Niobe: Nykyajan romaani - 13

ja on sekä otettu että annettu, niin sitä tietää niin hyvin, että
kummallakin on kiittämistä." --
"Te olette jakaneet monta huolta minun kanssani koko tällä ajalla",
-- sanoi rouva hetken vaiti oltuaan... "Minä tulen sitä myös
kaipaamaan, -- monen monta tutunomaista sanaa"... "Se on ollut osa
minun köyhästä ilostani -- minun todellinen..." puhkesi Schulteiss
taistellen liikutustaan vastaan... "Te ymmärrätte jokaista niin
hyvin, -- se se on niin tyynnyttävää... Ja -- ja", -- Bente huokasi,
-- "sitä on niin paljon huolia, Schulteiss... Baarvigin laita ei
näy paranevan... Tuntuu ikäänkuin itse voimia jokin kalvaisi, --
hän näyttää riutumistaan riutuvan... Eikö hän teidän mielestänne,
Schulteiss, huonone huononemistaan ja ole niin laihtunut?... Minä
pelkään, että hän on sairaampi, kuin hän tahtoo tunnustaa, -- sai
vamman keväällä tulipalossa... Ah, -- se tuntuisi niin helpolta, jos
hän kerrankin vielä kiivastuisi ja suuttuisi kuten ennen --. Hän on
niin omituisen väliäpitämätön kaikesta. Tuntuu aivan siltä, kuin
häntä kiusaisi, kun minä puhun hänelle lapsista --"
... "Ja nyt nämä kaksi nuorinta, joita pitää puuhata lähtöön" --
Bente rouva istuutui vaatteet sylissään, -- "tuntuu siltä, kuin
Baarvig ei paljoa välittäisi niistäkään... Ja minä joka -- olkoon se
nyt sanottu onnellisena hetkenä -- toivon heistä niin paljon, -- olen
heidän puolestaan huolettomampi"...
"Tietysti, rouva, -- molemmat keskinkertaista etevämmät ja molemmat
uutteria luonteita."
"Rakas Schulteiss, te olette antaneet heille parhainta, mitä
opettaja voi antaa, -- henkevän kasvatuksen. Te olette monessa
suhteessa harvinainen, nerokas opettaja, semmoinen, jota oppilaat
kiittävät koko elämänsä. Mutta -- minä sanoisin mielelläni jotain;
-- minusta näyttää siltä, kuin elämän toiveet ja vaatimukset niin
helposti joutuisivat harhaan kaikkien noiden hengensaavutuksien ja
ajan suurten näköalain avaamain mahdollisuuksien vuoksi. Katsokaa
vaan Endreä... Arntia ja Massia minä sitävastoin olen koettanut
pysyttää tiukkaan todellisuudessa, -- olen ollut heille tutunomainen,
-- en ole heiltä salannut meidän jokapäiväisiä kotihuoliamme ja
vaikeuksiamme, sitä mitä sanotaan suruiksi, joista muka lapsia pitää
varjella; -- he tietävät varsin hyvin, mikä vaivaa sekä veljiä että
sisaria" -- --
"H-m, -- neiti Minkaan nähden, rouva, sallikaa minun -- suokaa
anteeksi --; mutta minä uskon todellakin, että hän toteuttaa
suurimmatkin toiveemme" -- "Täällä on niin paljon tulevaisuutta
ilmassa, Schulteiss, että nuorukaisen, jonka pää aina vaan tapailee
niitä pilviä, _täytyy_ huumaantua. Mutta todellisuus on ahdas ja
kilpailu suuri, se työntää pois kaikki heikot ja leväperäiset...
Ei minun viisauteni, vaan elämäni tuska sen minut on opettanut
tämän näkemään. Minä tuulinkin, ettei tarvitsisi muuta kuin hypätä
tuohon kaikkeen." -- "Sangen sattuvasti sanottu, rouva", -- nielaisi
Schulteiss -- "Mutta neiti Minkan suhteen minä tahtoisin"...
"Tietysti Schulteiss. Mutta, näettekös -- myöskin Minka... Ajan
henki vaatii että jokaisen pitää olla jotain -- ja se on hyvä se.
Mutta niin moni tahtoo sitten olla nero ja luulee, että hänellä
on tuulta siivissä. -- Ja siten he kaikki joutuvat, niin löyhälle
pohjalle ja käyvät onnettomiksi. -- Minun suuri toivoni on -- ja
siinä niin mielelläni soisin teidän minua kannattavan, Schulteiss,
-- että hän pian lentää nuo siivet itsestään irti. Sillä -- ettekö
te ole samaa mieltä siinä -- hänen pitäisi, pitäisi päästä ulos
koettamaan illusionejaan; ne ovat hänelle menneet liian syvälle
veriin." -- "Rouva, sallikaa minun, -- niin henkiselle luonteelle
kuin Minkan on tuota tulvaavaa uutta aikaa pidettävä salattujen
voimien irroittamisena... Ja todellakin -- tässä jos missään lienee
syytä antaa tavattoman kyvyn, kuten historiakin näyttää, murtaa uusia
uria"... "Schulteiss... Schulteiss parka"... rouva puhui itsekseen,
mennessään alas portaita... "järki vallan sekaisin, kun tulee
Minkasta puhe"...
