja poreili sen piikkien välissä. Se kiehunta hyväili
ajajan silmää ja siitä kohosi tuoreen kevätmullan mieluinen tuoksu.
Uutela pysäytti hevoset rinteen laella, juuri siinä missä se lähti
järvelle päin painumaan. Hän ei jaksanut sitä viekotusta vastustaa,
sillä hänen oma mielensäkin oli viehtynyt keväiseksi.
Niinkuin rinne olisi iloiten värissyt auringon leikkiessä sen
harmaalla harjalla. Katse siirtyi alemma, järven hopeakirkkaalle
pinnalle. Kaunis tuo pitkänsoukka järvi olikin, kun sitä katseli nyt
näin avosylisenä! Katse siirtyi yhä eteenpäin, vastakkaisen rannan
vaaraksi kohoavalle rinteelle, jossa koivut kurkistelivat
heleänvihrein hiirenkorvin--takanaan ylempänä vakaa, tummanvihreä
havumetsä.
»Kauniit ovat paikat», myönsi Uutela. »En ole Hämeen puolessa
tämänluontoista nähnytkään.»
Sitten katse hypähti järven vasemman pään poikitse taas omalle
puolelle, suuntautuen avaran kotipellon pohjoiselle aukealle. Se
hyväili ensin Hovia vihertävine koivuineen, sitten riihimäkeä
valkeanhohtavine uutisseinineen, sen jälkeen peltoa, vihdoin sen
laidalla kohoavaa lepikkoa, jonka pitkänriippuvat kellahtavat urvut
paistoivat aina tänne saakka.
»On tämä koko hovi!» pääsi Uutelalta. »Kelpaa täällä--»
Mutta siihen se särähti murskaksi kuin näkymättömän käden
koskettamana. Uutela tunsi silmiensä hämärtyvän ja hänen tuli äkkiä
sanomattoman vaikea olla.
Hän kuuli samalla rattaanpyörien ratinaa ja kääntyi sen enempää
ajattelematta katsomaan.
Siellä Keskitalo, vanha emäntä ja Manta ajoivat hiljaa, käymäjalkaa
asemalle.
Uutela kääntyi äkkiä--hän ei jaksanut sitä näkyä kestää. Hän tempasi
lujasti ohjaksista ja pakotti hevoset miltei juoksuun.
Hän ajoi alas, sitten ylös--alas ja taas ylös--siirtyi toiseen
sarkaan--alas, ylös--yhä kiirehtäen hevosia, niin että ne alkoivat
höyrytä ja kuorskahdella. Niinkuin hänellä olisi ollut hengen hätä
sekottaa kosteaan, vastaanottavaan multaan tuo ääretön apeus, joka
hänet oli niin odottamatta vallannut.
Mutta sitten hänen täytyi pysäyttää--hän ei olisi voinut ajaa enää
askeltakaan eteenpäin. Häntä miltei vapisutti se ajatus, mikä nyt
hänen mieleensä lennähti:
»Kuinkahan monta surua näihin Suomen peltoihin onkaan haudattu?»
Hän oli joskus ennenkin tuntenut että maa oli ikäänkuin pyhä, suurella
vaivalla ja hiellä lunastettu. Mutta nyt hänelle selvisi aivan uusi
asia. Työ oli vain yksi puoli. Kuinkahan monta miestä on mahtanut
tähänkin peltoon haudata suuria, äänettömiä suruja--niinkuin nyt hän
hautaa--hautaa Keskitalo--ja hautaa pojat. Kukaan ei ajattele. Vilja
lainehtii, ihmiset astuvat huolettomina sarkoja pitkin, myyvät ja
vaihtavat niitä kuin markkinakoneja, vaikka maa vapisee esi-isien
tuskien runsautta, kun se nyt lapsille leipää kasvattaa.
Hän seisoi pitkät ajat syviin, juhlallisiin mietteisiin vaipuneena. Ja
kun hän vihdoin läksi eteenpäin, niin hän pidätti hevoset hiljaisiksi
ja astui miltei varpaisillaan tuota vuosisataista, vaivankosteata,
tuskanpyhää multaa.
* * * * *
Viikon päästä tuli kirje--ilmoitus että nuori emäntä oli synnyttänyt
pojan.
