Niobe: Nykyajan romaani - 03

ottaneet ruvetessanne kasvattamaan ja ohjaamaan kahta puolikasvuista
tyttöä, neiti Feiring... Suuri edesvastaus, tukala tehtävä näinä
aikoina, sekä vanhemmille, että lapsille."
Neiti katsoi häneen hurskaasti suu kaikkein pienimmällään.
"Kun vanhempain noin viimeiseen saakka täytyy pitää kiinni vanhasta,
niin tapahtuu se siksi, että he tuntevat, ettei uusi vielä ole
kestävää, eikä lujaa", -- jatkoi rouva Baarvig.
Neiti Feiring loi pieneen rouvaan tarkastavan katseen. Tässä hän
varmaan oli tavannut oikean maalaisen perheenäidin, jolla oli lujat
lukot ja perustukset kiinni naulatuille mielipiteilleen. Mutta hän
ehdottomasti väisti tuota varmaa, läpitunkevaa katsetta.
"Ei se tietysti ole niinkään helppoa", lausui hän sitten myönnellen.
-- "Ei, -- se ei ole helppoa. -- Uskokaa, että äideillä kyllä on
ajatuksensa näihin aikoihin, neiti Feiring"...
Tohtori astui äkkiä huoneeseen, häntä olivat potilaat viivyttäneet
konttorissa. "Hyvää päivää, neiti, -- tokko teitä on osattu pitää
täällä hyvänä? -- Olette matkalla vouti Preusin luo... Omituisen
ukon siellä tapaatte." -- "Vai niin, -- originaali? -- Ilahuttaa
minua." -- "Hänellä on eräs idea. Jos vaan voitte siihen uskoa,
oikein kunnolla, -- kysellä häneltä sitä joka puolelta, niin on mies
vallassanne." -- "Vai niin, tosiaankin, -- ideain mies?" -- "Se
on, yhden idean mies. Mutta se on sitä perusteellisempi. Hän uskoo
ruumiinpolttoon, -- on kerrassaan hassahtanut siihen. Ensi vuonna
saamme sen. Sitä hän on vakuuttanut minulle kahdeksantoista vuotta,
siitä pitäen kun tälle paikkakunnalle tulin."
-- "Ohhoh!" -- "Kelpo mies muutoin, -- vanhanaikainen ja
konservatiivinen kuin tukki; -- mutta hän ei pakota ketään...
Saa vaan yskän, kun tulee kotiin kaupungin sumusta, kaikista
niistä houreista, joita hän siellä alhaalla kuulee ja joiden ylös
rykimiseksi häneltä menee kokonainen viikko, kuten hänellä on tapana
sanoa." -- "Minun täytyy todellakin vastustaa sitä, että ilma, joka
on harrastuksia täynnä, muka olisi vähemmän puhdasta kuin se, jossa
ei ole harrastuksia ensinkään, hra tohtori." -- "Riippuu siitä,
minkälaisia harrastuksia, neiti, -- minkälaisia... Varmaan siellä
alhaalla leviää hyvinkin ilkeä höyry kaikesta, jolla siellä koneita
lämmitetään -- joka merkityksessä." -- "On esimerkiksi herätetty
harrastus semmoista maailmaa kohtaan, jolla ei ole minkäänlaisia
polttopuita", -- sutkautti neiti terävästi, -- "siellä ovat silmät
auenneet -- köyhälistöä kohti." -- "Tarkoitatte sitä maailmaa, joka
tahtoo heittää koko yhteiskunnan polttopuiksi", sutkahutti vuorostaan
tohtori. -- "Jos pidämme kiinni logiikasta, hra tohtori", -- torjui
neiti urhoollisesti. -- "Naisten logiikasta, -- niin kyllä, -- niin
kyllä", -- virnisteli tohtori, "se on kuuluisaa. Mutta älkää nyt vaan
ruvetko voudin kanssa maailmaa parantamaan. Hän on, nähkääs, niin
hirveän tyytyväinen tähän vanhaan... Tiedätte kyllä, että on ihmisiä,
jotka ovat niin piintyneet vanhoihin saappaihinsa, että mieluummin
paikkaavat ne sataan kertaan, kuin huolivat uusista... Hän on juuri
yksi niitä."
Neiti Feiringin pienet pyöreät, levottomasti vilkuvat silmämarjat
muistuttivat hiirtä, joka ravaa edes takaisin ja hakee rakoa
loukusta päästäkseen. Hän nähtävästi epäröi, tyytyisikö siihen,
että keskustelu päättyi moiseen pilaan, ja vaipui tuoliin ääneti ja
verkalleen syvemmälle ja syvemmälle epäävä ilme kasvoissaan.
"Te oikein pelotatte minua, hra tohtori", -- hän vihdoin alkoi...
