Niobe: Nykyajan romaani - 06

huomasi, ettei hän enää ollut oman itsensä oma, -- että hän oli
sulautumaisillaan toiseen -- hänen olentoonsa ja tahtoonsa...
menehtymäisillään, kadottamaisillaan sielunsa, -- vastaansanomatta,
peruuttamatta... Hän näki hänen kasvonsa ja tuon eilisen salaperäisen
verhotun hymyn, joka sanoi, että valta niin varmaan oli hänen...
-- -- Tänä päivänä tuli Varberg äkkiä jäljestä puolisen saliin,
jossa rouva ja Minka istuivat, ja kysyi tohtoria, jota hän tiesi
odotettavan kotiin. Yksi hänen rautatietyömiehistään oli loukannut
itsensä ja tarvitsi hoitoa. Hän katseli ympärilleen, -- näytti siltä
kuin hän olisi tahtonut tunkea ovi-aukosta myöskin ruokasaliin
-- tietysti nähdäkseen, oliko Thekla siellä. -- Ikävä, ettei hän
voinut kärsiä Theklaa, ajatteli Minka. Mutta Thekla oli tosiaan
kaikessa niin kylmäkiskoinen häntä kohtaan --. Hiukan muuttunutkin
oli Thekla ja _naimisissa_ nyt myöskin, yksinomaan ajatellen
rouvuuttaan. Varberg sanoi odottavansa, kunnes tohtori tulisi, -- ei
tahtonut häiritä, -- pyysi rouva Baarvigilta lupaa lukeakseen talon
sanomalehtiä sillä aikaa... Sitten hän otti esille muistikirjan ja
näytti rupeavan laskemaan ahkerasti, ajatukset täynnä rautatieasioita
ja työmiehiä koskevia seikkoja.
Berthea tuli ja kuiskasi jotain rouvalle, joka nousi ylös ja meni
ulos. Minka tiesi, että Berthea ja Massi väjyivät toisessa huoneessa
ja että tämä oli Berthean sotajuonia, jolla hän sai äidin ulos. Hänen
vilkas mielikuvituksensa oli tietysti vireillä; hän oli käynyt niin
merkillisen hienotunteiseksi, ettei enää tahtonut vaivata Minkaa
seurallaan aamuin... Ovi avautui tuolla sisällä ja lattia narisi pari
kertaa varovaisista miehen askelista... Huh, oliko nyt Schulteisskin
liikkeellä sietämättömässä mustasukkaisuudessaan.
Minka aikoi nousta ylös; mutta se esti häntä, että Varbergin silmät
kesken laskuja ikäänkuin väkisin kiintyivät häneen... ne tuijottivat
poissa ajatuksissa omituisen terävinä ja syvällä niiden sisällä
hohti sinertävän harmaa valo... Ja yhä uudestaan ne kiintyivät
häneen... yhä kauemmin ja kauemmin... Muistikirja oli pöydällä,
ikkunasta tulevassa himmeässä auringonsäteessä, ja käsi ja lyijykynä
lepäsivät sen päällä... Katse oli niin poissaolevasti jäykkä,
ettei hän voinut sitä välttää. Se tuli ikäänkuin hänen sisimmästä
unelma-elämästään ja etsi jotain syvältä hänen omasta olennostaan...
Hän katseli Varbergin tahdotonta kättä. Näytti siltä, kuin lyijykynä
alkaisi muodostaa sanoja, -- kirjoittaa, -- hitaasti -- kirjain
kirjaimelta... muodostua kokonainen rivi, selvänä, pitkänä. Ja
ikäänkuin tempauksella siirtyi käsi nyt takaisin. Alkoi uusi rivi --
ja taas uusi... Minkasta tuntui kuin kaikki hänessä olisi uinunut
raukaisevaan puoli-uneen -- josta oli mahdoton päästä irti...
Kirjaimet hyörivät tuolla pöydällä niin selvinä, kuin olisi hän
katsellut mieltä järkyttävien suurentavien lasien läpi. Hän luuli
melkein näkevänsä vaaleanharmaan usvakäden, joka ojentui pitkin
auringonsädettä lyijykynää kohti...
Tietämättänsä hän oli mennyt Varbergin luo ja kumartunut hänen
olkapäänsä yli. Hän luki: "Sinun seurahenkesi puhuu hänen
seurahengelleen sitä, jota te itse ette vielä ymmärrä." Hän katsoi
hänen kipinöivien silmiensä ihmeelliseen syvyyteen, tunsi, että hän
kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti hänet syliinsä, ja
ennenkuin hän ajatteli estää sitä, Varberg painoi kiivaan suutelon
hänen huulilleen.
