Murtovarkaus; Roinilan talossa - 8

OLLI (väijyy oikealta). Minä pidän häntä silmällä kumminkin.
ROINILA (tulee samalla tuvasta). Sielläkö sinä vielä olet, Olli?
OLLI. Niin, jäin teitä odottamaan.
ROINILA. No, tule sitten tänne, että saamme välimme selväksi, ennenkuin
menemme toisten pariin.
OLLI. Olemmeko epäsovussa?
ROINILA. Vieläkö sinä kysyt! Merkillinen mies. Viskaa mitä ilkeimmän
syytöksen taloa kohtaan, eikä ole sitten asiasta tietävinäänkään. Etkö
sitäkään minään pidä, että koetat alentaa sen mainetta, jota vaimoksesi
tahdot.
OLLI. En tullut tuota ajatelleeksi. Anna näytti niin hätäiseltä, että
minussa heräsi epäluuloa.
ROINILA. Minäpä tunnen ja takaan lapseni. Hän ei ole missään yhteydessä
epäiltäväin ihmisten kanssa.
ANNA (hiljaa). Voi, minua onnetonta!
OLLI. Enkä minä olisi Annaa ruvennut ahdistamaan, jos hän vaan puolella
sanallakaan olisi luvannut minulle tulla. Mutta sitä hän ei ole tehnyt;
päinvastoin kieltänyt.
ROINILA. Luuletko tuommoisilla keinoilla saavasi häntä suostumaan?
OLLI. En suinkaan häntä siihen millään saa. Anna ei kohtele ketään niin
tylysti kuin minua. Onko ihme, jos toiseltakin viimein kärsivällisyys
loppuu? Mitä siihen sanot. Anna?
ANNA. Anteeksi, isä, anteeksi! Minä koetan olla toisenlainen. Kun vaan
tietäisin, millä voisin kaikki sovittaa. Anna anteeksi, isä!--kuule,
annathan?
ROINILA. No, no, elähän nyt suotta noin peljästy! Kas tuota! Oikeinhan
se vapisee. Rauhoitu, rauhoitu laps'kulta! Eihän tässä mitään hätää
ole.
ANNA. Lupaatkos antaa minulle kaikki anteeksi, isä? Minä teen, mitä
ikänä tahdot, niin kovaa ei ole, jota vastaan nyt nurkuisin. Olen valmis
menemään vaikka mihin--
ROINILA. Vaikka vihille?
ANNA (hämmästyen). Niin vihillekö?
ROINILA Nooh?
ANNA. Vihille tai hautaan, yhdentekevä.
ROINILA. Siinä nyt näet, Olli. Mutta lähtään jo katsomaan, mitä ne
miehet toimittavat tuolla niemellä. Taikka jos sinä menet niemelle,
niin menen minä tarkastamaan, kuinka miehet harovat. (Mutisee
mennessään.) En tiedä, miten lienee, mutta minua vieläkin epäilyttää
koko tämä juttu.
OLLI. Tuletko sinä jo lauvantaina pappilaan, Anna?
ANNA. Kuinka isä tahtoo.
OLLI. Kyllä hän aina tahtoo, tietäähän sen.--No, ja sinä olet nyt sitten
morsiameni, vai kuinka? Jeeperi, pianpa se kävikin. Kai sinä vaan totta
puhut, ettet pilkkaa.
ANNA. Luuletko minun tällä hetkellä olevan niin leikkisellä tuulella?
OLLI. Et siltä ainakaan näytä.--Mutta tokkohan minä maltankaan lähteä
tästä niemelle, kun olisi paljon hauskempi jäädä tänne kaunista
morsiantaan hyväilemään. Mitä sanot, Anna? Eikös se sinustakin olisi?
Tules tänne likemmäksi.
ANNA. En--en ikinä.
OLLI. Noo,--mitä sinä suotta ujostelet? Tule nyt vaan!
ANNA. Mene niemelle, Olli!
OLLI. Enpäs menekään, ennenkuin saan sinua vähän likistellä.
ANNA. Mutta he päästävät Maunon karkuun käsistään.
OLLI. Peijakas, sinä olet oikeassa. Sen he saattavat tehdä. Olin jo
vallan unhottaa. (Katsoo Annaan.) Kun täytyy jättää juuri hauskimmalla
hetkellä. Mutta kostoa ensin tuolle roistolle, onpa päiviä sittenkin
vielä. (Menee oikeaan.)
ANNA. Mene,--mene iäksi! Tuhatta vertaa ennemmin hautaan kuin sinun
omaksesi. Kuinka minä häntä inhoon!
MAUNO (koputtaa ovea). Kuinka kauvan minua kiusataan täällä?
ANNA (kavahtaen). Nyt hän voisi päästä heidän näkemättänsä. (Aukaisee
oven.)
MAUNO. Joko he ovat menneet?
ANNA. He ovat niemellä tuolla. Jos kiiruhdat, niin voit heitä välttää.
