Paavo Nissinen: Kuvaelmia viimeisestä Suomen sodasta - 2

läsnä-olevaiset eivät näkyneet huomaavan sitä. Viimein nousi Nefnef
ylös ja katseli ympärillensä. Myöskin tohtoria häiritsi se hänen
toimissaan haavoitettujen kanssa. "Mikä eriskummainen melske tämä on,
herra majuri?" sanoi hän lopuksi. "Kuuluu ikäänkuin valkea olisi
valloillaan".
"Niin", vastasi Nefnef nauraen. "Kenraali on varmaankin käskenyt
sytyttää kylä tuleen, suojellakseen paluumatkaansa".
"Mutta, hyvä Jumala", huusi lääkäri, "kuka korjaa haavoitetut?"
"Katsokaamme perään", sanoi Nefnef ja aukasi oven. Punainen valkean
loisto välähti samassa pirtin sisään ja useampia huoneita nähtiin
ilmiliekissä. "Istu alallasi, talonpoika!" jatkoi Nefnef,
silmäillessään levotonta Paavoa. "Jos liikahdat paikaltasi, ennenkuin
annan sinulle luvan, saat luodin otsasi läpi. Sinun pitää auttaman
meitä haavoitettuja pois viemään".
Nefnef meni ulos ja sulki oven perästänsä, mutta haavoitettujen
Venäläisten seassa nousi hurja liikunto. Ne, jotka jaksoivat, nousivat
ylös ja raappivat kokoon kapineitansa. Enemmin haavoitetut
vaikeroitsivat kovin ja tunnottomat sairaat pitkittivät hourauksiansa.
Tohtori otti takin yllensä ja valmistautui sairaitansa seuraamaan. Hän
näytti niille, jotka voivat käydä, mitenkä heidän piti käyttämän
kiväriänsä sauvojen asemesta ja nojautumaan kasakkikeihäitä vastaan.
Kaksi kuolevaa nostettiin paarille, jotka pikimmittäin oli tehty
aseista ja vaatekappaleista.
Lopuksi tuli Nefnef takaisin suurella kiiruulla. "Joutukaa!" huusi hän,
"meillä ei ole mitään miehiä avuksemme. Meidän täytyy itse pelastaa
itsemme, miten parhaiten taidamme. Talonpoika, ota tuo upsieri selkääsi
ja seuraa meitä nopeasti!"
Paavo totteli kohta ja nosti Venäläisen selkäänsä. "Mitä!" sanoi
Nefnef, "kuka on aukaissut siteesi? Onko tohtori sen tehnyt?" Mutta hän
ei saanut mitään vastausta, vaan viheliäinen joukko raajarikkoja,
haavoitettuja ja kuolevia tunki ulos ovesta. Kurjimmat jätettiin,
heidän parkunastaan huolimatta.
Koko kylä seisoi jo ilmitulessa. Tiellä, leimuavien huoneitten välillä,
juoksi, ryömi ja makasi haavoitettuja Venäläisiä, jotka tuskallisesti
parkuivat apua. Moni sitomus aukeni onnettomien ponnistuksista, moni
väsynyt raukka vaipui alas ja tukehtui savusta, mutta vielä useammat,
joitten valitukset osoittivat heidän kipuansa, jäivät huoneisin ja
paloivat sinne.
Nefnef tuli haavoitettujen upsierien ja lääkärin kanssa ulos tielle,
mutta täällä piiritti heitä liekki joka haaralta. "Talonpoika! näytä
meille paras ja lyhyin tie täältä", huusi hän ja veti esiin
terserolinsa.
Paavo katseli hetken ympärillensä; sen perästä näytti hän kahden
palavan pirtin välissä jokseenkin leveän tien. "Tuossa käy tie metsää
kohti", sanoi hän. Kohta riensi kurja joukko sinnepäin. Nefnef viipyi
talonpojan kanssa viimeiseksi.
Mutta juuri kun nämät molemmat olivat ehtineet pirttien väliin, heitti
Paavo yhtäkkiä kuormansa maahan. Ennenkuin Nefnef tiesikään, lensi
terseroli liekkien sisään ja Paavon voimakkaat kädet tarttuivat häneen
kiinni.
"Herra, nyt olen minä käskijä!" sanoi Paavo. "Jos et nyt tottele minua,
heitän sinut tuleen. Missä ovat vangit, joista äsken puhuit? Seuraa
minua heti paikalla heidän pirttiinsä!"
"Se on jo ilmitulessa. Heitä ei enää voi pelastaa".
"Joudu sinne heti paikalla! Ja jos eivät he tule pelastetuiksi, niin
tiedä, herra, että sinunkin viimeinen hetkesi on läsnä".
