Pakolaiset - 3

»No no», nauroi toinen. »Ihmettelen minä sentään minkätähden te sinne
maailman taakse viitsitte muuttaa.»
»Minkäkö tähden?» nauroi Keskitalo. Hän osotteli vilkkaasti kädellään:
»Kaksi tämmöistä vahvaa äijää täällä ja kaksi tuommoista
turpeenpuskijaa tuolla--pieniksi ne käypi paikat meille Hämeessä!»
»No no», pani toinen, »on Hämeessä ennenkin eletty.»
»On eletty, vaan kun me aiomme _rikastua_!» sävähytti taas
Keskitalo.
Kaikki rupesivat nauramaan.
»Ja mitäs puhutkaan! Tuo Uutela on laittanut jo kolme taloa--totta sen
täytyy saada vielä neljäs laittaa, ja Hämeessä alkaa jo talot olla
reilassa.»
Se nosti jo ilon ilmoille.
»Niin niin», nauroi mies.--»No, onnea nyt vaan ja menestystä!» Hän
lähti ajamaan.
Mutta Keskitalo huusi vielä hänen jälkeensä:
»Pistä minulle vain preivi, kun alkaa sinunkin mielesi rikkautta
tehdä--perässä sinä kuitenkin tulet!»
»Niin sitä pitää!» ajatteli Uutela. Hänen sielunsa alkoi taas nousta
kapinaan Keskitaloa vastaan. Vaikka toiselta puolelta hän ei voinut
olla ihmettelemättä miestä, joka noin johti, hallitsi ja piti
alakuloisiksi pyrkiviä mieliä aisoissa.
»Mikäs siinä, oikeinhan se on--mutta miksikäs se ei sano minulle
mitään, miksikäs se pitää minuakin aisoissa?»
He olivat viime taivalta kulkiessaan yhä hiljalleen nousseet. Nyt
metsä loppui, tie kaartui ja heidän eteensä aukeni äkkiä pieni
hämäläinen kylämaisema.
He pysähtyivät kaikin--ainoastaan karja jatkoi omin hotein hiljaista
astuntaansa.
Kylä oli vanha tuttu, mutta se ei ollut koskaan näyttänyt niin
kauniilta ja vakavan juhlalliselta kuin nyt.
Keskellä kierteli ruskeapintainen tie vainioiden ja mäentyppyräin
lomitse, ikäänkuin luvanalaista kulkureittiä etsiskellen. Sen kahden
puolen vilisi harmaat aidat. Niiden piirissä juoksivat möyheät,
paksumultaiset sarat, mitkä pitkinä kaistoina aina metsänreunaan
saakka, mitkä pieniltä kukkuloilta kaikkiin ilmansuuntiin hajautuen,
toiset rehevinä ja orasvihreinä, toiset harmaankalpeina sänkileskinä,
kolmannet mullanmuheina, auranviirut selässä ja syvät, väkevät ojat
vielä lapion jäljeltä kiiltäen. Kaikkia niitä hallitsi punaiset tai
harmaat talot--metsänreunassa, maantien varrella, kunnailla vainioiden
keskellä. Siellä täällä pellonmäillä joku yksinäinen mänty tai suuri
kivi katajapensaiden ympäröimänä, vielä useammassa kohti harmaa lato
tai punainen maneesi.
Kukaan ei puhunut, Keskitalokin näytti liikutetulta. Sanaa sanomatta
lähdettiin hiljalleen lakeudelle laskeumaan.
Uutela ei voinut enää itseltään kieltää, että häntä vaivasi ikävä. Hän
ei tiennyt itsekään mitä hän oikein ikävöi--se vain oli syntynyt tuon
pitkän äänettömän silmäyksen aikana, joka käsitti aidat, sarat ja
ojat, puut, kivet ja ladot, talot savuavine piippuineen tai hiljaa
höyryävine riihineen, kokonaisen kyläkunnan elämän. Ja kun hän nyt,
jäätyään aivan viimeiseksi, näki edessään mäkeä laskeutuvana
pitkähkönä kulkueena lampaat ja lehmät ajajineen, kärryt istujineen ja
perässä juoksevine hevosineen, niin hän ei voinut enää vastustaa
hetken tunnetta.
»Tämä nyt merkillistä on», sanoi hän toisten luo tullessaan hiljaisen
värähtävästi. »Niinkuin oltaisiin Abraham ja Lot, ja mentäisiin
Kaanaanmaalle.»
Keskitalon suupielet vetäytyivät makeaan hymyyn, että Uutelakin kerran
käytti raamatun vertausta. Hän kääntyi Uutelaan päin:
»Ja molemmille kävi hyvin ja heidän joukolleen--niinkuin myös olivat
miehet ja veljekset keskenänsä!»
