Murtovarkaus; Roinilan talossa - 3

ANTTI. Niin, jokos lähdemme nyt?
HELENA. Isä, etkö ollenkaan ajattele äitiäkään, joka nyt nukkuu
rauhallista yöuntaan tuolta kammarissa, aavistamatta mitään teidän
aikomuksestanne. Kuinka monta tuskan yötä hän lienee sinun tähtesi, isä,
valvonut, sen tietää ainoastaan kaikkivaltias Jumala tuolla taivaassa,
jonka silmä ei konsaan uneen ummistu. Oi, isä, äiti kätkee surun
sydämmeensä, mutta se kalvaa hänen elämänsä lankaa, kunnes tuonen
viikate sen vihdoin katkaisee. Kenties ei olekaan se hetki enää kaukana,
jolloin saamme hänen maanpoveen kätkeä. Silloin, isä, ei katumuksen
kyynel häntä eloon herätä. (Itkee ja peittää kasvonsa esiliinaan.)
ANTTI. Älä siinä nyt turhia itke, minä lupaan etten tänä yönä viinan
tippaakaan maista.
HOPPULAINEN. Ja minä lupaan sen myös (Panee pullon taskustaan pöydälle.)
Tuohon paikkaan panen pullon, eikä viinan märkää pidä tänä yönä miehen
kurkusta alas menemän. Se olkoon sanottu! Kas niin, älä sure, Helena
kulta, saat nähdä, me olemme selviä miehiä huomenaamuna. Pyyhi
kyyneleesi ja pane rauhassa nukkumaan, tai rupea ennemmin papin paitaa
neulomaan; kyllä sinun viikon päästä viimeistään pappilaan vien, saatpa
nähdä.
ANTTI. No lähtään viimeinkin pois. (Menee.)
HOPPULAINEN. Poies aina, poies aina, vaikkei mielikään tekisi. (Laulaa
mennessään.)
"Ei se kahvi kuumaa ollut, kun erojaisissa juotiin,
Se pisara oli kuumempi, joka poskilta alas vuoti."
HELENA (huutaa ovelta heidän jälkeensä). Tulethan pian takaisin, isä!
ANTTI (ulkoa). Aamulla palajan.
HELENA (hämmästyneenä). Aamulla vasta!--Mutta mihin sitten menettekään,
kun niin kauan viivytte?--Ei mitään vastausta.--He eivät minua enää
kuule. (Vetää oven kiinni.) Työhön ja toimeen tuonne ulos, sanoi isä. Ja
aina aamuun saakka he viipyvät!--Mitä olisi heillä pimeän yön aikaan
ulkona toimitettavaa?--Suuri Jumala--eihän se vaan liene--? Ei, mistä
semmoinen ajatus mieleenikään tuli. (Menee kehräämään; hetken päästä hän
pysähdyttää rukkinsa.) Niin, olihan isä melkein selvä eikä
Hoppulainenkaan ollut erittäin liikutettu, ei siis ollenkaan tarvitse
peljätä, että heillä mitään pahaa oli mielessä. (Kehrää taaskin vähän
aikaa.) Mutta kuitenkin! Minkätähden tuo salaperäisyys?--Mitä olisi
heidän tarvinnut sitä minulta peittää, jos se kerran rehellinen toimi
oli? (Väistää rukin syrjään; nousee.) Ei, tätä levottomuutta en voi
kestää, minun täytyy rientää heidän jäljessään. Pitkälle eivät vielä
ole ehtineet, kenties piankin heidän saavutan. (Ottaa kirstustaan
kaulavaatteen, jonka heittää ympärilleen, sammuttaa kynttilän ja menee
ulos peräovesta)
PENTTULA (tulee hiljaa peräovesta, ottaa taskustaan tikkulaatikon ja
raapaisee tulta. Hän sytyttää kynttilän ja tähyslelee ympärilleen)--
Kaikki hyvin--vuode on tyhjä--. Tyttö joko ei ole kotona taikka
nukkuu hän tuolla kammarissa... Tynnyrin rukiita lupasi minulle Loviisa,
jos saisin nuoren Peltolan Helenasta luopumaan. Ja sen minä teen, sen
teen oikein halusta, sillä tuonlaisia hurskaita ja pyhiä ihmisiä minä en
kärsi,--ne ovat minulle haitaksi ... minä heitä vihaan. (Huomaa huivin,
jonka Antti on viskannut kädestään.) Kas, tuossa tytön huivi, ja se on
juuri kapine, jota minä tarvitsen. Tänlaista huivia ei koko
paikkakunnalla ole muilla kuin Aholan Helenalla, sen jokainen tietää ja
tuntee... Nyt, tyttö, olet vallassani! (Sammuttaa kynttilän ja hiipii
pois.)