Siitä rajuudesta, jolla Paavo piti hänestä kiinni, huomasi Nefnef,
ettei uhkaus ollut leikkiä. "He ovat tuossa tuvassa, jonka katto äsken
syttyi tuleen".
Paavo päästi vankinsa hetkeksi, ottaaksensa häneltä pois muut aseet,
jotka hän kaikki viskasi palamaan. Käsivoimassa tiesi hän olevansa
Venäläistä niin paljon vahvemman, ett'ei mitään vastustusta voinut edes
kysymykseenkään tulla. Molemmat kiirehtivät nyt mainittuun pirttiin.
Ovi havaittiin olevan ulkopuolelta niin suljettu, että melkein
mahdottomalta näytti sitä aukaista. Mutta Paavo käski Nefnef'in seisoa
alallansa ja siitä vakuutetuksi tullaksensa, sitoi hän vyöllään hänen
kätensä kiinni. Sen perästä riensi hän eräältä kaatuneelta Venäläiseltä
muutaman askelen päässä noutamaan sapelia. Tällä aseella kiskoi hän
oven auki. Paavo syöksi sisään. Siellä lepäsi useampia Suomen
talonpoikia, jotka Venäläisten tavan mukaan tällä sotaretkellä olivat
sidotut yhteen parittain, selät vastatuksin ja jalat kiinni köytetyt
suuriin, raskaisin puupölkkyihin. Iloinen hälinä keskeytti sen kolkon
hiljaisuuden, jolla talonpojat olivat odottaneet hirmuista loppuansa.
Köydet katkaistiin Venäläisen sapelilla. Ja sittekuin ensiksi
vapautetut olivat auttaneet muita, kiirehtivät kaikki ulos palavasta
pirtistä.
Valkea oli kuitenkin enentynyt kaikilla puolin kylää, niin että tulen
kekäleitä katoista lensi ympäri ja koko tie oli peitetty kipinöillä ja
kiehtovalla savulla. Niin pian kuin ensiksi ulos rientävät talonpojat
huomasivat Nefnef'in ulkopuolella, tarttuivat he häneen kiinni ja
tahtoivat vihoissansa heittää hänet tuleen. Mutta nuori Paavo tuli
samassa ja irtautti myöskin hänen sidotut kätensä. Paavon käskystä
ottivat talonpojat hänet väliinsä ja koska he paremmin kuin kukaan muu
tunsivat tiet kylässänsä, kiirehtivät he nyt siitä pakenemaan.
He juoksivat nopeasti palavien nurkkien välitse, jossa kurjain,
huoneisin suljettujen huudot kuoleman kamppauksissaan sekautuivat
liekkien rätinään. Mutta tässä ei ollut aikaa auttaa, jos rääkätyillä
talonpojilla olisikin ollut mieli tukahuttaa luonnollista
kostonhimoansa. Sydämeen juurtuneella mielikarvaudella seurasi vangittu
Nefnef voittajiansa. Ehdittyänsä ulkopuolelle kylää, seisahtuivat
talonpojat ja katsoivat takaisin palavia asuinpaikkojansa. Heidän
terävillä kasvoillansa havaittiin enemmän vihaa, kuin surua. He eivät
mielellään olisi ottaneet osaa siihen tuimaan taisteluun, joka riehui
heidän kotoseutunsa ympärillä, mutta Venäläisten väkivaltaisuus
pakoitti heitä siihen. He olivat lähettäneet vaimot, lapset ja
vanhukset sekä hevoset ja karjan metsän kaukaisimpiin lymypaikkoihin.
Venäläiset olivat kiduttamalla tahtoneet pakoittaa heitä tunnustamaan,
mihin olivat tavaransa kätkeneet, ja sentähden vangitsivat he heidät.
Mutta nyt, kun Paavo oli heidät pelastanut, ei heillä ollut halua
kauemmin viipyä, ja jos eivät mielineet tulla Venäläisten
piinattaviksi, eivät he myöskään kovin halukkaasti tahtoneet lähteä
Suomen armeijaa seuraamaan ja sen kuormastoa kuljettamaan koko
viisikymmentä peninkulmaa kodista, niinkuin usein tapahtui.
Talonpojat antoivat Paavolle kättä ja katosivat sen jälkeen nopeasti
metsään. Mutta Paavo päätti viedä Nefnef'in Suomen sotajoukkoon.
Molemmat menivät sentähden toiselle haaralle.
Liuhtarin kylän ja suopeltojen välillä kulki polku, jota myöten Paavo
tahtoi kiiruhtaa Lapualle, jossa Suomalaiset nyt olivat. Nefnef astui
äänetönnä hänen vieressänsä. Sillä tiellä, jonka Venäläiset olivat
tehneet suon ylitse, oli vilkas liike. Tiheissä parvissa, mutta
nopeilla askelilla kiiruhtivat Venäläisten joukot metsään päin.