"Minusta tuntuu kuin vietäisiin minut Munkkisaareen, taikka johonkin
muuhun saareen maailman loppuun. Ei siis ainoatakaan ihmistä, kenen
kanssa puhua siitä... siitä... mitä ulkona elämässä tapahtuu. --
Minun siis vaan pitää päntätä saksaa, englantia, maantietoa ja
historiaa -- mallikelpoisena kotiopettajattarena, enkä saa vastustaa
talon isäntää... Suoraan puhuen, hra tohtori, tuoko osa kuuluu
semmoiselle olennolle, joka tässä istuu?" -- "Ei kannata ministerin
hakea puhtaaksikirjoittajan paikkaa, neiti. Tavara voipi jäädä
myymättä senkin vuoksi, että se on liian hienoa... ei saa koskaan
pitää hengenvaatimuksia, jotka käyvät aseman yli." -- "Se on,
yhteiskunnan kohtuuttomat lait karkoittavat minut nyt Siperiaan",
huudahti neiti.
Minka seurasi keskustelua kuumana; hän tunsi, miten silmissä
tuikki ja pisti. Ja Kjel oli aivan suunniltaan... Isä tuossa
talonpoikaisilla sukkeluuksillaan nolaili häntä, -- häntä!... Eikä
ymmärtänyt, että raastoi hienoja, rafineerattuja hermojänteitä...
Kjel äkkiä hyppäsi tuoliltaan: "Niinkö isä... Minullako esimerkiksi
ei siis olisi minkäänlaista oikeutta henkisiin pyrinnöihin, ellen
mitään ansaitse. Mutta jos minä huomenna voitan kelpo tavalla
lankuillani, -- niin minulla _on_ niihin oikeus! Tuo on niin
ahdasmielistä ja vanhanaikaista että --. Nykyaikana on meillä
kaikilla henkisiä pyrinnöitä, sen sanon"... "Jaa-a, kaikki nuo
henkiset pyrkijät"... mutisi tohtori. "Mutta itse sinä aivan
hiljattain kerroit ajaneesi työstäsi sahalta pietistin, sen vuoksi
että hän tahtoi kääntää muita, sen sijaan että olisi sahannut... Sinä
luullakseni evästit häntä jonkinlaisilla semmoisilla syillä, että
hän oli liian korkea henki sinun tehtaaseesi" -- "Pyh, mokomaakin --
poikkeustapaus, -- johtui aivan toisista syistä" -- torjui Kjel. Hän
nykäsi omituisesti niskaansa merkiksi, että isä-ukko tällä kertaa ei
voinut oikein kohota asiain tasalle.
Tosiaan merkillinen nainen, lievimmin sanoen, -- äänteli hänen
sisässään...
Yksin tuo tapa, kun hän kumarsi niskaansa ja sanoi jotain, --
tuommoinen pikantti, salattu etevä hymy... Ja vaan tuo pieni
piirre, kun hän noin tapansa mukaan jätti hansikkaat syliinsä
syödessään. Surkeata, että hän oli tuolla tavalla tuomittu voudin
orjaksi... Kjelillä oli kyllä halu kertoa hänelle jotain oikeasta
uskaltamisesta, -- esimerkiksi silloin, kun oli ajanut sormen
paksuista virran jäätä ennättääkseen Kjerstadiin huutokauppaan
ennenkuin asianajaja Ring. -- Ja ehkä vähän siitäkin, -- mitä hän
nyt uskalsi kaupoissa, -- ja miten hän hikoili ja kävi postissa
kahdesti päivässä, jotta eivät kotona saisi vihiä -- ja idylli tulisi
häirityksi. --
-- "Niin, neiti Feiring", -- sanoi tohtori, kun kahvi oli juotu,
-- "älkää pitäkö sitä vieraanvaraisuuden puutteena, että jälleen
karkoitan teidät lumituiskuun. Mutta ellei mieli illan kulua
liian myöhäiseksi, niin täytyy meidän saada teidät uudelleen
matkavaatteisiin ja rekeen pönkityksi."
"Ja sitten, pim pom, mennään Siperiaan", -- sanoi neiti leikillään
ja alkoi suoriutua matkaan. "Voin ainakin sanoa, että olen välillä
levähtänyt hauskalla pysäkillä. -- Toimitus ottaa, mitä kirjoitatte",
-- kuiskasi hän Minkan puoleen kumartuen, kun tämä auttoi
karvatöppösiä hänen jalkoihinsa... "Meidän täytyy nyt jollain tavalla
ylläpitää kirjeenvaihtoa"...