MAUNO. Sinä pidät minua siis paljon väkevämpänä Ollia, koska niin
pelkäät meidän yhteen joutumista.
ANNA. Elä menetä aikaa turhilla puheilla! He saattavat palata milloin
hyvänsä.
MAUNO. Yhä vaan noin kärkkäästi tahdot minusta päästä. Ja minulle ero on
niin vaikea--niin äärettömän vaikea.
ANNA. Voi miksi viivyttelet? Tuolta luulen jo kuulevani ääniä.
MAUNO. Ethän ole minulle enää vihainen, Anna? Sano, ethän ole! Näes, se
antaisi minulle kumminkin vähäisen lohdutusta tänlaisena hetkenä,
jolloin jätän kaikki, kotomaani, sukuni, ystäväni, tuttuni,--kaikki,
kaikki, mitä tähän saakka olen rakkaana pitänyt.
ANNA. Mauno,--vie minut mukanasi! Vie minut pois täältä, kauvas, kauvas
pois! Tee se, nyt heti, tällä hetkellä aivan! Elä viivyttele, lähtään
pian, pian ennenkuin he palajavat tuolta niemeltä!
MAUNO. Mitä on tuo puhe?
ANNA (tointuen). Ooh niin, olenko järkeni menettänyt, vai paha henkikö
minua yhä syvemmälle vajottaa?
MAUNO. Pilkkaako sinä minusta teet, vai--?
ANNA. Niin, tietysti, etkö sitä kohta ymmärtänyt. Olen niin leikkisellä
tuulella. Todeksiko sen otit?
MAUNO. Ei, niin hullu en kumminkaan ollut, vaikka typeryydessäni olen
toivonut sinun kylmässä sydämmessäsi löytäväni pienen pientä hellemmän
tunteen oiretta. Nyt viimeinkin huomaan sen turhaksi. Jos sinulla
sydäntä on lainkaan, on se kovempi kuin kivi tuossa. Ja nyt jätän sinun
rauhaan. Jää hyvästi--ainaaksi! (Menee kiivaasti vasempaan.)
ANNA (vaipuu kivelle). Hän on poissa--poissa! Mennyt on nuoruus, elämä,
toivo, rakkaus. Mennyt on kaikki, kaikki!
(Esirippu alas.)


KOLMAS NÄYTÖS.

(Sama paikka. Roinila vestää jotakin tarvekalua; Anna seisoo vaaleana
hänen vieressään.)
ROINILA. Mitä kujeita sinulla taas on? Johan olet antanut Ollille
lupauksesi, et siitä enää mihinkään pääse.--Inhoot häntä, sanot?
Joutavia! Kyllä se kaikki katoo, kun naimiseen tulet.
ANNA. Ei, ei! Se ei koskaan katoo, vaan kiihtyy kiihtymistään.
Isä--vaadi minulta kaikkea muuta,--vaadi, mitä ikänä tahdot, mutta elä
pakoita minua naimiseen vastoin tahtoani!
ROINILA. Entä lupauksesi?
ANNA. Niin, lupaukseni! En ollut silloin täydellä järjellä, kun sen
annoin. En totisesti ollutkaan.
ROINILA. Luulen pikemmin, että olit järkesi menettänyt jo sitä ennen.
ANNA. Mitä tarkoitat, isä?
ROINILA. Arvelen vaan, että kun nuori tyttö noin kammoo miehelle
menemistä, tapahtuu se siitä syystä, että hän on mieltynyt johonkuhun
toiseen.
ANNA. Ja jos niin olisikin? Jos kovan onnen sallimuksesta hän rakastaisi
erästä, joka iäksi on kadonnut ja jättänyt jälkeensä vaan kolkon
muiston? Eikö siinä jo surua hänelle enemmän kuin kantaa voi? Miksi
sitten kahta kauheampaa kuormaa hänelle sälytetään?
ROINILA. Siinä se nyt oli. Tuota juuri odotinkin. Sinä onneton
rakastat veljesi murhaajaa.
ANNA. En voi muuta. Omatunto soimaa, rintaa polttaa ja kirveltää kuin
tulessa,--enkä sittenkään voi muuta.
ROINILA. Ohhoo sentään, mitä surua täällä annetaankin ihmisen
lapsistaan nähdä! Eikö siinä jo kylliksi, että Eero järven pohjassa
makaa, vieläko sinunkin tähtesi on minulla murheen päiviä odotettavana?
ANNA. Iloksi tahtoisin olla sinulle, isä; mutta elämäni on kuin pimeä
pilven ranta, se varjoja vaan luo kaikkialle.
ROINILA. Ei totta totisesti, tämä ei kelpaa. Muutos tässä tulla pitää,
lailla millä hyvänsä. Ei käy muuten laatuun.
ANNA. Josko saisit mun multaan peittää, isä, parempaa muutosta emme
toivoa voi.