* * * * *
Koko illan oli kestänyt puuhaa, kunnes iltasen aika tuli. Massi
istui matka-arkullaan, joka juuri oli pantu lukkoon poisvietäväksi
seuraavana aamuna...
-- "Niin, nyt minulla on kuusi hyvää omaatuntoa mukanani,
äiti"... Massi rupesi laskemaan ja pyyhkäisi aina vastakkain
käsiään, ikäänkuin kuitatakseen kunkin: -- "Minä olen suorittanut
keskikoulututkinnon ja saanut 1,25 -- Olen lukenut matematiikasta
sen kuin pitikin -- Olen lopettanut perspektiivi-opin. Olen hoitanut
talousviikkoani niin, ettei sinun, äiti, koskaan ole tarvinnut minua
auttaa, -- senhän sinä myönnät, -- paitsi silloin, kun minä olin
sisällä tutkinnossa. Olen oppinut uimaan tänä kesänä. Ja nyt olen
lopettanut ompelukseni ja tehnyt kaikki lähtövisiitit."
-- "Niin Massi, ala sinä vakavuudella... Sinä alat uutena aikana.
Ja muista se, että aika muodostuu juuri sellaiseksi, kuin te itse
tahdotte... Se on, näetkös, koko edesvastuu. Minä sanon sinulle,
Massi, -- vaikka olenkin vanha -- ja monesti kyllä väsynyt, -- niin
tahtoisin mielelläni elää uudestaan tänä uudisrakennus-aikana,
tahtoisin työskennellä toisenlaisen elämän voiman ja kunnon ja ilon
saavuttamiseksi, kuin _meillä_ on ollut, -- olisin tahtonut ottaa
mukaan monta sinun hyvää omaatuntoasi"...


XIII.

Joulu oli pitäjässä kulunut vierailuissa, joihin tohtori aina
säännöllisesti otti osaa, mutta aina läksi aikaisin kotiin, syyttäen
kiireellistä praktiikkaansa. Hänelle tuntui helpotukselta istua
reessä, nähdä harjujen selkäin ja puitten latvain kuvastuvan
taivasta vastaan kuun kumottaessa tai lunta tepsutellessa... Istua
ajatuksissaan, hevosen juosta jolkutellessa yksitoikkoisesti, kun
reen antura narisi ja luisti ja turkin kaulus ikäänkuin hautasi hänet
syvemmälle ja yhä syvemmälle ja yksi ainoa tähtönen tuikki kaukana
ylhäällä, taikka yksi yksinäinen lumihiutale tapasi hänet, -- ja
sitten päästä pois kaikesta -- -- Reki oli ainoa paikka, jossa hän
saattoi ruunan tyynesti juostessa nukkua levollisesti, niin ettei hän
uneksinut, eikä tietänyt itsestään, eikä säpsähtänyt -- --
Vuosi oli vierryt uudenvuoden aattoon saakka. Virta tähtikirkkaana
iltana kohisi valkoisen lumipeitteensä alla, sulaa mustaa vettä
näkyi sahan kohdalla, missä koski pauhasi jääpönkkineen ja pitkine
jääpuikkopartoineen. Kjelin luota loisti tulta ikkunoista, siellä oli
juhlavalaistus sen johdosta, että saha nyt oli uudestaan rakennettu
ja vielä laajennettu. Thekla ja pikku Baard ja Kjel olivat sillä
välin ajaneet vierailulle tohtorin luo, jossa uudenvuoden aattoa
vietettiin hiljaisesti, ja tohtori itse tuli kotiin vasta myöhään
sairaittensa luota... Hän oli väsynyt, -- ei jaksanut ottaa pikku
Baardiakaan polvelleen, istui vaan kokoon kyyristyneenä ja seurasi
pienoisen liikkeitä silmillään, maistellen portterilasistaan. Bente
oli keksinyt, että hänen piti juoda portteria iltasilla lisääntyvän
unettomuutensa vuoksi. Kun he sanoivat hyvästi, katseli tohtori
kauvan Baardin käsiä ja suuteli niitä molempia...
Vielä kauan sen jälkeen, kun reki oli kadonnut mäen alle ja
umpikulkusten kilinä hälvennyt, seisoi tohtori ulkona portailla ja
katseli heidän jälkeensä...
