Paavo Nissinen: Kuvaelmia viimeisestä Suomen sodasta - 4

Talonpoikain paetessa kiiruhti useampia Venäläisten jääkärejä rannalle
ja sillalle. Myöhäistä oli enään ampua muiden perään, mutta tuo
yksinäinen soutaja ei vielä ollut pyssyn kantaman ulkopuolla. "Ampukaa
häntä!" huusi eräs jääkäri toiselle. "Se on rouva Gek'in renki".
Laukaus pamahti silloin, mutta ei kohdannut.
Majuri Nefnef itse tuli ratsastaen sillalle, saatuansa tiedon tästä
kohtauksesta. "Se on vakoja!" huusi hän. "Se heittiö oli ottaa minut
vangiksi Lapualla. Käskekää katteini Judenieff'in tuossa paikkaa
lähettää kuusinaulainen tykki tuonne värjärin laiturille! Katsokaa,
että sitä tähdätään hyvin ja ampukaa häntä, ennenkuin hän pääsee
pakenemaan!"
Useampia jääkärejä riensi pois toimittamaan käskyn täytäntöä. Nefnef
itse ratsasti sinne, heitä kiirehtiäksensä.
Tykki tuotiin nopeasti laiturille ja joukko sotamiehiä kokountui sen
ympäri. Sitä tähdättiin suurella huolella.
Mutta Paavo huomasi vaaran ja rupesi soutamaan epätasaisesti, niin että
vene alituisesti muutti suuntaa, jonka vuoksi ei sitä ollut helppo
tavata.
Viimein laukaistiin tykki ja luoti lensi hyppien pitkin vedenpintaa.
Kun savu muutaman hetken perästä oli hajounut, niin että laiturilta
voitiin nähdä yli vesien, havaittiin talonpojan hattu uivan veneen
vieressä, joka näytti tyhjältä. Airot riippuivat irtanaisina, veneen
vielä kulkiessa eteenpäin siitä vahvasta vauhdista, joka sillä oli.
Nefnef käski muutamia jääkärejä menemään erääsen suurempaan veneesen,
joka oli lähellä laituria; tykki vedettiin takaisin. Mutta samassa
kohosi talonpojan varsi veneen pohjasta ja airot rupesivat taas
vilkkaasti liikkumaan. Venäläiset päästivät yleisen huudon. Tykki
tuotiin taas pikaisesti laiturille, mutta ennenkuin ehdittiin uudesti
laukaista, ei Paavo enään ollut ammuttavissa.
"Tuolla raskaalla veneellä on mahdotonta häntä enää saada kiinni!"
sanoi eräs upsieri.
"Nyt saavat he tietoja koko asemastamme!" huusi Nefnef vihastuneena.
"Antakaa sille riivatun viskaalille, jok'ei ymmärtänyt estää tätä
harmia, sataviisikymmentä! Vartijat pitää vieläkin enennettämän
kahdenkertaisesti. Seuratkaa minua, katteini Judenieff! Tutkikaamme
vankianne".
Upsierit menivät sen perästä pois.
Kun Nefnef astui pihalle, jossa hän oli ottanut pääkorttierinsa,
kohtasi hänet Rajevski. "Herra komendantti", sanoi tämä, "minä en voi
täällä enää kauemmin olla. Minä en aavistanutkaan kaikkia, mitä nyt
olen saanut kuulla. Teillä on naisia vangittuina, te annatte kiduttaa
vankia. Päällikkyyteni on loppunut, niin ett'en enää voi teitä käskeä,
mutta muistakaa, ett'en ikänä ole antanut teille lupaa semmoisiin.
Ennenkuin lähden, tahdon ilmoittaa asian Kamenskille".
"Hän sen jo tietää", vastasi Nefnef; "hänen käskynsä on kovuudella
kohdella vakojia".
"Jääkää hyvästi, majuri Nefnef!" pitkitti kenraali. "Minun on
alammaisistani vastaaminen, sen tiedän, mutta raaka käytöksenne on
minulle ollut peräti tuntematon ja odottamaton, niin että tässä
kohdassa olen syytön".
Nefnef'iä enää silmäykselläkään kunnioittamatta astui Rajevski
vaunuihinsa ja matkusti pois.
Nefnef katsahti hänen jälkeensä pilkallisella silmäyksellä. "Onnesi
tähti", jupisi hän, "on laskenut! Sinä et voi minua vahingoittaa ja
Kamenski, sen tiedän, ei ole niin tarkka". Hän meni sisään talliin,
joka oli likinnä naisille määrättyä tupaa.
