Paavo Nissinen: Kuvaelmia viimeisestä Suomen sodasta - 3

kantaen kädessänsä viinapulloa, jonka tarjosi kasakille. Pullo teki
kasakissa ihmeellisen vaikutuksen. Silmät rupesivat vilkistelemään ja
huulet maiskuttelivat halukkaasti. Hän otti pullon, suuteli sitä ja
kätki sen poveensa. Sitte pisti hän päänsä oven lävitse ja katsoi
ympärillensä. Huomaittuaan, ettei siellä ollut ketään muita, kuin
naiset, jotka istuivat sohvassa, astui hän sisään keskelle lattiaa.
Sukkelin silmin katseli hän naisia ja otti sen jälkeen esiin
viinapullonsa, josta nielasi muutamia aika lotkauksia.
Naisväen joksikin toinnuttua ensi hämmästyksestään, nousi äiti ylös ja
antoi kasakille pari hopearahaa. Kiivaasti tarttui hän niihin ja
katseli niitä säihkyvin silmin, sillä välin näyttäen hammasriviä, joka
melkeen ulottui toisesta korvasta toiseen.
Pahaksi onneksi havaitsi muuan toinen kasakki, joka oli seisonut
akkunan takana, koko tämän kohtauksen. Pampun lyömällä särki hän yhden
akkunan ruudun, niin että lasin palaset lentelivät pitkin lattiaa.
Sitte pisti hän päänsä sisään ja huusi jotain toverillensa
sisäpuolella.
Mutta tämä ei tahtonut jakaa saalistansa. Nauraen nosti hän viinapullon
jälleen huulillensa. Siitä seurasi, että kasakit ulkopuolla vähän aikaa
pakisivat julmaa kieltänsä ja sitte astuivat alas hevosiltaan, jotka
sidottiin kiinni puihin. Koko tuo ilkeä parvi, kumminkin kymmenen tai
kaksitoista kappaletta, tunki huoneesen. Mutta nyt he käyttivät
väkivaltaa. Rengit porstuassa lykättiin sinne tänne ja pari heistä,
jotka eivät kasakeista näyttäneet kyllä nöyriltä, saivat maistaa pampun
huimauksia.
Kuuromykkä uhkasi vihollisia nyrkillänsä. He vastasivat häntä lyöden ja
pieksäen. Rengit näyttivät toki sääliänsä ja jalomielisyyttänsä,
tullessaan väliin ja vapaehtoisesti ottaessaan vastaan useimmat niistä
lyönneistä, jotka olivat aiotut onnettomalle.
Paavo yksinänsä pysyi nöyränä, vaikka alituisesti vaihtelehtava
kasvojensa murre näytti vihan vimman raivoovan hänen sisässään.
Tällä tavoin kohdeltuansa renkejä tunkivat kasakit sisälle huoneisin.
Täällä partasuiset viltit suoraan hyväilivät ja suutelivat piikoja.
Sisähnoneessa seisoi vielä ensimmäinen kasakki, katsellen erinomaisella
uteliaisuudella kaikkia kapineita. Kuultuaan toveriensa hälinän
ulkopuolella tempasi hän kursailematta seinällä riippuvan kellon ja
muutamia koristimia, jotka olivat piirongilla.
Mutta kauan ei hän saanut yksinänsä ryöstää. Kumppanit tulivat pian
hänen avuksensa. Vähääkään huolimatta tuskastuneista naisista, jotka
pysyivät alallansa, mursivat he sapelilla piirongin auki ja kaikki sen
sisällys: naisten vaatteita, kaulaliinoja, koristimia y.m. katosi
heidän avaroihin housuntaskuihinsa. Mitä he enimmin, vaikka turhaan
hakivat, oli rahaa. Yksi kasakki kääntyi rouvaa kohden, tehden muutamia
merkkiä, ikäänkuin lukeaksensa rahaa. Mutta tämä pudisti päätänsä,
selittääkseen, ett'ei häntä ymmärtänyt. Kasakki uudisti merkkiänsä ja
lausui muutamia inhoittavia sanoja, joiden merkitystä naiset yhtä vähän
ymmärsivät, kuin hänen viittauksiansa. Lopuksi heilutti hän pamppuansa
pään ylitse. Neuvottomasti huudahtaen peitti Amalia käsillään silmänsä.
Kasakit nauroivat.
Juuri silloin näkyi Paavo ovessa. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset
harmista ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Mutta hän kumarsi nöyrästi,
niinkuin ennenkin, ja astui sisään.