Minka tuijotti häneen hämmästyneen jäykästi, kauhulla ja tutkien --
ikäänkuin äkkiä leimahtavassa magneesiavalossa -- hänen kasvojaan
ja koko olentoaan -- oliko tämä -- tämä -- todellakin -- todellakin
se mies, jolle hän tahtoi antautua. Tuo puoleksi leikillinen, varma
hymy, joka häntä kohtasi, herätti hänessä tuskaa. Se tuli häneen
taas äkillisenä pakokauhuna tuo pelon tunne, että hän ehkä oli
kadottamaisillaan oman persoonansa -- joutumaisillaan mystillisesti
sidotuksi johonkin, joka oli ulkopuolella hänen omaa valtaansa ja
tahtoansa. Hän työnsi hänet luotaan heikosti huudahtaen ja katsoi
hämmennyksissä oveen päin, mutta kuuli samassa äidin tulevan ja
istahti äkkiä kuumana ja punoittavana, pää kumarassa, neulomuksensa
ääreen ompelupöydän taakse.
Hämillään ja peloissaan siitä, mitä äiti mahdollisesti oli
huomannut, hän tuskin ennätti kummastua Varbergin kylmäverisyyttä.
Järkähtämättömän kylmänä tämä vaan puoleksi kääntyi rouva Baarvigiin
päin, silmät vielä muistikirjassa, ja sanoi, luoden verhotun,
väräjävän katseen Minkaan: "Minä olen käyttänyt aikani hyvin,
rouva Baarvig. -- Olen laskenut kokonaisen rautatiekaaren tuolla
pohjoispuolella"... -- --
Kun rouva Baarvig iltapäivällä keitti mansikkasylttiä, mietti
hän huolestuneena Minkaa. Minka oli niin liian herkkä kaikelle.
Toinen palava innostus seurasi yhä toista. Nyt näytti siltä,
kuin kirjoittaminen olisi joutunut vallan syrjään, -- ja koko se
kunnianhimo. Varberg alkoi yhä useammin lähennellä taloa ja sen
tytärtä, se kyllä saattoi viedä enempäänkin... Ei Varberg juuri ollut
se mies, jota Bente oli tyttärelleen ajatellut, -- ei hän tehnyt
sitä vaikutusta, että saattaisi suhteessa paljoa uhrata. Hänessä
ei oikeastaan ollut vienoutta eikä taipuvaisuutta... Mutta hän oli
kuitenkin tarmokas kelpo nuori mies... Joka tapauksessa rehellisesti
ja kokonaan antautunut noihin spiritistisiin tuumiin... Ja toista
semmoista, joka pitäisi tyttärestä niinkuin Schulteiss parka -- ei
Minka varmaankaan löytäisi koskaan...
Tohtoria saatiin kauan odottaa. Varmaan hän oli kutsuttu jonnekin
muualle sairaan luo, ja Varberg jäi sinne koko illaksi, syventyen
spiritistisiin keskusteluihin Minkan kanssa. Schulteiss oli heille
levottomuuden henki. Hän hiipi saliin, hiipi salista jälleen ulos,
kaiken aikaa ylläpitäen itsepintaista äänettömyyttä Varbergia
kohtaan, joka nähtävästi älysi hänen tuskansa ja huvikseen kiusasi
häntä siten, että hän yhä lämpimämmin ja intreseeratumman näköisenä
kääntyi Minkan puoleen.
Schulteiss ei koskaan antanut pettää itseään. -- Hän nyt oli omalla
tavallaan vainunnut, että tässä oli jotain ilmassa... Nuo Minkan
omituiset vastaukset Varbergille, -- kuului todella siltä, että nämä
kävivät omituista syvästi mielenkiintoista sissisotaa keskenään...
Minka loi häneen milloin loukkaantuneen, milloin uhmaavan katseen,
ja -- sen suhteen _oli_ mahdoton erehtyä, -- hänen kätensä vapisi
ja kasvot kalpenivat, kun hän teeskennellen ojensi insinöörille
teekupin. Schulteissin ärtyisyys oli aikaisesta iltapäivästä saakka
ollut yhtämittaa kiihtymässä. Hänen piti, -- hän tahtoi, -- aivan --
aivan välinpitämättömänä -- aivan huolettomasti -- niinkuin ei olisi
mitään, -- osottaa tuon henkisen nollan mitättömyyden -- musertaa
hänet... Aivan Minkan edessä paljastaa tuon naisia hypnotisoivan
maallikkosaarnaajan, joka istui tuossa ja rehenteli koko perheen
edessä mystillisen maailman ilmiöillä ja mahdollisuuksilla niin
kuivasti, lyhytjärkisesti ja kouraan tuntuvasti, ikäänkuin
ovenpatsaista ja akkunoista... Mutta siitä oli tehtävä loppu!...
