Murtovarkaus; Roinilan talossa - 7

Total number of words is 3843
Total number of unique words is 1626
26.5 of words are in the 2000 most common words
36.3 of words are in the 5000 most common words
41.6 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
lakin päästään ja pyyhkii paidan hialla otsaansa.) Ei silmiään ole hän
näyttänyt, sittenkuin lähti Maunoa etsimään, niinkuin sanoi. Se oli
sunnuntai-iltana ja nyt on jo torstai. En ymmärrä, mitä tästä on
ajatteleminen. (Kävelee edestakaisin.)
ANNA (ottaa neulomatyönsä ja istuu kivelle).
ROINILA. Ellei vaan Mauno, riiviö, ole vietellyt häntä juomaan.
ANNA (säpsähtää, viskaa työnsä ja peittää kädellä silmiään).
ROINILA. Pahaa pelkään. Varmaan ovat he yhdessä menneet kaupunkiin ja
taivas tiesi, mitä elämää he siellä pitävätkään. Juovat, mellastavat,
tappelevat--(istuu penkille lähellä porttia.) Perhana, kuinka minua
harmittaa! Olisivat nyt tässä, niin pieksäisin heidät mäsäksi, se on
totinen tosi.
ELLI (epäillen). Mutta ei Mauno mikään juomari ollut,--eikä Eero liioin.
ROINILA. Mistä sinä tiedät, huitukka, mitä he olivat tai mitä he eivät
olleet?
ELLI (painaa päänsä alas; on vaiti).
ROINILA. Luulet heitä jo hyvinkin tuntevasi, kun muutaman viikon olet
talossa ollut. Mitä sinä heistä tiedät, sano!
ELLI (hiljaa). En mitään.
ROINILA. No, elä sitten puhu!--Enkähän juuri väitäkään, että ennen ovat
juoneet, mutta kuka tietää, mikä heidän päähänsä on voinut pistää.
Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä, varsinkin nuorilla
miehillä. (Pyyhkii otsaansa ja nousee kävelemään.) Siellä olen nyt
kyntänyt kaiken päivää ja kuumuuteen olen ollut nääntyä. Työtä olisi
enemmän kuin papilla joulun pyhinä ja miehet ovat huutheikkarissa. Ei,
päin mäntyyn käy tässä kaikki. (Katsoo Annaan.) Nooh--eikö tahdo tuo
häkä lähteä päästäsi, vai?
ANNA (ottaa työnsä ja alkaa neuloa).
ROINILA. Oletko tullut mykäksi, tai mikä sinua riivaa, kun et saa
sanaakaan suustasi?
ANNA. Ei ole minulla mitään puhuttavaa.
ROINILA. Eikö ole sinulla mitään puhuttavaa, eikö mitään? Mutta kun
minä tahdon sinua puhumaan, niin sinun täytyy puhua, kuuletkos, sinun
täytyy. Mielinpä näyttää, saanko lapsiani tottelemaan, vai enkö.
ANNA. Isä kulta, elä lisää tätä ikävyyttä tuommoisella
tyhjänpäiväisellä riidalla!
ROINILA. Lisäänkö minä, sanoit? Tyhjänpäiväisellä riidalla? Kyllä
tästä annan kohta tyhjänpäiväisiä. (Istuu.) Menetkös laskemaan kaljaa
siitä!
ANNA (menee tupaan).
ROINILA. Aivan tästä tahtoo ihminen harmiinsa haljeta. (Pyyhkii
otsaansa). Kun tuossa akkaväessä sitten olisi edes sen verran kuntoa,
että kyntämään kykeneisi. Mutta mitä vielä.
LEENA. Miehillepä Jumala sen työn on määrännytkin. Niinkuin luemme
raamatussa: surulla pitää sinun elättämän itses maasta kaiken elinaikas.
ANNA (tuo kaljaa puutuopilla).
ROINILA (juo kauvan ja nielee pitkään). Ahha! (Pyyhkii suutaan.)
Hapanta sekin oli.
ANNA (vie tuopin takaisin tupaan).
LEENA. Kaljako hapanta? Ei maar olekaan. Eilen sen vasta teinkin, millä
ajalla se jo sitten olisi ennättänyt hapata? Elkää moittiko minun
kaljaani, sillä minä tiedän, ettei kukaan tässä maailmassa tee parempaa
kaljaa kuin minä, tuskinpa niinkään hyvää. Jaaah, tuskinpa niinkään
hyvää. Se on vissi, kuin amen kirkossa.
ROINILA. Sanot, mitä sanot, mutta hapanta se vaan on.
LEENA. Hyvät ihmiset, kuulkaas nyt tuota. Mutta minäpä otan kaikki
kyläläiset maistamaan kaljaani, niin saatte kuulla, onko se hapanta.
Minun tekemääni kaljaa ei vielä ikinä ole moitittu, sillä se on aina
ollut niin hyvää kuin kalja olla voi, sen ovat kaikki sanoneet. Kysykää
Kuokkalan Maija-Liisalta ja Tanikkalan emännältä, joita ennen olen
palvellut, ellette minua usko.