Ensimmäinen kasakki otti sill'aikaa esiin viinapullonsa ja tarjosi sitä
Amalialle. Arvattavasti oli se hyväntahtoisuutta raakalaiselta, mutta
tämä poisti hänet inholla. Kasakki tarjosi hänelle vielä kerran pullon,
mutta Amalia kielsi jälleen. Nyt vihastui kasakkikin ja heilutti
pamppuansa. Rosina kääri tuskallisesti kätensä sisaren ympäri ja katsoi
rukoilevaisena kasakkiin. Mutta uhkaava lyömä lankesi. Se ei kuitenkaan
kohdannut tyttöjä, vaan Paavoa, joka nopeasti oli hypähtänyt väliin.
Kasakki, arvattavasti pitäen mukavampana lyödä talonpoikaa, kuin
heikkoa tyttöä, antoi hänelle vieläkin pari huimausta. Paavo puri
hampaitaan, mitäkään sanomatta, mutta hän likisti nyrkkejänsä niin
kovin yhteen, että veri tuli kämmeneen.
Pian olivat kasakit repineet esiin kaikki, mitä huoneessa oli
irtanaista. Peili kullatuilla raameilla, joka riippui seinällä,
temmattiin alas ja särjettiin lattiaa vastaan, jonka tehtyä raamit
tutkittiin. Havaittuansa niiden olevan ainoastaan puusta, löivät he ne
pirstaleiksi. Sohva, jossa naiset olivat istuneet, vedettiin
paikaltansa. Kate tutkittiin ja väännettiin vyöksi, jonka yksi
retkaleista kohta kääri ympärillensä. Matrassi hakattiin sapelilla
poikki. Pari sänkyä revittiin auki, patjat ratkottiin rikki ja höyheniä
lenteli, niinkuin ryöppyävä lumisade, ympäri huonetta. Mitä enemmin
hävitettiin, sitä enemmin kasvoi hävityksenhimo. Ruokahuone oli pian
murrettu auki. Juomatavaroilla oli hyvä menekki, mutta ruoka heitettiin
huolettomasti ympäri, sittekuin ensi nälkä oli suurella ahnaudella
sammutettu.
Koko tämän kohtauksen kuluessa seisoi Paavo naisten vieressä, jotka
huomasivat hänen olevan ainoan suojelijansa. Amalia katseli häntä
kiitollisilla silmäyksillä ja koki kaikin voimin näyttäytyä
huolettomalta. Nuorella Fredrikalla oli kaikista naisista suurin
rohkeus. Ynseällä ylenkatseella katsoi hän kasakkien raivoomista eikä
näkynyt huolivan edes silmäykselläkään pyytää armoa. Rosina katseli
taukoomatta levottomin silmin oveen päin.
Kun kaikki irtanaiset kalut huoneessa olivat hävitetyt, kuului laukaus
ulkopuolelta. Ikäänkuin parvi jahtikoiria kuuntelee metsästäjän
vihellystä, samoin nostivat kaikki kasakit korvansa pystyyn,
kuuntelivat hetken aikaa ja syöksivät sitte ulos.
Kauan ei naisilla ollut aikaa miettiä kasakkien äkillistä katoamista,
ennenkuin pastori Cygneus Venäläisen jääkäri-upsierin seurassa astui
sisään. Papin kasvojen murteessa näkyi syvä murhe. Upsierin katsanto
oli tyly. "Kapteini Suhanoff antaa naisten lähteä Tampereelle", sanoi
pappi. "Talo tulee hävitettäväksi. Minä puolestani tahdon vaan
muistuttaa jokaisen kristityn velvollisuudesta nöyryydellä kärsiä, mitä
Luoja laskee päällemme".
Rouva teki syvän kunnian-osoituksen, johon ei upsieri kuitenkaan
vastannut. Katsottuansa ympärilleen kysyi hän ranskan kielellä, oliko
kaikki ryöstetty.
"On, armollinen herra!" vastasi vavisten rouva. "Ei", sanoi Fredrika
ynseästi ja ylenkatsovalla silmäyksellä. "Minulla on vielä jälellä
kultaketjuni!" Hän tempasi ne kaulastaan ja tarjosi upsierille. Tämä
punastui ja kääntyi pois, mutta yksi jääkäreistä, jotka seurasivat
häntä, kohotti kätensä ja kaappasi ketjut.
"Viekää naiset rantaan!" käski upsieri. "Renki tuossa" -- hän viittasi
Paavoa -- "ja joku toinen saavat soutaa. Pappi seuratkoon myötä.
Rannalla oli vene, joka luultavasti on talon. Sen saatte ottaa".
Naiset huomasivat, ettei tässä käynyt laatuun sanaakaan vastaan sanoa.
Nopeasti kävivät he ulos; Paavo ja pappi seurasivat heitä.
