Paavo Nissinen: Kuvaelmia viimeisestä Suomen sodasta - 5

Ennenkuin kukaan kerkesi sanaakaan sanomaan, ennenkuin Roth oli ehtinyt
tarttua Paavon nostettuun käteen, oli tämä viskannut kirveensä
murhaajan päälle, joka vaipui vereensä.
"Mutta missä on hän?" kysyi Paavo vieläkin ja vastausta odottamatta
riensi hän taistelupaikalta taloon, joka jo oli ilmitulessa.
Tuskastuneena katsahti hän sisään avatun oven lävitse. Siellä oli vaan
hävitystä ja verta. Laattialla näki hän isänsä ruumiin. Mutta liekit
pakoittivat häntä pakenemaan. Katsahtaen metsään päin näki hän puiden
välissä upsieria, joka tahtoi vetää myötänsä naista rantaan päin. Hän
tunsi kohta Nefnef'in ja Amalian. Nopeasti kuin salama oli hän siellä
ja tarttui vihollisensa rintaan.
"Nyt et pääse niinkuin viimein", sanoi Paavo ja veti häntä myötänsä
erääsen pieneen raivattuun paikkaan liki palavaa navettaa. Keskellä
tätä paikkaa oli vähäinen paalu, ja sen ympärillä kuusenhakoja. Paavo
nosti vihollisensa maasta ja heitti hänet yhdellä otteella hakojen
päälle. Mutta nämät välttyivät, niin että Nefnef putosi alas. Siinä
oli, näet, karhunkuoppa. Että kosto täällä kohtasi Nefnef'iä, kuultiin
ärjyvästä mörinästä, joka ilmoitti, ken siellä häntä ennen oli.
Paavo lähti nyt kohta Amalian tykö, joka tainnuksissa oli vaipunut
maahan. Rehellinen talonpoika katseli hänen lempeitä, vaalistuneita
kasvojansa. Hän oli jo lapsuudestansa asti nähnyt ja rakastanut tätä
nuorta tyttöä. He olivat leikinneet yhdessä lapsina ja vaikka Amalian
sievempi kasvatus, pian pani väliseinän hänen ja yksinkertaisen
talonpojan välillä, oli kuitenkin Paavossa, ikäänkuin näkymättömästä
vaikutuksesta, syttynyt tunne, syvempi ja jalompi kuin tavallisesti
hänen säädyssänsä. Hänellä ei kuitenkaan nyt ollut paljon aikaa antaa
tunteillensa valtaa Amaliaa nähdessään. Useampia laukauksia
päästettiin, hurranhuutoja kaikui ja ankara taistelu kuului jälleen
sysihaudalta. Venäläiset olivat niinmuodoin saaneet apua.
Paavon ensimmäinen ajatus oli rientää sinne, mutta hän malttoi
mielensä, silmäillessään Amaliaa. Tämän kanssa uuteen vaaraan syöksyä
oli hänelle mahdotonta. Amalia oli ensin pelastettava. Katsottuaan
vähän ympärillensä ja päätöksensä tehtyään nosti Paavo taintuneen
tytön ylös maasta.
Hän anoi silmänsä. "Hyvä Jumala!" huusi hän; "Paavo, missä olen minä,
missä ovat äiti ja sisaret?"
"Minä olen sinua suojeleva", vastasi Paavo. "Minä tahdon viedä sinut
heidän luoksensa, jos mahdollista on".
Hän otti tytön syliinsä niin sievällä ja kauniilla tavalla, kuin
ainoastaan luonnosta jalo tunne voipi määrätä. Hänen päänsä lepäsi
Paavon hartiota vasten ja hän ummisti silmänsä kannettaessaan pois
kallioin väliin, jossa Paavo yksinään tunsi joka rotkon, joka pensaan,
joka puun.
Sysihaudalla, jossa vaanjunkkari Roth kumppaniensa kanssa oli ottanut
tämän vähäisen venäläisen lähetyksen vangiksi, tapahtui sillä välin
julmiakin kohtauksia. Roth käski pari sotamiestä seuraamaan naisia ja
pappia veneesen, ja jäi itse toisten kanssa vartioitsemaan vankeja sekä
odottamaan Paavon takaisintuloa.
