Paavo Nissinen: Kuvaelmia viimeisestä Suomen sodasta - 3

  kantaen kädessänsä viinapulloa, jonka tarjosi kasakille. Pullo teki
  kasakissa ihmeellisen vaikutuksen. Silmät rupesivat vilkistelemään ja
  huulet maiskuttelivat halukkaasti. Hän otti pullon, suuteli sitä ja
  kätki sen poveensa. Sitte pisti hän päänsä oven lävitse ja katsoi
  ympärillensä. Huomaittuaan, ettei siellä ollut ketään muita, kuin
  naiset, jotka istuivat sohvassa, astui hän sisään keskelle lattiaa.
  Sukkelin silmin katseli hän naisia ja otti sen jälkeen esiin
  viinapullonsa, josta nielasi muutamia aika lotkauksia.
  Naisväen joksikin toinnuttua ensi hämmästyksestään, nousi äiti ylös ja
  antoi kasakille pari hopearahaa. Kiivaasti tarttui hän niihin ja
  katseli niitä säihkyvin silmin, sillä välin näyttäen hammasriviä, joka
  melkeen ulottui toisesta korvasta toiseen.
  Pahaksi onneksi havaitsi muuan toinen kasakki, joka oli seisonut
  akkunan takana, koko tämän kohtauksen. Pampun lyömällä särki hän yhden
  akkunan ruudun, niin että lasin palaset lentelivät pitkin lattiaa.
  Sitte pisti hän päänsä sisään ja huusi jotain toverillensa
  sisäpuolella.
  Mutta tämä ei tahtonut jakaa saalistansa. Nauraen nosti hän viinapullon
  jälleen huulillensa. Siitä seurasi, että kasakit ulkopuolla vähän aikaa
  pakisivat julmaa kieltänsä ja sitte astuivat alas hevosiltaan, jotka
  sidottiin kiinni puihin. Koko tuo ilkeä parvi, kumminkin kymmenen tai
  kaksitoista kappaletta, tunki huoneesen. Mutta nyt he käyttivät
  väkivaltaa. Rengit porstuassa lykättiin sinne tänne ja pari heistä,
  jotka eivät kasakeista näyttäneet kyllä nöyriltä, saivat maistaa pampun
  huimauksia.
  Kuuromykkä uhkasi vihollisia nyrkillänsä. He vastasivat häntä lyöden ja
  pieksäen. Rengit näyttivät toki sääliänsä ja jalomielisyyttänsä,
  tullessaan väliin ja vapaehtoisesti ottaessaan vastaan useimmat niistä
  lyönneistä, jotka olivat aiotut onnettomalle.
  Paavo yksinänsä pysyi nöyränä, vaikka alituisesti vaihtelehtava
  kasvojensa murre näytti vihan vimman raivoovan hänen sisässään.
  Tällä tavoin kohdeltuansa renkejä tunkivat kasakit sisälle huoneisin.
  Täällä partasuiset viltit suoraan hyväilivät ja suutelivat piikoja.
  Sisähnoneessa seisoi vielä ensimmäinen kasakki, katsellen erinomaisella
  uteliaisuudella kaikkia kapineita. Kuultuaan toveriensa hälinän
  ulkopuolella tempasi hän kursailematta seinällä riippuvan kellon ja
  muutamia koristimia, jotka olivat piirongilla.
  Mutta kauan ei hän saanut yksinänsä ryöstää. Kumppanit tulivat pian
  hänen avuksensa. Vähääkään huolimatta tuskastuneista naisista, jotka
  pysyivät alallansa, mursivat he sapelilla piirongin auki ja kaikki sen
  sisällys: naisten vaatteita, kaulaliinoja, koristimia y.m. katosi
  heidän avaroihin housuntaskuihinsa. Mitä he enimmin, vaikka turhaan
  hakivat, oli rahaa. Yksi kasakki kääntyi rouvaa kohden, tehden muutamia
  merkkiä, ikäänkuin lukeaksensa rahaa. Mutta tämä pudisti päätänsä,
  selittääkseen, ett'ei häntä ymmärtänyt. Kasakki uudisti merkkiänsä ja
  lausui muutamia inhoittavia sanoja, joiden merkitystä naiset yhtä vähän
  ymmärsivät, kuin hänen viittauksiansa. Lopuksi heilutti hän pamppuansa
  pään ylitse. Neuvottomasti huudahtaen peitti Amalia käsillään silmänsä.
  Kasakit nauroivat.
  Juuri silloin näkyi Paavo ovessa. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset
  harmista ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Mutta hän kumarsi nöyrästi,
  niinkuin ennenkin, ja astui sisään.