* * * * *
Bente makasi hereillä ja kuunteli, kun kello alhaalla etäällä
kyökissä löi kahtatoista... Uusi vuosi! Hänestä tuntui, kuin Baarvig
olisi käännellyt ja väännellyt itseään ja huokaillut niin syvään.
-- "Niin, uusi vuosi, -- Bente", hän sanoi... "Minä makaan tässä
ja mietin, kuinka eri lailla tämmöinen uusi vuosi voi alkaa eri
ihmisille. Niinkauan kuin on toivoa ja halua ja tuota kaikkea; mutta
on semmoisiakin ihmisiä joka puolella, joiden mielestä se uusi vain
on myllynkivi heidän kannettavakseen... Mutta muista se, Bente, että
kaikki, kaikki riippuu rohkeudesta; ettei masennu, niinkauan kun on
toivon kipinääkään jäljellä, -- jotain -- edes hiukkasenkaan, jonka
vuoksi voi elää!" -- "Oikein minusta tuntuu helpommalta, kun kuulen
sinun puhuvan noin, Baarvig." -- "niinkauan kuin on vähänkin, jonka
vuoksi taistella, edes pienen pieni hitunen... Rakkaani, muista se
aina, minä pyydän sinua, muista se, Bente, -- vaikka minä sen joskus
unhottaisinkin" --
... "Näetkös", -- hän jatkoi hetkisen kuluttua, -- "minä en saa sitä
päästäni... nuo raukat, siellä täällä joka puolella, jotka tänä yönä
tuntevat, ettei heillä ole kerrassaan mitään enää, jonka edestä voisi
taistella -- koska -- koska he ovat käyneet niin lopen köyhiksi
toivosta. -- Ja nyt -- huu-u, -- kun täytyy taas ottaa kokonainen
vuosi niskoilleen"... "Voi, Baarvig, sinun alakuloinen mielesi se
vaan panee sinut hautomaan tuommoisia."... "Joku, kuuletko, jolla voi
olla salainen rikos kannettavana. Ja semmoisia makaa kyllä tänä yönä
monta maailmassa, omaatuntoaan kantaen. -- -- Kun on elänyt jonkun
aikaa ja saanut silmät auki näkemään, kuinka paljon salaista surua ja
tuskaa voi mahtua tähän maailmaan, jossa sitä ajellaan ja hoidellaan
ja pannaan tulta ikkunoihin ja valaistaan uudeksi vuodeksi, -- niin
sellaiset ajatukset väkisinkin tulevat... Ja sellainen rikollinen...
minä tarkoitan sellaista, joka on tehnyt suuren rikoksen, esimerkiksi
murhan... joka tietää, että jos hän ilmoittaisi itsensä, niin hän
syöksisi kaikki rakkaansa onnettomuuteen ja häviöön ja kurjuuteen,
hän voi tosiaankin olla omituisessa asemassa, -- niin sanoakseni
suljettuna neljän seinän sisään, elinkautiseen vankeuteen itsessään
-- häntä ei tarvita tuomita siihen... eikä viedä vankikyydillä, ei
-- -- Ajatteles vielä, että hänellä olisi vaimo, jota hän rakastaisi
kuin omaa elämätänsä, ja lapsia, joiden pitäisi päästä eteenpäin
maailmassa"...
"Hyi, Baarvig, -- tämä on niin kamalaa -- sellaista puhetta uuden
vuoden yönä." --
"Ole hyvä minulle, Bente, -- minä en voi nukkua, ennenkuin minä olen
purkanut itsestäni nämä ajatukset... Hän ei voisi kertoa vaimolleen,
-- että hän on murhaaja, -- samassa silmänräpäyksessä hän kadottaisi
vaimonsa sisimmän kunnioituksen. -- Ja vaikka hän voisikin säilyttää
vaimonsa rakkauden." -- "Se voisi kyllä tapahtua, Baarvig, se
tosiaan riippuisi paljosta." -- "Niin, vaikka hän -- näetkös -- niin
rakastaisi hän kuitenkin vaimoaan huonosti, jos hän sillä tavalla
vetäisi vaimonsa kanssaan äänettömäksi rikostoverikseen, jonka
myöskin täytyisi luoda ihmisten edessä alas silmänsä ja alituisesti
pelätä ilmitulemista ja sen tuottamaa häpeää ja häviötä hänelle
itselleen, kaikille hänen omaisilleen -- saattaisi hänet siihen, että
hänestä tulisi vangin vaimo ja vangin lasten äiti..."
