Murtovarkaus; Roinilan talossa - 2

PENTTULA. Tuo pyövelin ruoka! (Lopettaa loitsumisen ja auttaa vaimoa
lavolta alas; vaimo menee vaikeroiden ovensuuhun ja istuu penkille.)
KYLÄNMIES (kömpii ylös). Mitäs muori minua pakoittikaan tänne tulemaan.
Enhän olisi lähtenyt, en--mutta muori vaan ajoi minua,--ajoi juuri kuin
laiskaa hevoskonia hankeen ajetaan. Sanoi teidän voivan parhaiten
ähkystä päästä.
PENTTULA. Ähkyäkö tahtoisit minun parantamaan, vai?
KYLÄNMIES. Sitä vartenhan muori minun tänne lähetti. Eikä auttanut siinä
velikullatkaan, täytyi tulla vaan.
PENTTULA (ottaa ruumiin mittakepin). Pane pitkällesi tuohon penkille!
KYLÄNMIES. Niin, minäkö? Herra varjele, ettehän minulle vaan aio pahaa
tehdä?
PENTTULA. Tee niinkuin käskin.
KYLÄNMIES. Mutta, hyvä--, hyvä--
PENTTULA (kovemmin). Tee niinkuin käskin!
KYLÄNMIES. No noh, älkää kiivastuko,--johan minä tähän rupean.
Mutta--sallikaa minun ensin kysyä--mikä tuo keppi on?
PENTTULA. Ruumiin mittakeppi se on.
KYLÄNMIES. Ruumiin mittakeppi! Armahda meitä, joko minusta nyt kirstun
mittaa otetaan?
PENTTULA. Älä vaivaa aivojasi asioilla, jotka kumminkaan eivät kalloosi
mahdu, vaan laskeu tuohon penkille niinkuin jo sanoin.
KYLÄNMIES. Kyllä minä laskeun, kyllä (kädet ristissä). Mutta älkää minua
vaan tappako, minä rukoilen teitä.
PENTTULA. Houkkio!
KYLÄNMIES. Älkääkä panko minuun mitään noidan nuolia eikä velhoin
veitsirautoja, sillä minä olen kristitty ihminen. Muistakaa se, minä
olen kristitty ihminen.
PENTTULA. Mies, sinä koettelet kärsivällisyyttäni. Aijotko minua
totella, vai--?
KYLÄNMIES. Kohtsillään, kohtsillään, malttakaa vaan pikkuisen vielä.
ERÄS MIES OVENSUUSTA. Älä viivyttele suotta, vaan tee niinkuin on
käsketty.
KYLÄNMIES. Oletko läsnä tässä sinä vieraan miehen puolesta?
MIES. Se on tietty.
KYLÄNMIES. Ja te kaikki, katsokaa tarkoin mitä tässä tapahtuu, vieraan
miehen puolesta.
VÄKI OVENSUUSTA. Sen teemme.
KYLÄNMIES. No, täytynee tähän sitten ruveta. (Laskeutuu penkille
pitkin pituuttaan.)
PENTTULA (ottaa puukon vyöltään, paiskaa sen pystyyn laattiaan ja
asettaa vasemman kantapäänsä päälle; vetää sitten miehen kädet suoriksi
ja mittaa häntä kepillä vasemman jalan varpaista oikean käden sormiin ja
päinvastoin oikean jalan varpaista vasemman käden sormiin, jota
tehdessään hän lukee):
"Voi, sinä paha pakana.
Tiedänhän sinun sukusi.
Pohjan akka harvahammas,
Teki poikoa yheksän,
Tyttölapsen kymmenennen.
Niille etsi ristijätä,
Eipä saatu ristijätä,
Eikä löytty kastajata.
Itse risti rikkomansa,
Itse kastoi kantamansa.
Minkä pisti pistoksiksi,
Minkä luhtoi luunvaloksi,
Minkä hammasten kivuksi,
Minkä äijytti ähyksi,
Minkä muuksi turmioksi.
Sainpa kyitä kymmenkunnan,
Kääryn mustia matoja.
Kynsin kyitä käännyttelin,
Käsin käärmeitä pitelin,
Mull' on kynnet kyynveriset,
Käet käärmehen taliset,
Niillä puskun pään puserran,
Niillä tapan tauin nuolet
Hiviöstä ihmisraukan,
Emon tuoman ruumihista.
Jotta saisi sairas maata,
Voisi voihkaja levätä,
Saisi maata maatumatta.
Nukkua nukisematta."
(Taukoaa) Nouse ylös, ähkystä olet päässyt.
KYLÄNMIES (nousee). Ähkystä? Niin minäkö?
PENTTULA. Sinä tietysti, kukas muu.
KYLÄNMIES. No voi sun Tallukka-Matin tääpäs! Eihän minussa vielä
ikänä ole ähkyä ollut.