MARIA (tulee oikealta kynttilä kädessä). Luulin kuulleeni tuvasta
liikettä, mutta eihän täällä ole ketään... Helenakin on poissa...
Kummallista,--mihin on lapsi mennyt? (Aukaisee ovea ja huutaa ulos.)
Helena--oletko siellä?--Helena!--Uuh, kuinka kolkko ja pimeä siellä on.
Helena, Helena! Ei kuulu vastausta. Sudet vaan korvessa ulvovat ja
huuhkain huutaa petäjikössä käheämmin kuin koskaan ennen. (Sulkee oven.)
Ei Anttikaan vielä ole kotona. No niin,--ei siinä mitään tavatonta ole.
Mutta Helena, mun armas lapseni, mikä sai sinun sydänyöllä lähtemään
ulos kylmään tästä lämpöisestä tuvasta? Varjele häntä, Herra
kaikkivaltias, väärille teille eksymästä!... Kaiken yötä olen nähnyt
niin kauheita unia. Kun ei vaan Helenalle mitään pahaa tapahtuisi.
(Katsoo ikkunasta ulos.) Tuuli yhä vinkuu nurkissa ja pimeä siellä on
kuin säkissä.--Johan nyt lieneekin aamupuoli yötä, eikä Helenaa
vieläkään kuulu tulevaksi. Mitä ajattelen tästä? Ja kuinka saan nämä
kamalat epätiedon hetket kulumaan? Jos voisin koota ajatuksiani ja
lukea raamattua; (ottaa kirjan pöydältä) varmaan siitä nyt niinkuin
aina ennen vuotaisi lohdutusta ja rauhaa ahdistetulle sydämelleni.
(Menee takaisin kammariin.)
HELENA (tulee peräovesta). Huuh--kuinka siellä on kylmä! Vilusta koko
ruumiini värisee. Enkä mistään isää löytänyt. Autiota ja pilkkoisten
pimeää on kaikkialla, tuuli vaan puita ravistelee ja metsän pedot
saalistaan väijyvät... Kauhean kamala on tämä yö. Varjele meitä, o
laupias Jumala, kaikesta pahasta! (Lähestyy ikkunaa.) Mitä näen tuolla?
Joukko miehiä monilla lyhdyillä rientää tänne pellon poikki. Mitä he
täältä yösydännä etsivät? Ah--isälle on varmaan joku onnettomuus
tapahtunut ja häntä tuodaan kotiin--voi minua--saanko nähdä häntä
elävänä vai ruumiinako? (Lankeaa polvilleen kirstunsa eteen ja peittää
kasvot käsiinsä.)
(Peltola, vanginkuljettaja ja useita muita miehiä tulee lyhtyineen
peräovesta.)
PELTOLA. Oikein arvattu! Täällä saamme hänen heti kiinni. Ja pankaa
merkille, miehet, että hän on täysissä vaatteissa ja kyyryssä kirstunsa
edessä. Näettekö, hänellä on suuri kaulavaatekin hartioilla, ikäänkuin
olisi hän vasta juuri ulkoa tullut.
HELENA (nousee ja katsoo heihin kummastuneena).
PELTOLA. Anna paikalla rahat tänne, tyttö, muutoin ei kunnian kukko
laula.
HELENA. Rahat?
PELTOLA. Rahat juuri ja aivan jok'ainoa penni. Annatko ne hyvällä,
vai--?
HELENA. Mitkä rahat?
VANGINKULJETTAJA. Peijakas, kun vielä kysyy, mitkä rahat.
PELTOLA. Te kuulette, ettei hän tahdo niitä hyvällä antaa.
(Helenalle) Missä on tuon kirstun avain?
HELENA. Millä oikeudella te sitä minulta vaaditte?
PELTOLA. Parempi oikeus meillä siihen kumminkin on kuin sinulla
murtovarkauden tekoon.
HELENA (kauhistuen). Murtovarkauden?
PELTOLA. Älä tekeydy noin tietämättömäksi, ei se sinua pitkälle auta.
Sinä se olit, joka noin puoli tuntia sitten särjit ikkunan minun
huoneeseni ja väärillä avaimilla aukaisit kaapin, josta veit viisisataa
markkaa setelirahaa. Sen voimme milloin hyvänsä toteen näyttää.
HELENA. Jumala meitä varjelkoon--minäkö vein viisisataa markkaa?
PELTOLA. Sinä juuri, sinä kelvoton sen teit. Mutta et sinä niillä kauas
juokse, sillä minulla on setelien numerot täällä kirjassani.
VANGINKULJETTAJA. Tunnusta vaan heti ja neuvo, mihin rahat olet
kätkenyt, sillä tavoin pääset helpommalla rangaistuksella.
HELENA. Niin totta kuin kaikkivaltias Jumala elää ja hallitsee tuolla
ylhäällä, niin totta on, että minä olen viaton siihen, josta te minua
nyt syytätte.