Uutelan kielellä kirpelöi myrkyllinen sana tuon lopun vuoksi ja sen
hurskaanimelän äänensävyn tähden, jolla se lausuttiin. Mutta hänen oma
tunteensa oli siksi todellinen ja juhlallinen, että hän nieli harminsa
eikä puhunut mitään.
Keskitalo sensijaan puhui sitä enemmän. Hän alkoi leveästi kertoilla
millaista Savo on ja miltä siellä näyttää.
»Omiasi panet!» ajatteli Uutela harmistuneena. »En minä mitään
semmoista nähnyt.--Vaikka kyllä minä sinun juttusi ymmärrän!»
Toisetkin kuuntelivat enää tuskin puolella korvalla--heidät oli
vallannut sama tunne kuin Uutelan.
»Katsokaas kuinka pulskaa orasta!»--»Arvolaan on laitettu uusi
lasikuisti! Pitääköhän ne siellä kesällä kukkasia?» Huudahduksia ja
mietelmiä risteili. Kaikki tuntui niin kauniilta ja rakkaalta, ettei
sen vertaista voi olla missään muualla.
Vasemmalle erkanevan kujatien portin kulmauksessa kasvoi suuri
veräjäkuusi.
»Pidäs vähän!» huusi vanhin poika, heittäen sonnin ohjausnuoran
Hannalle. Itse hän riensi kuusen luo ja kiersi poikamaisen
vallattomasti molemmat käsivartensa sen ympärille.--Kädet eivät
ylettyneet yhteen.
»Tules, Kalle», huusi hän veljelleen. »Saammeko edes kahteen mieheen
siitä selvää.»
Nuorempi veli juoksi iloisena avuksi.
Kahta täyttä sylystä he eivät kuitenkaan saaneet. Mutta he yhä
mittailivat ja mittailivat, ikäänkuin vanhaa rosopintaista kuusta
salaa syleillen--toisten hymysuin katsellessa.
»Sellaisia vaareja ei joka paikassa kasvakkaan!» kehaisi Vihtori.
»Ei, kyllä on sentään kuusi komea veräjänpielessä!»
»Arvolan tallin takana on aivan samanlainen!» huudahti Hanna, osottaen
kädellään sinnepäin.
»Ja tuolla--näettekös? On Hämeessä sentään komeita kuusia!»
Ne kaikki piti nyt jättää.
Ja niiden takaa häämötti Uutelan vertauksen nostamana matkan
raskaansalaperäinen, kohtalomainen tausta. Ainoastaan jumalanmiesten,
kuninkaitten ja sankarien he olivat lukeneet astuneen tällaisia
polkuja, ei koskaan talonpoikaisten ihmisten eikä tämmöisten asiain
tähden.
He nyt astuivat.--
* * * * *
Uutela pysähtyi ja nosti kätensä silmäkulmilleen, katsellen sen alta
niinkuin ei olisi näkemäänsä uskonut.--Valtatiehen yhtyvän sivutien
risteyksessä seisoi vanhanpuoleinen vaimoihminen.
»Kas, Karoliina!» huudahti Keskitalo. »Ja tullut näin pitkän matkan.»
»Piti tulla edes hyvästi sanomaan», puheli Karoliina hyvänsävyiseen
tapaansa, tervehtien ohikulkijoita kädestä.
Sisarukset jättäytyivät muiden jälkeen.
»On ollut niin paljon puuhaa», sanoi Uutela kuin anteeksi pyytäen
ettei hän ollut käynyt hyvästi sanomassa, vaan sisaren piti tulla.
Sitä seurasi pitkä äänettömyys.
»En minä olisi uskonut, että sinulle tuli siitä tämmöiset matkat»,
sanoi vihdoin sisar.
»En minäkään.»
Sitten he taas kävelivät kumpikin omia ajatuksiaan ajatellen.
Kyläseutu oli loppunut, he olivat nousseet pienelle metsäiselle
mäelle.
»Nyt minä käännyn», sanoi sisar.
Hän piteli veljen kättä omassaan, molempien silmät olivat kosteat.
»Jumalan haltuun nyt vaan!»
»Samalla tapaa!»
Sisaren olisi tehnyt mieli vielä sanoa: Näimmeköhän nyt viimeisen
kerran? Mutta hän ei uskaltanut enemmän itsensä kuin toisen
tähden.--Niin he erosivat.
»Kun aivan unohdin!» huudahti sisar kääntyen takaisin ja pistäen kuin
salavihkaa pienen mytyn veljen käteen.
Uutela tunsi kädessään että siellä oli paksut villasukat. Hän loi
sisareen kiitollisen katseen ja kääntyi kiireisesti.
