Murtovarkaus; Roinilan talossa - 6

(Veistää vielä.)
ANNA. Mene nyt, Elli, ettet vallan myöhästy.
ELLI. Ja kuinka kauvan saan olla?
ANNA. Ole niin kauvan kuin tahdot vaan.
ELLI. Niin kauvan kuin tahdon vaan! Kiitoksia, tuhansia kiitoksia! Ensi
viikon teen työtä kahden edestä, sen saatte nähdä. (Rientää perälle.)
EERO. No, no, Elli, väntas nu, elä minua jätä.
ELLI. Ota kiinni, jos saat! (Juoksee vasempaan.)
EERO (pistää puukon tuppeen). Sittenpä mahdan Matti olla, ellen sinua
kiinni saa. Hei! (Karkaisee Ellin jäljessä.)
ANNA (siiviloitsee). Pahaluontoinen en ole, sanokoon Mauno mitä
hyvänsä. (Säpsähtää ja kuuntelee) Siellä risahti metsässä--varmaan
Mauno on katunut ja tulee takaisin. (Siiviloitsee.) En ole häntä
näkevinänikään, pyytäköön vaan ensin nöyrästi anteeksi. (Hyräilee ja
siiviloitsee; vilkaisee tuon tuostakin salavihkaa olkapäänsä yli)
Missä hän viivyttelee? Vai eikö se olisikaan ollut--? (Menee
varpaillaan aidan luokse ja kurottaa katsomaan metsään) Ei siellä näy
eikä kuulu koko miestä. (Tulee takaisin siivilöimään) Niin, mitä hän
malttaisikaan tulla sieltä ilosta ja riemusta. Ja hyvä onkin niin.
Olenhan saanut välimme selväksi, nyt tulee vaan pysyä lujana, ja sen
teenkin. (Vie maitopytyn asuinhuoneuksen ovesta.)
MAUNO (tulee vasemmalta). Jopa se kiukkupussi on mennyt täältä. Hyvä,
ettei tarvitse minun häntä nähdä. (Menee aittaan.)
ANNA (tulee tuvasta). Pysyköön vaan poissa, en välitä vaikkei hän ikinä
palajaisi. (Ottaa toisen pytyn, jota aikoo viedä pois.)
MAUNO (tulee aitasta, airopari kädessä; laulaa). Mitä minä huolin,
veitikka nuori--
ANNA (hätääntyy; pudottaa maitopytyn kädestään).
MAUNO. Minuako noin peljästyit?
ANNA. Yhtenään sinä olet kiusaksi ja vastukseksi. Etkö malta pysyä
siunaaman hetkeä täältä poissa. Ja mitä teet noilla airoilla? Eihän
niitä, tiedämmä, Sorsakosken aholla tarvita.
MAUNO. Ellei siellä, niin totta muualla.
ANNA. Ongelleko menet, vai?
MAUNO. Ei, tänä iltana saavat ahvenet olla minulta rauhassa.
ANNA. Mutta itseltäsi mahtaa rauha puuttua, koska et nuortenkaan
seurassa viihtynyt, vaikka niin halusta sinne menit.
MAUNO. Kuka sen on sanonut, etten minä siellä viihtynyt?
ANNA. Arvaanhan sen siitä, kun näin pian takaisin tulit.
MAUNO. Niinkö, että sinua siellä kaipasin?
ANNA. Minua? Mitä olisi sinulla minun kanssani tekemistä? Ethän vaan
uskaltanekaan--
MAUNO. Sinuako toivoa? Ha, ha, ha! Olisinpa silloin mieltä vailla.
ANNA. Sitähän minäkin. Välimme on siis selvä.
MAUNO. Selvä kuin päivä ja musta kuin yö. Ei muuta kuin lippu liinaa ja
lappu lautaa ja alloo! niiden kanssa hautaan. (Aikoo lähteä.)
ANNA. Herra varjele, Mauno, kuinka sinä noin puhut?
MAUNO. No, eikö ole totta? Mitä ihminen täällä muuta tekee kuin syöttää
suuta elääksensä, elää kerran kuollaksensa. Eikä sure kukaan köyhän
kuolemata. Parempi vaan, kuta pikemmin hän tästä kurjuudesta pääsee.
ANNA. Mitä aiot tehdä, Mauno? Minkätähden lähdet järvelle nyt,--yksinäsi
ja tuommoisessa mielentilassa? Vie airot pois, sinä et saa tänä iltana
enää mihinkään mennä. Kuuletko, anna tänne airot.
MAUNO. Enkö saa mennä? Sittenpähän kumma lienee. On työjuhdallakin
sunnuntaina vapautensa, tiedämmä. Ja minä haluan nyt laskea koskea
alas, että hurisee.
ANNA. Koskea alas! Mauno, sinä varsin menet henkeäsi kaupalle.
MAUNO. Mikä sitten!
