Niobe: Nykyajan romaani - 07

ja pakotettava -- ja piinattava kotoiseen pikkumaisuuteen --
ylösrakennusta ja katumista varten. Paljonko maksaa tuo nappi ja
tuo tilkku" -- "Älä unohda äitiäsikään, Endre, jonka täytyy istua
neulomassa ja puuhaamassa."
"Ei, ei, säästä minua, säästä minua, isä... Ruvetaanko nyt
sentimentaaleiksikin", -- huudahti Endre synkkänä, värisevällä
äänellä, ja hypähti tuolilta. -- "Minä ajattelen, että nyt olen
niellyt kylläksi, -- nauttinut kylläksi sinun -- sinun -- ...
Riittää, sen sanon, tämä nolaus ja jalkaisi juureen nöyryytys!
Tuohan jo on... Oman äitini sinä! -- Et malta olla edes sitä asetta
käyttämättä... Panet hänet omalletunnolleni, ikäänkuin hän istuisi
suurimmassa epätoivossa neuloen, itkien, turmellen terveytensä,
neuloen sormensa verisiksi. Se on vähän liian pateetillista, isä, --
housuparin vuoksi! -- Kun se vaan ei olisi niin kauheata ajatella...
No jaa, isä, -- olet oikeassa tällä kertaa, minä myönnän, olet
oikeassa --. Mutta jos sinä aiot lannistaa minut, -- musertaa, repiä
minusta kaiken sen, jota sanotaan kunnianhimoksi, -- sen tunnon, että
minulla on kykyä, että olen taiteilija, -- tyrkyttääksesi sijaan
jonkinlaisia käytännöllisiä leipäpyrinnöitä, -- niin erehdyt sinä
minun suhteeni suunnattomasti. Minulla on kykyä, -- minä en anna
polkea itseäni jalkojen alle." -- "Ei, ei, älä anna polkea itseäsi
jalkojen alle... Täällä saat asua suven, saat vaatteet ja matkarahat,
se on, kaikki mitättömät pikkuasiat, joita tarvitset, voidaksesi
jälleen näyttäytyä maailmassa!" -- "Sinä tarkoitat, nöyryytettynä,
-- itsetuntoisuus nujerrettuna -- kiitoksia!" -- "Sanalla sanoen,
poikani, huolitko, vai etkö huoli? Ethän sinä vaatine, että minun
tulee sinulle hankkia tuo puuttuva itsetuntokin." -- "Sinä et ymmärrä
taiteilijasielua, isä, väännät sanani." -- "Ole hyvä ja vastaa
minulle selvällä norjankielellä: Huolitko siitä, vai etkö huoli?
-- Minä tosiaan olen niin pikkumainen, että pidän sitä lahjana, --
huomioon otettava sekin. Jos tulet toimeen ilman minua, niin pidän
sitä suurena helpotuksena."
Endre tuijotti lattiaan ylpeän resigneeratusti: "Niin monen
taiteilijan on täytynyt taistelemalla raivata kyvylleen tie
loukkaavissa ja alentavissa oloissa... Niinkuin äidin, joka
taistelee lapsensa vuoksi, hän ei epäile nähdä nälkää, eikä kärsiä
nöyryytyksiä." Liikutettu ilme värähti hänen kasvoissaan.
"Brrr... Hui hai, paljasta lorua! -- Etkö sinä sen vuoksi nyt ole
palannut kotiin, ettet kelvannut laulajaksi. Mikä taiteilija --
lapsi -- se sitten on, josta sinä jaarittelet?" -- "Minä vaan olen
erehtynyt siitä, mikä on kykyni, _missä_ minä _olen_ taiteilija,
isä", -- sanoi Endre itsetuntoisesti. -- "Se sinun pitää aikanaan
näyttää. Mutta siitä meidän molempain pitää olla selvillä, että
toistaiseksi _ei ole_ tietoa taiteilijasta, joka meitä ilahuttaisi,
-- eikä triumfeista! Ei muuta kuin surtavana hairahduksia oikeasta
radasta, ja monta hukkaan mennyttä vuotta, joista mieluimmin emme
puhu... Miten, Endre, eikö kävisi päinsä saada sinua kerran pysymään
todellisuudessa?" -- "Siinä tosiaan on proosallista kieltä, jonka
vertoja saa hakea, -- joka lakaisee ja karsii pois sekä uskon että
toivon. Eipä se juuri anna semmoisia mielialoja, että tekisi mieli
joksikin ruveta" -- "Minä pelkään, Jumala paratkoon, sinun nyt
sanovasi, että se uusikin taiteilija, jota vatsassasi kannoit, jo on
tapettu. -- Sillä kaikki mitä sinulla on -- sekä se joka oli, että
se joka tulee, -- ovat olemassa ainoastaan mielikuvituksessasi...