  Ensimmäinen kasakki otti sill'aikaa esiin viinapullonsa ja tarjosi sitä
  Amalialle. Arvattavasti oli se hyväntahtoisuutta raakalaiselta, mutta
  tämä poisti hänet inholla. Kasakki tarjosi hänelle vielä kerran pullon,
  mutta Amalia kielsi jälleen. Nyt vihastui kasakkikin ja heilutti
  pamppuansa. Rosina kääri tuskallisesti kätensä sisaren ympäri ja katsoi
  rukoilevaisena kasakkiin. Mutta uhkaava lyömä lankesi. Se ei kuitenkaan
  kohdannut tyttöjä, vaan Paavoa, joka nopeasti oli hypähtänyt väliin.
  Kasakki, arvattavasti pitäen mukavampana lyödä talonpoikaa, kuin
  heikkoa tyttöä, antoi hänelle vieläkin pari huimausta. Paavo puri
  hampaitaan, mitäkään sanomatta, mutta hän likisti nyrkkejänsä niin
  kovin yhteen, että veri tuli kämmeneen.
  Pian olivat kasakit repineet esiin kaikki, mitä huoneessa oli
  irtanaista. Peili kullatuilla raameilla, joka riippui seinällä,
  temmattiin alas ja särjettiin lattiaa vastaan, jonka tehtyä raamit
  tutkittiin. Havaittuansa niiden olevan ainoastaan puusta, löivät he ne
  pirstaleiksi. Sohva, jossa naiset olivat istuneet, vedettiin
  paikaltansa. Kate tutkittiin ja väännettiin vyöksi, jonka yksi
  retkaleista kohta kääri ympärillensä. Matrassi hakattiin sapelilla
  poikki. Pari sänkyä revittiin auki, patjat ratkottiin rikki ja höyheniä
  lenteli, niinkuin ryöppyävä lumisade, ympäri huonetta. Mitä enemmin
  hävitettiin, sitä enemmin kasvoi hävityksenhimo. Ruokahuone oli pian
  murrettu auki. Juomatavaroilla oli hyvä menekki, mutta ruoka heitettiin
  huolettomasti ympäri, sittekuin ensi nälkä oli suurella ahnaudella
  sammutettu.
  Koko tämän kohtauksen kuluessa seisoi Paavo naisten vieressä, jotka
  huomasivat hänen olevan ainoan suojelijansa. Amalia katseli häntä
  kiitollisilla silmäyksillä ja koki kaikin voimin näyttäytyä
  huolettomalta. Nuorella Fredrikalla oli kaikista naisista suurin
  rohkeus. Ynseällä ylenkatseella katsoi hän kasakkien raivoomista eikä
  näkynyt huolivan edes silmäykselläkään pyytää armoa. Rosina katseli
  taukoomatta levottomin silmin oveen päin.
  Kun kaikki irtanaiset kalut huoneessa olivat hävitetyt, kuului laukaus
  ulkopuolelta. Ikäänkuin parvi jahtikoiria kuuntelee metsästäjän
  vihellystä, samoin nostivat kaikki kasakit korvansa pystyyn,
  kuuntelivat hetken aikaa ja syöksivät sitte ulos.
  Kauan ei naisilla ollut aikaa miettiä kasakkien äkillistä katoamista,
  ennenkuin pastori Cygneus Venäläisen jääkäri-upsierin seurassa astui
  sisään. Papin kasvojen murteessa näkyi syvä murhe. Upsierin katsanto
  oli tyly. "Kapteini Suhanoff antaa naisten lähteä Tampereelle", sanoi
  pappi. "Talo tulee hävitettäväksi. Minä puolestani tahdon vaan
  muistuttaa jokaisen kristityn velvollisuudesta nöyryydellä kärsiä, mitä
  Luoja laskee päällemme".
  Rouva teki syvän kunnian-osoituksen, johon ei upsieri kuitenkaan
  vastannut. Katsottuansa ympärilleen kysyi hän ranskan kielellä, oliko
  kaikki ryöstetty.
  "On, armollinen herra!" vastasi vavisten rouva. "Ei", sanoi Fredrika
  ynseästi ja ylenkatsovalla silmäyksellä. "Minulla on vielä jälellä
  kultaketjuni!" Hän tempasi ne kaulastaan ja tarjosi upsierille. Tämä
  punastui ja kääntyi pois, mutta yksi jääkäreistä, jotka seurasivat
  häntä, kohotti kätensä ja kaappasi ketjut.
  "Viekää naiset rantaan!" käski upsieri. "Renki tuossa" -- hän viittasi
  Paavoa -- "ja joku toinen saavat soutaa. Pappi seuratkoon myötä.
  Rannalla oli vene, joka luultavasti on talon. Sen saatte ottaa".
  Naiset huomasivat, ettei tässä käynyt laatuun sanaakaan vastaan sanoa.
  Nopeasti kävivät he ulos; Paavo ja pappi seurasivat heitä.