ROINILA. Elä puhu noin! Mikä minulle, miesparalle eteen tulisi, jos
viimeisenkin lapseni kadottaisin? Ole, Herran nimessä, ennen naimatonna
vaikka kaiken ikäsi, en välitä muusta, kun vaan tulisit terveeksi taas
ja virkeäksi.
ANNA. Sinun tähtesi tahdon koettaa, isä.
LEENA (tulee tuvasta) Mikä ihme sille Ellille on tullut, kun ei koko
päivänä palaja kaupungista? Johan tällä ajalla olisi ennättänyt sen
seitsemän kertaa siellä käydä.
ROINILA. Tosiaankin! Hän viipyy merkillisen kauvan. Mutta ehkei hän ole
saanut maitoa pikemmin kaupaksi menemään.
LEENA. Semmoista erää! Olisi hänellä ollut edes kuormallinen, mutta
kaksi pientä putinaa vaan.
ROINILA. Maltas, tuoltapa jo luulen kuulevanikin hänen äänensä.
ELLI (kulissien takana). Ptruu! Kas niin. Kiitoksia nyt vaan, Paavo.
Teitpä oikein hyvän työn kun otit minua kärryihisi. Mitä sanot? Eikö
kestä kiittää? Kestääpä hyvinkin, sillä vähintään tuntia ennemmin pääsin
sillä tavalla kotiini. Ptruu! Pidä, herran tähden, ohjaksista, Paavo,
meneehän hevosesi maantien yli. Enemmän vielä oikealle! Noin. Hyvästi,
hyvästi! (Tulee esiin, kantaen molemmissa käsissään maitohinkkuja.)
LEENA. Hevosessa pääsit ja sittenkin olet näin kauvan viipynyt.
ELLI. Elkää riidelkö, Leena, minulla on hyviä uutisia.
ROINILA. Onko Mauno saatu kiinni?
ELLI. Maunosta ei puhettakaan. Mutta tiedättekö mitä! Eero elää. Niin
totta kuin tässä seison: Eero elää.
ROINILA. Mitä sanot?
ANNA. Tapahtuuko ihmeitä!
LEENA. Eero elää! No, ei tässä maailmassa!
ELLI. Niin, voitteko ajatella kummempaa! Minä seison torilla ja mittaan
parastaikaa maitoa eräälle vaimolle, kun sattumalta luon silmäni torin
toiseen päähän ja näen Eeron juuri samassa pujahtavan kulmasta eräälle
kadulle. Totta totisesti, hinkku oli kerrassa pudota käsistäni, niin
minä sekä hämmästyin että ihastuin yhtä haavaa. Olisin heti juossut
hänen jäljessään, mutta täytyihän mun ottaa rahat maidosta ensin; ja
suurimmaksi kiusakseni oli vaimon kukkaronnauha päälle päätteeksi
mennyt umpisolmuun. Kun sitten vihdoin ja viimein pääsin rientämään
sinne päin, johon Eeron näin menneen, oli hän jo kadonnut,--ei missään
merkkiäkään enää koko miehestä, vaikka kuinka olisin tähystellyt.
ANNA. Mutta olikohan se Eero! Voi--ellet vaan erehtynyt.
ELLI. Erehtynyt? Enkö minä Eeroa tuntisi, vaikka virstan päässä! Kasvoja
en tosin nähnyt, mutta vartalo, pituus, käynti ja koko ryhti oli juuri
kuin Eeron, ja hän se oli, siitä ei mihinkään pääse.
LEENA. Kun et sentään kuulustellut paremmin.
ELLI. Enkö sitä tehnyt sitten! Juoksinhan kuin mieletön kadulta toiselle
ja kyselin kyselemistäni ihmisiltä, jotka vastaani tulivat. Yksi luuli
nähneensä ihka semmoisen miehen siellä, toinen täällä, ja minä lensin
paikasta paikkaan, mutta aina vaan turhaan. Viimein olin jo
nääntymäisilläni ja tuskin olisinkaan kotvalle aikaa jaksanut kotia
tulla, ellei Paavo onneksi olisi minua hevoseensa ottanut. Niin--tässä
on rahat maidosta, isäntä, neljäkymmentä penniä kannulta,--en saanut
enempää, vaikka olisin itkenyt.
ROINILA (panee rahat liivinsä taskuun). Ja sinä olet varma siitä, että
se oli Eero, jonka näit kadun kulmassa?
ELLI. No aivan. Ei siinä epäilemistä ollenkaan. Eero se oli, saatte
luottaa siihen. (Ottaa kinkut, jotka on laskenut maahan, ja vie ne
penkille tuvan luokse.) Näissä ei enää ole pesemistä; kaupungissa ne jo
huuhdoin hyväksi.
LEENA (kaataa niihin ämpäristä kylmää vettä). Pannaan sentään kylmää
vettä niihin, etteivät tule happamiksi.