Pihalla oli aika vilinä kasakkeja ja jääkärejä. Jääkärit olivat
kasakkeja kohtaan aivan ynseitä, vaikka nämät pitivät itsiänsä heitä
paljon parempina. Siinä oli riita ja melske, hälinä ja ryminä, jota ei
suinkaan olisi tavattu paremmin järjestetyssä ja kuriin totutetussa
joukossa.
Nopeilla askelilla kiiruhtivat naiset näiden villein soturein ohitse.
Tuskin uskalsivat he nostaa silmiänsä ylös, astuessaan vihollisten
vartijain sivutse; Fredrika yksinänsä katseli heitä rohkeasti.
Katsoessaan takaisin ei hän voinut pidättää ylenkatsovaa hymyä, joka
näkyi hänen ynseillä huulillansa. Hän näki, näet, särjetyn akkunan
lävitse, kuinka upsieri otti hänen kultaketjunsa pois jääkäriltä.
Ehdittyänsä rantaan katsahti seura vielä kerran takaisin päin. He
huomasivat nyt sakean savun nousevan karjapihasta. Samassa ajettiin
useampia eläimiä rantaan. Kelvollisin omaisuus näillä seuduilla on
karja. Rouvan oli katkera nähdä lehmänsä villiytyneinä metelistä ja
tuon kirjavan sotamies-lauman näkemisestä, turhaan koettavan paeta
metsään. Kasakit ymmärsivät omituisella taidolla pitää niitä koossa.
Kapteini Suhanoff oli antanut sytyttää kaikki rakennukset tuleen. Sitte
käski hän kasakkien tappaa eläimet. Se tapahtui keihäänpistoilla ja
naisten täytyi kauhistuksella kääntää silmänsä pois tästä hirvittävästä
kohtauksesta.
Tapetut lehmät vietiin veneisin. Sen tehtyä saivat kasakit käskyn
pitkittää ryöstöretkeänsä rantaa myöten. Suhanoff käski naisten
seuransa kanssa astua veneesen, johon myös tuli pari jääkäriä
ladatuilla kiväreillä. Veneet laskivat sen jälkeen ulos vesille.
Kun tämä pieni laivasto oli päässyt kappaleen matkaa rannasta, nähtiin
kuinka tulen valo palavista huoneista liemusi, ikäänkuin auringon lasku
puiden välissä, ja kuinka sakea savupyörre uhkaavan ukkosen pilven
kaltaisena kierteli puiden latvoissa. Tämä oli näky, joka tuotti
kyyneliä naisten silmiin.
Ilta oli jo kuitenkin tullut ja se lyhykäinen hämärä, joka on pohjan
suviyö, rupesi ikäskuin hieno peite levenemään ympäri vesiä ja rantoja.
Suhanoff käski väkensä soutaa erästä vähäistä luotoa kohden, jossa hän
näki muutamia lampaita kävelevän laitumella.
Äkisti kuiskasi Paavo pastori Cygneus'elle: "Käskekää naisia
laskeutumaan veneen pohjaan ja vetämään päällensä kaulaliinoja ja mitä
muuta he voivat löytää".
Pappi katsoi kummastuneena ympärillensä. Häntä aavisti, että Paavo
mietti jotakin heidän pelastukseksensa ja siinä uskossa, ett'ei
kenelläkään ollut rehellisempiä tarkoituksia, kuin tällä rivakalla
talonpojalla, eikä myöskään kukaan paremmin ymmärtänyt tämän asian
toimeen panemista, teki hän hänen käskynsä jälkeen; naiset tottelivat
kohta, paitse Fredrika, joka sanoi, ett'ei hän ollut väsynyt, eikä
pelkuri, eikä vilustunut. Paavo ei uskaltanut virkkaa sanaakaan, vaan
katsoi painavalla silmäyksellä äitiin, joka sitte käski tytön totella.
Juuri kuin yksi Venäläisten veneistä oli laskemaisillaan luodolle,
paukahti laukaus sen pensaista. Yksi jääkäri, joka oli noussut pystyyn,
keikahti nurinniskoin veteen. Hänen kumppaninsa koettivat auttaa häntä,
mutta uusi laukaus teki niin suuren häviön heidän seassansa, että ne,
jotka jäivät henkiin, suurimmalla kiiruulla käänsivät veneet takaisin
päin ja yrittivät pakenemaan.
Suhanoff käski kohta veneiden asettua riviin ja väkisin astua maalle.
Tämän huomattuansa katsahti Paavo taaksensa molempiin jääkäreihin,
jotka istuivat veneen etukeulassa. Mutta nämät pitivät kivärinsä
valmiina ja olivat vielä jännittäneet hanankin. Tässä ei siis
aseettomilla ollut ajattelemistakaan mitään vastustusta tehdä. Heidän
täytyi olla ainoastaan katsojina, vaikka vävähdys Paavon kasvoissa joka
kerta, kuin joku Venäläinen kaatui, näytti kuinka mielellään hän olisi
tahtonut kostaa sitä herjausta, jonka hän oli kärsinyt kasakkien
pampuista.