Yksikseen jäätyään hän pyyhkäisi kädenselällä silmiään.
* * * * *
Toiset olivat ennättäneet jo pitkän matkan edelle.
Tie kulki aivan pillisuorana, molemmin puolin telefoonipylväitten
kauaskantava linja ihmeellisine lankoineen. Se nosti Uutelan mielessä
sellaisen valtavan pitkänmatkan tunteen, kuin hän olisi kulkenut
etäiseen iäisyyteen.
Hän saavutti toiset viljellyllä tasamaalla. Tie oli muuttunut
lokaiseksi, raitteet syvemmiksi, eläimet kahlasivat puolisäärtä
rapakossa.
»Karoliina lähetti vain terveisiä--jäätiin niin jälkeen», sanoi Uutela
jotain puhuakseen.
»Kiitoksia vain.»
Lehmät olivat pysähtyneet hetkiseksi puhaltamaan.
»Aina tuonne saakka roiskunut!» valitteli Helka itkunsekaisella
äänellä, hangaten esiliinallaan Ihanan reidestä lokapilkkua.
»Hullu tyttö!» teki toisten mieli huutaa, mutta kukaan ei raskinut.
Samassa alkoi kärryiltä kuulua surullista naukumista.
»Senkin on paha olla--Mikko!» lohdutteli Helka.
Keskitalo koetti vielä kerran lyödä leikiksi.
»Mitäs siinä nyt nau'ut? Kyllä sinä niitä uusia henttuja siellä pian
saat, vaikka Hämeen tytöt jäivätkin!» lasketti hän tahallaan hiukan
karkearakeisesti.
Mutta sekään ei enää naurattanut. Alakuloisuus oli vallannut
mielet. Jokainen tunsi että nyt oli ainiaaksi jäämäisillään paljon
rakasta ja pyhää, joka oli syöpynyt heidän sydänjuuriinsa saakka--niin
he tunsivat.
Taivas oli synkistynyt. Päivän itkuinen ilma kyyneltyi utusateeksi,
joka kääri erä erältä kaikki harmaaseen vaippaansa. Selvempänä kajasti
enää vain lokainen tie.
Mutta sekin häipyi edempänä siihen sumuiseen, tuntemattomaan ja
kohtalomaiseen, jota kohti he raskain askelin kulkivat.


6.

Pienelle sydänmaan asemalle oli päiväjunan tuloajaksi kokoontunut
joukko rahvasta.
Sellainen oli tapa näin sunnuntaisin. Tultiin junaa katsomaan ja
postia hakemaan, tultiin hiukan tarinoimaan viikkoisen aherruksen
jälkeen harvaan asutun seudun yksinäisissä kolkissa.
Tällä kertaa oli kuuleman mukaan tulossa muutakin kuin vain posti tai
joku omanpaikkakuntalainen.
»Nyt ne Hovin uuvet isännät, ne Hämmeen herrasväet tulloo», naureskeli
silmää vilkuttaen muuan Hovin loismies, joka oli tullut hevosella
asemalle vastaan. »Semmoisen ovat laittaneet tiijon.»
»Tullooko sitä paljonnii joukkoo?» uteli joku.
»Minkä verran tulloon--kaks' vanahoo ukkoo ainai!»
Kuulijat naurahtivat.
»Ja se vanahemp' kuuluu olevan vävy ja nuoremp' appi», naureskeli
kertoja taas.
»No elähän! Jopa jottain!» Hilpeys yhä kasvoi.
»Jotta sekö sitä on sitä Hämmeen puolen tyyliä?» pisti muuan.
»Se kait sitä lienöö!»
Odottajat hymyilivät toisilleen keskinäisen ymmärryksen pilke
silmässä. He olivat ilmeisesti uteliaita, sillä he eivät olleet
koskaan ennen nähneet oikeata hämäläistä.
Mutta heillä oli jo jokseenkin varma ennakkokuva. Siinä oli jotain
kuulopuheen ja rotuvaiston pohjaa, »kaksi vanhaa ukkoa» selvensi
hauskasti ulkoisia piirteitä, ja se seikka, että Hovin ostossa
savolainen nerokkuus oli mujauttanut hämäläistä yksinkertaisuutta
useilla tuhansilla, täydensi sitä sisällisesti. Kuva alkoi olla
valmis.
* * * * *
Juna ajoi jyristen aseman eteen.
Sieltä ne hämäläiset tulivat, laskeutuen hitaan rauhallisesti eräästä
vaunusta alas--Uutela, Keskitalo, molemmat emännät ja Helka, naiset
pieniä käsimyttyjä kantaen.