  Pihalla oli aika vilinä kasakkeja ja jääkärejä. Jääkärit olivat
  kasakkeja kohtaan aivan ynseitä, vaikka nämät pitivät itsiänsä heitä
  paljon parempina. Siinä oli riita ja melske, hälinä ja ryminä, jota ei
  suinkaan olisi tavattu paremmin järjestetyssä ja kuriin totutetussa
  joukossa.
  Nopeilla askelilla kiiruhtivat naiset näiden villein soturein ohitse.
  Tuskin uskalsivat he nostaa silmiänsä ylös, astuessaan vihollisten
  vartijain sivutse; Fredrika yksinänsä katseli heitä rohkeasti.
  Katsoessaan takaisin ei hän voinut pidättää ylenkatsovaa hymyä, joka
  näkyi hänen ynseillä huulillansa. Hän näki, näet, särjetyn akkunan
  lävitse, kuinka upsieri otti hänen kultaketjunsa pois jääkäriltä.
  Ehdittyänsä rantaan katsahti seura vielä kerran takaisin päin. He
  huomasivat nyt sakean savun nousevan karjapihasta. Samassa ajettiin
  useampia eläimiä rantaan. Kelvollisin omaisuus näillä seuduilla on
  karja. Rouvan oli katkera nähdä lehmänsä villiytyneinä metelistä ja
  tuon kirjavan sotamies-lauman näkemisestä, turhaan koettavan paeta
  metsään. Kasakit ymmärsivät omituisella taidolla pitää niitä koossa.
  Kapteini Suhanoff oli antanut sytyttää kaikki rakennukset tuleen. Sitte
  käski hän kasakkien tappaa eläimet. Se tapahtui keihäänpistoilla ja
  naisten täytyi kauhistuksella kääntää silmänsä pois tästä hirvittävästä
  kohtauksesta.
  Tapetut lehmät vietiin veneisin. Sen tehtyä saivat kasakit käskyn
  pitkittää ryöstöretkeänsä rantaa myöten. Suhanoff käski naisten
  seuransa kanssa astua veneesen, johon myös tuli pari jääkäriä
  ladatuilla kiväreillä. Veneet laskivat sen jälkeen ulos vesille.
  Kun tämä pieni laivasto oli päässyt kappaleen matkaa rannasta, nähtiin
  kuinka tulen valo palavista huoneista liemusi, ikäänkuin auringon lasku
  puiden välissä, ja kuinka sakea savupyörre uhkaavan ukkosen pilven
  kaltaisena kierteli puiden latvoissa. Tämä oli näky, joka tuotti
  kyyneliä naisten silmiin.
  Ilta oli jo kuitenkin tullut ja se lyhykäinen hämärä, joka on pohjan
  suviyö, rupesi ikäskuin hieno peite levenemään ympäri vesiä ja rantoja.
  Suhanoff käski väkensä soutaa erästä vähäistä luotoa kohden, jossa hän
  näki muutamia lampaita kävelevän laitumella.
  Äkisti kuiskasi Paavo pastori Cygneus'elle: "Käskekää naisia
  laskeutumaan veneen pohjaan ja vetämään päällensä kaulaliinoja ja mitä
  muuta he voivat löytää".
  Pappi katsoi kummastuneena ympärillensä. Häntä aavisti, että Paavo
  mietti jotakin heidän pelastukseksensa ja siinä uskossa, ett'ei
  kenelläkään ollut rehellisempiä tarkoituksia, kuin tällä rivakalla
  talonpojalla, eikä myöskään kukaan paremmin ymmärtänyt tämän asian
  toimeen panemista, teki hän hänen käskynsä jälkeen; naiset tottelivat
  kohta, paitse Fredrika, joka sanoi, ett'ei hän ollut väsynyt, eikä
  pelkuri, eikä vilustunut. Paavo ei uskaltanut virkkaa sanaakaan, vaan
  katsoi painavalla silmäyksellä äitiin, joka sitte käski tytön totella.
  Juuri kuin yksi Venäläisten veneistä oli laskemaisillaan luodolle,
  paukahti laukaus sen pensaista. Yksi jääkäri, joka oli noussut pystyyn,
  keikahti nurinniskoin veteen. Hänen kumppaninsa koettivat auttaa häntä,
  mutta uusi laukaus teki niin suuren häviön heidän seassansa, että ne,
  jotka jäivät henkiin, suurimmalla kiiruulla käänsivät veneet takaisin
  päin ja yrittivät pakenemaan.
  Suhanoff käski kohta veneiden asettua riviin ja väkisin astua maalle.
  Tämän huomattuansa katsahti Paavo taaksensa molempiin jääkäreihin,
  jotka istuivat veneen etukeulassa. Mutta nämät pitivät kivärinsä
  valmiina ja olivat vielä jännittäneet hanankin. Tässä ei siis
  aseettomilla ollut ajattelemistakaan mitään vastustusta tehdä. Heidän
  täytyi olla ainoastaan katsojina, vaikka vävähdys Paavon kasvoissa joka
  kerta, kuin joku Venäläinen kaatui, näytti kuinka mielellään hän olisi
  tahtonut kostaa sitä herjausta, jonka hän oli kärsinyt kasakkien
  pampuista.