PENTTULA. Mitä sanot! Eikö sinussa ähkyä ollutkaan? Kenessä se sitten
oli?
KYLÄNMIES. Muorin mustaa lehmää se vaivaa, enkö sitä jo sanonut.
PENTTULA. Mene tiehesi, hölmö!
KYLÄNMIES. Ja minusta nyt suotta kirstun mittaa otettiin. Onko
hullumpaa kuultu! (Ovensuusta kuuluu naurua.)
PENTTULA. Olkaa nauramatta siellä, minä en kärsi naurua.--Semmoinenkin
pässinpää!
KYLÄNMIES. No, noh, ei se mitään ole. Sattuu joskus erehdys
viisaallekin, tuhmalla se on toisessa kädessä. Ette sillä mikään
pässinpää vielä ole.
PENTTULA. Sinä pässinpää olet, oikein aika pässinpää, ymmärrätkös nyt?
Ja mene tiehesi ennenkuin vimmastun. Parasta kun korjaatte luunne
täältä jok'ainoa.
KYLÄNMIES. Niin, mennään, mennään. Mutta (kumartaa) jos tekisitte hyvin
ja tulisitte muorin nustasta lehmästä kirstun mittaa ottamaan.
PENTTULA. Pois! (Uhkaa häntä kepillä )
KYLÄNMIES. Herra jesta, hän on tosiaankin suttä hirveämpi. (Menevät.)
PENTTULA. Uh, mikä pöllö minä olin. Muutamia tuonlaisia erehdyksiä
vaan, ja ihmisten luottamus minuun on kadonnut--iäksi päiviksi kadonnut.
Ei--tämä ei kelpaa! Minun täytyy taas jotakin suurta toimittaa, jotakin
semmoista, joka kauhua ja pelkoa herättää, sillä niistä vaikutusvoimani
kumminkin riippuu. Vielä olette vallassani, te typerät ihmisparat, enkä
hevin aiokaan teitä vapaiksi päästää. Minun tahtoani te tietämättännekin
kaikessa seuraatte, minä eksytän teitä himojen harhateille ja herätän
teissä epäluuloa, kateutta, vihaa, lempeä--aina sen mukaan kuin
asianhaarat vaativat. Onpa kuitenkin hauskaa olla näin koko
paikkakunnan mahtavana hallitsijana, jolta pelvolla ja vavistuksella
rukoillaan onnea, terveyttä, elämää! Mun rautaisen tahtoni alaiseksi
luonnonvoimatkin antautuvat, eikä ole minulla tähän päivään saakka
vielä tarkoitusta niin rohkeata ollut, etten sitä perille olisi vienyt,
milloin salaisella kavaluudella, milloin yliluonnollisilla keinoilla.
Mutta--kuuluuhan siellä taaskin askeleita--joku tulee! (Istuu
pöydän ääreen ja on lukevinaan »mustaa kirjaa».)
LOVIISA (tulee arkana sisään ja pysähtyy ovelle). Penttula! (ottaa
muutamia pelonalaisia askeleita Penttulaa kohden; lausuu kovemmin).
Penttula!
PENTTULA. Kuka minua häiritsee?
LOVIISA. Minä täällä olen. Älkää pahaksenne panko.
PENTTULA. Mitä minusta tahdotte?
LOVIISA. Tulen tuon entisen asian johdosta. Ettehän minuun suutu,
Penttula? Tahtoisin vain muistuttaa teitä lupauksestanne Juhannus-yönä
kalmiston kohdalla,--tiedättehän?
PENTTULA. Luuletteko mun sen unohtaneen?
LOVIISA. Ajattelin--että muilta toimiltanne kenties olisitte--voi,
Penttula, älkää pahastuko, mutta kun en vielä ole mitään muutosta
huomannut.
PENTTULA. Ettekö ole huomannut?
LOVIISA. En muutosta vähääkään. Viime sunnuntainakin hän kirkonmäellä
vaan Helenaa tähysteli eikä välittänyt koko maailmasta niin mitään.
Ajatelkaas,--tuohon kurjaan torpan tyttöön hänen silmänsä hehkuivat,
vaikka minä rinnalla seisoin. Voiko semmoista käsittää?
PENTTULA. Olkaa huoletta,--ei hän sitä kauan enää tee.
LOVIISA. Eikö? Voi, jos tohtisin siihen luottaa. Penttula, tynnyrin
rukiita annan teille niin pian kun Niilo Helenan hylkää.
PENTTULA. Ja minä vannon teille: ennenkuin päivä seitsemän kertaa on
kaarensa kiertänyt, on Niilo Helenan iäksi unhottanut.
LOVIISA. Sen te vannotte? Mikä ihmeellinen mies te olette, Penttula.
PENTTULA. Ja tynnyrin rukiita--?