Kun kaikki veneet, paitse se, jossa naiset istuivat, olivat asettuneet
riviin ja ruvenneet lähestymään luotoa, alkoi sieltä vilkas ampuminen.
Venäläiset sousivat kuitenkin eteenpäin ja pian hyppäsivät jääkärit
niistä veneistä, jotka veden mataluuden vuoksi eivät päässeet rantaan,
veteen ja ryntäsivät luodolle.
"Hakatkaa maahan nuot kirotut talonpojat!" ärjyi Suhanoff. "Älkää
säästäkö niitä kapinallisia roistoja! Ne ovat pelkkiä hylkiöitä, jotka
ynseilevät keisariamme vastaan".
Noin viisikymmentä jääkäriä oli ehtinyt rantaan ja astunut maalle, kun
yht'äkkiä pensaista ja savusta rivi sotamiehiä kaikuvilla
hurranhuudoilla ja ojennetuilla pajuneteillä heittäytyi heidän
ylitsensä, viskasi heidät kumoon ja ajoi heidät takaisin veteen.
"Ampukaa!" huusi Suhanoff. "Ne ovat nuot h----tin Porilaiset. Veneet
takaisin!"
Niistä jääkäreistä, jotka olivat astuneet maalle, ei yksikään päässyt
pakenemaan. Kaksi venettä oli miehistöttä. Muut toiset läksivät
pikaisesti takaisin veriseltä rannalta. Harmista hurjistuneena katseli
Suhanoff tappiota.
Porilaiset vetäytyivät kohta takaisin luodolle. Mutta kauan ei
viipynyt, ennenkuin suuri vene pisti niemen sivutse. Siinä oli
vähintäänkin kolmekymmentä soutajaa, kaikilla hihnat olkapäiden ylitse
ja kalunat hattujen ympäri, ja päälliseksi puoli tusinaa Porilaisia,
jotka seisoivat kivärit kädessä, valmiina ampumaan. Peloittavin oli
toki vähäinen tykki, joka ojensi mustaa kitaansa etukeulan ylitse.
"Takaisin!" käski Suhanoff. "Veneet takaisin!"
Mutta mainittu suuri vene käänsi majesteetillisesti etukeulansa
Venäläisiä vastaan. Sytytin välähti erään sotamiehen kädessä, hän laski
sen tukin sankkireiälle, aika pamaus järähti ja melkeen samassa
hetkessä kaatui yhdessä vihollisen veneistä koko rivi soutajia toiselta
puolelta.
Suhanoff kehoitti väkeänsä joutumaan. Sen veneen, jossa naiset olivat,
käski hän kiirehtiä edelle, sill'aikaa kuin muut vetäytyivät likemmin
yhteen, suojellaksensa ja auttaaksensa toisiaan.
Muutamia useampia, vaikka vähempiä veneitä tuli vielä Venäläisiä takaa
ajamaan. Mutta ainoastaan ensimmäisellä oli tykki.
Näsijärven tyvenellä vedenpinnalla leveni siis suviyön rauhallisuudessa
kaksi vihollista venehistöä. Ne näyttivät olevan melkein yhtä suuret,
mutta Suomalaisilla oli kuitenkin voittopuoli, niin hyvin tykkinsä
tähden, kuin senkin vuoksi, että Porilaiset olivat tottuneita
pyssymiehiä.
Paavon silmät loistivat tyytyväisyydestä koko tappelun aikana, mutta
hänen täytyi salata ilonsa. Naiset vapisivat tuskasta, paitse Fredrika,
jonka utelias pää alituisesti kurkisti yli veneen partaan.
"Joutukaa, te siellä naisten veneessä!" huusi Suhanoff. "Jos eivät nuot
riivatun rengit tahdo soutaa, niin kutittakaa heitä pajuneteillänne.
Viekää naiset Tampereelle. Siellä ovat he annettavat komendantille,
majuri Nefnef'ille. Mutta pian, pian!"
Kuultuansa tämän käskyn, jonka naisetkin ymmärsivät, päästi Amalia
heikon valitushuudon. Mutta jääkärit ojensivat kivärinsä, löivät niillä
renkejä selkään ja pakoittivat heitä panemaan kaikki voimansa
liikkeelle.
Vähän ajan perästä oli jo vene ehtinyt melkoisen matkan
tappelupaikalta, sillä venäläiset vetäytyivät vaan hitaasti takaisin.
Silloin nousivat naiset jälleen pystyyn. Surullisesti katsoivat he
taaksensa tuota vähää ennen niin rauhallista ja iloista kotia, joka nyt
oli hirveäin liekkien vallassa. Tappelun melske kuului yhä kauempaa,
kunnes se viimein peräti taukosi.