Mutta suurempi joukko Venäläisiä läheni tietä myöten. Urhoollinen
vaanjunkkari otti nopeasti vangeilta pois aseet ja ajoi heidät yhteen
laumaan kallioin välissä olevalle tielle, jossa hän antoi pari miestä
heitä vartioita. Jälelle jääneiden kuuden kanssa asettui hän jyrkälle
vuorenhuipulle, jossa häntä käsivoimalla ei voitu hätyyttää. Niin pian
kuin tämä uusi osakunta oli tullut ammuttaviin, harvenivat sen rivit
Suomalaisten luodista. Venäläisten päällikkö vastasi laukauksilla ja
peittäytyi sillä tavoin tiheään ruudinsavuun. Roth huomasi, ettei hän
paljon voinut vahingoittaa kumminkin viidenkymmenen kertaista
väkivoimaa, joka tunki solaan. Hän matkaansaattoi tosin suuren
mieshäviön, mutta menetti myöskin omia ampumavarojansa, jotka olivat
hänelle ylen kalliita. Keskusteltuaan kumppaniensa kanssa, ja kaikkein
sovittua siihen päätökseen, että Paavo kyllä tietäisi, mitä polkuja oli
menevä, käski hän niiden kahden sotamiehen, jotka olivat vartioinneet
vankeja, jättää heidät, ja koko vähäinen joukko vetäytyi veneesen,
johonka naiset jo ennen olivat tulleet. Mutta viholliset ajoivat heitä
takaa, niin että heidän kohta oli laskeminen ulos rannasta.
Paavo kiipesi kalliin taakkansa kanssa eräälle kalliolle liki rantaa,
jossa hän tiesi olevan vähäisen luolan. Hän vei Amalian sinne sisään ja
asettui itse luolan suuhun, joka oli peitetty korkeilla angervoilla,
pyssyänsä lataamaan.
Amalia painoi kätensä kasvojansa vastaan ja puhkesi kovaan itkuun, joka
viimein antoi lievitystä hänen tuskastuneelle sydämellensä. Paavo
katsahti häneen ja sanoi: "Sinun ei pidä itkeä, mamseli Amalia, sillä
täällä olemme turvassa. Viholliset eivät meitä täällä etsi, mutta jos
he tulevat, niin ei yksikään elävänä tunge tänne sisään, muutoin kuin
ruumiini ylitse."
"Äitini, sisareni!" huokasi tyttö.
"Ja minun äitini ja sisareni!" vastasi Paavo. "Ja murhattu isäni! mutta
meidän on muistaminen, että mitä ihmiset jättävät rankaisematta,
rankaisee ijankaikkinen kostaja".
Amalia ei vastannut mitään, vaan pitkitti itkuaan. Paavo katseli häntä
silmiänsä pois kääntämättä, kuunnellessaan ulospäin taistelua.
Kivärinlaukaukset olivat tauonneet ja ainoastaan kaukainen hälinä
ilmoitti, että Venäläisten joukko oli vetäytynyt rantaan päin.
"Meidän täytyy tarkastaa asematamme", virkkoi Paavo. "Ole huoletonna,
mamseli Amalia, minä tulen kohta takaisin".
Kahdenkertainen tuska kuvautui Amalian kasvoilla, mutta hän koetti
silminnähtävästi tukahduttaa pelkoansa. "Ole varoisa, Paavo!" sanoi
hän. "Älä luovu minusta!"
Kuullessaan nämät sanat, jotka tunkivat hänen sydämensä sisimpään
pohjaan, vapisi Paavo. Kirkas kyynel välkkyi hänen silmässään ja hän
vastasi: "en ikänä!" Samassa käänsi hän kasvonsa, miehevällä
mielenmaltilla, ulos järvelle päin. Hän hiipi hiljaa muutamaan luolan
likellä kasvavaan leppään, josta hän lehtien piilossa saattoi katsella
ympärillensä.
Hän näki muutamia kasakkeja kuleksivan ympäri siinä pienessä laaksossa,
jossa nyt hänen kotinsa savusi tuhastaan. Niitä ei hänen tarvinnut
pelätä. Toiselle puolelle oli hänellä näkyala järvenrantaan, jossa hän
pian havaitsi Roth'in veneen. Siinä keksi hänen tarkka silmänsä kohta
ne henget, jotka häntä huolestuttivat. Hän näki sitte Roth'in ja
urhoollisten sotamiesten myös astuvan veneesen ja laskevan ulos. He
olivat tuskin ehtineet pyssynkantamuksen päähän rannasta, kun siihen
tuli useampia kasakkeja, joista muutamat ratsastivat veteen,
laukaistaksensa pistooliaan pakenevien päälle. Mutta ne, jotka tulivat
liian liki, ammuttiin kohta kuolijaksi ja pian oli vene vaaratta ulkona
järvellä. Se laski Muroleen salmea kohti, niinmuodoin Ruovedelle päin.
Paavolla ei siis ollut muuta kuin täällä vartominen, siksi kuin seutu
tuli Venäläisistä puhtaaksi, ja sen jälkeen koettaminen käyttää kaikkia
niitä sattumia, jotka voivat olla sopivia hänen ja Amalian
pelastukseksi. Hän astui alas puusta ja kertoi Amalialle mitä oli
nähnyt.


VI.
