Niobe: Nykyajan romaani - 05

Tohtori ei näyttänyt siltä, että pojan esiintuomat syyt häntä
olisivat tyydyttäneet, hän pudisti kerran ja toisenkin päätään
tyytymättömän näköisenä.
"Katsos Kjel", alkoi Bente varovasti, -- "sekä isäsi että minun
mielestä olisi niin turvallista, jos jättäisit rakennushomman
tuonnemmaksi, kunnes saat vähän pääomaa kerätyksi, jolla alkaa."
-- "Idylliä, äiti, -- idylliä... Matala maja, kaksi sydäntä. Tuo
on juuri sitä vanhanaikaista, joka ei kannata. -- Asua tuolla
alhaalla tehtaalla vanhassa hökkelissä -- sahan surina alati
korvissa, -- vaimon kanssa, joka kaipaa kaikkia ajan vaatimuksia.
Voimatta esiintyä seuraelämässä, niinkuin minun liikeasemassani
naineena miehenä täytyy, jos mieli tehdä vähänkin maksukykyisen
miehen vaikutusta kanssaihmisiini, eikä vaipua aivan takajoukkoon
-- jossa asemassa minulta Jumala paratkoon lakkautettaisiin luotto.
Olen punninnut tätä kaikkea -- --. Todenmukaisinta on, äiti, että
matalassa majassasi odottaisi minua vararikko." -- "Tyytyväisyys
vähään on hyvä avu, Kjel," -- vastasi äiti terävästi, -- "ja kaksi
nuorta, jotka --" -- "Ja sitten viivan toisella puolella, isä" --
intoili Kjel, -- "varain puolella --. Otettakoon selvästi varteen: --
Vaimo tyytyväinen, -- ajan säästö, -- talo, jossa voi päästä hyviin
suhteihin, koota seurapiiriinsä liikemaailman huiput... Ei tarvitse
juosta pitkin kylää kerjäämässä nimiä papereihin, -- on toiveita,
että pääsee tirehtöriksi säästöpankkiin, ja varmuutta siitä, ettei
niitä rahoja, joita tarvitsen, sanota irti ennen aikoja. Ja niin
edespäin ja niin edespäin, pitkäksi kävisi luetella kaikkia --
seurauksia siitä mitä sanotaan 'vaikutukseksi'."
-- "Papereihin, papereihin," intti tohtori kiivastuen, -- "miksi
sinulla välttämättä pitää olla papereita? -- Laajenna liikettä,
sitä myöden kuin sinulla on rahoja." -- "Niin, _siinä_ se on, --
siinä sitä jälleen ollaan," -- päivitteli Kjel epätoivoisena siitä,
tokko voisi asiata selvittää näin perin käsittämättömille päille.
"Minä koetan selittää sinulle, isä, -- osottaa minulle, että
liikemies, joka tekee kunnollisesti työtä, -- aina tarvitsee rahoja
--. Ne ovat kuin vesi myllynrattaassa. Kuta uutterammin hän tekee
työtä, sitä suurempi on hänen rahantarpeensa... Ja luonnollistahan
on, että hänen niin ollen täytyy koettaa raivata itselleen tietä
vaikutukseen ja rahaluottoon, -- ja etenkin pyrkiä valtaan kaikissa
rahalaitoksissa... Tulisipa minusta vaan säästöpankin tirehtöri,
niin että kaikkien tämän seudun liikemiesten täytyisi kääntyä minun
puoleeni rahoja saadakseen, -- ohoh sitten --"
Kuului voihkinaa. Rouva Bente huokasi.
"Jumala tiesi, minkä vuoksi näihin sekaannut, äiti. Hankit itsellesi
vain suruja siitä. Minä arvelen, että minunhan liikkeeni ja minunhan
selkäni tässä kait saa kaikki kestää... Taikka ehkä isä tahtookin
maksaa sen uuden taloni, paljon kiitoksia sitten vaan", -- sanoi Kjel
leikkisästi. -- "Tehköön poika, miten tahtoo, äiti, -- ei tässä muu
auta", arveli tohtori. -- "Minusta pitäisi sinun kuitenkin ajatella,
etkö voisi maksaa isällesi takaisin osaa siitä, mitä olet hänelle
velkaa. Ei tuntuisi niin epäluotettavalta, Kjel!" --
"Tähänkö aikaan sinä esität tuota, -- on sekin hienotunteista,
juuri nyt, -- halpamaista"... älähti Kjel töykeästi. "Mutta niin se
joka tapauksessa on, että minä olen Theklan kanssa päättänyt sanoa
teille tänään, että me aiomme ennen joulua mennä naimisiin ja ryhtyä
rakentamaan, niin että suveksi saamme muuttaa uuteen taloomme."