ELLI. Mitä hyvää saisimmekaan päivällisiksi, Anna? Ehkä on hän jo kohta
täällä. Laitetaan nyt mitä parasta.
LEENA. Voipuurosta hän eniten pitää. Jokohan menen panemaan tulelle,
Anna?
ANNA. Elkäämme hätäilkö! En luule kiirettä olevan.
ROINILA (panee kirveensä ja työnsä pois). Mutta minä en saa rauhaa,
ennenkuin lähden tästä kaupunkiin. Eihän mahda niin hullusti olla,
etten siellä pojasta selkoa saa.
ANNA. Elä rupea, isä, turhia toivomaan! Pelkään Ellin pettyneen.
LEENA. Niin,--että jos hyvinkin on kaikki erehdystä vaan. Eihän sitä
tiedä. Minuakin asia vähän arveluttaa. Kuinka olisi Eero koskesta
elävänä kaupunkiin päässyt!
ROINILA. Mutta jos hän ei ole koskessa ollutkaan. Minusta on koko ajan
tuo murhajuttu tuntunut niin eriskummalliselta ja nyt rupean sitä
tykkänään epäilemään. Entä kun onkin kaikki vaan akkaväen loruja.
Hullu, kun ollenkaan otin sitä korviini. (Puuhailee edes takaisin, panee
liivinsä nappiin, hakee nuttunsa aitasta.)
LEENA. Akkaväen loruja? Eikö tässä jutussa miehet liene yhtä paljon
suutansa pieksäneet kuin akatkin. Mutta tapahtukoon mitä hyvänsä, aina
siitä vaimoväkeä syytetään.
ROINILA. Akka se kumminkin oli, joka tään huhun alkuun pani, sitä ei
kukaan voi kieltää.
ANNA. Voi, isä kulta, elä päätä sitä ennen aikojaan tyhjäksi huhuksi
vaan!
ROINILA. Ja mitä syytä sinulla on epäillä Ellin puhetta?
ANNA. Kun Mauno itse minulle tunnusti asian, kovissa tunnon vaivoissa
kuin oli.
ELLI. Mauno itse? Mitä hän puhuu?
LEENA. Milloin olisit häntä sen jälkeen tavannut?
ROINILA. Hän hourii.
ANNA. Niin, te ette tiedäkään. Silloin kuin miehet tältä tienoolta
etsivät Maunoa, tuli hän luokseni ja minä--niin, en tiedä, mikä minun
oli, mutta minun täytyi koettaa pelastaa häntä heidän käsistään.
Puoliväkisen sain hänen menemään tuonne aittaan ja vasta sitten kuin
miehet olivat niemelle päin lähteneet, päästin hänet sieltä pois.
LEENA. Herra hyvästi siunaa! Suojeliko hän veljensä murhaajaa?
ROINILA (jamaten). Niin, suojeliko! Kaikki sen Leenankin päähän menee.
Etkö näe, että tyttö on sekaisin vallan? Ja ihmekö se on? Kuinka hänen
heikko verensä voisi tätä kaikkea kestää? Lämmittäkää sauna ja
kylvettäkää ja hierokaa häntä, minä lähden nyt. (Menee kiirein askelin
vasempaan, mutta töyttää Sannaan, joka juoksujalkaa tulee samalta
suunnalta) Herran poika!
SANNA (läähättäen). Hän tulee! Hän tulee!
ROINILA. Joko? Missä? Sano pian!
SANNA. Tuolla, tuolla! Voi pahanen päivä, kuinka olen hengästynyt!
(Puhaltelee ja pitelee sivuistaan.)
ROINILA. Näitkö häntä?
SANNA. Totta kai, mistä sen muuten tietäisin. Puuh--puuh--puuh!
ROINILA. Maantietäkö hän tulee, vai oikotietäkö?
SANNA. Maantietä, maantietä. Tuossa paikassa hän on täällä. Minä juoksin
edeltäpäin teille sanaa tuomaan.
ROINILA. Hän on jo sitten varsin likellä. Kaupungista päin hän,
tiedämmä, tulee?
SANNA. Eikä,--ei! Tuolta ne tuovat häntä järveltä päin.
ROINILA. Ne tuovat? Järveltä? Eeroa? Mitä sinä horajat?
SANNA. Eeroa? Herra siunaa, kuka tässä vainaasta puhuu? Ei--Maunoa
siellä tuodaan, Maunoa--entistä renkiänne, murhaajaa,--ymmärrättekö
nyt? Pystyykö päähänne?
ROINILA. Kyllä, kyllä.--Soo--vai hän siellä tuleekin. No, se on toinen
asia.
ANNA. Tuovatko he Maunoa? Hän on siis kuitenkin joutunut kiinni?
SANNA. On kuin onkin, se koijari. Takaan minä Ollin. Hän minkä
päähänsä panee, sen myöskin perille vie. Ilman häntä nyt Mauno
kauniisti seilailisi vapaana miehenä tuolla merellä.