Ihmeellistä! Tiesihän hän että sentapainen ilmotus oli tuleva, mutta
kun se nyt tuli, niin se oli kuitenkin hänelle yllätys.
Hän ei voinut oikein selittää mitenkä hän oli johtunut sentapaiseen
tuntoon, niinkuin Manta sitä tietä olisi katoamassa koko talosta,
synteineen ja synnin hedelmineen. Ei hän sitä ollut ajatellut, oli
vain tuntenut--eikä sitäkään kuolisiko äiti ja lapsi, vai millä
tavalla tuo katoaminen tapahtuisi--vain häviäisivät ja olisivat
poissa.
Mutta nyt Manta eli, poika eli--rikos oli monikertaistuneena. Eikä se
elänyt vain Keskitalon väelle, vaan myös hänelle--»isälle».
Uutelan valtasi sellainen mielenkuohu, ettei hän voinut pysyä kotona,
vaan otti kirveen kainaloonsa ja läksi metsään. »Menen veräjiä
korjailemaan», ajatteli hän.
Hän kulki raskain, laahustavin askelin, katsettaan tiestä
kohottamatta.
»Tähänkö sitä nyt tultiin?» ajatteli hän. »Nytkö se taas tuli
takaisin, se tuska?»
Hän kulki kujatietä, sitten maantietä peltojen keskitse, sitten
metsäistä maisemaa, unohtaen kokonaan veräjät.
Noustuaan pitkän, loivan mäen hän tunsi olevansa lopen väsynyt ja
istuutui tiepuoleen ojan reunalle.
Käki alkoi kukkua metsässä. Uutela kohotti katseensa.
»Siitä on nyt vuosi», ajatteli hän ja vedet herahtivat väkisin hänen
silmiinsä. »Vuodessa voi elää paljon, kokonaisen elämän.» Hän tunsi
että hänen elämänsä supistui lopullisesti tähän vuoteen.
»Samoin mahtaa olla Keskitalolaisten laita. Paljon nekin ovat tämän
vuoden aikana kokeneet. Sellainen on ihmiselämä!»
Hän kuuli askeleitten narahduksia tiellä.--Siellä tuli Rimpiläinen,
punottavana ja hyväntuulisena, heiskautellen vilkkaasti valkoista
keppiään.
Uutelan rinnassa alkoi taas kuohua.
»Jokohan sekin sen tietää...?» hätäili hän.
Rimpiläinen läheni.
»Paha sillä on mielessä», päätti Uutela, »kun on noin suu
syyringillä!»
Rimpiläinen tervehti ja jatkoi:
»No jo on hyvä kevät--soap' moanmies olla tyytyväinen!»
»Niin on--niin on.»
»Ja isännällähän sitä kuuluu olevan toisenniiloatuista ilon
syytä--olokoonpa onnee voan!»
Uutelan veri kuohahti koskeksi. »Sanonko nyt p:le ja läiskäytän kaikki
vasten silmiä niinkuin se on--niin loppuu onnentoivotukset ja
silmänvilaukset?»
Hän kuitenkin muisti olevansa hämäläinen ja hillitsi itsensä.
»Niin on... Kyllä onkin työväkeä tarvis--paljon on tässä töitä...»,
koetti hän vastata niin hyvin kuin taisi.
»Ka niin, ja sen hauskempoo voan, kun vielä nuin vanahalla
iällä.--Onko sitä isännällä jo paljonnii ikkee?»
Uutela pääsi ikäänkuin naurahtamaan:
»Mitäs minulla--vasta keski-iässä--ei vielä täyttä
seitsemääkymmentäkään.»
»Paljo sitä meinootta elleekin», nauroi Rimpiläinen. Hän piti pienen
loman.--»Ei oo tainnu' ennen olla lapsia--kun ei oo näkynnä?»
Uutelan veri alkoi taas kuohua, mutta hän malttoi.
»Oo, koko joukko!» vastasi hän katsoen Rimpiläistä suoraan
silmiin. »Jos olisivat elossa, niin ei tässä olisi hätääkään.» Häntä
inhotti--mutta savolaisen ei pidä päästä hämäläiselle nauramaan.
»Silloin nälkävuosina--polttotauti--vei monet perheet kuittiin.--Ei
tainnut täälläpäin niin kova ollakkaan?»