Tohtorin otsassa kuhmut kuumenivat; -- hän katsoi Benteen ja Bente
häneen...
"Äitisi on sitä mieltä, Kjel, että jättäisit sekä naimahomman että
rakentamisen tuonnemmaksi, kunnes sinulla on tosipohja, jolle
rakentaa." -- "Se on, kunnes rikastun, äiti -- kun voin muuttaa
sahani rahaksi ja ruveta koroilla elämään, -- noin kolmenkymmenen
vuoden päästä -- jaha! -- -- Ei, kyllä Thekla ja minä nyt uskallamme,
ja ja'amme myötä- ja vastoinkäymiset onnen kaupalla. -- Enkä minä
siedä sitä, että hän enää tekee voudin luona orjan työtä. Niin että
nyt tiedätte tuumamme", -- hän lisäsi ja lähti huoneesta; -- "aivan
lapsena ette sentään saa minuakaan pitää"...
Benten ilme oli kalpean kiihtynyt, tuima: "Niin, Baarvig, minä olen
sitä mieltä, että tätä meidän tulee vastustaa kynsin hampain, -- ja
kaikella sillä vaikutusvallalla, joka meillä suinkin on. Silloin
olemme joka tapauksessa tehneet, mitä voimme. Sillä ei koskaan tästä
tule hyvää, jos tuolla tavalla aljetaan."
"Kuules sinua nyt taas, -- et koskaan ymmärrä sitä poikaa!" kuohahti
tohtori. -- "Kjel nyt kerran on semmoinen, ettei hän voi jakaa
harrastuksiaan. Hän antautuu aina kokonaan... Ennen oli hänen
mielensä yksinomaan sahassa, -- ja nyt rakastetussa. Se juuri
on hänen vahvin puolensa, jota sinä et koskaan käsitä, Bente...
Paras on kuitenkin, että hän saa tytön luokseen, silloin on kaikki
paikallaan. -- Vai onko hän muuta tehnyt, kuin ajanut edestakaisin
voutilan ja sahan väliä talvesta pitäen? Sahalla on, kuulemma, käynyt
tavalliseksi vastaukseksi, ettei hän ole kotona... Ei siitä tule
muutoin selvää, sen käsitän... Menkööt naimisiin, kuta ennen sitä
parempi!"
Syntyi äänettömyys, jota vaan häiritsi tohtorin sanomalehti, kun
hän taittoi sen paremmin lukeakseen. Yläkerrasta kuului astuntaa,
ja silloin tällöin sadeharmajan, räystästippuisen iltapäivän
hiljaisuudessa jalkain raappinaa, kun joku tuli pihalta ja kulki
kyökinovessa. Minka liiti hiljaa huoneeseen.
Hän etsi nuottihyllyltä ja pianon päältä jotain, mutta ei löytänyt.
Sitten neulomapöydältä ja konsoolilta korukapineiden ja valokuvain
seasta...
"Sormihattuani minä vaan...", selitti hän, sillä aikaa kun hänen
kätensä kissamaisen sujuvasti ja varovasti koettelivat eteensä,
jott'eivät kaataisi mitään... "Ei täälläkään..." Hän katsoi
ympärilleen, olisiko muuta mahdollista paikkaa... "Ja ajatelkaas,
kun Thekla kuuluu torstaina lähtevän kaupunkiin ostamaan kapioita",
-- lausui hän sivumennen välinpitämättömästi. -- "Soo-oh? -- isä ja
minä emme vielä ole kuulleet siitä mitään." Äidin ääni värähteli
harmista. -- "Ainakin he siitä puhuvat, -- Thekla ja Kjel... niin
että minä arvelin..." "Eukkoseni," -- rauhoitti tohtori huomatessaan,
kuinka Bente onnettomana katsoi apua seinistä. "Heillä on niin hyvät
jarrut. Mahdoton heidän on, näetsen, mennä pitemmälle, kuin rahoja
riittää." -- "Korkealta, korkealta päämme päällitse"... mutisi
Bente. -- "Sinulla on omituinen taipumus näkemään kaikki mustana,
-- sysimustana," kuohahti tohtori; hän hyvin tiesi, että sitä oli
mahdoton kestää, kun Bente rupesi epätoivoiseksi. -- "Mitä sinä
siellä seisot ja vääntelet itseäsi, Minka?" -- puhkesi hän äkkiä.
"Vaivaako sinuakin jokin?... Sinä Jumala paratkoon painostat koko
taloa, Bente, niin että lopulta kaikki tulemme hulluiksi."