"Jos suvaitsette", -- kähähti hän äkkiä imelän suopealla ilmeellä,
mutta mulkoilevin silmin, -- "minä kyllä uskon, että te, hra
Varberg, personallisesti voitte omistaa sekä magneetillisia että
hypnootillisia kykyjä. Niitä muutoin on niin monella. Esimerkiksi
oma katseeni"... Hän katsoi omituisesti, jäykästi Minkaan. --
"Mutta syvempää tieteellisyyttä -- sallikaa minun epäillä... Minä
sattumalta olen -- ehe -- tutkinut tätä asiaa ja voin vakuuttaa,
ettei sen perillä suinkaan olla kädenkäänteessä -- vaikka tämä ala
voikin olla niin kiitollinen populäärifilosoofeille"... "Kumarran
suuren oppinne edessä, hra Schulteiss", -- nyökkäsi Varberg
ivallisesti, keskeyttämättä kuitenkaan esitelmäänsä. -- "Tässä on
edessämme tutkimuksia vielä laajemmalle ulottuvasta _taistelusta
elämän edestä_ ja taistelusta ensimäisestä sijasta, kuin tähän asti
olemme tunteneet", -- jatkoi Varberg. "Voimakas pakottaa heikomman
etäisyydestä riippumatta, ainoastaan tahdon voimalla"...
Minka tunsi Varbergin katseen läpi hämärän pesän varjoon.
"Ihi-i, -- jaa", -- vingahti Schulteiss, -- "ja sitten rakennetaan
kokonainen fantastinen henkiusko hermofysiologiialle!" -- "Minä
yksinomaan tarkoitan sitä, mitä havaitsemme, hra Schulteiss, --
tieteellisiä metoodeja käyttäen. Jos koe minulle näyttää intiaanin,
niin uskon minä hänet intiaaniksi, jos se paljastaa minulle hengen,
niin en säikähdä sitäkään tosiasiaa." -- "Sallikaa minun", --
kumarsi Schulteiss rakastettavan purevasti, vääntäen niskaansa
syvimpään vastaväitteeseen, -- "tuo _tieteellinen havaintometoodi_,
-- riippuu niin suuresti siitä, kuka sitä käyttää. Fantastin käsissä
poikii se kovin helposti kokonaisen fantasiamaailman, joka on
täynnä henkisiä intiaaneja", -- hän vilkaisi Minkaan, tokko tämä
vaikutti, -- "henkiä, joilla on jos jonkinlaiset päät ja hännät,
-- niinkuin on kyllä nähty... Eikä ole uskolaisista puutetta, --
mielikuvitus puhuu, niinkuin hyvin tiedätte, mielikuvitukselle, hra
Varberg. Se sytyttää kuin tuli, kunnes syntyy oikea henkitaistelu.
Saamme poppamiehiä ja noitia jokapäiväiseen elämäämme, koko
lauman maallikkosaarnaajia tämän asian hyväksi, ja kaikenlaisia
magneetillisia kykyjä, jotka tekevät ihmeitä hermoheikoille, -- ja --
ja -- etenkin hypnootillisessa naispraktiikassa... Sangen vaarallisia
henkilöitä, hra Varberg!" -- "Minä vaan huomautan", -- torjui Varberg
suuttumustaan peitellen, -- "että psyykinen energia on ihmiskunnan
viimeinen suuri keksintö, -- sen voiman rinnalla tuntuu höyry ja
sähkö mitättömältä."
Schulteiss käännähti äkkiä ja hymähti hänelle ivallisesti: "Olen
lukenut tuon, -- olen lukenut tuon, -- ehe -- he -- kolmen
spiritistisen teoksen johdannossa, samat somat sanat, hra Varberg, --
tosiaan samat sanat -- noista tahdon ylenluonnollisista ihmeistä...
Ne aina tehoovat kalteriyleisöön... Mutta se, jonka tiede myöntää
todeksi, ei _eo ipso_ voi olla havainto-_keinojemme_ ulkopuolella,
joiksi kokeissa kelpaavat _ainoastaan_ aineelliset aistimme. Aineeton
henki on ehdottomasti tämän rajan ulkopuolella, hra Varberg. Minä
mahdollisesti voin uskoa sen olemassa oloon, mutta en koskaan
sitä aistillisesti havaita." -- "Se voidaan valokuvatakin", --
ilmoitti Varberg ikäänkuin ikävystyneenä ja välinpitämättömänä.