»Ei, ei ollunna», vastasi Rimpiläinen, naurahti ja vilautti silmää:
siitä savolainen aina pitää, että miehellä on sanat suussa! Nosti
hattua ja lähti yhtä hyväntuulisena eteenpäin.
Mutta Uutela vaipui entistä raskaampiin mietteisiin.


15.

Päivä, jolloin lapsen ristimisestä päätettiin, oli Uutelalle
ankara. Kaksi ihmistä, joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa
kanssa, piti yhdistettämän ainiaaksi isän ja pojan siteillä.
Tosin vain muodollisesti--sen Uutela tiesi ja se häntä piti
pystyssä. Mutta ne siteet olivat ankarat, sillä ne olivat
purkamattomat. Eikä asia koskenut ainoastaan häntä, vaan se oli
samalla petos sekä jumalallisia että ihmisellisiä lakeja
vastaan--synnin hedelmän kavaltamista avioliiton suojaan. Voiko hän
olla siinä petoksessa osallisena?
Mutta kun hän näki vanhan emännän tuskan, kun tämä esitti että
ristiminen voitaisiin suorittaa laitoksessa, ja luki hänen
katseestaan: kovin väärinhän tämä on, mutta auttakaa nyt, Uutela,
Jumalan tähden meitä saattamaan tämä asia loppuun--niin hän voitti
epäilyksensä. Mitäpä ulkonaisista laeista, kun vain sisäinen tulee
täytetyksi, ja tämä on nyt sen täyttämistä: kärsimistä kärsivien
kanssa.
»Nimeksi on ajateltu Kustaata...?» lisäsi emäntä aran kysyvästi.
»Se on hyvin ajateltu», vastasi Uutela. Hän ei voinut olla
nyökäyttämättä päätään tuolle kärsivälle vaimolle.
Ja niin hän taas tyyntyi siitäkin.
* * * * *
Mutta sinä päivänä, kun lapsi tuotiin kotiin, hänet valtasi uudelleen
tuska--ankarampi kuin koskaan ennen. Nyt hänen täytyy se _nähdä_,
ottaa vastaan _isänä_, elää saman katon alla, samassa huoneessa,
päivästä päivään, viikosta viikkoon... Kuinka hän voi tämän kestää...?
Keskitalo tuli hänen luokseen, kalpeana kuin kuolemaan tuomittu.
»Menenköhän minä asemalle?» kysyi hän soinnuttomalla äänellä.
Hän tiesi kysymyksensä tarpeettomaksi, mutta hän oli itse niin
levoton, että hänen täytyi saada vaihtaa edes joku sana Uutelan
kanssa, tutkiakseen missä mielentilassa tämä nyt oli.
»Mene sinä vaan», vastasi Uutela ja koetti nyökäyttää päätään. Mutta
Keskitalo huomasi, että hän oli kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipunut
ja puhui aivankuin ulkopuolitse itseään.
»Kun minä saisin ne vielä kunnialla kotiin!» huokasi Keskitalo.
* * * * *
Uutela koetti tehdä pientä kotinäperrystä, mutta siitä ei tullut
mitään. Hän unohtui alati miettimään ja hänen tuskansa kasvoi hetki
hetkeltä.--Hän läksi ulos pihalle.
»Menisinköhän poikain luo kesannolle--tai ehkä paremminkin metsään?»
ajatteli hän. »Täällä en voi olla.»
Hän läksi, mutta pysähtyi jo muutaman askeleen päässä.
»Mitäs siitäkään olisi apua--täytyyhän minun ne kuitenkin nähdä.»
Hän meni salinpuolen kuistille ja istahti penkille.
»Kun minä voisin asua erossa, jossain mökissä, ja käydä vaan täällä
työssä?» Hän rupesi aivan sitä asiaa ajattelemaan.
Silloin kuului kaukaa tuulen kantama pitkä vihellys. Hän kavahti
pystyyn kuin pistoksen saanut. Nyt se tulee--synti ja häväistys--
elävänä, hengittävänä, katselevana!
Hän tunsi täytyvänsä paeta piiloon, ja ryntäsi saliin. Alkoi kävellä
kiireisesti ympäri--tunsi lattian polttavan jalkojaan ja alkoi miltei
juosta. Sitten hän äkkiä pysähtyi.
»Nyt ne astuvat vaunusta alas. Kaikki vilkuttavat silmää ja nauravat:
kas kun ei »isä» ole tullut edes vastaan--hm!»