Kun neiti Feiring matkakuoressaan valaistiin ulos, odotti Kjel jo
ulko-ovella, josta lunta pyrysi sisään, puettuna turkkeihin ja
piiska kädessä. "Kovin on pimeä ja virran rannoilla on monessa
paikassa vaarallista jääsohjoa, neiti, ja ellei teillä ole mitään
sitä vastaan, niin luulen teitä parhaiten palvelevani, jos minä ajan
nämä pari penikulmaa voutilaan." -- "Tuossa paljastitte itsestänne
ihmisrakkaan piirteen, hra tehtaanomistaja. Minä kyllä kamalasti
pelkään tätä kaikkea"... kuului vaatemytyn sisästä. "Huh, -- tähänkö
hautaan sitä nyt pitää?" kysyi hän sitten, kun ulkona pimeässä oli
pönkitetty rekeen ja jalat pantu pussiin.
Lumi narisi anturain alla... Alhaalta kuului Kjelin rauhoittava
"soo-ja, soo-ja"... kun hän hillitsi virmaa hevosta, ja sitten kuului
naseva piiskan sivallus. Makasiinimäen alle sumuun hälveni sitten
kulkusten ääni.
* * * * *
-- Ruokasalissa oli nyt pimeä, paitsi valohohtoa arkihuoneen
lampusta. Pesän vieressä vielä olivat molemmat tuolit, joilla neiti
Feiringin matka vaatteet olivat olleet... Ja Minka siellä sisällä
käveli hiljaa kuin haamu varpaillaan, jottei kenenkään päähän
pistäisi kutsua häntä ja häiritä. Oli ikäänkuin päivän kokemukset
säilyisivät, niin kauan kun nuo molemmat tuolit seisoivat tuossa
liikuttamatta paikallaan... Niinkauan oli vielä neiti Feiring
läsnä vakuuttamassa, että hänen kirjoituksensa painettaisiin, --
että se todella seisoisi "Kahdennessakymmenennessä vuosisadassa"
otsakirjoituksineen ja kaikkineen... Toisen tuolin alta häämötti
pieni valkoinen esine... Paperossi -- varmaan tavattoman hieno... Ja
aivan sen paikan alla, niissä neiti Feiringin muhvi oli riippunut...
Minka hairasi sen äkkiä maasta. Siinä oli jotain todellisempaa, mistä
pitää kiinni. Hän liiteli sinne tänne levotonta onneaan kantaen,
voimatta antaa tunteilleen valtaa, -- ja kun hän sitten istui
muiden seuraan illallispöytään, niin ihmetteli hän itsekseen tuon
tuostakin salanimellistä suuruuttaan. _Jos_ he olisivat tietäneet...
Jos he olisivat aavistaneet, että hän, joka istui tässä ja tuskin
sai voileipäänsä niellyksi, oli mukana ison maailman taistelussa ja
iskemässä iskun...
Hän oli mielestään näiden keskellä melkein kuin jonkinlaista
salaista nitroglyseriiniä tahi dynamiittia. Niska oikeni oikein
ylpeäksi ja sotaiseksi, kun toiset väittelivät neiti Feiringistä,
-- ja hän mielestään saattoi jättää omaan arvoonsa, mitä he
arvelivat täällä kotona maalla... Mutta kyllä Schulteissin olisi
lentänyt suu selälleen, jos hän olisi tiennyt... Illallisen jälkeen
hän istui soittamaan -- triumfimarssia ja kaikenlaisia oikun
paloja. Ja Schulteiss istui pianon taa tavalliselle paikalleen.
Minka näki hänet, tenhosi hänet, hymyili hänelle silmiin, kun
hän istui siinä niska nuottihyllyä vastaan ja antoi profiilinsa
varjon muistuttaa Napoleonia. Minkan liikkuvat, väikkyvät kasvot
valtasivat hänet kokonaan sanomattomilla salaisuuksilla... Minka
oikaisi niskansa arvokkaaksi ja oli mahtava... Ja Schulteiss oli
kalpeana hurmauksesta. Kun kotiopettaja sitten varsin huumaantuneena
kumarsi hyvän yön, niin katsoi Minka häneen salaperäisesti ja
merkitsevästi... Ja Schulteissin kädet vapisivat portaiden
kaidepuissa, hänen noustessaan ylös kamariinsa.
-- Myöhään illalla makuukamarissa, katsottuaan varmaksi, että sisaret
makasivat, sitasi Minka hameen vyötäisilleen ja kietoi ympärilleen
saalin. Ja ulkona ullakossa hän sitten istui pimeässä ja mietti ja
poltti ja oli eurooppalainen ja nautti, -- kunnes hän tunsi, että se
alkoi tehdä pahaa.