Parin tunnin ahkeran soudon perästä näkyi vihdoin Tampereen torni ja se
pitkä silta, joka kaupungin kohdalla oli kosken ylitse Näsijärven ja
Pyhäjärven välillä. Silloin näkyi poltettu maatalo Kurussa ainoastaan
punertavana savupilvenä taivaan rannalla.
"Soutakaa tuonne värjärin laiturille!" sanoi toinen jääkäreistä.
"Siellä asuu herra majuri Nefnef".


IV.
Tampere.

Nefnef'in herätti hänen ajutanttinsa, nuori Laptjeff III. Tämä
ilmoitti, että kaksi Suhanoff'in jääkäreistä oli tullut tiedoilla
eräästä tappelusta vesillä ja että Gek'in perheen naiset olivat heidän
seurassansa.
"Laita niin, että naiset saavat yhden huoneen pihalla", sanoi Nefnef.
"Sano heille, että minä kohta tulen heidän tykönsä ja lähetä sill'aikaa
toinen jääkäri tänne".
Laptjeff vei vapisevat naiset erääsen tupaan pihan toisella puolella,
jossa tavallisesti ne talonpojat saivat yösiaa, jotka talvi-aikana
tekivät kauppaa talon isännän kanssa. Herra Laptjeff itse ei näyttänyt
paljon ystävällisemmältä, kuin se huone, jonka oven hän aukaisi.
Naisten siihen sisälle tultua sanoi Laptjeff, että palvelusväki sai
mennä, mihinkä tahtoi. "Yhden piian saa naisväki kuitenkin pitää",
sanoi hän.
Ilon leimaus välähti Paavon silmässä, koska hän teeskennellyllä
kylmyydellä jupisi muutamia sanoja piialle, joka seurasi herrasväkeä:
"Hätä neuvon keksii".
Tämän sanottuaan läksi hän pois pihalta. Ja hyvissä ajoin se olikin,
sillä vähän ajan perästä tuli Nefnef itse ulos huoneestansa ja kävi
pihalle. Hänen silmänsä säihkyivät ja huulensa vapisivat harmista
kohdatessaan Laptjeff'in. "Käske Petrov'in rykmentin, jolla on
vartijavuoro, asettaa joka paikkaan kahta vertaa enemmän vartijoita,
kuin ennen", sanoi hän, "ja ilmoita heti minulle, jos jotakin
tapahtuu".
Kun tämä tyly soturi astui sisään, juoksivat tuskastuneet tytöt äitinsä
viereen, joka väsyneenä oli istuutunut rahille. Vaikka Nefnef oli
vihastunut, ei hän ensin näyttänyt tietävän, millä puheensa alkaisi.
Hänen harmistunut katsantonsa muuttui myöskin pian pilkalliseksi, kun
hän sillä omituisella murteella, josta Viron ja Inkerinmaassa vanhoista
ajoista asuvat ruotsalaiset perhekunnat kohta tunnetaan, virkkoi:
"Hyvää huomenta, rouvani! Hyvää huomenta, kauniit neitoseni! Saanko
kysyä, minkätähden minua niin pelkäätte? Minkätähden pakenitte, minulle
jäähyväiset sanomatta, kun viimein Tampereella olin? Saattaako Amalia
mamseli olla niin kovasydäminen, ett'ei hänellä ole ainoatakaan
ystävällistä sanaa minulle antaa?"
Naiset eivät vastanneet tähän mitäkään. He tunsivat seisovansa
loukatun voittajan edessä ja olevansa hänen vallassaan. Fredrika
yksinään uskalsi nostaa silmänsä ja katseli Nefnef'iä omituisella
nenitteleväisyydellä, jota tämän uhkaavat silmäykset eivät voineet
kukistaa. "Kah, majuri Nefnef", lausui hän viimein, "minä luulen, että
te olette kiukkuisen näköinen. Oletteko meihin vihastunut?"
"Kohteliaisuuteeni olisi sopinut vastata kohteliaisuudella", sanoi
Nefnef. "Mutta näettekö, hyvät naiset, minä löysin teidät kuitenkin.
Koettakaa nyt tälläkin kertaa päästä pakoon!"
Amalian vaaleat kasvot muuttuivat yht'äkkiä rohkeiksi ja ynseiksi. Hän
astui askelen eteenpäin ja sanoi: "Te vihaatte meitä, majuri Nefnef, te
vainootte meitä, te teette meidät vangiksenne. Olemmekohan me, heikot
naiset, ottaneet osaa sotaan? Jalo vihollinen osoittaisi kumminkin
kunniaa sukupuolellemme".