"Ja sitten mi-minä ajattelin," -- ankkasi Minka... "minä tosiaan
olen ajatellut sitä kauan, -- aina suvesta saakka, -- että --
että minä tahtoisin puhua siitä teidän kanssanne, -- kysyä enkö
-- enkö minä pääsisi talveksi kaupunkiin... Minä tahtoisin niin
mielelläni olla jonkin aikaa omin päin. Minä tunnen, että minä käyn
niin epäitsenäiseksi, jos vain kuljen täällä kotona tyttärenä ja
lapsena... Ja sitten minä ajattelin, että Kjel ja Thekla nyt niin
helposti voisivat hankkia minulle jonkun, jonka luona asuisin."
"Varsin helposti... Tosiaan erinomaisen kekseliäästi ajateltu...
Aivan ihmeellisen lipeästi... Sehän kävisi kuin rasvattu, --
kun sinulla vaan olisi millä maksaa... Jaha, jaha, olihan sekin
päähänpisto." -- "Minka arvatenkin ajattelee opintojaan, Baarvig,"
-- puolusti Bente. -- "Minä ikävöin niin sanomattomasti päästä pois
täältä kotoa alati samasta ja samasta!" huudahti Minka pidättämättä
enää mieltään. -- "Niin, äiti ja minä myös kovasti ikävöimme, minä
niin tavattoman mielelläni eläisin kaupungissa eläkkeellä, sen sijaan
että ajan täällä sairaitten luona aamusta iltaan ja illasta aamuun...
Minusta suoraan sanoen sinun pitäisi hävetä, Minka. Pyydät tuommoista
juuri nyt, vaikka tiedät, kuinka me nyt tarvitsemme rahoja joka
taholla." -- "Jos minä en pääse pois, -- jos minun täytyy jäädä tänne
talveksikin... silloin minä en tahdo elää... en, en..." huusi hän
hurjana ja silmät palaen kalpeissa kasvoissa.
"Tuo on kalvetustautia, -- aivan varmaan kalvetustautia, Bente...
Hänen tulee saada rautapillereitä, -- oikeata ruumiillista työtä
talouden toimissa tuon kiihtyneen ja nurinkurisen henkisyyden sijaan.
Näethän sinä, Bente, mihin se vie... Herra varjelkoon, miten hänessä
kaikki käy liioitelluksi..."
Äkkiä tohtori pysähtyi astunnastaan: "Miksi ei Minka esimerkiksi voi
auttaa sinua talousaskareissa? -- Miksi täytyy juuri sinun juosta
niissä vuorokauden umpeensa, aamusta varhain, kun neiti vielä makaa
-- ja lepää -- ja tarvitsee rauhaa lukeakseen intresantteja teoksiaan
-- ja vartioidakseen sieluaan ja tunteitaan ja mielialojaan... Miksi,
kysyn sinulta", -- pauhasi tohtori. -- "Makaa ja valvoo hautoen
naisen tulevaisuutta ja kaikenlaisia muita houreita! -- Tietysti
sitä ei saa unta, kun ei koko päivänä ole käyttänyt ruumistaan, --
käy kalpeaksi ja sairaaksi... Miksi kaiken terveen järjen nimessä
emme voi sanoa irti yhtä piioistamme, Bente, ja saada hieman apua
Minkasta"... "Minkalla ei ole taipumusta käytännöllisiin töihin, ne
eivät sovi hänelle, Baarvig, -- tiedäthän sinä, että muutoin olisin
sitä ajatellut." -- "Taipumusta?"-- intti tohtori. --"Niin, niin,
niin tietysti, kun hän on saanut kokonaan vieraantua käyttämästä
käsiään ja ruumistaan ja voimiaan käytännöllisiin töihin. Ne tietysti
ovat korkeammat kaikki nuo kirotut niin sanotut intressit. -- Minä
sanon sinulle Minka, lakkaa vetistämästä", huuti hän ja polkasi
jalkaa lattiaan.
"Niin, siinä hän nyt on, -- taas jonkun häälyväisen oikun riivaamana.
-- Nyt hän tahtoo kaupunkiin -- kaupunkiin vaikka henki menisi,
-- ylevämpään ilmaan... Mutta näetkös, tyttöseni, siitä ei nyt
tule mitään, -- ennenkuin saatat itse hankkia rahoja ja olla oma
määrääjäsi... Vaan nyt on, -- tästä päivästä alkaen, pidettävä huolta
siitä, että alat viettää toisenlaista järjellisempää elämää, --
ensinnäkin on korjattava terveytesi... Minä _tahdon_ niin, Bente.
Hänen täytyy hoitaa taloudesta jotain osaa, minkä sinä katsot
sopivaksi, ja siitä vastata, -- silittää, parsia sukkia ja neuloa,
niin että hän käyttää aikansa niinkuin muutkin hyödylliset ihmiset."
-- "Sinä voit pakottaa minua, isä... Mutta sitten minäkin tiedän,
mitä ajattelen," -- sanoi Minka kalpeana. -- "Minulla on oikeus
kehittyä ja seurata luontoani minullakin. Ja jos minut nyt poljetaan
alas..."