Sen ovi aukesi ja Amalia astui ulos. Kauhistus ja tuska kuvautui hänen
muuten niin kauniissa kasvoissansa. Hän kysyi muutamilta sotamiehiltä,
jotka seisoivat ulkopuolla, missä komendantti oli. Mutta nämät
pudistivat päätänsä ja viittasivat talliin päin, josta kuultiin
muutamia kamalia ääniä, ikäänkuin kuolevan eläimen porina. Amalia
tahtoi rientää sinne, mutta Venäläiset pidättivät häntä. Turhat olivat
hänen rukouksensa ja kyynelensä: he eivät häntä ymmärtäneet.
"Komendantti" oli ainoa sana, jotka he olivat ymmärtäneet ja kertoivat.
Näiden turhain koetusten jälkeen juoksi Amalia kutsumaan ulos muita
naisia. Nefnef tuli samassa tallista ja kaikki yhteisesti kiiruhtivat
häntä vastaan.
"Armahtakaa setääni!" huusi Amalia. "Mitä on se onneton tehnyt, että
häntä niin kidutatte, majuri Nefnef?"
"Vakoja, vakoja!" vastasi Nefnef harmistuneena. "Minä tulen teidän
luoksenne toisella kertaa; nyt minun täytyy mennä kenraalin luokse".
Tämän sanottuaan tahtoi hän mennä pois. Mutta rouva Gek heittäytyi
polvilleen hänen eteensä. "Kuinka saatatte niin piinata mielipuolta ja
kuuromykkää?" huusi hän.
"Te vaan tahdotte minut pettää", vastasi Nefnef, "mutta minä vannon,
että hänen täytyy puhua, vaikk'ei hänellä olisi enemmän kieltä, kuin
sammakolla".
Kylmyydellä kääntyi hän pois naisista ja meni porttiin päin. Siellä
antoi hän muutamia käskyjä ja kävi pois. Hänen käskystään viittasivat
muutamat sotamiehet naisia menemään takaisin huoneesensa. Ainoastaan
vaivalla saatiin heitä tottelemaan, kun näkivät kyökistä kannettavan
talliin muutamia tulisia rautoja.
Koko puolen tunnin, täynnä tuskaa, täytyi poloisten naisten kuulla
hirmuisinta parkua, jonka syyn he aivan hyvin tunsivat.
Silloin ratsasti pihalle loistava joukko ratsuväkeä. Nuori mies
kalliissa puvussa, rinta täynnä välähteleviä tähtiä, ajoi sen
etupäässä. Nefnef seurasi häntä, pää paljastettuna.
Nuori ruhtinas, sillä se oli ruhtinas Dolgoruki, hyppäsi keveästi
vaahtoavan ratsunsa selästä. "Minä kohtasin kenraali Rajevskin",
virkkoi hän. "Onko se totta, mitä hän sanoi, majuri Nefnef, että te
täällä harjoitatte hirmuisimpia töitä? Tietäkää, että keisari vaatii
urhoollisuutta, mutta myöskin ihmisyyttä sotamiehiltänsä".
Hän meni samassa pytinkiin, johonka Nefnef seurasi häntä.
Naiset olivat akkunan lävitse nähneet tämän kohtauksen. "Se on keisari
itse", sanoi rouva Gek. "Se ei voi olla kukaan muu".
"Nefnef oli niin nöyrä häntä kohtaan", sanoi Fredrika. "Hän olisi
kernaasti voinut hutkaista Nefnef'iä ratsuvitsallaan".
"Hän ei ollenkaan näyttänyt julmalta", lausui Rosina. "Äiti,
pyytäkäämme häneltä armoa!"
"Niin", huusi Fredrika. "Osaahan Amalia ranskan kieltä".
Äiti mietti muutaman hetken. "Meillä ei ole muuta neuvoa", sanoi hän.
"Meidän on sitä koettaminen. Rohkaise mielesi, Amalia; mene Jumalan
nimeen, Hän sinua vahvistakoon!" Näin sanoen syleili hän vapisevaa
tyttöä.
Amalian kasvoille kuvautui hyvän aikomuksen jalo muoto ja tunne
rohkeudesta ja arvollisuudesta tuotti hienon punastuksen hänen
poskillensa.
Ovi avattiin ja hän astui ulos. Mutta vartijat pihalla tahtoivat viedä
häntä takaisin. Hän koetti merkeillä selittää, mitä mieli puhua, ja
viittasi kiivaasti pytinkiin päin, johon ruhtinas oli mennyt sisään.
"Takaisin!" ärjäsi muuan jääkäri ja kolisti kiväriänsä.
Samassa aukesi akkuna pytingissä. Heleä ääni puhui muutamia sanoja ja
jääkäri astui kunnioittavasti syrjään. Amalia kiiruhti eteenpäin.
Ovessa tuli Nefnef häntä vastaan ja pidätti häntä. "Mamseli Amalia",
sanoi hän innolla, tarttuen hänen käteensä, "mitä tahdotte ruhtinaalta?
