Lehtisiä mietekirjastani - 3

vahingollisesti tai hyödyllisesti ruumiiseemme, niin huomaisimme me
myöskin ihmeeksemme, että suuri osa siitä, jota me luulemme joko
satunnaisiksi vaikutuksiksi tai oman tahtomme vapaiksi teoiksi,
todellisuudessa onkin noiden näkymättömien olentojen vaikutusta,
jotka lähenevät ja hallitsevat meitä kukin lajinsa mukaan, ollen
hyviä, jos me itse hyviä ollen olemme heidän kaltaisiaan, tai pahoja,
jos me lähenemme heitä pahoine ajatuksinemme tai taipumuksinemme.
Me näkisimme silloin alinomaisen eri vaikutuksien kilpailun. Meidän
täytyisi luopua osasta toimintavapauttamme menettämättä kuitenkaan omaa
päättämisoikeuttamme. Me tulisimme vissiin määrään saakka säilyttämään
vapautemme ja seuraamaan tai vastustamaan heitä, mutta se hetki voisi
tulla, jolloin me kadottaisimme vastustusvoimamme ja vaipuisimme orjina
tottelemaan meitä voimakkaampia himoja. "Jokainen, joka tekee syntiä,
on synnin orja". Mutta me oppisimme myöskin avonaisin silmin paremmin
vaarinottamaan järjellisten olentojen vapautta. Me näkisimme niinkuin
Elisan palvelija Dothanissa taivaan sotalaumain loistavissa tamineissa
puolustavan meitä pahan vaikutuksia vastaan.
Hyvä on, että me heikot olennot, jotka helposti horjumme ja helposti
kaadumme, emme ole yksin tässä koettelemusten maailmassa.
Daniel antaa meidän uudella tavalla tutustua enkelien salaperäiseen
tarkoitukseen. Hän esittää heidät joukkopersoonallisuuksina, maailman
historian eri kansain edustajina, Persian ruhtinaana, Median
ruhtinaana. Enkeli muuttuu siinä kansan pääominaisuudeksi, kansanhengen
ilmestysmuodoksi persoonallisuutena, suojelusenkelinä. Se kuuluu meistä
itämaiselta tarulta, mutta saa toisen merkityksen, kun muistamme, mikä
voima on aatteiden yhdynnässä. Kun useita yksilöjä, erittäinkin suuria
kansanpaljouksia yhdistää rukous, laulu, kauhu, henkinen kulkutauti,
uskonnollinen heräys, harhaoppi tai ajan kysymys, jota tavallisesti
kutsumme ajan hengeksi, voipi se levitä hämmästyttävällä nopeudella
ja voimalla. Me sanomme: se on aate! Niin, mutta tämä aate muuttuu
toimiessaan maailman historiaksi.
22.5.1895.


TUHATVUOTINEN VALTAKUNTA

Tuhatvuotinen valtakunta on ensimmäisten kristittyjen lohduttava
toivo siitä, että, yhtä varmaan kuin heidän rakastettu herransa
ensitulemisensa aikana astui maahan köyhänä ja halpana palvelijan
haamussa, yhtä varmaan kuin hän silloin kärsi kiittämättömyyttä,
pilkkaa ja ristin kuolemaa, yhtä varmaan on hän kerran palaava
kuninkaallisella kunnialla taivaan pilvissä ja paneva kaikki
vihamiehensä astinlaudakseen. "He saavat nähdä, ketä ovat pistäneet."
Maailman tuomio ja loppu eivät tule, ennenkun tämä Herran toinen
tuleminen on sitä ennen tapahtunut.
On paljon juutalaisuutta tässä käsityksessä -- kosto, hyvitys,
voitonriemu, Israelin voitto ja Jerusalemin asettaminen maailman
pääkaupungiksi. Herran apostolit tulevat istumaan kahdellatoista
valtaistuimella ja tuomitsemaan Israelin kahtatoista sukua. Zebedeuksen
poikain julkea rukous kunniaistuimesta ja Esaian kaunis ennustus
ikuisesta rauhasta tulevat toteutumaan jo ajassa, sillä missä ovat
ihmiset maailman lopussa?