ROINILA. Kas poikaa. Sinnekö hän aikoi?
SANNA. No, sinne vaan. Ei hänellä pienet tuumat olleetkaan. Mutta Olli
arvasi kaikki. Viisas mies, mahdottoman viisas mies, tuo Olli. Sanotaan
hänen täällä Annaa friiastelevan. Kuinka sen asian laita lienee? Niin,
niin, tyttö! Elä yhtään ujostele! On niitä naitu rumempiakin, saati
tuommoista ruusun kukkaa. Jesta varjele! Kyllä sen arvaan, kuinka
miesten mieli sinuun palaa.
ROINILA. Mitä joutavia! Tyhjää puhetta kaikki tyyni. Ei siinä jutussa
perää ole.
SANNA. No, en minä tiedä, mutta niin kuulin vaan kerrottavan tuolla
kylällä. Eikähän sitä minulle tarvitsekaan tunnustaa, ei suinkaan.
Vaikka--ei sillä--kyllä se minulla salassa pysyisi, jos tietäisinkin,
siitä ei epäilemistä. Vai kuinka? Luuletteko, että rummuttaisin sitä
ympäri kylää?
ROINILA. Eihän toki, mistä meille semmoinen epäluulo mieleen johtuisi?
SANNA. Sitähän minäkin.
LEENA. No, ja Olli se sitten sieppasi Maunon kiinni?
SANNA. Niin, Ollihan sen teki. Kovasti oli mies riehunut ja tehnyt
vastarintaa, mutta mitä auttoi hänen, aseettoman, viittä, kuutta
aseellista vastaan,--ei ikinäs mitään. Paiskattiin maahan vaan, että
kellahti.
ELLI. Ja Mauno? Tunnustaako hän tehneensä tuon rikoksen?
SANNA. Tunnustaa? Johan nyt. Kaikkia sinä kysytkin. Koska ennen on
rikoksen tekijä rikostaan tunnustanut? Ei, häntä pitää ensin
peloitettaman, houkuteltaman, kyseltämän ristiin, rastiin ja
piinattaman. Kyllä minä tietäisin--kuulkaas, nyt ne tulevat. (Töminää
kuuluu.)
LEENA. Huuh,--oikein kylmät väreet käyvät läpi ruumiini.
ANNA (vavisten). Auta taivas!
OLLI. Ole päristelemättä siinä! Et sinä meidän kynsistämme pääse,
vaikka mikä olisi.
ERÄS MIES. Näin koreasti me vaan miestä viemme, näin.
(Mauno, Olli ja muutamia miehiä tulee esiin.)
OLLI. No, Roinila, mitäs sanotte? Eikös tuo peto ole meillä kiinni nyt?
MAUNO. Peto sinä olet itse ja petoja olette kaikki, jotka salassa
väijytte ja karkaatte monissa miehin yhden kimppuun.
OLLI. Niin, kyllä sen uskon. Sinun mielestäsi olisi, tiedämmä, ollut
parempi, jos murhaajan olisimme antaneet rauhassa karkuun päästä. Näes,
Anna, kuinka ohraisesti tuon veijarin kävi. Et taida kauppojasi katua,
vai mitä? Kyllä saisit nyt aika lailla itkua pusertaa, jos olisit hänen
kanssaan komplottiin ruvennut.
MAUNO. Kiusa ja kuolema! Ilkutko vielä? Katso, etten vimmastu!
OLLI. Ja sinun vimmaasiko me pelkäisimme. Ha, ha, ha, oikein naurattaa.
Mutta arvatkaas, hyvä väki, kuinka vallesmanninkin silmät pystyyn
käyvät, kun näkee, että peri perältäkin saimme tuon roiston kiinni. Ei
hän sitä enää ollenkaan toivonut.
MAUNO. Luulet nyt suurenkin urotyön tehneesi. Varjele meitä! Ehkä saat
tästä vielä kunniamerkin rintaasi.
ROINILA. Mauno, ilmoita meille totuus? Oletko tehnyt sen työn, josta
sinua syytetään?
MAUNO. Ettekö sitä tiedä te, jotka minun kiinni panette ja revitte minua
pahemmin kuin koiraa?
OLLI. Miks'emme sitä tietäisi?
SANNA. Samaa minäkin sanon, miks'emme sitä tietäisi.
MAUNO. No, mitäs sitten kysytte?
LEENA. Siinä sen nyt kuulit, Elli.
SANNA. Ja minä olen valmis vaikka tällä hetkellä panemaan kaksi sormea
kirjalle--
MAUNO. Pane kaikki kymmenen yksin tein.
SANNA. No, vaikka kaksikymmentä, jos niin vaaditaan ja jos Luoja olisi
minulle niin monta antanut.
MAUNO. Käytä varpaitasi lisänä, sillä siitä pulasta pääset.