Älkää kannelko päälleni, sitä neuvon teille ja sitä teiltä pyydän. Mitä
ikänänsä hän sanoneekin, olette ja jäätte minun valtaani. Muistakaa se
ja puhukaa sen jälkeen!"
Muuten niin heikko tyttö tempasi väkevästi kätensä irti, katsoi häneen
vaan _yhdellä_ silmäyksellä, mutta täynnä ynseyttä ja arvoisuutta, ja
kiiruhti ruhtinaan huoneesen.
Hänen sydämensä sykki kovasti; uskaliaisuus ja tuska, sekä vaaleus ja
punastus vaihtelehtivat hänen kasvoillansa. Hän laski kätensä
sydämelleen, hetkeksi miettiäksensä niitä sanoja, joita aikoi puhua.
Ruhtinas meni häntä vastaan lempeällä ja jalolla katsannolla.
Ystävällisesti käski hän häntä mieltänsä rohkaisemaan.
Amalia heittäytyi nyt polvillensa ja kertoi, kyynelten useasti
keskeyttäessä hänen puhettaan, mitenkä vanhempainsa koti oli ryöstetty
ja kuinka kuuromykkää setäänsä kidutettiin.
Kuultuaan tämän kertomuksen, joka saatti punan nousemaan hänen
otsallensa, nosti ruhtinas ystävällisesti rukoilevaa tyttöä ylös ja
tarjosi hänelle kätensä, taluttaaksensa häntä alas pihalle.
Tällä kohtasi heitä Nefnef, joka tuli ulos tallista. Hän kumarsi
syvästi ja sanoi vapisevalla äänellä: "Armollinen ruhtinas, minä tulin
myöhään. Hän on kuollut".
"Te olette murhannut kuuromykän ja mielettömän", virkkoi ruhtinas ja
katsoi häneen kauhealla silmäyksellä. "Minulla ei ole täällä
päällikkyyttä, mutta minä tahdon puhua kreivi Kamenskin kanssa ja
herramme ja keisarimme kanssa. Hän ei tahdo, että upsierinsa ovat
pyöveliä. Missä ovat muut naiset?"
Amalia viittasi tupaan ja nämät, jotka akkunasta olivat nähneet koko
kohtauksen, kiiruhtivat ulos. Ruhtinas tervehti heitä ystävällisellä
kohteliaisuudella ja sanoi: "Tahdotteko jäädä tänne? Minä vakuutan,
että olette turvassa. Vai mihinkä tahdotte mennä? Ei kukaan uskalla
tehdä teille mitään pahaa, sen voin luvata keisarini nimessä".
Naiset katselivat toinen toisiinsa; äiti puhui muutamia sanoja
Amalialle ja tämä selitti nyt ruhtinaalle äitinsä halun päästä erään
sukulaisen tykö Karjalaan, niin kauaksi kuin sotaa kesti.
"Onko teillä hevosta?" vastasi ruhtinas, "niin tahdon toimittaa teille
kenraali Kamenskin luvan ja passin. Missä on kenraali, majuri Nefnef?"
Samassa hetkessä järähti tykin laukaus. Hätärummut pärisivät ja kaikki
Venäläiset tulivat liikkeelle. Ruhtinas pudisti Amalian kättä ja
hyppäsi taas ratsunsa selkään. Kaikki Venäläiset seurasivat häntä.
Näsijärven rannalle riensivät Venäläisten joukot. Nefnef kiiruhti heitä
johtamaan. Värjärin laiturille tuotiin taas tykki. Järvellä liikkui
joukko aluksia, kaikki täynnä sotamiehiä. -- Kohta huomaittiin, että
suuri joukko aikoi nousta maalle vähän matkaa kaupungista.
Kreivi Kamenski riensi torilta rantaan, jossa ruhtinas Dolgoruki
kohtasi hänet. Nämät korkeat päälliköt tervehtivät toisiaan
kohteliaasti ja ruhtinaan korkea arvo näytti voittavan itse
ylikenraalin vallan.
"Voimamme täällä on liian heikko", sanoi Kamenski.
"Tunnin päästä on koko sotajoukkoni täällä", vastasi ruhtinas; "minä
olen kiiruhtanut edelle. Nyt tahdon rientää heitä vastaan ja jouduttaa
marssia. Jos oikein näen, saanette kyllä tekemistä siksi, kuin tulen
takaisin, niin että vielä voin toivoa päästä tappeluun osaa ottamaan".
"Terve tultuanne, jalo ruhtinas!" vastasi Kamenski. "Kuinka suuri on
joukkonne?"
"Noin 6,000 miestä", vastasi Dolgoruki.
"Jättäkää siis tykistönne sillalle", sanoi kenraali, "ja antakaa
ratsuväen kiiruhtaa tuonne tappeluun. Minä huomaan, että vihollinen
siellä kokoo voimansa maalle noustaksensa".
