Paavo Nissinen: Kuvaelmia viimeisestä Suomen sodasta - 1

PAAVO NISSINEN
Kuvaelmia viimeisestä Suomen sodasta

Kirj.
GUSTAF HENRIK MELLIN

Suomentanut Antti Jalava

G. L. Söderström, Porvoo, 1879.

SISÄLLYS:
Alkulause
I. Tappelu Lapualla
II. Liuhtarin palo
III. Maatalo Kurussa
IV. Tampere
V. Paavon kotitalo
VI. Erämaa
VII. Iinsalmen tappelu


Alkulause.

Kaksi Suomen urhoollisen armeijan loistavimmista tappeluista ynnä
muutamat kohtaukset Tampereella ovat antaneet aihetta tähän pieneen
kertomukseen. Se perustuu siis todenperäisiin tapauksiin, jotka ehkä
monelle ovat tutut. Vaanjunkkari Roth'in ja vältvääpeli Spof'in, niiden
rohkeain sissein, yritys katkaista kenraali Rajevskin koko sotajoukko
on vähän tunnettu, vaikka toinen heistä vielä lienee elossa
kotipaikassansa. [Kirjoitettu viidettäkymmentä vuotta takaperin.
Suoment. muist.] Ulkomaan sanomalehdet siltä ajalta sisälsivät tosin
Pietarista sen tiedon, että "kenraali Rutt ja amiraali Spuff", joka
muka oli laivaston päällikkönä Suomen sisävesillä, olivat piirittäneet
Rajevskin, mutta asian todenmukainen laita on tässä kerrottu. Evesti
Gek, joka itse on kirjoittanut elämäkertansa, on siinä perheensä
onnettomista kohtaloista sodan aikana ilmoittanut muutamia seikkoja,
joita myöskin on käytetty.

Somap' on sotahan kuolla,
Kaunis miekan kalskehesen.
Kalevala xxxvi: 31, 32.


I.
Tappelu Lapualla.

Lapuan kylän edustalla oli kenraali Rajevski asettanut sotajoukkonsa
edulliseen asentoon. Hevosen selässä, upsieriensa keskellä, katseli hän
muutamalta kylän vieressä olevalta mäeltä asemataan; hänen sydämensä
sykki levottomasti, sillä syvät huolet raskauttivat hänen mieltänsä.
Silmäillessään sotilaitansa ei häntä enää kohdannut heidän raikkaat
hurranhuutonsa, osoitukset voiton ilosta ja miehuudesta. Kääriytyneinä
ryysyihin lepäsivät he, kivärit vieressänsä, laihoina ja nääntyneinä
tanterella.
Kääntäessään silmänsä muutamaa loivaa mäkeä kohti, jota pitkin tie
metsäkunnailta päin johdatti alas kylään, katseli kenraali, syvästi
miettien, synkkää metsää, jonka etäisessä sisässä kahakka, ankara kuin
ainakin tällä sotaretkellä, riehui. Eräs ajutantti oli ilmoittanut
hänelle, että etujoukko pakoitettiin takaisin päin. Hän päätti
sentähden pitää tappelua Lapuan viljavassa laaksossa, jossa hänellä oli
tilaisuus paraimmalla tavalla käyttää suurta joukkoansa.
Oli Heinäkuun 14 päivä 1808, ja viljapellot, joita ratsuväki osaksi oli
tallannut, seisoivat leikkaamatta. Rajevski oli asettanut vasemman
sivujoukkonsa niihin avaroihin ruispeltoihin, jotka olivat läheisen
Isokylän edessä, jonka lävitse tie hänen asemansa takapuolelta meni
Uuden Kaarlepyyn kautta Vaasaan. Yksi patteri puolusti tätä sivujoukkoa
ja suojeli tietä. Oikea sivujoukko seisoi Liuhtarin kylässä Salmin tien
vieressä. Tässä kylässä lepäsivät Venäläisten haavoitetut ja sairaat,
ja takapuolelle kylää, joka oli likinnä niitä kunnaita, joilta
Suomalaisia odotettiin, oli kiireimmittäin tehty tie muutamien
suopeltojen ylitse. Pääjoukkonsa oli Rajevski koonnut Lapuan kylän
edustalle, jossa tykistö monilukuisen ratsuväen suojassa puolusti
Kauhavan mäkilöiltä tulevaa tietä.