Koeta joskus, poikani, koota mielesi ja selvittää itsellesi, mitä
sinä osaat, ja mitä et osaa. Tutki vakavuudella, onko sinulla vielä
jotain, johon sinulla on niinkään paljoa tahtoa, että se ei katoisi
loruksi ja tyhjäksi... Kuule, Endre", -- keskeytti tohtori puheensa
hieman miettien, -- "minä ehdotan, että sinä otat minulta työtä,
jotta voit sanoa ansaitsevasi ylläpitosi, -- ei muuta kuin että
kirjoitat puhtaaksi, siivolla käsialalla, ymmärräthän, -- tästä
päiväkirjasta joka päivä kaksi sivua. Minun on vaikea siihen käyttää
omaa aikaani. Ota se mukaan huoneeseesi. Mutta näytä minulle, mitä
olet kirjoittanut, joka lauvantai-aamu, ja ilman että minun tarvitsee
sinulle sitä muistuttaa. Jääköön tämä meidän kesken." -- "Saat uskoa,
isä," -- puhkesi Endre sydämellisesti, -- "minä en ole tunteeton. --
Minä näen, -- käsitän koko hyvän ajatuksesi, -- vaikka en juuri"...
"Tä tä tä tä... Mitä loruja taas... Mene nyt poikani, ei minulla ole
aikaa --"
Tohtori näytti miettiväiseltä ja puhdisti silmälasejansa; kasvoissa
oli jotain kiiltävän hikistä, kun hän tarkasti laseja päivää
vastaan. "Huhu jaa"... Hän otti lakkinsa, -- lähti ulos pihamaalle
ja keskusteli renkipojan kanssa, koska leikattaisiin ohrapelto
puutarhan jalasta. Hän ei huolinut tavata Benteä, jota hän tiesi
vaan kiusaavansa, ja arkihuone Endreineen oli käynyt hänelle
vastenmieliseksi.
Hän kuuli pyöräin jyrinää, kun Thekla tuli alhaalla tiellä, ja kuinka
Massi, Arnt ja Minka pitivät elämää ulkona portailla ja ottivat
tulijaa vastaan. Thekla ajoi tähän aikaan sahalta aina vaunuissa;
odotettiin parin kuukauden kuluttua pientä perillistä. Puhuttuaan
ohrasta, tutkittuaan puutarhan aidassa paria mädännyttä sälettä ja
annettuaan niistä määräyksensä, tähysteltyään päärakennusta, josta
vesiränni oli katkennut, vaelsi hän puutarhaan ja pisteli keppiänsä
kivijalan juurella olevaan multapenkkiin. Kjelin rattoisa ääni kuului
silloin tällöin akkunasta; hän kyllä osasi sutkauttaa jos jotain
mielialan vilkastumiseksi. Nyt alkoi Endrekin vilkastua, pitää
korkeamman tyylistä esitelmää, siltä kuului --.
Äkkiä kuului ohkunaa, parkaus ja --, tohtori kuunteli, -- ikäänkuin
jotain olisi pudonnut. -- Hän syöksyi sisään; mutta ovessa tuli Minka
vastaan, ja kuiskasi hyssittäen, että se oli Endre, joka näytteli
Hamletia. Suupielet väärässä, ikäänkuin jotain karvasta sylkien,
seisahtui tohtori katselemaan.
Siinä istuivat kaikki, Kjel ja Thekla mukana katsojina, kuinka Endre
puoleksi makasi lattialla ja kuiskasi pidätetyllä intohimolla...
Kiduttava, verinen itsensä ivaaminen värisi kasvoissa ja äänessä.
Se että huolimatta kaikesta tahdostaan ja tiedostaan ei voinut, --
intelligentisti älyävä ja kokkapuheinen epätoivo oman voimattomuuden
vuoksi vavahteli hänen huulillaan. Hän istui perikatonsa partaalla,
kasvoissa sanaton, hiljainen, väreilevä hymy -- murtunut toimintakyky
nerolahjain loistossa, -- ja katsoi heihin niin avuttomana...
Tohtorin kasvoissa väänteli ja vavahteli. Tuohan _oli_ Endre itse --
kaikessa kurjuudessaan...
Tohtori kääntyi jyrkästi pois ja veti Benten mukanaan: "Ehkä...
ehkä -- -- tämähän tosiaan näyttää joltain... Meidän täytyy joka
tapauksessa tukea, auttaa vähän... Sinun täytyy lohduttaa häntä,
raukkaa... Tuo oli, ikäänkuin hän olisi maannut paistinpannussa
--" -- "Jumalani, mikä surkeus!" -- pukesi Bente. -- "No no,
eukkoseni... Meidän täytyy tukea häntä, -- parhaimman mukaan
puhaltaa häneen rohkeutta ja itseluottamusta. Ja saada hänet hieman
vauhtiin... käskeä ihmisiä luoksemme. _Meidän_ ensi sijassa tulee
häneen uskoa, heidän tulee se nähdä..."