ROINILA. Kyllähän akoilla juttuja riittää, vaivainen niitä kaikkia
kuunteli.
LEENA. Akka voitte itse olla, mutta minä en ole mikään akka.
ROINILA. Mikäs sitten? Vanha piikako?
LEENA. Minä olen se, mikä minä olen, eikä tarvitse kenenkään minua
haukkua. (Itkee.) Pois menen koko tästä talosta, koska tässä tänlaista
elämää ruvetaan pitämään.
ROINILA (jamaten). Niin, voi, voi! Kas tätä nyt. Jo on muka syytä itkeä.
Mutta tietäähän sen, akka ei lakkaa torumasta, ennenkuin itkee, eikä itä
tuulemasta, ennenkuin sataa.
LEENA. Kuka tässä lienee toran alkanut, tekö vai minä, sanokaapas! Vaan
töitäni en anna moittia, koska tiedän, ettei ole syytä, ei vähääkään.
Tai voitteko sanoa, että kertaakaan on ollut sanan sijaa? No, antakaa
kuulla, puhukaa suunne puhtaaksi!
ROINILA. En mä viitsi. Akkojen kanssa riidellä ja vasikkain kanssa
kilpaa juosta, se on juuri yhtä.
LEENA. Vai niin, vai yhtä se on. No noh, ehkäpä tästä pahasta piankin
pääsette. Eipä ole pitkältä köyriin, eipä ole.
ELLI. Leena hyvä, eikö Jumalan sanassa käsketä meitä olemaan
kärsivällisiä?
LEENA (itkien). Niin, käsketään kyllä,--mutta ... hoi oi--ihminen on
heikko, herra paratkoon--hoi oi--ja tuo paha sydän--niin, herra
paratkoon--hoi oi--se on niin paha.
ANNA (tulee tuvasta). No, mikä Leenaa vaivaa?
ROINILA. Omaa pahuuttaan hän itkevän kuuluu.
LEENA (tyyntyen ja silmiään pyyhkien). Niin, kaiketi! Vaikka isäntä
meille kaikille vihaansa purkaa siitä, kun Eero on tiehensä mennyt.
Juuri kuin se meidän syymme olisi. Mutta semmoisia ne miehet ovat joka
ikinen. Ei ole yks' toistaan parempi. Kun ei vaan kaikki käy mielen
mukaan, niin kyllä vaimoparat saavat kotona sen tuta. Niin, niin! Siitä
on hyvä ylitse mennä, missä aita matalin on.
ANNA. Elä huoli olla milläsikään, Leena. Tiedäthän, ettei isä koskaan
niin paha ole, kuin puusta katsoen luulisi.
ROINILA. Mistä sinä sen päätät, mamseli?
ANNA (hymyilee). Tunnenhan minä isäni.
ROINILA. Niin--tunnet!--Ole vai!
OLLI (tulee vasemmalta). Minä olen jo saanut tietoja Eerosta.
ANNA. Eerosta.
ELLI. No, Jumalan kiitos.
ROINILA. Vai niin! No, missä se junkkari oleskelee?
OLLI. Sanna sen oikeastaan tietää. Hän on täällä mukanani, mutta Kaisa
muori tuli maantiellä vastaamme ja Sanna jäi suustaan kiinni, niinkuin
vaimoväen tapa on.
ROINILA. Niinkö Sillankorvan Sanna?
OLLI. Sama juuri. Ja saattepa nähdä, toteen käy vaan, mitä koko ajan
olen aavistanut, vaikk'en tahtonut siitä mitään hiiskua, ennenkuin
sain varmoja tietoja.
ROINILA. Kyllä sen minäkin olen arvannut. Hän on mennyt Maunon mukana
kaupunkiin.
OLLI. Ei sinne päinkään. Oletteko muuten Maunosta mitään kuulleet?
ROINILA. Emme mitään.
ANNA. Onko häntä nähty näillä tienoilla?
OLLI. Eipä tietääkseni. Enkä luule hänen kesken tohtivan tänne
tullakaan sen jälkeen, mitä tapahtunut on.
ROINILA. Mitä nyt on sitten tapahtunut? Ja Eero, missä oleskelee hän?
ELLI. Niin, mitä tiedätte Eerosta?
ROINILA. Kyllä sen pojan korvat kuumennan, jahka hänet vaan käsiini
saan.
OLLI. Tuskin sitä teette sentään. Teillä ei tunnu olevan vähääkään
aavistusta hänen kohtalostaan, näemmä.
ROINILA. Hänen kohta--hänen kohtalostaan, sanoit?
OLLI (teeskennellen). Niin, herra nähköön, se on vallan surkea.
ELLI. Taivaan nimessä! Mitä hänelle on tapahtunut?
ROINILA. Hän on varmaan juonut ja humalapäissään tehnyt tuhmuuksia.
OLLI. Mitäs tuo niin vaarallista olisikaan? Ei, Se on pahempaa, paljon
pahempaa.
ROINILA. Kiusa ja kuolema! Etkö sitä jo saa suustasi sitten?
OLLI (katsoo vasempaan). Mihin hiivattiin se Sanna jäi näin kauvaksi?