Kjelin nauru ja äänekäs pakina Theklan kanssa kuului käytävästä.
"Niin, jo riittää, Minka", keskeytti tohtori äkkiä karskisti, --
"minä en suvaitse, että kodin keskenäisiä asioita näytellään --
v-vieraille..." Ovi aukeni ja sisään sipsutti Thekla hymyilevänä,
mutta hieman poissa tasapainosta tönäyksen vuoksi, jonka hän oli
saanut selkäänsä.
Loukkaantuneen näköisenä vilkaisten taakseen Kjeliin, hän nopeaan
koetti saada takaisin ryhtinsä ja istahti pinnatuolille rouva
Baarvigin viereen, sillä välin kun Kjel meluten ja ylimielisenä astui
pitkin lattiaa hänen perässään.
"Siitähän meidän piti keskustella isäsi ja äitisi kanssa", --
muistutti Thekla.
Kjel pysähtyi, sormenpäät liivintaskussa, ja lausui kevyesti:
"Niin, eihän se ole muuta kuin että Thekla ja minä aiomme torstaina
lähteä kaupunkiin kapioita ostamaan... Minä olen laskenut, että käy
halvimmaksi hankkia saman tien, -- huonekalut ja kaikki, -- niin
että ne sopivat uuteen taloon." -- "Hm -- jaa-a... Siihen tarvitaan
rahoja, Kjel," -- vastasi tohtori jotenkin terävästi.
"Pyh, pankista saan minä nyt niin paljon kuin tarvitsen... Ja
lyhentää miten itse tahdon. Kirjoitanko tuhannen tai parin tuhannen
paperin, sillä taholla on se aivan saman tekevää."
"Niin ollen ei tässä oikeastaan ole syytä kysyä vanhempaisi
mielipidettä", -- lausui rouva Baarvig kylmästi tiukkaan kiinni
puristetuin huulin.
Theklan pienet pyöreät mustat silmät katsoivat päättävästi rouvaan.
"Sallikaa minun nimenomaan vakuuttaa, että minä en tahdo sanallakaan
puuttua siihen, _kuinka paljon_ Kjelin tulee ostaa. Minä olen
pyytänyt häneltä vain sitä, että se mitä ostetaan on oman makumme
mukaista."... "Se on vaan sitä" -- jatkoi Kjel, nosti sormen
nenälleen ja hymyili isälleen ikäänkuin asianymmärtävälle, -- "että
minä voitan parisen sataa -- vähintäin, -- jos minulla on oikein
hyvä onni, niin ehkä kolme, -- jos kirjoitan kaksituhatta ja ostan
kerrassaan tukkuhinnalla." -- "Varmaan ei kukaan halua hartaammin
kuin minä, että rikastuisit, Kjel!" -- huudahti rouva raskaasti,
raskaasti huoahtaen -- "kaikilla noilla laskuillasi ja kaupoillasi",
-- tuli vähän päästä puoliääneen. -- "Tämä ehkä käy vähän yli
jokapäiväisen talousretuuttelun, äiti... säästetään killinkejä ja
annetaan taalerein mennä," -- sutkautti Kjel, ajelehtien lattialla
laahaavilla, itsetietoisilla askelilla. -- "Minun oikein täytyy
istua ja katsoa sinuun, Minka", -- lausui äkkiä Thekla keskeyttäen
kiusallisen äänettömyyden, -- "mikä sinua vaivaa, sinä näytät niin
huonolta?"
Theklan elävät silmät luistivat tutkivasti tohtorista rouvaan ja
takaisin tohtoriin. Sitten vaihtoi hän katsetta Minkan kanssa, joka
vastasi päänpudistuksella.
"Semmoisessa kodissa kuin meidän on täytyy tyytyä niin moneen
rajoitukseen; mutta silti kyllä voi elää onnellisena," -- sanoi rouva
Baarvig sangen vakavana ja iski Theklaan terävän katseen... "Minka on
juuri saanut tietää, ettei meillä ole varoja lähettää häntä talveksi
kaupunkiin."
Kjel kulki ja mutisi itsekseen ja aprikoitsi, ikäänkuin tämä taas
vahvistaisi, mitä hän oli sanonut: säästetään killinkejä ja -- --
"Siksi minä... siksi minä... kun olin ajatellut niin paljon tästä
talvesta", puhkesi Minka hiljaa itkevällä äänellä. -- "Saamme tottua
pettymyksiin vähin jokainen", arveli rouva Baarvig. -- "Olisin
mielelläni tehnyt työtä yöt ja päivät", -- vakuutti Minka, "jos vaan
olisin saanut tehdä jotain, joka minua intreseeraa". -- "Työ jota
tekee aina intreseeraa, Minka", -- keskeytti tohtori lyhyeen.