Nefnef näkyi vähän hämmästyvän näistä sanoista. Hän malttoi toki
mielensä ja päästyänsä hämmästyksestään sanoi hän: "Mitään
onnettomuutta täällä ei ole tapahtunut. Teidän omassa vallassanne on,
mitenkä teitä tästälähtien kohdellaan".
"Vai niin", lausui Fredrika, "jos laulan majurille jonkun laulun, saan
siis taas sokerileipää ja jos Amalia antaa majurin noukkia kukkia
akkunastaan, suutelee majuri hänen käsiänsä. Mutta nyt voin jutella,
että kaikki Amalian kukkaruukut lyötiin rikki, kun majurin väki poltti
kotimme. Hyvä majuri Nefnef, minkätähden ette itse ollut kanssa
sytyttämässä?"
"Ole vaiti, sinä nenittelijä", keskeytti häntä Nefnef. "Ja te, Amalia,
muistakaa meidän molempien tilaa. Minä olen teille ilmoittanut tunteen,
jota te olette pilkannut ja halveksinut. Minä en ole tottunut
vastahakoisuuteen. Paitse sitä on isänne herjannut minua ja sitä en
ikänä voi unhottaa. Hän on tätä nykyä yksi vaarallisimpia
vihollisiamme. Jos tahtoisinkin, en kuitenkaan voisi osoittaa teille
suurempaa armeliaisuutta. Minulla on käsky pitää teitä kiinni ja teidän
kauttanne vaikuttaa häneen. Olkaa toki huoletta! Täällä voitte olla
turvassa. Vast'edes tahdomme keskustella, olisiko tarpeellista
kirjoittaa Majuri Gek'ille vai muulla tavalla käydä yhteyteen hänen
kanssansa. Siksi jääkää hyvästi!" Näin sanoen läksi hän kiiruusti pois
ja jätti naiset heidän levottomuuteensa ja huoliinsa.
Pihalla tuli Nefnef'in ajutantti taas häntä vastaan. "Herra
komendantti!" sanoi Laptjeff, "eräs kasakki on ilmoittanut kenraalin
tulon. Hän on täällä heti kohta ja tahtoo kohdata koko päällikkökunnan
torilla".
"Minulla ei ole hänelle mitään iloisia sanomia ilmoitettavana", pakisi
Nefnef. "Suhanoff'in ei olisi tarvinnut tehdä tuota tyhmää rynnäkkää
luodolle. Mutta kuule, Laptjeff! Kutsu kaikki upsierit kokoon,
niinkuin kenraali on käskenyt. Anna varustaa se vene, joka toi naiset
tänne, ja lähetä se, jonkun luotettavan upsierin johdolla, ulos vesille
Suhanoff'ia hakemaan. Sanokaa luutnantti Rodseänkolle, että hän ottaa
tätä vähäistä lähetystöä komentaaksensa".
Nefnef meni sen jälkeen torille. Siellä kohtasi hän kaksi kasakkia,
jotka kuljettivat kuuromykkää, majuri Gek'in veljeä, sidottuna
hevostensa väliin. Toinen kasakki ilmoitti, ett'ei vanki tahtonut
vastata mihinkään kysymykseen.
"Viekää hänet korttieriini Laptjeff'in tykö!" sanoi Nefnef. "Käskekää
hänen pieksää sitä uppiniskaista konnaa, kunnes hän saa ääntä
suuhunsa!"
Tämän käskyn annettuaan pitkitti Nefnef vaellustansa torille. Sinne
tuli pian kaikki ylhäisemmät upsierit, jotka olivat kaupungissa. He
näyttivät kaikki murheellisilta ja keskustelivat kiivaasti, siksi kuin,
neljänneksen tunnin kuluttua, kenraali Rajevskin vaunut tulivat
paikalle ja niiden seurassa iso joukko upsiereja.
Vaaleana sekä vaivoista ja murheista raskautettuna istui kenraali
vaunuissaan. Hänen tervehdyksensä oli kolkko ja upsieristo vastasi
siihen äänettömällä kumarruksella. Katseltuaan vähäisen läsnä-olevia
astui hän ulos vaunuista ja meni Nefnef'in kanssa erääsen huoneesen
torin varrella. Ylhäisimmät päälliköistä kutsuttiin hänen luoksensa.
Rajevski käski kenraalien istua ja rupesi sen jälkeen keskustelun
aineeksi selittämään heidän tilaansa. "Vihollistemme voiton tähden
Lapualla", puhui hän, "olemme takaisin ajetut rantamaasta.