  Kun kaikki veneet, paitse se, jossa naiset istuivat, olivat asettuneet
  riviin ja ruvenneet lähestymään luotoa, alkoi sieltä vilkas ampuminen.
  Venäläiset sousivat kuitenkin eteenpäin ja pian hyppäsivät jääkärit
  niistä veneistä, jotka veden mataluuden vuoksi eivät päässeet rantaan,
  veteen ja ryntäsivät luodolle.
  "Hakatkaa maahan nuot kirotut talonpojat!" ärjyi Suhanoff. "Älkää
  säästäkö niitä kapinallisia roistoja! Ne ovat pelkkiä hylkiöitä, jotka
  ynseilevät keisariamme vastaan".
  Noin viisikymmentä jääkäriä oli ehtinyt rantaan ja astunut maalle, kun
  yht'äkkiä pensaista ja savusta rivi sotamiehiä kaikuvilla
  hurranhuudoilla ja ojennetuilla pajuneteillä heittäytyi heidän
  ylitsensä, viskasi heidät kumoon ja ajoi heidät takaisin veteen.
  "Ampukaa!" huusi Suhanoff. "Ne ovat nuot h----tin Porilaiset. Veneet
  takaisin!"
  Niistä jääkäreistä, jotka olivat astuneet maalle, ei yksikään päässyt
  pakenemaan. Kaksi venettä oli miehistöttä. Muut toiset läksivät
  pikaisesti takaisin veriseltä rannalta. Harmista hurjistuneena katseli
  Suhanoff tappiota.
  Porilaiset vetäytyivät kohta takaisin luodolle. Mutta kauan ei
  viipynyt, ennenkuin suuri vene pisti niemen sivutse. Siinä oli
  vähintäänkin kolmekymmentä soutajaa, kaikilla hihnat olkapäiden ylitse
  ja kalunat hattujen ympäri, ja päälliseksi puoli tusinaa Porilaisia,
  jotka seisoivat kivärit kädessä, valmiina ampumaan. Peloittavin oli
  toki vähäinen tykki, joka ojensi mustaa kitaansa etukeulan ylitse.
  "Takaisin!" käski Suhanoff. "Veneet takaisin!"
  Mutta mainittu suuri vene käänsi majesteetillisesti etukeulansa
  Venäläisiä vastaan. Sytytin välähti erään sotamiehen kädessä, hän laski
  sen tukin sankkireiälle, aika pamaus järähti ja melkeen samassa
  hetkessä kaatui yhdessä vihollisen veneistä koko rivi soutajia toiselta
  puolelta.
  Suhanoff kehoitti väkeänsä joutumaan. Sen veneen, jossa naiset olivat,
  käski hän kiirehtiä edelle, sill'aikaa kuin muut vetäytyivät likemmin
  yhteen, suojellaksensa ja auttaaksensa toisiaan.
  Muutamia useampia, vaikka vähempiä veneitä tuli vielä Venäläisiä takaa
  ajamaan. Mutta ainoastaan ensimmäisellä oli tykki.
  Näsijärven tyvenellä vedenpinnalla leveni siis suviyön rauhallisuudessa
  kaksi vihollista venehistöä. Ne näyttivät olevan melkein yhtä suuret,
  mutta Suomalaisilla oli kuitenkin voittopuoli, niin hyvin tykkinsä
  tähden, kuin senkin vuoksi, että Porilaiset olivat tottuneita
  pyssymiehiä.
  Paavon silmät loistivat tyytyväisyydestä koko tappelun aikana, mutta
  hänen täytyi salata ilonsa. Naiset vapisivat tuskasta, paitse Fredrika,
  jonka utelias pää alituisesti kurkisti yli veneen partaan.
  "Joutukaa, te siellä naisten veneessä!" huusi Suhanoff. "Jos eivät nuot
  riivatun rengit tahdo soutaa, niin kutittakaa heitä pajuneteillänne.
  Viekää naiset Tampereelle. Siellä ovat he annettavat komendantille,
  majuri Nefnef'ille. Mutta pian, pian!"
  Kuultuansa tämän käskyn, jonka naisetkin ymmärsivät, päästi Amalia
  heikon valitushuudon. Mutta jääkärit ojensivat kivärinsä, löivät niillä
  renkejä selkään ja pakoittivat heitä panemaan kaikki voimansa
  liikkeelle.
  Vähän ajan perästä oli jo vene ehtinyt melkoisen matkan
  tappelupaikalta, sillä venäläiset vetäytyivät vaan hitaasti takaisin.
  Silloin nousivat naiset jälleen pystyyn. Surullisesti katsoivat he
  taaksensa tuota vähää ennen niin rauhallista ja iloista kotia, joka nyt
  oli hirveäin liekkien vallassa. Tappelun melske kuului yhä kauempaa,
  kunnes se viimein peräti taukosi.