Edellimäisenä kulki Uutela. Hän oli vielä junassakin ollut
alakuloinen, mutta heti Savon puolelle siirryttyä hänen
hämäläisverensä oli alkanut nousta. Ja kun Keskitalo näytti tavallaan
haluavan työntää hänet etualalle, tarjoten tavaravaunujen
rahtikirjatkin hänelle, niin hän nyt ikäänkuin asettui johtoon.
Uutela hymyili tyyntä hymyään pienten silmäin hiljaa sädehtiessä, kun
hän kohotti tuuman verran matalaa tasapohjalakkiaan savolaisille
tervehdykseksi.
Tervehdityt vaihtoivat paljonpuhuvan silmäyksen--siinä sitä nyt oli
sitä oikeata hämäläistä!
Keskitalo nosti hattuaan hiukan keikarimaisesti, naiset sanoivat
ujonsekaisen hyvänpäivän.
Savolais-silmäykset risteilivät. Kaiken muun suhteen ne olivat selvät
ja varmat, paitsi nuoren emännän, jonka pulska puku, monet sormukset,
kulta vitjat ja silkki saivat pienen erikoistarkastuksen
osakseen. Siitä vaihdettu silmäys oli epämääräinen.
Uutela oli sillä välin saanut Hovin loismiehen käsiinsä.
»Siinähän se mies on--terveisiä vain Hämeen puolesta!» puheli hän niin
hiljaisen kahdenkeskisesti, etteivät syrjäiset kuulleet juuri mitään.
»Vaimoväki tulee nyt heti hevosella, vaan me miehet jäämme karjaa
odottamaan, kun se tavarajunakin kuuluu pian tulevan.»
»Että siinäkö ne nyt on ne Hovin uuvet emännät eli rouvat eli miks'
häntä sopinoo karahtierata!» puheli lipeästi vilkassilmäinen loisen
vaimo. »No jo ol' hommat, kun niin pitkän matkan takkoo!»
Vanha emäntä ilostui ja alkoi heti selvitellä perheenomaisen
sydämelliseen hämäläistapaan, että siellä ne ovat tavarajunassa vielä
Vihtori ja Kalle ja Hanna, siellä ovat Kukat, Mansiket ja Heipparinnat
ja Mikko. Ne lähtivät jo kahta päivää aikaisemmin, kun muut vielä
kävivät sukulaisia hyvästijättelemässä, niin että nyt pääsevät kaikki
yhtaikaa perille. Ja Ihana oli potkaissut vaunussa maitokiulun
säpäleiksi, kun Hanna aikoi sitä lypsää...
»Pyhä yksinkertaisuus!» välähtivät ympärille kertyneitten savolaisten
silmät.
»Kato ruojaa!» huudahti loisen vaimo osanottavasti. Mutta samaan
aikaan hänenkin silmänsä jo ennätti vilauttaa emännän pään sivutse:
yksinkertaisia, johan tämän näkee!
Uutela huomasi silmäin vilaukset, mutta hän vain hymyili.
»Alkakaas jo mennä!» sanoi hän lyhyesti naisväelle, nähdessään vanhan
emännän aikovan vielä sydäntään purkaa. Itse hän läksi Keskitalon
kanssa asemahuoneeseen rahtikirjoja selvittelemään.
Savolaisetkin pistäytyivät postiaan hakemassa. Pääasiassa he jo
olivat uusista tulokkaista selvillä, mutta jäivät kuitenkin vielä
katselemaan, kun oli hyvää aikaa.
Uutela ja Keskitalo ilmestyivät aseman portaille ja seisahtuivat
siihen tavarajunaa odottelemaan.
Rimpiläinen, suustaan sujakka talonisäntä, ei voinut vastustaa
kiusausta hiukan haastatella Hämeen miehiä.
»Terve tuloa vain, ja onneksi!» sanoi hän nostaen kohteliaasti
hattuaan. »Kun meistä tulloon noapurit, niin tekköö mieli tieustoo
että kumpi teistä nyt on se Hovin uus herra?»
Hän pani erikoisen painon »herra» sanalle. Lähellä seisovat
kääntyivät päin pidätetty naurunpilke silmänurkassa.
»Eihän _meissä_ ole yhtään herraa», myhäili Uutela hiljakseen
silittäen korvallishiuksiaan lakinreunan luota. Hänkin pani erikoisen
naurahtavan painon »herra» sanalle ja vilkasi samalla merkitsevästi
Rimpiläisen kädessä olevaan keppiin.
Savolaiset kohauttivat kulmiaan: ohoh! Ja Rimpiläinen, huomattuaan
etteivät ukot olleetkaan niin pölkystä veistettyjä kuin päältäpäin
näytti, pyörsi notkeasti:
»Talonpoikiahan tässä ollaan kaikki--tarkotin vain että kumpiko se on
isäntä?»