Kaksi kasakkia toi nyt Venäläisten päällikölle nuoren suomalaisen
talonpojan, jonka he olivat ottaneet vangiksi metsässä. Tämä oli
kookas, solakka ja hyvin vaatetettu mies oikeassa Suomen
kansallispuvussa. Hänen päässänsä oli pikkuinen lakki, tehty kuudesta
kolmikulmaisesta verkapalasta. Sininen takki ja sen yli mekko olivat
keltaisella vyöllä kiinnitetyt hänen vartalonsa ympäri, niin että hänen
kaulansa ja leveä rintansa olivat paljastettuna. Jalassa oli hänellä
pieksut. Vaikka hänen kätensä olivat sidotut kiinni selän taa, säihkyi
hänen sinisissä silmissänsä tuima ynseys, kun hän seisoi kenraalin
edessä.
Muuan ajutantti rupesi Suomen kielellä tutkimaan vankia; toinen
kasakeista otti hänen jahtilaukkunsa ja antoi sen kenraalille. Laukussa
löytyi yksi kirje ja vähän ruoka-aineita. Eräs toinen ajutantti aukaisi
kirjeen ja ilmoitti kenraalille, että sen oli kirjoittanut eräs
upsierin rouva miehellensä, majuri Gek'ille Porin rykmentissä, ja että
kirje sisälsi ainoastaan tietoja perheellisista seikoista.
Tutkittaessaan vastasi talonpoika lyhyesti ja jäykästi:
"Nimeni on Paavo Nissinen".
"Kotoisin Kurun kappelista".
"Vien kirjettä upsieri Gek'ille hänen vaimoltansa".
"Läksin toispäivänä aamulla Kurusta".
"Suomalaista sotaväkeä ei ole niillä paikkakunnilla".
"Venäläisten päällikön nimi Tampereella on von Möller".
"Rouva Gek asuu miehensä virkatalossa Kurussa".
"Hänellä on kolme lasta, tyttäriä: nuorin kymmenen vuoden vanha".
"Tahdoin tiedustella, kuinka hänen miehensä jaksaa".
"Hän piti tavattaman Uuden-Kaarlepyyn seuduilla".
Ajutantti selitti talonpojan vastaukset, mutta sanoi myöskin
pelkäävänsä hänen olevan vakojan. Ainakin saattoi hän viedä Suomen
armeijalle tietoja Venäläisten asemasta. Hän oli ollut aseisin puettu,
mutta kätkenyt pyssynsä kasakkien päälle-karatessa. Puukkonsa olivat
hänellä vielä jälellä tupessa, joka riippui hänen vyöstänsä.
Kenraali mietti hetken aikaa; sen perästä käski hän viedä talonpojan
Liuhtarin kylään vartioittavaksi, Kasakit veivät vangin paikalla pois.
Vietäessään lausui hän:
"Ei itku hädästä päästä,
Parku pitkistä pahoista".
Ajutantti käänsi sananlaskun kenraalille, joka sen jälkeen taas rupesi
asematansa tarkastelemaan. Kaksi kasakkia tuli täydessä laukassa
metsäkunnaalta. He viipyivät ainoastaan silmänräpäyksen etuvartijain
luona; sen perästä lensivät he kummulle, jossa kenraali istui. Toinen
otti lakin päästänsä ja veti siitä esiin paperilipun, jonka ajutantti
antoi kenraalille. Rajevski luki sen tarkkuudella. "Käske Kullneff'in
kiiruusti oikean sivujoukon kanssa vetäytyä Liuhtariin päin", sanoi hän
ajutantille. Tämä viittasi kasakeille, jotka nyt seurasivat häntä
kunnaita kohden.
"Demidoff'in rykmentti lähtee vasemmalle sivulle vuorottamaan
Kullneff'in jääkäreitä", pitkitti kenraali kahdelle toiselle
ajutantille; "toinen pataljona Grodnon rykmenttiä ja ensimmäinen
Volhynian pataljona oikean sivun vuorottamiseksi! Kosatschkofski
molempain pataljonain päälliköksi"!
Ajutantit nelistivät pois ja hetken kuluttua kuului rummun pärinä
molemmissa sivujoukoissa. Väsyneet sotamiehet nousivat ylös
tottelevaisesti, asettuivat komentosanain mukaan ja pian marssi kaksi
parvea, ylös kummaltakin sivulta, ylös kunnaita kohti, jossa katosivat
honkain joukkoon.
Nyt havaittiin liikunto oikeassa sivujoukossa, Salmin tiellä. Kenraali
käänsi silmänsä sinnepäin. Se oli venäläinen kurieri. "Vihdoin
viimeinkin!" huusi Rajevski nähdessänsä hänet. "Keisari muistaa meitä!
saamme apua!" ja tätä sanoessaan syttyi kipinä toivoa ja iloa hänen
kolkossa silmässänsä.