-- "Anteeksi, että tässäkin uskallan tunkeutua vähän syvemmälle
aineeseen, hra Varberg... Ei oikeastaan ole mitään järkisyytä,
joka kieltäisi mahdottomaksi kuvitelmaimme valokuvaamisen. Muisti
on, niinkuin tunnettu, valokuvavarasto, varasto fantasian luomia
kuvia, ja valokuvauksen pitäisi kyetä ne kiinnittämään, -- jos
ne vaan _olisivat_ kylläksi voimakkaita. Islantilaiset näkevät
'skinläkassaan' poissa olijan kuvan. Joka meitä ajattelee, saattaa
ilmestyä eteemme kuolinhetkellä... Nämät kaikki ovat energillisiä
tahdon virtauksia, joiden täytyy otaksua jonkun tuntemattoman lain
kautta, ikäänkuin sähkön kuljettavan kuvitelmiamme riippumatta ajan
ja paikan tavallisista käsitteistä. -- Mutta tiede -- tiede, hra
Varberg, -- ei tiedä niin mitään hengistä -- eikä 'hengistä, jotka
kirjoittavat'. Se toistaiseksi pitää kiinni siitä todenmukaisuudesta,
että nämä ilmiöt ovat omaa itsetiedotonta tuotantoamme."
"Te puhutte kuin hyvin valjastettu yliopiston professori, hra
Schulteiss. Mutta näettekös, teoriiain ja kirjalunttujen aika" --
"Tiede on demokratisoitava, tarkoitatte. Jaha... Psyykillinen voima
muka olisi uusi keksintö", -- pysähtyi hän äkkiä keskelle lattiaa. --
"Ikäänkuin ei kaikki mytologia ja piplia olisi sitä täynnä! .. Tyanan
Appolonius, Aleksander Aboniticus ja kaikki nuo ihmeitten tekijät
Kristuksen ajalla... Tutkisitte niitä asioita, hra Varberg, niin
huomaisitte, kuinka ikäharmaita kokemuksia sitä suvaitaan esittää
uusina, -- ihka uusina -- --. Puhumattakaan _Simon Magusesta_, jonka
historian luonnollisesti tunnette... No -- ehe, -- ettekö, -- -- hän
muun muassa mainitaan apostolien teoissa, _Acta Apostolorumissa_"...
Schulteiss nautti ja ympäri katsellen huvitteli itseään sillä
tunteella, että hän oli voittanut Minkan silmissä; hänen kimakka
äänensä ja äkkinäiset asentonsa kävivät yhä uhmaavammiksi.
"Ajan todistuksen mukaan taisi se mies matkia kaikki ihmeet, --
ilmestyi samalla haavaa monessa eri paikassa, näki, mitä etäisyydessä
tapahtui, katosi aivan tuomariensa edestä ja niin edespäin ja niin
edespäin. Kun hän levitti väärää oppia, niin lähti Pyhä Pietari hänen
perässään Romaan taistellakseen häntä vastaan. Siellä Simon Magus
nousi ilmaan keisari Neron silmäin edessä, -- sulkumerkkien välissä
sanoen sama temppu, jonka intialaiset fakiirit tekevät. -- Mutta
sitten seisoo, että kun Pyhä Pietari rukoili häntä vastaan ja veti
häntä korkeammalla voimallaan, niin hän suistui maahan ja kuoli... Ja
siitä huolimatta levitetään, -- kaupataan, -- huudetaan tätä jonain
uutena! -- Sitä voimaa, jonka Jeesus jo kahdeksantoista vuosisataa
takaperin sanoi siksi, joka siirtää vuoria paikaltaan"...
Voitonvarmuudessaan hän astui pitkillä mieltäosottavilla askelilla
edes takaisin ja myhähteli kattoa kohti. Varbergille alkoivat nousta
veret päähän; mutta hän hymyili yhä yltyvällä ivalla Schulteissin
ulkomuodolle ja asennoille, joita hän oli katselevinaan suurimmalla
hämmästyksellä.
... "Tosiaankin" -- vavahteli äänessä mitä syvin ylenkatse, -- "tuota
minä kutsuisin alhaiseksi -- sangen halvaksi ajan ilmaukseksi, hra
Varberg, -- tuota yleiseksi käynyttä uhottelua paholaisenmanauksilla,
henkien esiin kutsumisella ja mystillisellä taikauskolla, jotka
aina ovat kuuluneet puolisivistyneisyyden mielikuvituksille
kuohunta-aikoina, kun jokin suuri totuus tekee tuloaan... Minä en
tahtoisi, -- minä en tarkoita ketään erityisesti", -- hän huuti, --
"minä ainoastaan tarkoitan ajatussuuntaa... Minä tosiaan en tahtoisi
alentaa itseäni siihen määriin, että sekaantuisin tuohon banaaliin
-- alhaiseen -- päivänaaltoon, -- ja saastuttaisin, hukuttaisin
-- murhaisin itseni"... Hän katsoi polviaan notkistaen kattoon,
ikäänkuin osottaen hirttäytymistä. Varberg ojentelihe tuolissa
mukavammasti taakse päin, ikäänkuin oikein nauttiakseen tästä näystä.
Hänen kriitillisiä mietteitään kanteli silloin tällöin Minkalle ja
Berthealle katse, joka oli täynnä paisuvaa pilkkaa...