"Kuka on Suomalaisten päällikkönä?" kysyi ruhtinas, jo kääntäen
hevostansa.
"Minä en tiedä oikein varmaan", oli Kamenskin vastaus, "mutta laivaston
päällikkönä lienee amiraali Spuff, vaikka on koetettu luuletella, että
hän on ainoastaan vältvääpeli, ja kenraali Rutt johdattaa jalkaväkeä.
Että he ovat enemmän, kuin alaupsieria voi kohta nähdä toimituksen
voimakkuutta. Tarkk'-ampujat, joita näette seisovan muutamia joka
veneessä, ovat noita urhoollisia Porilaisia. Soutajat-sotamiehet
lienevät Ruotsista äsken tulleita. Jääkärimme eivät vielä tunne sitä
univormua".
Ruhtinas kannusti ratsuaan ja kiiruhti ajutantteinsa seurassa kaupungin
lävitse ja pitkän sillan yli. Sieltä saattoi hän nähdä, kuinka
vihollisen laivasto rupesi ampumaan Venäläisten joukkojen päälle. Mutta
Suomalaisten tuli oli varsin tiukka. Ainoastaan yksi tykki oli heillä
työssä. Muuten eivät he näyttäneet tahtovan tulla aivan likelle
Venäläisten kiväritulta. Kamenski kuljetti sentähden tykistönsä pitkin
rantaa, sillä tavalla tavataksensa vihollisia. Tappelupaikka peittyi
pian ruudinsavulla, jonka tuuli ajoi kaupungin ylitse.
Tuskin oli ruhtinas ehtinyt sillan yli, kun pari venettä ruudinsavun
suojassa läheni sitä. Muutamia Suomen sotamiehiä hyppäsi siitä ylös
sillalle, jonka alla hirvittävä työ nyt alkoi.
Nefnef'in korttieri oli liki siltaa. Puoli tusinaa Suomalaisia riensi
sinne Paavon johdatuksella. Hän löysi naiset vartijaitta, sillä
Kamenski oli koonnut kaikki väkensä rannalle. Paavo ja kumppaninsa
olivat eriskummaisesti vaatetetut. Heillä oli hattujensa ympäri leveitä
höylänlastuja, jotenka ne kaukaa katsoen olivat sotamiesten kypärien
muotoisia. Olkapäiden ylitse kantoivat he, hihnojen siasta kaistaleita
männyn kuoresta, valkoinen määhäpuoli ulospäin. Aseina oli heillä
keihäitä ja seipäitä.
Paavon silmäys lensi sivumennessä talliin päin, sill'aikaa kuin hän
käski naisia kiiruusti seuraamaan itseään. "Tie on meille nyt avoinna",
sanoi hän, "vaikka Ruovedelle asti. Sill'aikaa kuin vaanjunkkari Roth
muiden talonpoikien kanssa antaa Venäläisille tekemistä, pääsemme
ruudinsavun suojassa melkoisen matkan ennalle".
Ilonhuudolla myöntyi rouva Gek tähän ehdoitukseen. Toivo päästä
miehensä tykö voitti kaikki muut arvelut. Hän käski tyttäriensä kohta
totella ja seurasi sen jälkeen pelastajiansa. Fredrika tarttui
tavallisuuden mukaan Paavon käteen ja molemmat vanhemmat tytöt
taluttivat äitiä.
Sillalla kohtasi heitä pastori Cygneus. Hän oli sill'aikaa käynyt
rovastin luona kaupungissa. Nyt yhtyi hän pakenevain naisten seuraan ja
rehellinen Paavo otti hänet vastaan sydämellisellä kädenpudistuksella.
Tuskin olivat naiset astuneet veneesen, joka kiiruhti ylös Näsijärvelle
päin, kun tulenliekkiä leimusi useammassa kohdassa pitkää siltaa.
Samana hetkenä tulivat ruhtinas Dolgorukin etujoukot, jotka innolla
olivat kiiruhtaneet päällikkönsä jälissä, rannalle.
Ruhtinas itse ratsasti ensinnä palavalle sillalle. Mutta hänen
edessänsä räjähti samassa hirmuisella pamahuksella sillankaari ilmaan,
palavia ansaita lensi kauas ympäriin ja ruhtinaan täytyi kääntyä
takaisin. Hämmästyksellä katseli hän palavaa sillanrakennusta. Hetken
mietittyänsä sanoi hän: "Tästä emme voi päästä eteenpäin. Koettakaamme
pohjoisempaan, saatammeko päästä vesien ympäritse!"
"Me voimme silloin Karjalan kautta tulla Barclay de Tolly'n armeijaan!"
vastasi eräs ajutantti. "Mutta sinne on pitkä matka, kumminkin viikon
marssi".