Mutta kuka ei samalla tässä käsityksessä tunne syvää ja liikuttavaa,
koko ihmiskunnan rinnasta nousevaa huokausta? On ikäänkuin itkevät,
autioille poluille eksyneet lapset näkisivät kaukaa pimeässä yössä
valonsäteen tuikkavan kotoaan. Niin paljon kärsiviä, kuolevia, etsiviä,
hapuilevia sukupolvia oikeutta huutamassa, niin monta vuosisataa
pisaroina häviämässä iankaikkisuuteen, eikä vielä sittenkään näy mitään
loppua maailman murheista! Vuosituhannet odottavat, mutta yhä näyttää
rauhan ja rakkauden aikakausi olevan yhtä kaukana kuin ennen! Onko
Jumala siis lupauksensa unohtanut? Ei, hän on luvannut uskollisilleen
sabbatin levon jo ajassa, ja hän on sen heille antava. "Niin, tule,
Herra Jeesus!" Ja tuo rakastettu, hartaasti toivottu vastaa: Katso,
minä tulen pian ja palkkani tulee kanssani!
Oi, tämä pian, tämä _pian_, se on Herralle niinkuin tuhannen vuotta!
_Milloin_ on hän tuleva, lohduttaja, kaikesta pahasta pelastaja?
Ennustukset ovat hämärät ja näennäisesti ristiriitaiset, ovat kaukaisia
maisemia ja muodottomia kuvia. Vapahtajan sanoissa (Math. 24) ovat
tuhatvuotinen valtakunta ja maailman loppu asetetut kohta jälkeen
Jerusalemin hävityksen roomalaisten kautta. Apostolit odottivat Herraa
jo eläessään. Kautta vuosisatojen ovat ennustajat ajan merkkien mukaan,
Danielin ja Johanneksen Ilmestyksen mukaan, puhuneet tästä _pikaisesta_
tulemisesta ja tuskin on yksi ajan määräys osoittautunut vääräksi,
kun jo toinen osoittaa lähimpään tulevaisuuteen. Kaikista uusin puhuu
huhtikuusta 1898. Eräs englantilainen lady on kutsunut Vapahtajata
asumaan talossaan Lontoossa ja sisustaa nyt huoneitaan mitä komeimmalla
tavalla häntä vastaan ottaakseen.
Mitä on meidän kaikesta tästä ajatteleminen? Onko meidän kuunneltava
haaveilijoita, jotka alinomaa näkevät Ihmisen pojan merkit taivaalla?
Tai onko meidän uskominen uutta teologiaa, joka koettaa päästä
ihmeellisestä ennustuksesta selittämällä, että tuhatvuotinen valtakunta
ja maailman tuomio ovat jo osittain toteutuneet maailman historiassa?
Mutta Herra sanoo, että hän on tuleva niinkuin salama, niinkuin varas
yöllä, kun häntä vähin odotamme. Pois kaikki ajan laskut ja kaikki
selitykset! Meidän on otettava vaaria merkeistä, odotettava häntä jo
tänään ja odotettava yhä edelleen, vaikka hän viipyisikin kymmeniä
tuhansia vuosia! Meidän ei ole tultava kärsimättömiksi, vaikka merkit
meidän aikanamme tulevat yhä selvemmiksi, vaikkakin vastakohdat käyvät
yhä räikeämmiksi, vaikkakin esiriput lankeavat haudan ja tulevan
elämän salaisuuksien eteen, vaikka kehitys suin päin liukuu viettävätä
pintaa ja vaikka ihmiskunta puolen vuosisadan aikana on saanut luonnon
voimia enemmän valtaansa kuin ennen puolen vuosituhannen. Meidän tulee
odottaa, odottaa ja valvoa ja katsoa, ett'ei öljy lampuissa sammu,
ennenkun ylkä tulee. Hän tulee kyllä, tulee yhtä varmaan kuin aamu
seuraa mustaa yötä ja pilvet jo punottavat idässä!