"Sangen intresanttia", hän sanoi häpeämättömästi silmää iskien...
"'Mustasukkainen filosoofi', -- mainio nimi teatterikappaleelle"...
Minka sai samalla härnäävän hymyn, ikäänkuin Varberg ei ensinkään
epäilisi, epäilisi hänenkin -- oppilaan -- innostunutta sokeaa
ihailua opettajaa kohtaan, ja että Minka kyllä saisi siitä
osansa... "Ennenkuin minä tahtoisin olla mukana tässä yleisessä
idioottimaisessa massatanssissa, -- tässä kankanissa"... tepsutteli
ja potki Schulteiss. -- "Ettekö voisi olla säestämättä esitelmäänne
tanssillakin!" -- huudahti nyt Minka, hypähti seisomaan ja työnsi
kärsimättömänä tuolin taapäin. -- "Tätä on tosiaan mahdoton kestää"...
Schulteiss jäi seisomaan ja tuijottamaan häneen, hämmentynyt ilme
kasvoissaan, ikäänkuin vaipuen korkeudestaan monen avaruuden läpi.
Verkalleen vajosi hän asemastaan ja kävi epäröivän, hupsahtaneen
näköiseksi. Silminnähtävästi oli hänen vaikeata oikein käsittää tätä.
"Minä pysyn, -- minä pysyn -- kannallani!" -- hän kiljaisi
epätoivossaan, äkillisen kuohahduksen valtaamana ja ojensi uhkaavasti
nyrkkiään. Ei kukaan vastannut, ja hän seisoi, tuijotti ja katsoi
ympärilleen kiusallisen äänettömyyden vallitessa... Katsahtaen
arasti Minkaan sopersi hän sitten melkein kuulumattomasti: "Minä --
ymmärrän... Minä -- minä en tahdo häiritä läsnäolollani." Varbergiin
hän syöksi puoleksi uskalletun raivoisan vihan katseen ja hoiperteli
ulos ovesta.
Rouva Baarvig kiirehti hänen kantapäillään ylös portaita.
"Schulteiss, Schulteiss, -- ette saa sitä noin käsittää" -- --
Schulteiss ei kuullut, syöksyi huoneeseensa ja heittäytyi suulleen
sänkyyn. -- "Schulteiss, kuulkaa, ette saa sitä noin käsittää, --
älkää välittäkö pikaistuksen sanasta"... Schulteiss kaivoi
kasvonsa pielukseen... "Te, joka osaatte puhua niin erinomaisesti
puolestanne"...
Kyttyrä alkoi liikahdella ja nytkiä, kuului tukahtunutta,
masentunutta ääntä, ikäänkuin epätäydellistä nyyhkytystä. -- Se yltyi
ja yltyi, kunnes siitä kasvoi hurja poru. Rouva Baarvig jäi istumaan
sängyn reunalle; hän piti Schulteissin kättä, joka oli jäänyt
sivulle, eikä laskenut sitä. "Teihin kaikki koskee niin rajusti",
-- lausui hän, kun taas tuli loma sanan kuulumiselle, -- "te joka
olitte niin paljon etevämpi, voititte niin perin pohjin." -- Ei
vastausta. -- "Minä vakuutan teille, minusta näytti alusta pitäen,
että te kokonaan hallitsitte aineen... Kieltämätön tosiasia on, että
voititte, Schulteiss." Schulteiss ähki ja käänsi hieman päätään...
"Niin, se nyt on teidän mielipiteenne, rouva"...
Hän pyrki jälleen alas pielukseen. Mutta Bente rouva taputti häntä
rauhoittavasti olkapäähän. Se teki äkillisen vaikutuksen, kun hän
tuolla tavalla kosketti Schulteissin vikamuodostusta, ja tämä samassa
tuokiossa nousi istumaan, jalat sängynreunan ulkopuolella... "Teidän
mielipiteenne, rouva. Te olette se ihminen, jota kaikista enin
kunnioitan maailmassa... Sallikaa minun pyytää teiltä anteeksi"...
"Minä kyllä voin teille vakuuttaa", -- sanoi rouva ja nousi ylös, --
"että se perältä on Minkankin mielipide." -- "Luu-letteko... Olisiko
se mahdollista, rouva"... "Minä niin hyvästi näin, mitä hän ajatteli
väittelyn aikana", vakuutti rouva. -- "Huomasitteko -- siis -- tekin
sen, rouva, -- että hän" -- "Ei epäilystäkään siitä, Schulteiss." --
"Luuletteko, rouva, että Minka sittenkin -- tosiaan -- käsitti, --
minä tarkoitan edes jossain määrin hyväksyi minun mielipiteeni"...