LOVIISA. Saatte runsaalla mitalla. (Erikseen puoliääneen.) Ennenkuin
päivä seitsemän kertaa on kaarensa kiertänyt--(Ääneen.) Pysynettehän
vaan sanassanne, Penttula?
PENTTULA. Koskessa kivi on kovassa, vaan kovemmin pysyy Penttula
sanassaan.
LOVIISA. Luonnon haltiat nyt avukseni tulevat--
PENTTULA. Minun sanani voimasta.
LOVIISA. Ja Niilon mieli kääntyy Helenasta eriskummallisen,
käsittämättömän vaikutuksen kautta.
PENTTULA. Luotteheni sen matkaan saa.
LOVIISA. Hän Helenan hylkää, ja sitten ... sitten... Penttula, sanokaa
minulle suoraan, kuka mielestänne on kauniin tyttö tällä paikkakunnalla?
PENTTULA. Kuka siinä teille vertoja vetäisi.
LOVIISA. Ei kukaan, eikö niin? Mutta mikä sai Niilon minusta luopumaan
juuri samassa, kun hän oli minua kosinut?
PENTTULA. Katehien kirot tässä maailmassa paljon pahaa vaikuttavat.
LOVIISA. Katehien kirot! Voi poloinen päiviäni, kirojen alaiseksi olen
varmaankin joutunut, ei epäilemistä ollenkaan. Mikä tulee minulle
neuvoksi, sanokaa, Penttula, mikä auttaa minua onnetonta niistä?
PENTTULA. Sen minä teen. (Ottaa pihlajan.) Tästä pujotelkaa itsenne
lävitse, minun lukiessani. (Asettaa pihlajan pystyyn ja Loviisa pistää
päänsä vähitellen aina hartioihin saakka halkeamaan sillä välin kuin
Penttula lukee.)
"Päästä Luoja, päästä luonto,
Päästä päällinen Jumala,
Päästä piika pintehestä,
Tytär tyhjistä sanoista,
Pakinoista partasuiden,
Jupinoista jouhisuiden.
Kuin on kuun kehästä päästit,
Päivän päästit kalliosta,
Niin päästä tämäkin neiti--"
HOPPULAINEN (pistää päänsä ovesta sisääni). Hei lempi, heräjä lempi! Nouse
nuorin nostamatta, tervasköysin tempomatta. Onko niin, vai mitenkä?
LOVIISA. Herra siunaa, kuinka minä peljästyin! Joka paikkaan tuon
heittiön pitää ennättämän. Mutta eipä hänellä muuta työtä lienekään,
kuin alinomaa kuljeksia ympäri kylää. Onneton sekin äiti, joka
tuommoisen tyhjäntoimittajan on maailmaan synnyttänyt.
HOPPULAINEN (laulaa).
"Mamma se lauloi ah, voi, voi,
Kun liekutti lullani laitaa.
Mikähän maailman koijari vaan
Mun pojastani tulla taitaa.
Koijari olen minä ollutkin
Ja koijaaman minun pitää,
Ellen koijari oisikaan,
Ei oisi virkaa mitään."
PENTTULA. Lempo sinun vieköön lauluinesi ja kujeinesi.
HOPPULAINEN. Passipo, suurkiitos hyvästä toivotuksestasi!
PENTTULA. Hittoko sinun tänne toi juuri tällä haavaa? Sekö vaan,
vieläkin sanon.
HOPPULAINEN. Oikein riivattu. Hiisi toi minun sinulle avuksi lempeä
Loviisalle nostaessasi.
LOVIISA. Mitä sanoo hän? Lempeä minulle nostaessa? Minulle? Luuletko
kenenkään tarvitsevan minulle lempeä nostaa, sinä hävytön mies.
HOPPULAINEN. Antakaa anteeksi, luulin teitä lampaaksi, vaikka lienettekin
pappilan musta pässi. Minkätähden hän muuten on teitä hankokaulaan
pannut, pelkäsikö aidan läpi menevänne?
LOVIISA (ottaa pihlajan kaulastaan ja heittää sen Hoppulaisen eteen).
Sitä ei tarvitse sinun tietää, mokomakin kylänkoira, enkä aio sitä
sinulle selittää. Hyvästi, Penttula, en tahdo olla samassa huoneessa
tuon miehen kanssa.
HOPPULAINEN. Hyvästi, hyvin hyvästi portaille, mutta siitä nurin
niskoin!
PENTTULA. Mitä sinulla oli täällä tekemistä, sano!
HOPPULAINEN. Heitä jo viitahan vihasi, kanervahan katkerasi ja täytä
tuo pullo sillä nesteellä, joka tämän maailman surunlaakson muuttaa
taivahan ilosaliksi.
PENTTULA. Viinaako tarkoitat? Kuinkas on maksun laita?