* * * * *
Oli jo myöhä, ennenkuin rouva Baarvig sai unta, ja hän heräsi äkkiä
vaikeaan levottomuuteen ja tuskaan. Yölevottomuus oli käynyt hänelle
tavaksi, hänen tohtorin vaimona eläessään. Harvoin tapahtui, ettei
joku levottomuuden puuskaus, mikä milloinkin, ajanut häntä vuoteelta
ja saanut häntä kylmän salin poikki lähtemään kiertoretkelleen
yläkertaan lasten makuuhuoneeseen. Milloin piti lähteä katsomaan,
olivatko pikku tytöt sammuttaneet kynttilän, tahi oliko ehkä Massi
heittänyt peitteen päältään -- makasiko ja yski. Milloin taas,
oliko Arnt kahnannut tärpättirievun kaulastaan, olivatko sukat ja
kengät jääneet sinne märkinä makaamaan, eikö niitä oltu tuotu alas
kuivamaan, taikka oliko huoneessa häkää. Joka kerta hän makasi ja
mietti, miten suorittaisi sen vaikean tempun, että nousisi ylös,
sytyttäisi kynttilän ja pääsisi ovesta ulos herättämättä miestään,
-- joka oli tullut myöhään kotiin, tahi jota milloin hyvänsä yöllä
saatettiin kutsua sairaan luo. Rouva oli tottunut arvaamaan, paljonko
uskalsi, siitä miten hänen miehensä milloinkin makasi, nukkuiko hän
sikeään vai kevyesti. Hän oli tutkinut miehensä kasvoja, seurannut
niiden ilmauksia melkein unien maailmaan, hänen maatessa tuossa
viereisessä sängyssä, -- kasvoissa alati niin kaunis levollinen ilme,
vastakohta kaikille rajuilmoille, joita niissä hereillä liikkui ja
joita vastaan rouvan oli taisteleminen.
Rouva vaelteli salissa, kun ei ollut liian kylmä, ja monesti se oli
hänelle erittäin viihdyttävää, -- hän ikäänkuin sai lepoa omille
ajatuksilleen... Mutta tänä yönä hän oli säpsähtänyt ikäänkuin
pahasta unesta. Jotain oli tapahtunut... Mitä oli Minkan ja neiti
Feiringin välillä?... Peitettyä salaista ymmärrystä. Jotain jota
ei voitu hänelle ilmaista... Kirjoitus, josta neiti Feiring oli
puhunut... Minkako oli jotain kirjoittanut... Kasvojen ilmeet,
-- Minkan huonosti peitetty suuri, pelokas ilo... Hän näki sen
mielessään ja kävi yhä katkerammaksi siitä, että tätä salattiin
häneltä, -- äidiltä. Ja mitä oli hän voinut kirjoittaa?...
"Nainen, joka herää", se oli nimi... Minka oli aina ollut halukas
kynäilemään... Mutta se että Minka kirjoitti, ei se häntä... Ei se...
Rouva Bente tuijotti vaan yhteen ja samaan -- palasi aina vain yhteen
ja samaan: Luottamuksen perustus puuttui, -- se oli mennyt... Minka
oli kehittynyt häneltä salassa... Tähän hän tuijotti ja tuijotti...
Ammottava kuilu leveni levenemistään ja yhä kylmempi henki kuiskasi:
Hän oli kadottanut Minkan!...
Vanhin tytär, joka oli kasvanut hänen valvovan silmänsä ja johtavan
kätensä varassa, -- jonka suhteen hän luuli olevansa niin kaikin
puolin selvillä... Mutta juuri parhaan elämänsä eli tämä nyt
salassa. Tien hänen sisimpään uskoonsa hän oli menettänyt... Hän
oli kadottanut Minkan! Häneen tuli tuskallinen halu rientää ylös
hänen luokseen... Ei muuta kuin katsomaan häntä, kun hän makasi...
Ikäänkuin viimeisen kerran jättääkseen illusioonilleen hyvästi...
Vähän myöhemmin hän seisoi kynttilä kädessä keltaisessa salissa
vanhan pitkän pöydän ääressä, jolle koko pesu oli pinottu.
Kylmä sali oli pimeä, ja raskas rautauuni kohotti pimeästä haahmoaan
suurena ja uhkaavana. Tuo masentava kasvoi yhä, kasvoi... Endre, jota
hän oli koko tahdollaan tukenut uudella uralla... Ja Kjel... Tunsiko
hän heitä, -- mitä he aikoivat, ja ajattelivat? Oliko hänellä heidän
luottamuksensa? Taikka oikeastaan, eikö hän jo aikoja sitten ollut
kadottanut heitäkin, molempia vanhempia poikiaan?