* * * * *
-- Kjel oli ulkona ruokakammiossa äitinsä luona ja veteli nahkaansa
hunajakakkoa -- vast'ikään kaupungista saapunutta, palan painimena
vasta kirnuttua voita, -- pienelle lautaselle oli pantu samaa herkkua
Theklaa varten, joka lepäsi salissa sohvalla. Kjel söi ja lausui näin
kahden kesken mielipiteensä veljestä. -- Hänessä tietysti olivat
liitokset löyhtyneet, -- kamalasti löyhtyneet... Mutta semmoiset
lahjat!... "Häntä on tietysti sääli. Mutta aivan selkänojaa vaille ei
hän jää nytkään. Noch ist Polen nicht verloren... Sikamaisen hyvää
äiti -- ja tänään kirnuttuako voi? -- minä luulisin, että tämä on
Theklalle terveellistä. Hän pitää kauheasti hunajasta, -- kaikesta
jossa vaan on hunajaa" -- Berthea juoksi sisään. -- "Alaalla on
sähkösanoman tuoja, -- sähkösanoma sinulle, Kjel..." -- "Käske poika
tänne. Muutoin hän mielestäni olisi voinut jättää sen alas tehtaalle,
niinkuin hän tavallisesti tekee sen sijaan, että olisi juossut
kintereilläni tänne asti... Täällä tahdon olla rauhassa --"
Sähkösanoman tuoja ilmestyi vähän päästä ruokakammion oveen, ja
Kjel pureskellen avasi sähkösanoman kyökkiveitsellä. Hän tuijotti
siihen hieman pitkään; mutta pisti sen sitten välinpitämättömänä ja
huolettomana sivutaskuunsa. Benteen iski, että pojan kasvoja hänen
lukiessaan hetkeksi ikäänkuin verhosi harmaa varjo, mutta se kai taas
oli hänen, Benten, tavallista pelkoa...
Kjel nielasi äkkiä hunajakakon tähteet ja tarttui lautaseen. "Nyt
riittää äiti, Thekla ei jaksa enempää... aivan riittää, -- riittää,
minä vakuutan, äiti... soh, anna kun vien nyt... Voitko arvata, mitä
se oli?" -- pysähtyi hän äkkiä. -- "Pankinjohtaja Wahlilta itseltään,
joka matkustaa tänne ylämaahan, -- aikoo itse personallisesti tutkia
tätä piiriä... Häntä täytyy pitää hyvänä, ymmärräthän. -- Jos kovalle
ottaa, niin saatte pyytää hänet tänne tekin --. Hän ajaa kotiin
minun luokseni suoraa päätä rautatieltä. Se on noin kello kolmen tai
puoli neljän aikaan"... Kjel vilkasi kelloaan ja mietti. "Aika on
tä perällä, mutta mustalla hevosellani ja isän kääseillä... Saatte
kyyditä Theklan kotiin heti päivällisen jälkeen, äiti", huusi hän.
Viiden minuutin päästä pyörivät kääsit jo tiehensä.
-- -- Puoli kahdentoista aikaan aamupäivällä, keskellä viimeistä
opetustuntia, näki Schulteiss kouluhuoneen akkunasta Kjelin ajavan
ohjakset kireellä tiukkaa ravia tohtorinmäkeä alas... Se oli hänelle
yhdentekevää. Enemmän hän olisi välittänyt vaikka variksesta taikka
lentävästä hyönteisestä. Kurkistellessaan alituisesti ulos ikkunasta
tahtoi hän vaan päästä selville siitä, alkaisiko hra Varberg nyt
saapua päivällisillekin, -- päästä oikeaksi perheen ystäväksi...
Maanantaista saakka, jolloin hän oli saapunut niin likellä
päivällistä, että tohtori oli pakottanut hänet jäämään aterialle, oli
tuo mahdollisuus raskaasti painanut Schulteissin hermoja. Varberg
oli kuitenkin suven kuluessa tähän saakka tyytynyt ainoastaan
kahvi- ja teeaikoihin, jotka tosin kyllä aina vastustamattomasti
päättyivät noihin syvämietteisiin kävelyretkiin Minkan kanssa. Tuntui
siltä, ettei tuo herra nyt enää halunnut suurempaa kriitillistä
yleisöä, vaan mieluummin vältti jokaista, joka saattoi puuttua
hänen puheeseensa kesken hänen leimuavan intresantteja purkauksiaan
korkeammista mystillisistä henkimaailmoista... Alttiin naisoppilaan,
-- sielunsa puolesta nujerretun olennon, -- henkisen orjan hän
tahtoi saada Minkasta, -- meedion kokeitansa varten... Mutta hän, --
Schulteiss, ei aikonut antaa perää, vaan riistää Minkan hirviöltä, --
taistella viimeiseen saakka... Eikö _hän_ muka tietäisi, mitä Minka
ajatteli, eikö hän tietäisi, mitä Minka tunsi, -- saattoiko kukaan
kuiskata, tunkeutua Minkan sisimpään olentoon niinkuin hän. -- Minka
ei rakastanut Varbergia, vaan vihasi häntä. Mutta huomatessaan sitten
Minkan hartautta kesken pelkoansakin ja uhmaa, -- kuinka hän aina
kohtasi Varbergin ikäänkuin vieraana ja pelokkaana; mutta kuitenkin
joka kerta seurasi häntä kuin tahdoton. Ja kun hän sitten perästä
päin yllätti nuo hypnotisoidut katseet -- jälleen ja yhä jälleen tuon
saman, -- yhä tuon saman...