Hän tunsi tukehtuvansa.--Ulos!
Pihalle ennätettyään hän kuuli uuden vihellyksen.
»Nyt juna lähti--nyt ne nousevat kärryille--nyt ne tulevat.--Pois,
karkuun!»
Hän läksi, ajattelematta minne. Hän sattui kääntymään järvenrantaan
vievälle tielle ja riensi sitä myöten vinhaa vauhtia rinnettä
alas. Pois, kauas pois, ainiaaksi!
Hetkisen päästä hän kuuli kiireisiä juoksevia askeleita takanaan--hän
rupesi itsekin juoksemaan. Hän tuskin huomasi tulleensa rantaan, näki
kyllä veden avautuvan eteensä, mutta ei ajatellut hukuttautumista eikä
kuolemaa, vain tuota ainoata: pois, kauas pois! Vähääkään vauhtiaan
hiljentämättä hän juoksi järveen ja juoksi yhä vedessä matalaa rantaa
syvemmälle.
Silloin hän kuuli kirkasun takanaan ja huudon: »Uutela, Uutela,
Jumalan tähden!»
Se oli Hannan värähtävä, rukoileva ääni. Uutela pysähtyi kuin
kahlittu. Mikään muu voima kuin tuo ääni ei olisi sinä hetkenä kyennyt
häntä pidättämään.
Hän kääntyi ja näki tytön seisovan nilkkaa myöten vedessä, yhä jälessä
tulemassa.
Uutelan ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän viittasi kädellään Hannan
peräytymään, mutta ei tiennyt itse mitä tehdä. Astui muutamia
askeleita rantaan päin, mutta pysähtyi taas.
Silloin hän huomasi aivan lähellä veneen. Hän oikasi veden läpi sitä
kohti kuin viimeiseen pelastuksen korteen, tempasi sen yhdellä
nykäsyllä veden varaan, syöksyi suinpäin veneeseen ja tarttui
airoihin.
Hanna oli juossut samalle kohti ja rukoili:
»Älkää menkö, Uutela, älkää menkö! Armahtakaa vielä tämä kerta, Jumala
auttaa!»
Hannan rukous ja hätä häneen koski. Mutta hän ei voinut mitään puhua,
ainoastaan viittasi kädellään olkansa yli vastakkaiselle
rannalle. Sinne hän tahtoi--metsiin, pois, kauas pois! Hän alkoi
soutaa niin, että vesi kohisi kokan edessä.
Siinä soutaessaan ja tempoessaan hän näki tytön seisovan yhä rannalla
ja rukoilevan yhteenpuristetuin käsin. Mikä lienee ollutkaan, mutta
keskellä järveä hän muutti suuntaa ja alkoi soutaa suurta pyöröä,
veden yhä kohistessa vaahtona kokassa.
Hän souti yhden pyörön, souti toisen. Silloin hän tunsi: minun elämäni
on niinkuin tämä, pyörimistä paikallaan, pääsemättä minnekkään,--Ei,
nyt teen lopun, se on kuitenkin tehtävä!
Hän heitti airot valloilleen ja nousi seisomaan--silmänräpäys, ja hän
on päässyt!
Mutta hänen viimeinen katseensa hipasi kuin vahingossa rantaa. Siellä
seisoi Hanna, eteenpäin kurottuneena, kuin veteen syöksymäisillään
hänkin. Hän kuuli hänen jotain huutavankin, mutta hänen korvansa
humisivat niin, ettei hän erottanut mitä se oli.
Silloin hän tunsi, ettei hän voinutkaan--tuon tytön nähden--ja tuon
tytön tähden.
Hän raivostui että pelastuksen tie näin oli katkaistu ja että hänen
täytyi vaipua entiseen kidutukseen. Mitään ajattelematta hän kiskasi
takin päältään ja heitti sen veneen pohjaan, istuutui ja tarttui taas
airoihin.
Hän alkoi soutaa vihan ja epätoivon vimmalla. Vene hyppi ja
heilui--hän kuuristui ja ojentui kuin valkea haamu--vene hyppi mutkia,
airot rasahtelivat, vesi kiehui vaahtona--hän yhä syöksyi eteenpäin,
eteenpäin tuota päätöntä epätoivon rataa.