ANNA (ottaa Maunoa käsivarresta). Hyvä Mauno, elä mene; elä mene tänä
iltana enää mihinkään! Jää tänne, illallinenkin on jo kohta valmis. Jää
nyt!
ROINILA ja OLLI (tulevat vasemmalta ja pysähtyvät perälle. Olli puhuu
hiljaa Roinilalle, osoittaen sormellaan Annaa ja Maunoa.)
MAUNO. Sinunko kanssasi kiistelemään? Ei kannata! Vaan tuolla tulee
isäsi ja Olli,--niin, vedä vaan pois kätesi, etteivät näe sinun tätä
köyhää rottaa silittelevän. Ha, ha. (Menee oikeaan.)
ANNA. Semmoinen visapää! Ja minä hullu vielä menin häntä rukoilemaan.
Eikö lienekin vaan suotta aikojaan minua säikytellyt. Nauraa ehkä siellä
nyt pelvolleni. Ja saattaa luulla minun kumminkin--! Mutta antaahan
olla. Minä näytän hänelle, että häntä oikein vihaan! (Ottaa maitopytyn
ja vie sen huoneesen.)
ROINILA ja OLLI (tulevat esiin).
OLLI. No, mitäs nyt sanotte, Roinila?
ROINILA (sytyttää piippuansa). Hm--saatat olla oikeassa.
OLLI. Hän riippui kahden käden Maunossa kiinni.
ROINILA. Niin teki.
OLLI. Ja peljästyi, kun huomasi meidät.
ROINILA (puhaltaa savua). Siltä se näytti.
OLLI. Paha merkki. Teidän sijassanne en päivääkään enää kärsisi Maunoa
talossani, en hiisi vie kärsisikään.
ROINILA (puhaltaa taas savua). Jokohan tuo nyt tosiaankin luulee
minulle vävyksi pääsevänsä?
OLLI. Siitä voitte olla varma. Ne tuumat hänellä jo kauvan ovat olleet.
ROINILA. Eipä uskoisi. Montako vuotta siitä on, kun hän mieron
kulkijana Pohjanmaalta tänne tuli. Tuskin kymmentäkään.
OLLI. Kun konna pääsee korrelle, niin hän pyrkii orrelle, ettekö sitä
tiedä.
ROINILA. Varokoon vaan, ettei keikahda korreltakin alas ylemmäksi
kurotellessaan.
OLLI. Entä jos hän onnistuisi? Rohkea rokan särpii, sanotaan. Mutta
olisipa se yhtäkaikki vähän somaa, jos renkinne sieppaisi teiltä
tyttären.
ROINILA. Olisi tuo vähän.
OLLI. Ja mitä ihmiset enää sanoisivatkaan! Kyllä siitä melua syntyisi
ja puhuttaisiinpa asiasta muuallakin, ei vaan omassa kylässä.
ROINILA. No, kuinkas muuten. Kaiketi siitä hirmuinen hälinä nousisi,
se on tietty. Ja akkaväki juoruaisi ja nauraisi kitkattaisi,--ei--
semmoista häpeätä täytyy ajoissa välttää.
OLLI. Ellei ole jo liian myöhäistä?
ROINILA. Myöhäistä? Kuinka niin?
OLLI. Jos Mauno, niinkuin näyttää, on saanut Annan puolelleen, niin--
ROINILA. Niin, mikäs sitten tulee eteen? Mutta en minä usko kuitenkaan.
OLLI. Ei tiedä. Rakkaus on kuuro ja sokea. Olkaa vaan varoillanne ja
tehkää niinkuin äsken jo sanoin.
ROINILA. Ettäkö laitan Maunon meiltä pois?
OLLI. Niin; ja naitatte sitten tyttärenne toiselle.
ROINILA. Hm. (Puhaltaa savua.) Ei taitaisi olla hullumpaa.
Mutta kenelle?
OLLI. Vaikka minulle.
ROINILA. Sinulle? Ole nyt.
OLLI. Ei maar',--oikein totta. En ole aivan tyhjä mies minäkään. Sainhan
sedältäni periä hyvän talon, niinkuin tiedätte. Kelpaisi siinä emäntänä
heilua, vai mitä arvelette?
ROINILA. Niin; kai, kai!
OLLI. Tavaraa on yltäkyllin, kiinteätä, irtainta, joka lajia. Kyllä
takaan, ettei se tyttö päiviään moiti, joka sinne joutuu.
ROINILA. Ei suinkaan.
OLLI. Eikä nälkää liioin näe. Lihoo vaan niinkuin ainakin hyvän leivän
ääressä ja käy muhkeaksi kuin ruustinna.
ROINILA. Onhan sinulla vahva talo, kyllä se tosi on. Eikä mahda löytyä
mitään testamenttia Ellin hyväksi, vaikka sanottiin Ojala vainajan
semmoisen tehneen.