"Hän olisi kääntänyt rikoksen kuorman sitä vastaan, jota hän enin
rakasti ja jolle hän toivoi enin hyvää maailmassa. -- _Siinä_ siis,
näetkös, ei enää ole luottamusta, -- hänellä ei enää ole ystävää. --
Hän on, Bente, suljettu ulos -- paratiisin yrttitarhasta, -- hän on
pakotettu vaikenemaan, Kerubim -- --. Se _on_ niin, Bente. Sellaisia
ihmisiä on äärettömän sääli." --
"Rakas Baarvig, jos sinä joisit hiukan soodaa taikka naftaa, -- ne
ovat niin pimeitä ja epätoivoisia asioita, joita sinä mielessäsi
myllertelet, että minä melkein pelkään sinun hourailevan." -- "Ei,
ei, Bente, -- minua helpottaa, kun annat minun myllertää tämän
loppuun. Sitten minä saan unta, mutta en ennen... Niin, ja sitten...
vaimo parka ei oikeastaan koskaan voisi antaa hänelle anteeksi,
että hän sillä tavalla on pimentänyt hänen koko elämänsä, -- tehnyt
hänestä pahantekijän rikostoverin. -- Hän voisi ehkä rakastaa häntä;
mutta kokonaan antaa anteeksi, näetkös... Ihmiset eivät voi antaa
semmoista anteeksi... siitä syystä on anteeksiantamus asetettu niin
korkealle meidän yläpuolellemme uskontojen auringoksi. Ja sitten, --
näetkös, -- hänelle, -- niille raukoille, joita tuollainen epäkohtalo
rasittaa, tuntuu uudenvuoden yö pimeältä seinältä, -- ei maksa vaivaa
panna tulta ikkunoihin... Heiltä on viimeinen kipinä mennyt --
sammunut... Sitä voi sanoa uudenvuoden surkeudeksi, Bente... Ja nyt
minä ehkä saan unta... Katso, onko sammutettu Kjelin luona"..
Hän puristi äkkiä suonenvedon tapaisesti vaimoaan rintaansa vasten,
syleili ja suuteli häntä.
-- Uuden vuoden aamuna tohtori seisoi turkit yllään rohtokaapin luona
ja penkoi ja haki jotain, ennenkuin hän meni rekeen. Hänellä oli
hermokuumesairas ja hän tahtoi olla poissa, ennenkuin uudenvuoden
onnittelut alkaisivat. Hän ikäänkuin tarkasteli ikkunoita ajaessaan
kotoa poispäin, seisautti tienmutkassa portilta vähän matkaa
ajettuaan ja jäi vähäksi aikaa istumaan ja katsomaan taakseen
rakennusta, niin että renkipoika arveli hänen unohtaneen jotain,
kohautti vähän nahkalakkiaan, löi ruunaa selkään ja ajoi kovaa
vauhtia mäkeä alas.
Aamupäivällä täyttyi Elvsaetin sali uudenvuoden vieraista... Leveitä
rekiä ja kapeita rekiä kilisevin umpikulkusin ja karhunnahkaisin
taikka sudennahkaisin peittein näkyi pitkä rivi pihassa, josta
lumi oli pois luotu. Seudun perheet olivat ajaneet sinne kirkosta
tullessaan. Toivotettiin hyvää uutta vuotta, juotiin viiniä ja
syötiin leivoksia, ja Endre hoiti sijaisena isännyyttä sangen
kaunopuheliaasti. Hän ei lausunut jokapäiväisiä uudenvuoden
toivotuksia, vaan vaihteli puheenparsia, niin että niihin tuli
sievyyttä ja uudenvuoden huumoria. Hänen varastonsa ei ollut vielä
lopussa, kun viimeinen vitkasteleva vieras kello kahden aikaan ajoi
mäkeä alas, ja hän itse seisoi kannaksilla mennäkseen jatkamaan uutta
vuotta Kjelin luona.
Tohtorin mäessä tuli isän hevonen häntä vastaan, ja sitä ajoi joku
vieras; mutta hän ei siitä huuruisessa mielentilassaan ajatellut
sen enempää... -- Bente rouva tunsi hevosen ja meni ulko-ovelle
vastaanottamaan Baarvigia; hän oli ollut niin surullinen ja
levoton yöllisestä. Hänen huomiotaan herätti, ettei umpikulkusia
kuulunutkaan, ja että reki vastoin kaikkia tohtorin tapoja seisahtui
keskelle pihaa eikä portaitten eteen. Kun vieras mies astui reestä,
tuntui äkkiä kuin hänen verensä olisi jäätynyt; ja hän nojautui
kaidepuihin päästäkseen alas -- --
* * * * *
Kjel ja Endre olivat matkustaneet isää noutamaan. Tohtori oli, --
niin kuului surullinen sanoma, äkkiä kuollut jonkinlaiseen
sydän- taikka hermohalvaukseen heti juotuaan lasin jääkylmää
vettä sairasta katsottuaan. --
-- Eteisen poikki kuului pikku tyttöjen kamarista Berthean itkua ja
joskus äänekästä voivotusta... -- Keltaisen salin ikkunassa seisoi
Bente yksin pimeässä. Hän oli seissut siinä hämärästä saakka hiljaa,
liikkumatta... Ne öiset puheet kaikuivat taas hänen korvissaan,
-- joka ikinen sana, niinkuin se oli sanottu, -- raskaasti...