Hän oli soutanut kierroksen kierroksen perään, päätään nostamatta,
tietämättä missä oli. Silloin hän kuuli kohun läpi ääntä--jo erotti
sanoja: »Jumala auttaa--Jumala panee kuorman--Jumala auttaa
kantamaan!»
Ne olivat hänelle tylsiä sanoja, mutta hän oli niin väsynyt, että
airot aivankuin itsestään putosivat hänen käsistään. Hän katsahti ylös
ja huomasi olevansa lähellä rantaa. Vene oli käännähtänyt ja kulki nyt
sitä kohti. Itse hän istui voimatonna teljolla.
Vene lipui itsestään melkein rantaan. Hanna riensi veteen, sai kokasta
kiinni ja veti sen maavaraan.
Mutta Uutela istui yhä liikkumatta, tylsänä teljolla. Hiki juoksi
virtoina kasvoja alas ja täytti silmäripset, niin ettei hän nähnyt
eteensä.
Hän tunsi itsensä kuoleman väsyneeksi.
Kun hän vihdoin nousi rannalle, niin hän hoiperteli--astui muutamia
askeleita--kaatui suulleen--tarttui molemmin käsin ruohoon niin että
sormet tunkeutuivat syvälle mättäiseen heinänjuuristoon--veti itsensä
lujasti maahan kiinni--ruohon sisästä alkoi kuulua nyyhkytystä.
Tyttö istuutui hänen viereensä--itkien, hiljaa puhuen, ja taas itkien.
* * * * *
Keskitalo ajoi hidasta käyntiä Hovin kujatietä ja katseli levottomasti
pihalle.
Ulkona ei näkynyt ketään.
He tulivat jo aitan luo. Ei vieläkään ketään, ei edes Hannaa!
»Ehkä Uutela tulee, kun päästään oven eteen», lohdutteli hän itseään.
Ei ketään. Tulijat katsahtivat toisiaan silmiin, Keskitalon valtasi
pelko. Saatuaan naiset alas hän ei riisunutkaan hevosta, vaan sitoi
sen kiireisesti aitan seinärenkaaseen ja riensi sisään.
Hän kulki huoneesta huoneeseen--ei elävää sielua. Hänen polvensa
alkoivat vavista.
Silloin hän katsahti kuin pahinta peläten ikkunasta järvelle
päin. Siellä seisoi Uutela aivan lähellä rantaa--kädet taskuissa,
kokoonlyyhistyneenä, maahan katsoen. Aivan hänen edessään oli Hanna,
pitäen molemmin käsin Uutelan takin napeista ja, niinkuin näytti,
hiljaa puhuen.
Keskitalo ymmärsi että jotain oli tapahtunut ja jotain yhä
tekeillä. Se häntä kuitenkin lohdutti, että Hanna oli seurassa.
Samassa tuli vanha emäntä levottomana sisään.
Keskitalo viittasi hänet ikkunan luo ja näytti rantaan päin.
He näkivät Uutelan ja Hannan tulevan yhdessä hitaasti ylöspäin,
katsahtivat toisiaan silmiin ja huokasivat raskaasti.--Nyt se
lopullinen lähestyi!
Tulijat pysähtyivät, Uutela näytti nyökäyttävän Hannalle
päätään--sitten he erosivat. Tyttö tuli keittiöön, mutta Uutela näkyi
kulkevan ajatuksissaan pirttiin päin.
Hanna oli niin kalpea, että he eivät uskaltaneet häneltä kysyä muuten
kuin katseillaan. Tyttö vastasi samoin, levollisesti ja varmasti:
odottakaa!
Mutta Keskitalo katseli yhä levottomasti pihanpuoleisesta ikkunasta.
Vihdoin hän näki Uutelan tulevan. Hän tunsi rintaansa kuristavan niin,
että hän tuskin sai henkeä vedetyksi. Hän rupesi palavasti
rukoilemaan.
Uutela tuli hiljaa, semmoisena kuin hän oli rannasta noussut: saappaat
ja vaatteet märkinä. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, kun hän
kulki keittiön läpi.
Kamarin ovesta sisäänastuttuaan hän pysähtyi hetkiseksi ja otti lakin
päästään. Toiset, jotka vetäytyivät hiljaa hänen jälessään, näkivät
hänen kasvoillaan mielenliikutuksen.