OLLI. Ja mitä vielä. Juttuja kaikki tyyni.
ROINILA. Niin saattoi olla.
OLLI. No, Roinila, mitäs sanotte tuumaani?
ROINILA. Jaah! En minä vastaan ole.
OLLI. Sovimmeko asiasta siis?
ROINILA. Kyllä minun puolestani. Tuossa on käteni.
OLLI. Sanasta miestä, sarvesta härkää.
ROINILA. Aivan niin. Sanasta miestä, sarvesta härkää.
OLLI. Mutta kuinkas käy, jos Anna panee vastaan?
ROINILA. Tuskin hän sen tekee. Anna on järkevä tyttö.
OLLI. Vaan jos hän kuitenkin panisi?
ROINILA. Niin näytän minä, kuka on isäntä talossa. Koetanpa, saanko
lapsiani tottelemaan, vai enkö.
OLLI. Kun vaan pysyisitte sanassanne. Pelkään Annan panevan teitä
koetukselle.
MAUNO (tulee hyräillen oikealta ja vie airot aittaan).
OLLI. Hän tulee juuri kuin käsketty. Pankaa asia alkuun heti, että
pääsemme selville!
ROINILA. Taitaa olla parasta. (Rykäsee.) Tulepas tänne, Mauno, minulla
olisi vähän puhuttavaa.
MAUNO (aitasta). Tullaan! (Esille.) Mitä teillä on sanottavaa, isäntä?
ROINILA. Oletko kuullut, kuinka sille käy, joka kuuseen kurottaa?
MAUNO. Se katajaan kapsahtaa. Mutta mitä sillä tarkoitatte? (Erikseen.)
Peijakas! Eiköhän Anna jo ole ennättänyt--
ROINILA. Ja mitä on tehtävä sille palvelijalle, jonka halu on talon
parhaimpaan omaisuuteen?
MAUNO (erikseen). Arvasinhan sen. Hän on kuin onkin kannellut. Kirkas
tuli ja salaman leimaus!
ROINILA. Kysyn, mitä on tehtävä sille palvelijalle.
MAUNO. Koukkupuheisin en mitään vastaa.
ROINILA. Vai et vastaa koukkupuheisin! Oletko itse käynyt suoria teitä,
junkkari, sanopas?
MAUNO. Aiotteko väittää, että olen vääriä teitä kulkenut? Jumal'avita,
joka sen sanoo, hän valehtelee.
ROINILA. Selkäni takana olet tytärtäni mielistellyt, vaikka hyvin
tiedät, etten häntä koskaan rengille antaisi.
MAUNO. Silmäinne edessä olen tehnyt sitä yhtä paljon kuin selkänne
takanakin. Ja jos päähäni pistää, teen sitä vastedes kahta enemmän. Vai
ei häntä muka rengille annettaisi! Eikö renki ole yhtä hyvä kuin joku
muukin?
OLLI. Renki ei ole ihminen, vuohi ei ole eläin, tamma ei ole hevonen,
kiiski ei ole kala, rovet ei ole astia, pata ei ole kattila.
MAUNO. Tuki aikanaan suusi, sinä pulloposkilaiskuri, sinä puolikuollut
etana, sinä pässinpää, sinä--
ROINILA. Hiljaa, Mauno, oletkos järjeltäsi.
MAUNO. Sanokoonpas vielä kerran, etten minä ihminen ole, minä, joka
kymmenen kertaa olen työni tehnyt siihen kun hän kääntää vetelää
ruumistaan. Ja kymmentä vertaa suurempi rikkaus on minulla
käsivarsissani kuin tuolla mullisaukolla ilman saaduissa tavaroissaan,
se on totinen tosi.
OLLI. Mutta rengin suuhun on reikä tehty, johon palkkansa paneepi,
ansionsa ammentaapi.
MAUNO. Varo vaan, ettei mene perintösi ennen pitkää samanlaiseen
reikään.
ROINILA. Mitä tyhjästä riidasta ja pitkistä puheista. Parempi kun
aikanasi eroat meistä, Mauno, ja haet itsellesi toisen palveluspaikan.
Sinä olet käynyt kopeaksi siitä syystä, että olet ollut liian kauvan
talossa.
MAUNO. Mitä? Ettehän vaan aiokaan minua kesken vuotta talosta ajaa?
ROINILA. Ja miks'ei? Parempi hyvä ero kuin paha yhteys.
MAUNO. Täyttä totta siis? Mutta entä jos en tahdokaan lähteä minä? Onpa
maassa laki ja oikeus, koetellaan, saako palvelijan erottaa niin juuri
kuin itse tahtoo. Koetellaan, sanon minä.
OLLI. Eikö syytä siinä kylliksi, ettet anna talon tyttärelle rauhaa.
MAUNO. Kuka sen on sanonut, etten minä Annalle rauhaa anna?
OLLI. Se, joka asian tietää.