Hän muisteli, kuinka he kumpikin tavallaan olivat vaienneet ja
hymyilleet, kun hän puhuessaan lämpeni jostain asiasta. Kuinka
katkera Endre oli isää kohtaan... Ja vielä hänellä oli Arnt, vielä
Massi kadotettavina! Neuvottomassa tuskassa hän vain tunsi, että hän
tahtoi, että hänen täytyi pelastaa, mitä saattoi. Sisässään hän huusi
hätähuutoja, -- hän ei tahtonut kadottaa enempää, -- kaikkia!... Hän
kulki levottomana, ikäänkuin kynttilällään etsien jotain kylmässä
salissa... Olivatko he antaneet lapsille liian vähän vapautta...
liian vähän asettuneet heitä kohtaan inhimillisen tutunomaisuuden
kannalle? -- Ilahuttivathan häntä itseään niin kaikki ajan ideat,
toivoihan hän niistä parempia oloja. Mutta kun tuli tosi eteen, niin
eivät ne kuitenkaan olleet niinkään helppoja toteuttaa... Tuntui
siltä, kuin ne eivät olisi vielä vakaantuneet oikeeseen muotoonsa...
Hän pysähtyi lasikaapin eteen, jossa kaikki tohtorin apteekkitavarat
olivat, ja näihin mietteisiin vaipuneena valaisi hän kynttilällään
myttyjen, ruukkujen, pullojen, rasiain, suurten ja pienten,
kirjavaa joukkoa, ikäänkuin nimikirjoituksia lukeakseen. Sitten
kirkastuivat äkkiä rouva Benten kasvot... Huomispäivänä jo tilaamme
"Kahdennenkymmenennen vuosisadan". Ja sopivassa tilaisuudessa
mainitsen sitten Minkalle, että voisi hänkin yrittää kirjoittaa --
koettaa kynäonneaan.
Verkalleen kulki hän jälleen kappaleen matkaa poispäin kokoon
käännetyn pelipöydän luo, nyökäten omille ajatuksilleen. Hajallaan
olevat huonekalut olivat kuin erämaassa keitaita, joille hän laski
kynttiläjalan. Häneen tuli levollisuuden tunne. Miten sitä yöllä
liioitteli kaikkea... Niin niin, -- -- hänhän ei voinut illalla
syödä mitään, kun oli niin levoton tuon kotiopettajattaren vuoksi...
Tyhjällä vatsalla ei koskaan nuku hyvin... Jos lähtisi alas
ruokakamariin leikkaamaan itselleen palasen voileipää? Valo katosi
ulos porraskäytävään...


III.

Tohtorin kääsit olivat pyörineet matkoihinsa jo aikaisin viileänä
kesäaamuna. Piika alkoi pestä konttorin akkunoita, ja kotoiset
työt, jotka aina tehtiin tohtorin poissa ollessa, olivat täydessä
käynnissä. Schulteissin ilmaantuminen alakertaan muulloinkin kuin
ruoka-aikoina riippui paljon tuosta kääsien jyrinästä. Hänen
hermojansa aina rasitti tohtori, -- yksistään se tieto, että
hän oli kotona... Tavallisesti hän kiersi kaikki huoneet tahi
astua patsasteli, kädet liivien hian-aukoissa, pitkin pihamaata
saamassa raitista ilmaa, -- seisoi ja tuijotti tahkoon, kun sitä
väännettiin ja niittomies laski viikatettaan, tirkisti syvämielisesti
ovesta puuliiteriin, jossa renkipoika hakkasi puita, jutteli
karsinaan ivallista elämän viisautta imisäsialle ja porsaille tai
filosofeeraili pukin kanssa. Puutarhassa kitkettiin ja kasteltiin,
niin kauan kun aamusta vielä oli vähän varjoa, ja yksinäisissä
mietteissään oli Schulteiss juuri alkanut täsmällisillä askelilla
kulkea pitkin navetan seinustalla olevan tukin selkää, kun Minka
huomasi hänet ja nopeasti tuli puutarhan portista. Schulteiss otti
vauhtia ikäänkuin juostakseen tukin päähän saakka, mutta hyppäsikin
sitten alas notkahuttaen sievästi ja syvään polviaan.
"Schulteiss", intoili Minka, -- "ettehän vaan hajamielisyydessänne
unohda käydä postia ottamassa, ennenkuin Kjel ennättää...
Tiedättehän, että Kjel aina menee ja tarkastaa sen portilla."