ROINILA. Sannasta minä viis. Sinulta tahdon tietää, ja sen tällä
hetkellä juuri, mikä Eerolle on tullut. Sanotko hyvällä, vai?
OLLI. No, no, elkää kiivastuko, saatte sen vähemmälläkin tietää. Niin,
näettekö, asian laita on nyt semmoinen, että tuo Mauno heittiö--
ANNA (nousee säikähtäen). Mauno?
OLLI. Hän oli sunnuntai-iltana juonut ja mässännyt ja tapellut ja ollut
aivan kuin hurja. Pohjalainen kun on humalassa, niin tiedätte, että
siinä on leikki kaukana.
ROINILA. No, niin, niin. Entäs sitten?
OLLI. Hän oli teihin vihastunut ja tahtoi kostaa. Semmoinen tulinen ja
kiivas luonto--
ROINILA. No, mitä maailman päivinä, mitä hän on tehnyt? Sano se jo
kerrankin.
OLLI. Kamalan ja hirmuisen työn. Hän on murhannut poikanne.
ELLI (putoo alas). Taivaan vallat!
LEENA. Herra hyvästi siunaa!
ROINILA. On murhannut poikani--Eeron--
ANNA. Maunoko murhannut--? Ei! Sinä valehtelet, katala, ilkeä ihminen,
sinä valehtelet--minä sanon sen--sinä valehtelet... Elkää häntä
uskoko,--isä, elä toki ota korviisikaan mitään tuommoista!
OLLI (ottaa lakin povestaan). Tunnettekos tätä lakkia?
ROINILA. Se on Eeron.
LEENA (lähestyen). Ja aivan märkä.
ROINILA. Puhu!
OLLI. Tuoltapa se Sannakin viimein tulee. Puhukoon hän nyt vuorostaan.
SANNA (elävä liikunnoiltaan, liukaskielinen. Hänen tuuhea, pörröinen
tukkansa valuu tuon tuostakin alas otsalle ja molemmin käsin työntää
hän sitä takaisin huivin alle ja korjailee huivin solmua.) Niin, hyvää
iltaa taloon ensin, hyv'iltaa teille kaikille! En muista aikaakaan,
koska olen teitä viimeksi nähnyt, Roinila, enemmän kuin Annaakaan.
Herran terttu, kuinka kauniiksi ja soreaksi hän onkin tullut. Niin, mitä
olen aina sanonut, minä! Roinilan Annan vertaista ei vaan ole koko
kylässä, ja onneaan kiittää, ken hänen saa.
ROINILA. Jättäkää jo tuo, eihän se tähän kuulu!
SANNA. Antakaa ma puhun, koska kerran suun vuoro on annettu. Olli
vakuuttikin kaiken aikaa tiellä tullessamme: muista nyt, että kerrot
kaikki tyyni, ettet unohda etkä jätä mitään pois. Niin, eikö ole totta?
Elä yhtään irvistele, sen sinä sanoit, ja lupasit vielä--
OLLI. Perhana olkoon, ellet tuki suutasi nyt, tai puhu mitä tiedät
sunnuntai-illan tapauksista, niin minä sun--
SANNA. Sunnuntai-illan? Sano yön, sillä sen mukaan kuin otava näytti,
oli puoliyö jo mennyt. Ja kuu paistoi niin heleästi, ja vesi välkkyi
kuin hopea ikään. Mutta koski se kohisi, se kohisi niin että oli kamala
olla, ja minä sanoin Antille ja koko edellisen päivän olin jo samaa
hokenut: pane mieleesi, minä sanoin, tuo kohina ei ikipäivinä hyvää
tiedä, minä sanoin; ja sano minua valehtelijaksi, ellei koski kohta
veroa vie, minä sanoin. Mutta Antti--hän on nyt aina tuommoinen
mörökölli, niinkuin tiedätte,--hän vaan sanoi: ole rupattamatta, hän
sanoi. Niin, vaan nytpä nähdään, olenko minä suotta tähän elettyyn
ikääni Sillankorvassa asunut, etten minä kosken tapoja tietäisi. Ja
entä varikset sitten! Kuinka ne rääkkyivät kaiken sunnuntaita,--voi sun
pahanen päivä! En ikinä vielä ole mokomata kuullut. Ja minä sanoin:
outoja kuuluu, jos eletään, minä sanoin, ja eikös pitänyt tuon noin
toteen käymän!
LEENA. Niin, olen minäkin sen monesti pannut merkille, ettei variksen
rääkkyminen hyvää tiedä.
ROINILA. Asiaan, herran nimessä, asiaan! Elkää kiusatko minua enää.
SANNA (jamaten). Asiaan, asiaan! Missä nyt luulette oltavan sitten,
ellei asiassa? Kaikkihan ne asiaan kuuluvat, niin variksen rääkkyminen
kuin koskenkin kohina. Ilman kosken kohinaa en varmaan olisi
herännytkään, enkä tietäisi tällä hetkellä koko tapauksesta mitään.