MAUNO. Niinkö Anna itse? Hyvä! Vai on hän sitä valittanut? No, olkoon!
Nyt saatte minun puolestani panna hänet vaikka lasikaappiin.
OLLI. Morsiantani en anna lasienkaan takaa joka rengin ihailla.
MAUNO. Morsiantasi? Kuka sinun morsiamesi on?
OLLI. Anna se on, jos tietää tahdot.
MAUNO. Annako sinun morsiamesi? Sen toki valehtelet.
OLLI. Sanokaa, isäntä, onko valhetta.
ROINILA. Ei totuutta kieltää saa.
MAUNO. Anna Ollin morsian. Jo nyt on maailma nurin!
OLLI. Ja sinun tuulentupasi kellellään. Mutta kuka käski niitä niin
korkeita rakentamaan, kuka käski. Ylpeys tämän teki, sanoi sittapörrö,
kun päänsä lankkuun lensi.
MAUNO. Tänä päivänä ovat kiusan henget valloillaan. (Ottaa kiven ja
paiskaa sen kaikella voimaila maahan.) Tuhannen tuhatta!
ROINILA. No noh! Hillitse luontoasi, mies.
MAUNO. Mitä tuo äskeinen puheenne olikaan? Käskittehän minua pois, vai
kuinka? Hyvä juttu. Minä menen--menen tällä hetkellä juuri. Jätän ijäksi
päiväksi mokoman talon. Sen teen. Hulluhan olisin, ellen vapauttani
nauttisi, silloin kuin sitä minulle tarjotaan. (Menee aittaan ja jättää
oven auki).
ROINILA. Elähän nyt sentään tuommoista kiirettä pidä, Mauno!
OLLI. Antakaa ruojan mennä vaan! Kuta pikemmin hänestä pääsemme, sitä
parempi.
MAUNO (aitassa). Tästäpä vasta elämä syntyy. Lennä ja pala! Nyt saan
olla omana herranani. En palvele ketään, en kumarra ketään, enkä pelkää
ketään. Mutta järvet ne rämähtää ja vuoret ne rämähtää, kun tämä poika
liikkuu. Ja naiset väistykööt syrjään, sillä niitä tästä lähtein vihaan
ja inhoon pahemmin kuin käärmeitä.
OLLI (menee aitan ovelle). Elä vaan unhota mitään kamsuistasi jälkeesi,
vähissä naiset ottaisi ne takavarikkoon.
MAUNO (ryntää ulos aitasta ja töyttää Ollin kumoon). Pois tieltä,
talonpoika!
ROINILA. Siunaa ja varjele tuota miestä!
OLLI. Ai, aih! voi, voih! Tämän sinulle vielä kostan kerran.
MAUNO (pysähtyy portilla). Tahdotko tapella? No hyvä. Se minulle
mieleen. Tule! Nyt olenkin juuri sillä päällä. Tule pian!
OLLI (kömpii ylös). Saatpa aika löylytyksen, jahka tästä paranen, sen
lupaan ja vannon.
MAUNO. Sittenkö vasta! Ei, tule nyt jo,--nyt juuri! Tulkaa molemmat.
Kirkas tuli ja salaman leimaus! Nyt tahtoisin taistella koko maailmaa
vastaan. No mitä kuhnailette siinä? Ettekö tohdi tulla kaksi yhtä
vastaan?
ROINILA. Mene tiehesi siitä, hullu. En ole vielä ikänäni tapellut.
MAUNO. Te ette tohdi, te kurjat pelkurit, ette tohdi, kun tiedätte, että
yhdeksän teidän vertaistanne minä kumoon löisin. (Kääntyy menemään.)
OLLI. Niin, tietäähän sen. Kyllä pohjalainen puukkoineen tappelussa aina
sankari on. Mutta malta; minä otan miehiä avuksi, ja sitten annamme
sinulle semmoisen löylytyksen, että sen ikäsi muistat.
MAUNO. Tulkoon vaikka sata miestä, en pelkää sittenkään. (Menee
vasempaan.)
ROINILA. Onpa hänestä totta tosiaankin paisunut aika pöppö.
ANNA (tulee sisältä). Mitä täällä riidellään?
OLLI. Tuo Mauno, pakana, oli minun vähällä tappaa. (Hieroo
käsivarttaan.) Kun semmoista renkiä pidetäänkin talossa.
ANNA. Mitä sinä joutavia. Mauno nyt olisi ruvennut sinua tappamaan.
OLLI. Syöksi kuin raivokas koira ensin päälleni ja sitten tuonne
metsään. Voi, armoton, kuinka käsivarttani pakoittaa! Eikö liene
sijoiltaan.
ROINILA. Selkäsaunan ja hyvän hän olisi ansainnut, se on varma. Ja
tulkoon vaan takaisin, niin enpä takaa, kuinka käy, jos tästä pahalle
päälle rupean. Onko tämä laitaa! Niin hän riehui juuri kuin tuuliaispää.