Hänen _täytyi_ kutsua Minka takaisin itseensä, -- ulos tuosta
kauheasta erootisesta sokaistuksesta... näkemään hänen -- _hänen_ --
ojennetun kätensä...
... Ilmestyi joku kauas tien alapäähän, säännöllisesti heiluttaen
ohutta kävelykeppiä. Hän pysähtyi eräässä mutkassa ja katseli seutua.
Se _ei ollut_ Varberg! Oih! Miten se kevensi... Nuori mies --. Hän
suuntasi kulkunsa tohtorin talolle.
Berthea tuli kuin sattumalta häntä vastaan käytävässä. "Pyydän
saada tervehtiä laulaja Baarvigia, neiti!... Nimeni on Finsland, --
ylioppilas Finsland... Huhu kertoo, että ystäväni Endre on saapunut."
Berthea kumarsi vastatervehdyksen, kiiruhti arkihuoneen ovelle
kutsumaan Endren ulos, kääntyi jälleen ylioppilaan puoleen ja lausui
tyylikkäällä kohteliaisuudella: -- "Olkaa hyvä, ettekö suvaitse astua
sisään... Kyllä hän on... Minä kohta..." Berthea riensi ulos ja
kohtasi Minkan, joka kattoi pöytää. "Ylioppilas, Minka, joka tahtoo
tavata Endreä, ja nyt juuri päivällisen edellä, -- minun täytyy
lähteä ilmoittamaan äidille"... Kuului pian äänekkäitä siivekkäitä
tervehdyshuudahduksia arkihuoneesta, ja Endre esitteli suurella
juhlallisuudella kirjailijan ja runoilijan Alver Finslandin: "Äitini,
-- sisareni Minka, -- samoin Berthea..." Finsland oli oleskellut
Dresdenissä osan talvea stipendillä. Endre oli aikonut esittää
erään hänen lauluistaan siinä konsertissa, josta ei tullut mitään.
Hän oleskeli nyt setänsä Finslandin, lauttaustarkastajan luona,
viimeistelemässä muutamia runoja.
Rouva Baarvig tarkasteli häntä miettiväisenä. Tämä oli siis
Endren laatua nuori mies, joka tosiaan oli päässyt esille...
Päivällispöydässä ei rouvalta jäänyt huomaamatta, että hänen
olennossaan oli elämän taisteluvalppautta; hän oli huomaavainen
heitä kaikkia kohtaan, asettui vaatimattomalle puolustuskannalle
tahi puuttui itseensäluottavasti puheesen, miten kulloinkin sopi
-- piti kaiken aikaa pientä pilaa Berthean kanssa, samalla kun hän
imartelevalla tarkkuudella kuunteli pienintäkin Minkan huomautusta.
Oli niin omituista nähdä tuon pienen hyvärakenteisen pään, leveän
otsan ja kasvojen alaosan, joka oli itara ja viekas. Nuo eivät oikein
näyttäneet kuuluvan yhteen; olisi tehnyt mieli jakaa nenän kohdalta
kahtia... Kylmistä sinisistä silmistä ja niiden nopeasta ymmärtävästä
katseesta tunsi heti hänen lämpöisen käytöksensä ja olentonsa kautta,
kuinka äärettömän paljon itsekkäämpi ja kylmäverisesti arvostelevampi
hän oli ympäristöänsä kohtaan kuin Endre, poika parka, saattoi
koskaan olla.
-- -- Molemmat herrat istuivat sitten sangen vilkkaina huvimajassa,
jossa sikarinsavu pöllysi. Sielläkös sateli uutisia kirjallisuuden
ja taiteen alalta loistavin neronleimauksin, ja päivän koryfeoita
nyljettiin arvostelun kiirastulessa; kuuluisia nimiä kumottiin
ja pyyhkittiin pois kuin oksasta lehtiä. Berthea pyörähteli
spireapensaan ja kukkapenkkien ympärillä siksi lähellä, että hän
hyvästi kuuli. Ja nyt tuotiin kahvi heille alas huvimajaan.