HOPPULAINEN. Matti on kukkarossa tälläkin haavaa. Mutta uskonethan toki
tuonvertaisen velaksikin? Ellen maksa minä, kyllä maksaa Aholan Antti,
ja ellei hänkään maksaisi, niin kirkonkirves ja rautalapio, ne köyhän
velat suorittaa.
PENTTULA. Aholan Antti! (Erikseen) Sattumus taaskin avukseni tulee!
(Ääneen) No, olkoon menneeksi. Jos ensi yöksi tulet Antin kanssa tuonne
salolle viinaa polttamaan, niin täytän heti pullosi. Minulla näet olisi
muita toimia. Eikä teidän vallesmannia tarvitse peljätä, ei hän minun
viinapannuuni hyppisiään pane. Noh,--mitä arvelet? Palkalla en tingi.
Saatte markan rahaa ja kannun viinaa kumpikin.
HOPPULAINEN. Soromnoo, yhdentekevä! Täytä pullo! (Antaa pullon
Penttulalle.)
PENTTULA. Ja sinä tulet Antin kanssa?
HOPPULAINEN. Aivan varmaan. Laske pullo täyteen vaan.
PENTTULA. Täyteen, tietysti täyteen. (Kumartuu tynnyrin eteen.)
HOPPULAINEN (lähenee vähän pöytää). Tuossa on hänellä kamalat
työkalunsa. Kuules, Penttula, opeta minullekin noita syntyjä syviä,
asioita ainaisia, että tulisi minustakin jonkunlainen poppamies.
PENTTULA. Sinulla ei ole siihen luontoa.
HOPPULAINEN. Niinkö luulet? Saatatpa olla oikeassa. Laske pullo täyteen
vaan.
PENTTULA. Siihen ei pisaraakaan enempää mahdu. Kas tässä!
HOPPULAINEN. Tattis, mamma, sanoi Lotan Mikko. (Ryyppää) Vott, hyvä
on! (Lyö suullisen pulloonsa ja pistää sen taskuunsa) Matta tekisi
minun sittenkin mieleni ruveta tietäjäksi, että saisin vähän rahoja
kokoon, kun tästä naimaan menen.
PENTTULA. Tee työtä ennemmin.
HOPPULAINEN. Milloin laiska työn tekee? Talvella ei tarkene, kesällä ei
kerkiä, syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon.
PENTTULA. Jätä sitten naiminen sikseen, sillä ei sinusta tietäjäksi
liioin ole. Ja mene nyt toimeen äläkä unhota ottaa Anttia mukaasi.
HOPPULAINEN. Ennen puoliyötä olemme viimeistäänkin salolla.
PENTTULA. Siihen luotan, mutta sinun täytyy jo rientää Aholaan.
HOPPULAINEN. Minä juoksen ja huudan, että korpi kajahtaa. Hih! (Menee.)
PENTTULA. Juokse ja huuda sinä, että korpi kajahtaa,--minä hiljaa ja
varoen hiivin,--niin hiljaa kuin käärme lehdikossa luikertelee, niin
varoen, ettei risu risihda, ei heinä helise eikä pieni lintunenkaan
puun oksalla heräjä.


KOLMAS KUVAUS.

(Tupa Aholan torpassa. Peräseinällä ovi ja vuode. Oikealla sivuseinällä
ikkuna, jonka alla on pienempi pöytä kaappineen. Pöydän vieressä kirstu;
taampana samalla seinällä on ovi, joka vie kammariin. Vasemmalla puolen
on pitkä pöytä, jonka kummallakin puolen on penkki ja toisessa päässä
tuoli.)
HELENA (istuu ikkunaa likellä ja kehrää. Pöydällä hänen vieressään
palaa kynttilä). Kuinka kauan se isä taaskin viipyy, vaikka lupasi jo
puolenpäivän aikaan palata. Ellei hän vaan olisi Hoppulaisen pariin
joutunut!... Niin--(huokaa) silloin ei ole häntä kotiin odottaminen
ennenkuin aamu puoleen yötä. Voi, kun tuosta Hoppulaisesta kerrankin
pääsisimme rauhaan. Soisin hänen muuttavan pois koko paikkakunnalta,
ettei hän aina olisi täällä isää viinaan viettelemässä... Kuka olisi
uskonut, että minun hiljainen, sävyisä ja hyväluontoinen isäni juomaan
rupeisi, hän, joka ei ennen viinan tippaakaan maistanut. Paljon, paljon
voi ihminen muutamassa vuodessa muuttua. Kun kesällä tulin vanhempiani
tervehtimään ja näin isäni surkean tilan,--näin äitini murheesta
murtuneilla voimillaan kokevan ylläpitää torppaa ja elatusta hankkia,
silloin en voinut lähteä takaisin palvelukseen, vaan jäin tänne äitini
turvaksi,--jäin siinä iloisessa toivossa, että piankin saisin isän
luopumaan pahasta tavastaan. Kolme pitkää kuukautta olen nyt parastani
koettanut, mutta isän suhteen en sen pitemmälle ole päässyt... (Katsoo
ulos ikkunasta.) Kuinka siellä jo onkin pimeä? Eikä isää vaan kuulu
tulevaksi. Äitiraukka tuolla lyhtyineen häärii, hän varmaankin on käynyt
navetassa. Nyt täytyy tekeytyä iloiseksi, sillä äidin huolia ei saa
lisätä suruisella muodolla eikä toivottomalla katseella. (Kehrää ja
hyräilee vilkkaasti.)