  Parin tunnin ahkeran soudon perästä näkyi vihdoin Tampereen torni ja se
  pitkä silta, joka kaupungin kohdalla oli kosken ylitse Näsijärven ja
  Pyhäjärven välillä. Silloin näkyi poltettu maatalo Kurussa ainoastaan
  punertavana savupilvenä taivaan rannalla.
  "Soutakaa tuonne värjärin laiturille!" sanoi toinen jääkäreistä.
  "Siellä asuu herra majuri Nefnef".
  
  
  IV.
  Tampere.
  
  Nefnef'in herätti hänen ajutanttinsa, nuori Laptjeff III. Tämä
  ilmoitti, että kaksi Suhanoff'in jääkäreistä oli tullut tiedoilla
  eräästä tappelusta vesillä ja että Gek'in perheen naiset olivat heidän
  seurassansa.
  "Laita niin, että naiset saavat yhden huoneen pihalla", sanoi Nefnef.
  "Sano heille, että minä kohta tulen heidän tykönsä ja lähetä sill'aikaa
  toinen jääkäri tänne".
  Laptjeff vei vapisevat naiset erääsen tupaan pihan toisella puolella,
  jossa tavallisesti ne talonpojat saivat yösiaa, jotka talvi-aikana
  tekivät kauppaa talon isännän kanssa. Herra Laptjeff itse ei näyttänyt
  paljon ystävällisemmältä, kuin se huone, jonka oven hän aukaisi.
  Naisten siihen sisälle tultua sanoi Laptjeff, että palvelusväki sai
  mennä, mihinkä tahtoi. "Yhden piian saa naisväki kuitenkin pitää",
  sanoi hän.
  Ilon leimaus välähti Paavon silmässä, koska hän teeskennellyllä
  kylmyydellä jupisi muutamia sanoja piialle, joka seurasi herrasväkeä:
   "Hätä neuvon keksii".
  Tämän sanottuaan läksi hän pois pihalta. Ja hyvissä ajoin se olikin,
  sillä vähän ajan perästä tuli Nefnef itse ulos huoneestansa ja kävi
  pihalle. Hänen silmänsä säihkyivät ja huulensa vapisivat harmista
  kohdatessaan Laptjeff'in. "Käske Petrov'in rykmentin, jolla on
  vartijavuoro, asettaa joka paikkaan kahta vertaa enemmän vartijoita,
  kuin ennen", sanoi hän, "ja ilmoita heti minulle, jos jotakin
  tapahtuu".
  Kun tämä tyly soturi astui sisään, juoksivat tuskastuneet tytöt äitinsä
  viereen, joka väsyneenä oli istuutunut rahille. Vaikka Nefnef oli
  vihastunut, ei hän ensin näyttänyt tietävän, millä puheensa alkaisi.
  Hänen harmistunut katsantonsa muuttui myöskin pian pilkalliseksi, kun
  hän sillä omituisella murteella, josta Viron ja Inkerinmaassa vanhoista
  ajoista asuvat ruotsalaiset perhekunnat kohta tunnetaan, virkkoi:
  "Hyvää huomenta, rouvani! Hyvää huomenta, kauniit neitoseni! Saanko
  kysyä, minkätähden minua niin pelkäätte? Minkätähden pakenitte, minulle
  jäähyväiset sanomatta, kun viimein Tampereella olin? Saattaako Amalia
  mamseli olla niin kovasydäminen, ett'ei hänellä ole ainoatakaan
  ystävällistä sanaa minulle antaa?"
  Naiset eivät vastanneet tähän mitäkään. He tunsivat seisovansa
  loukatun voittajan edessä ja olevansa hänen vallassaan. Fredrika
  yksinään uskalsi nostaa silmänsä ja katseli Nefnef'iä omituisella
  nenitteleväisyydellä, jota tämän uhkaavat silmäykset eivät voineet
  kukistaa. "Kah, majuri Nefnef", lausui hän viimein, "minä luulen, että
  te olette kiukkuisen näköinen. Oletteko meihin vihastunut?"
  "Kohteliaisuuteeni olisi sopinut vastata kohteliaisuudella", sanoi
  Nefnef. "Mutta näettekö, hyvät naiset, minä löysin teidät kuitenkin.
  Koettakaa nyt tälläkin kertaa päästä pakoon!"
  Amalian vaaleat kasvot muuttuivat yht'äkkiä rohkeiksi ja ynseiksi. Hän
  astui askelen eteenpäin ja sanoi: "Te vihaatte meitä, majuri Nefnef, te
  vainootte meitä, te teette meidät vangiksenne. Olemmekohan me, heikot
  naiset, ottaneet osaa sotaan? Jalo vihollinen osoittaisi kumminkin
  kunniaa sukupuolellemme".