huokauksella... Kaikki oli käynyt hänelle -- niin läpinäkyväksi --
Liekit alhaalla sahalla sihisivät ja kiemurtelivat -- ja
hävittivät... huusivat tuskaa -- tuskaa... Hän tuijotti eteensä
jähmettyneenä -- --
* * * * *
Alhaalta kuului varovasti kulkevan reen natisemista -- ja hiljaista
puhetta... Eteisen ovi narisi hitaasti auki ja miehet kantoivat
vaieten tohtoria ylös portaita... Bente rouva seisoi liikkumatonna,
sittenkin kun hän oli kannettu keltaiseen saliin tilalleen... kääntyi
ja tuijotti, -- -- kääntyi ja tuijotti... -- -- Pojat olivat menneet
alas. -- --
Silloin hän hiipi hiljaa ja laski poskensa kuolleen poskea vastaan --
ääneti -- kyynelittä...


XIV.

Elvsaetissa oli nyt niin hiljaista ja yksitoikkoista, vaikka siellä
tänäkin kesänä oltiin ja elettiin.
Ei tullut enää tohtoria, ei lähtenyt tohtoria käskyin ja puuhin ja
edellään kuin tuuli siitä, mitä oli sisällä ja ulkona tehtävä. Ei
nähty vierailevien rilloja ja kääsejä tohtorin mäessä, ei seisahtunut
hiljaisia sairaita portaille kysymään, oliko tohtori kotona...
Konttorihuoneessa oli kaikki entisellään, riippuivat tohtorin piiput
ja makasivat hänen kauniit koneensa, -- haavurilaatikko tavallisella
paikallaan pulpetin oikealla puolella. Maanviljelys oli poisvuokrattu
siksi vuodeksi, kunnes maatila syksyllä myytäisiin, ja sitä
hoidettiin alaalta väentuvasta.
Bente rouva puuhaili hiljakseen kotitaloudessa ja puutarhassa.
Vähän väliä tuli kirjeitä Arntilta ja Massilta. Hän oli luovuttanut
loput perinnöstään taatakseen siten heidän kasvatuksensa, ja nyt
sitä kysyttiin ja vastailtiin pitkissä kirjeissä, kuinka rahoja
tuli käyttää. Ylhäällä keltaisessa salissa tuntuivat askeleet
vielä yksinäisemmiltä ja hiljaisemmilta autiossa huoneessa, jossa
huonekalut olivat epäjärjestyksessä, pitkä pöytä maalaamaton ja
tavaroita työnnetty sinne tänne, niin että koko huone oli kuin
ullakko-säilytyshuone. -- -- "Niin kauan kuin oli hitunenkaan toivoa,
-- jotain, jonka vuoksi elää," oli Baarvig sanonut... Se oli tuo
salainen kertosäe, jota ei kuullut päivällä enempää kuin kosken
kohinatakaan, mutta joka alkoi mielessä humista yksinäisinä hetkinä
keltaisen salin ikkunan luona --
Minka... Hän käyskenteli kesän täällä kotona kysymysmerkkinä
äidilleen -- häälyvänä toivona... Minka, hänen sydänkäpynsä, jonka
vuoksi hän oli tuntenut itsensä niin rikkaaksi niin monet vuodet...
jota hän oli rakastanut heikkouteen saakka, -- jota hän ei kestäisi
kadottaa!...
Rouva Baarvig oli aina Minkan kotiintulosta saakka yhä enenevällä
tuskallisella tunteella huomannut, että tyttäreen oli tarttunut väriä
ympäristöstä, jossa hän oli liikkunut, vaikutuksista, joiden alainen
hän oli ollut... Tuo uneksiva itseensä vaipuminen... Ikäänkuin
todellisuuden rajain ja vaatimusten ymmärryksen heikkeneminen --
tuommoinen sumuinen kiihotettu itsetunto... Häneen oli kuin jotain
tarttunut toisesta ilmakehästä, joka oli täynnään tylsistäviä
edellytyksiä ja käsitteitä -- --.