»Isännänvirkaan me pystymme vähän joka mies--tavarajunassa tulee vielä
kaksi lisää...» jatkoi Uutela hyväntahtoista hymyilyään. »Vaan me
vanhemmat tässä olemme aatelleet alotella!»
»Peijakkaan hyvin sanottu, Uutela--emme mekään sentään mitään
mettäksenpoikia ole!» iloitsi Keskitalo itsekseen.
»Vai parittain, vai parittain», nauroi Rimpiläinen. »No, terve tuloa
voan, ja käykeehän talossa tupakalla!»
Jotkut jo lähtivät, mutta useimmat jäivät vielä katselemaan ja
odottelemaan.
* * * * *
Tavarajuna, jonka matkustajajuna oli sivuuttanut edellisellä asemalla,
saapui aivan heti.
»Tulkaas nyt pojat vähän jalkojanne oikasemaan, sillaikaa kuin
työntävät meidän vaunumme tuonne takaraiteille», puheli Uutela
hommakkaana rahtikirjat kädessä.
Pojat katsahtivat hiukan epävarmoina väkijoukkoon, mutta tulivat
kuitenkin. Hanna yksin jäi yhä vaunuun karjan luo.
Pojista tuntui oudolta kävellä tuon tarkastelevan joukon
läheisyydessä. Siinä oli yhtä ja toista, joka alkoi heti ikäänkuin
kiusata. Ne näyttivät niin hoikkavartisilta ja notkeilta nuo savolaiset,
kävellä sihauttelivatkin pehmeäpohjaisissa pieksukengissään niin
joustavasti, että heidän omat paksuanturaiset hämäläissaappaansa
yhtäkkiä tuntuivat kömpelöiltä ja raskailta. Sitten puheen soma
soinnahdus ja puhelemisen luistava keveys--siinä kaikessa oli jotain
herraskaiselta vivahtavaa. Sitten ne katseet ja hymyilyt, ja kun he
vielä näkivät eräiden nauravan, niin he alkoivat tuntea itsensä
paksuiksi ja kömpelöiksi ja tulivat pahalle tuulelle.
»Eikö ne niitä vaunuja jo saa?» sanoi Vihtori melkein tiuskaisten
Uutelalle.
»No no, pian ne siitä joutuu», puheli Uutela liittyen heidän seuraansa
kävelemään. »Ei huoli nyt hätäillä, pojat», hymyili hän tyyntä
hymyään. »Kyllä mekin vielä nauramme, kunhan tästä päästään
pellolle!»
Se poikia hiukan lohdutti. He lähtivät pumppuhuoneelle päin.
Mutta Uutela yhä hymyili ja käveli, sammunut piippu toisessa kädessä,
tasatukkaisena ja tasapohjalakkisena kuin hyväntahtoinen riihitonttu
väkijoukon keskellä, vilauttipa kuin piloillaan joskus savolaisille
silmääkin. Puhui Keskitalon, asemapäällikön ja asemamiehen kanssa,
antoi määräyksiä loisten vaimoille, jotka olivat tulleet karjanajoa
avustamaan--kaikki hiljaa, enemmän katseella kuin äänellä. Ukko oli
savolaisistakin soma.
Junan vihdoin lähdettyä päästiin muuttotavaroihin käsiksi.
Karja, pitkään matkaan kyllästyneenä, lähti laukkaamaan että
parituumainen ensi lumi sinkoili soran kera ilmassa. Siellä juoksivat
loistenvaimot, Hannat ja pojat, siellä risteili savolaiset »kah-kah!»
ja hämäläiset »soh-soh!» huudot kiireisessä sekamelskassa.
Keskitalo ja Uutela pitivät hevosista huolen, muut tavarat täytyi
jäädä huomiseen.
Uutela oli hyvällä tuulella valjastellessaan Liinua komeitten
sulhaskärryjensä eteen. Hän piti itseään tavallaan jo kuin paikkoihin
perehtyneenä ja nyökäytteli melkein tutunomaisesti päätään ajaessaan
asemalta poistuvien savolaisten ohi.
* * * * *
Hovin kujansuussa uudet tulokkaat silmänräpäykseksi pysähtyivät,
katsahtivat taloon päin ja ikäänkuin siunasivat itsensä: siinä se
sitten alkaa!
Kun karjat oli saatu kytkyihin ja hevoset talliin, korjailivat he
vielä yhtä ja toista kärryiltä. Vanha emäntäkin oli tullut pihalle
katselemaan ja tulokahville kutsumaan.