"Berthea, -- tuleppa tänne Berthea", nyökkäsi ja viittasi Endre
salaperäisesti, -- "sinä, viekas sisareni"... Berthea intti
innokkaasti vastaan: -- hän ei ollut ensinkään viekas, Endre vaan
muisti hänet siitä, kun hän oli pieni!
-- "Kuule, Berthea," -- Endre huiskutti hänen soman esiliinansa
kulmaa, -- "etkö luule, että voisit hankkia meille vähän enemmän
lentoa kahviimme, esimerkiksi vähän semmoista -- pieniin laseihin?"
Berthea nauraa tirskui runoilijan puoleen, valoisat kasvonsa ilosta
loistaen, ja nopeana kuin nuoli hän juoksi matkaan, kooten sinisen
suvihameensa ylös pumpulisukkiensa ja kepeitten kenkäinsä ympäri.
Hän palasi takaisin mukanaan pieni pullo konjakkia tohtorin
matkalippaasta, ynnä laatikko tulitikkuja ja punainen vahakynttilä
korupöydältä sikarien sytyttämiseksi. "Sisareni Berthea, --
voitit rohkeimmat toivoni." -- "Niin, se nyt on sen vuoksi, kun
olet juuri tänään palannut kotiin", -- sanoi Berthea ja vilkaisi
veitikkamaisesti Finslandiin. -- "Muistan sinut kyllä, Endre,
-- jos tänään teen puolestasi jotain, niin vaadit sen huomenna
oikeutenasi... Odottakaa vähän"... Hän raappasi valkean tulitikkuun
ja sytytti Finslandin eteen kynttilän. -- "Onko siis _minun_
suhteeni vaara pienempi?" -- sanoi Finsland leikillisesti. --
"Yhden kerran vain, -- sillä en suinkaan minä aio raappia teille
valkeata, jos tulette toistekin." -- "Tulen varmaan... Te näytätte
niin viehättävältä kuin nuori neito Suruton." -- "Onko se joku
satu?" -- "Ei, juolahtihan vaan samalla mieleeni." -- "Mikä hän oli?"
-- "Nuori suloinen neitonen, jolla ei koskaan ole ollut, -- niin,
miten sanoisin, -- jolla ei vielä ole koskaan ollut -- minkäänlaista
hammaskipua sydämessä, neiti." -- "Oh!" -- Berthea katsoi
loukkaantuneena alas pöytään, ikäänkuin hänellä kyllä -- vaikk'ei
viitsinyt vastata.
"Neitoselleni äkkiä selveni kerran, ettei hänen koskaan enään pitänyt
raapaista tulta herroille, -- ei ainoallekaan lukuunottamatta vanhaa
hampaatonta pastoria. -- Ja se juuri on sadun moraali... ettei
koskaan pidä raapaista valkeata; neitonen voi niin helposti polttaa
sievät --" -- "Voi Herra mimmoista lorua" --
Tyttö jäi seisomaan, hypistelemään ja kääntelemään Endren hattua,
joka oli kivisellä pöydällä.
"Odota, niin pistän siihen ensimäisen neilikan, joka on puhjennut,"
-- keksi hän äkkiä ja juoksi neilikkamaalle. Finsland sieppasi hatun
päästään ja juoksi perässä: "Ettekö voisi antaa minullekin samalla,
niin olisimme yhtä juhlallisia molemmat." -- "Enpä minä juuri tiedä,
-- enhän minä ole teille luvannut," -- vastasi Berthea nokkavana ja
koketisti, mutta jäi äkkiä nolona seisomaan, kun Finsland odottamatta
kääntyi pois leveältä hiedoitetulta käytävältä.
Hän oli nähnyt Minkan mustasilmäisen, ruskeanpunaisen pään ja kauniin
niskan taipuvan pensaiden yli.
"Koska sisarenne on niin koppava, niin käännyn teidän puoleenne,
neiti Minka" -- hän huuti. "Minä olen pyytänyt häneltä jotain
somaa hattuuni... Minä näen teistä, ettette pidä neilikoista...
Raakoja, alhaisia kukkia, löökin sukua. Nostavat kyynelet silmiin,
kun niitä haistelee... Ainoastaan nuoret perin kokemattomat tytöt
voivat niistä pitää... Taikka hurjat neljänkymmenen vuotiaat...