Ja puhe niin hillitsemättömän hermostunutta, joka hermo rikki
revitty... Hänen piti nyt pysyä kotona koko kesän, voimistumassa
ja lepäämässä... saamassa takasin hienon luonteensa, pääsemässä
tasapainoon. Syksyyn... niin syksyyn saakka... kunnes Elvsaetissa
kaikki oli irtirevitty.
_Silloin_ oli yritettävä käydä kiinni; -- Minka antaisi soittotunteja
ja hän itse pitäisi pääkaupungissa lapsille taloutta... Ja Berthea,
surullisen huikentelevainen Berthea pantaisiin talouskouluun...
* * * * *
-- Minka koetti huolellisesti karttaa Schulteissia, -- ei sietänyt
nähdä häntä, hänen hermonsa olivat aivan hillitsemättömät siinä
kohden. Hän oli huomannut Schulteississa jotain häiriytynyttä heti
ensi silmänräpäyksellä, kun hänet tapasi; yksi ainoa katse sen oli
ilmaissut ja häntä kauhistutti. Hän ei sietänyt sitä ajatusta, että
Schulteiss vahti ja väjyi häntä, kävi yhä levottomammaksi, niin että
hän melkein huusi kauhusta, kun joku liikkui jonkun aidan luona tahi
jossain pensaassa.
Ja Schulteiss kuljeskeli ja väjyi ja piiloutui teille ja mäkiseen
metsämaahan, joka oli nimismiehen talon ja Elvsaetin välillä.
Hän tahtoi nähdä edes vilahduksen Minkasta... Hän saattoi seista
ajatuksissaan, kokoon kyyristyneenä puitten alla lehdossa --
odottaa varmasti vakuutettuna, että Minka tänä päivänä ilmestyisi,
-- hän ei huomannut sadetta, ei märkyyttä ympärillään, eikä ajan
kulumista... Hän puhui Minkan kanssa, ilmaisi hänelle jonkun
suurista ajatuksistaan, -- tunsi hengen ylevää yhteyttä... kuiskasi,
rakasti, jumaloi näyissä... Onnellisina, yksinäisinä hetkinä
kotonaan hän mystillisesti iski silmää, hymyili peiliin ja jupisi
itsekseen sovituista henkikohtauksista... Minkasta, joka ei koskaan
antautunut...
Berthea tuli kerran aamiaispöytään punottavin silmin ja kasvot
pöhöttyneinä. Ei häntä vaivannut mikään, -- ei kerrassaan mikään --
tuo hammastauti vaan. Samana aamupäivänä hän vei postilaatikkoon
asemalle yöllä kirjoitetun paksun kirjeen, jonka päällekirjoituksena
oli: -- Iowa City, Iowa U. S. North America -- Mr Ole Berg.
Hän hämmästytti kotoväkeä pysymällä heinäkuussa kotona kaikki
neljä viikkoa. Sitten se tuli eräänä päivänä... Hänen uskollinen
aina hyljätty ihailijansa kouluajoilta, nimismiehen poika Ole, oli
vastannut hänen kirjeeseensä viipymättä: -- Sylini avoinna, tule,
tule! --
Ja nyt hänen _täytyi_ saada matkarahaa Kjeliltä taikka äidiltä --
hänen _täytyi_ -- täytyi -- --
* * * * *
Lähtiessään hän jätti, siltä näytti, sekaantumistaan sekaantuvan
vyyhden selviämättömiä arvoituksia, jotka varmaan kauvan olisivat
olleet pitäjällä puheenaineena, ellei huomio äkkiä olisi niin
yksinomaan ja rajusti kiintynyt huhuihin, että Mustan metsän
omistajien kesken tapahtuisi uusia konkursseja -- kysymys ei koskenut
vähempää kuin Kjel Baarvigin asioiden asettamista suoritustilaan.
Huhuja kulki vastakkain ja ristiin... Vakuutettiin, että Thekla
rouva äkkiä oli ajanut voudin luo ja tahtonut ilmoittaa _oman_
omaisuutensa, luetella kaikki turkkinsa, silkkihameensa ja
koristuksensa, -- alusta loppuun saakka. Hän oli luopunut siitä
vasta sittenkuin ilmoitettiin, että Kjelin _oma tekemä_ väliaikainen
pesäluettelo osoitti kokonaista kuusikymmentätuhatta kruunua enemmän
omaisuutta kuin velkoja -- --
Kun Endre vallan vasten tapaansa syöksemällä syöksi Elvsaetiin
kertomaan huhusta, ei Bente rouva hiiskunut sanaakaan. Se mikä nyt
_alkoi_ kaikille muille, se oli jo hänelle vanhaa --. Aikoja sitten
taisteltu ja selvitetty...