Erämaa.

Seutu Kurun ympärillä oli hävitetty; kaikki ihmisasunnot olivat sorana
ja tuhkana; ainoastansa Jumalan huone, pieni kirkko, seisoi vielä,
vaikka ryöstettynä, ja kohotti kullattua ristiään metsän ylitse.
Raivoovat viholliset olivat vetäytyneet toiselle haaralle, niin että
ainoastaan siellä täällä joku asukkaista, joka oli piileskellyt
vuorenrotkoissa ja suosaareksilla, uskalsi hiipiä esiin hävitystä
katsellaksensa.
Siitä luolasta, johon Paavo oli ottanut turvansa sen onnettoman tytön
kanssa, jonka pelastaja hän oli, hiipivät he molemmat ulos, paetaksensa
näistä kauhistuksen paikoista. Pyssy jännitettynä kädessään ja tarkasti
katsellen ympärillensä, kulki Paavo ensinnä; hänen jälkiänsä seurasi
vavisten Amalia.
Ilta rupesi jo lähenemään, sillä ennen eivät he uskaltaneet alkaa
vaellustansa. Paavo tahtoi kuitenkin kiiruhtaa, sillä hänen
matkakumppaninsa, vaikk'ei hän mitään lausunut, kärsi, niinkuin hän
itsekin, nälkää. Hän sanoi Amalialle aikomuksensa olevan ennen yötä
päästä Muroleen salmen ylitse, järven toiselle puolelle, jossa
viholliset eivät olleet niin hajalla. Tyttö seurasi häntä ääneti
tiheän, jylhän metsän lävitse. Yön lähetessä olivat he jo ehtineet
hyvän matkan Kurun kirkosta salmelle. Amaliaa kauhistutti, kun hän näki
täällä olevan kosken ja katseli sen hirmuisia pyörteitä.
"Juuri tämä koski", virkkoi Paavo, "on ainoa keino pelastukseksemme.
Minä olen lukemattomat kerrat kulkenut siitä alas ja tunnen jokaisen
kiven pyörteiden välissä. Jos tahdot luottaa minuun, mamseli Amalia,
niin kannan sinut ylitse".
Amalia vastasi ainoastaan nyykähdyksellä.
"Niin anna minun siis tehdä", pitkitti Paavo, "mitä on tarpeellista.
Minun täytyy sitoa sinut kiinni hartioilleni".
Hän otti vyönsä ja kiinnitti hänet sillä, melkein niinkuin
Lappalaisvaimo kantaa lastansa. Amalia laski tuskallisena,
punastuneena, kätensä hänen kaulansa ympäri.
Pitkä seiväs kädessä lähti Paavo koskenpartaalle, juuri siihen
paikkaan, jossa pyörteet näyttivät rajuimmilta. Hän tiesi, että tässä
löytyi vanha lohipato, eräänlainen kosken poikki rakettu kivimuuri,
jota käytettiin lohenpyyntiin ja joka nyt oli veden alla. Vakavilla
askelilla kaalasi Paavo sauvansa nojassa pitkin tätä vaarallista tietä,
jossa vaahto roiskui ylös aina Amalian jalkoihin asti. Yksi ainoa
harha-askel, ainoakin liukastus noilla märillä kivillä olisi heittänyt
hänet raskaan taakkansa kanssa syvyyteen. Niin tuli hän valtaväylälle
kosken keskellä. Siinä oli veden juoksu rajuin. Mutta Paavo, rohkeana
keskellä kohisevaa koskea, katseli tarkalla silmäyksellä muutamaa
kiveä, jonka määräsi seuraavaksi jalansijaksensa. Hän tunnusteli sitä
seipäällänsä, pisti sitte seipäänpään kahden kiven väliin vähän
alempana ja -- hyppäsi.
Se onnistui. Nyt oli vaarallisin paikka kuljettu ja vakavin askelin,
toiselta kiveltä toiselle, astui Paavo eteenpäin, kunnes oli päässyt
toiseen rantaan. Siinä laski hän maahan pelastetun tytön.
Kumpikaan ei puhunut mitään. Heidän tunteensa olivat liian syvät
sanoihin puhjetaksensa. Mutta kauan ei Paavo levännyt. Hän tarjoutui
jälleen kantamaan tyttöä. Amalia lupasi kuitenkin käydä, kumminkin
siksi että tulisi enemmän väsyneeksi. He pitkittivät sentähden
vaellustansa. Paavo tunsi erään talonpojan, joka asui Orihveden
pitäjässä syvällä metsässä, noin peninkulman paikoilla Muroleen
salmesta. Se oli likin asuttu paikka sillä puolella vesiä, jossa he nyt
olivat. Kallioin ja korkeain honkain välitse, läpi jylhän, pimeän
metsän, jossa tuskin ennen mikään mun elävä olento, kuin susi ja karhu
oli kulkenut, tunki nuori talonpoika. Väliin täytyi hänen kiertää
jonkun tiheän pensaston ympäri, väliin jonkun järven tai suon; harvoin
seurasivat he mitään raivattua polkua. Lopuksi tapasivat yhden, mutta
se vei heidät muutamaa puroa myöten mahdottoman suurelle rämeelle.