"Ihan varmaan, Schulteiss." "Minä tunnustan teille, rouva, että
ehdollani olen hakenut tilaisuutta heikon taakseni tuon hra Varbergin
sangen vaarallista vaikutusta Minkan hermoihin... Hän ei ole mikään
hyvä luonne... sangen epäiltävä"...
Rouva Bente seisoi, ikäänkuin hieman punniten.
"Onhan _teilläkin_ suuri osanne Minkan kasvatuksessa, Schulteiss.
Minä en tiedä, käykö teille niinkuin minulle, -- että meillä ehkä on
vähän liiaksi sitä tunnetta, että omistamme hänet... Se on väärin,
minä tiedän sen; ja kuitenkin, minä ikäänkuin napisen sitä vastaan,
että hän kerran erotetaan minusta... Ja te Schulteiss, niin arvelin,
ehkä juuri voitte käsittää tämän... Minä usein ajattelen itsekseni,
etten saa olla liian itsekäs, -- vaan että minun jo aikaisin tulee
tottua kohtaamaan välttämättömyyttä"...
Schulteiss tuijotti, mitä tämä saattoi tarkoittaa, ja hänen
kasvoihinsa tuli yhä vääntyneempi kauhistuksen ilme. Intohimoisen
kiihkeänä hän alkoi:
"Mutta Minka -- Minka... Ei saa unohtaa -- ei saa jättää huomioon
ottamatta, että hän joka suhteessa on kokonaan poikkeusolento, joka
tarvitsee suojaavaa kättä, -- monenkertaisesti, -- jota kaikin tavoin
on turvattava. -- Aivan omituinen, vieno ja hento -- valioluonne...
Niin hienosti altis kaikille väreille, niin helposti viehättyvä...
tosiaan harvinainen kyky ottamaan vastaan kaikki ajan ideat...
Ylevä, kallisarvoinen ominaisuus. Mutta vaa-a-rallinen, -- hänen
suuren suuri vaaransa, jota teidän äidinsilmänne ei ole voinut
olla huomaamatta... joka saa hänet hetkeksi antamaan -- tosiaan
ainoastaan hetkeksi, -- jokaisen esiintyjän sokaista itsensä, ken
vaan osaa verhoutua ihanteellisuuden sädekehään. -- Näen pohjattoman
kuilun ammottavan hänen aavistamattomani askeleittensa alla... Ja
että minä tänään Curtiuksen tavoin, sokeana perikadolleni, syöksyin
siihen, sitä en kadu, -- syöksyisin tuhat kertaa, jos voisin avata
hänen silmänsä." Schulteiss levitti hurjasti käsiään --. "Tuo hra
Varberg, -- pintapuolinen humbugimestari"... "Niin, minä tiedän,
että tarkoitatte niin hyvää, Schulteiss... Mutta semmoinen on äidin
ja henkisen kasvattajan kohtalo, -- saamme resigneerata -- elää
muistolla... ja siitä mitä hyvää ehkä olemme hänelle antaneet...
Meidän täytyy saada tämä itsellemme selväksi"...
Se kuului surumieliseltä, ikäänkuin lohdutukselta yhteisen kohtalon
varalle.
Rouva jo oli melkein ovesta ulkona, kun hän jälleen avasi sen:
"Kun oikein ajattelen, Schulteiss", -- kuului hänen rankaiseva
äänensä, -- "niin kyllä te sentään olette hieman liiaksi huolimaton
ulkomuotonne suhteen. Tiedänhän minä, ettei teidän tarvitse huolia
semmoisesta, vaan että voitte jättää sen huomioon ottamatta. Mutta
kuitenkin, saisitte olla hieman turhamainen, tekin... Minulla on
alhaalla kaapissani kaunis punainen slipsi, josta Baarvig ei huoli,
-- hän ei pidä väristä. Se pitää teidän ottaa kaulaanne, Schulteiss.
Se sopii teille hyvin, -- oikein erinomaisesti... Minä lähetän sen
ylös teille"...
Ovi loksahti kiinni. Schulteiss teki muutamia epämääräisiä käänteitä;
mutta pysähtyi sitten ylöstyönnetyin huulin. Pyörähti sitten
pienen lakeeratun peilin eteen, veti paidankaulusta ylöspäin,
oikaisi itseään, työnsi ulos alaleukaansa, napitti takkinsa
korkealle kiinni ja aukaisi sen jälleen... Raikkaita värejä pitää
käyttää... Rouva Baarvigin silmä heti älysi tämän, -- punaista,
-- radikaalisen veripunaista, -- se on sopusoinnussa samalla
olentoni ja mielipiteitteni kanssa... Täytyy ulkomuodollaankin
herättää huomiota ja kiinnittää mielikuvitusta... Seurasi sitten,
kaulan ja rinnan seutuja yhtämittaa muutellen ja parannellen,
koko sarja kasvoinilmeitä -- pateetisen uhkaavia, intelligentin
hienoja, salakavalan imeliä ja ivallisia, ylpeästi alaskatsovia,
napoleonimaisen lyhyitä, -- ja silloin tällöin merkitsevä liike tai
hillittyjä huudahduksia -- "henkisiä intiaaneja... hypnotisoivia
naispraktikantteja... Ehe -- ehe -- oli sitä isketty -- paljastettu
pintapuolinen tietämättömyys... työnnetty teräs... kuolettava
teräs... suoraa päätä pimeihin kohtiin"...