Schulteissin hiljainen, itsetietoinen hymähdys torjui kaikki
epäilykset. -- "Kello varmaan jo lähenee kymmentä, ja te vielä
kävelette täällä." "Minä vakuutan teille, neiti Minka... Voitteko
hetkeäkään epäillä minua"... keskeytti Schulteiss hämillään. --
"Ettekö voisi esimerkiksi yhtä hyvin kuljeskella alhaalla maantiellä,
Schulteiss?" -- "Ja siten joutua hra Kjelin huomion alaiseksi!" --
huudahti kotiopettaja voitonriemulla... "herättää hänen epäluuloansa
-- ja saattaa teidän asianne vaaraan... Vähän päästä" -- hän kaivoi
esiin kellonsa -- "saatte nähdä välinpitämättömän astuskelijan
katoovan polulta tuonne alas huvimajan haan taakse." -- "Mitä, --
eikö se vielä ole puolta yhdeksääkään? -- Käykö se oikein, oletteko
varma?" -- keskeytti Minka hätiköiden. -- "Minä vakuutan. Luottakaa
minuun, neiti Minka!" lausui Schulteiss sitten matalalla, ontolla
äänellä, joka kuului kuin tynnyrin sisästä. -- "Uh, teillä on niin
monta mutkaa, Schulteiss", -- torui Minka koketisti, -- "miks'ette
voinut heti sanoa, paljonko kello on." -- "Minä luovun kaikista
vastaväitteistä, -- vaikenen"... Hän kumarsi, ja kasvot loistivat.
"Kuulkaa Schulteiss, asia nyt on semmoinen, että 'Kahdeskymmenes
vuosisata' on saatava pois isän sanomalehtien joukosta. Sitä
kirjoitusta, jolle annoin nimeksi: 'Se pieni ja liukas jaa-sana',
-- en _tahdo_, että äiti saa sen lukeakseen... hän tuntisi minut
kohta kirjoitustavasta... Ja tiedättehän, kun hän tahtoo puhua siitä
kanssani ja nostaa sen ikäänkuin ikkunaan, tuulottaa ja tarkastaa
joka puolelta, mitä sitä on sattunut kirjoittamaan... Se on niin
sietämätöntä!... Jos se on hyväksytty, niin varmaan se tulee tässä
numerossa... Oikein vereni hyytyy ajatellessani, kuinka moni nuori
tyttö jo ehkä samana yönä makaa ja itkee ja katuu, että hän sillä
tavalla on yhdessä minuutissa kokonaan antautunut yksinvaltiaalle...
En saanut rauhaa, ennenkuin kirjoitin, että tuo jaa-sana on annettava
siten, että hänellä on helppo ero ja omistusoikeus ja samat oikeudet
ja kaikki järjestyksessä." -- "Hm, -- idea itsessään on erinomainen,
-- aivan loistava, -- jos olisi -- ym, ym -- toiveita sen -- --.
Siten kerrassaan liitettäisiin jaa-sanaan naisen täydellinen suojelus
lain kautta, -- se olisi niin sanoakseni hänen kihlasormuksensa
vapauden timantti -- -- ym -- ym -- mutta --". -- "Niin, eikö totta"
-- huudahti Minka voiton riemussa ja löi häntä sormille korrella,
jota hän käänteli kädessään, -- "minä olen, -- miksi hän sanoikaan
sitä, joka keksi..." -- "Heureka, -- se oli Arkimedes." -- "Heureka,
heureka! Siinä on ratkaisu koko asialle. Minä olen niin iloinen, että
tekee mieli sisällisesti hyppiä." -- "Hm-m", -- Schulteiss väänteli
miettiväisen näköisenä isotekoisia huuliaan. -- "Miksi tuommoiselta
näytätte?" -- "Ym -- ym... minä vaan tarkoitan, minä hartaasti
haluaisin, että se olisi mahdollista, neiti Minka." -- "Olettehan te
itse niin usein sanonut! --"
... "Vaan sitä pahempi -- te unohdatte epäluulottomassa sydämessänne
yksinvaltiaan, -- sortajan... Hän ei niinkään äkkiä laskisi läpi
semmoista lakia." -- "Minusta näyttää, että te nyt aivan väitätte
itseänne vastaan." -- "Pyydän saada selvittää kantani. Minä vieläkin
pidän kiinni siitä, että idea on loistava... ehdottomasti. Mutta
esteet --" -- "Mitkä esteet... Teillä aina on esteitä, kun tulee tosi
eteen, Schulteiss. Teillä ylipäänsä aina pitää olla esteitä." -- "Tuo
laki -- jotta se läpi saataisiin -- edellyttää... en tahdo teiltä
salata sitä -- ei sen enempää eikä vähempää, kuin että koko naisasia
ensin on voittanut"... "Hyi, mikä kiero ja katala ihminen te olette!"
huudahti Minka.
Schulteiss katsoi häneen avuttomasti, ikäänkuin rukoillen armoa.
Minka löi korrella hamettaan ja polki.