Amalia joutui varsin epätoivoon, nähdessään niitä lukemattomia hyllyviä
mättäitä, joidenka välissä kiilsi vettä ja ainoastaan siellä täällä
muutamia matalia, puolikuivettuneita mäntyjä kasvoi. Kaihoittavaa oli
nähdä näiden yksinäisten puiden kuivuutta keskellä vetistä suota. Mutta
niin pian kuin puut semmoisessa suossa kasvavat niin suuriksi, että
juuret ulottuivat vedenpinnan alla olevaan jäähän, kuivuvat ne pois.
"Meidän täytyy tästä ylitse!" sanoi Paavo. "Takanamme on kuolemaa ja
hävitystä; mitä edessämme tapaamme ei kuitenkaan voi olla vaikeampaa,
vaikka Heikinkin talo olisi ryöstetty ja poltettu. Mutta sinä tarvitset
lepoa, mamseli Amalia. Istu sentähden tähän; minä en sinusta kauas
erkane ja sinä voit olla huoletta, sillä valppauteni ei hetkeksikään
ole taukoova".
Paavo vaelsi vähän matkaa pitkin suon rantaa, kuitenkin niin, että hän
alinomaa näki Amalian. Muutamasta koivusta repi hän irti palasen tuohta
ja pian oli hän täyttänyt siitä tehdyn ropeen suon oivallisilla
hedelmillä: muuramilla.
Ottaessaan vastaan hänen lahjansa näkyi ystävällinen hymy Amalian
huulilla. "Kuinka monta marjarovetta olet minulle lahjoittanut, Paavo?"
kysyi hän.
"Monta on marjaa metsässä, useammat ovat uskollisen sydämen ajatukset",
vastasi Paavo.
Amalia loi silmänsä maahan ja Paavokin pysyi äänetönnä, siksi kuin hän
oli lopettanut pienen aterian.
"Uskallatko levätä tässä yli yön, luottaen valppauteeni?" kysyi Paavo.
"Mielelläni, jos sen pidät tarpeellisena", oli tytön vastaus.
Joutuisasti oli Paavo valmistanut lehtivuoteen ja vähäisen hakomajan
sen ylitse.
Äänettä hiipi Amalia tähän majaan, kentiesi ei niin paljon
nauttiaksensa unta ja lepoa, kuin pikemmin näkymätönnä voidaksensa
lievittää rintaansa kyynelillä.
Yöllä istui Paavo majan vieressä, puron rannalla. Kapineiden seassa,
joita hän kantoi tupessa vyöllään, oli hänellä myöskin ongenkoukkuja ja
siimoja. Niillä sai hän joukon nieriäisiä, jotka hän, taitavana
kalastajana, aamupuolella valkeaa tehtyänsä, paistoi.
Kun aamu-aurinko oli noussut ja lähetti säteitänsä rämeen ylitse,
lähestyi Paavo pientä majaa. Vavisten uskalsi hän tuskin luoda
silmäystäkään sen sisään. Mutta tämä silmäys kohtasi Amalian, joka jo
istui ylhäällä kädet ristissä. Hän nousi kohta seisoalle ja meni Paavon
tykö. Tämä vei hänet valkean ääreen, sanoen: "Mamseli Amalia, vaatteesi
ovat kasteesta märät, kuivaa ne tässä, ennenkuin lähdemme edemmäksi, ja
vahvista voimiasi vähäisellä aterialla".
Amalia totteli ja se oli hänelle huvitukseksi surussansa, kun näki
Paavon ystävällistä huolenpitoa ja hoitoa hänestä. Hän luotti häneen
täydellisesti ja vaellus Paavon seurassa ja suojeluksen alaisena olisi
ehkä tuntunut hupaiseltakin, ell'ei hänen äitinsä ja sisarensa kohtalo
olisi häntä huolettanut. Erittäin murehti hän siitä, että he luulisivat
häntä kuolleeksi.
Toimekas Paavo käski hänen ottaa muutamia kaloja myötänsä. Hän teki
niin, tallettaen niitä ropeessa.