Kärsitty kaikki, mitä _saattoi_ tapahtua... ja vielä paljon
enemmänkin... Niin kauan kun on toivon kipinääkään, -- muista se
Bente, oli Baarvig sanonut... Hänen täytyi nyt suojella sitä, mitä
hänellä vielä oli --
Hän tunsi nyt yhä enemmän ja enemmän, kuinka vaikeata oli päästä
Minkan olennon perille.
Niin hellä, niin käsittävä jonakin hetkenä, -- mutta samalla tuntui
kuin kaikki olisi aljettava alusta jälleen. Ja syvällä sisässään,
jossa ratkaisun tuli tapahtua, hän luiskahti pakoon. Minka vältti
mieluimmin noita sydämen hetkiä, jolloin voitiin varovasti mainita
tulevaisuuden näköaloja ja tuumia; hänen kasvoihinsa tuli niin
kärsivä peitetty ilme... Viime aikoina hän oli alkanut käydä niin
levottomaksi, niin äkilliseksi käytöksessään, vavahteli säikähtyen
ja arasteli kovin keskusteluita -- oli saanut monta kirjettä
ja kirjoittanut -- Vaikk'ei Bente rouva koskaan olisi nähnyt
päällekirjoitusta, olisi hän kuitenkin arvannut, että Minka oli
Varbergin kanssa kirjeenvaihdossa. Ja nyt hän kuuli, että Varberg
oli tullut näille seuduille ja asui asemalla. Hän oli varmaankin
taas saanut Minkan kiedotuksi tuohon onnettomaan hypnootilliseen
mystisismiin... Tuo hurmaantuminen, joka oli alkanut huumaamalla tai
kiihottamalla yhtä erikoista tahdonkykyä ja sitten jatkoi repimällä
hajalle koko ihmisen, nujertamalla kaiken luonteen ja itsenäisyyden,
-- sen _täytyi_ loppua itsemurhaan! -- Bente näki epätoivoisena
Minkan edessään tahdottomana meediona, -- kokeilijan uhrina -- hänen
käskyjensä säiliönä -- elävänä ruumiina.
* * * * *
-- Kjel astui verkalleen ylös portaita, seisahtuen väliin ja kokoon
lyyhistyen. Hän haki äitiä kaikista huoneista, käveli kuin pimeässä
ja seisahtui vihdoin hapuillen maitokamarin oven eteen... Hän
kuuli Bente rouvan äänen mankelihuoneesta, jossa hän Minkan kanssa
järjesteli ja pani liinavaatteita kokoon muuttoa varten. Kun Kjel
melkein kompastui huoneesen, kalpenivat rouva Baarvigin kasvot äkkiä,
jäykistyivät kuin jääksi ja kävivät niin teräviksi.
Kjel oikasihe seinää vastaan ja voihki. Se ääni oli kuin käheätä
alkua huutoihin, joista ei jaksanut tulla mitään... "Konkurssi,
äiti -- käsketty kuulusteltavaksi kello kolme iltapäivällä --
säästöpankista" -- sanoi hän katkonaisesti -- -- "ja -- ja -- illalla
minut -- vangitaan -- minä tiedän sen"...
Yläosa hänen ruumiistaan retkotti eteenpäin, ikäänkuin hän ei olisi
jaksanut sitä kantaa, kasvot olivat vihertävän kalpeat, veltot,
silmissä tuskaa, mutta suu idioottimaisesti selällään -- "Käy
hullusti, -- äiti", -- mörisi hän käheästi, -- "läksin pakoon
kotoa" -- --
Endre tuli perässä ulkohuoneeseen, hän oli jo aikoja sitten
ymmärtänyt asian. "Tässä on lasi konjakkia -- omaasi, Kjel, -- sinä
tarvitset sen kyllä"...
Kjel torjui pois lasin veltolla kädellä.
"Sinun täytyy koettaa miehistyä -- --. Etkö -- etkö maistakaan
--. Täytyy kestää kohtalonsa kuin mies -- vaikka minkä kohtalon
-- ainakin säilyttää fasaadinsa, sen sanon sinulle -- ei saa
aivan kokoon lyyhistyä -- -- muuta kuin kuollessa", -- lisäsi hän
teatraalisesti.
"Vankeus -- ehdoton vankeus"... änkytti Kjel käheästi. -- "Tässä,
juo vettä, Kjel", -- sanoi rouva Baarvig -- "rupea -- istu tuolle
tuolille".
Kjel nieli pari kulausta vettä. "Iltapäivällä, äiti il-- --" hänen
kätensä vapisi, niin että äidin täytyi ottaa lasi häneltä. -- "Älä
nyt masennu noin kokonaan, Kjel", -- Bente rouva silitteli puoleksi
tietämättään Kjelin kasvoja ja tukkaa, Kjelin huohottaessa taajaan.