Kurieri tuli kenraalin luokse ja antoi hänelle kirjeensä. Vaihtelevia
mielenliikuntoja havaittiin korkean soturin kasvoilla, kun hän luki
papereja. Viimein lausui hän: "Hyvät herrat! Hänen Majesteettinsa
Keisari lähettää tervehdyksensä uskollisilleen. Hän muistaa meitä ja on
lähettänyt meille sekä apuväkeä että ruokavaroja. Paitse sitä tulee
ruhtinas Dolgoruki, Keisarin nuoruuden ystävä, ottamaan osaa
tappeluihimme ja kunniaamme. Ilmoittakaa tämä sotamiehillemme ja
sanokaa myöskin heille toivoni olevan, että Keisarin ystävä on löytävä
meidät sankareina voitettuin vihollisten ja voitonmerkkien keskellä".
Yleinen ihastus oli upsieriston vastaus kenraalin sanoille ja
keisarillinen tervehdys levisi pitkin rivejä, joissa se otettiin
vastaan hurranhuudoilla. Uusi elo heräsi sotureissa ja ilon tunne
pujahti ikäänkuin outo ja tottumaton vieras heidän villien rintainsa
lävitse. Puutteet ja tappiot unhotettiin hetkeksi ja odotetut vaarat
näkyivät heistä iloisilta leikeiltä. He toivoivat yltäkylläisyyttä ja
hyviä päiviä, joita heidän jo kauan oli täytynyt kaivata, ja tämä
innostutti heitä kaikkia.
Mutta ainoastaan hetkeksi saivat Venäläiset antautua näille iloisille
toiveille. Kivärinlaukauksia kuului metsästä, eikä kauan viipynyt,
ennenkuin sekava joukko venäläistä jalkaväkeä tuli näkyviin ylimpänä
mäellä metsän rinteessä. Molemmin puolin tietä rupesi äkkiä levenemään
vaalean sinisiä savupilviä honkatyvien välissä. Niissä havaittiin tulen
leimauksia. Venäläisiä jääkäreitä näkyi vähäisissä parvissa pitkin
metsän rinnettä. Kivärinlaukausten seassa kuului hurranhuutoja.
Ja alas mäeltä pakenivat Venäläisten joukot yhä enemmin harveten.
Maantieltä kuului tykkien järeät pamaukset. Silloin tulivat hätärummut
liikkeelle pitkin Venäläisten rivejä. Sotamiehet asettuivat joukkoihin.
Sytyttimet viritettiin pattereissa. Metsän rinteessä, jonka Venäläiset
olivat jättäneet, näkyi samassa pitkä jono jääkäreitä, jotka
viheriöistä takeistaan tunnettiin olevan nuot peljätyt ja peljättävät
Savolaiset. He seisahtivat, ikäänkuin silmäilläksensä tappelutannerta
ja hengähtääksensä.
Rajevski, joka vielä kerran oli tarkannut asemaansa ja vihollisen
rivejä, huomasi samassa erään ratsastajan, joka, peitettynä tomulla ja
mustununna ruudinsavusta, vaahtavalla hevosellaan riensi alas mäeltä ja
läheni kenraalia. Tämä kohotti kätensä ystävällisesti häntä vastaan.
"Kullneff"! huusi hän, "teillä on taas ollut kuuma päivä. Kello oli jo
neljä ja te olette ollut tulessa kello seitsemästä aamulla. Terve
tultuanne, terveenä ja eheänä"!
Kullneff koski kädellänsä lakkiaan ja vastasi: "Niin, mutta jano
minulla on, niin että kieleni on kuuma kuin ryykkirauta. Saakelin
Savolaiset! Se on majuri Tujulin, joka johdattaa heidän
tarkk'ampujiansa. Ja heidän jälissään tulee koko Suomen armeija.
Adlercreutz on tullut Kauhavan joen yli ja hänen prikaatinsa astuvat
pitkin isoa maantietä".
Rajevski viittasi ajutanteille ja yksi heistä antoi Kullneff'ille
pullon. "Ah"! huusi hän, hajusta tunnettuansa, että se oli rommia. Hän
nosti pullon huulillensa ja nielaisi muutamia aika lotkauksia
virkistysjuomasta. "Saakelin Savolaiset"! pitkitti hän, eroitettuaan
huulensa pullosta.
"Jos Adlercreutz on lähellä, niin on hyvä", sanoi kenraali. "Hän on
urhoollinen sotija, sitä ei kukaan voi kieltää, mutta kun vaan kerran
saamme hänet tuleen, niin että hän oikein innostuu, unhottaa hän kaikki
määräyksensä ja antaa väkensä mennä mihinkä se tahtoo ja tehdä mitä se
taitaa. Mitkä prikaatit hänellä ovat myötänsä?"
"Kaikki neljä!" vastasi Kullneff. "Minä luulen että hänellä tällä
kertaa on enemmän kuin puoli siitä luvusta, mikä meillä on. Sekä Döbeln
että Gripenberg ovat kanssa."