ANNA. Eihän ihminen sille mitään voi, jos on kiivasluontoinen. Ja
varmaan oli Mauno jostakin suuttunut.
ROINILA. Ole puolustamatta häntä sinä, taikka minä näytän. Vai luulette
tässä saavanne olla ja elää niinkuin itse tahdotte!
ANNA. No, johan te nyt vallan, isä. En enää ymmärräkään--
ROINILA. Sinun ei tarvitse mitään ymmärtää. Ei mitään muuta, kuin että
saat valmistaa itseäsi miehelään. Siinä kaikki, mitä tuommoisella
tyttöhuitukalla on harkittavaa.
ANNA. Miehelään? Se lienee omassa vallassani, tahdonko vai en.
ROINILA. Kun minä kerran olen luvannut sinun Ollille vaimoksi, niin sinä
myöskin menet. Siinä ei auta Antin armo eikä Tuomaan tulukset.
ANNA. Olet luvannut tai et, mutta se päivä ei ikinä valkene, jolloin
siitä asiasta tosi tulee.
ROINILA. Eikö valkene? Sepä nähdään. Varo itseäsi, tyttö, nyt ei ole
hyvä minun kanssani leikkiä laskea.
ANNA. Ei minua koskaan, isä, väkisin vihille viedä, ole varma siitä.
ROINILA. Nyt minä jo vimmastun kohta.
ANNA. Mitä riitelemme, isä, suotta. Jätä ennen koko tuuma. Naiminen on
kahden asia ja kolmannen korvapuusti, tiedäthän sen itsestäsikin.
ROINILA. Tiedänkö minä? Niin, tiedän kyllä, mikä se on, joka estää
sinua Ollille menemästä. Mutta siitä asiasta vaan ei mitään tule,
kuuletkos, ei mitään. Joko menet sinä hyvällä Ollille, taikka annan
sinulle samanlaisen lähtöpassin kuin Maunolle äsken. Pane se mieleesi!
Kyllä minä näytän, kuka on isäntä talossa.
ANNA. Lähtöpassin? Maunolle? Onko--? Ei, mahdotonta se on. Eihän Mauno
ole meiltä pois mennyt?
ROINILA. On kuin onkin. Eikä hän takaisin tule niin kauvan kuin minulla
on sananvaltaa talossa.
ANNA. Mauno meiltä pois? Ja näin äkkipikaa. Mistä syystä? Mitä pahaa hän
oli tehnyt, isä, kun sinä häntä pois käskit?
ROINILA. Huoli sinä siitä. Itse minä töistäni vastaan.
OLLI. Nähkääs, hän kalvenee kuin hyvästäkin asiasta. Pyörtyy, totta
maarin.
ANNA. Pois, ei minua mikään vaivaa. Vähän häkää päässäni, siinä
kaikki.--Mihinkä hän sitten meni, isä?
ROINILA. Ties Jumala, mihin hän lie mennyt. Onko pääsi kovastikin kipeä?
ANNA. Onhan se. Eikö hän luvannut jäähyväisillekään tulla?
OLLI. Vai jäähyväisille! Vielä maarin mitä. Semmoisella menolla hän
täältä lähtikin.
ANNA (pitelee päätään). Ei suinkaan hän keveällä mielellä meiltä
eronnut. Sitä hän ei voinut tehdä.
OLLI. Erosi vallan riemulla. »Tästäpä vasta elämä syntyy», sanoi hän.
Eikö ole totta, Roinila?
ROINILA. Niinhän se junkkari taisi sanoa.
ANNA. Kuinka se oli? Kerropa vieläkin, Olli.
OLLI. »Tästäpä vasta elämä syntyy. Lennä ja pala. Hyvä on olla omana
herranaan. En palvele ketään, en kumarra ketään enkä pelkää ketään.»
Sillä tavalla hän tiuski tuolla aitassa.
ANNA. Noin uhkamielisenäkö hän täältä lähti? Noo,--kai mekin tulemme
hänettä toimeen, vai mitä, isä?
ROINILA. Vallan hyvin. (Ollille.) Tuossa sen nyt näet.
OLLI. Hm.
ANNA. Vaikka itse tekisin rengin työt.
ROINILA. Sinäkö? Eihän nyt kumminkaan. Otamme toisen ja paremman kohta
Maunon sijaan.
ANNA. Niin,--otamme toisen ja--(painaa molemmin käsin päätään). Voi
kuinka tuskallista tämä elämä on. (Menee aittaan.)
ROINILA. Kuinka äkkiä se tautikin ihmiseen karkaa. Kun hän vaan,
poloinen, ei liene peljästynyt kiivauttani äsken. He ovat maailman
heikkoja astioita nuo naisparat.
OLLI. Hm, kyllä minä yskän ymmärrän, vaikk'en taudin tapoja tunne.