-- "Älä nyt vallan masennu... Sinun äitisi, joka on sinut kantanut ja
synnyttänyt, Kjel, -- ei hylkää sinua."
Kjel ikäänkuin ylönantoi... "Van -- -- vankeus" -- Hän istui tylsänä,
pää retkallaan äidin kuivatessa hänen otsaansa. -- Endre alkoi
kulkea edes takaisin käsivarret ristissä: "On hetkiä, ratkaisevia
hetkiä, jolloin täytyy kohota saamaan yleiskäsitys asemasta, --
koettaa päästä situatsioonin herraksi... Kun tavalliset porvarilliset
käsitykset eivät enää pidä pystyssä -- kun on ikäänkuin joutunut
yhteiskunnan rajojen ulkopuolelle, -- niin sihdataan asioita
_toiselta_ kannalta -- valitaan tavattomia teitä" --. Hän kääntyi: --
"Ymmärrätkö minua, Kjel --. Minä neuvon sinua heti pakenemaan maasta
-- hautaamaan olemuksesi jonnekin Atlantinmeren toiselle puolelle
-- -- itsesi tähden ja perheen tähden"...
Kjel loi häneen tylsän katseen. Ilmeestä näkyi, ettei tässä ollut
ajattelemistakaan minkäänlaista tarmokasta tointa. Endre heittäytyi
seinäpenkille ja potkaisi vihaisesti jalallaan: "-- Asian näin
ollessa tekisi mieli tosiaankin olla päättäväinen -- kerrassaan iskeä
kirveellä Arntin dynamiittipatruunia tuolla varastohuoneessa...
vallan joutua epätoivoon... keksiä mitä tahansa"... Hän tuijotti
hetkisen Kjeliin -- "Kuule, Kjel, minä, sinun veljesi seuraan sinua
iltapäivällä oikeussaliin, -- minä aion uhmata opinjoonia" --
Minka levottomin tempauksin tuon tuostakin nousi ja taas istui,
peitti silmänsä käsillään -- tuijotti värisevällä kauhulla veljeensä,
murtuneeseen muotoon, joka tuskin pysyi pystyssä. Äkkiä hän
ikäänkuin kädellään sokeasti työnsi vaikutuksen luotaan ja puhkesi
vaikeroimaan: "Nyt minä voin sanoa omankin asian... Sinun se täytyy
tietää äiti, --. Minä, -- minä en ole hennonnut surettaa sinua
sillä ennen -- mutta nyt... Niin, minä olen vastannut myöntävästi
Varbergille!... Minä en voi tehdä toisin, -- enkä tahdokaan",
-- intoili hän hermostuneesti vallan suunniltaan. -- "Minä itse
_tahdon_, äiti... seurata häntä, -- olen sitoutunut häneen... Hän
rupeaa minun impressaariokseni ulkona maailmassa -- minä tulen
meedioksi, valmistamaan sijaa uusille totuuksille"...
Rouva Baarvigin silmät muuttuivat äkkiä kuin ilveksen silmiksi.
"Sinä katsot minuun, äiti... Minä sanon sinulle, se on ollut sovittu
asia Varbergin ja minun välillä jo alkukesästä saakka... Minulla on
lahja. Hän kehittää minun omituista kykyäni... Minun _täytyy_ seurata
kutsumustani"...
Bente rouvan kasvot jähmettyivät... niihin tuli kauhistuksen kalpeus
-- mielipuolisuuden varjo... Ilmassa ikäänkuin kaikui voi -- voi...
pitkiä ääniä -- yliluonnollista vaikeroimista... Hän näki... näki...
... Minkan istuvan haltioissaan, huiskutellen käsiään kuin tahdoton
nivelnukke --. Se kulki hänen ohitseen tyhjyyttään naristen... Ja
tuossa kävi tuo toinen, jolla ei ollut tulevaisuutta, ja laverteli
dynamiitista... Kjel seisoi äkkiä seinän vieressä ja kaularaudat
pistivät esiin molemmilta puolilta...
Yht'äkkiä tuntui hänestä niin huimaavan rusentavan raskaalta,
etteivät Arnt ja Massi -- Baarvigin nimi -- enää jaksaneet
ylläpitää...
-- Bente rouva katsoi jäykästi, pahaa tietävän vieraasti, kolmeen
lapseensa... Hänen kivettyneet kasvonsa kävivät tuhkan harmaiksi,
kalman kalpeiksi, kun hän meni varastohuoneeseen. -- Hän haki
levollisena esille Arntin läkkirasian, jossa dynamiittipatruunit
olivat, -- tarttui sitten kirveeseen ja iski hurjasti kauhusta
kiljahtaen -- --
* * * * *
Kello neljännestä vailla yksitoista aamupäivällä kuultiin seudussa