Mutta ne, jotka silloin elävät, saavat nähdä mullistuksen, josta meillä
tuskin voi olla käsitystäkään. Ensimmäinen ylösnousemus kutsuu Jumalan
uskollisimmat uuteen kirkastettuun elämään maailmassa. Elävät tapaavat
jo kauvan sitte kuolleita, kaikki maallinen hallitus lakkaa, kaikki
maalliset asiat henkevöityvät ja luonnonelämän ja henkielämän väliset
aidat katoovat. Meillä ei ole mitään kokemusta semmoisesta, mutta me
voimme käsittää, että se uusi ihminen, joka silloin asuu maailmassa
ja on saavuttanut historian lopputarkoituksen, on kohotessaan myöskin
nostava alemman ja alimman luomakunnan lankeemuksen kirouksesta ja
aineen orjuudesta vapauteen ja uuteen ja korkeampaan olemukseen. Mitä
toiveita! Mikä unelma! sanovat toiset. Olkoon vaan unelma, niinkuin
tämä elämä on unelma, josta me heräämme iankaikkisuuteen: Onnelliset
ne, jotka hiljaisuudessa odottavat! Herra kysyy: "Kun Ihmisen Poika
tulee, onko hän vielä löytävä uskoa maailmassa?" Oi, tule, Herra
Jeesus, ja kohtaa meitä uskossamme!
12.2.1895.


TUOMIO JA MAAILMAN LOPPU

Buddhaopin sielujen vaellus, jonka mukaan on olemassa yhä jatkuva
sarja maallisia, aineeseen kytketyitä olemusmuotoja, on loppumatonta
kidutusta Kristuksen oppiin verraten, että me kerran kuolemme ja sitten
tulemme tuomiolle. Buddhan oppi särkee hengen yhteyden tuhansiin
toisistaan tietämättömiin pirstaleihin. Meistä näyttää siltä kuin
sielujen vaellus paljastaisi perittyjen taipumusten ja ennen aikojaan
keskeytyneiden olemusmuotojen selittämättömät arvoitukset. Mutta se
olento, joka kerran oli kivi, kerran heinänkorsi, kerran sammakko,
kerran krokodiili tai ihminen, oli jokaisessa näissä olemuksensa
muodoissa eri olento. Se koettelemus, jota tällä tarkoitetaan, ei ole
enää itsetietoinen oman itsensä koettelemus, vaan kokonaan riippuvainen
olemisehdoistaan ja ulkonaisesta ympäristöstään. Buddhan opilta
puuttuu kristinopin kaksi ruhtinaallista aateluskirjaa: jumalankuva ja
ihmishengen vapaa itsensä määrääminen.
Ei mikään ole elämässä niin varmaa, ei mikään yön ja päivän tavoin
seuraa toistaan niin täsmälleen kuin tuomio seuraa rikosta. Tuomio
seuraa ihmiskuntaa, tuomio kansoja, tuomio joka ihmistä hänen itsensä
tähden, tuomio ajatuksia, sanoja ja tekoja, tuomio kaikkea elämää,
joka vapaan tahtonsa avulla voi valita hyvän ja pahan. Ne, jotka
kevytmielisesti ajattelevat Jumalan kaikkea anteeksi antavaksi
Jumalaksi, joka peittää kaikki sokealla rakkaudellaan, eivät ole
lukeneet maailman historiaa eivätkä tarkastaneet elämää ympärillään
eivätkä omia kokemuksiaan. Tuomion täytyy seurata joka rikosta, muuten
ei olisi mitään pyhää ja vanhurskasta Jumalaa, ainoastaan tuomio
vanhurskaudessa ja tuomio armossa. Nykyisyys todistaa siitä joka hetki;
mutta jos me etsimme todistusta menneisyydestä, tapaamme me sen kansan,
joka muodostaa maailman historian keskustan, Juudaan kansan, ja joka
vielä tänäkin päivänä todistaa tuomion vanhurskautta ja yhtä varmasti
on kerran todistava lupauksen armosta.