"Se on niin harmillista, kun te aina keksitte jotain, joka on
tiellä... Nyt on muka lakinikin mahdoton. Ja sillä tavalla menee
koko kirjoitus myttyyn!" hän valitti epätoivoisena... "Minä pian
rupean vihaamaan kaikkia miehiä..." -- "Jaa-a, neiti Minka, --
sillä tunteella saataisiin jotain aikaan... Vihan tulee edistää
vapautustyötä, kunnes kaikki menee itsestään -- rakkaudella." --
"Mutta kuitenkin, Schulteiss"... lausui Minka hetkisen mietittyään
-- "jos kirjoitus tulisi -- ja se teidän mielestänne olisi oikein
hyvin kirjoitettu, -- ideasta minä en enää välitä, koska siitä ei
kuitenkaan tule mitään ennenkuin ehkä sadan vuoden kuluttua --.
Mutta jos luulette, että sitä pidetään hyvänä, niin taputtakaa
käsiänne puutarhaportin luona kolme kertaa, niinkuin kyyhkysille.
Ja sitten Schulteiss... Tänään voi jo hyvinkin tulla vastaus neiti
Lundilta, ovatko kaupungissa saaneet toimeen suuren kävelyretkensä
tänne ylämaahan. Siinä tapauksessa tulee Thekla Feiring kohta tänne
pyytämään minulle lupaa, että saan lähteä mukaan. Mutta isä ja äiti
eivät saa aavistaakaan, että minä olen ollut toimessa sen asian
hyväksi vaikuttamassa... Kuulkaa Schulteiss, teillä on tänään paljon
puuhaa."
Tämä iski silmää ja hymyili uskotun onnellista hymyä, sillä välin
kuin Minka riensi takaisin puutarhaan.
* * * * *
Postiaika oli ohitse, kirjeet ja sanomalehdet oli, maantiellä
tapahtuneiden ennakkotarkastusten jälkeen, viety kuten tavallisesti
asianmukaisesti seulottuina konttorin pöydälle, ja mytystä loisti
ristisiteinen uusi vihko "Kahdennettakymmenennettä vuosisataa", joka
ei kuitenkaan ollut antanut aihetta mihinkään kätten taputuksiin
alhaalla puutarhaportin luona. Schulteiss oli kävellyt ja vaeltanut
levottomana, ennenkuin hänelle sattui tilaisuus huomauttaa Minkalle
sitä lohduttavaa mahdollisuutta, että tässä vihkossa ehkä ei ollut
tilaa kirjoitukselle. Hän oli menemässä huoneesensa, kun rouva Bente,
joka tuli arkihuoneesta, seisautti hänet:
"Olemme saaneet Endreltä kirjeen... Ettekö tahdo tulla
sisään hetkeksi istumaan, Schulteiss... Dresdenistä." --
"Taiteilijakaupungista, Elben ihanasta Florensista", lisäsi
Schulteiss mielistelevästi. -- "Sehän _on_ taidetta, Schulteiss,
-- syvempää taidetta, -- operettikin? -- Endre nimittäin aikookin
ruveta operettilaulajaksi"... Rouva katsoi häneen tutkivasti. --
"Epäilemättä, rouva, -- aivan epäilemättä." -- "Hän sanoo, että
niin sanotut ensi luokan oopperat tekevät taiteilijan mylvijäksi ja
katuhuutajan heimolaiseksi, huoneet kun ovat niin mahdottoman avarat,
ja että laulaja esityksessään saattaa antaa ainoastaan karkeimmat
momentit." -- "Sangen sattuvaa tosiaan", -- huudahti Schulteiss.
-- "Niin, perin vähän minä oikeastaan tuota ymmärrän... Hänen
kirjeessään oli paljon semmoista, jota arvelin teidän voivan vähän
selittää. Ja sitten hän kirjoittaa, ettei hän tahdokaan ruveta tuon
mainion Lutzmannin oppilaaksi." -- "Vai niin! -- mutta eikö Endre
juuri hänen tähtensä:--" -- "Hän on keksinyt toisen laulunopettajan,
joka ei vielä ole kuuluisa, mutta joka kuitenkin on siellä erään
liikkeen johtaja, -- aivan uuden ja luonnollisen metodin. Vanhat
laulunopettajat ovat sotkeneet ja pilanneet äänet, niin väittävät
nämä. Ja voi kai siinä olla jotain perää, Schulteiss! -- Endrenhän
on niin sulava, -- niin sulava"... lausui rouva ilmeellä, ikäänkuin
muisto olisi kokonaan vallannut hänet. -- "Niin, -- aikamme vaatii
luonnollisuutta... Sen puolesta nostetaan lippuja, riennetään
aseihin kaikilla aloilla!" -- vakuutteli Schulteiss. -- "Mutta
siellä Dresdenissä ei kuitenkaan ole ensinkään semmoista, kuin minä
olin kuvitellut... kaikki nuo ystävät -- ja tuo elämä, johon hän on
joutunut laulajain ja laulajattarien kanssa -- niin, täytyyhän meidän
muistaa, että operettia varten hän valmistautuu. -- Mutta kuitenkin,
Schulteiss, -- neiti ja rouva operettilaulajatar se ja se..." --
"Taiteilijamieli pyrkii ensi sijassa elämään taiteen ilmassa,
rouva Baarvig. Kalalta ei saa riistää sen elementtiä." -- "Niinkö
arvelette, Schulteiss"...