SANNA. Hyi, jumalaton sinua! Ettet vähän häpeä! Varpaitaniko minä
kirjalle panisin! Kuulkaa päälle te kaikki, vieraitten miesten puolesta!
Hän herjaa lakia ja korkeaa oikeutta. Käskee minua vannomaan
varpaillani. Mutta malta sinä, sen vietävä! Kun tämä rotakollaan
pannaan, niin muistat sinä ne sanat sanoneesi, niin, muistat vaan.
Nauratko siinä vielä? Totta totisesti, hän sietäisi saada vähän
selkäänsä.
OLLI. Ehkä annamme hänelle pienen löylytyksen hyväksi aluksi.
ANNA. Katala!
ROINILA. Se on vastoin lakia ja oikeutta!
OLLI. Ei ole ketään vierasta miestä, jos jokainen lyö. Ja minä aloitan.
Tuokaa ruoska tänne, sormieni päitä jo kutiaa.
SANNA. Kas, se minulle mieleen. Kyllä minä--(Aikoo lähteä ruoskaa
hakemaan.)
ROINILA. Ei yhtään ruoskaa, sanon minä. Sinä et tiedä. Olli, että Elli
tässä väittää kaupungissa nähneensä Eeron ihka elävänä.
OLLI (peljästyy). Eeronko? Loruja!
MIEHET. Kuinkahan tuon on? (Hellittävät kätensä Maunosta.)
OLLI. Elkää helsingissä! Minkätähden hellitätte? Hän karkaa käsistämme.
MIEHET. Mutta jos Eero elää?
OLLI. Vielä vain. Eihän se ole mahdollista. Tyttö on pettynyt ja luulee
jotakin toista Eeroksi.
SANNA. Niin, taikka on vainaja kummitellut hänen silmissään. Kerrankos
semmoista tapahtuu, että kuolleet näyttäytyvät jälkeen jääneille,
varsinkin, jos tavattomalla kuolemalla ovat täältä erinneet. Muistan
vielä kuin eilisen päivän, miten Maija vainaja, jonka härkä puski,
käveli jäljessäni metsäpolkua ja seuloi seulomistaan--näin--näin, tällä
lailla--tällä lailla, ja ihan oikealla seulalla, tiedättekö, hän seuloi.
Minä pelkäsin, että polveni vapisivat ja koetin rientää eteenpäin,
taakseni katsomatta. Mutta silloinkos vainaja alkoi huokaella, jotta
metsässä semmoinen outo humina kuului: uuh, uuh, uuh--kyllä on sielun
seulomista ruumiin rumissa töissä. Hyi, selkääni vieläkin pöyristelee,
kun sitä ajattelen.
LEENA. Vai sillä tavalla hän sanoi. »Kyllä on sielun seulomista ruumiin
rumissa töissä.» Niin, niin, kai se niin on--on kai. Hyvä Jumala
sentään, meitä syntisparkoja!
ELLI. Mutta se ei ollut mikään kummitus, jonka minä näin,--vaan Eero
itse, elävänä ihmisenä, uskokaa tai ei.
SANNA. Herra siunaa,--niin, eläviksi ihmisiksi heitä ihan voisi luulla,
--sen minä parhaiten tiedän. Ellen omilla silmilläni olisi nähnyt
Maijaa ruumiina laudoilla, olisin totta maarin vannonut hänen--. Mutta
kuules! Katsoitko jalkoja? Niissä on aina paras merkki. Kummituksella
on toinen jalka kumminkin kaviona, ellei molemmat.
ROINILA. Olkaa jo vaiti! En viitsi kuunnella enempää. Kaupunginko
kaduilla, keskellä päivää, kummitukset liikkuisivat? Jopa nyt jotakin.
SANNA. No, kas! Etteikö semmoista ihmettä ennen ole tapahtunut. Voi,
voi, paljon suurempiakin voisin teille kertoa, jos niiksi tulee. Kun
kerrankin--
OLLI. Olkoon kuinka hyvänsä, mutta siitä vaan panen pääni pantiksi,
ettei Elli kaupungissa Eeroa nähnyt. Mitä hän siellä tekisi, jos
olisikin elossa vielä?
ROINILA (kynsäisee korvallistaan). Sepä se juuri on, jota en minäkään
ymmärrä.
ENSIMMÄINEN MIES. Eikös jo jatketa matkaa vallesmanniin? Kuullaan, mitä
hän asiasta arvelee.
TOINEN MIES. Olli lupasi meille ryypyt, jos tähän taloon poikkeisimme.
ROINILA. Vai niin. No, käykää sitten tupaan kaikki, kyllä minä Maunosta
huolen pidän sill'aikaa. Anna, mene sinne antamaan heille ryypyt!
ANNA (tekee vastenmielisen liikkeen).
LEENA. Antakaa, minä sen teen. Ja tule pois, Elli, sinäkin jo työhön,
ettei koko päivä tässä hukkaan mene.