VI.

"Vieläkö hän makaa, Bente?" -- "Ei, Endre on jo yläällä", --
vastasi tämä hieman vitkastellen. -- "Kaunis yllätys, -- kun vanhin
poika palaa kotiin niin hyvästi onnistuneen matkan jälkeen... Ei,
ei, ei, -- en Herran tähden minä sinua nuhtele, Bente! Ne raukat
kaksituhatta kruunua, joita sinä ajattelet, ne ne kuitenkin tässä
ovat vähimmän arvoiset. -- Niin, saat vielä lisätä siihen kaikki ne
maksamattomat laskut, jotka tulevat jäljestä päin... Mutta näetsen,
juuri tuommoisen äidin voi semmoinen poika kiduttaa kuoliaaksi,
väärinkäyttää, kuluttaa viimeiseen veripisaraan." -- "Viime yönä
puhuin hänen kanssaan kauan, Baarvig. Hän oli niin onneton --
etenkin meidän tähtemme, joita hän oli, niin hän sanoi, nylkenyt ja
pettänyt." -- "Niin, tuo sortti on aina sangen altista tunnustamaan
syntinsä... Heitä ei koskaan hävetä tuoda julki kurjuuttaan."
"Älä ole tyly, Baarvig. Hän aikoo tehdä työtä, opettaa täällä
kotoseudussa, kunnes on saanut jotain ansaituksi. Hän ei
itseltäänkään salaa, että hän pitää itseään semmoisena, joka on
tehnyt vararikon ja vaan tahtoo pelastaa tähteet. Laulunsa avulla hän
luulee voivansa kehittyä jotakuinkin kelvolliseksi näyttelijäksi. Hän
sanoo, että hänen dramaattista kykyään juuri onkin aina huomattu
enemmän kuin hänen ääntään." -- "Siis -- nyt näyttelijäksi! --
Hohhoo, hohhoo"... huokasi tohtori raskaasti, kulkiessaan lattian
poikki. -- "Muistakaamme, että hän ei juo, vaan on erittäin raitis
ja itsensäpidättäväinen" -- huomautti rouva. -- "Minä tiedän
minkä tiedän, rakas Bente... kroonillinen hermoheikkouden tila ja
ylenpalttisen kiihottunut mielikuvitus... Minun ajallani juotiin.
Tähän aikaan langetaan vaihtelevain fiksien ideain orjiksi. Entiset
kiertelevät juopottelijanerot vaan uudessa muodossa! -- Siihen
yhteen, joka on välttämätöntä, ne vaan eivät pysty, -- työhön, --
toimittamaan jotain. He palaavat isän kotiin säännöllisin väliajoin
varmasti kuin almanakka, -- ilman vaatteita ja terveyttä, -- joka
kerta varustettaviksi uudelleen, rohkaistaviksi ja jaloilleen
nostettaviksi. -- Minä taidan, minä taidan tämän kaikki ulkoa,
Bente... Ne ajat ovat aikoja sitten ohi, jolloin tuon kautta voitiin
herrastella ja tekeytyä intresanteiksi muka hunningolle joutuneina
neroina. Nyt se on kirjoissa pysyvänä tautina... Semmoista indiviidiä
saa näihin aikoihin melkein joka perhe laahata mukanaan." -- "Sinä
otat minut hengiltä, -- kerrassaan muserrat minut kauhistuksella.
Niin pitkälle ei Endre, Herra varjelkoon, ole kuitenkaan vielä
joutunut. Kun hän jälleen pääsee säännölliseen työhön ja puuhaan,
niin" --
Tohtori katsahti häneen omituisella pikaisella ilmeellä: "Kyllä kai!
-- kun poika huomaa, että on työ edessä, niin -- hu-um... Jaa jaa,
koeta sinä, -- se se joka tapauksessa on ainoa, mitä voimme tehdä.
Neulo ja pue hänet, -- puuhaa hänen puolestaan... Mutta älä sekota
minua siihen. -- Ja kuule, Bente, vie hänet arkihuoneesen suurusta
syömään, ennenkuin hän tulee minun luokseni."
Bente katsoi häneen epävarmana.