Rouva istui ja keinui omissa ajatuksissaan.
"Niin, käsitättehän te, että äiti aina liioittelee huoliaan. Olin
kuvaillut itselleni, että hän eläisi siellä niin hiljaisesti,
kokonaan antautuisi opinnoilleen, -- että hän tahallaan olisi
piiloutunut entisyydeltään, pariksi kolmeksi vuodeksi, kunnes voisi
astua esiin täysin valmiina. Vaan tuo varmaan hävittää häneltä aikaa?"
Schulteiss kumartui kunnioittavimmasti vastaamaan:
"Suvaitkaa että minä, rouva Baarvig -- Jos kysymyksessä olisi
tavallinen jokapäiväinen ilmiö... Mutta," hän korotti ääntänsä, --
"taiteilijan itsetuntoisuus _ei ole_ jokapäiväinen. On lähdettävä
hänessä asuvasta hillittömyydestä. Metsälintu ei tyydy istumaan
oppiaikaansa häkissä, leikatuin siivin. Muutoin _ei ole_ mitään
hillittömyyttä", -- huuti hän väittelyn kiivaudessa, -- "ja silloin
myöskään ei -- ei ole taiteilijaa."
Rouva ikäänkuin vetäytyi kokoon:
"Varmaan lienette oikeassa, -- varmaan lienette oikeassa, Schulteiss;
ei saa tavallisuuden mukaan arvostella sitä, joka on tavatonta." -- --
Rouva Bente istui neulomapöytänsä ääreen, kun Schulteiss oli noussut
ylös kamariinsa. Kiusaantunut miettivä ilme oli hänen kasvoissaan.
Hän huokasi syvään, -- avasi lippaan, otti kirjeen ja pani sen
konemaisesti pari kertaa jälleen takaisin... Hän alkoi astua edes
takaisin rauhattoman näköisenä, käsi kylkeen painettuna, ikäänkuin
kärsien ruumiillista tuskaa.
* * * * *
Hiljaisena suvi-iltana oli tohtorin luona Elvsaetissä äkkiä syntynyt
vilkas elämä. Portailla ja käytävässä makasi matkareppuja, pleedejä
ja sauvoja, huoneissa liikkui sporttipukuisia herroja ja naisia,
jalassa villasukat ja paksunahkaiset pikilangalla neulotut kengät,
meluten ja iloa pitäen. Eräs matkailijaseura -- kolme naista ja kaksi
herraa, -- oli poikennut sinne yhtyäkseen neiti Feiringiin, joka jo
aikaisemmin päivällä oli tullut vouti Preusin luota tohtorin taloon
ja par'aikaa pommitti tohtoria ja hänen rouvaansa saadakseen Minkan
matkaan. Oli suunniteltu pitkänlainen, kolmen neljän päivän retki
metsämaihin. Kjelistä oltiin varmat, -- hänen tulonsa oli Thekla
Feiring taannut, ja hänen luotettavasta ongenvavastaan riippuikin
sitä paitsi, saataisiinko leirivalkeitten ääressä paistaa punaisia
tunturimulloja.
Ja matkaan heidän piti päästä, jo ennen seuraavan aamun auringon
nousua, jotta voitaisiin levähtää päivemmällä, kun alkaisi käydä
liian helteiseksi.
Ovet ja akkunat olivat selällään ja niistä virtasi sisään raitista
ilmaa heinärukoloilta, sillä välin kuin piippua, paperossia poltellen
levättiin päivän vaivoista.
Kjelin ylitsetulviva vieraanvaraisuus milt'ei käänsi nurin koko
talon. Matkaan otetut ruokavarastot olivat tarkastettavat ja
täydennettävät kaikella, mitä vain talon aitasta löytyi suvisia
herkkuja, -- savustettua lohta, savusilavaa, kinkkua ynnä muuta.
Mutta isäukon konjakki... Sitä hän ei uskaltanut suosittaa; hän
hymähti silmää iskien molemmille herroille, -- mutta sitä vastoin
kyllä viinaa... Vene odottamaan kalavedelle, -- hevonen, -- hevonen
eväitä viemään ja varaksi, jos joku sattuisi väsymään, -- hän lupasi
pitää huolen kaikesta, hankkia sekä väkeä että kuormahevoset niin
pitkältä kuin piiriä kesti...