"Döbeln myös! Ja meillä ei ole täyttä kahta sen vertaa väkeä kuin
heillä! Voi vaivaisia, nääntyneitä sotureitani! Suomalaiset tappelevat
kuin hurjat. Montako tykkiä heillä on?"
"Kumminkin kaksitoista, kentiesi kuusitoistakin. Tavallisuutta myöten
on tykistö knljetettu maantiellä, jalkaväen marssiessa molemmilla
puolilla. Ratsuväkeä heillä on aivan vähän. Aamulla kohtasin yhden
tiraljöri-jonon Karjalan jääkäreitä, joita pakoitin takaisin, kunnes
Savon molemmat pataljonat tulivat heille avuksi. Nuot riivatun
Savolaiset karkasivat hurraa huutaen päällemme ja varsin mahdotonta oli
saada meidän vaivaisia raukkojamme seisomaan heidän pitkiä
pajunettejansa vastaan. Minulta meni paljon väkeä hukkaan".
"Te olette urhoollisin ja valppain meistä kaikista, Kullneff! Kun te
pakenette, tiedämme olleen mahdottoman kenellekään muulle tehdä
vastarintaa. Ehkä nyt tahdotte vähäisen levähtää tuolla kylässä,
tappelun alkaessa. Kun kutsun teitä, pitäkää itsenne valmiina parin
ratsasjoukon kanssa ryntäämään vihollisen sivuun".
Kullneff nosti lakkiansa ja käänsi hevosensa, ratsastaakseen
Liuhtariin. Hänen piti antaman pullo ajutantille, mutta hän nosti sen
vielä kerran huulillensa ja näkyi vaan vastahakoisesti siitä eriävän.
Vihdoin, kun pullo jo melkein tyhjänä oli omistajansa kädessä, kannusti
hän ratsuansa ja katosi kylään.
Sill'aikaa oli Suomalaisten tykistö tullut kunnaalle ja rupesi
varovasti liikkumaan siitä alas. Jääkäri-jonot metsän rinteessä
tihenivät ja lähestyivät myöskin laaksoa. Molempain rivien välissä
liikkui vähäisiä kasakkiparvia. Niin pian kuin he tulivat liian likelle
Suomalaisten jääkärejä, lähettivät nämät muutamia laukauksia, jotka
aina vähensivät kasakkien lukua.
Viimein oli Suomalaisten tykistö ehtinyt alas kunnaalta. Se rupesi
kohta lähettämään laukauksia, joihin vastattiin Venäläisten patterista
Lapuan edustalla. Venäläisten etujoukot vetäytyivät riviinsä ja
kivärituli taukosi. Molemmat sotajoukot seisoivat vastatuksin,
katsellen tykistön ampumista.
"Tämä ei ikänä kestä kauan", sanoi Rajevski eräälle ajutantille.
"Adlercreutz valloittaa pian Liuhtarin, joka on häntä likinnä.
Ratsastakaa sinne ja käskekää Kullneff'in valmistautua ankaraan
ryntäykseen. Käskekää myöskin Petrov'in rykmenttiä varajoukosta
lähtemään hänen avuksensa".
"Kenraalini", sanoi muuan toinen ajutantti, tarjotessansa Rajevskille
pitkäsilmän ja osoittaen kädellänsä kunnasta, "te olette toivonut nähdä
Adlercreutz'ia. Se on hän, tuo lyhyenjäntterä mies, ympyräisillä ja
iloisilla kasvoilla, joka istuu kailovan ratsun selässä oikealla
puolella savupilviä".
Rajevskin katsanto ilahtui ja suurella uteliaisuudella nosti hän
kiikarin silmällensä. Hetken kuluttua lausui hän: "minä luulen, että se
on Döbeln, tuo mies, jolla on musta vanne otsan ympäri, hän on
peloittavin kaikista vihollisistamme. Hän ja Adlercreutz puhuvat
keskenänsä. Siitä syntyy varmaan joku rohkea liikunto. Jos Adlercreutz
olisi ollut yksinänsä, olisimme jo aikaa sitten olleet täydessä
tappelussa. Ah! katsos tuota! Döbeln järjestää väkensä umpijoukkoon.
Lempo vieköön! Hän tekee rynnäkön patteriamme vastaan. Käskekää
rakuunarykmentin asettua riviin ja rynnätä hänen päällensä sivulta,
niin pian kuin hän tulee niin liki patteria, että sen tykit ulottuvat
häneen".
"Porilaisilla on sotainen ryhti, sitä ei kukaan voi kieltää", virkkoi
eräs ajutantti, joka myöskin pitkäsilmällä oli katsellut umpijoukkoa.
"Majuri Gek on päällikkönä ensimmäisessä eli Ruoveden komppaniassa".