PELTOLA. Vai vannot sinä vielä sielusi helvettiin, sinä kurja. Mutta
katsopas tätä! (Näyttää hänelle huivia.)
HELENA. Mitä?--tuo huivi?
PELTOLA. Ahaa, jokos kalvenet?
HELENA. Jumalan tähden, sanokaa, mitä tarkoitatte tuolla huivilla?
PELTOLA. Niin, huomaatkos, sinulla ainoastaan on tänlainen huivi nähty,
ja sinun omaksesi voi ken tahansa sen todistaa.
HELENA. Enhän sitä kielläkään. Mutta missä yhteydessä se on teidän
syytökseenne, sitä tahdon vaan tietää.
PELTOLA. Saatpahan kuulla sitten.
HELENA. Ei, sanokaa minulle nyt heti, mistä löysitte tämän huivin?
PELTOLA. Nämä miehet todistavat sen olleen laattialla samassa huoneessa,
josta ikkuna oli särjetty ja rahat viety.
HELENA. Ei, se ei ole totta, aivan mahdotonta se on. Voi, miksi näin
kauheasti minua tahdotaan pettää!
MIEHET. Valallamme voimme asian todistaa.
HELENA. Älkää olko armottomia, isäntä, te olette rehellinen, kunnon
ihminen, ja minä olen vaan heikko, turvaton tyttöraukka, joka en
ollenkaan ymmärrä näitä asioita enkä tiedä, kuinka minun tulisi
menetellä. Eikö totta, tiellä tänne tullessanne tuon huivin löysitte ja
suotta minua nyt sillä säikytätte?
MIEHET. Ja mekö olisimme väärän valan tekijöitä? Varo itseäsi, tyttö.
HELENA. Ei, ei;--ei väärän valan tekijöitä, enhän minä sitä
tarkoittanut.
PELTOLA. Jos minua rehelliseksi mieheksi uskot, niin älä sitten
tuommoisia epäile.
HELENA. Se olisi siis kuitenkin totta? Huivi oli siellä huoneessa--?
PELTOLA.--jossa varkaus tehtiin. Johan sen sanoin.
HELENA. Ja hänkö, joka huivin on pudottanut, olisi varkauteen syyllinen?
PELTOLA. Onhan se järkeen menevä asia.
HELENA (masentuneena polvillaan puoliääneen). Niin, onhan se, Jumala
meitä armahtakoon!
ERÄS MIEHISTÄ. Etkö vieläkään tahdo tunnustaa? Hän on itsepintainen
kuin synti.
VANGINKULJETTAJA. Parasta kun panemme tytön nuoriin ja viemme hänen
vallesmannin käsiin.
MIEHET. Niin, koetellaanpa, eikö vallesmanni ja korkea oikeus saisi
tuota jäykkyyttä masennetuksi.
PELTOLA. Malttakaa, minun käy häntä kumminkin sääli. En minä sinun
onnettomuuttasi tahdo, tyttöparka; jos vaan laitat asian selväksi, niin
olen valmis sovintoon.
HELENA. Kiitoksia, isäntä! Jumala palkitkoon teille hyvyytenne! Minä
teen, mitä vaan tahdotte, mutta auttakaa minua, neuvokaa minua,
koettakaamme yhdessä saada kaikki hyväksi jälleen.
PELTOLA. Tuo sitten rahat tänne, niin loppukoon koko juttu siihen.
HELENA. Rahat?--Rahat! Kuinka voisin niitä tuoda, kun niitä ei minulla
ole?
VANGINKULJETTAJA. Siinä sen näette, kuinka pitkälle tuommoisten kanssa
sääliväisyydellä pääsette.
PELTOLA. Tee niinkuin sanoin,--jos sovintoa tahdot.
HELENA. Mutta minä vakuutan teille--
PELTOLA. Tuotko rahat tänne, vai--?
HELENA. Antakaa minulle aikaa,--huomiseen tai ylihuomiseen.
VANGINKULJETTAJA. Että ennättäisit karkuun, ha, ha, ha.
PELTOLA. Ei, nyt kärsivällisyyteni jo loppuu. Lähtekäämme viemään häntä
vallesmanniin.
HELENA. Älkää panettako minua kiinni, isäntä, älkää, älkää sitä tehkö.
Luottakaa minuun! Minä koetan saada teille rahat takaisin; minä teen,
mitä suinkin voin, kun saan vapaudessa olla; mutta vankeudessa--enhän
siellä voi mitään toimia.
PELTOLA. Tyhjiä loruja! Nouse ylös ja tule mukaan nyt.
MARIA (tulee kammarista). Mikä täällä on? Mitä on tapahtunut?
PELTOLA. Tyttäresi tänä yönä kävi varkaissa ja vei minun kaapistani
viisisataa markkaa.