Volhynian rykmentti, joka oli jälkijoukkona, oli kahakassa Porilaisten
kanssa, jotka nyt ajoivat takaa pakenevia. Nefnef katseli levottomin
silmin milloin maanmiehiänsä, milloin voimakasta kuljettajaansa.
Eräässä männikössä, jonka lävitse polku kulki, näkyi äkisti
vilahukselta muutamia Venäjän jääkäreitä. Paavo seisahtui heti, mutta
Nefnef huudahti kovin. Tämän kuulivat jääkärit. Paavo otti häntä
niskasta kiinni ja sanoi: "Herra, käänny kohta takaisin kanssani. Jos
kerran vielä äänen päästät, on henkesi loppunut!"
Mutta Nefnef teki vastustusta pidättääksensä Paavoa, kunnes jääkärit
ehtisivät perille. Koska Paavo huomasi, ettei hän niin pian voinut
vetää perässään vastahakoista vihollista, nosti hän väkevällä kädellä
hänet ylös maasta, katsoi häntä terävästi silmiin ja sanoi: "Kentiesi
vielä kerran satumme yhteen, herra! Silloin et ole kouristani pääsevä".
Niin sanoen heitti hän hänet polulta erääsen kuoppaan muutamien
pensasten väliin ja kiirehti pois. Mutta samassa viuhahti luoti ihan
hänen päänsä sivutse. Hän juoksi pois polulta ja läheni palavaa kylää.
Niin pian kuin hän luuli olevansa piilossa savun ja muutamien suurten
kivien takana, seisahtui hän, heittäytyi alas maahan ja katsoi taakse
päin. Jääkärit auttoivat Nefnef'iä kuopasta ja taluttivat häntä alas
tielle Venäläisten armeijaan, mutta kaksi heistä rupesi ajamaan Paavoa
takaa.
Että nämät olivat hänet huomanneet, näkyi siitä, että uusi luoti
kimmahti erästä kiveä vastaan aivan hänen kasvojensa vieressä. Kohta
sen jälkeen seisoi myöskin toinen jääkäreistä, joka oli juossut esiin
toisen seisahtaessa ja ampuessa, hänen vieressään ja käänsi kivärin
suun hänen rintaansa vasten. Paavo tiesi, ett'ei armoa ollut
odottamistakaan ja päätti sentähden myydä henkensä niin kalliista, kuin
taisi. Nopeasti tarttui hän pajunettiin ja väänsi kivärin sivulle, niin
että laukaus lensi ohitse. Sitte hyökkäsi hän vihollisensa päälle, otti
häntä kiinni kainaloista ja heitti hänet voimakkaalla kädellä kumoon.
Ladattuaan kivärinsä kiirehti nyt toinen jääkäri esiin, mutta kun
Paavo näädän vikkelyydellä vieri maassa kumppani käsissään, ei hän
uskaltanut ampua. Hän päätti käyttää pajunettiansa. Mutta juuri hänen
kohottaessaan kiväriä pistääksensä Paavoa, päästi hän sen ja keikahti
maahan. Luoti oli mennyt hänen päänsä läpi.
Paavolla ei enään ollut mitään hätää jälelle jääneen vihollisensa
kanssa, vaan hän nousi ylös, laski toinen polvensa hänen rintansa
päälle ja otti häneltä pois kaikki aseet. Hänet näin voitettuansa tuli
vähäinen vakojajoukko Porilaisia.
"Sinäkö se olet, Roth?" sanoi Paavo, lähestyen päällikköä ja antaen
hänelle kättä, sill'aikaa kuin sotamiehet ottivat kiinni Venäläisen.
"Minä, rakas Paavoni! Olemme tänäpänä aika lailla pieksäneet
vihollisia", vastasi päällikkö. "Mitä toimituksia sinulla nyt on
ollut?"
"Minun piti viemän kirjettä majuri Gek'ille hänen rouvaltansa", kertoi
Paavo, "mutta Kauhavan joen yli mennessäni otti minut kaksi kasakkia
kiinni ja vei Venäläisten kenraalin luokse. Siellä otettiin kirje
minulta pois. Sitte minua vartioittiin yhdessä useampien Venäläisten
upsierien kanssa Liuhtarin kylässä. Niitten joukossa oli majuri Nefnef,
joka, niinkuin ehkä tiedät, oli majoitettu rouva Gek'in luona
Tampereella. Kylän syttyessä tuleen ja meidän pirtistä ulos
käydessämme, sain Nefnef'in kiinni, otin häneltä aseensa ja pakoitin
häntä näyttämään minulle, missä talonpojat olivat vankina. Mutta tiellä
tapasimme vihollisen jääkäreitä, jotka vapahtivat hänet ja varmaankin
olisivat lopettaneet päiväni, ell'et sinä juuri vaaran hetkenä olisi
minut pelastanut. Mutta missä on majuri Gek?"