(Leena, Elli ja miehet menevät tupaan.)
SANNA (erikseen). Eikös minua käsketäkään? (Rykii ääneen.) Äh--äh--kieli
oikein kuivaa suulakeen näin kuumalla ilmalla;--äh--äh--ja kurkkukin on
niin karhea, että kirpelehtelee, äh, äh!
ROINILA. Mene sinäkin, Olli, saamaan vähän virvoitusta!
OLLI. Enpä vaan jätäkään teitä tänne yksin tuon veijarin kanssa. Kun
semmoisella vaivalla hänen kiinni sain, niin totta myöskin katson, ettei
hän samalla irti pääse. Ehkä olisikin viisaampaa, jos panisimme hänen
köysiin. Tiesi, mitä hänellä lie mielessä.
ROINILA. Suotta se on. Kyllähän kaksi miestä aina voi yhden hallita.
SANNA (hiipielee aitan luo). Minä täällä katselen ja katselen, mutta
hakee menneenvuotista lunta. Ei mahda olla köyttä koko talossa? Kas
tuossa kumminkin löysin. Eiköhän tämä kestäisi?
MAUNO. Se on oivallinen. Pitäisipä muorin nyt saada edes ryyppy kaikista
vaivoistaan.
SANNA. Niin, hi, hi, hi, ei maar' pieni ryyppy pahaa tekisi, hi, hi,
hi,--aina se vähän priskaa kun sydäntä hiukaisee, vaikka en minä juuri
muuten viinaan menevä ole.
ROINILA. Kyllä Leena antaa, jos menette tupaan.
SANNA. Suuri kiitos, hi, hi, hi, paljon kiitoksia! (Erikseen.) Ei tuolla
Mauno pahalla hullumpi sydän sentään olisi. (Menee tupaan.)
OLLI (on koetellut köyden vahvuutta). Jos sitten köyttäisimme miestä.
ANNA. Antakaa hänen olla! Miksi noin menettelette hänen kanssaan?
MAUNO. Köyttäkää päälle vaan, ja pankaa vaikka rautoihin, jos mielenne
tekee. Ei haittaa yhtään.
OLLI. Ei haittaakaan. (Sitoo.)
ANNA. Isä, elä salli! Muista kuinka monta vuotta Mauno sinua
uskollisesti palveli!
ROINILA. Niin, Olli, onkohan tuo tarpeellista?
OLLI. Mitä se Anna puhuu? Uskollisesti? Vaivaista uskollisuutta. Kun ei
saanut tytärtä itselleen viekoitelluksi, niin ottaa pojan hengiltä.
Kannattaa sitten vielä uskollisuudesta puhua.
MAUNO. Sanos muuta. Sido kovempaan!
ROINILA. Mutta yhtäkaikki--elä, elä pane, Olli!
OLLI. Mitä tyhjää. Parempi kuin auttaisitte minua.
ANNA. Sitokaa sitten minut myöskin! On minussa yhtä paljon syytä Eeron
kuolemaan kuin Maunollakin.
OLLI. Sinullako? Ole, herran nimessä, hiljaa, etteivät kuule tuonne
tupaan semmoista puhetta!
ROINILA. Hän on sairas ja hourii. Minä pöllö, kun en antanut Ellin tuoda
rohtoja kaupungista. Eivätkä naisetkaan pitäneet hänestä huolta, vaikka
pyysin. (Huutaa) Elli! Leena!
ANNA. Kuulkaa ensin, mitä sanon. Minä se olin, joka oikuillani ja
ylpeydelläni Maunoa kiihoitin ja sain häntä semmoiseen mielenvimmaan,
ettei hän tiennyt mitä teki. Olen siis alku ja juuri koko
onnettomuuteen, eikä häntä yksin saa rangaista, vaan minua silloin
myöskin.
OLLI. Senkö verran sinulla syytä olikin? Ha, ha, ha, en voi sinulle
muuta kuin nauraa. Ole huoletta, tyttöseni. Vaikka olisit vielä kahta
vertaa ylpeämpi ollut hänelle, ei sinua laki siitä nuhtele, enkä minä
liioin.
MAUNO. Sen uskon.
ANNA. Eikö sitä miksikään lueta? No, hyvä! Ehk'ette välitä siitäkään,
että taiten ja tahallani kätkin Maunon tuonne aittaan ja säilytin häntä
siellä, sillä välin kuin te turhaan etsitte häntä tältä niemeltä.
MAUNO. Ah--siitäkö syystä siis! Nyt silmäni aukenevat.
OLLI. Tuhannen tuhatta! Valehteletko sinä, vai oletko järkesi
menettänyt? Taikka Jumal'avita--olisiko aavistukseni kumminkin ollut
oikea!
ROINILA. Elä nyt tyhjästä tuommoista meteliä nosta! Tyttö on vallan
sekaisin, onhan se selvää.