"Hän, jonka piti saaman kirje vaimoltansa tuon suomalaisen talonpojan
kautta?"
"Juuri hän".
"Kuinka hänet tunnette, hyvä Nefnef?"
"Kulkeissamme Tampereen lävitse näin siellä hänen vaimonsa ja
tyttärensä. Silloin kuulin myöskin niin paljon hänestä puhuttavan, että
olen kysynyt jääkäreiltämme, kuka hän on. Te hyvin tiedätte, että
olletikin jalkaväki tuntee toinen toisensa".
Döbeln'in prikaati tuli nyt alas kunnaalta ja seisahtui Suomalaisten
tykistön eteen, joka samassa vaikeni. Neljäs prikaati Cronstedt'in
komennolla liittyi myöskin joukkoon ja tuli alas tielle. Mutta siitä
oli tällä erällä poissa Savon jääkärit, jotka nyt seisoivat
varajoukkona metsän rinnassa, vaikka heidän toivonsa oli vielä päästä
tappeluun ennen sen loppua.
Cronstedt'in priikaati rupesi liikkumaan. Ensiksi marssivat Karjalan
jääkärit jonossa molemmin puolin tietä. He lähenivät juoksujalassa
Venäläisten kartessi-tulen lävitse. Tappelu tuli ankaraksi ja jok'ainoa
Karjalan luoti harvensi vihollisen tykkiväkeä. Sev'in jalkarykmentti
läheni nyt vaihettaaksensa laukauksia jääkärien kanssa, ja joukko
rakuunia karkasi täydessä laukassa Savolaisia vastaan, jotka, kuten jo
sanottiin, varaväkenä seisoivat metsän rinnassa ja nyt ojennetuilla
pajuneteilla ottivat ryntääjiä vastaan. Mutta turhaan rakuunat
liikuttivat raskaita sapeleitaan. Yksi laukaus Karjalan jääkärien
kiväreistä kohtasi heidän sivuansa ja pellon sarka, jossa Tuoni tällä
kertaa teki runsaan niitoksen, peittyi kaatuneilla ja haavoitetuilla,
hevosilla ja miehillä. Tiheä savupilvi peitti tämän osan
tappelutannerta.
Rajevski lähetti 24:nen jääkärirykmentin Vlastoff'in johdatuksella
auttamaan rakuunia. "Tuo on juuri Suomalaisten tapaista!" huusi hän.
"He ahdistavat keskijoukkoamme niin suurella rajuudella, että sen
kautta itse joutuvat turmioon. Nefnef, riennä vasemmalle sivulle! Anna
sen liikkua eteenpäin, niin joutuvat he kahden tulen keskelle!"
Ajutantti kiiruhti pois, mutta kohta sen perästä huomasi Rajevski
liikunnon, joka hämmästytti häntä. Kivärinlaukauksia kuului näet juuri
siltä taholta. Nyt havaittiin, ettei Döbeln, niinkuin ensin luultiin,
seurannutkaan Cronstedt'in prikaatia, vaan että hän oli eronnut sivulle
ja riento-askelin karannut Rajevskin vasemman sivujoukon päälle
Isokylän edessä. Täydessä laukassa riensivät urhoolliset Porilaiset
ruispellon lävitse. Heitä seurasi tykistönsä. Yksi komppania jääkäreitä
samosi edellä ja Venäläisten patteri ei ehtinyt laukaista enemmän kuin
kolme latinkia tykkiä kohden, kun jo jääkärit kaatoivat tykkimiehet
kumoon. Demidoff'in ja Azov'in rykmentit asettuivat järjestykseen itse
kylässä. Kenraali Demidoff ja Turtschaninoff ottivat komennon niiden
yli. Demidoff kiiruhti ojennetuilla pajuneteilla ryntääjiä vastaan;
Turtschaninoff asetti väkensä huoneisin molemmin puolin tietä. Mutta
Döbeln'iä ei mikään voinut hillitä. Majuri Gek Ruoveden komppanian
kanssa hyökkäsi ensiksi Demidoff'ia vastaan. Ainoastaan hetkeksi
pidätettiin he. Venäläisten rivit notkistuivat ja kun jälkimmäiset
Suomen komppaniat tulivat ensimmäisen avuksi, heitettiin Venäläiset
kumoon, yksi osa lävistettiin pajuneteilla, toinen taas pakeni täydessä
laukassa huoneisin, jossa heidän kumppaninsa, Azov'in sotamiehet,
ottivat heidät vastaan. Nyt alkoi vilkas ampuminen kaikista akkunoista
ja ovista, mutta Döbeln'in prikaatilla oli tärkeämpi määrä. Viipymättä
he heittäytyivät Demidoff'in rivien päälle, pitkin tietä, vaikka siellä
täällä mies kaatui heidän joukostansa ja kuolleena jäi lepäämään heidän
jalkainsa alle, taikka puolikuolleena vetäytyi ojaan.