Kauvan aikaa makasin ensin hiljaa ja kuuntelin. Sitten nykäisin Anttia
kylkeen ja sanoin: kuules, minä sanoin, kuules tuota koskea. Mutta
hän,--kun viimeinkin sain häneen vähän henkeä--örisi vaan: mene
helvettiin ja anna minun maata! Niin totta tosiaankin tuo pakana sanoi
ja kääntyi sitten toiselle kyljelleen ja kuorsnasi niin, että seinät
tärisi, enkä voinut siltä enää kosken kohinaakaan kuulla. No, ei muuta,
minä kapuan ylös vuoteelta ja menen akkunaan, ja silloin näen samassa
jotakin liikettä sillalla. Minä sieppaan hameen korviini, ryntään ulos
ovesta ja alas rantaan ja mitä luulettekaan minun näkeväni. Kaksi
miestä seisoo nojautuneena sillan aitaan ja katselivat alas koskeen, ja
uskotteko sen, heti paikalla minä osasin päättää, ettei ne oikeita
ihmisiä olleet.
ROINILA. Entäs sitten?
SANNA. Niin sittenkö? Niin no, sitten sanoo heistä toinen: »sinne se
meni, eikä takaisin tule», johon toinen vastaa: »kyllä siitä pahasta nyt
pääsit», ja sen jälkeen he hyppäävät rattaille ja ajavat täyttä laukkaa
pois. Niin tekivät, ja asia pitää oleman tosi, vaikka tuossa paikassa
minun valalle veisitte.
LEENA. Ohhoo sentään tätä maailmaa!
ROINILA. Jatka, jatka!
SANNA. Toisen miehen heti tunsin, se oli Matti, tuo vanha roisto, mutta
toista en voinut keneksikään päättää, ennenkuin Ollilta kuulin Maunon
äkäpäissään lähteneen talostaan; silloin minulle kohta valkeni että
Mauno se juuri olikin toinen heistä eikä kukaan muu.
ANNA. Mutta ehkä se olikin joku toinen?
OLLI. Kylläpä kuulet. On niitä tässä kylässä miehiä, jotka tietävät
kertoa, minkälaisessa raivossa Mauno oli ollut sinä yönä.
ROINILA. Entä lakki?
LEENA. Niin, lakki? Mistä sen löysit?
SANNA. No noh, malttakaahan nyt, kyllä siihen vielä tullaan. Joku
toinen, sanoi Anna? Ei maar minua niin petetä. Näinhän miehet omilla
silmilläni, Ja Maunon olen tuntenut aina siitä, kun hän Pohjanmaalta
näille tienoille tuli.
ROINILA. Asiaan!
SANNA. No niin! Kun nuo konnat olivat ajaneet pois, nousin minä pensaan
takaa, johon olin kyyristynyt, ja juoksin kosken rantaa alas, ja vaikka
kuu samassa meni pilven taa, näin kuitenkin niin selvään kuin teidät
tässä nyt ihmisen ruumiin nousevan veden pinnalle, mutta virta vei sitä
mukanaan kauvemmaksi, ja sitten se taas näytti vajoavan alas.
ELLI. Taivahan vallat!
SANNA. Minä oikein värisin pelosta ja vihasta, kun, näette, olin aivan
pahasillani, ei kuin hame vaan korvissa, ja kun ulkonakaan ei enää ollut
mitään nähtävää, riensin aika hamppua takaisin tupaan. Mutta sielläkös
vasta sain repiä Anttia, ennenkuin sain häntä sikeästä unestaan
toipumaan, voi sun Taavetti kuitenkin! Hän kun kuuli asian, ymmärsi
kohta hirmuisen rikoksen tapahtuneen, ja kielsi minua kiven kovaan
kenellekään mitään puhumasta, uhkasipa, ruoja, antaa vielä aika
selkäsaunan, jos vaan sanaakaan hiiskuisin koko jutusta. Hän, näette,
pelkäsi vietävän meitä vieraiksi miehiksi ja sen semmoista. Ja ellei
vaan Olli olisi antanut hänelle vähän juomarahaa, niin totta vie, en
minä olisi tohtinut suutani avata, vaan huomenna tänäpänä olisi asia
salassa pysynyt.
OLLI. Niin, minä kun Sannan puheista ymmärsin, että he jotakin
tiesivät, niin päätin ottaa siitä selvää, lailla millä hyvänsä.
ROINILA. Mutta lakki, lakki?
SANNA. Niin, lakki! Sen löysin seuraavana aamuna kahden kiven välistä
kosken rannalta. Onhan se Eeron? Niin, siinä näette nyt, olenko oikeassa
vai en. Kyllä ne minua aina juoruttelijaksi haukkuvat--ja sanovat minun
kaikkia urkkivan ja tietävän enemmän kuin kukaan muu. Mutta olisikohan
vaan joku unikeko ollut niin kepperä nousemaan lämpöseltä vuoteeltaan ja
alasti juoksemaan yökylmään. Eikä ilman minutta olisi ikipäivinä asiasta
selvää saatu, vaan se olisi painunut ihan kuin kaivoon, uskokaa, jos
tahdotte.
LEENA. Hoh, hoi! Sen verran ihminen tietää. Ja niinkuin sitä Maunoa
pidettiin hyvänä tässä talossa. Siinä nyt maksoi palkan.