Yhdistyksemme ylipäällikön kanssa Turussa on estetty. Sieltä emme enää
saa mitään tietoja, mitään käskyjä ja olisimme varsin sisään suljetut
näiden laveain vesien keskelle, ell'ei meillä olisi avoinna tie
Tampereen kautta saadaksemme apua. Te tiedätte varmaan, hyvät herrat,
että ruhtinas Dolgoruki suurella joukolla ja riittävillä varoilla
lähenee meitä. Terveyteni olen peräti kadottanut tällä onnettomalla
takaisin-lähdöllä, jonka vuoksi olenkin pyytänyt keisaria määräämään
toista päällikköä. Mutta ennenkuin saamme Hänen Keisarillisen
Majesteettinsa käskyjä tässä kohdin, haluaisin kuulla ajatustanne
nykyisestä tilastamme. Kokoommeko voimamme yhteen Tampereen edustalle,
voi lähdemmekö takaisin kaupungin lävitse kohdataksemme ruhtinas
Dolgorukia?"
Kullneff ja Rosatschkofski esittivät edellistä keinoa. He sanoivat,
että ruokavaroja vielä oli jälellä muutamiksi päiviksi ja että
viimeinen keino, Tampereen kautta takaisin vetäytyminen, aina oli
avoinna. Tätä juuri keskusteltaessa astui ajutantti Laptjeff III sisään
ja antoi komendantille erään ilmoituksen.
Tuskin oli Nefnef kuullut sen, ennenkuin kenraali käski hänen antaa
tietoa siitä.
"Kapteini Suhanoff", vastasi Nefnef, "jonka lähetin yhden
jääkärikomppanian kanssa kymmenellä suurella kirkkoveneellä ylös
Näsijärvelle muonaa hakemaan, on siellä kohdannut vihollisen laivaston.
Hän koetti nousta maalle eräälle luodolle, mutta osakunta Porilaisia
ajoi hänet takaisin. Hän kadotti kuudettakymmentä miestä. Sitte
vihollisten laivasto ajoi häntä takaa aina Paavolan ja Uskalin
luodoille asti, jotka ovat tästä peninkulman päässä. Siinä seisahtui
vihollinen ja kolmella veneellä ja neljälläkymmenellä miehellä pääsi
hän tänne".
Kenraalit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Lopuksi virkkoi Rajevski:
"niin kauan kuin Tampere on hallussamme, eivät he kuitenkaan mitään
erinomaisempaa voi toimittaa. Minä lähden takaisin pääkorttieriini
Alavudelle. Sieltä lähetän yhden rykmentin teille lisäykseksi, majuri
Nefnef. Antakaa tehdä patteri salmen rannalle, tuohon sillan päähän!
Vihollisen voima vesillä ei voi olla suuri. Tiedättekö, kuka siellä on
päällikkönä?"
"Minä en sitä tiedä sanoa", vastasi Nefnef. "Mutta pari kasakkia on
äskettäin tuonut tänne Gek'in, tuon rohkean Porilais-majurin veljen.
Suhanoff on saanut hänet vangiksi muutamassa talossa metsässä, juuri
vähää ennen kuin hän joutui Porilaisten kynsiin".
"Tutkikaa häntä!" käski Rajevski. "Ilmoittakaa minulle, mitä tulee
ilmi! Lähettäkää vahvoja kulkuvartijoita sillan yli ruhtinasta vastaan!
Kootkaa kaikki veneet ja alukset, jotka vaan löydätte, ja olkaa
valppaina! Jos mahdollista, koettakaa saada edes jotakin tietoa
Turusta!"
Kenraalin juuri aikoessa sanoa jäähyväiset upsiereille, tuli muutamia
vaunuja ratsujoukon kanssa torille. "He ovat tulleet sillan yli", sanoi
Nefnef. "Lieneeköhän se ruhtinas?"
Nyt nousi yleinen ilon hälinä. Rajevski meni kohta akkunan tykö. Mutta
hänen ennen vaaleat kasvonsa menivät vielä vaaleammiksi, silmäillessään
ulos. "Hyvät herrat", sanoi hän, "se on kreivi Kamenski".
Upsierit katsoivat kummastuneina toisiinsa. Rajevskin viittauksesta
kiiruhti Nefnef torille kreiviä vastaan ottamaan. Sill'aikaa seurassa
arveltiin sinne ja tänne. "Lieneekö etelä-armeija voitettu?" sanoi
evesti Demidoff. "Luultavasti ovat Ruotsalaiset nousseet maalle liki
Turkua ja kreivi Burhövden on pakomatkalla. Mutta hän saattaa seisahtua
Viaporiin. Sitä eivät Suomalaiset niin helposti ota takaisin".
Rajevski oli ääneti. Kun kreivi Kamenski Nefnef'in ja useampien muiden
upsierien seurassa astui sisään, meni Rajevski kunnioittavalla
kohteliaisuudella häntä vastaan. Sittekuin molemmat kenraalit olivat
tervehtäneet toisiaan, sanoi Kamenski: "Keisari on myöntynyt
pyyntöönne. Hän sallii teidän Pietarissa terveyttänne hoitaa. Minä olen
saanut käskyn ottaa päällikkyyden teidän jälkeenne".