Rajevski lähetti useampia ajutantteja käskyllä Perm'in rykmentille
kiiruhtamaan sinne varajoukosta. Mutta he tulivat myöhään. Ainoastaan
Nefnef, joka oli myötänsä temmannut osakunnan keisarin henkikasakkeja,
ennätti perille, kun prikaati jo lähestyi kylän loppupuolta. Hän
karkasi Porilaisten päälle, mutta nämät paikalla heittivät kasakit
kumoon. Kivärin laukaus toiselta komppanialta, joka kohta oli
heittäytynyt ensimmäiseen riviin, täydensi kasakkien häviötä. Yksi
luoti lävisti kaulan Nefnef'in hevoselta, niin että se kavahti pystyyn.
Väkevä käsi tarttui samassa Nefnef'in jalkaan ja heitti hänet ojaan.
Kaatuessaan kohtasi häntä voittajansa hymyilevä silmäys. Se oli Gek
itse. Kun Nefnef nousi ylös, käänsi eräs kapraali kivärinsä suun häntä
vastaan, mutta Gek puhutteli kapraalia, kivärin suu kohosi ja luoti
siitä lensi erään pakenevan kasakin pään läpi. Prikaati lähti kohta
eteenpäin.
Vasta silloin pysähtyi Döbeln, kun hän oli ehtinyt sillalle, joka oli
virran ylitse. Siihen asetettiin tykit ja pataljonat levisivät
molemmille puolille niiden suojelukseksi. Vilkas tykistöntuli alkoi
kohta sinnepäin rientävien joukkojen päälle.
Koska Rajevski nyt näki vasemman sivujoukkonsa voitetuksi ja myöskin
itsensä estetyksi Vaasaan menemästä, ei hänellä ollut muuta
pakopaikkaa, kuin Salmiin. Hänen synkkä silmänsä katsahti vielä kerran
savulta peitettyä tannerta, joka oli ikäänkuin kuolleilla kylvetty.
Kolkolla äänellä antoi hän käskynsä ajutanteille, sekaantuneet joukot
järjestyivät taas ja paluumatka alkoi. "Sano Kullneff'ille", lausui
hän, "että hän puolustaa Liuhtaria, niin kauan kuin mahdollista. Meidän
on tunkeminen lävitse, vaikka Adlercreutz oikeallakin sivulla olisi
estänyt meitä. Käske Kullneff'in sytyttää kylä tuleen. Se on ainoa
neuvo pelastuksekseemme".
Venäläisten tykistö kuormaston kanssa vetäytyi sillä tiellä, joka oli
tehty suopeltojen ylitse, Liuhtarin taakse. Jalkaväki seurasi perässä
tiheissä joukoissa. Cronstedt'in prikaati valloitti Lapuan kylän, niin
pian kuin Venäläisten tykistö oli siitä marssinut pois. Karjalan
jääkärit hyökkäsivät sen perään, mutta Grodnon ja Volhynian pataljonat,
jotka olivat Rajevskin jälkijoukkona, ottivat heitä urhoollisesti
vastaan. Vaikka jääkärit herkeämättä häiritsivät ja haavoittivat heitä,
marssivat he kuitenkin hyvässä järjestyksessä ja seisahtuivat
ainoastansa laukaistakseen kiväriänsä, joita marssiessaan olivat
ladanneet. Tie palavan Liuhtarin taakse oli pakenevien turvapaikka.
Siinä heitä vaan työläästi voitiin hätyyttää.
Onnellisesti päästyänsä suopellon taa sanoi Rajevski kenraali
Demidoff'ille: "Kiittäkäämme onneamme, että Adlercreutz tuli niin
innokkaaksi, että unhotti estää meitä tältäkin tieltä. -- Mutta
Tiistenjoen vuorensolassa tahdon häntä pidättää".


II.
Liuhtarin palo.

Liuhtarin kylä oli täynnä Venäläisten haavoitettuja. Tappelun riehuessa
Lapualla eneni heidän lukunsa runsaasti. He lepäsivät olkien päällä
kylän pirteissä, jotka asukkaat olivat jättäneet tyhjiksi. Epätoivo ja
tuska kuvautui nääntyneitten sotamiesten kasvoilla, sillä he kärsivät
kipua ei ainoastaan haavoistansa, vaan myöskin puutteesta ja näljästä.