»Mikäs sitä Helkaa vaivaa?» kysyi Uutela lämpimästi tytöltä, joka
seisoi hiukan syrjässä pää nurpallaan.
»Kun ei täällä ole mikään niinkuin Hämeessä!» valitti tyttö itkuisin
äänin ja painoi päänsä vielä alemmaksi.
»Odota nyt vähän», lohdutteli Uutela hiljaa. »Pian me tänne laitamme
miehissä palan Hämettä!»
Uutela huomasi ihmeekseen, että kaikki muutkin olivat alakuloisia ja
sanattomia--niinkuin he olisivat unohtuneet mietteisiinsä, aikomatta
sisään mennäkkään.
»Katsos peijakasta kuinka pahasti tuo nurkka on painunut!» huudahti
hän vieressä olevaan aittaan katsahtaen. Hierasi sitten leikkisän
toimekkaasti käsiään, ikäänkuin käsiksi käydäkseen, ja lisäsi:
»Mitäs tuumit, Keskitalo, eiköhän nostettaisi heti lämpimiksemme?»
Kaikki alkoivat hymyillä.
»Jos sentään jätetään huomisaamuun--taikka ainakin siksi kun olemme
kahvit juoneet!» nauroi Keskitalo.
Siihen nauruun yhtyivät muutkin ja lähtivät keventynein mielin,
vilkkaasti puhellen sisään.


7.

Hämärä vielä verhosi maisemat, mutta Hovin pellolta jo kuului puheen
ääntä ja rautaisten parinkalukoukkujen kalahduksia.
Siellä Uutela poikain kanssa iski hämäläiset aurat savolaiseen
maaperään, sillä syyskynnöksiä oli ennestään vain moniaita sarkoja.
»On kuin Jumala onni, että asiat on näin», ajatteli Uutela, »että heti
pääsee _maahan_ käsiksi.»
Hän itse ohjasi toista auraa, hämäläishevoset edessä ja ohjakset
pitkänä kaarena niskalla riippuen. Toisen takana seisoi Vihtori.
Se oli juhlallinen hetki, kun kumpaisenkin auran takaa kuului yhtaikaa
»soh!» ja he lähtivät ensimäistä vakoa viilettämään.
Mutta sen pilasivat aivan heti raskaan teräsauran vetoon vähemmin
tottuneet savolaishevoset. Sitä oli ikäänkuin aavistettu ja kaiken
varalta pantu Kalle aluksi hevosia ohjaamaan, vaikka se olikin
kyntömiehen kunnialle käypää. Vaan siitäkään ei ollut apua, hevoset
vetivät epätasaisesti, nykivät ja rimpuilivat.
Uutela pysäytti omat hevosensa.
»Sen arvasi, kyllähän sen arvasi», puheli hän hyvänsävyisesti. »Vaan
älkää hätäilkö, pojat. Kyllä ne siitä tasaantuvat, kun on
_miehet_ perässä.»
Samalla hän jo lähti eteenpäin--hän ei antanut tuommoisen pikku seikan
pilata hetken juhlallisuutta.
Maa oli kokolailla kohvettunut ja parituumaisen lumen peittämä. Mutta
se vain innosti, että sai näin ikäänkuin otella talvea ja pakkasta
vastaan. Aura vapisi, mutta viilu kääntyi jotta lumi tuprahteli.
Hevoset alkoivat höyrytä, mutta se vain kaunisti asiaa--tätä Suomen
peltojen uljainta näkyä, kun mies kulkee kuin kuningas, ohjakset
juoksevat vallan rihmoina niskalta ja hevoset jännittyvät etunojoon
kuin hyökkäävät vaakunakotkat, kaikki maaemon avautuvaan poveen
lujasti jalkansa varaten.
Ja se näky yhä kaunistui, kun päivä valkeni ja mustanpuhuvat
viilurivit pistivät voitollisen voimakkaina esiin kuolleen,
lumiselkäisen peltokentän keskeltä.
»Olettekos, pojat, nähneet yhtään havun pulkkia vaoissanne?» kysäsi
Uutela, pysäyttäen hevosensa vastaantulevien kohdalla.
»No ei yhtään!» vastasivat pojat.
»Vissiin pistäisivät näitä savolaisherroja kantapäähän», nauroi Uutela
harmitonta nauruaan. Hän läksi saran yli poikain luo.
»Mutta pohja on hyvä», sanoi hän potkaisten viilua
saappaallaan. »Kyllä tästä leipämaa tulee!»
»Samaa mekin olemme sanoneet», vakuuttivat pojat.
Sitten he taas läksivät eteenpäin.