Edes takaisin soutaen, molemmat kädet taskussa ja katsoen Theklaan,
jonka silmät paloivat kuin kynttilät, sanoi Kjel: "Eiköhän tuota
samaa kaunista lausetta voitaisi käyttää niidenkin lohduttamiseksi,
jotka istuvat linnassa, isä." -- "Niin, en minä ymmärrä, minkä vuoksi
minä olen olemassa", -- puhkesi Minka kiihkoisesti, -- "kun minä en
saa tehdä sitä, jota minä maailmassa harrastan ... Joka, joka taholla
salpa vastassa... Se on niin, että siitä tukehtuu... Mutta jos minä
en saa tehdä sitä, johon minulla on halua ja harrastusta, niin en
minä tosiaan käsitä, minkä vuoksi minä elän tätä elämää." -- "Ole
käsittämättä sitten, Minka", -- vastasi tohtori tylysti. -- "En minä
ole koskaan pyytänyt päästä maailmaan", -- vetisti Minka. -- "Luulet
kaiketi, että minä seisoin hattu kädessä ja kumarsin ja rukoilin sitä
omilta vanhemmiltani?" -- "Niin aivan ilman oikeuksia eivät lapset
kuitenkaan voine olla tässä maailmassa"... arveli Thekla purevasti.
"Täytyy olla edes jonkinlainen vastuunalaisuus, -- ainakin ihmisten
edessä."
"Sen juuri me vanhemmat niin ankarasti saamme tuta", -- puuttui äkkiä
rouva Baarvig keskusteluun. -- "Me voimme sanoa, se on varma, että
poimimme untuvat omasta rinnastamme, että melkein noukimme itsemme
paljaaksi jokaisen lapsen vuoksi, joka meillä on, -- että asetamme
heihin koko olentomme ja onnemme... Se vaan on niin sanoakseni
vaistoamme... Ja kun lapsemme sitten filosofeerailevat ja kysyvät,
miksikä se maailma, johon he ovat tulleet, _on_ semmoinen, -- niin
ei meillä tosiaan ole muuta kuin raihnas ja vaivaantunut sielumme ja
ruumiimme vastaukseksi, -- Thekla hyvä"... lausui Bente hillityllä
vavahtelevalla äänellä.
Minka oli nopeaan liitänyt lattian poikki ja asettunut äitinsä tuolin
taakse, kiertäen kiihkeästi käsivartensa hänen kaulaansa.
"No no, äiti", -- löi tohtori leikiksi, -- "älä sitä nyt noin
pahaksesi pane. -- Tiedäthän sinä, että lapset ylipäänsä ovat oikeita
ihmissyöjiä"...
-- Sillä aikaa kun ulkona satoi ja laudoista kuuluvasti ja alati
tipahteli, kääntyi keskustelu iltahämyssä myötäjäispuuhiin, joita
pohdittiin ja pääteltiin yhdessä Minkan kera.
Theklan napitettu hieno kenkä pisti silloin tällöin esiin lattialle
lankeavaan valoon, sen mukaan kun hän liikkui keinutuolissa, jonka
selässä Kjelin käsi riippui. Ja Berthea, joka oli uunin edessä
polvillaan ja piti silmällä omenoita, joita hän paistoi hiilustalla,
sekaantui tuontuostakin keskusteluun kiihkein neuvoin, ikäänkuin
hänellä kyllä olisi ollut enemmän älyä ja kokemusta, kuin he
luulivatkaan.
Huoneen pimeimmässä osassa, kappaleen matkaa keinutuolin takana,
kulki Schulteiss edestakaisin kädet takinliepeiden alla, astui
täsmällisiä pieniä askeleita, koska oli tilaa ainoastaan pienille
käännöksille. Hän oikeastaan oli paljasta korvaa, -- jännityksellä
hän koetti älytä sanoista ja viittauksista, tokko Minka tosiaan oli
saanut vanhemmat suostumaan vaaralliseen tuumaansa, lähteäkseen
talveksi pääkaupunkiin tuon herran vaikutuksen alle...
Äkkiä hän teki rajun äkkikäänteen, loistava hymy kasvoillaan... Ei
puhettakaan, että Minka pääsisi kaupunkiin! --


V.

Kjel oli suosittu mies; hän ajeli vaimonsa kanssa vieraissa, ja
aina hän astui sisään huulillaan sama reipas ja rattoisa kokkapuhe:
-- "Uusi reki, uusi karhunnahka, uusi eukko", -- hän ei uskaltanut
sanoa "uusi tamma", niinkuin ensi kerralla oli huomaamatta päästä
hänen kieleltään. Mutta hänen kellertävä liinakkonsa oli tosiaan
äsken ostettu ja menijä, johon hänellä oli syytä olla täysin
tyytyväinen, -- yksitoista kilometriä kolmessa neljännestunnissa
-- matkalla voudin luokse se viipyi vain puolentoista tuntia.