Mutta sitten Uutela astui varmoin, hitain askelin vuoteen luo, jossa
pienoinen makasi. Hän seisahtui sen ääreen ja katseli hetkisen
tarkkaan lasta--näytti niinkuin hänen lävitseen olisi kulkenut
hiljainen väristys.
Vaan heti tämän jälkeen näkyi kasvoilla kuin hymyntapainen--hän
kohotti oikean kätensä ja veti hitaasti suuren, voimakkaan ristin
lapsen rinnan yli.
Hän ei tiennyt tehtiinkö niin lapsille, mutta hän oli nähnyt
sillätavoin siunattavan kuolleita, ja tahtoi siunata pienokaisen niin
hyvin kuin taisi.
Nuorella emännällä, joka istui lähellä vuoteen pääpuolta, oli
kyyneleet silmissä. Hän kohotti arasti päänsä ja katsahti
Uutelaan--kuin anteeksipyytäen. Uutela huomasi sen, katsahti vastaan
ja ikäänkuin nyökäytti. Kaikki yhtenä lyhyenä silmänräpäyksenä--sen
enempää he eivät toisiinsa katsoneet.
Oven luona seisova Keskitalo oli puristanut kätensä ristiin ja
kyyneleet vierivät pitkin laihoja poskipäitä. Hänen olisi tehnyt
mieli mennä Uutelan luo, langeta häntä kaulaan ja sanoa: sinä olet
kostanut pahan hyvällä--anna nyt vielä meillekin anteeksi! Mutta hän
ei olisi voinut paikaltaan liikahtaa.
Uutela ei puhunut mitään. Ei hän myös voinut pitempään sisässä viipyä,
vaan meni niinkuin oli tullutkin.
Kukaan toisistakaan ei vaihtanut sanaa.
Keskitalo oli vaipunut tuolille ikkunan luo ja nojasi kokoon
lyyhistyneenä ikkunanlautaan. Hän tunsi, ettei hän olisi jaksanut enää
pisaraakaan enempää, ellei tämä taakka nyt olisi vierähtänyt hänen
hartioiltaan.
Mutta hän tunsi samalla ikäänkuin valahtaneensa tyhjäksi--niin hän
tunsi.


16.

Kahta päivää myöhemmin Uutela ajoi hiljakseen kirkolta kotiin.
Hän yski ja hänen ruumistaan rankoi ankara kuume, kulkien kylminä
väristyksinä päästä jalkoihin. Mutta hänen silmänsä säteilivät
niinkuin ennenmuinen.
Se säteily syttyi sinä hetkenä, jolloin hän lapsen siunasi. Suuri
sunnuntairauha laskeusi hänen sieluunsa, eikä enää järkkynyt. Sen
jälkeen, mitä sinä päivänä oli tapahtunut, hän tunsi olevansa kypsä,
kulkevansa varmasti ja nopeasti suurta lopullista rauhaa kohti.
Mutta hän tunsi yhtä rintaa, että hänellä oli vielä jotain
tekemättä. Niinkuin hän, elämän kouluttama, olisi samalla ase elämän
kädessä muiden kouluttamiseksi.
»Kyllähän sinä, Keskitalo»--ajatteli hän--» olet kärsinyt, sen minä
hyvin tiedän. Mutta mitäs siitä, kun sinun väärä halusi kuitenkin
näkyy menevän perille.»
Uutela tunsi että hänen aivankuin piti rientää Keskitalon avuksi.
»Katsos, Keskitalo»--ajatteli hän taas--»tämä on nyt sitä meidän
laiskankouluamme! Minulta vietiin se, mitä minä väärin tavotin. Niin
pitää myös sinulta vietämän sinun tavotuksesi. Vasta sitten sinäkin
rauhasi löydät--et sinä nyt enää muuta kaipaa.»
* * * * *
Uutela palasi tavallaan lääkärin luota.
Toiset, ensi sijassa Hanna, olivat vaatineet hänen hakemaan apua
ankaraan vilustumiseensa. Hän lähti.
Ei itsensä vuoksi, sillä hän tunsi elämän lääkinneen hänet melkein
täysin terveeksi, puuttui enää tuskin mitään. Eikä tässä ulkonaiset
lääkkeet mitään merkinneet, sen hän myöskin tunsi. Muiden tähden hän
kuitenkin oli pyytänyt apteekista jotain pulloonsa.