"Hän on Lapuan kylässä kenraali Adlercreutz'in tykönä", vastasi
vaanjunkkari Roth. "Jos käyt polkua eteenpäin, niin tapaat miehiämme,
jotka näyttävät sinulle, missä hän on".
Vaanjunkkari pudisti vielä kerran talonpojan kättä ja marssi eteen päin
pitkin palavaa kylää. Paavo seurasi polkua, siksi kuin kohtasi yhä
suurempia joukkoja ja neuvottiin toisesta toiseen. Näin tuli hän
erääsen hyvin rakettuun taloon, joka oli pappila ja johon Suomalaisten
kenraalit olivat kokountuneet. Yksi vartijoista, joka seisoi
ulkopuolella, ilmoitti talonpojan pyynnön, että Paavo Nissinen pyysi
puhutella majuri Gek'iä.
Hetken kuluttua aukeni sen salin ovi, jossa kenraalit istuivat. Majuri
Gek itse kurkisti ulos ja sanoi: "Terve tultuasi, rakas Paavoni! Tulet
ihan kuin kutsuttuna, antamaan meille koko joukon tietoja. Astu sisään,
astu sisään!"


III.
Maatalo Kurussa.

Eräällä ihanalla lehtiniemellä Vankavedessä oli vähäinen talo niin
yksinänsä, että olisi sopinut eräkkään lymypaikaksi. Ainoastaan polku,
jota myöten vaan käyden taikka ratsastaen saattoi kulkea, meni sinne
Kurun kappelista. Mutta niillä leveillä vesillä, jotka levenevät
sisä-Suomessa, taisivat tämän vähäisen talon veneet kulkea mihin ikään
tahtoivat.
Muutamana kauniina kesä-iltana istui mainitun niemen päässä mies
ongella. Hän oli pitkä ja laiha varreltansa, hyvässä asussa, joka
osoitti, ett'ei hän ollut talonpoika. Hänen silmänsä olivat terävät ja
katselivat kolkolla levottomuudella ympärilleen. Muuten näkyi hänen
kasvoillansa se kamala muoto, joka on omituinen vanhoille kuuromykille.
Takapuolella häntä helähteli, hänen toki kuulemattansa, suloinen nuori
ääni, joka lauloi yhtä Franzén'in runoelmaa. Nuori tyttö astui esiin
lehtipuiden välistä ja läheni vanhaa kalastajaa. Hän taputti häntä
hiljaan olkapäälle ja teki muutamia merkkejä, joihin toinen vastasi.
Hän kokosi kalanpyydyksensä ja saaliinsa seuratakseen tyttöä. Mutta
samassa seisahti hän äkisti ja viittasi salmea kohden, joka yhdistää
Vankaveden Paloveden kanssa. Siellä näkyi vene. Levottomana sota-aikana
antoi jokainen uusi esine pelon ja huolen ainetta. Vaihetettuansa
muutamia merkkejä kuuromykän kanssa juoksi tyttö pois.
Kauan ei kuuromykkä ollut katsellut pientä venettä, ennenkuin tyttö
kolmen muun naisihmisen seurassa tuli takaisin. Vanhin niistä, toisten
äiti, oli kookas ja voimakas varreltaan ja näkyi olevan luotu soturin
vaimoksi. Rohkeus ja uljaus säihkyi hänen silmistänsä. Hänen tyttärensä
olivat kaikki kauniit ja jokaisella oli omituisuuksia, joista on vaikea
sanoa, mikä oli parahin. Vanhin, Amalia, oli solakka, sinisilmäinen,
kahdeksantoista vuotinen neito, jonka koko olennossa havaittiin viehkeä
lempeys. Keskimmäinen, Rosina, oli vuotta nuorempi ja ensi katsannossa
hyvin vanhemman sisarensa muotoinen; mutta tarkemmin katsottua
huomaittiin pian, että hän oli vartevampi sekä luonnoltansa hilpeämpi
ja vilkkaampi. Nuorin, Fredrika, oli kymmenvuotinen lehakka, joka
päiväkaudet vaan lauloi ja telmi, sillä kelläkään ei ollut sydäntä
nuhdella tätä suloista lasta.
Tämä vähäinen joukko katseli levottomalla tarkkuudella veneen
lähenemistä ja vetäytyi sill'aikaa takaisin päin niin paljon, että tuli
piiloon puiden taakse. Kuuromykkä, jolla oli erinomaisen tarkka näkö,
teki äkisti meriin, joka osoitti iloa. Naisväki, joka tuli hänen
ympärillensä, näytti hilpeillä liikkeillä uteliaisuuttansa. Fredrika,
joka paraimmin ymmärsi hänen merkkipuhettansa, lausui: "Setä sanoo sen
olevan Paavon, joka tulee veneessä".