OLLI. Kyllä minä tiesin, että hän oli suuri koira, vaikka hän taisi sen
niin hyvin peittää.
ANNA. Itse voit olla koira.
OLLI. Suuri lurjus, hunsvotti--
SANNA. Tuopa oli juuri kuin minun suustani.
ROINILA (nousee). En ymmärrä, mitä tästä pitää ajatella.
SANNA. Minä jo sanoin silloin, kun Mauno tähän taloon tuli: no kaikkia
hulttioita ja maan kulkijoita se Roinilakin taloonsa vetää. Niin, kyllä
sen Anttikin muistaa, että minä niin sanoin. Ja niin ylpeäksi oli se
mies paisunut, ettei hän hyvää päivää minulle tehnyt, kun tiellä vastaan
tuli.
ANNA. Voi, elkää, elkää puhuko enää! Otetaan asiasta edes selvä ensin,
ja tuomitaan sitten vasta.
ROINILA. Niin, eihän se puhumisesta parane.
LEENA. Hyvät ihmiset, kuka olisi voinut tätä tämmöistä ajatellakaan?
Mutta semmoista se viina tekee.
SANNA. Niin, sanos muuta, semmoista se viina tekee. Ja pohjalaiset kun
ovat päissään, niin ne ne vasta kamalia ovat. Ei muut mitään niihin
verraten. Ilman minutta--
ROINILA. Elli, tuo pyhänuttuni aitasta!
SANNA. Menette kai pappilaan ilmoittamaan poikanne kuolemaa?
ROINILA. Vallesmanniin menen, ja sinä saat tulla sinne myöskin.
SANNA. Vallesmanniinko? Vai niin, vai vallesmanniin. (Istuu.) Ohho,
täytyy sitä vähän huoatakin. (Erikseen.) Eivätköhän nuo aio edes
kahvikuppia tarjota minulle kaikista vaivoistani. (Rykii; ääneen.)
Kylläpä nyt olenkin väsyksissä. Arvaa sen, tämmöisen matkan kun saa
kävellä. Ja Ollilla semmoinen kiire, ettei malttanut antaa minun
kahviakaan keittää, vaikka juuri olin pannua tulelle panemassa, kun
hän sisään astui. (Kädet ristissä sylissä, keikuttelee ruumistaan eteen
ja taakse.)
ROINILA. Etkö sinä kuullut, Elli? Nuttuani minä pyysin.
ELLI (on kuin houreissa). Nuttua?
ROINILA. Niin, niin; joka hiljan tehtiin.
ELLI. Enhän minä muista.
ROINILA. Sinähän sen juuri veit aittaan. Mene hakemaan sieltä, johon
panit.
ELLI. Olenko minä sen vienyt aittaan? (Menee horjuvin askelin aittaan.)
LEENA (on asettanut pestyt astiat kumoon penkille ja menee tupaan).
SANNA (erikseen). Hän meni kahvia keittämään. Ymmärsipä viittaukseni.
OLLI. Saat kiittää onneasi, Anna, ettet yhtynyt Maunoon. Taisipa se jo
vähällä olla.
SANNA. Herra jesta poonaa, eihän nyt kumminkaan! Aioitko sinä
tosiaankin hänen ottaa, Anna? En minä ole tuota tiennytkään.
ROINILA. Mitä te joutavia. No, Elli, eikö nuttua löydy?
ELLI (tuo nutun aitasta ja antaa sen Roinilalle).
ROINILA (panee nutun päälleen). Niinpä lähdemme sitten. Tule sinäkin
mukaan, Olli!
OLLI. Mennään vaan.--Sanna!
SANNA (katsoo toisaalle eikä ole kuulevinaankaan).
OLLI. Sanna!
SANNA. Mikä on?
OLLI. Vallesmanniin. Noh, kiiruusti nyt!
SANNA (istuu vaan levollisena). Mitäpä siellä minulla juuri tehdään?
ROINILA. Totta sinun tulla pitää. Kuinkas muuten.
SANNA (vilkkuu tuvan oveen). Menkää edellä, tulemmahan sitten jäljessä,
kun olen tässä ensin vähän aikaa levännyt.
OLLI. Eihän sinne pitkä matka ole. Lähde nyt vaan ja huokaa siellä
sitten!
SANNA. Tuopa vasta kiusan kappale on. (Menee tuvan ovelle ja katsoo
sisään; imelästi.) Mitäs se Leena siellä toimittaa?
LEENA (tuvasta). Yhtä ja toista. Ainahan talossa toimia riittää.
SANNA (nurpeasti paiskaa oven kiinni). Vai niin! (Erikseen.) Ei valkeata
piisissä eikä pannua näkyvissäkään. Kehtaavatko tosiaankin antaa mun
mennä, kahvipisaraa suuhuni saamatta. (Ääneen.) Täytynee tästä sitten
lähteä, että joutuu kotiakin kahvia juomaan. (Katsoo Annaan, joka häntä
ei huomaa, ja jatkaa kovemmalla äänellä.) Täytynee tästä sitten lähteä,
että joutuu kotiakin kahvia juomaan.