"Olkoon menneeksi!" huusi ruhtinas. "Kernaammin kuljen sen matkan, kuin
jään tähän joutilaana katsojana, pääsemättä ylitse".
Sillä välin eneni valkea yhä enemmän. Kaikki sillankaaret seisoivat
ilmitulessa ja koko rakennus oli ainoana tulisena tukkuna. Viimein
riehahti kauhealla jyrinällä koko tämä tukku alas veteen. Hetkeksi
näytti se pysäyttävän veden vauhdin, mutta pian pääsivät aallot
voitolle ja heittivät palavat puut ja ansaat alas koskeen, jossa
vedenpyörteet sekautuivat savun ja rätiseväin kipinäin joukkoon.


V.
Paavon kotitalo.

Iltapuolella nousi ankara etelätuuli, joka pian kasvoi hirmuiseksi
myrskyksi. Pyhäjärven, Näsijärven, Vankaveden ja Visuveden laveilla
vesillä aina pohjaisempaan Suomeen asti raivosi myrsky, ja kuohuvia
aaltoja loiskui niemiä ja kareja vastaan. Vaahdon seassa Vankavedellä
pyrki eräs vene tullaksensa muutaman niemen suojaan. Soutajina oli
siinä muutamia suomalaisia talonpoikia ja perää piti rohkea Paavo, joka
taitavasti ymmärsi estää venettä kaatumasta. Muut veneet, jotka
vaanjunkkari Roth'in johdolla hätyyttivät Tamperetta, olivat eronneet
ja nousseet maalle useammille saarille. Valppaat, väsymättömät ja
tapaamattomat, pitivät he nämät vedet puhtaina kaikista Venäläisistä ja
kuleksivat pitkin rantoja, jossa kaappasivat pois jokaisen venäläisen
kurierin, ryöstivät kuormastoja ja löivät vähäisempiä sotamiesjoukkoja.
Koottuansa kaikki täällä löytyvät veneet ja alukset ja hävitettyänsä
Tampereen sillan, pitivät he tällä tavoin Venäläisten armeijaa
piiritettynä. Ainoastaan tekemällä ison kierron saattoivat Venäläiset
Iinsalmen kautta auttaa Kamenskia. Mutta Iinsalmelle oli Sandels
prikaatinsa kanssa asettunut.
Tampereelta pakenevien naisten oli koettaminen päästä metsiä myöten
niin kauas pohjaiseen, ett'ei heidän enää tarvinnut pelätä Venäläisten
armeijaa vasemmalla rannalla. Mutta myrsky pakoitti heitä juuri sillä
rannalla pelastustansa etsimään. Paavo oli kuitenkin valinnut
turvallisen paikan, jossa ei yhtään vihollista ollut. Kurussa,
kappaleen matkaa siitä poltetusta maatalosta, jossa majuri Gek'in perhe
oli asunut, oli Paavon oma talo. Kun vene, jossa pakolaiset olivat, oli
ehtinyt erään niemen sivutse, laski se rantaan muutamien suurten
leppäpuiden suojassa. Paavo nousi naisten ja papin kanssa maalle ja
muut talonpojat lähtivät taas vesille.
"Viekää vaanjunkkarille terveisiä", virkkoi Paavo, "ja sanokaa hänelle,
että huomenna aamulla olen Kurun kirkolla. Jos hän nousee maalle
muutamien miesten kanssa ja tulee sinne, saamme vieläkin keskustella.
Minä viivyn ainoastaan tämän yön vanhempieni ja siskojeni tykönä".
Tämän hyvästijätön perästä vei Paavo naisensa metsään. Taivasta
tavottavien honkain välitse, jossa ei yhtään tietä ollut, ja
pensastojen läpi, joita Paavo taitteli tietä raivataksensa, tuli seura
muutamaan taloon, jonka ympärillä oli pari pellonaitausta. Tänne ei
vielä yksikään vihollinen ollut osannut tulla, sillä älykäs Paavo oli
sulkenut ainoan tien, joka vei taloon parin kallion välitse, sillä
tavoin, että oli kaatanut joukon honkia ja tehnyt sysihaudan keskelle
tietä, niin että Venäläiset, jos tulisivat sinne, luulisivat tien
vievän ainoastaan haudalle. Muuten oli talon ympärillä kaikilla puolin
äkkijyrkkiä vuoria.
Paavo astui ensinnä sisään avaraan pirttiin. Siellä istui takan edessä
vanha akka ja korjasi valkeaa. Kaksi nuorempaa naista oli ruuan
valmistamisen toimessa. Korkeassa sängyssä tuvan peräseinällä lepäsi
vanha ukko, jonka harmaa parta välkkyi valkean paistetta vastaan.
Ääneti katseli Paavo ympärillensä ja meni sen jälkeen rahille istumaan.