Molemmat lähtivät sen jälkeen astumaan pitkin rämeen rantaa, kunnes
tulivat erääsen paikkaan, jossa Paavo tiesi löytyvän suksia. Semmoisiin
paikkoihin, jossa polku kulkee rämeiden ylitse, jotka eivät muuten
kannata ihmistä, on Suomalaisilla tapana suvi-aikoina panna useampia
paria suksia, joita käytetään ylitse mennessä ja sitte jätetään
toiselle rannalle. Suurella varovaisuudella kiinnitti Paavo yhden parin
Amalian jalkojen alle, ottaen sen jälkeen itse toisen parin. Hän
talutti heikkoa tyttöä. Mutta pian huomasi hän, että Amalian
tottumattomuus ja heikot voimat tekivät hänelle mahdottomaksi ehtiä
kauas. Paavo vei hänet sentähden muutamalle saarekselle, jossa joukko
leppä- ja pajupensaita osoitti maan olevan kiinteämmän. Siellä irroitti
hän sukset tytön jaloista.
Amalia puhkesi kyyneliin. "Minä olen liian heikko, Paavo", valitti hän.
"Olen sinulle vaan vaivoiksi. Jos olisit yksin, niin jo aikaa sitten
olisit päässyt kaikista vaaroista".
Paavo katsoi häneen hartaalla silmäyksellä ja vastasi:
"Kaksin oli aina kaunihimpi,
Kaksin kaiketi parempi:
Kaksin on kalat vedessä,
Kaksin ilman lintusetki,
Kaksin aidan seipähätki".
"Anna minun levätä vähäisen, niin tahdon jälleen koettaa", pitkitti
Amalia.
"Ei, sinä et jaksa enää", sanoi Paavo, "mutta minä tahdon kantaa sinua
samate kuin Muroleen kosken ylitse".
Amalia vastusteli tätä hänen päätöstänsä, mutta hän sanoi sen olevan
välttämättömän.
Rakkaan ja kalliin taakkansa kanssa pitkitti Paavo urheasti matkaansa.
Väliin lepäsi hän niillä pienillä, siellä täällä löytyvillä
saareksilla. Hän sai silloin ikäänkuin uusia voimia yhdestä Amalian
silmäyksestä, yhdestä ystävällisestä sanasta hänen suustansa.
Merkeistä, joita ei yksikään muukalainen olisi huomannut, ymmärsi hän
arvata tien suunnan ja niin onnistui hänen päästä rämeen toiselle
rannalle.
Ikään kuin tuntien kaipausta antoi hän Amalian taas laskea jalkansa
maahan. Hän melkein olisi toivonut rämeen olevan vieläkin suuremman,
saadaksensa kauemmin kantaa rakasta taakkaansa. Amalia pitkitti nyt,
vaikka horjuvin askelin, vaellusta hänen sivullansa.
Syvä metsä tuli taas eteen ja he astuivat pelkäämättä sen sisään.
Muutamat kaskimaat osoittivat heidän lähestyvän ihmisasuntoa. Paavon
katsanto vilkastui ilosta, nähdessänsä muutamalla vuorenkummulla pienen
talon. "Se ei ole hävitetty! Venäläiset eivät ole sinne löytäneet!"
huusi hän.
Molempain pakolaisten tulon ilmaisi pian talolla pari valpasta koiraa.
Talonpoika, varustettuna pyssyllänsä, näkyi puiden välissä. Nähdessään,
ett'eivät tulijat olleet vihollisia, meni hän heitä vastaan. Hän tunsi
kohta Paavon ja molemmat talonpojat tervehtivät toisiaan kättä
antamalla.
"Sinulla on herrastyttö kanssasi?" sanoi Heikki, ihmetellen
katsellessaan Amaliaa.
"Hän on sotaherran tytär Kurusta, majuri Gek'in", vastasi Paavo.
"Viholliset ovat polttaneet heidän talonsa, niinkuin minunkin. He ovat
murhanneet isäni. Äitini ja sisareni on ystävämme Roth pelastanut
kuolemasta. Minä tahdon viedä tämän tytön isänsä luokse, joka on
sotajoukossamme. Hän tarvitsee kuitenkin ensin lepoa, sillä hän on
väsynyt ja kipeä".
"Minäkin", vastasi Heikki, "aion matkustaa sotaväen luokse aina
Iinsalmelle. Vaimoni on nyt leiponut ne jauhot, jotka hän sitä varten
sai majuri Malm'ilta, sittekuin tämä oli ottanut Venäläisten
jauhokuormaston Kuhmossa. -- Minä tiedän, että sotamiehemme tarvitsevat
leipää. Jos sinä, Paavo, tahdot seurata muassa ja ajaa toista hevosta,
niin viemme vaalean herrastyttären myötämme".
"Mielelläni", vastasi Paavo, joka Amalian katsannosta näki, että hän
tähän myöntyi.
"Astukaa siis tupaan!" sanoi Heikki. "Huomisaamuna alotamme matkamme".


VII.
Iinsalmen tappelu.