ANNA. Niin, ehkä on parasta.
SANNA (erikseen). Ehkä on parasta, ehkä on parasta! ehkä on parasta!
Sen nyt sain palkakseni. Kyllä minä tässä kauvemmin--! En mokomia ole
ennen nähnyt. Toinen heidän sijassaan olisi jo vähemmästäkin kestittänyt
ja kahvittanut, mutta nämä--! Antaahan olla. (Ääneen.) Hyvästi jääkää!
Jos poikkeette joskus Sillankorvaan, niin eipä mahda Sanna niin köyhä
olla, ettei hänellä olisi teille mitään suuhun annettavaa. Tarjoisin
Hokmannin roppia kumminkin, ellette joutuisi kahvia odottamaan. (Katsoo
hetken ikään kuin odottaen.) Hyväst' hyväst'! (Mutisee mennessään.)
Olkoot! Minä en heidän kahvikuppinsa vaivanen ole. (Vasempaan.)
ELLI. Anna, eiköhän tämä olekin jotain kauheata unta vaan.
ANNA. Jospa olisikin unta! Mutta ei, mitä kuvittelemme turhia, unta se
ei ole.
ELLI. Sunnuntaina vielä niin raikas ja iloinen, ja nyt kankeana, kylmänä
järven pohjassa. Voi, kuinka on Jumalakin niin armoton, että sallii
tuommoista tapahtua! (Itkee.)
ANNA. Elä, Elli, elä, eihän tässä itkeminen auta! Ja kuka tietää, onko
tuossa kaikessa sittenkään perää?
ELLI. Miks'ei siinä ole? Semmoinen tulinen luonto kuin Maunon, voi siitä
ajatella mitä tahansa. Hyvä oli, että sinä Anna aina kohtelit häntä noin
kovuudella. Sen hän ansaitsikin. Ei ollut yhtään liikaa.
ANNA. Mene pois ja jätä minut rauhaan!
ELLI (erikseen). Kuinka kovaluontoinen hän on! Ei vedenpisaraa hänen
silmistään vuoda veljen tähden. (Menee tupaan.)
ANNA. Minä se olin, joka kiihoitin häntä! Minä, minä kurja se olin,
joka sain hänen noin sokeaan vimmaan. (Hetken ääneti.) Mutta ehkä on
kaikki vaan erehdystä--kauheata erehdystä. Taivaan suuri luoja, salli
sen niin olevan! Voi, kuinka on tuskallista olla tänlaisessa
epätiedossa! Mistä saisin varmuutta, varmuutta ennen kaikkia?--Mauno
murhaaja! Ei, olenko minä järjeltäni? Kiivas, hurja, raivokas, mutta
murhaaja ei. Ei ikipäivinä, ei!--Hiljaa, siellä tulee joku. Tuodaanko
jo uusia tietoja--uusia todistuksia? (Puristaa molemmin käsin
rintaansa.)
MAUNO (tulee reippaasti vasemmalta). Anna! Kiitos luojan, että sain
sinua vielä tavata.
ANNA. Mauno--sinäkö se olet. No, nythän kaikki selvenee. Jumalan kiitos!
En tahdo vielä uskoa silmiäni, mutta olethan siinä kumminkin.
MAUNO. Olenhan minä tässä,--minä tyhmä, kunnoton, kelvoton ihminen,--
pakana, turkkilainen--niin--en tiedä enkä tunne niin pahaa sanaa, joka
minulle olisi tarpeeksi huono. Mutta kirottu olkoon tuo linnun piimä,
tuo helvetin tulijuoma, joka järjen mieheltä vei ja teki hänen pedoksi,
oikein ulvovaksi sudeksi,--niin, kirottu olkoon se liemi, iän ikuisiksi
ajoiksi, sanon minä.
ANNA. Totta siis kaikki!
MAUNO. Totta--totta! Totta, että minä olen suurin heittiö maailmassa.
Että ansaitsisin tulla hirtetyksi. Niin juuri, hirtetyksi. Mutta
olkoon--enhän siitä oikeastaan tullut sinulle puhumaan. Ne viat selvitän
kahden kesken oman itseni kanssa, näes, Anna, minä en voinut lähteä
täältä, ennenkuin sain sinua vielä kerran nähdä, ja kuulla, että annat
minulle anteeksi, ettet minua vihaa, vaikka sinulla tosin olisi siihen
syytä. Tiedätkös, kun kaksi vuorokautta samoilin metsiä tuolla
rauhattomana, niin päätinpä vihdoin lähteä täältä pois, lähteä kauvas
merille, kuulumattomiin. Anna minulle ystävällinen sana, yksi ainoa
vaan, sitten lähden. Täällä en voi hetkeäkään olla enää, maa polttaa
jalkaini alla.
ANNA. Mitä minusta tahdot? Anna mun olla!
MAUNO. Mitäkö tahdon? Enkö sitä jo sanonut? Jäähyväisiä tulin sinulta
ottamaan, ikuisiksi ajoiksi. Anna, tämä on eron hetki. Ja nyt sen
tiedän, liian korkealle minä tavoitin, kun sinua rakastin--
ANNA. Vaiti, onneton! Rohkenetko ja julkeatko vielä rakkaudesta puhua?