Ei yksikään läsnä-olevista osoittanut ilon tai kummastuksen merkkiä.
Mutta toinen naisista, vaihetettuansa silmäyksen Paavon kanssa, meni
vieraita vastaan ja talutti heitä rahille.
Ukko käänsi päätään ja katseli tulijoita, akan sytyttäessä pari
pärettä, paremmin pirttiä valaistaksensa. Vasta pitkän, jnhlallisen
äänettömyyden perästä nousi Paavo ylös ja läheni vanhusta, ottaen
käteensä lakin, jota tähän asti oli pitänyt päässään. Vanhus teki nyt
muutamia kysymyksiä, joihin Paavo kunnioituksella vastasi. Hän kertoi,
näet, viimeisten päivien tapauksista. Vaimot kuuntelivat tarkasti tätä
puhetta, vaikk'eivät olleet siitä vaarin ottavinaan.
Kun Paavo jälleen oli istunut rahille, nousi vanha akka ylös; meni
rouva Gek'in luo ja antoi hänelle kättä, toivottaen hänelle "Jumalan
rauhaa". Rouva Gek vastasi ystävällisesti tervehdykseen, jonka jälkeen
akka kätteli muita naisia ja sanoi heitä tervetulleiksi. Nyt astui
pappi, hyvin tottunut maan tapoihin, ukon luokse ja puuttui puheisin
hänen kanssansa.
Paavo meni sill'aikaa ulos. Hänen sisarensa levittivät pöydälle ison
liinan, jonka valkoiselle pohjalle oli neulottu monenvärisiä ruusuja.
Suuri kistu avattiin, josta muutamia hopeapikareita ja pari suurta
tinavatia otettiin esiin. Vähän aikaa puhuttuaan naisvierastensa kanssa
antoi akka muutamia avaimia tyttärillensä, jotka sen jälkeen aitasta ja
ruokahuoneesta toivat mitä parasta talossa oli.
Paavo tuli takaisin aterialle, joka oli oikeita Suomen ruokalajia:
lihaa ja kalaa sekä ääretön ruiskakku. Myös otettiin esiin iso,
ympyriäinen tinapullo, jossa oli viiniä. Ruualta päästyään meni Paavo
ulos ja veti vähän ajan perästä sisään suuren ja pitkän reen. Hänen
sisarensa toivat pari samankaltaista ja näihin tehtiin vieraille sijoja
peuran- ja karhunnahoista.
Pappi ja Paavo menivät heinälatoon makaamaan.
Suomen talonpojalla on erinomainen voima valvoa. Heinä-aikana, etäisiä
suoniittujansa korjatessaan, hän tuskin ollenkaan nautitsee lepoa.
Paavo ei ollut kauan nukahtanut, ennenkuin levoton tunne ajoi hänet
ylös ja saattoi häntä vaeltamaan metsän lävitse kotinsa ympäri
tutkiaksensa, oliko kaikki rauhallista ja luotettavaa. Nuori talonpoika
vaelsi perityllä maallaan, joka hetki peläten siinä näkevänsä
vihollisia. Tämä maa oli nyt hänen rehelliselle sydämellensä sitä
pyhempi, kuin hänen asunnossaan oli vieras, joka hänelle oli kalliimpi
kaikkea muuta maan päällä, vaikka tämä tunne hänessä vielä oli himeä ja
epäselvä. Paavo oli varustautunut luotipyssyllään, talon kalliimmalla
omaisuudella, jonka hänen vanha isänsä itse oli tehnyt ja joka tämän,
niinkuin pojankin kädessä, jo oli ollut monen karhun surma. Keveillä
askelilla hiipi Paavo kallioin ja honkain välitse ja tuli viimein
siihen vuorensolaan, jossa hän niin kavalasti oli sulkenut tien.
Tässä laski hän korvansa maata vastaan kuunnellaksensa. Myrsky oli
tau'onnut, kaikki oli hiljaista, ainoastaan muutamat oravat karruttivat
mäntyjen latvoissa ja yksinäinen rastas viserteli suloista lauluaan.
Taivaan-kannen puna ilmoitti lyhykäisen yön loppua. Paavo kiipesi
suureen mäntyyn, päivän valetessa nähdäksensä niin kauas ympärille,
kuin suinkin.
Hänen tottunut silmänsä ei jättänyt yhtäkään esinettä tarkastelematta.
Jokaisen pienimmänkin muutoksen sumussa ja hänelle niin tutuissa
puunlatvoissa olisi hän huomannut; ei vähinkään ääni jäänyt häneltä
kuulematta. Vankavedellä näki hän veneen, joka laski Kuruun päin, jonka
kellotapuli näkyi etäältä puiden välissä. Maanpuolella ei hän huomannut
yhtäkään liikuntoa. Hän astui sentähden alas ja läksi kirkolle.