Iinsalmen kirkko seisoo eräässä laaksossa Saimaan pohjaisimmilla
haaranneilla. Suomen etevin vuorijakso, Maanselkä, menee
pohjaispuolella kirkkoa. Vesijaksojen ylitse on tässä rakettu iso
silta, kahdensadan kyynärän pituinen. Molemmin puolin levenee
raivaamattomia erämaita, jylhiä, suuria kallioita ja monimutkaisia
vesiä, toinen toisensa kanssa yhdistetyt koskilla ja salmilla. Itse
Iinsalmen kirkko oli rauhan temppelinä molempain vihollisten
sotajoukkojen välissä, joidenka päälliköt, Lohtajassa tehdyn sotilakon
mukaan, olivat julistaneet kirkon ynnä vähäisen alueen sen ympärillä
rauhan-alaisiksi.
Kaksi talonpoikaa läheni kirkkoa erään naisen kanssa. Tämä oli nuori,
sielunvaivoista ja taudista riutunut tyttö. Hellyydellä ja
varovaisuudella, ikäänkuin hän olisi ollut joku taivaallinen olento,
kantoivat talonpojat sairasta tyttöä paarilla, jotka he olivat tehneet
pitkistä seipäistä. Kirkon vieressä seisoi ensimmäinen etuvartija, yksi
Karjalan rakuuna. Hän huusi tulijoille, ja toinen kantajista vastasi,
että he olivat kaksi talonpoikaa, jotka veivät leipää Suomen armeijaan
ja erään majuri Gek'in tyttären isänsä luokse.
Rakuuna käski heidän odottaa ja antoi ilmoituksen asiasta likimmäiselle
miehellensä, joka taas lähetti sen edemmäksi.
Talonpojat puhuttelivat sill'aikaa rakuunaa ja saivat häneltä lupauksen
kantaa sairaan sisälle kirkkoon. Täällä he laskivat taakkansa alas
alttarin eteen. Tyttö viittasi kädellään ja toinen talonpoika nojautui
hänen ylitsensä, kuullaksensa niitä sanoja, joita hän heikolla äänellä
kuiskasi.
Nuori talonpoika ei voinut estää suuria kyyneliä vierimästä alas
poskiansa myöten, pidättäessään hengitystänsä, jotta paremmin kuulisi
tytön sanoja. "Meidän ei tarvitse kiirehtiä", virkkoi hän, "niin kauan
kuin sotilakko kestää. Mutta lähde sinä, Heikki, sotaväen luokse ja
koeta saada tieto siitä, missä majuri on".
Heikin mentyä ei kauan viipynyt, ennenkuin eräs upsieri astui sisään.
"Onko mamseli Gek täällä?" kysyi hän.
Talonpoika viittasi ääneti tyttöön. Upsieri astui likemmäksi, katseli
häntä muutamia silmänräpäyksiä ja sanoi: "hänellä oli sotatautia, näen
mä. Mutta meillä on lääkäri prikaatissamme. Mamseli Gek", pitkitti hän,
"minua ilahduttaa ja omaisianne on se vielä enemmän ilahduttava, että
olette tullut pelastetuksi. Rykmentinpastori Holm, joka Savon prikaatin
kanssa äskettäin tuli tänne, on kertonut meille äitinne ja sisarenne
pelastuksesta Tampereelta. Minä voin ilahduttaa teitä sillä tiedolla,
että he onnellisesti ovat tulleet isänne tykö ja että hän on lähettänyt
heidät turvaan Uuteenkarlepyyhyn. Niin pian kuin terveytenne ja
voimanne sen myöten antavat, tahdomme hankkia teille tilaisuutta jonkun
kuormastomme kanssa päästä sinne. Ensinlähtevällä kurierilla lähetän
heille teidän terveisenne".
Amalian kasvot valkenivat vähäisen. Hän avasi silmänsä ja niistä loisti
syvä kiitollisuuden tunne. Rehellisen Paavon kasvoilla kuvautui myöskin
hetkeksi tyytyväisyys, mutta hän käänsi taas kohta huolettavan
huomionsa tyttöön.
Samassa hetkessä kuului torven räminä. "Kapteini Burman!" huusi yksi
rakuuna. "Meidän sananlähettimme tulee takaisin, vihollinen rikkoo
sotilakon".
"Se on mahdotonta", vastasi upsieri. "Kello ei vielä ole kaksitoista ja
sotilakko loppuu vasta kello yksi. Mutta me emme voi jättää tätä
sairasta naista avutonna vihollisen valtaan. Tule sinä ja auta
talonpoikaa häntä kantamaan".
Rakuuna totteli kohta upsieriansa ja tarttui paariin. Paavo kehoitti
häntä surullisella äänellä kantamaan hiljaa ja varovasti.