MARIA (tulee sisään, lyhty ja maitorainta kädessä). Aina sinä vaan
jaksat olla iloinen, lapsi raukka. Onnellinen aika tuo nuoruuden kevät,
jolloin huolet haihtuvat kuin tuhka tuuleen ja raittiin ilon kirkkaus
valaisee murheen mustat varjot. (Siivilöitsee maidon ja panee sen
kaappiin)
HELENA. No niin, mitäpä minä surisin sitten kun Luoja on lahjoittanut
mulle iloisen mielen ja terveen ruumiin. Mutta miksi taaskin menit
lypsämään äiti, vaikka niin monasti olen pyytänyt sinua jättämään nuo
toimet minun haltuuni. En minä pysy iloisena, äiti, ellet anna minun
oikein raastaa nuorilla voimillani.
MARIA. Voi, rakas lapsi, minua huolettaa sinun liikanainen työnintosi,
ja varsinkin tuo yön valvominen, johon sanot kaupungissa niin
tottuneesi.
HELENA. Jopa nyt jotakin! Sekö nuorelta voimat veisi, jos vähän valvoo
iltasilla ja hiukkaista varhaimmin nousee vuoteeltaan aamulla. Sitten
äiti, kun minä tulen sinun iällesi ja minulla on yhtä reipas tyttö kuin
sinulla nyt, silloin minä vuorostani lepään ja annan tyttäreni työtä
tehdä.
MARIA (ottaa sukankutimen ja istuu pöydän ääreen vasemmalle). Jumala
sinua siunatkoon, lapseni, ja palkitkoon monin kerroin rakkautesi meitä
kohtaan. (Erikseen.) Voi, missä viipynee taas Antti!
HELENA. Älä ota enää työtä, äiti, johan nyt on myöhä. Minä panen vähän
ruokaa pöydälle, niin syömme illallista ja sitten menet kammariisi
levolle.
MARIA. Älä minua varten ruokaa laita, lapseni, ei minun kumminkaan käy
syöminen, kun sydänalani taas tuntuu niin kipeältä.
HELENA. Ja sentään istut vielä työhön. Äitikulta, mene nyt levolle ja
nuku oikein makeata unta, niin olet huomenaamuna terve jälleen.
MARIA. En minä saa unta, kun ei isäkään vielä ole kotona.
HELENA. Mene nyt vaan, äitini, kyllä hän tuossa paikassa tulee. Minä
laitan täällä isälle ruokaa, ja sitten hän rupee tuonne minun sänkyyni
nukkumaan, jotta sinä saat maata häiritsemättä, ja minä makaan
penkillä. Mene nyt, äiti hyvä!
MARIA. No, jos sitten menen, koska niin tahdot; työläältä tosin tämä
istuminen tuntuukin, kun ei ihminen ole terve. (Nousee ja panee
sukankutimen pois.) Hyvää yötä, lapseni! Jumala siunatkoon sinua! Älä
valvo liian kauvan, vaan mene nukkumaan, ellei isä pian tule.
HELENA. Ole huoletta äiti, kyllä menen levolle, kun nukuttamaan rupee.
Hyvää yötä, äitini, makaa rauhassa! (Maria menee oikeaan.)
HELENA. Äitiraukka! Saaneeko hän vaan unta. Huoli on kova päänaluinen
ja murhe katala vierikumppani, ne väsyneeltäkin karkoittavat
virvoittavan unen. (Menee jälleen työlleen). On toki hyvä, ettei äiti
aavista mitään kaikista noista ilkeistä jutuista, jotka Niilon tähden
ovat minusta paikkakunnalla levinneet. Mitä sanoisi hän, jos tietäisi
tytärtänsä pidettävän velhona, joka taikaneuvoilla solmii miesten
sydämmet! Oi, kuinka armottomia ihmiset kuitenkin ovat, kun turhan
epäluulon tähden riistävät turvattomalta tyttöraukalta hänen ainoan
rikkautensa,--kunnian ja hyvän maineen. Paljo tosin on Niilon rakkaus
minulle kärsimystä tuottanut; (nousee ylös, astuu esiin ja innostuu)
mutta iloni ja onneni se kuitenkin on ja vaikka vielä kuolemaan mua
sentähden vietäisiin, en sittenkään sitä kadottaa tahtoisi... Oi, Niilo,
kunpa tietäisit, kuinka tämän kylmän kuoren alla lämmin sydän sinulle
sykkii; kunpa tietäisit, kuinka äärettömän rakas sinä Helenalle olet?