MAUNO. Niin, se on totta, semmoisia sanoja en saa sinulle enää lausua,
nyt vielä vähemmän kuin ennen. Anna minulle kätesi sovinnon merkiksi,
Anna, ennenkuin lähden.
ANNA. Pois minusta, pois!
MAUNO. Niinkö kova sinä olet? Vaikka tiedät, ettemme enää koskaan
toisiamme tapaa. Anna, Anna, elä tuomitse, elä ole liian ankara! Sinä et
tunne miehen luontoa, etkä tiedä kuinka kovaa tuo taistelu on intohimoa
vastaan. Ei ole niin kumma, jos jonkun kerran tappiolle joutuu, kukapa
on vahingon veräjälle päässyt. Mutta katumusta ja parannusta kun
tekee, niin voihan siitä ihminen vielä nousta. Suo minulle anteeksi,
Anna, sitä vaan pyydän.
ANNA. Anteeksi! Juuri kuin sillä kaikki hyväksi muuttuisi! Ei, mene
pois, minä vihaan ja inhoon sinua.
MAUNO. Sekö viimeinen sanasi?
ANNA. Parempaa et ole ansainnut.
MAUNO (hetken ääneti). Sanoinko sinulle, etten palaja koskaan, kun
täältä nyt lähden?
ANNA. Kuulin tuon jo.
MAUNO. Koko elämässä emme enää toisiamme näe.
ANNA. Oi, josko se ei olisikaan ikinä tapahtunut.
MAUNO (taas hetken ääneti). No niin, minä teen niinkuin tahdot. Jää
hyvästi, Anna!
ANNA. Jumalan haltuun!
OLLI (viheltää loitompana). Tänne miehet, ohoi!
ÄÄNIÄ. Tääll' ollaan. Ohoi!
OLLI (niinkuin ennen). Näettekö, tuo on Maunon puukko, minä sen tunnen,
ja vereksiä jälkiä, hän ei ole täältä kaukana.
ANNA. Taivaan tähden--he tulevat. Onneton, kuuletko, he tulevat.
MAUNO. Niin, kuulenhan sen. Ne etsivät minua, Olli on kostonhimoinen.
No, antaapa heidän tulla. Tässä syntyy tuima ottelu.
ANNA. Pakene, Mauno, pakene, eiväthän ole sinua vielä nähneet. Voi,
pakene pian!
OLLI (niinkuin ennen). Katsokaa tarkkaan pensaat ja puut!
ÄÄNET. Kyllä. Kiinni hän nyt joutuu, ei auta mikään.
MAUNO. Hyvästi, Anna! Minä lähden heitä vastaan.
ANNA. Ei, ei, elä, Jumalan tähden, mene! Hukassa olet, jos joudut
heidän käsiinsä.
MAUNO. Minäkö! Ei hätää. Vielä on voimaa käsivarsissani. Tulkoon vaikka
itse paholainen kimppuuni, en pelkää.
OLLI. Jäljet vievät taloon päin. Joutukaa, miehet!
ÄÄNET. Ei hän hullunakaan taloon kumminkaan liene mennyt.
ANNA (tarttuu Maunon käteen). Mauno, tuolta aitasta he eivät tiedä sinua
etsiä.
MAUNO. Minäkö piiloon noita? Olenko minä jänis?
ANNA. Tule, tule, Mauno, joudu! He ovat täällä,--voi, silmänräpäyksessä
he ovat täällä ja näkevät sinun. Elä inttaile, Mauno, vaan tottele
minua!
MAUNO. Ei, elä pyydäkään! Sen verran minussa kumminkin ylpeyttä on,
etten tuommoisia nahjuksia pakoon lähde.
OLLI (niinkuin ennen). Hän on mennyt joko niemeen tuonne taikka taloon.
ANNA. Nyt he jo ovat täällä. Voi, Mauno, sinä et minua rakasta, et
vähääkään--
MAUNO. Enkö minä sinua rakasta, Anna?
ANNA. Et, sitä et tee, koska tuskaani et sääli.
MAUNO. Tuolla sanalla saat minun vaikka hirteen. (Menee pätevästi
aittaan.)
ANNA (sulkee oven,--panee avaimen taskuun). Jumalan kiitos!
(Olli ja useita miehiä tulee vasemmalta.)
OLLI. Onko häntä nähty? Sano pian!
ANNA. Ketä onko nähty?
OLLI. Maunoa, tietysti, ketäs muuta.
ANNA. Niinkö Maunoa?
OLLI. Niin, niin, häntä juuri, veljesi murhaajaa, tuota konnaa.
Vallesmanni käski ottamaan häntä kiinni, jos vaan käsiin saadaan, ja
hetki sitten on hänen nähty kiertävän metsää tässä lähellä.
ANNA. Vai niin!
OLLI. Oletko kaiken aikaa oleskellut täällä kartanolla?
ANNA. Olen.
OLLI. Etkö ole huomannut hänen kulkevan tuosta ohitse niemeen päin? Etkö
kuullut askeleitakaan?