"Voi, ett'en saa kuolla Jumalan huoneessa!" huokasi tyttö puoliääneen,
vietäessään pois kirkosta, joka vihollisen tullessa ei saanut olla
turvapaikkana edes kuolevallekaan.
Tiellä oli kapteini Burman koonnut etuvartijansa. Hän käski paarten
kiiruhtaa edelle sillan ylitse. Silloin näkyi tiellä vastaiselta
puolelta joukko ratsastajia, jotka lähenivät täyttä ravia ajaen.
"Se on kapteini Brusin", lausui hän. "Mitähän tämä on? Eikö he pidä
häntä arvossa sananlähettinä? Vetäytykää yhteen, pojat! Me viivytämme
vihollista kumminkin niin kauan, että sairas pääsee pakoon. Hän on
urhoollisen soturin tytär".
Brusin tuli samassa. "Ne heittiöt!" huusi hän Burman'ille. "Minä sanoin
ajutantille kellon olevan ainoastaan kaksitoista, mutta hän vastasi,
että hänen päällikkönsä kello näytti oikean ajan. He ovat ampuneet
minua. Silta on pikaisesti revittävä".
"Jos tahdot pidättää heitä vähän", sanoi Burman, "niin otan minä Savon
jääkärit, jotka seisovat sillan vieressä, avuksi ja revin sen.
"Hyvä", vastasi Brusin ja asetti pienet joukkonsa riviin. Aika oli
täpärällä, sillä ensimmäinen kasakkiparvi läheni jo. He hiljensivät
vähän vauhtiansa, nähdessään nämät kaksitoista (sillä useammat eivät he
olleet) Karjalan rakuunaa odottavassa asennossa. Mutta he lähestyivät
kuitenkin, kunnes tulivat pyssynkantamuksen päähän. Silloin laukasivat
rakuunat karpiininsa ja kasakit vetäytyivät nopeasti muutamia askeleita
takaisin. Mutta rakuunain oli myöskin peräytyminen. He tekivät sen
kuitenkin niin verkalleen, ett'ei vihollisen etujoukko uskaltanut tulla
aivan likelle. Vaan tätä seurasi suurempia joukkoja. Kokonainen
ratsaskunta keisarillisen kaartin ulaaneja valmistautui rynnäkköön.
Rakuunat kiiruhtivat pois.
Sillalla olivat Savon jääkärit täydessä toimessa, repiessään irti
ansaita ja hävittäessään tukkeja ja salvaimia. Mutta viholliset
tunkivat eteenpäin. Karjalan rakuunat laukkasivat viimeisillä ansailla
sillan yli, vihollisten luotien vinkuessa heidän ympärillänsä. Savon
jääkärit, jotka tähän asti olivat käyttäneet kirvestä, tempasivat nyt
tussarin olalta ja surmaava, vaikka epätasainen laukaisema heitti
joukon ulaaneja maahan.
Keskellä kähäkkää tunkeutuivat nopeilla askelilla ansaiden yli ne
molemmat, jotka kantoivat paaria. Vihollinen luoti lensi yht'äkkiä
avuliaan rakuunan käsivarren lävitse. Hän päästi käsistään paaret.
Mutta Paavo otti joutuisasti Amalian uumiin kiinni, nosti hänet
syliinsä ja pakeni kiiruulta. Kuolevan tytön pää nojasi hänen rintaansa
vastaan ja voipunut kätensä lepäsi hänen olkapäällään.
Hän pääsi onnellisesti sillan ylitse. Sen vasemmalla puolella oli pari
taloa. Oikealle, jonneka tie meni, näkyi patteri useammilla siltaan
päin käännetyillä tykeillä, jotka olisi luullut voivan estää kenenkään
siitä ylitse pääsemästä. Paavo kiiruhti taakkansa kanssa likimpään
tupaan, jossa luuli olevansa turvassa.
Asukkaat olivat kaikki lähteneet pois huoneistansa. Paavo laski Amalian
alas rahille ja otti vienosti kiinni hänen kädestänsä. Silloin
liikkuivat tytön huulet. Hän kumartui alas, kuullaksensa hänen heikkoa
ääntänsä. "Paavo!" kuiskasi hän, "nyt et enää kauemmin voi pelastaa
lapsuuden ystävääsi. Vie terveiseni isälleni, äidilleni, sisarilleni!
Sinun äidillesi myöskin, Paavo! Nyt ovat vaivani loppuneet. Paavo,
ystäväni, rukoile Jumalaa -- --"
Paavon silmät himmentyivät kyynelistä. Hän piti vielä kiinni tytön
kädestä ja pyyhki toisella kädellään kyynelet pois silmistänsä.