"Minä toivotan teille onnea, herra kreivi", sanoi Rajevski kolkolla
äänellä, "ja minä pidän Hänen Majesteettiansa Keisaria onnellisna, että
hän teissä on löytänyt päällikön suuremmalla nerolla ja paremmalla
onnella, kuin minä. Vilpittömässä ahkeroitsemisessa velvollisuuksiani
täyttääkseni toivon kuitenkin voivani teidän kanssanne kilpailla.
Sallitteko, herra kreivi, että ajutanttini kautta sanon jäähyväiseni
niille uskollisille, jotka eivät minun päällikkönä ollessani koskaan
ole epäilleet vertansa vuodattaa, vaikk'ei onni ole vastannut heidän
miehuuteensa ja vaivoihinsa?"
"Kuten tahdotte, herra kenraali!" sanoi Kamenski. "Te voitte vielä
käskeä, kunnes olette lukenut nämät minun käsky- ja virkakirjani". Hän
otti esiin muutamia papereja.
Nämät pikaisesti luettuansa antoi Rajevski ne takaisin ja sanoi:
"asemamme oli vaarallisempi, kuin luulisittekaan, herra kreivi. Meitä
sulkee toisella puolella voimakas vihollinen ja toisella ne laveat
vedet, jotka kaikin paikoin levenevät täällä keski-Suomessa. Vedet ovat
täynnä sissejä ja asukkaiden mielenlaatu on mitä vihollisinta olla
saattaa. Jos ei teillä ole suuria apujoukkoja, pelkään, että teidän on
peräytyminen Tampereen kautta, josta juuri äsken keskustelimme".
"Ei mitäkään peräytymistä!" vastasi Kamenski. "Ell'emme muulla tavalla
pääse eteenpäin, niin käytämme kavaluutta. Eteenpäin pitää
sotajoukkojen menemän, muuten olen minä heidät opettava", -- hän
heilutti kättänsä -- "eteenpäin, muuten putsikkaa! Paitse sitä on
ruhtinas Dolgoruki 10,000 miehen ja riittäväin varojen kanssa tulossa.
Hän on täällä parin tunnin perästä".
"Oi, se on hyvä", virkkoi Rajevski. "Jos hän olisi tullut päivää ennen,
herra kreivi, olisi hän löytänyt minut päälle käymässä tämän
peräysmatkan siasta".
"Tahdotteko esittää läsnä-olevat upsierit, herra kenraali?" keskeytti
kreivi Kamenski.
Kenraali noudatti kreivin käskyä suurella mielenmaltilla. Upsierit
näyttivät erinkaltaisia mielenliikuntoja, mutta useimmat eivät voineet
salata kaipaustaan ja suruaan.
Kiitettyänsä kaikki läsnä-olevaiset sanoi Rajevski Nefnef'ille: "viekää
minut korttieriinne ja antakaa minun levähtää pari tuntia. Minä lähden
sitte kohta Pietariin".
Kyynel välkkyi kenraalin silmässä, kun hän kumartaen otti jäähyväiset
upsiereiltaan ja meni huoneesta.
Sill'aikaa oli joukko kaupungin asujamia sekä useampia talonpoikia
likiseuduilta kokountunut torille katselemaan Venäläisten koreita
kenraaleja. Pian tuli yleisesti tutuksi, että uusi kenraali oli tullut
päälliköksi ja että paljo apujoukkoja oli tulossa.
Kaupungin viskaali, joka oli kutsuttu uuden kenraalin luokse, tuli pian
ulos ja käski kaupunkilaisten ja talonpoikain kohta jättää Venäläisten
upsiereille kaikki veneet ja alukset. Talonpojat olivat tuskin kuulleet
hänen sanansa, kun jo kiiruhtivat rantaan, jossa heidän veneensä
olivat, ja ennenkuin mitään vielä oli ehditty ruveta tekemään heitä
estääkseen, olivat he lykänneet veneet ulos. Nopeasti soutaen
kiiruhtivat talonpojat pitkän sillan alitse koskelle, ja vaikka se
tottumattomista katsojista näytti vaaralliselta, lensivät tottuneet
koskenlaskijat pian pois vaahtoavain pyörteiden sekaan ja olivat nyt
Pyhäjärven lavealla vedenpinnalla, jossa heitä ei enään ollut
mahdollista kiinni saada.
Ainoastaan yksi talonpoika vähäisessä veneessä koki päästä pakoon
vastaiseen suuntaan, Näsijärvelle. Hän sousi kiivaimmalla ahkeruudella.