"Paavo"! huusivat kaikki ihastuksella.
Äidin katsanto oli myöskin ensin ilahtunut, mutta hän rauhoittui pian.
"Se on tuskin luultavaa", sanoi hän. "Mutta jos lankoni näkee oikein,
tulee Paavo takaisin asiaansa toimittamatta. Kuinka olisi hän Vaasasta
tai Uudesta-Kaarlepyystä ehtinyt tänne niin pian?"
"Oh!" virkkoi Rosina, "Paavo kiirehtii kyllä. Hän on niin rohkea ja
nerokas, että sitä, joka viivyttää häntä, kun hänellä on asia
toimitettavana Amalialle, sitä olisi hauska nähdä".
"Ottipa Paavo pyssynkin myötänsä", sanoi Fredrika; "ett'ei hän vaan
ryhtyisi sotaan, hän, joka niin vihaa Venäläisiä, varsinkin häijyä
Nefnef'iä, ett'ei hän suinkaan malta olla heihin kajoomatta".
Amalia katsahti levottomin silmin nuoreen sisareensa. Sitte sanoi hän
huolettomalla äänellä: "minulla on sama ajatus, kuin Rosinallakin.
Paavo kyllä varoo itsensä. Muuten en ollenkaan ymmärrä, mitä Fredrika
tarkoittaa Nefnef'illänsä. Eihän Paavo ole häntä edes nähnytkään,
taikka, jos hän sen on tehnyt, tapahtui se vaan yhden ainoan kerran
pikimmältään".
"Paavo raukka!" sanoi Fredrika. "Hän on varmaan haavoitettu. Minä
mielestäni näen jotakin punaista hänen päällänsä. Hänen mekkonsa on
varmaan verinen".
"Mitä sanot?" huusi tulisesti Amalia, unhottaen huolettoman äänensä.
"Mutta mitenkä voit sen nähdä niin kaukaa?"
Fredrika purskahti nauruun.
"Ole vaiti!" sanoi äiti, pidättäen kujeellista hymyä, joka varsin hyvin
kaunisti hänen muuten vakaisia kasvojansa.
Kuuromykkä oli sill'aikaa suurimmalla tarkkuudella katsellut puhuvia.
Omituinen ja eriskummainen surkuttelevaisuuden muoto kuvautui äkisti
hänen kasvoillensa ja hän taputti ystävällisesti Amalian kättä. Mutta
tämä punastui ujosti.
"Mutta, äiti, kuinka oikeastaan on sodan laita?" kysyi Fredrika.
"Sen saamme varmaan tietää, saatuamme tietoja isältä", vastasi äiti.
"Jumala suojelkoon häntä! Kentiesi vaikka sill'aikaa, kuin te tässä
seisotte ja laskette leikkiä, luoti jo on kohdannut hänet. Lapset,
lapset! minä tulen niin surulliseksi ja levottomaksi".
"Äiti, äiti! älä vihastu minuun!" huusi Fredrika ja kääri pienoiset
kätensä äidin ympäri. "Minä en ollenkaan mitään pahaa tarkoittanut.
Rukoilemmehan me Jumalaa joka päivä isämme edestä, miks'ei Jumala häntä
suojelisi? Häijy sota! Tiedättekö äiti, minä rukoilen Nefnef'inkin
edestä. Tuleehan vihollistensakin edestä rukoilla. Ja kyllä minä
tiedän, että Nefnef on vihollisemme, vaikka hän antaa minulle
sokerileipää ja venäläistä mesikakkua".
"Fredrika parka!" sanoi äiti ja suuteli häntä. "Sinä et kuitenkaan voi
ilahuttaa minua. Suokoon Jumala, ett'ei tämä olisi mikään paha
aavistus, joka nyt hämmästyttää minua!"
"Ei, ei! rakas äitini", lausui Amalia. "Minun luuloni on peräti toinen.
Paavo tuo meille iloisen sanoman, sen saatte nähdä".
Kuuromykkä teki pian useampia merkkejä, jotka Fredrika selitti: "Paavo
soutaa kaikin voimin. Hän ei ole haavoitettu, se näkyy hänen väkevästä
soudustansa. Hänellä ei ole laukkuansa. Se ehkä on veneen pohjalla".
Nyt rupesi naisväki selittelemään arveluitansa laukusta, niistä
kirjeistä, jotka siinä olivat ja kirjeiden sisällyksestä. Heidän
levoton odotuksensa tuli ilmi tällä tavoin, kunnes Paavo tuli niin
liki, että hän käänsi itsensä, katsoakseen paikkaa, missä nousisi
maalle. Hän huomasi silloin levottoman joukon rannalla, ja teki merkin,
johonka naiset ilohuudolla vastasivat.