Vouti itse tuli eteisen ovelle juhlallisen ritarillisena vastaan,
tarjosi rouvalle käsivartensa ynnä suuressa salissa sohvan, käski
esille parhaan madeiransa ja selitti, että hän olisi tehnyt
samoin, jos hänen konttoristinsa olisi nimitetty maaherraksi, --
saatikka sitten nuoren naisen vuoksi, joka aina oli ollut hänen
hengenheimolaisensa ainoassa asiassa, mikä nykyaikaisista kelpaa,
nimittäin ruumiinpolttoasiassa... Nyt hän saattoi antaa nuorelle
rouvalle numerot ruumiinpolton kustannuksista neljässä eri maassa, --
ja ruumiinpolttojen luvusta viime vuodelta...
Kjel oli visiiteillään aina alussa vähän jäykempi ja vilkui
levottomana Theklaan, tokko tämä oli tyytyväinen siihen paikkaan,
joka hänelle oli annettu. Arvonsa oli silläkin asialla ja aina oli
pantava toimeen pieni ensi kerran äksiisi ja totutettava paikkakunnan
rouvia pitämään sitä, joka vielä pari kuukautta takaperin oli ollut
voudin luona kotiopettajattarena, täydellisesti heidän vertaisenaan.
Muutos oli liian uusi ja naamat kävivät kyllä siellä täällä hieman
totisiksi ja jäykiksi, kun vastaleivottu rouva niin varmasti ja ilman
muita mutkia oikaisi lattian poikki ja nonsalantisti istahti juuri
sohvapaikkaan.
Kjel sai sitten, milloin sopi, pienen syrjäpakinansa kahden kesken
talon herran kanssa... "Hyvä tilaisuus saada rahoja nyt, jos
tahdotte", -- hän iski ystävällisesti silmää, -- "hyvältä ystävältäni
pankinjohtajalta. -- Vaimoni sukulainen muutoin... Hän pyytää minua
lausumaan mielipiteeni täkäläisistä oloista, -- vakavaraisuudesta
tietysti... Parilla sanalla voin minä nyt... Tietysti parasta, jos
itse kirjoitan paperiin, hän sanoi; -- mutta minä kiitän nöyrimmästi;
kyllä ymmärsin yskän. Vanha kettu, näettekös... Niin, tietysti, kun
vaan minä kirjoittaisin, kyllä kai... Mutta kuten sanoin, meidän
kesken -- pieni suositus minulta ei tosiaan ole haitaksi tätä
nykyä... Tietysti minä en suosittele mitään muuta, kuin mikä on
kultaa. Eikä ole kaikki kultaa, joka kiiltää, -- vai mitä? -- No jaa,
tämä ainoastaan oli pieni ystävällinen viittaus. -- Mahdollisuuden
varalle, -- jos tarve sattuisi, -- niin tiedätte, mitä minulta voitte
odottaa."
Eräänlaisella itsetietoisella salaperäisellä afääri-ilmeellä
sitten jälleen puututtiin muiden kanssa tutunomaiseen pakinaan.
Theklan läsnäolo kieltämättä vaikutti hieman kylmäävästi, osaksi
pääkaupunkilaisrouvapuvun ja pitkävartisten hienojen hansikkaitten
vuoksi, osaksi siitä syystä, -- että hän jonkinlaisella paremmuudella
puhui korkeammista harrastuksista.
Mutta Thekla nyt kerran ei aikonut nöyrtyä rouvain edessä. Hän oli
lujasti päättänyt voittaa taistelussa.
* * * * *
"Nyt hurskaat vanhempani tietysti luulevat, etten ole muuta tehnyt,
kuin ajanut vieraissa kaiken aikaa, eikö niin?" -- lausui Kjel
tutunomaisesti isälleen ja äidilleen kerran kotona käydessään.
"Mitä vielä... Minä olen saanut toimeen yhtiön, joka ostaa koko
Mustanmetsän, yksitoistatuhatta tynnyrinalaa. Joko nyt kauhistut
äiti? -- Ei, minä _en_ ole siinä osakas, -- se on, ellen tahdo.
-- Minä vaan hankin muutamille ostajille kaupungista rahat, -- --
valmistan heille mahdollisuuden -- --. Ei, minä _en_ ole osakas...