ANNA. En.
OLLI (katsoo häneen epäillen). Sepä merkillistä.
ANNA. Merkillistä? Kuinka niin?
OLLI. Hän on siitä kumminkin kulkenut, taikka--
(Roinila tulee vasemmalta.)
ERÄS MIES. Siinähän jo Roinilakin tulee. Mihin te meistä eksyitte?
ROINILA. Toimitin miehiä ruumista haromaan.
OLLI. Parempi kun olisitte antanut heidän ensin auttaa meitä murhaajan
kiinni ottamisessa.
ROINILA. Turhaa työtä. Ei suinkaan hän enää näillä meillä ole.
OLLI. On kuin onkin. Ellei maa ole häntä niellyt, luikertelee hän joko
niemellä tuolla, taikka--
ROINILA. Taikka--?
OLLI. En tiedä, onko luvallista sanoa kaikkea, mitä ajattelee.
ROINILA. Sano sinä pois vaan!
OLLI. Epäilen vähän tätä taloa.
ROINILA. Mitä?
OLLI. Jos hän olisi täällä jossakin kätkettynä.
ROINILA. Oletkos hullu?
ERÄS MIES. No, Olli, jopa sinä nyt peräti.
ROINILA. Vanha Mustiko häntä täällä suojelisi? Sekö vaan!
OLLI. Maunolla on ystävä tässä talossa. Sen tiedätte kyllä yhtä hyvin
kuin minäkin.
ROINILA. Ystävä? Tässä talossa? Hänellä, murhaajalla? Mies, ajattele
vähän, ennenkuin puhut. Tuo on hävytöntä.
OLLI. Mitä siitä noin kiivastutte! Itse minun pakoititte ilmoittamaan
ajatukseni.
ROINILA. Tiesinkö sinulle tuonlaisia päähän pälkähtävän? Tiesinkö,
sanon minä, sinun tuolla tavalla tahtovan solvaista kunniallista
taloani, jossa ei vielä ikänä ole murhaajia eikä muita pahantekijöitä
suosittu?
ENSIMMÄINEN MIES. No, sanokaas muuta. Ei muitakaan pahantekijöitä,
saatikka sitten semmoista, joka talon oman pojan on hengiltä ottanut.
TOINEN MIES. Ei noille Ollin tuumille voi muuta kuin nauraa.
KOLMAS MIES. Järjettömiä hän puhuu.
ENSIMMÄINEN MIES. Mutta kuinka kauvan tässä viivyttelemme aikaa?
TOINEN MIES. Niin, emmekö jo lähde tarkastamaan niemeä tuolla?
ROINILA. Parasta on. Menkää edellä, minäkin tulen, kun olen nuttua
muuttanut. (Menee tupaan.) (Miehet menevät oikeaan.)
OLLI (erikseen). En ole kuitti epäluulostani sittenkään. Melkeinpä
jäisin ennemmin tänne katsastamaan. (Astuu viivytellen miesten
jälkeen, tuon tuostakin vilkaisten taakseen Annaan.)
ANNA. Mitä olen tehnyt? Mitä olen minä kurja tehnyt? Veljeni murhaaja
hän on, ja minä häntä suojelen oikeuden kädeltä.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Murtovarkaus; Roinilan talossa - 8
  • Parts
  • Murtovarkaus; Roinilan talossa - 1
    Total number of words is 3572
    Total number of unique words is 1770
    25.1 of words are in the 2000 most common words
    35.2 of words are in the 5000 most common words
    39.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Murtovarkaus; Roinilan talossa - 2
    Total number of words is 3622
    Total number of unique words is 1818
    24.3 of words are in the 2000 most common words
    33.4 of words are in the 5000 most common words
    38.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Murtovarkaus; Roinilan talossa - 3
    Total number of words is 3680
    Total number of unique words is 1787
    25.0 of words are in the 2000 most common words
    34.4 of words are in the 5000 most common words
    39.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Murtovarkaus; Roinilan talossa - 4
    Total number of words is 3598
    Total number of unique words is 1707
    22.9 of words are in the 2000 most common words
    32.5 of words are in the 5000 most common words
    37.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Murtovarkaus; Roinilan talossa - 5
    Total number of words is 3666
    Total number of unique words is 1686
    24.6 of words are in the 2000 most common words
    34.4 of words are in the 5000 most common words
    40.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Murtovarkaus; Roinilan talossa - 6
    Total number of words is 3773
    Total number of unique words is 1703
    23.5 of words are in the 2000 most common words
    34.3 of words are in the 5000 most common words
    39.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Murtovarkaus; Roinilan talossa - 7
    Total number of words is 3843
    Total number of unique words is 1626
    26.5 of words are in the 2000 most common words
    36.3 of words are in the 5000 most common words
    41.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Murtovarkaus; Roinilan talossa - 8
    Total number of words is 3769
    Total number of unique words is 1723
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    34.7 of words are in the 5000 most common words
    39.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Murtovarkaus; Roinilan talossa - 9
    Total number of words is 1398
    Total number of unique words is 790
    30.6 of words are in the 2000 most common words
    39.2 of words are in the 5000 most common words
    44.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.