Vaanjunkkari Roth jätti veneensä ja kumppaninsa rantaan ja läksi
astumaan määrätylle kohtauspaikalle. Polku vei hänet maantielle, joka
tiheän metsän lävitse kulki kirkolle. Yht'äkkiä huomasi hän puiden
välissä esineen, joka tarkistutti koko hänen huomionsa. Se oli kasakki.
Kohta oli Roth tehnyt päätöksensä. Kasakki oli yksinään, siis oli hän
vangiksi otettava. Roth meni suuren puun suojaan, joka seisoi tien
varrella ja jonka sivutse kasakin oli ratsastaminen. Hiljaan laski hän
kivärinsä pois, jonka latinkia hän ahnehti, sillä Suomalaiset olivat
yleisesti ampumavarojen puutteessa. Sitä vastoin veti hän miekkansa.
Kun kasakki tuli likelle puuta, huomasi hän samassa vihollisensa, mutta
ennenkuin hän oli ehtinyt käyttää keihästä taikka kääntää hevosensa,
karkasi Roth esiin ja pisti miekkansa hevosen rintaan. Sen perästä
tarttui hän kiinni kasakin rintaan. Hämmästynyt villi tavotti pitkää
pistoolia, joka oli hänen vyössänsä, mutta Roth tarttui hänen käteensä
hirmuisella voimalla. Hän ei voinut käyttää aseitaan: tässä kysyttiin
siis käsivoimaa. Mutta harteva vaanjunkkari voitti hänet helposti,
lannisti häntä parilla nyrkin lyömällä, tempasi hänet irti kaatuneesta
hevosesta ja veti häntä perässään vankina.
Varovasti läheni vaanjunkkari kirkkoa. Hän tiesi, että kasakilla,
tavallisuuden mukaan, oli kumppani lähellä. Aivan oikein istuikin
kirkkotarhan muurin vieressä vakoileva kasakki. Tämä oli jo luultavasti
huomainnut jonkun saaliin, sillä äkisti ojensi hän keihäänsä, kannusti
hevostaan ja riensi eteenpäin. Hänen vauhtinsa pysäytettiin kuitenkin
yht'äkkiä ja hänen keikahtaessaan maahan hevosen selästä kuului kova
pyssynlaukaus.
"Hm!" sanoi vaanjunkkari itsekseen, "se oli kaiketi Paavo. Ell'ei vaan
näillä molemmilla variksilla oisi useampia seurassansa. Ottakaamme
selko siitä".
Roth teki sen jälkeen vangille muutamia kysymyksiä kielellä, jonka itse
luuli olevan venäjää, mutta josta vanki ei paljon ymmärtänyt. Mutta
missä kieli ei riittänyt, siinä tulivat merkit ja liikunnot avuksi.
Vaanjnnkkarin lujat nyrkit kehittivät oivallisesti Venäläisen
käsitystä. Tämän eriskummaisen tutkinnon kestäessä tuli myöskin Paavo
saapuville. Ainoastaan vähäisellä nyykähdyksellä tervehti vaanjunkkari
häntä ja pitkitti sen jälkeen temppujaan kasakin kanssa. Pääkohta
siitä, mitä hän luuli saaneensa tietää, oli se, että Nefnef vähäisen
lähetyksen kanssa oli likitienoossa ja että eräs maanmittari, jonka
nimen Roth tunsi, oli Venäläisten oppaana.
Kun vaanjunkkari oli ilmoittanut arvelunsa Paavolle, pitivät he yhdessä
keskustelua, josta tuli se päätös, että maanmittari oli petturi. Paavo
tuli levottomaksi kodistaan ja käski Roth'in seurata itseään. Hetken
mietittyänsä suostui tämä siihen. Mutta ennenkuin jätti paikan, oli hän
niin varova, että sitoi kasakin kiinni kirkkotarhan porttiin. Molemmat
ystävät läksivät sen jälkeen Paavon taloon päin.
Heidän arvelunsa eivät olleet väärät: petollinen maanmittari oli
näyttänyt Nefnef'ille tien. Tuo niin viisaasti rakettu sysihauta oli
hävitetty. Tämän nähdessään Paavo päästi kolkon huudahduksen. Roth
laski kätensä hänen olallensa hiljaisuutta osoittavalla silmäyksellä.
Paavo malttoi mielensä ja molemmat lähenivät, hiljaa hiipien,
yksinäistä kotia. Noin kaksikymmentä Venäläistä näkyi pihalla. Puoleksi
vaatetetut naiset pitivät syleillen toisistaan kiinni. Yksi kasakki
piti hivuksista kiinni vanhaa ukkoa, joka oli vedetty esiin sängystään.