MARIA. Se on myrkyllinen valhe. Ennen maailma nurin kääntyy, ennenkuin
Helena toisen omaan koskee. Teidän syytöksenne on väärä ja te tulette
siitä edesvastaukseen.
HELENA (erikseen). Äiti raukka! Ja isä, isä--mun onneton isäni!
PELTOLA. Vai edesvastaukseen! Sepä saadaan nähdä. Miehet,--tänne
nuoranne--tyttö pannaan kiinni.
MIEHET. Tyttö sidotaan ja viedään vallesmanniin. (Lähestyvät Helenaa.)
MARIA. Pois! (Asettuu Helenan eteen.)
NIILO (töytää sisään peräovesta ja asettuu miesten eteen). Jumalan
kiitos, vieläpä ehdin!
HELENA. Voi, taivas, Niilokin!
PELTOLA. Kuka peijakas pojan päästi irti?
NIILO. Luulitteko minusta pääsevänne sillä, että minun aittaan
telkesitte? Menkää katsomaan, lukkonne on särjetty, ovenne on
pirstaleina, ja nyt olen tässä. Ennenkuin te hiuskarvaakaan saatte
nykäistä Helenan päästä, täytyy teidän minulta henki ottaa. Eikä se ole
varsin helposti tehty, sillä kovan halun nyt tunnen raivoisaan, hurjaan,
vimmattuun taisteluun. Ole huoletta, Helena, he eivät saa sinulle mitään
pahaa tehdä, niinkauan kuin minä elän.
PELTOLA. Ooh, sinä poikajunkkari, vai rupeat sinä varkaan puolia
pitämään.
NIILO. Helena ei ole varas; hän on viaton.
MARIA. Kiitos, kiitos teille, Niilo, joka turvattoman puolta pidätte!
Rohkaise mieltäsi, lapseni, näethän, sinulla on puoltajia. Sano heille,
että olet viaton.
NIILO. Oikea syyllinen nyt vapaasti pääsee pakenemaan, sillä välin kuin
te, isä, täällä viatonta ahdistatte.
HELENA (nousee äkisti). Äiti,--oi, lohduttakoon sinua taivaan Luoja,
minun täytyy sydämmesi murtaa. Niilo--väistykää edestäni, että he
saavat minun sitoa. Minä--voi, Jumala auttakoon--minä tunnustan
itseni syylliseksi.
MARIA (parkaisee ja pyörtyy).
NIILO. Jumalan nimessä,--se ei ole totta, Helena, sinä hourit,--sinä
olet sekaisin säikähdyksestä.
HELENA. Minä olen täydessä järjessäni.--Miehet, miksi viivyttelette?
(Miehet rientävät häntä sitomaan. Niilo hoipertelee masentuneena.)


NELJÄS KUVAUS.

(Vankihuone; perällä ikkuna korkealla seinässä, rautakanget ikkunassa.
Siitä oikeaan ovi. Ikkunan alla yksinkertainen vuode.)
(Helena istuu vuoteella, kahleissa. Iltayö.)
HELENA. Vankina,--raudoissa murtovarkaudesta! Voi häpeän suuruutta, voi
tuskain tukaluutta, voi vaivain vaikeutta! Mistä löydän sen kolkan
maailmassa, johon täältä päästyäni voin ihmisten näkyvistä paeta? Ei ole
erämaata niin synkkää, ei korpea niin kolkkoa, joka häpeäni peittäisi.
Syysyötä mustempi on tästä lähtein mun elämäni tie, tuulen tuiman
tiettävissä mun kurjan kohtaloni. Kuusen juuret kuivettuvat, vaan ei
kuivu kyyneleni, meret suuretkin sulavat, ei sula sydän suruinen, ei
valu vajainen rinta. Mutta vihdoin toki, kun päiväni päättyvät ja ikäni
iltaan kallistuu, kun on pelto peittäjänä, nurmi kaunis kattajana,
silloin huolet huojentuvat ja murheet multaan murenevat. Voi, taukoa
jo, sa rinnan polte, rauhoitu, sydän poloinen, onhan turva turpehessa,
armo kirkon aidan alla, toivo tuonelan tuvissa. Lyhyt on tie, joka vie
kautta surun laakson, iankaikkinen on autuus, joka tuolta puolen lastaan
hohtaa... Miksi valvon vielä, vaikka jo levon aika on, miksi sieluni
taistelee, vaikka öinen rauha kaikkialla vallitsee. (Heittäytyy
pitkälleen) Unen helmoihin nyt uupukoon mieleni haikeus, siksi kuin
uuden päivän koitto heräävää maailmaa tervehtii.
"Mä silmäni nyt suljen,
O Isä taivainen.
Suo noustuankin olen
Sun lapses armainen!"