Katsoessaan nyt Amaliaan oli henki paennut tämän huulilta. Paavo seisoi
aivan kuin kivestyneenä ja katseli tytön vaalenneita kasvoja; sanomaton
tuska painoi hänen rintaansa ja hän ei kuullut, kuinka tappelun meteli
kasvoi ulkopuolla, kuinka tykkien jyrinä lopuksi sekautui
kivärinlaukauksiin.
Kenraali Tutschkoff oli saanut käskyn valloittaa sillan, maksakoon mitä
hyvänsä. Ääretön joukko jalkaväkeä täytti seudun aina kirkolta asti.
Monilukuinen tykistö leveni rannalle, oikealla puolen siltaa.
Hävitettyänsä noin puolen siltaa olivat Savon jääkärit pakoitetut
vetäytymään takaisin, antaaksensa Suomen tykistölle tilaa ampua. He
kiirehtivät vasemmalle, järjestyäksensä kylän takana. Silloin rupesivat
Suomalaisten tykit jyrisemään. Kenraali Sandels seisoi muutamalla
kalliolla ja katseli asemata. Hän näki keisarillisen kaartin
kranatöörit, valmiina ensiksi astumaan puoleksihävitetylle sillalle,
jota Venäläiset keskellä luotien vinkunaa korjasivat irtaimilla
laudoilla ja ansailla. Mutta Sandels oli asettanut patterinsa niin
hyvin, että hänen tykistönsä saattoi pyyhkäistä koko sillan.
Rohkeasti rupesivat nyt kranatöörit liikkumaan sillan yli. Vaan kauas
eivät olleet ehtineet, ennenkuin heidän ruumiinsa peittivät tätä
hirvittävää tietä ja ainoastaan muutamia ylijääneitä vetäytyi takaisin.
Mutta se varma kuolema, joka täällä kohtasi sotilaita, ei kuitenkaan
voinut hillitä jälelle jääneiden intoa. Uusi rykmentti astui esiin,
Veliki-Luk'in, jonka päällikkönä oli evesti Tschoglokoff.
Hurranhuudoilla ryntäsi se eteenpäin. Keskellä siltaa saavutti sitä
tappio. Mutta sen jälessä tuli Räävelin rykmentti, jota nuori ruhtinas
Dolgoruki itse komensi. Valkoisen ratsunsa selässä riensi hän
kiihoittamaan soturien horjuvia rivejä. Hilpeillä liikennöillä
puhutteli hän sotamiehiä ja tiheä joukko hyökkäsi eteenpäin.
Uusi laukaus Sandels'in pattereista löi tukulta Venäläisiä maahan.
Nuori ruhtinas, jonka keskellä meteliä voi tuntea valkoisesta
hevosestaan, riensi ylijääneiden etupäässä ja onnistui pääsemään sillan
ylitse. Mutta juuri siinä hetkessä, kuin hän astui toiselle rannalle,
nähtiin hänen hellittävän ohjakset ja horjuvan. Hän kaatui takaperin
hevosensa selälle ja veri purskui hänen lävistetystä sydämestänsä.
Hetken aikaa epäilivät hänen seuraajansa, mutta vaikka heidän rivinsä
olivat harvettuneet, tunkivat he kuitenkin esiin ja heittäytyivät
vasemmalle, hakeaksensa suojaa Kauppilan asuinhuoneiden takana. Mutta
siellä kohtasi heitä Savon jääkärit. Sill'aikaa tulvaili yhä Venäläisiä
sillan yli, vaikka ainoastaan vähin osa pääsi toiselle rannalle. Kaikki
ylitulleet heittäytyivät Kauppilan taakse ja siellä nousi ankara
taistelu Suomen jääkärien kanssa, joidenka vähitellen täytyi peräytyä.
Likimmäisen huoneen ovessa näkyi nuori Suomen talonpoika, kirves
nostetussa kädessä. Venäläisten sinne rynnätessä kaatuivat ensimmäiset
hänen raivokkaista iskuistaan, kunnes hän viimein, ylivoimalta
voitettuna, vaipui alas veriselle kynnykselle. Samassa lensi rätisevä
raketti Venäläisten patterista salmen ylitse ja putosi tuvan kattoon.
Tiheä savupilvi peitti tämän kauhistavan kohtauksen ja kaikki talot
seisoivat pian ilmitulessa.
Palavien rakennusten takana olivat Venäläiset vähittäin koonneet
melkeän voiman, vaikka jokainen eri joukko sillalla oli kärsinyt suurta
tappiota. Sandels'in tarkka silmä huomasi heidän pian aikovan tehdä
rynnäkön itse patteria vastaan. Hän odotti että kaksi pataljonaa
Valkiaisista ehtisi tulla hänen avuksensa. Kaikissa tapauksissa seisoi
kuitenkin varajoukkona varustusten takana kaksi komppaniaa Savolaisia,