Mutta sitä et sinä aavistakaan, ja jos mulle taivaan Herra voimia suo,
et sitä tulekaan tässä elämässä aavistamaan, sillä eripuraisuutta en
koskaan tahdo isän ja pojan väliin rakentaa. En koskaan,--Jumala
varjelkoon minua siitä! (Kuuntelee ja lähestyy ovea.) Ulkoa kuuluu
astuntaa, jokohan isä tulee? (Aukaisee Antille, joka astuu sisään.)
HELENA. Hyvää iltaa, isä kulta! Voi, kuinka olit hyvä, kun et varsin
myöhään viipynyt. Käy istumaan tänne pöydän luokse, minä tuon sinulle
ruokaa, oikein herkkua, tiedätkös. (Antti istuu pöydän päähän ja Helena
kantaa kaapista ruokaa hänen eteensä pöydälle.)
HELENA. Voita, rieskaa, piimää tai nuorta maitoa, jos sitä ennen haluat,
ja suolaista lahnaa, vieläkö parempaa pitäisi olla. Keittoa en voinut
valmistaa, kun en oikein tiennyt, mihin aikaan kotiin tulisit.
ANTTI. Keitosta minä vähät; toista, jos sinulla olisi edes ryyppy antaa.
HELENA (istuu toiselle puolelle pöytää). Tiedäthän, isä kulta, ettei
minulla koskaan väkeviä ole. Mutta, missä olet kätesi noin loukannut?
Oikeinhan siinä on suuri haava. Pitäisi minulla oleman laastaria
kirstussani (menee kirstulleen). Oikein, tuossapa sitä onkin, nyt vaan
pikkuinen tilkka vielä, jolle sitä levitän. Noin, anna kätesi tänne,
isä hyvä.
ANTTI (syöden). Joutavia.
HELENA. Älä estä minua sitä laittamasta; saat nähdä, se rupee
vihoittelemaan, jos siihen kylmä pääsee. Ei pientä haavaa eikä halpaa
sukua saa katsoa ylen, kumpaisestakin voi tulla suurta. Kas noin, nyt on
hyvä. Pannaan vielä jotakin siteeksi, vaikkapa huivini tuosta, ettei
laastaritilkka putoo. Noin, kyllä pysyy (istuu jälleen penkille).
ANTTI. Onko Hoppulainen käynyt täällä?
HELENA. Ei ole käynyt. Olisiko hänen pitänyt? (Antti vaikenee ja syö.)
HELENA. Isä kulta, älä ole niin paljon tuon Hoppulaisen parissa,--ei
hän ole mikään hyvä ihminen.
ANTTI. Älä sinä yhtään Hoppulaista moiti, hän aikoo sinut naida.
HELENA. Vai niin! Ja antaisitko sinä, isä, lapsesi Hoppulaiselle
vaimoksi?
ANTTI. Miksikäs ei? Kyllä Hoppulainen siinä vaimonsa elättää kuin joku
muukin. Hän pystyy työhön mihin tahansa ja on hyväluontoinen, sen
takaan.
HELENA. Ja viinaan menevä.
ANTTI. Se ei haittaa ollenkaan. Miehen voimakas luonto vaatii vähän
väkevää virvokkeeksi, muutoin se tulee laimeaksi ja veteläksi kuin
heikon naisen.
HELENA. Oli miten oli, mutta en minä Hoppulaiselle kumminkaan mene.
ANTTI. Luulet kai paremman saavasi.
HELENA. Vaikka en ikänäni miestä saisi, en hänestä sittenkään huolisi.
HOPPULAINEN (laulaa ulkona).
"Piiput, piiput, piiput ja rassi,
Tulukset ja tupakkimassi.
Tule tule, tule, naapuri tänne.
Tala; lala, tala lala,
Tala lala lala."
ANTTI. Sielläpä hän juuri tuleekin.
HELENA. Joko taas!
HOPPULAINEN (pistää päänsä ovesta sisään). Päivää! Onko Paavo lavolla?
ANTTI. Tääll' ollaan. Tul' sisään vaan!
HOPPULAINEN (astuu sisään). Tul', tul', sanoi Tammelainen härkää. (Antaa
Antille kättä.) No, moron, moron! Tikk neesan i poron, poron.
ANTTI. Terve! Mitä kuuluu?
HOPPULAINEN. Rauhaa rapiata, leipää makiata, pojat kelpaavat niinkuin
ennenkin. Vai mitä sanoo Helena? Katsopa, Antti, tuota tytärtäsi! Hän on
kaunis kuin keväinen nauris, paistaa ja loistaa kuin Naantalin aurinko,
kiiltää ja välskähtelee kuin Uskelan Jussin sormus.