Paavon tultua rantaan, rupesi naisväki kyselemään kirjettä. Mutta hän
ei ollut heitä kuulevinaan, vaan otti airot sisään veneesen ja valitsi
sauvoin kädessä paraimman valkaman. Äiti koetti saada tyttöjänsä
vaikenemaan, mutta se ei tahtonut luonnistua. Paavon kasvoilla loisti
tyytyväisyys, sill'aikaa kuin hän suurimmalla tarkkuudella ja
vähimmättäkään kiiruutta pani veneessä kaikki paikallensa ja viimein
hyppäsi maalle. Sen perästä kiinnitti hän veneen ja vasta sitte kuin
kaikki, jota hänen merimiehenä tuli tehdä, oli toimitettu, otti hän
lakin päästänsä ja tervehti ensin kuuromykkää, sitte naisia. Lopuksi
otti hän esiin kirjeen, jonka hän antoi äidille.
Ottaessaan vastaan tämän todistuksen siitä, että miehensä eli ja oli
kohdannut hänen sanansaattajaansa, ei hän voinut hillitä kyyneliänsä.
Myöskin tyttärihin tarttui tämä hänen liikutuksensa ja heidän silmänsä
kyyneltyivät. Paavo katseli tätä kohtausta melkein ihmetellen, mutta
hänen rintansa kohosi väkevästi ja todisti, että hänenkin sydäntänsä
liikutti väkevät tunteet.
Niin pian kuin äiti vähän oli rauhoittunut, aukasi hän kirjeen ja
kaikkein silmät kääntyivät häneen. Kirjettä lukeissansa vaihtelehti
monet erilaiset mielenliikunnot hänen vakailla kasvoillansa. Hän näkyi
hämmästyneeltä, iloiselta, murheelliselta, vuoroitellen.
Viimein lausui hän: "Vihollinen on jälleen tullut voitetuksi Lapualla.
Nefnef oli vähällä tulla ammutuksi. Isä ei ole aivan kaukana. Hän
lähetetään Ruoveden kirkolle. Venäläisten armeija vetäytyy takaisin
Tampereen kautta".
Amalian katsanto muuttui, tämän sanoman kuultuansa. "Me olemme siis,
Jumalan kiitos, turvassa", sanoi hän. "Jos hätä rupeisi ahdistamaan,
voimmehan silloin päästä Ruovedelle".
"Se on mahdotonta, että Venäläiset etsivät meitä täällä", virkkoi äiti.
"Tänne ei mene yhtäkään tietä ja heillä kyllä on tärkeämpiä asioita
ajatella, kuin meitä häiritseminen".
"Niin", sanoi Fredrika, "heillä ei suinkaan ole paljon aikaa, kun
tulevat ajetuiksi jälleen kotiin Venäjälle".
"Hm", virkkoi Paavo:
"Alku työn kaunistaa,
Lopussa kiitos seisoo".
Äiti katsoi terävästi häneen. "Mitä tarkoitat, Paavo?" kysyi hän.
"Etkös luule, että Suomalaiset voittavat, niin että pääsemme julmasta
vihollisesta?"
"Minä luulisin paremmin käyvän", vastasi Paavo, "jos saisimme tehdä
oman tahtomme mukaan. Minä en ymmärrä herrojen konstillisia ajatuksia,
mutta sen tiedän, että jos me talonpojat saisimme kivärejä ja luotia ja
ruutia ja jokainen tekisi, mitä voisi, niin ei suinkaan ainoakaan
Venäläinen tulisi takaisin maahansa.
Tulee mies meren takainen,
Ei tule turpehen alainen".
"Sinä toivot liian paljon, rakas Paavo", sanoi äiti. "Etkös usko, että
herrat, joilla komento on, semmoisia paraimmin ymmärtävät? He tietävät
kyllä, mitenkä kaikki pitää järjestettämän. Mutta eihän käyne niin
helpoksi ajaa pois näin mahtavaa ja väkevää vihollista".
"Saamme nyt kerran nähdä, mitä voidaan tehdä", lausui Paavo. "Tällä
kerralla onnistui saada kenraali Adlercreutz'in myönnytys meille
talonpojille, toimittaaksemme myös jotakin".
"Mitäs sanot, Paavo?" kysyivät naiset yhtä haavaa.
"Aikovatko talonpojat ottaa osaa sotaan?" kysyi äiti.
Paavo ei vastannut mitään, mutta hänen silmissänsä näkyi rohkeutta ja
ynseyttä.
"Jumala varjelkoon meitä!" jatkoi äiti. "Venäläiset varmaan polttavat
vihoissaan kaikki, mitä kohtaavat. Minua aavistaa, että koko maa tulee
ryöstetyksi ja hävitetyksi. He eivät suinkaan säästä ketään. Me
tunnemme heidät kyllä vanhastansa. Mihinkä olen ottava turvani lasteni
kanssa? Jumala taivaassa, auta meitä!"