(nukkuu; hetkisen hiljaisuus, tornin kello lyö kaksitoista, jonka
jälkeen kolaus kuuluu ikkunan takaa. Helena kavahtaa istualle ja
katselee ympärilleen. Toinen kolaus kuuluu ja Helena nousee
seisoalleen). Mikä on tuo kolina, joka häiritsee hiljaisuuden tässä
eläväin haudassa? Vastahan nyt mahtanee olla keskiyön aika... No niin,
(istuu jälleen sängyn laidalle) olipa mikä hyvänsä, ei minulla syytä
pelkoon ole. Enhän ole elämässäni ollut näin turvallisessa paikassa,
eikä ole ennen koskaan senlaista huolta pidetty mun säilyttämisestäni
kuin nyt.
(Kova kolaus ja ääni kuuluu ikkunan takaa.)
ÄÄNI. Helena!
HELENA (kavahtaa ylös). Ihmisääni se oli, joka nimeäni mainitsi.
ÄÄNI. Helena, oletko siellä?
HELENA. Täällä olen, vaan ken olet sinä ja mitä minusta tahdot?
ÄÄNI. Ystävä olen,--aukaise ikkuna.
HELENA. Ystävä hän on,--ja uskollinen ystävä hän mahtaakin olla, koska
luopuu makeasta yöunestaan tullakseen minun luokseni.
ÄÄNI. Älä viivyttele, vaan aukaise jo kiiruusti ikkuna.
HELENA. Sen heti teen. (Aukaisee ikkunan; Hoppulaisen kasvot tulevat
näkyviin.)
HOPPULAINEN. Morjens! Saako tänne pistää nenänsä sisään?
HELENA. Tekö se vaan olittekin, Hoppulainen!
HOPPULAINEN. Minähän se vaan olin, mutta onhan sitä siinäkin.
HELENA. Kuinka pääsitte sinne ylös?
HOPPULAINEN. Mikäs konsti siinä,--onhan maailmassa tikapuita. (Alkaa
sahata ikkunanrautoja.)
HELENA. Mitä teette, Hoppulainen? Mikä on tarkoituksenne?
HOPPULAINEN. Nämä raudat vaan tästä sahaan poikki, sitten otan
hempukkani kainaloon ja vien hänet suden kuopasta pois. Näes, ennen
tynnyrin kirppuja varjelee, ennenkuin kaksi yksimielistä.
HELENA. Ooh,--kiitos siitä! Mutta luuletteko minun olevani valmiin
lähtemään täältä teidän kainaloonne.
HOPPULAINEN. Ellet tule kainalooni, niin tule sitten selkääni, sama se
minulle on. Soromnoo, sanoi laukkuryssä.
HELENA. Mutta minä en lähde täältä teidän kanssanne, en, vaikka mikä
olisi.
HOPPULAINEN. Kyllä sinun täytyy, jos mielit lain kovista kourista
päästä.
HELENA. Minäpä en tahdokaan niistä päästä, vaikka olisivat vielä
kovemmat kuin ovatkaan.
HOPPULAINEN. Tottako se on vai leikkiä?
HELENA. Olisinko nyt sillä mielellä, että saattaisin leikkiä laskea.
Väkisin ette voi minua pakoon viedä, ja omasta ehdostani taas en lähde.
Lakatkaa vaan turhasta työstänne.
HOPPULAINEN. Mutta kuulehan nyt, Helena, yhtäkaikki! Minulla on tuolla
maantien varrella hevonen, ja sillä vien sinun semmoiseen paikkaan,
ettei kruununmiehet ikinä saa sinuun kynsiään iskeä.
HELENA. Vai niin. Elättäisitte kaiketi minua siellä Peltolan rahoilla.
Mutta varokaa itseänne, Hoppulainen, jos te vaan niihin rahoihin
koskette tai niistä rahtuakaan hävitätte.
HOPPULAINEN. Herran poika,--minäkö niitä hävittäisin?
HELENA. Viekää isälle terveisiä ja sanokaa hänelle, että paljon tosin
olen saanut kärsiä, mutta nureksimatta otan kaikki vastaan, jos hän vaan
toimittaa Peltolan rahat takaisin. Rikos on kuin raskas taakka
tunnollani, niin kauan kuin rahat pidätetään oikealta omistajaltaan.
HOPPULAINEN (erikseen). Lempo vieköön, jos minä tästä ymmärrän
sanaakaan. Tyttö parka mahtaa olla sekaisin päästään.
HELENA. Lupaatteko sen sanoa isälleni?
HOPPULAINEN. Kyllä,--kyllä minä sanon.
HELENA. Kuinka vanhempani muuten voivat?