EERO (tulee äkkiä vasemmalta). Onko se totta, että olet ajanut Maunon
meiltä pois, isä?
ROINILA. On kyllä se totta.
EERO. Ja minkätähden sen teit? Millä Mauno oli semmoista kohtelua
ansainnut? Ja mistä luulet, isä, meidän toista niin kunnollista
palvelijaa saavamme, kuin Mauno oli? Enkä tiedä, voimmeko saada miestä
minkäänlaista näin kesän aikana.
OLLI. Kyllä rahalla renkiä aina saa.
EERO. Ahaa, vai olet sinäkin täällä. No, missäs harakka, ellei sian
tappajaisissa. Kun et vaan olisikaan sinä tätä sekasotkua keittänyt.
Enkös arvannut? Sinun työtäsi tämä kaikki on, kosk'et rohkene minua
silmiinikään katsoa. Mutta malta sinä, Olli, kyllä se Jumala vielä
Tiituksen löytää, jolla kostaa sinulle pahat työt.
ROINILA. Eero, ettet vähän ajattele. Kuka tuolla tavalla ihmisiä
soimaa.
OLLI. Mitä välitän minä tuonlaisten nokkaviisaitten poikanulikkain
suunpieksämisestä.
EERO. Aina olet sinä karsain silmin Maunoa katsellut, ja kadehtinut ja
vihannut häntä siitä syystä, että hän on reipas ja komea poika eikä
tuommoinen tallukka kuin sinä. Mutta minä en ole Roinilan Eero, ellen
tällä kertaa hankkeitasi kumoon saa. Nyt haen, isä, Maunon käsiini ja
yhdessä palajamme, taikka--(menee kiireesti vasempaan).
OLLI. Huutakaa häntä takaisin, huutakaa pian!
ROINILA. Eero! Eero! Tule pois! Ei hän kuule enää.
OLLI. Eero! Isäsi kutsuu sinua. Pahuus.
ROINILA. Minkä sille hunsvotille tekee. Hyvästä lykystä Mauno vielä
purkaa häneen vihansa ja rupee tappelemaan.
OLLI. Ja puukottaa hänen. Sen hän pian tekee.
ROINILA. Syyttäköön Eero silloin itseään, jos niin käy. Mahtoi totella
minua.
OLLI. Ei, kotiin täytyy mennä, nyt on jo myöhä. Hyvästi jääkää!
ROINILA. Herran haltuun! Ja kuule, ole vaan huoletonna Annan suhteen,
kyllä minä tytön taipumaan saan. (Menee tupaan.)
OLLI. Hyvä! Pysykää sanassanne!
MATTI (tulee oikealta). Hynttäntyy ja purjetuuli, merimiehiä ollaan.
Kultaa ei ole kummallaan, vaan toimeenhan tuota tullaan. (Haukottelee.)
OLLI. Minne matka?
MATTI. Tallin vinttiin menen kyljelleni.
OLLI. Ei, elä vielä maata mene. Kesäinen yö, jaksaa sen valvoakin.
Kuules mitä minä sanon. (Ottaa kukkaron housuinsa taskusta.)
MATTI. Nooh? Mitäs nyt?
OLLI. Lyöttäy sinä Maunon ja Eeron pariin. Tuossa on rahaa, osta viinaa
ja juota heitä humalaan. Ja nosta sitten riita ja antakaa Eerolle aika
lailla selkään.
MATTI. Mitä varten?
OLLI. Huoli sinä siitä. Tuossa on vielä enemmän rahaa. Juokaa ja juokaa
oikein.
MATTI. Siihen ei monta käskyä tarvita.
OLLI. Ja sitten tapelkaa.
MATTI. Syntyy se sekin.
OLLI. Se on, näet, juuri pääasia. No, tule nyt.
MATTI. Tullaan. (Menevät vasempaan.)
ANNA (tulee hetken kuluttua aitasta). Siellä on niin tukahduttavan
painava ja raskas olla. Ja päätäni niin kivistää. Tuskin saan unta koko
yönä.--Missä asti lienee jo Mauno! Päivä tulee, toinen menee, kaikki jää
entiselleen, Mauno vaan on ja pysyy poissa. Kuinka hän sentään saattoi
mennä jäähyväisiä edes ottamatta! (Taukoaa kuuntelemaan laulua, joka
etäämpää lähenee.)
KÖÖRILAULU. [Kansanlaulu.]
Käki kukkuu kuusikossa.
Pienet linnut laulaa.
Minä lennän liehautan
Kullalleni kaulaan.
ANNA. Nuoret laulaen palajavat Sorsakosken aholta. Hauskan illan
jälkeen on mieli raitis ja virkeä. (Laulu kuuluu likempää.)
Tuossa kasvaa nuori poika
Niinkuin kesän heinä,
Minä otan oman kullan
Vaikka läpi seinän.