Sen vuoksi niillä pettävätkin niin julmasti" -- hän katsoi Minkaa
merkitsevästi silmiin, -- "ne järkevät kylmät naiset, jotka tahtovat
matkia rakkautta, -- väärentää intohimon -- --. Ne tarjoovat kuumaa,
kuluttavaa polttoa kaiken -- kaiken -- sen sijaan, jota niillä
ei ole... Minä vakuutan teille, että minä äkkiä sieppaisin hatun
päästäni nähdäkseni, eikö se ole ilmitulessa, jos tietäisin että
siinä on neilikka." -- "Mutta tehän olette hermostuneempi kuin
nainen, hra Finsland," hymyili Minka. "Minä koetan valita paljaita
laupiaita kukkia, jotka eivät saa mielikuvitustanne semmoiseen
kiihkoon." -- "Älkää moittiko mielikuvitusta... ilusioonia! -- Se on
elämä, neiti," -- huudahti Finsland kiihkeästi. -- "Kuta voimakkaampi
se on meissä, sitä intensiivimmin elämme; -- sitä loistavampina ja
elosta hurmaantuneempina hyörimme auringonpaisteessa, siihen --
siihen... niin, sanokaas, neiti -- saippuakuplaan, joka piirittää
tyhjyyden suurta mustaa kuilua"... "Ja noin puhutte te, joka
olette runoilija? -- Ja nyt? -- Kun melkein voidaan käsin tarttua
henkimaailmaan"... huudahti Minka vakuutuksella. "Meillähän on siitä
epäämättömiä vastauksia"...
Raskasmielisyyden vivahdus sekaantui Finslandin hymyyn.
"Parhaan vastauksen olemisesta antaa kuolleen pääkallo. Se aina
vastaa niin totta ja selvään: -- Ei mitään -- musta kuilu... Ei,
saippuakupla -- onhan sekin usko. Se on jokaisen elämänlaulu, --
jokaisen kauneusmielikuvite... Ja sen monenkertaiseksi tekeminen,
-- sen tekeminen niin loistavan kauniiksi ja värikkääksi, -- niin
täydeksi onnen lupauksia, että me matoiset lapset kuitenkin hetkisen
riemuitsemme, -- se on tarkoituksemme... Se on, minä puhallan
tuon kuplan ensin itselleni -- ja sitten muille! -- Ja onhan se
tyydytystä tuottava työ", lisäsi hän ivallisesti, -- "vilkuttaa vähän
auringonpaistetta pimeään kuiluun... Olemmeko muuta kuin perhosia,
jotka tiellä ennätetään, -- miks'emme lentäisi, liiteleisi, niinkauan
kuin voimme"...
Minka viehättyi vähitellen, sitä myöden kuin hän puhui, uuteen
mielialaan, -- uuteen maailmaan, jossa tämä nuori mies, jonka pää
asui niin kauniisti hartioilla, näytteli ja näytteli hänelle niin
surumielisellä tiedolla, kuinka kaikki oli niin kauniissa välkkyvässä
kullankalpean auringonlaskun hohteessa, niin omituinen katoavaisuuden
kuolonkaameus allaan. Kuinka rikas tuolla runoilijalla oli sielu,
kuinka onneton hän oli syvine näkyaloineen. Katse niin uhmaavan
satiirinen...
He olivat vaipuneet syvälle tähän aineeseen, kun Berthea tuli astuen
heitä kohti, olkihattu niskassa ja ryhdissä jotain merimiesreipasta.
Hän hairasi suuhunsa milloin mustan, milloin punaisen viinimarjan.
"Hengistäkö te?" hän kysäsi pisteliäästi. -- "Niin, sillä kun Minka
alkaa haastaa hengistä -- yhdessä insinööri Varbergin kanssa,
-- niin pidän minä aina varani." Hän kohotti raskasta punaista
viinamarjaoksaa. "Minä vaan syön, minä" -- pakisi ja pureskeli hän
raikkailla valkoisilla epätasaisilla hampaillaan. -- "Mutta Minka
hän ajattelee -- Kuules Minka," hän sanoi salavihkaa hiljaisemmalla
äänellä pensaan takaa; -- "näin juuri Varbergin alhaalla tiellä. Hän
varmaan käy levottomaksi, kun kyselee sinua, eikä tapaakaan. Käskenkö
minä hänet tänne alas?" -- "Ei, ei toki, Berthea"... Minka löi asian
leikiksi väkinäisellä naurulla -- "_niin_ mahdottoman hauska hän ei
ole" --
Berthea hyräili itsekseen, hairaili sieltä täältä pensaista marjasen
ja poistui ylöspäin. Vähän myöhemmän hän riensi ylös puutarhaportille
ja astui sitten nopeaan ruoka-aitan ohi maantielle... "Kyllä kai --
Minka tosiaan ajattelee, että minä aina jään lapseksi, -- että hän
yksinään"...