HOPPULAINEN. Hm--noin, niinkuin märkä palaa. Isäsi kovin suree sinun
onnettomuuttasi ja, tiedätkös, hän teki lujan päätöksen, ettei enää
viinan tippaakaan maista tuon koommin. Kannullisen viinaa hän viskasi
nurkkaan, silloin kun aamulla tuli kotia ja kuuli, että olivat sinun
panneet kiinni. Niin, nyt juohtuu mieleeni, että äitisi pani mukaani
vähän rieskaa ja nuorta voita sinulle,--nyytti pitäisi oleman täällä
taskussani. Kas tuossa! (antaa Helenalle! pienen nyytin).
HELENA. Mun armas äitini!
HOPPULAINEN. Nuori Peltola siellä käy vähän väliä vanhempaisi luona ja
tutkii, mitä kaikkea tuona onnettomana yönä teillä tapahtui. Hän ei,
kuulemma, saa sitä päähänsä, että sinä olisit rahat vienyt.
HELENA (erikseen). Niilo! Voi Niilo! (Levottomasti Hoppulaiselle.) Ei
hän vaan liene päässyt asian perille?
HOPPULAINEN. Asian perille?--Hm--(Erikseen) Tyttöriepu ei muistakaan,
että itse hän sen jo on tunnustanut. (Ääneen.) Ole huoletonna vaan, ei
hän sen perille pääse. Tuletko nyt sentään mukaani? Pian minä nämä
raudat tästä poikki saan. Näes, se käy niinkuin Mäkelän sahti ilman
nostinta.
HELENA. Sen hyvin uskon, mutta en minä täältä pakoon lähde, Hoppulainen.
Viekää terveisiä vanhemmilleni, ja--ja--kaikille, jotka minua muistavat.
HOPPULAINEN. Mutta, ajatteles,--olethan sinä täällä juuri kuin ahven
merrassa, ja entä, jos he vielä tuomitsevat sinulle neljäkymmentä paria?
HELENA. Vaikka hengen ottaisivat, en sittenkään karkeisi heidän
käsistään. Hyvästi nyt, Hoppulainen.
HOPPULAINEN. Maltahan vielä. Kas tuossa on vähän voidetta, jota sain
Penttulalta;--sillä kun selkäänsä voitelee, niin ei tunnu mihinkään,
vaikka sata paria saisi.
HELENA. Hyi, viekää pois--
HOPPULAINEN. Mieletön sinä olet, ellet ota. Penttula tekee aina hyviä
taikoja, ja tämä rasva on--(hämillään; erikseen) ka, peijakas,--eihän
minun sitä pitänyt sanomankaan.
HELENA. Mitä se on?
HOPPULAINEN. Niin--(hiljempaa) hän sanoi sen olevan ruumiin rasvaa.--
Mutta yhdentekevä, oli mitä hyvänsä, eihän se asiaan kuulu.
HELENA. No, nyt suljen jo ikkunan, enkä tahdo enää sanaakaan kuulla.
HOPPULAINEN. Äläs, Helena, minä vielä kysyisin sinulta yhtä asiaa.
HELENA. Tehkää se sitten pian.
HOPPULAINEN. Tuletkos omakseni, kun täältä vapaaksi pääset? Kyllä
takaan, että sinulla suu napsaa niin kauan kuin minullakin jalka kapsaa.
HELENA. Ettekö sen enempää kunniastanne välitä, Hoppulainen, vaan
ottaisitte vaimoksenne vankina olleen naisen?
HOPPULAINEN. Sinut ottaisin, vaikka kymmenen kertaa olisit vankina
ollut. Herrajesta, olethan suloinen ja kaunis kuin taivaan enkeli.
HELENA. Jättäkää ne tuumat sikseen, Hoppulainen, ei niistä kumminkaan
ikipäivinä mitään tule. Ja Jumalan haltuun nyt! (Sulkee ikkunan.)
HOPPULAINEN (huutaa). Yksi sana vaan, Helena,--en minä enää elä niinkuin
tuulta pieksäen--
HELENA. Menkää jo, menkää, ennenkuin vartijat teidän huomaavat.
(Poistuu ikkunasta) Isä on oikeassa,--hän on todellakin hyvänluontoinen,
tuo miesparka. Olinpa jo vähällä unhottaa kaiken pahan, minkä hän on
matkaan saattanut (istuu vuoteelle, miettien). »Isäsi kovin suree
onnettomuuttasi», sanoi hän. Voi, jos rohkenisin toivoa, että tuo suru
saisi hänen katumaan ja parannusta tekemään, kuinka iloisesti silloin
kärsimyksen kuormaa kantaisin. Eikä se enää niin raskas olekaan, kun
tiedän Niilon vielä luottavan viattomuuteeni. Mun jalo, uskollinen
Niiloni! Paremman onnen olisi sun lämmin sydämmesi ansainnut kuin
joutua tänlaisen köyhän ja kurjan tyttöraukan omaksi. Niin--köyhä tosin
olen ja kurja maailman silmissä, mutta aarre minulla on, jota en
kuninkaan valtikkaan vaihettaisi, ja se aarre on mun Niiloni rakkaus.