Kylän etevin pirtti oli määrätty upsiereille. Suomalaisten pirtit ovat
varsin avarat ja puhtaat. Takka, jossa valkea palaa päreissä, on oven
sivulla. Uunin piipun siasta on seinissä reppäniä, noin neljä kyynärää
lattiasta. Katto ja seinien yläpuoli ovat savusta pikimustat, mutta
alapuoli on pesty valkoiseksi. Tämmöiset pirtit eivät siis suinkaan ole
niin huonoja, kuin luulisi. Mutta siinä huoneessa, jossa nyt
Venäläisten haavoitetut upsierit lepäsivät, oli suuri lohkare takasta
revitty alas; muuten niin valkoiset seinät olivat verellä tahratut.
Tähän pirttiin toi kaksi kasakkia vangitun Paavo Nissisen. Hän
seisahtui oven ääreen, sidotuin käsin, ja katseli sitä viheliäisyyttä,
joka oli hänen edessänsä. Vihan tunto vankeudestansa ja kansallisvaino
isänmaansa sortajia vastaan eivät vielä olleet sammuneet hänen
sydämessänsä, mutta yhtä suurella uteliaisuudella, kuin ylpeydellä
silmäili hän vaikeroitsevia vihollisia.
Eräs saksalainen jäsenlääkäri sitoi par'aikaa haavoitettuja. Hän oli
punaposkinen, lihava ukko rehellisellä katsannolla. Sidottuansa
muutaman kasakki-upsierin haavan, meni hän Paavon luokse ja kysyi,
oliko hän haavoitettu. Paavo ei ymmärtänyt sanaakaan hänen
kysymyksestänsä, mutta toinen kasakeista, jotka olivat vartijoina,
ilmoitti, että hän oli vanki. Tohtori viittasi Paavoa istumaan rahin
päähän oven sivulla. Äänettä vanki teki lääkärin käskyn jälkeen.
Kauan ei viipynyt, ennenkuin ovi taas aukeni ja eräs sotilas astui
sisään. Se oli Kullneff. Hän tervehti ystävällisellä nyykäyksellä
lääkäriä ja katseli ympärillensä. Ne, joilla vielä oli tajua tuntea
häntä, kohtasivat hänen silmäystänsä hyväntahtoisella hymyllä, mutta
toiset myrisivät kamalilla hourauksilla raakoja sanoja hampaittensa
välissä. Kullneff ei ollut tottumaton tämmöiseen näkyyn, vaan kääriytyi
huolettomasti takkiinsa ja rupesi levolle haavoitettujen viereen.
"Tohtori", sanoi hän samassa, "antakaa minullekin rohtoja! Mutta jos
eivät ne ole hyvän makuisia, heitän ne takaisin vasten kasvojanne".
"Oletteko haavoitettu" kysyi tohtori ihmetellen.
"Noh, sepä on hauska nähdä. Eihän se vaan liene pajunetin pistämä
haava, sillä nuot riivatun Suomalaiset käyttävät pajunettiansa niin
kelvottomasti, että harvoin päästävät vaivaisia sotamiehiämme hengissä
pois. Suomalaiset ovat raakaa kansaa, joille ei ole siitä kyllä, että
haavoittavat vihollisiansa ja ottavat heiltä aseet pois. He käyvät aina
hengenkin perään. Sentähden saammekin alituisesti enemmän kuolleita,
kuin haavoitettuja".
"Mitä pakisette, tohtori?" huusi Kullneff. "Minä käyn kyllä vapaana,
aina siitä asti kuin Adlercreutz Siikajoella kielsi väkeänsä minua
ampumasta. Suomalaiset tuntevat minut hyvin ja minä tiedän aivan
varmaan, ett'ei yksikään heistä lähetä laukausta päälleni. Minä en
tarvitse mitään Riian palsamia, tohtori! Mutta vähän karvasta
sisällisesti, ymmärrättekö?"
"Vai niin, evesti Kullneff!" sanoi tohtori. "Tässä saatte pulloni.
Mutta jos jätätte vähän jälelle, kiitän teitä."
Kullneff otti vastaan tarjotun pullon, joi siitä aika ryypyn ja
viittasi eräälle kasakille, joka heitti viitan hänen päällensä. Sen
perästä nukkui hän aivan levollisesti kärsiväin ja kuolevain
kumppaniensa keskelle.
Paavo oli hiljaisella tarkkuudella katsellut tätä kohtausta, joka
hänestä oli niin eriskummainen. Hän vetäytyi nurkkaan, johon tohtori
oli käskenyt häntä, ja salasi sidotut kätensä selkänsä taa. Vaikka hän
istui liikkumatonna, ilmoittivat kuitenkin hänen vilkkaat silmäyksensä,
että hänessä liikkui levottomia mietteitä ja rohkeita tuumia. Molemmat
kasakit, jotka niinkuin kaksi uskollista koiraa seisoivat oven
pielessä, eivät jättäneet häntä silmänräpäystäkään näkyvistä.
Pari tuntia kului, joll'aikaa tappelu riehui ulkopuolella kylää.