HELENA (nauraa vastoin tahtoaan ja korjaa ruokia pöydästä kaappiin). Ja
Hoppulaisen kieli elää kuin kello vuohen sarvessa.
HOPPULAINEN. Pisto tuli, vaikk'ei pystynyt.
ANTTI. Vietkö sinä ruoan pois? Entä jos Hoppulaistakin olisi maittanut?
HOPPULAINEN. Ei räkkää rengille rokkaa, paljon maksaa papukappa.
ANTTI. Mutta meillä on ja meillä annetaan, kun loppuu niin lainataan.
HELENA (tuo ruoan takaisin pöytään). Eihän tässä juuri ole vieraalle
tarjottavaa, mutta jos teillä nälkä on, niin ehkä kumminkin maittaa.
HOPPULAINEN. No nälkä on, että näköä haittaa.
HELENA. Istukaa sitten syömään; muuta ei ole.
HOPPULAINEN. Söökä vaan, söökä, kyll' se hyve rooka on, sanoi Kauhan
rouva (istuu penkille Anttia vastapäätä).
HELENA (menee sivulle rukkinsa luo ja alkaa kehrätä).
HOPPULAINEN (ottaa pullon taskustaan, ryyppää ja tarjoo Antille). Skool
pruur, sanoi Svenpark hevoselleen.
HELENA. Joko Hoppulainen taas tuo viinaa tänne? Ellette voi tuota
juomistanne jättää, niin antakaa kuitenkin olla muita siihen
viettelemättä.
HOPPULAINEN (katsoo häneen olkapäänsä yli). Ole sinä vaiti, sielus' on
kuin silkkilangan solmu, sekin on hotto keskeltä, (Tarttuu leipään ja
leikkaa siitä palasen.) Pidä nyt puolesi, Jumalan vilja, syntinen on
kimpussasi. (Syö ja puhuu erikseen Antille.) Penttula pyysi meitä
tulemaan Sorsan metsään täksi yötä viinaa polttamaan; lupasi kannun
viinaa ja markan rahaa kummallekin palkaksi.
ANTTI. Eikö hän saata sitä itse tehdä?
HOPPULAINEN. Sanoi olevan itsellään muita toimia.
ANTTI. Mutta jos vallesmannilla olisi vihiä asiasta ja hän tulisi sinne,
kuinkas sitten käy? (Pudistelee päätään.) En minä rupea vastakynttä
tekemään kruunun palvelijoille.
HOPPULAINEN. Luuletkos vallesmannin enää tohtivan tulla Penttulan
viinapannuun koskemaan, sittenkun hän sitä kerran yritti viemään ja
sormensa tarttuivat niin viinapannuun kiinni, ettei niitä vielä tänäkään
päivänä olisi siitä irti saanut, ellei Penttula olisi häntä pulasta
auttanut.
ANTTI. Ota vaan lahnaa niin paljon kuin lystäät; kyllä Helena tuo lisää,
jos loppuu.
HOPPULAINEN (ottaa kalaa). Kunpa nyt olisi suuta korviin ja vatsaa
polviin, sanoi kerjäläinen munarokkaa syödessään.
ANTTI. Niin, kyllä Penttula on kuuluisa noita.
HOPPULAINEN. Suurin Suomenniemellä, sanotaan. Tulet siis?
ANTTI. Jos häntä nyt sitten tulisi.
HOPPULAINEN. No, olkoon päätetty,--tuossa paikassa mennään. (Ottaa
puukon pöydältä, ryyppää ja tarjoo Antille.) Kyll tääll' on, sanoi
Järppi, kun pelasi.
HELENA. Isä kulta, älä toki enää ota.
ANTTI (vähän tuimasti). Älä sinä aina minua komenna, kyllä minä itsekin
itseni komennan. (Ryyppää.)
HOPPULAINEN. Ei lisä pahaa tee muuanne kuin selkään. (Ottaa vielä
ryypyn.) Ahha, sanoi pappilan muori, kun hautaan laskettiin. (Nousee
pöydästä ja siunaa.) Kost' Jumala, suuri kiitos, paljon kiitoksia!
Jumala teitä heiluttakoon ja keikuttakoon kuin sutta vivussa! (Lyö
suullista pulloon, laulaa:) »Pullo on nyt avattu ja ryyppy kallistettu,
nätti tyttö naapurissa pojalle kasvatettu.»
HELENA. Ei saa huutaa, Hoppulainen.
HOPPULAINEN. No, tuletkos sinä siitä hullummaksi, jos Hoppulainen
huutaa? (Menee Helenan luokse ja istuu tuolille hänen viereensä.)
Kuulehan, Helena, tiedätkös, kuinka Tampereen kirkon kellot sanovat?
HELENA. Kyllä tiedän. Ne sanovat: kerran sinullekin kirkonkellot soivat.