"Suusta Jumalan korvaan,
Armon kanssa ulos tulkoon!"
vastasi Paavo. "Mutta sinä voit olla huoleti, rouva, kunnes minä sanon.
Vaanjunkkari Roth on saanut käskyn johtaa meitä ja vältvääpeli Spof
tulee myöskin oleskelemaan näillä seuduin vähäisen komennon kanssa.
Niin kauan kuin yksikin meistä on hengissä puolustamme teitä. On
kuitenkin paras olla valppaana. Sitä ei voi tietää, mitenkä käynee, kun
Venäläiset näkevät itsensä piiritetyiksi. Sinä kentiesi olet oikeassa,
aavistaessasi ryöstöä ja murhapolttoa. Mutta sodan aikana täytyy
kärsiä, mitä ei voi välttää.
Kirjava keto kesällä
Ihmisen ikä kirjavampi!"
Kaikki vaikenivat hetkeksi. Viimein huusi Fredrika: "Mutta Paavon pitää
kertoman meille, kuinka hän kohtasi isän. Emmekö saa kuulla sitä, hyvä
äiti?"
"Käykäämme sisään kaikki", sanoi äiti. "Paavo tarvitsee vähän
virkistystä. Me emme voi häntä kyllin kiittää. Hän on uskaltanut mennä
hengen vaaraan edestämme".
Paavo silmäili pikaisesti Amaliaa, mutta tämä ei katsonut ylös.
Fredrika juoksi esiin tarttuakseen Paavon käteen ja siinä kiinni
riippuaksensa, ja koko seura läksi ylös taloon.
Tämä vähäinen virkatalo, jonka majuri Gek oli vourannut kruunulta, oli
rakennettu paikkakunnan tavan mukaan. Vähäisessä pytingissä, joka oli
salvattu honka hirsistä ilman mitäkään laudoittamista tahi muuta
ulkonaista kaunistusta, oli kaksi pientä huonetta ja kyökki. Pytingin
ympärillä oli kaikilla puolin suuria koivuja ja leppiä, jonka vuoksi ei
mitään varsinaista pihaa löytynyt. Kohta vieressä oli tavallinen
pirtti, jossa palvelusväki asui. Mutta etevin rakennus oli suuri,
oivallinen navetta vähän matkan päässä eräällä mäellä, jonka ympärillä
kasvoi aika honkametsä. Koko talo oli niin piilossa, että ainoastaan
savu, joka nousi sen piipuista metsän ylitse, saattoi ilmoittaa vedellä
kulkeville, että ihmisiä asui paikalla.
Tuskin oli seura astunut sisään ja ehtinyt istuutua, kuullaksensa
Paavon kertomusta, kuin Fredrika huusi, että joku outo läheni puiden
välissä. Kaikki kiiruhtivat akkunaan.
"Se on oiva kappalaisemme, pastori Cygneus", sanoi Fredrika. "Rosina on
tänäpänä näyttänyt niin miettiväiseltä ja ollut niin harvapuheinen,
ikään kuin olisi muuttunut nieriäiseksi. Saas nähdä, tuleeko hän nyt
iloisemmaksi".
Rosina lyödä näpsähytti hilpeää sisartansa, joka nauraen juoksi äitinsä
selän taa. Muuten niin vakaisen Amaliankin suu myhähti.
Pastori, joka oli nuori, sivistynyt mies, tuli sisään suurella
kiiruulla. Tervehdettyään naisväkeä ja Paavolle kättä annettuansa,
sanoi hän: "Antakaa anteeksi, että tuon ikävän sanoman. Mutta
Venäläiset lähenevät. Minä tuskin luulen, että täällä enään on hyvä
kauemmin viipyä. Venäläiset ovat voitetut Lapualla ja vetäytyvät nyt
takaisin Tampereelle. Yksi osakunta seuraa vesijaksoja ja on jo tullut
Kuruun. Jumala tietää, eivätkö kasakit löydä tietä tännekin, vaikka
talo on etäällä. Minä olen kiiruhtanut tänne, keskustellakseni
herrasväen turvallisuudesta".
"Ah, hyvä pastori", vastasi rouva, "äsken juuri sain iloisia sanomia
mieheltäni. Hän on komppaniansa kanssa Ruovedellä. Me aiomme lähteä
sinne".
"Se ei ole mahdollista maisin", lausui pappi. "Kasakit ovat
valloittaneet koko tien, tunkeissansa aina Kurun kappelinkirkolle. Ehkä
Paavo tietänee jotakin neuvoa?"
Jokaisen silmät kääntyivät nuoreen talonpoikaan.