Yhden ehdon vaan olen pidättänyt itselleni, -- pikkuisen sivuseikan,
että nimittäin kaikki puut ovat sahattavat minun sahassani, -- noin
viisitoistasataa tolttia tämän ja tulevan vuoden kuluessa." -- "Mutta
tämähän kuuluu hyvältä, -- järjelliseltä, Baarvig", -- puhkesi äkkiä
Bente sanomaan, kyynelet silmissään. -- "Ei mutta, kuuleppas rouvaa
-- eikös kohota katsettaan lakea kohti huomatessaan, että pojalla
on järkeä nupissa." -- "Eikö vaaraa ole minkäänlaista, Kjel?" tutki
Bente häneltä jälleen. -- "Ei vähintäkään, äiti, -- -- se vaan, että
pistän taskuuni kahdenkertaiset voitot, kun rautatie valmistuu."
Bente itki...
"Minä kaipasin niin kuullakseni vähän hyvää, rakas poikani", --
nyyhki hän. Hän kokosi mieltään ja lähti huoneesta.
"Äiti on käynyt niin hermostuneeksi, Kjel" -- sanoi tohtori. "Meidän
täytyy säästää häntä... Tuo kunnon poika Endre, hän se kai häneltä
hengen vie... En tahdo koskaan kysyä Benteltä, paljonko on jäljellä
rahoista, noista kahdesta tuhannesta; se loukkaisi häntä. Jos voit
oikein hienosti urkkia sen häneltä, niin kerro minulle; mutta älä
tänään, -- nyt hän ei siedä enempää."
"Pyh, voinhan minä antaa vähän lisää. Eihän se ole sen hurjempaa,
kuin että ihmiselle hankimme muutamia kuukausrahoja, kunnes saamme
nähdä jotain tuloksen tapaista, isä. -- Endre on hurja, tietysti.
Mutta hänen oma perheensä ei voine tuomita häntä suoraa päätä
hulluinhuoneeseen, ilman että hän on saanut koettaa. -- Pahuus
kuitenkin, äitiä on sääli... Hänellä on suurenmoinen arvostelukyky,
kun tiukka tulee. Kas miten hän oitis käsitti tuon Mustanmetsän
asian, -- samassa tuokiossa!..." -- -- "No siinä näet, Bente", --
lausui tohtori perästä päin, -- "olinko oikeassa vai enkö sanoessani,
että Kjel taas rupeisi omaksi itsekseen, kun pääsisi naimisiin. Nyt
käy saha, niin että pirstat lentävät... Oikein mieltä virkistää, kun
iltasella katselee sen valaistuja akkunoita, ennenkuin maata panee."
-- "Niin, tosiaan näyttää siltä, kuin se nyt menestyisi", -- myönsi
Bente ajatuksissaan. -- --
Kjelin kuherruskuukausi oli kulunut kaikenlaisissa visiiteissä ja
vierailuissa, kunnes keväällä kelirikon aikana alkoi raapia maata
reen toinen antura.
Rautatienrakennuksella virran toisella puolen oli työ jo alkanut, ja
sieltä kuului alinomaa vihellyksiä. Kimakat lyhyet hihkaukset, pitkät
kestävät merkkivihellykset, dynamiittiräjähdysten kumeat jyrähdykset,
ikäänkuin lakkaamatta olisi jotain hankkeessa, tämä kaikki häiritsi
tavallista maalaishiljaisuutta, ja sai ihmiset hermostuneina
heräämään yöllä kesken uniaan.
Schulteiss ei sietänyt noita vihellyksiä: Hän usein pysähtyi kesken
läksyjen kuulustelua, vipusi ylös toisen jalkansa ja irvisti,
ikäänkuin se olisi käynyt läpi luiden ytimien. Kuinka hän sydämensä
pohjasta vihasi tuota rähinää! Hän puri hammasta ja puristi kynnet
syvälle käteen...
Minka oli äkkiä käynyt nöyremmäksi kuin koskaan lähtemään
aamukävelyilleen, joita isä oli hänen mieleensä teroittanut.
Schulteiss kuuli, miten hän aikaisin aamulla polki jalkaansa uudet
hienot puolikalossit, jotka Kjel oli hänelle lahjoittanut, ja
kiiruhti eteisestä ulos. Yllään reipas jakku ja hatussa somistava
harso suojelemassa auringonpaahteelta, joka niin helposti poltti
teerenpisamoita, katosi hän milloin millekin suunnalle, -- pohjoiseen
päin, jossa oli nimismiehen talo, tahi muonamiesten asunnoille
vieville metsäteille, taikka alas sahan puolelle. Vähän myöhemmin
astui Schulteiss varovaisella, ympäri katsovalla metsämies-ilmeellä
nopein askelin alas ulko-ovea kohti.
Hän kulki halkaisijoita, -- oikaisi pitkin harjun kylkeä, poikkesi
aidan takana polulle, tai ampui suoraan tohtorinnevan poikki ja
pyörähti huvimaja-haan takana mäenrinteeseen. Piti huomaamatta
päästä erääseen paikkaan, josta hän saattoi vallita asemaa, vakoilla
Minkaa. Sillä vaikka tämä olisi lähtenyt mihin suuntaan, -- aina hän
rautatiesillan kohdalla ilmestyi maantielle.