  Nefnef näkyi vähän hämmästyvän näistä sanoista. Hän malttoi toki
  mielensä ja päästyänsä hämmästyksestään sanoi hän: "Mitään
  onnettomuutta täällä ei ole tapahtunut. Teidän omassa vallassanne on,
  mitenkä teitä tästälähtien kohdellaan".
  "Vai niin", lausui Fredrika, "jos laulan majurille jonkun laulun, saan
  siis taas sokerileipää ja jos Amalia antaa majurin noukkia kukkia
  akkunastaan, suutelee majuri hänen käsiänsä. Mutta nyt voin jutella,
  että kaikki Amalian kukkaruukut lyötiin rikki, kun majurin väki poltti
  kotimme. Hyvä majuri Nefnef, minkätähden ette itse ollut kanssa
  sytyttämässä?"
  "Ole vaiti, sinä nenittelijä", keskeytti häntä Nefnef. "Ja te, Amalia,
  muistakaa meidän molempien tilaa. Minä olen teille ilmoittanut tunteen,
  jota te olette pilkannut ja halveksinut. Minä en ole tottunut
  vastahakoisuuteen. Paitse sitä on isänne herjannut minua ja sitä en
  ikänä voi unhottaa. Hän on tätä nykyä yksi vaarallisimpia
  vihollisiamme. Jos tahtoisinkin, en kuitenkaan voisi osoittaa teille
  suurempaa armeliaisuutta. Minulla on käsky pitää teitä kiinni ja teidän
  kauttanne vaikuttaa häneen. Olkaa toki huoletta! Täällä voitte olla
  turvassa. Vast'edes tahdomme keskustella, olisiko tarpeellista
  kirjoittaa Majuri Gek'ille vai muulla tavalla käydä yhteyteen hänen
  kanssansa. Siksi jääkää hyvästi!" Näin sanoen läksi hän kiiruusti pois
  ja jätti naiset heidän levottomuuteensa ja huoliinsa.
  Pihalla tuli Nefnef'in ajutantti taas häntä vastaan. "Herra
  komendantti!" sanoi Laptjeff, "eräs kasakki on ilmoittanut kenraalin
  tulon. Hän on täällä heti kohta ja tahtoo kohdata koko päällikkökunnan
  torilla".
  "Minulla ei ole hänelle mitään iloisia sanomia ilmoitettavana", pakisi
  Nefnef. "Suhanoff'in ei olisi tarvinnut tehdä tuota tyhmää rynnäkkää
  luodolle. Mutta kuule, Laptjeff! Kutsu kaikki upsierit kokoon,
  niinkuin kenraali on käskenyt. Anna varustaa se vene, joka toi naiset
  tänne, ja lähetä se, jonkun luotettavan upsierin johdolla, ulos vesille
  Suhanoff'ia hakemaan. Sanokaa luutnantti Rodseänkolle, että hän ottaa
  tätä vähäistä lähetystöä komentaaksensa".
  Nefnef meni sen jälkeen torille. Siellä kohtasi hän kaksi kasakkia,
  jotka kuljettivat kuuromykkää, majuri Gek'in veljeä, sidottuna
  hevostensa väliin. Toinen kasakki ilmoitti, ett'ei vanki tahtonut
  vastata mihinkään kysymykseen.
  "Viekää hänet korttieriini Laptjeff'in tykö!" sanoi Nefnef. "Käskekää
  hänen pieksää sitä uppiniskaista konnaa, kunnes hän saa ääntä
  suuhunsa!"
  Tämän käskyn annettuaan pitkitti Nefnef vaellustansa torille. Sinne
  tuli pian kaikki ylhäisemmät upsierit, jotka olivat kaupungissa. He
  näyttivät kaikki murheellisilta ja keskustelivat kiivaasti, siksi kuin,
  neljänneksen tunnin kuluttua, kenraali Rajevskin vaunut tulivat
  paikalle ja niiden seurassa iso joukko upsiereja.
  Vaaleana sekä vaivoista ja murheista raskautettuna istui kenraali
  vaunuissaan. Hänen tervehdyksensä oli kolkko ja upsieristo vastasi
  siihen äänettömällä kumarruksella. Katseltuaan vähäisen läsnä-olevia
  astui hän ulos vaunuista ja meni Nefnef'in kanssa erääsen huoneesen
  torin varrella. Ylhäisimmät päälliköistä kutsuttiin hänen luoksensa.
  Rajevski käski kenraalien istua ja rupesi sen jälkeen keskustelun
  aineeksi selittämään heidän tilaansa. "Vihollistemme voiton tähden
  Lapualla", puhui hän, "olemme takaisin ajetut rantamaasta.