HOPPULAINEN. Mitä hullua! Eihän ne niin sano, vaan näin: »Kuka köyhän
nai? Kuka köyhän nai?»--Ja siihen Kyrön kellot vastaavat: »Toinen köyhä
toisen köyhän: toinen köyhä toisen köyhän.» Näes, niin ne kirkonkellot
juttelevat. No, sinä olet köyhä ja minä olen köyhä ... jokos nyt yskän
ymmärrät?
HELENA. Älkää joutavia puhuko.
HOPPULAINEN. Anna suora vastaus vaan äläkä kierrä kysymystäni. Sano näin
(laulaa):
"Pappani kodosta, mammani majasta
Olen minä eroitettu.
Soreata, koreata poikaa varten
Olen minä kasvatettu."
(Puhuu.) Eikös niin, Helena?
HELENA. Äiti ei saa nukkua, kun te tuonlaista elämää pidätte.
ANTTI (ottaa huivin kädestään ja heittää sen penkille pöydän taakse;
erikseen). En minä kärsi tuonlaisia riepuja kädessäni.
HOPPULAINEN (yhä Helenalle puhuen). Sinä olet aina vaan totinen ja vakaa
kuin Rengon kirkko jouluna. Mutta kaunis sinä olet ja suloinen kuin
taivaan enkeli, vartaloltasi olet hoikka kuin kala-kaija, kasvosi ovat
pyöreät kuin Viitasaarelaisen kalakukko ja nuo poskipääsi ne hohtavat
kuin mansikan kylki aholla. (Näppää sormiaan ihastuksesta.)
ANTTI (nousee penkiltä ja menee perälle nuttua päälleen ottamaan). Äläkä
nyt soita siellä pääluutasi, vaan sano, tuleeko siitä lähdöstä mitään.
HOPPULAINEN. Ei kiirettä kirkkoon, vasta on pappi paita päällä.
(Katselee ihaillen Helenaa, laulaa) »Herran terttu, kullan nuppu,
sokeritoppa teijaa, Sinua minä katselen ja laulelen heleijaa.»
HELENA. Jo nyt olisi aika lopettaa niin katselemisen kuin
laulamisenkin.
ANTTI. Samaa minä myös sanon. Tule heti, jos tulet, taikka ollaan
tykkänään menemättä.
HOPPULAINEN (nousee). Prosait sitten, mun ihana hempukkani, lauvantaina
menemme pappilaan, eikö niin? (Antille.) No, nyt olen valmis.
HELENA (nousee). Isä, ethän toki enää mene hänen kanssaan?
ANTTI. Enpähän siihen sinultakaan lupaa pyytäne.
HELENA (menee Antin luokse ja tarttuu hänen käteensä). Voi, älä mene,
isä, enää ulos, johan nyt on yö. Pane maata tuohon vuoteelle, hyvä,
rakas isä, tee se, niin heräät huomenaamuna terveenä ja raittiina.
Äidin tähden, isä, itsesi tähden, meidän kaikkein tähden, älä mene enää
mihinkään, vaan jää kotiin, jää tähän lämpöiseen, hauskaan kotiimme,
jossa sinun on paljon parempi olla kuin tuolla ulkona yön seljassa!
ANTTI. Oles tuossa vaiti!
HOPPULAINEN. Puhu pukille, sanoi Sauna-Matti papille.
HELENA. Isä kulta, elämänikäni tahdon sinua palvella, tahdon panna
viimeisetkin voimani alttiiksi sinun puolestasi, mutta kaiken hyvän
nimessä rukoilen sinua luopumaan tuosta väkeväin nauttimisesta,
ennenkuin se liian myöhäistä on. Ano voimaa ylähältä ja taistele pahaa
vastaan, oi, isä armas, onhan Jumala väkevämpi kuin kiusaaja, jos vaan
uskollisesti riiput hänessä kiinni.
HOPPULAINEN. Siipoten, sanoi Mäntsälän lukkari, kun kynä putosi. Niinhän
sinä, Helena kulta saarnaat kuin paras pappi vaan.
ANTTI. Suotta sinä nyt siinä tuskaa näet, emmehän me tällä kertaa
juomaan lähde, vaan työhön ja toimeen tuonne ulos.
HELENA. Työhön ja toimeen! Mikä on se työ ja toimi, joka yöllä on
toimitettava ulkona pimeydessä? Oi, isä, ei se ole kunniallinen työ,
joka ei päivän valkeutta siedä. Jätä sikseen koko tuuma, isä, ja rupea
levolle; minä siihen sijaan valvon vaikka koko yön käsityöni ääressä.
HOPPULAINEN. Älä liputa, kultani, ettei leukasi putoa; vaan sano
minulle nyt kauniit jäähyväiset; koska olet niin suurta rakkauttakin
minulle osoittanut.