Sinne oli hän edelliselläkin viikolla kävellyt joka aamu ja aina
ollut niin innokas saamaan Berthean mukaansa. Vasta pari päivää
takaperin oli hra Varberg sukeltanut esiin sillan päähän ja saattanut
heitä niin ritarillisesti paluumatkalle, että Minka oli huomannut
terveydelle edullisimmaksi nousta ylös niin aikaisin, jottei sisar
viitsinyt lähteä matkaan. -- --
Ja tosiaan, -- Schulteissin tarkka silmä ei koskaan pettänyt, --
hra Varberg tuli tänäänkin Minkaa vastaan jostain sillan päältä tai
alta ja liittyi hänen seuraansa. Jaha, -- juuri niin kauaksi, ettei
heitä voitu nähdä kotoa Elvsaetin akkunoista, -- siihen, mutta ei
edemmäksi... Merkillistä, juuri siihen -- hän olisi voinut vaikka
linjan laskea...
Ja siihen jäivät seisomaan, -- miks'eivät menneet vielä paria
kolmeakymmentä askelta kauemmaksi, aivan portin luokse? -- Ja siihen
olisivat he, siltä näytti, jääneet seisomaan, ellei neiti Minka, --
onneksi muistaen, mikä oli sopivaa, -- olisi niin välttämättömästi
tahtonut päästä kotiin kello kahdeksaksi tarjoamaan teetä
suuruspöydässä... Vi-ihdoinkin he sanoivat hyvästi!
Ja pitkillä askelilla Schulteiss oikaisi halkaisijaa pitkin kotiin,
tavatakseen siellä ikäänkuin sattumalta Minkan käytävässä tahi
portailla ja tuskallista pelkoa vavisten lukeakseen, arvatakseen
hänen salaperäisesti säteilevistä silmistään ja vilkastuneista
kasvoistaan, mikä oikotie nyt oli hänelle paras, -- juostako
suoraa päätä alas virtaan... Hän näki sen niin selvään sysimustana
juovana kulkevan lumen poikki suoraan alas vaalean vihreitä
jäämöhkäleitä kohti, jotka puolisulaneina syöksyivät koskeen ja
sen alla mustaan pimeyteen. Jäljestäpäin hän kamarissaan mietti,
nyrkit täynnä naarmuja... Oliko mitään tapahtunut... Oliko Minka
hänelle mennyttä... Vai vastako menemäisillään... Ja hän antautui
edes takaisin astellen raivoaviin, riehuviin mielikuvituksiin. Kyllä
hän... Kyllä h-än...
Iltapäivällä Minka hiipi keltaiseen saliin. Hän seisoi perä-ikkunan
luona, josta hän saattoi nähdä vaalean harmaan sorahaudan
rataleikkauksen luona... piiripäällikkö Varberg asui noin puolen
peninkulman päässä etelämpänä eräässä talonpoikaistalossa virran
varrella. Hän kuunteli kuuntelemistaan... Joka kerta kun höyrypillin
ääni sieltäpäin halkaisi ilman, tuntui hänestä ikäänkuin se olisi
ollut täynnä mystillisiä viestejä, -- vihellyksiä... kiivaita,
lyhyitä hihkauksia... pitkiä, surumielisesti vaikeroivia...
äkkiä hurjan uhkaavia, täynnä tahdon tarmoa, joka pakotti
vastustamattomasti... Ne sihisivät ja vihelsivät ilkeästi,
myrkyllisesti ilkkuen ja pitkin venytetyin jälki-äänin...
Sitten halkaisi ilman matala pitkä vakaa ratajumu ja hän kuunteli
sitä kalpeana mielenliikutuksesta... Se oli hänen tahtonsa, joka
ilman halki rakensi sillan hänen luokseen. Hän näki, kuinka se
varjoista kehittyi hienoksi verkoksi... Ja hänen tahtonsa voimasta
hän kulkisi ilman halki yhä korkeampia ja korkeampia kaaria... Ääni
kasvoi hurjaksi tuskaksi, -- ja sitten yht'äkkiä taukosi. Se oli
hänen oma syynsä. Hän ei ollut kyllin hyvä meedio... hän ei jaksanut
vastaanottaa koko tahtoa... Syvällä tuolla alla kuohui huimana musta
kohiseva virta... Ja taas täytyi hänen yrittää tahdon sillalle. Sillä
se kuului uudelleen valtavana, vastustamattomana.
Hän liiteli ja liiteli, -- kunnes hän äkkiä sanomattomalla kauhulla