"Minä en halua mitään avomielisyyksiä enkä raihnauden paljastuksia
häneltä, ymmärrätkö. Jos hän ensinnä saa etuoikeuden olla surkea
-- ajelehtia kuin vuotovene, niin -- niin silloin", -- hän huitasi
kädellään, -- "on leikki lopussa." -- -- "No, eikö nero jo tule alas,
hauskaa nähdä hänet", -- kuuli tohtori Kjelin sanovan arkihuoneessa,
kun Bente oli mennyt. Kuului sitten puhetta ja tervehdyksiä, ja
Kjel oli sangen tyytyväisen veljellisen isoääninen. Tohtori selaili
sanomalehteä, kastoi kynäänsä ja laski sen jälleen luotaan. Kuului
naputusta ja ovi aukeni hiljaa: "Enhän vaan sinua häiritse, isä...
Niin tässä minä nyt olen --." -- "Ole tervetullut." -- "Niin --
niin, en minä juuri palaa kotiin laakereitten kanssa tällä kertaa",
-- sanoi hän ja istahti hiljaa tuolille; -- "mutta sinun pitää olla
pitkämielinen." -- "Laakereitten kanssa, -- laakereitten kanssa...?
Herra nähköön. Minä en ole koskaan vaatinut sinulta niin suuria,
poikani. Laakereita, -- niitä ei ole kuin yhdelle tai parille maassa."
Solakka, pitkä Endre viskasi yläruumistaan ja pyhkäisi otsalta
kauniin mustan tukan. "Ei, yleensä ei pidä kerskata sillä, mitä ei
ole saanut." -- "Sinä aiot nyt alkaa tuohon kirkontapulityyliin,
näyttää minusta. -- Ole selvä ja käytännöllinen, poikani, -- niinkuin
asema vaatii." -- "Kyllä varmaan, isä, etkö luule, että minä käsitän
sen", -- puhkesi Endre kiihkoisesti. -- "Jospa tietäisit, kuinka
monta yötä minä olen maannut valveilla, miettinyt ja punninnut
voimiani ja toiveitani, itkenyt ja ollut niin epätoivossa että" --
"Niin, olin minäkin epätoivossani, kun rahat loppuivat kaksi vuotta
ennen tutkintoa. Mutta sitten käsitin, ettei siitä minulle kukaan
maksanut, ja että minä itse sain olla mies ja ansaita rahat. Niinpä
rupesin ensinnä työhön muutamaan konttoriin, jossa sain raastaa
kymmenen tuntia päivässä, ja sitten kotiopettajaksi. Mutta viimeinen
asia, joka olisi mieleeni juolahtanut, oli säälitellä itseäni." --
"Jos luulet isä..." kuohahti Endre, -- "että minä aion käydä täällä
kerjäämässä, niin sinä erehdyt. Ennen minä kuolen, -- ennen", -- hän
puristi kätensä nyrkkiin, -- "vedän vaikka kiviä."
"Sepä olisi hauskaa, Endre, -- että sinussa olisi miestä tekemään
jotain itsenäisen toimeentulosi eteen. -- Sillä kaikki puheet ja
lupaukset ja senkaltaiset... No niin, mitä aiot tehdä?... Sen sanon
sinulle, että minä en jaksa enää kustantaa sinua. Minulla on nyt
liiaksikin niskoillani, ja muitten sisarustesi tulee myöskin päästä
eteenpäin." -- "En koskaan ole pyytänyt sitä sinulta, isä." -- "Mitä,
etkö ole koskaan pyytänyt minulta mitään semmoista? -- ja sen sanot
aivan sen jälkeen, kun olet taloa keventänyt kahdella tuhannella ja
muutamalla sadalla kruunulla. Oletko hullu, vai onko lorua ja roskaa
kaikki, mitä suustasi pääsee. Etkö ole koskaan pyytänyt mitään?" --
"Minä tarkoitan, etten _nyt_." -- "Mutta minä sanon, että juuri _nyt_
sinä pyydät. Äitisi täytyy sinulle neuloa, minun hankkia vaatteet.
Etkö voi ajatella selvään?"
Endre pisti monokkelin toiseen silmäänsä, ikäänkuin mitä suurimmassa
hämmästyksessä tarkastellen asemaa, ja hän vaihtoi toisen säären
polven päälle.
"Hm, -- jopa tämä kuuluu melkein räätälinlaskulta... Puuttuu vain
lasku neulasta ja langastakin"...
"Niin, niin, ostettavat ovat nekin. Tyhjästä ei tule mitään...
Kyllä vannaan minun on pakko lähteä sairaita hoitamaan niidenkin
vuoksi." -- "Ahaa! -- Tuhlaripojan täytyy uudelleen tehdä
synnintunnustuksensa, itkeä läpi moraalisen ABC:nsä, jos oikein
ymmärrän." -- "Uudelleenko? -- Ikäänkuin hän olisi koskaan sitä
itselleen omistanut."... "on taivutettava ja kuritettava --