ANNA. Niin on onni onnellisten, kuin keväisen päivän nousu; niin on onni
onnettomain, kuin syksyinen yö pimeä.
(Laulu taaskin etenee.)
Elä kultani kaivoon mene,
Elä herran tähden.
Olenhan minä rakastanut
Isän, äidin nähden.
MAUNO (vielä kulissien takana). Tänne poikkeemme, miehet, tänne.
ANNA. Jumala! Se on Maunon ääni. Hän tulee kuitenkin!
MAUNO. Menemme Roinilan sivutse ja huudamme ja pauhaamme, että seinät
tärisee. Hih vaan, hih! (Tulee muutamain miesten kanssa esiin.
Räyhäävät ja pauhaavat, Maunon ääni ylinnä.) Kuusen latvat ne kumartaa
ja järven rannat ne räjähtää, kun nämä vallat vaeltaa. Ryyppää veljeni,
ryyppää! Vielä on tilkka viinaa pullon pohjassa, kallista poskeesi.
Noin! Loiskis! Niin se meni kuin Mänttälän kaivoon.--No, hiis! Kuka
seisoo tuolla? Aaveko olet vai ihminen? Vastaa, jos kieli suussasi
kääntyy.
ANNA. Te kelvottomat! Kuinka julkeatte tuommoista menoa pitää ja
häiritä ihmisten yörauhaa?
MIEHET. Lähtään pois, lähtään, lähtään!
MAUNO (seisoo portilla). Ei askeltakaan tästä, sanon minä, ennen kuin
olen tuolle korskealle tytölle lausunut vielä kaksi sanaa vanhaa virttä
ja sitten hyryä kolmanneksi.
ANNA. Pois täältä, pois! Humalaisten rähinätä ei kärsitä tässä talossa.
MAUNO. Luotu on lintu laulamahan, humalainen huutamahan, viinainen
viheltämähän. Kurjalla ei ole kotoa, ei katalalla kartanoa, mutta se
huoli, sanoi sepän muori, kun vasikka kuoli. Paistaa Jumalan päivä
muuallakin maailmassa, ei tämän talon ikkunalle, Roinilan veräjän
suulle, eikös niin pojat?
MIEHET. Jatketaan matkaa!
MAUNO. Ei vielä. Yhden virren olen vasta veisannut; nyt seuraa toinen.
Matala olin minä Annalle, ylen pieni piikaselle, mutta luuletko minun
sentähden murheesen murenevan? Heleijaa! Nyt vasta onkin mieleni kuin
vesi kaukalossa, se läikkyy ulos molemmin puolin. Joko huomaat, ettei
tämä poika tuommoista tytön henttua sure,--vai tahdotko vielä varmempaa
todistusta, niin sano, ja saapas pitää.
ANNA (vavisten vihasta). Menetkö, menetkö tiehes täältä, sinä häijy
herjaaja--sinä ilkeä--
MIEHET. Jo nyt riittää. Tule pois, muuten saamme Annalta ikuiset vihat.
MAUNO. Kohta, kun panen pikkuisen hyryä vaan lisäksi. Katsopas tätä,
Anna! (Hyppää ja keikkuu laulaen.)
Viisitoista nättiä likkaa.
Nättiä likkaa, nättiä likkaa,
Viisitoista nättiä likkaa,
On näin pulskalla pojalla.
Kuusitoista kuolemani jälkeen.
Kuolemani jälkeen, kuolemani jälkeen,
Kuusitoista kuolemani jälkeen
Itkevi hautani partaana.
ANNA. Se ei ole totta, sinä valehtelet, sinä--
MAUNO (jatkaa edelleen).
Onkos lystiä, kun minä laulan,
Kun minä laulan, kun minä laulan,
Onkos lystiä, kun minä laulan.
Ja mieleni on näin iloinen.
Hih! (Juoksee miesten jäljessä oikeaan.)
ANNA. Hävytön kerskailija, kelvoton,--voi Jumalani! (Puhkee itkuun.)
(Esirippu alas.)


TOINEN NÄYTÖS.

(Sama paikka. Anna istuu alakuloisena kivellä oikeaan, nojaten päätänsä
käteen. Neulomatyö on pudonnut hänen viereensä. Leena pesee puuastioita
vasemmalla. Elli seisoo portin pieleen nojaten ja kutoo sukkaa.)
ELLI. [Kansanlaulu.]
Koko yön minä valvoin hukkaan,
Monta kertaa suutuin ma sukkaan.
Eikä kultaa kuulunutkaan.
Tulevan yön minä odotan vielä.
Jos ois kulta eksynyt tiellä.
Kolmatta yötä en odota enään.
Enkä sure kultani perään.
Neljännen yön minä hyppään ja häärään,
Jos ois' kultani eksynyt väärään.
LEENA. Kovinpa sinä nyt surullisia laulelet, Elli.