»Hei, Liinu ja Pilkku!» huuteli Uutela. »Näyttäkääs nyt mihinkä
hämäläiset kelpaa!» Hän oli iloinen ja onnellinen nähdessään kuinka
hänen oma kynnöksensä leveni suhteellisesti paljoa runsaammin kuin
poikain.
»Siinä nyt on alku!» sanoi hän itsetietoisesti päätään kohottaen
pojille päivälliselle lähdettäessä.
»Ja uutta tulee että sihisee!» huusivat pojatkin innostuneina.
»Harmittaa vain, että talven pitää tulla väliin, ettei päästä oikein
mielen mukaan mylläämään.»
Uutela tunsi itsensä niin nuoreksi ja iloiseksi, että hänen olisi
tehnyt mieli viheltää ajaessaan hevosen selässä pihaan, ellei se olisi
ollut vanhalle miehelle sopimatonta.
Pihalla he näkivät Mikon, joka vielä paikkoja oudostellen hiiviskeli
hiljaa ja pudisteli joka askeleella lunta käpälistään.
»Vieläkös sinä siinä tassujasi tunnustelet, muut jo ovat asiassa
kiinni että höyryää!» naurahti Uutela. »Muista vain sinäkin mistä
olet kotoisin!»
* * * * *
Savolaiset katselivat ohikulkiessaan ihmetellen sitä lieppinää ja
möyrinää, mikä Hovin pellolla nyt vallitsi.
»Uuvet isännät näyttävät mahtiaan!» hymähtelivät he. »Vaan näkkyy ne
kyntee ossoovan, siitä ei peäse», tunnustivat he rehellisesti, »vaikka
ovattii muuten ommoo sorttiaan.»
Katselemista kertyi yhä uutta. Muutamia päiviä aurattuaan pojat
alkoivat pistää kuin vihan vimmalla ojaa hyötyisien pajupehkojen
reunustamissa umpeutuneissa uomissa. Pakkanen tosin lopetti ne
ponnistukset lyhyeen, mutta he ennättivät joka tapauksessa näyttää
mikä oli tarkotus.
Sen jälkeen he ryntäsivät Uutelan rakkaisiin havunpulkkiin
käsiksi. Tunkioidenteko oli ollut hänen elämänsä ilo ja ylpeys. Ja kun
hän nyt laitteli niiden pohjia Hovin pellolla naputellen Keskitalon
kanssa toisten ajamia havuja pieniksi, niin hän tunsi seisovansa
noiden valtavien havuröykkiöiden keskellä kuin omassa valtakunnassaan.
Jo aamuhämärissä se naputus alkoi, ja sitä kuului yhä iltapimeän
kietoessa seudut vaippaansa.
Heidät oli vallannut samanlainen työinto kuin valtaa nuoren poikasen
saadessa ensi kertaa käteensä uuden työaseen, jota ei ole nuoruutensa
vuoksi ennen saanut käsitellä. He tahtoivat kerta kaikkiaan näyttää,
että he olivat tulleet muuta varten kuin syömään Hovin puolimätiä
aumarukiita.
Ne aumat ja viljan puiminen talvikylmässä heitä harmitti kaikkiakin,
vaan erittäin Uutelaa. Se oli heidän mielestään kuin Jumalan ja koko
viljelystoimen pilkkaamista.
»Ettei edes tämmöiseen taloon ole konetta ja kiertoa hankittu--kun on
_hovi_ olevinaan!» sanoi kerran Uutela. »No, me pistämme itse
kierron iltapuhteilla, on meissä sen verran puumiehen vikaa.»
»Sepä kuuluu olevan jo vanhanaikanen se kierto», tarttui Lois-Pekka
puheeseen savolaisia puolustaakseen. »Nää meinoovat sitä höyrykonetta
eli lokomopiiliä eli mikä lienöö se koje, jotta ei muuta kun pellolla
puijaan koko kylän elot.--Ja siihen sitä soppii Hovinnii yhtyä.»
Uutela hymyili leveätä hymyä, otti muutamia tähkiä käteensä ja piti
niitä Pekan nenän alla.
»Kun ovat niinkuin hiiren häntiä!», puheli hän hiljaa. »Luulisi näistä
saavan pohdin muullakin kuin höyryllä. Meidän puolessa ovat tähkät
kuin ketun hännät--jos sitten siellä puhuttaisiin lokomopiilistä, vaan
kun ei sielläkään.»
»Miten mikin tykkee!» tokaisi Pekka sillä äänellä, ettei hän
savolaisineen ainakaan tässä asiassa ole alakynnessä.
Sattui kaikenmoista muutakin, jossa hämäläisyys ja savolaisuus
joutuivat vastakkain--enimmäkseen naurussasuin.