Hän astuskeli edemmä, kunnes kohtasi Varbergin: -- "Tehkää niinkuin
minäkin, minä lähdin tieheni, Varberg... Kaiken iltapäivää eivät
ole muuta tehneet, kuin tuolla alhaalla puutarhassa pohtineet
elämänkysymyksiä, Minka ja eräs runoilija, jonka nimi on Finsland --
Alver Finsland... Oletteko ennen kuulleet semmoista nimeä --. Alver,
-- niin, mutta se on kuitenkin sievä nimi. -- Hän kyllä tekee lopun
kaikista henkivehkeistä ja Minka on kerrassaan muuttanut uskoa,
-- suorastaan hurmaantunut... Minä tulin sinne kovin epämukavalla
ajalla... Mutta koettakaa nyt te, Varberg, ehkä teillä on hauskempi
heidän seurassaan -- Niin, hyvästi nyt, Varberg, minä lähden niemelle
isää tapaamaan."
Hän nykäsi hattua vielä enemmän niskaan ja riensi pois, kurkisti
sitten taakseen, näytti kieltä Varbergille ja tirskui ja oli
mielissään.
-- Varberg ilmestyi puutarhan yläpäähän. Hän astuskeli ja pisteli
kepillään kukkamaihin odotellessaan, että Minka tulisi... Ei
epäilemistäkään, etteikö Minka tuolta alhaalta nähnyt häntä vielä
paremmin, kuin hän näki Minkan; mutta aina hänen päänsä kääntyi pois.
"Tässä, Varberg, -- kirsikoita"... Massi tuli reippaasti hänen
luokseen ja tarjosi hänelle kopasta. -- "Minä ja Arnt olemme
noukkineet puusta äidille päivällisestä asti. Endre on tullut, ja
tiedättekös, eräs runoilija... Ne ovat kaikki tuolla alhaalla... Hän
asuu tuolla toisella puolen lauttaustarkastajan luona tämän vuoden,
eikä runoile mistään muusta kuin virrasta, -- meidän virrastamme," --
selitti Massi.
Varbergin ilme kävi teräväksi. Hän seisoi epäröiden, ennenkuin hän
verkalleen astuskeli alaspäin ja antoi esitellä itsensä. Sinne oli
Schulteisskin, jota hän ei voinut sietää, tullut pakisemaan Endren
kanssa... Minka tervehti niin tavattoman ystävällisesti kauneilla
valkoisilla hampaillaan, ikäänkuin erittäin hyvää tuttua, mutta
hänen huomionsa oli muutoin kokonaan kiinni keskustelussa. Ja Endre
tervehti sangen herttaisesti, jota vastoin runoilija ainoastaan
hieman nyökkäsi päätään kesken puheluaan Minkan kanssa.
... "Ja sitten -- ennen kaikkea, neiti, -- se on epäkaunis," --
intoili Finsland, -- "henkiusko on epäkaunis... Elämää rasittaa
jokin varjoton, väritön, painoton pelotus, -- jokin, josta ei ole
oikein tehty loppua, -- kuollut, joka ei ole kuollut muuta kuin
puoleksi... Elämän lopun sijaan jotain sitkeää limaista, kosteata,
henkäys haudan ilmaa. -- Kun Caesar, Homeros, Shakespeare, Göthe, ja
Byron ovat kuolleet, niin täytyisi heidän muka perästäpäin hiipiä
öisin pitkin sääriämme kuin kylmät sammakot." -- "Niin, niin, niin"
-- huudahti Schulteiss kiihkeästi mielissään. -- "Ja sitten on muka
kaikenlaisilla henkisillä puoskareilla oikeus kutsua heitä kuin
kellonnuorasta, -- Napoleonia ja Hannibalia ja Fredrik Suurta,
Dantea ja Virgiliusta --. Suvaitkaa, -- mitä -- -- ettekö usko, hra
runoilija, että tämä juuri saattaisi olla se helvetti, johon he ovat
tuomitut, -- heidän kiirastulensa" --
"Rumaa, rumaa kaikki," -- irvisti Finsland. "Ei kukaan etevämpi
henkilö siitä mitään maksaisi, -- eikä uskaltaisi rintaansa puukolle
joutuakseen sitten kierteleväksi, huokailevaksi hengeksi, joka
pelottelee talonpoikia ja lapsia." -- "Niin, jos asia tuomitaan
kauneuden kannalta, niin" -- huomautti Varberg ivallisesti; -- "minä
luulin, että tieteellinen kokemus ja tosiasiat tässä saisivat" --
"Jos pidämme kiinni kokemuksesta," -- kimitti Shulteiss pensaan
takaa, -- "niin on se sangen silmäänpistävää ja merkillistä, ettei
mikään henki vielä ole koskaan ottanut rahoja jonkun pankin kassasta.