ELLI. Mistäpä niitä iloisiakaan aina riittää.
LEENA. Viskaa jo järveen tuo sukankudin ja tule ennemmin auttamaan minua
näitten astioitten pesemisessä.
ELLI (panee työn taskuunsa ja menee Leenaa auttamaan).
(Hetkisen äänettömyys.)
ELLI. Voi sentään sitä Eeroa, kuinka kauvan viipyy kotoa poissa.
LEENA. Sanos muuta!
(Taas äänettömyys.)
ELLI. Mihin luulette hänen joutuneen?
LEENA. En ollenkaan voi arvata.
ELLI. Tapasin Ollin tuolla järvellä, mutta ei hänkään mitään tiennyt.
LEENA. Outoa tuo tosiaankin on. Ei ihme, että isäntä on niin harmissaan.
ELLI. Varmaan Eero saa häneltä kovia nuhteita, jahka vaan kotia tulee.
LEENA. Luultavasti hän niitä ansaitseekin.
ELLI (kiivaammin). Mistä sen tiedätte? Onhan voinut jotakin tapahtua--
LEENA. Jaa onnettomuuttako? Niin, ei sekään mahdotonta ole.
ELLI. Armollinen taivas! (Herkeää työstään.)
ANNA. Miksi juuri pahinta ajattelisimme?
ELLI. Mutta jos todellakin joku onnettomuus on häntä kohdanut.
Leena--mitä luulette?
LEENA. Eihän sitä voi varmasti päättää, mutta niin vaan arvelen.
Semmoista elämää täällä pidettiinkin viime pyhänä kaiken päivää,
korttia lyötiin, tanssittiin, rallatettiin. Ei Jumala semmoista
rankaisematta jätä, ei kuuna päivänä.
ELLI. Voi, jos olisimme tienneet sen niin suureksi synniksi!
LEENA. Enkö minä varoittanut monta kertaa, mutta eipä oltu puhettani
kuulevinaankaan.
ELLI. Niin varoitittehan, se on tosi.
LEENA. Ja ottiko yksikään sanoistani vaaria? Eläs vielä. Oletteko
kuulleet, kuinka kauheasti nuoret miehet olivat juoneet sinä yönä?
ELLI. En minä ole mitään kuullut.
ANNA (nousee levottomana kävelemään). Mitä niistä kaikista jutuista!
Ovatko ne tosiakaan, eihän sitä tiedä.
LEENA. Syrjälän Anna-Sohvi minulle niistä kertoi. Hän oli samana yönä
sattunut olemaan nuotalla Aapelin kanssa ja kauvas järvelle oli niitten
jumalaton meno kuulunut tuolta niemeltä.
ELLI. Voi, hyvä Jumala, kuitenkin, minkälaisia ne miehet ovat!
LEENA. Ja sielläkös oli riidelty ja tapeltu niin armottomasti, että nämä
jo pelkäsivät miestappoa tai muuta tuhoa tapahtuvan ja soutivat kesken
nuotan vetoa kiireimmiten rantaan.
ELLI. Herran tähden, olikohan Eero mukana? Entä jos ovatkin hänen--?
ANNA. Johan sinä nyt vallan, Elli. Kuinka tuommoisia mieleesi juohtuu?
Menivätkö hätään, Anna-Sohvi ja Aapeli, totta vissiin!
LEENA. Vielä vain, eihän ne arvon niin hulluja olleet, että menivät
sinne sekaantumaan. Kiittivät, kun pääsivät pois. Anna-Sohvi sanoi,
ettei hän saanut uneen kiinni sinä yönä, ennenkuin oli kymmeneen
kertaan lukenut »Isä meidän».
ELLI. Leena kulta, mitä meidän tulee tehdä? Ettekö tiedä neuvoa?
LEENA. Vastaika neuvoja kysellä. Mikä on tehty, se on tehty ja olipa
mieli sitten musta tai valkia, ei tehtyä tekemättömäksi saa. Ja
Maunohan se kuului olleen, joka miehet semmoiseen villiin sai sinä yönä.
Tarvitsee niitä pohjalaisia puukkojunkkaria ottaakin palvelukseen! Jo
minä noin itsekseni aina ajattelin, että antaahan olla, kuinka kauvan
tuo Maunokin jaksaa luontoaan hillitä. Mutta en huolinut puhua mitään,
kun häntä kaikki niin suosittelivat.
ANNA. Mitä pahaa hän nyt sitten on tehnyt? Ettehän tiedä oikeastaan
mitään, ja kuitenkin olette valmiit kohta tuomitsemaan.
LEENA. Vai ei tiedetä! Perästä kuuluu, sanoi torven tekijä.
ROINILA (tulee oikealta). Ei Eeroa vaan ole kuulunut?
LEENA. Ei ole.
ROINILA. Siunaa ja varjele sitä poikaa, missä oleskelee hän? (Ottaa