Niinpä heti ensi viikkoina syntyi kiista reistä. Hämäläiset
rutistelivat hymähdellen keveitä, kiveräsepisiä savolaisrekiä--lasten
kalujahan tuommoiset natisevat kikkanokat ovat! Torpparit ja loiset
kohottivat itsetietoisina päätään: kunhan päästään miehenkorkuisiin
lumiin, niin vielä se savolainen reki näyttää mihin sen »nokka»
kelpaa! Sitä ja noita kehuttuja hämäläisrekiä he jäivät odottelemaan.
Kauan ei tarvittu odottaakaan, sillä Hovin pirtistä kuului kaiket
ilta- ja aamupuhteet kirveen kolke, sahan sihinä ja asiaansa
innostuneitten miesten puhelu. Siellä oli tekeillä rekiä,
heinähäkkejä, korvoja, sankoja ja jos jotakin, mitä lamaan päässeessä
talossa kipeimmin tarvittiin. Uudet asukkaat olivat sitä vanhaa
juurta, joka pystyi itse tekemään mitä tahtoi.
»Eihän se ihme ole että talo on tämmöisessä kunnossa, kun pitää
ruokkia niin paljon laiskaa väkeä», naureskeli Uutela erään kerran
potkaisten pari jaloissaan juoksevaa torakkaa kuoliaaksi. »Nuokin
ruskeatakkiset, ja sitten toiset, pitkäkoipiset, tuolla uunin takana
soittavat kuin mitkäkin pelimannit.»
»Totta puhut, täällä on paljon joutilasta joukkoa», nauroi
Keskitalokin. »Ja niin peijakkaan nenäkkäitä, vallan silmille
tuppaavat!»
»No totuus vihamiehestäkin», puuttui taas Uutela puheeseen. »Näille
näkyy sentään kelpaavan kovankin kakun syrjä, vaan kun ne oikeat
savolaiset ovat niin laiskoja, etteivät viitsi edes kovaa leipää
syödä.»
Kaikki nauroivat--se savolaisten pehmeän leivän syönti oli heistä
merkillistä jumalanviljan tuhlausta, kun kova oli paljon riittävämpää.
Niin kuluivat päivät ja viikot alituisessa puuhassa ja uutuuden
viehätyksessä. He miltei hämmästyivät, kun eräänä päivänä huomasivat
joulun olevan niin lähellä, että naiset tuskin ennättivät pyöräyttää
oikean vaahtoavan hämäläisoluen Keskitalon kotipellon vahvatuoksuisista
maltaista.


8.

Joulu tuli paksulumisena ja leutona.
Hovilaiset sen viettivät tavallaan Hämeessä.
He eivät olleet alussa tilanneet edes hämäläistä sanomalehteä, eikä
sitä ensi viikkoina kaivattukaan. Mutta ajan oloon alkoi lehdetön
talo tuntua tyhjältä.
Se tuli parahiksi jouluksi, moniviikkoisena kimppuna. Ja se tempasi
heidät vastustamattomalla voimalla Hämeeseen. Kaikki oli tuttua,
kuvernööristä alkaen. Luettiin uutiset ja ilmotukset, kuolemat,
syntymiset, talonmyynnit ja huutokaupat, jopa ilmotus jonkun jouluksi
poikivan lehmän myymisestä siellä kotipuolessa sai mielen
hytkähtämään. Niin istuttiin, luettiin ja puheltiin hellällä,
hiljaisella äänellä.
Ne olivat onnellisia hetkiä.
Mutta noiden kotoisten ajatusten jatkona hiipi heidän sieluunsa
hiljainen: miksi? Miksi he olivat täällä, juuristaan irrallaan?
Ja silloin tuo kohtalon salaperäinen käsi, jonka he olivat
väkivoimalla painaneet hetkiseksi syrjään, taas tarttui raudanraskaana
heidän elämäänsä.
Se turmeli heidän jouluilonsa ja siitä pitäin miltei jokainoan
päivän. Se hiipi hiljaisena myrkkynä heidän vereensä. He näkivät
toistensa katseista, että sama ajatus liikkui itsekunkin mielessä.
Mutta he eivät voineet siitä keskenään puhua, vaan elivät päivästä
päivään kuin pelastavaa ihmettä odottaen.
Työhön koetti kukin surunsa tukehuttaa.
Keskitalon rinta oli käynyt yhä heikommaksi, mutta hän koetti
uskotella itselleen ja muille olevansa vielä voimakas. Hän ei ollut
sitten poikavuosiensa raatanut niin ankarasti kuin nyt--niinkuin hän
olisi suorittanut suurta velkaa ja tiennyt päiviensä olevan luetut.
Vieläkin tulisemmin iskivät pojat. Itkien ja hammasta purren he olivat