Noiden tuhannen vuoden jälkeen, jotka Kristuksen valtakunta on oleva
olemassa maan päällä, katoavat kaikki ajan määräykset hämärään
kaukaisuuteen. Onko tuomiota ja maailman loppua odotettava heti tämän
tuhatvuotisen valtakunnan loputtua tai onko niiden välillä vielä oleva
aika, joka on täynnä taisteluja ja mullistuksia, siitä väitelkööt eri
raamatun selitykset. Yksi asia on vaan varma, se, että kaikki yritykset
selittää ennustuksia jo osaksi maailman historiassa toteutuneiksi, ovat
turhia vääristyksiä. Nimittäkää jo päättyneitä aikakausia tulevain
tapahtumain kuvastuksiksi tai kutsukaa niitä maailmanhistorian
logiikaksi, sen me kyllä ymmärrämme, mutta elkää juljetko kieltää
ilmoitetun sanan todistusta aikain päättymisestä!
Se on Anti-Kristus, synnin ihminen, joka viimeisinä aikoina on nouseva
kaikkea vastaan, jota vielä pidetään pyhänä maailmassa, ja jonka
jo Johannes oli tuntevinaan, se on hän, joka on johtanut raamatun
tulkitsijat harhaan, Hänellä on voinut olla edeltäjiä; Muhamettia,
Paavia, Napoleon I:stä (Apollyon) on pidetty Anti-Kristuksena, -- tai
olkoon hän personoitu synti, Jumalan pilkka, aikain epäusko, mutta
hänet kuvataan kuitenkin siksi varmasti persoonallisena, että hänen
täytyy olla joku vielä tuntematon henkilö. Godet sanoo nerokkaasti:
Anti-Kristuksen täytyy olla juutalaisen. Tuo valittu kansa, joka
ristiinnaulitsi Kristuksen, on ainoa, joka voi synnyttää hänen
täydellisen vastakohtansa.
Raamattu käyttää voimakkaita sanoja niistä tapahtumista, jotka käyvät
edellä ja valmistavat maailman loppua. Taivaan voimat vapisevat,
tähdet putoavat, vuodet pakenevat, maa kääritään kokoon kuin vaate,
kansat kuihtuvat, kuolleet nousevat ylös. Kaikki tapahtuu yhtäkkiä ja
odottamatta tulen kautta eikä, niinkuin nyt kuullaan kamariviisaiden
ennustavan, siten että vedet kuivuvat ja auringon valo vähenee,
kunnes kaikki elämä jäätyy niinkuin kuussa. Lähempänä raamattua on
yhteentörmäyksen mahdollisuus maan ja jonkun pyrstötähden kanssa, jota
mahdollisuutta tähtitiede ja fysiikka eivät uskalla kieltää. Onhan
maailman avaruus täynnä kosmillista tomua, murskautuneiden maalimain
pirstaleita, jotka kerran ovat olleet, mitä meidän maamme nyt on, ja
ennustavat sen kohtaloa.
Tavallisesti käsitetään maan loppu maailman kaikkeuden loppuna. Mutta
raamatun käsitys käy selville sen ennustuksesta, että nykyistä maata
seuraa uusi taivas ja uusi maa, "joissa vanhurskaus asuu". Kirkastettu
ihmishenki muuttuu uuteen ja korkeampaan olemukseen jollekin
taivaankannen loistavista auringoista, joissa kaikki on valoa Jumalan
kirkkauden loisteessa. Vaan eivät nämäkään auringot ole ikuisia, niillä
on aikansa ja ne katoovat väistyäkseen vielä täydellisempien luotujen
tieltä, ja niin voimme me ajatella uuden siirtymisen maailmasta
maailmaan, kirkkaudesta kirkkauteen. Mutta ei mikään ajallinen ja
aineellinen asia sovellu täysin ikuisuuden aatteeseen. Ja niin
pysähdytään lopulta siihen tuntemattomaan, näkymättömään, aineettomaan
keskustaan, jota kaikki kappaleet kiertävät ja joka ei voi olla mikään
muu kuin kaiken luomakunnan alkulähde, ikuinen henki, Herra Jumala.