Se olisi niin mukavaa kasööreille, joilla on vaillinki -- he, he
he, -- kääntää huomio meedioihin, vanhat noitajutut uudistuisivat
ajanmukaisessa muodossa." -- "Flammarionin kaltaiselta mieheltä,
-- tähtien tutkijalta, -- tiedemieheltä -- ei ainakaan voitane
kieltää pätevyyttä," -- jatkoi Varberg järkähtymättä, -- "hänen
'Asutut maailmansa'"... "Niin aina, niin aina, hra Varberg, kyllä
ne tunnetaan" -- iski Schulteiss kiinni purevasti... "Nuo asutut
maailmat, joissa meitä kuoleman jälkeen kuljetetaan pallosta palloon,
samalla tavalla kuin laivuria ylennetään yhä isompaan ja isompaan
laivaan."
"Ja _minä_ arvelen, kuta vähemmän henkeä, sitä enemmän henkiä",
-- päätti Finsland hienosti halveksien. -- "Kyllä varmaan sitä
voi tehdä pilkkaa ja laskea kokkapuheita parhaastakin. Se on niin
helpolla ostettu voitto, hra runoilija; -- etenkin kun mielikuvitus
on vahvin puoli," -- sanoi Varberg kylmästi. Minka sai nopean katseen
ja tunsi niin hyvin, -- että _jos_ hän uskaltaisi... "Helpolla
ostettu -- Helpolla ostettu"... Schulteiss nielaisi innossaan.
-- "Minäpä sanon teille jotain," -- hän myhähti ja leuka venyi
halveksivan suipoksi. -- "Uskontojen perustajat ovat aina olleet
hengen miehiä. He eivät ole koskaan repineet alas kuolemattomuuden
odotusta, -- he eivät ole koskaan tarjonneet paljasta mitätöntä
toisintoa... laivuriylennyksiä... Heidän syvin viittauksensa on
aina tarkoittanut _tietoisuusmuutosta_ siksi, jota emme käsitä, --
jos niin tahdotte, hra... hra Varberg, johonkin semmoiseen kuin tuo
teidän niin sanottu 'neljäs ulottuvaisuutenne' on, johon käsityksemme
eivät enää ulotu. Eikä ainoastaan neljänteen, vaan viidenteen,
kuudenteen, seitsemänteen ja niin edespäin _ad infinitum_." -- hän
kiljui. -- "Jotain semmoista näyttää Muhamed ennustavan, kun hän
puhuu viehättymisestä kautta monen taivaan, ja sitä lienee Paavali
tarkoittanut sanoessaan, että hän näki ja kuuli asioita, joita
ihmiskielin ei voida lausua"...
"Jokainen saa uskoa, mitä hän voi uskoa", -- alkoi nyt
runoilija. "Minä uskon, että seison tässä ja syön mitä makeimpia
kirsikkamarjoja yhdessä neiti Minkan kanssa. Entä mitä te uskotte,
neiti?"--"Hengistäkö?-- Olen samaa mieltä kuin tekin, etteivät ne
juuri ole runollisia ajatella... Eivätkä järki hauskojakaan," --
lisäsi hän uppiniskaisesti ja pisti päänsä kokonaan pensaan sisään
tavoitellessaan marjaa muutaman oksan alta. -- "Mutta voivathan ne
siltä kyllä olla olemassa," -- lisäsi hän perästäpäin pelkurimaisesti
torjuen; hän aavisti ja oli näkevinään Varbergin ankaran ilmeen ja
uhkaavan katseen. -- "Ja vähän vielä, Minka," sanoi Endre, joka
ei ensinkään käsittänyt asemaa... "Jos nyt kerran täytyy uskoa
tuommoiseen, -- niin miks'emme kerrassaan usko yhteen ainoaan suureen
henkeen, Jumalaan, kaikkien näiden erikoishenkien sijasta, -- muutoin
joudumme suoraa päätä neekerien kannalle, -- Älä suinkaan anna tuon
runoilijasielun vietellä itseäsi epäuskoon, sen sanon sinulle"...
-- -- "Minusta tuntuu, hra Endre," -- lausui Schulteiss ja hieroi
tyytyväisenä käsiään, kun he nousivat ylös teelle, -- "että hra
Varbergia on nolattu tänään oikein perinpohjaisesti... Ehe -- ehe,
hän on tämän seudun suuri populäärifilosoofi. Ja -- ja te näsäytitte
häntä mainiosti noilla erikoishengillä."
"Minäkö, -- näsäytinkö minä Varbergiä -- --. Soo? -- minäkö --"
"Ah kerrassaan mainiosti. Te osasitte naulan päähän. Neiti
Minkalle ei koskaan olisi voinut sanoa sattuvampaa sanaa...
Ja runoilija-ystävänne, minä kumarran kunnioituksella. Kun
katselee noita molempia vastakohtia -- --. Ehe -- he, -- --
po-pu-läärifilosoofia ja tätä hengen miestä... ne ovat kuin vuori ja
kuilu -- vuori ja kuilu"...