ANNA. Mauno voi todistaa puheeni.
OLLI. Ja mitä siihen sanot, sinä?
MAUNO. Hm.--Totta on alku ja loppu, mutta keskiväliä en takaa.
OLLI. Puhu selvemmin.
MAUNO. Totta on, että Anna minua kiihoitti, totta myöskin, että hän
kätki minut aittaan.
OLLI. Ja suojeli sinua minulta. Tulimmainen helvetti! Mitä ajattelit
silloin, Anna? Hyvästä lykystä suosit häntä vieläkin ja olet minua vaan
narrinasi pitänyt. Haa--silloin sinun paha perii, tyttö,--ei armoa
yhtään. Sano totuus! Tunnusta kohta kaikki,--taikka--herra
varjele--tästä ei hyvä seuraa. Taidat rakastaa häntä, vai?
ANNA. Niin on,--minä rakastan häntä.
MAUNO. Pettivätkö korvani? (Irroittaa itsensä ja hyppää Annan rinnalle.)
Anna--ethän voi, ethän vaan pilkkaa taaskin?
ANNA. Kuinka voisin pilkata tänlaisena hetkenä?
MAUNO. Ja sinä siis rakastat minua totisesti? Anna, sano vielä kerran
nuo sanat.
ANNA. Sinua rakastan, Mauno,--kaikesta huolimatta rakastan sinua
kuitenkin. Niin, kuta onnettomampi olet, sitä enemmän sinua rakastan.
Näes, turhasta ylpeydestä sinua ennen karkoitin luotani, kun häpesin
tunnustaa rakkauttani köyhään renkimieheen. Mutta nyt julistan vaikka
koko maailmalle; tätä vainottua vankia minä rakastan, hänen kanssaan
tahdon jakaa häpeän ja kärsimiset, hänen omansa tahdon olla, häntä
seurata mihin ikinä tiensä vieneekin,--olkoonpa vaikka Siperian
äärimmäisiin kolkkiin. Eikö totta, Mauno, yhdessä kestämme kaikki kovan
onnen iskut, eikä mikään valta maailmassa saa meitä toisistamme
eroittaa.
MAUNO. Suuri Jumala, onko tämä kaikki totta? Anna--rakas tyttö--sano,
etten ole järjeltäni, ettei tämä ole unta eikä mielenhourausta, vaan
että sinä, sinä itse nyt lepäät rintaani vasten? Ooh, kuinka silmiäni
huikaisee, onpa toden totta, kuin olisi taivas äkkiä auvennut eteeni.
OLLI. Kyllä sen pian hornaksi muutan.
ROINILA. Mikä, herran nimessä, tästä lopuksi tulee?
MAUNO. No, mikäs muu kuin onnellinen avioliitto, jos siihen suostutte,
isäntä. Uskokaa minua, ei mikään rikos tahraa nimeäni eikä rasita
omaatuntoani, vaan puhdas on käsi, jolla Annan nyt syliini suljen.
ANNA. Mitä sanot, Mauno? Etkö olisikaan Eeroa--
MAUNO. Eeron suhteen olen viaton, luota siihen tyttöseni.
ANNA. Kuinka? Miksi sitten toisin sanoit?
MAUNO. Erehdystä kaikki. Luulin sinun tarkoittaneesi vallan toista.
Tiedäthän--tuota rajua elämääni sunnuntai-iltana, ja Ollin taas arvelin
silloin tappelemisen tähden minua hakevan.
ANNA. Jumalan kiitos! Nythän siis on kaikki hyvin. Isä, kuulitko, Mauno
on viaton.
ROINILA. Ja Eero elossa, olenhan sen jo aikaa sanonut.
OLLI. Se ei ole totta, ei ikipäivinä. Saadaan vielä nähdä--(Aukaisee
tuvan ovea.) Miehet, hoi! Ettekö ole jo kulahuttaneet ryyppyä
kurkkuunne siellä?
SANNA. Jo ollaan, jo! (Tulee juosten, voileipä kädessä, jota syödä
ahmii.) Mikä täällä on hätänä?
OLLI. Nuo kaksi ovat vietävät vallesmanniin. He ovat liitossa keskenään
ja saadakseen talon haltuunsa ovat he yksissä neuvoin ottaneet Eeron
hengiltä.
ROINILA. Mikä hävytön syytös.
SANNA. Elä heikkarissa! Nuoko molemmat? Anna ja Mauno? Nytpä minä vasta
kummia kuulen. (Pistää viimeisen palan suuhunsa, nuolee sormiaan ja
hieroo niitä pyyhkien kupeihinsa.) No, ei kiitetä. Vai semmoisia
peijuoneja te olettekin!
OLLI (tarttuu Annan käsivarteen). Matkalle pian!
MAUNO. Minua yksinäni viekää; antakaa Annan olla!
OLLI. Molemmat, sanon minä. Mitä ne miehet siellä kuhnivat,