Hän mietti hetken aikaa, sitte sanoi hän: "Minä mielestäni pidän
paraimpana kohta lähteä vesille. Minä tiedän, että vaanjunkkari Roth ja
vältvääpeli Spof ovat muutamien veneiden kanssa Muroleen salmessa. Jos
kerran vaan pääsemme sen lävitse, on tie avoinna aina Ruovedelle".
"Neuvo on hyvä. Se on parasta", sanoi pappi. "Minä seuraan herrasväkeä.
Paavo ja minä soudamme, niin käypi matka joutuisammin. Mutta meillä ei
totisesti ole aikaa liiaksi. Minä en tiedä, kuinka likellä kasakit
olivat jälissäni".
"Joutukaa, tytöt!" huusi äiti. "Pankaa vähän vaatteita myttyyn, niin
laitan minä jonkunlaisen eväskontin. Mutta missä rengit ovat?"
Tytöt kiiruhtivat aukaisemaan kaappeja ja kistuja; äiti toi ison vakan
ruokahuoneesta. Samassa tuli palvelusväki, muutamia renkejä ja pari
piikaa. Viimeiseksi mainitut kiiruhtivat auttamaan naisia, sill'aikaa
kuin rengit hakivat aseita. Kirveitä ja karhunkeihäitä, paitse puukkoja
ja muita teräkaluja, joita Suomalaisilla aina on vyöllä, oli otettu
esiin. Paavo otti yhden majurin jahtipyssyistä. Mutta hän ei löytänyt
ruutia, jonka vuoksi hänkin otti kirveen.
"Kasakit, kasakit!" huusivat rengit. Laukaus kuului samassa
karjapihalta. Kohta lensivät kaikki talon asukkaat rannalle, paitse
kuuromykkä. Rengit ottivat hänen käsiinsä kiinni, vetääksensä häntä
myötään, mutta hän irtautui väkisin, päästi kamalan parun ja kiirehti
takaisin taloon. Rengit eivät uskaltaneet kauemmin viipyä, vaan
jättivät hänet ja kiirehtivät rantaan.
Mutta siellä kohtasi pakenevia yhtä odottamaton, kuin hämmästyttävä
näky. Kymmenen suurta kirkkovenettä, täynnä venäläisiä jääkärejä, laski
juuri nyt rannalle. Venäläisten päällikkö jäi vähän kauemmaksi,
sill'aikaa kuin väki toisista veneistä nousi maalle tiedustelemaan.
Ihmisiä rannalta havaittuansa päästivät Venäläiset laukauksen. Naisväki
huudahti ja vetäytyi palkollisten kanssa puiden suojaan.
Paavo yksinänsä pysyi pelästymättömänä. Hän käski renkein kohta heittää
pois kaikki aseet ja kielsi heitä millään tavalla vastustusta
tekemästä. Pappi oli samaa mieltä kuin Paavokin ja tarjoutui
puhuttelemaan Venäläisten päällikköä. Vaaleina ja tuskasta vapisevina
odottivat naiset kohtaloansa nöyryydellä ja kärsivällisyydellä. Äiti
kielsi tyttöjä erkanemasta hänestä.
Sill'aikaa kuin pappi meni rantaan, kohdataksensa vihollisia, ja
merkiksi rauhallisesta aikeestaan viittasi valkoisella nenäliinallansa,
palasivat muut seurasta takaisin asuinhuoneesen.
Kuuromykkä seisoi ihmetteleväisenä ovessa ja hänen kasvoistansa näkyi,
että jotakin merkillistä liikkui hänen sydämessään. Hän ei enää,
niinkuin ennen, kohdannut tulijoita ystävällisellä katsannolla. Hän
meni vaan niin paljon sivulle, että pääsivät käymään sisään.
Vähän ajan kuluttua tunki muutamia ryysyisiä kasakkeja laihojen
hevosten selässä oven eteen. He kurkistivat levottomin silmin ympäri ja
uhkasivat keihäillään molempia miehiä. Paavo otti lakin päästänsä ja
kumarsi. Kuuromykkä tirkisti heihin julmasti. Yksi kasakeista ratsasti
akkunan alle ja katsahti sisään. Mitä hän raaoilla sanoillansa virkkoi
ymmärsivät ainoastaan hänen kumppaninsa, mutta siitä tuli se, että
kaksi astui alas hevostensa selästä ja läheni ovea, pamput kädessä.
Paavo meni syrjälle, mutta kuuromykkä rupesi vilkkaasti vastarintaan.
Toinen jännitti kohta pistoolin. Paavo veti kuuromykän väkisin pois
ovesta. Talonpojan nöyryys näkyi lepyttävän heitä ja pistooli
pistettiin takaisin vyöhön.
Nyt astui yksi kasakki sisään. Rengit kumarsivat Paavon käskystä,
vaikka vastahakoisesti. Toinen piioista tuli samassa ulos huoneesta,