Mutta lääkettä hän todella tahtoi tältä matkaltaan tuoda--muiden
terveydeksi.
Se lääke oli hänellä nyt taskussa.
Hän oli sen vaikutuksesta varma. Ja kun hän nyt ajeli hiljalleen
yksinäistä metsätietä, niin hän vielä muistissaan kertasi mistä
aineista se oli valmistettu.
»Ilmotan viimeisen tahtoni olevan, että omistamani Hovin tila minun
kuolemani jälkeen lankeaa vaimolleni Manta Kustaantytär Uutelalle sekä
ainoalle lapsellemme Kustaa Juhanpojalle, lain mukaisesti puolet
kummallekin.»
Se on oikeus ja kohtuus--ajatteli hän--sillä Keskitalo meni juuri
tarkoin heidän velkoihinsa, niin ettei heillä ole tässä mitään
osaa. Sinä, Keskitalon Kustaa, tarkotit suvullesi perintöä toisen
omaisuudesta. Nyt tuli tien ohesta vieras perijä, joka vie
kaikki--että ymmärtäisit kuinka kipeästi elämän täytyy meitä opettaa.
»Mutta koska poikamme perintöosa, jos olisi kiinnitetty suureen
taloon, jonka tulevan hoidon laadusta ei kukaan tiedä, voisi ennen
hänen lailliseksi tuloansa vähentyä taikka hukkaantua, niin minä,
hänen isänsä, määrään että talo on heti minun kuolemani jälkeen
muutettava rahaksi ja hänen osansa talletettava pankkiin, josta
juokseva korko on antava hänelle murheettoman elatuksen.»
Tämä voipi sinusta, Keskitalo, tuntua ankaralta--ajatteli hän
taas. Mutta niin on tehtävä, väärin kurkotetusta on sydän
irrotettava. Ja minä tiedän, että teidän kaikkien mielenne halaa
Hämeeseen; väkisin te tänne tulitte. Nyt pääsette, eikä kellään ole
mitään sanomista, sillä paperissa seisoo, kuolevan omana viimeisenä
sanana, että hän on _minun_ poikani.
»Kolmanneksi kaikki irtain omaisuus ja rahat lankeavat vaimolleni ja
pojalleni lain mukaisesti, paitsi ne seitsemäntuhatta markkaa, jotka
olen tallettanut Hämeenlinnan säästöpankkiin sisareni Karoliina
Hetantyttären nimelle ja jotka kuolemani jälkeen ovat jaettavat
seuraavasti: apelleni Kustaa Keskitalolle ja hänen vaimollensa tuhat
markkaa kummallekin, heidän lapsillensa Vihtorille, Kallelle, Hannalle
ja Helgalle tuhat markkaa kullekin, sekä yllämainitulle sisarelleni
Karoliina Hetantyttärelle tuhat markkaa. Pankkikirja löytyy minun
seinäkaapistani.»
Nyt mahdat, Keskitalo, ymmärtää ettei minulla mitään kaunaa ole, vaan
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Pakolaiset - 7
  • Parts
  • Pakolaiset - 1
    Total number of words is 3447
    Total number of unique words is 1762
    23.5 of words are in the 2000 most common words
    32.8 of words are in the 5000 most common words
    37.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Pakolaiset - 2
    Total number of words is 3485
    Total number of unique words is 1836
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    34.1 of words are in the 5000 most common words
    39.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Pakolaiset - 3
    Total number of words is 3373
    Total number of unique words is 1980
    20.4 of words are in the 2000 most common words
    28.4 of words are in the 5000 most common words
    33.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Pakolaiset - 4
    Total number of words is 3489
    Total number of unique words is 1778
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    34.1 of words are in the 5000 most common words
    38.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Pakolaiset - 5
    Total number of words is 3530
    Total number of unique words is 1758
    24.3 of words are in the 2000 most common words
    32.6 of words are in the 5000 most common words
    36.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Pakolaiset - 6
    Total number of words is 3508
    Total number of unique words is 1794
    23.1 of words are in the 2000 most common words
    33.1 of words are in the 5000 most common words
    38.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Pakolaiset - 7
    Total number of words is 2447
    Total number of unique words is 1202
    28.7 of words are in the 2000 most common words
    37.2 of words are in the 5000 most common words
    42.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.