Kivärien ja tykkien jyrinä ei kuitenkaan mitään vaikuttanut sotaan
tottuneisin upsiereihin ja heidän lääkäriinsä. Mutta jokaiselta uudelta
haavoitetulta, joka verisenä kannettiin pirttiin ja jätettiin
tohtorille, kysyttiin, mitenkä tappelu muodostui. Kaikki kuului alussa
hyvältä. Mutta viimein kannettiin ajutantti Nefnef sisään. Hän toi sen
sanoman, että Venäläisten vasen sivujoukko oli ympäri piiritetty ja
voitto sentähden vihollisilla.
Tämän kuultuansa hyppäsi Kullneff ylös, pudisti ja ojenteli itseänsä,
kirosi muutamat kerrat ja kysyi sitte Nefnef'iltä, oliko totta, mitä
hän puhui. Tämä kertoi nyt juurta jaksain Döbeln'in liikkeestä.
Kertoessansa veti hän takin päältänsä ja antoi lääkärin tutkia niitä
loukkaamia, jotka hän oli saanut hevosen selästä pudotessaan.
Kuultuansa tämän kertomuksen syöksi Kullneff ulos ja käski kasakkeja
seuraamaan itseänsä.
Paavo liikahti väkevästi, nähdessään vartijain menevän pois, mutta hän
pidättyi kohta ja loi silmänsä Nefnef'iin. Tämän sisässä näkyi vielä
kiehuvan harmi ja viha turhasta rynnäköstänsä Porilaisia vastaan. Hänen
loukkaamansa eivät olleet vaarallisia, jonka vuoksi hän heittäytyi alas
Kullneff'in sialle vähän levähtääksensä, ennenkuin seurasi pakenevaa
sotajoukkoa, jonka hän tiesi tulevan noutamaan haavoitettuja, ennenkuin
se lähti tappelutanterelta.
Mutta samassa huomasi Nefnef Paavon. Hän katseli häntä tarkkuudella,
hyökkäsi sitte ylös ja tarttui hänen kaulukseensa. "Mitäs täällä
tahdot?" kysyi hän suomen kielellä.
Äänettä näytti Paavo sidotut kätensä.
"Tämä on erhetys", huusi Nefnef. "Hän pitää vietämän toiseen pirttiin,
siihen, jossa vangit ovat. Kuka on hänet tänne tuonut? Mutta odota,
luulen tuntevani miehen. Kuule, talonpoika, etkös ole Tampereelta
kotoisin?"
"Kurun kappelista", vastasi talonpoika.
"Minä näin sinut rouva Gek'in luona", pitkitti Nefnef. "Sinä palvelet
häntä!"
"En, herra", sanoi Paavo. "Minä en palvele ketään muuta, kuin Jumalaa
ja kuningasta".
"Oletko talon omistaja?"
"Olen".
"Sinä tulit rouvan hevosten kanssa, kun hän ja hänen tyttärensä
pakenivat Kuruun?"
"Omien hevosteni kanssa".
"Vai niin! Olet siis varakas talonpoika. Missä talosi on?"
"Kurussa".
"Sen olen kuullut. Mutta onko se järven rannalla, vai liki Gek'in
virkataloa?"
"Vankaveden rannalla, majuri Gek'in ja vältvääpeli Roth'in virkatalojen
välillä".
"Mitä tietä veit naisväen, kun he Tampereelta pakenivat?"
"Erästä metsätietä".
"Sinä tiedät siis semmoisen. Hyvä! Yksinänsäkö naiset ovat talossa?"
"Majuri Gek'in veli on siellä myös".
"Hyvä! Sinä jäät tähän, siksi kuin tarvitsen sinua. Sinä tulet
oppaakseni, ja ensimmäinen niskoitteleminen tai petollisuus, jota
osoitat minua vastaan, saattaa luodin kallosi lävitse."
Tämän sanottuaan veti Nefnef taskustansa terserolin ja piti sitä Paavon
otsaa vastaan; mutta tämä katseli huolettomasti uhkaavaa Venäläistä.
Nefnef pisti aseen takaisin taskuun ja käski Paavon taas istua
nurkkaan. Hän totteli sanaakaan hiiskumatta, ja Nefnef heittäytyi
jälleen olkivuoteelle. Mutta tarkempi katselija olisi helposti
huomannut, että talonpoika, vaikka hän näkyi istuvan alallansa, oli
täydessä toimessa sidottujen käsiensä kanssa selän takana.
Kauan ei viipynyt, ennenkuin tappelun etäisempään meteliin pirtin
ulkopuolella rupesi sekautumaan erinomainen humina ja rätinä,
joka kuului likemmältä. Paavo kuunteli sitä tarkkuudella. Muut