  Yhdistyksemme ylipäällikön kanssa Turussa on estetty. Sieltä emme enää
  saa mitään tietoja, mitään käskyjä ja olisimme varsin sisään suljetut
  näiden laveain vesien keskelle, ell'ei meillä olisi avoinna tie
  Tampereen kautta saadaksemme apua. Te tiedätte varmaan, hyvät herrat,
  että ruhtinas Dolgoruki suurella joukolla ja riittävillä varoilla
  lähenee meitä. Terveyteni olen peräti kadottanut tällä onnettomalla
  takaisin-lähdöllä, jonka vuoksi olenkin pyytänyt keisaria määräämään
  toista päällikköä. Mutta ennenkuin saamme Hänen Keisarillisen
  Majesteettinsa käskyjä tässä kohdin, haluaisin kuulla ajatustanne
  nykyisestä tilastamme. Kokoommeko voimamme yhteen Tampereen edustalle,
  voi lähdemmekö takaisin kaupungin lävitse kohdataksemme ruhtinas
  Dolgorukia?"
  Kullneff ja Rosatschkofski esittivät edellistä keinoa. He sanoivat,
  että ruokavaroja vielä oli jälellä muutamiksi päiviksi ja että
  viimeinen keino, Tampereen kautta takaisin vetäytyminen, aina oli
  avoinna. Tätä juuri keskusteltaessa astui ajutantti Laptjeff III sisään
  ja antoi komendantille erään ilmoituksen.
  Tuskin oli Nefnef kuullut sen, ennenkuin kenraali käski hänen antaa
  tietoa siitä.
  "Kapteini Suhanoff", vastasi Nefnef, "jonka lähetin yhden
  jääkärikomppanian kanssa kymmenellä suurella kirkkoveneellä ylös
  Näsijärvelle muonaa hakemaan, on siellä kohdannut vihollisen laivaston.
  Hän koetti nousta maalle eräälle luodolle, mutta osakunta Porilaisia
  ajoi hänet takaisin. Hän kadotti kuudettakymmentä miestä. Sitte
  vihollisten laivasto ajoi häntä takaa aina Paavolan ja Uskalin
  luodoille asti, jotka ovat tästä peninkulman päässä. Siinä seisahtui
  vihollinen ja kolmella veneellä ja neljälläkymmenellä miehellä pääsi
  hän tänne".
  Kenraalit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Lopuksi virkkoi Rajevski:
  "niin kauan kuin Tampere on hallussamme, eivät he kuitenkaan mitään
  erinomaisempaa voi toimittaa. Minä lähden takaisin pääkorttieriini
  Alavudelle. Sieltä lähetän yhden rykmentin teille lisäykseksi, majuri
  Nefnef. Antakaa tehdä patteri salmen rannalle, tuohon sillan päähän!
  Vihollisen voima vesillä ei voi olla suuri. Tiedättekö, kuka siellä on
  päällikkönä?"
  "Minä en sitä tiedä sanoa", vastasi Nefnef. "Mutta pari kasakkia on
  äskettäin tuonut tänne Gek'in, tuon rohkean Porilais-majurin veljen.
  Suhanoff on saanut hänet vangiksi muutamassa talossa metsässä, juuri
  vähää ennen kuin hän joutui Porilaisten kynsiin".
  "Tutkikaa häntä!" käski Rajevski. "Ilmoittakaa minulle, mitä tulee
  ilmi! Lähettäkää vahvoja kulkuvartijoita sillan yli ruhtinasta vastaan!
  Kootkaa kaikki veneet ja alukset, jotka vaan löydätte, ja olkaa
  valppaina! Jos mahdollista, koettakaa saada edes jotakin tietoa
  Turusta!"
  Kenraalin juuri aikoessa sanoa jäähyväiset upsiereille, tuli muutamia
  vaunuja ratsujoukon kanssa torille. "He ovat tulleet sillan yli", sanoi
  Nefnef. "Lieneeköhän se ruhtinas?"
  Nyt nousi yleinen ilon hälinä. Rajevski meni kohta akkunan tykö. Mutta
  hänen ennen vaaleat kasvonsa menivät vielä vaaleammiksi, silmäillessään
  ulos. "Hyvät herrat", sanoi hän, "se on kreivi Kamenski".
  Upsierit katsoivat kummastuneina toisiinsa. Rajevskin viittauksesta
  kiiruhti Nefnef torille kreiviä vastaan ottamaan. Sill'aikaa seurassa
  arveltiin sinne ja tänne. "Lieneekö etelä-armeija voitettu?" sanoi
  evesti Demidoff. "Luultavasti ovat Ruotsalaiset nousseet maalle liki
  Turkua ja kreivi Burhövden on pakomatkalla. Mutta hän saattaa seisahtua
  Viaporiin. Sitä eivät Suomalaiset niin helposti ota takaisin".
  Rajevski oli ääneti. Kun kreivi Kamenski Nefnef'in ja useampien muiden
  upsierien seurassa astui sisään, meni Rajevski kunnioittavalla
  kohteliaisuudella häntä vastaan. Sittekuin molemmat kenraalit olivat
  tervehtäneet toisiaan, sanoi Kamenski: "Keisari on myöntynyt
  pyyntöönne. Hän sallii teidän Pietarissa terveyttänne hoitaa. Minä olen
  saanut käskyn ottaa päällikkyyden teidän jälkeenne".