Nähdessään näin rääkätyn vanhuksen, kävi puistuttava vävähdys Paavon
ruumiin lävitse. Silmänräpäyksessä oli pyssy hänen poskellansa ja sen
luoti lensi Venäläisen pään lävitse.
"Sinä aloitit liian varhain, Paavo", sanoi Roth, "mutta minä tahdon
auttaa sinua". Hän pani kivärinsä silmälle ja kaksi Venäläistä kaatui.
Kohta nousi meteli Venäläisten seassa. Puoli tusinaa kasakkia syöksi
sinne päin, jossa rohkeat pyssymiehet seisoivat korkealla kalliolla.
"Kuule, Paavo", sanoi Roth, "minä menen tuomaan tänne mieheni veneestä,
niin otamme heidät pian. Asetu sinä sysihaudalle, josta he vaan voivat
tulla edespäin yksi kerrallansa, äläkä päästä yhtäkään ulos. Älä vaan
kiivastu kovin, sillä kiivaudella vahingoitat sekä itseäsi että heitä".
"Kas tuolla petturia", keskeytti häntä Paavo, "tuolla hän tulee ulos
pirtistä".
"Odota", sanoi Roth, "ennenkuin menen, tahdon heittää hänelle
sinimarjan silmään. Se on vähintä, jota voin tehdä semmoiselle
konnalle".
Hän oli jälleen ladannut pyssynsä ja tähtäsi suurella kylmyydellä ja
verkkaisuudella. Luoti lävisti maanmittarin, ja Roth ja Paavo jättivät
samassa kallion, jonne kasakit eivät voineet kiivetä ylös.
Paavo meni sille paikalle, johon Roth oli hänet määrännyt. Polku siinä
kävi kahden kallion välitse ja solan edessä, jonka sysihauta ennen oli
sulkenut, löytyi vielä joukko tukkia. Paavo veti muutamia niistä
kallioin väliin, niin että tie sillä tavoin jälleen suljettiin. Itse
asettui hän ison kiven viereen, josta helposti huomasi jokaisen, joka
tahtoi tunkea eteenpäin.
Kauan ei hän siinä ollut seisonut, ennenkuin muutamia kasakkeja
lähestyi. Ensimmäinen kaatui kohta hänen luodistaan, muut toiset
ratsastivat takaisin taloon. Pian tulivat he toki takaisin suuremmalla
miesjoukolla ja tekivät uuden koetuksen, joka ei kuitenkaan onnistunut.
Sill'aikaa oli Roth kymmenen miehen kanssa ehtinyt tulla. Urhoollinen
vaanjunkkari, joka yhtä hyvin kuin hänen muutkin sotamiehensä tunsi
paikan, oli jo tiellä sinne tehnyt määräyksensä.
Sotamiehet kiipesivät ylös kallioille, josta muutamat heistä saivat
tilaisuuden ampua. Mutta sisäänsuljetut Venäläiset tekivät hurjan
koetuksen väkisin tunkea ulos. He tulivat kuitenkin ammutuiksi, yksi
toisensa perästä. Keskellänsä veivät he naisväen ja papin, joiden kädet
olivat sidotut. Tämä näky suututti Suomalaisia niin, että he hyppäsivät
alas kukkuloilta ja heittäytyivät vihollistensa yli pajunetilla. Ankara
taistelu nousi, mutta Suomalaisten käsivoima ja ruumiinväkevyys sai
pian voiton, varsinkin kuin hevoset tungossa olivat Venäläisille
ainoastaan esteeksi.
Paavo taisteli ensimmäisenä. Hän oli heittänyt pyssyn olallensa ja
käytti nyt molemmilla käsillä kirvestä. Terävillä iskuilla raivasi hän
itselleen tietä, siksi kuin oli päässyt naisten luokse. "Missä Amalia
on?" kysyi hän kiivaasti.
"Nefnef on vienyt hänet pois", valitti äiti, väännellen sidottuja
käsiään.
"Pelasta sinä naiset", sanoi Paavo Roth'ille, joka oli seurannut häntä.
"Minä vien heidät veneeseni", vastasi Roth. "Siellä on sijaa teillekin,
pastori Cygneus".
"Missä on isäni?" kysyi taas Paavo. Hän katsahti äitiin, mutta tämä ei
vastannut. Hänen sisarensa olivat yhtä mykät.
"Hän ei enään elä", sanoi pappi. "He ovat murhanneet vanhuksen".
Paavo ei vastannut mitään, mutta hänen katsantonsa oli hirmuinen. Roth
otti häntä käteen ja sanoi: "hillitse itseäsi, Paavo. Me kostamme sen
sinulle".
"Kuka?" kysyi Paavo kolkolla äänellä.
Vanha äiti osoitti erästä Venäjän ala-upsieria, sanoen: "tuo halkaisi
isäsi pään".