Sitä ei laki eikä oikeus, eipä itse kuolemakaan multa riistämään kykene.
(Käytävästä kuuluu kolinaa) Kuulen astuntaa käytävästä.--Varmaankin
vanginvartija, joka tarkastaa, ovatko säilytettävänsä tallella.
(Vanginvartija avaa oven ja laskee Niilon sisään.)
VANGINVARTIJA (ovella). Puolen tuntia, niinkuin sanoin. (Sulkee oven.)
(Niilo astuu likemmäksi, katsoo Helenaan, joka istuu pää käden nojassa
eikä häntä huomaa.)
NIILO (erikseen). Hän valvoo, vaan on vaipunut ajatuksiin. Kuinka
suloinen hän nytkin on, vaikka kasvot ovat surusta kalvenneet. Ja
murtovarkauden tehneelläkö olisi tuonlainen enkelin katsanto. Ei--se
ei ole mahdollista! (Ääneen) Helena!
HELENA (kavahtaa seisoalleen). Niilo!--Ah, kuinka peljästyin!--Miten
olet tänne päässyt?
NIILO. Vanginvartija minun laski. Puolen tuntia ainoastaan hän sallii
minun täällä olla--ja minulla on sinulle paljon puhumista. Helena, sinun
täytyy--minä pyydän ja rukoilen sinua kertomaan kaikki, mitä tiedät
tuosta onnettomasta rahajutusta. Helena, luotathan minuun?
HELENA (teeskennellen kylmyyttä). Kenen käskystä tulet tänne minua
tutkimaan?
NIILO. Kenen käskystä?--Taivaan Luoja,--hän kysyy kenen käskystä.--Minä
rakastan sinua Helena, minä kärsin, kun sinä kärsit,--minä tuskaa
tunnen, kun sinua vaivataan, ja sinä kysyt, kenen käskystä tänne tulen.
Helena, minä tahdon saada viattomuutesi selville, tahdon pelastaa sinun
vankeudesta, ja sitten--niin--sitten elän taaskin toivossa ja odotan
kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin sydämmesi heltyy ja sinä suostut
tulemaan mun armaaksi vaimokseni. Oi, Helena, armas tyttö--ainoa sana
vaan,--elämäni onni siitä riippuu,--sano, että olet viaton, ettet ole
tuota rikosta tehnyt.
HELENA. Säästä itseäsi ja minua, Niilo. Suotta sinä potkit tutkainta
vastaan, ei Jumala ole meitä toisillemme luonut.
NIILO. Helena, minä olen rakastanut sinua puhtaana, viattomana,
ylevämielisenä tyttönä, ja vaikka olisit mieronkulkijana ollut, olisit
sinä kuitenkin minun silmissäni ollut herttaisin, armahin olento maan
päällä juuri sentähden, ettei puhtaudessa eikä jaloudessa kukaan voinut
mielestäni sinun rinnallesi nousta. Kun sinä tuona kauheana hetkenä
sanoit itsesi syypääksi rikokseen, josta sinua ahdistettiin,--voi,
Helena,--silloin tuntui ikäänkuin olisin taivaasta äkkiä heitetty
pimeään syvyyteen ja epätoivossa luulin jo järkeni menettäväni. Mutta
kun surun ensimmäinen huumaus hälventyi, nousi minuun uudestaan vakaa
luottamus sinun viattomuuteeni. Koko kiinniolon aikasi olen pannut
kaikki voimani liikkeelle saadakseni selkeyttä tässä suhteessa, olen
puhutellut vanhempiasi,--olen tutkinut ja miettinyt pääni ympäri,--
mutta kaikki on tähän saakka turhaa ollut. Helena--armahani, mikä
sinun on? Miksi vapiset, miksi kalvenet noin?
HELENA (erikseen). Vahvista minua, o taivaan Herra!
NIILO. Älä käännä noita hempeitä kasvojasi pois, vaan salli mun niitä
nähdä se hetkinen, kun minut on suotu täällä olemaan.
HELENA (sortuneella äänellä). Oi, Niilo, jätä minut nyt,--voimani
uupuvat,--olen kenties valvonut liiaksi.
NIILO. Älä vaadi minulta sitä, Helena,--toista kertaa, kenties, en enää
puheillesi pääse. Sano vaan, että olet viaton, ja minä uskon sinua enkä
enää sinua kiusaa.
HELENA (erikseen). Ah, Jumalani, tämä on liian katkerata. (Ääneen)
Niilo, etkö minua enää rakastaisi, jos olisin sen rikoksen tehnyt?
NIILO. Jos olisit sen tehnyt--Kuolisin kenties, tai joutuisin
mielipuoleksi, mutta väkivallalla riistäisin varkaan kuvan
sydämmestäni--Älä puhu mahdottomia, Helena, sinä et ole sitä tehnyt.