  "Minä toivotan teille onnea, herra kreivi", sanoi Rajevski kolkolla
  äänellä, "ja minä pidän Hänen Majesteettiansa Keisaria onnellisna, että
  hän teissä on löytänyt päällikön suuremmalla nerolla ja paremmalla
  onnella, kuin minä. Vilpittömässä ahkeroitsemisessa velvollisuuksiani
  täyttääkseni toivon kuitenkin voivani teidän kanssanne kilpailla.
  Sallitteko, herra kreivi, että ajutanttini kautta sanon jäähyväiseni
  niille uskollisille, jotka eivät minun päällikkönä ollessani koskaan
  ole epäilleet vertansa vuodattaa, vaikk'ei onni ole vastannut heidän
  miehuuteensa ja vaivoihinsa?"
  "Kuten tahdotte, herra kenraali!" sanoi Kamenski. "Te voitte vielä
  käskeä, kunnes olette lukenut nämät minun käsky- ja virkakirjani". Hän
  otti esiin muutamia papereja.
  Nämät pikaisesti luettuansa antoi Rajevski ne takaisin ja sanoi:
  "asemamme oli vaarallisempi, kuin luulisittekaan, herra kreivi. Meitä
  sulkee toisella puolella voimakas vihollinen ja toisella ne laveat
  vedet, jotka kaikin paikoin levenevät täällä keski-Suomessa. Vedet ovat
  täynnä sissejä ja asukkaiden mielenlaatu on mitä vihollisinta olla
  saattaa. Jos ei teillä ole suuria apujoukkoja, pelkään, että teidän on
  peräytyminen Tampereen kautta, josta juuri äsken keskustelimme".
  "Ei mitäkään peräytymistä!" vastasi Kamenski. "Ell'emme muulla tavalla
  pääse eteenpäin, niin käytämme kavaluutta. Eteenpäin pitää
  sotajoukkojen menemän, muuten olen minä heidät opettava", -- hän
  heilutti kättänsä -- "eteenpäin, muuten putsikkaa! Paitse sitä on
  ruhtinas Dolgoruki 10,000 miehen ja riittäväin varojen kanssa tulossa.
  Hän on täällä parin tunnin perästä".
  "Oi, se on hyvä", virkkoi Rajevski. "Jos hän olisi tullut päivää ennen,
  herra kreivi, olisi hän löytänyt minut päälle käymässä tämän
  peräysmatkan siasta".
  "Tahdotteko esittää läsnä-olevat upsierit, herra kenraali?" keskeytti
  kreivi Kamenski.
  Kenraali noudatti kreivin käskyä suurella mielenmaltilla. Upsierit
  näyttivät erinkaltaisia mielenliikuntoja, mutta useimmat eivät voineet
  salata kaipaustaan ja suruaan.
  Kiitettyänsä kaikki läsnä-olevaiset sanoi Rajevski Nefnef'ille: "viekää
  minut korttieriinne ja antakaa minun levähtää pari tuntia. Minä lähden
  sitte kohta Pietariin".
  Kyynel välkkyi kenraalin silmässä, kun hän kumartaen otti jäähyväiset
  upsiereiltaan ja meni huoneesta.
  Sill'aikaa oli joukko kaupungin asujamia sekä useampia talonpoikia
  likiseuduilta kokountunut torille katselemaan Venäläisten koreita
  kenraaleja. Pian tuli yleisesti tutuksi, että uusi kenraali oli tullut
  päälliköksi ja että paljo apujoukkoja oli tulossa.
  Kaupungin viskaali, joka oli kutsuttu uuden kenraalin luokse, tuli pian
  ulos ja käski kaupunkilaisten ja talonpoikain kohta jättää Venäläisten
  upsiereille kaikki veneet ja alukset. Talonpojat olivat tuskin kuulleet
  hänen sanansa, kun jo kiiruhtivat rantaan, jossa heidän veneensä
  olivat, ja ennenkuin mitään vielä oli ehditty ruveta tekemään heitä
  estääkseen, olivat he lykänneet veneet ulos. Nopeasti soutaen
  kiiruhtivat talonpojat pitkän sillan alitse koskelle, ja vaikka se
  tottumattomista katsojista näytti vaaralliselta, lensivät tottuneet
  koskenlaskijat pian pois vaahtoavain pyörteiden sekaan ja olivat nyt
  Pyhäjärven lavealla vedenpinnalla, jossa heitä ei enään ollut
  mahdollista kiinni saada.
  Ainoastaan yksi talonpoika vähäisessä veneessä koki päästä pakoon
  vastaiseen suuntaan, Näsijärvelle. Hän sousi kiivaimmalla ahkeruudella.