HELENA. Oi, Niilo! Sinä riistäisit minulta rakkautesi, riistäisit
minulta ainoan iloni, sen tähden, joka valaisee onnettomuuteni yön.
Kauheata on vankeus ja kahleissa oleminen, kauheampata häpeä. Ja
ihmisten ylenkatse,--mutta kauheinta kaikesta olisi sinun rakkautesi
menettäminen. Ei Niilo--ei--Sitä en jaksaisi kantaa.
NIILO (tarttuu hänen käsiinsä). Helena--mitä tämä on? Noin suurta arvoa
et panisi rakkaudelleni, jos sydämmesi olisi kylmä minua kohtaan,
niinkuin olet luuletellut.
HELENA. Olen vaan sanonut niin, kun luulin velvollisuuteni sen vaativan.
Kenties tulisi minun vieläkin peittää sinulta rakkauteni, mutta minä en
voi. Minä rakastan sinua, Niilo!
NIILO (sulkee hänen syliinsä). Onko se totta, Helena, katso minuun,--oi,
nuo silmät eivät petä. Omani sinä olet, mun armas, herttainen tyttöni.
Taivaan nyt syliini suljen, enkä huoli vaikka koko maailma meitä
vastaan olisi. Minä puolustan sinua, minä etsin oikean syyllisen vaikka
maailman äärimmäisestä kolkasta, ja hänen pitää saaman ansaittu
palkkansa, pitää monenkertaisesti saaman tuntea ne vaivat, jotka sinä
syyttömänä olet saanut hänen tähtensä kärsiä.
HELENA (irroittuu hänestä). Minä poloinen, mitä olinkaan tehdä?
NIILO. Kuolema ja kadotus,--minä tahtoisin sulloa ja survoa murskaksi
sen ihmisen, joka sallii, että puhdas ja viaton tyttö hänen tähtensä
vankeuteen heitetään.
HELENA (erikseen). Mikä neuvoksi tulee, jos hän saa sen tietää.
NIILO (tahtoo jälleen sulkea häntä syliinsä). Helena, mun armas
morsiameni, mun ihana, suloinen kultani, sano minulle jo, mikä saattoi
sinun ottamaan syyksesi rikosta, jota et tehnyt ole?
HELENA (välttäen häntä). Niilo, anna minun olla. Voi, Luojani, armahda
minua!
NIILO. Tai sano vaan, että olet viaton, että--
HELENA. Sitä en voi,--en voi, Niilo. Ooh--minä tukehdun!
NIILO. Älä pelkää, armaani, miksi taaskin vapiset noin? Luota minuun,
luota rakkauteeni, minä toimitan syyllisen kiinni ja silloin olet sinä
vapaa.
HELENA. Herkiä jo, herkiä! Sinä et voi minua auttaa, Niilo.
NIILO. Senkötähden, että säikähdyksestä sanoit itsesi syylliseksi? Ole
huoletta ja jätä asia minun huostaani, kyllä selvitän kaikki, kun vaan
sanot tuomarille ja kaikille olevasi viaton.
HELENA. Sitä en sano--(polvillaan, puristaa molemmin käsin päätään) älä
kiduta minua enää--sitä en koskaan sano.
NIILO (peräytyy). Etkö sano? Minkätähden et sano?
HELENA. En voi,--en saata.--
NIILO. Et voi,--et saata? Miksikä et saattaisi?
HELENA. En saata, sillä--voi, Niilo, älä kohtele minua noin kylmästi.
NIILO. Sano, että olet viaton.
HELENA. Niilo, anna sydämmesi heltyä--rakasta minua, vaikka olen näin
kurja ja onneton.
NIILO. Olethan viaton?
HELENA. Minä antaisin henkeni sinun tähtesi, Niilo,--älä hylkää minua.
NIILO. Vastaa kysymykseeni?
HELENA. Mitä pitää minun vastaaman--olen vallan sekaisin--mitä
tahdoitkaan tietää?
NIILO. Ethän ole varas? Helena,--sanastasi riippuu meidän molempain
onni.
HELENA. Ellen minä olisi varas, olisi joku toinen--ellen minä olisi
vankina ja raudoissa, olisi joku toinen.
NIILO. Miksi noita tyhjiä verukkeita. Helena, minä kysyn sinulta
viimeisen kerran: oletko syyllinen vai syytön?
HELENA (nousee ylös). Ja minä vastaan sinulle viimeisen kerran: minä
olen syyllinen.
NIILO (hetken vaiti oltuaan). Tahdotko sillä sanoa, että ehdollasi,
selvällä järjellä ollessasi murtausit isäni huoneesen ja veit hänen
kaapistaan rahat?
HELENA. Niin,--aivan niin.