Mikä syvyys maailman tuomiossa, jommoisena Kristus esittää sen Math.
24 luvussa! Ei mitään varsinaista rikosta panna kadotettujen syyksi,
ainoastaan laiminlyöminen; ei mitään varsinaista hyvettä lueta
autuaitten ansioksi, ainoastaan rakkauden käskyjen täyttämys. Sisäiseen
ytimeensä keskitettyinä todistavat nämä tuomiot vaan itsekkäästä
epäuskosta tai uhrautuvasta uskosta. Sielun taipumus Jumalaan tai
hänestä pois jää ratkaisevaksi. Ja toinen kuolema, täydellinen tyhjyys
on toivottomain armo. Siis kuitenkin armo viimeiseen saakka. Mitä muuta
voidaan vaatia rakkauden Jumalalta? Armoa elämässä, armoa kuolemassa ja
armoa tuomiolla, kaikki, kaikki, vaan vanhurskautta ja armoa!
27.6.1895.


MAANPALLO MAAILMANKAIKKEUDESSA

Kristitty, joka takertuu vanhaan uskoon siitä, että maa ja ihminen ovat
maailman keskipiste, pyörii maailman kanssa kehässä itsensä ympäri
eikä pääse koskaan vapaaksi. Epäilijä, joka on vapautunut kaikesta
uskosta keskustaan, ei myöskään löydä kehää, vaan suistuu haparoivana
toivottomaan kaokseen. Vapautta on vaan äärettömässä avaruudessa, mutta
sillä täytyy olla kiinnekohtansa Jumalassa, jossa kaikki rajat ja
kaikki mitat katoavat.
Mikä hyppäys uskon tutusta, kodikkaasta maailmasta käsittämättömään,
kauhistuttavaan tuntemattomuuteen! Mitä jää jälelle kristinopista, kun
maa on alennettu mitättömäksi saareksi äärettömässä maailman meressä
ja ihminen katoavaksi tomuhiuteeksi äärettömässä luomakunnassa? Eikö
Kopernikus ole suistanut Kristusta valtaistuimeltaan?
Iisakki Newton ja monet suurimmat luonnontutkijat ovat vastanneet
tähän kysymykseen kieltävästi, ja kuitenkin on mahdotonta kieltää
Kopernikuksen järjestelmän kristinuskoa vastaan tekemien väitteiden
merkitystä. Se saa monet omattunnot levottomiksi ja on kolmensadan
vuoden kuluessa ollut uudenaikaisen epäuskon päälinnoitus, jota näyttää
olevan vaikea, jopa mahdotonkin hävittää.
Ensiksi on huomautettava, että aseet ja taistelutanner ovat erilaiset.
Kristityt tunnustavat tieteen tuomio-oikeuden kaikissa niissä
asioissa, jotka kuuluvat tiedon piiriin, mutta vaativat itselleen
samaa tunnustusta hengellisissä elinkysymyksissä. Tiede on rajoitettu,
usko rajoittamaton. "Luonnollinen ihminen ei tajua mitään siitä, mitä
Jumalan henkeen kuuluu."
Olen jo huomauttanut, että usko ja tieto eivät ole vihollisia, eivät
ole sovittamattomia; ne täydentävät toisensa, ne sisältyvät toisiinsa.
"Me _tiedämme_, ketä me _uskomme_." Järjellinen tieto sisältyy uskoon
todistettuna, sisällisenä kokemuksena, samoinkuin usko sisältyy ilman
todistuksia tieteen selviöihin.
Asettukaamme hetkeksi uskon ulkopuolelle tieteen alalle tutkiaksemme
sitä kristinuskoa hävittävää tulosta, joka muka on seurauksena
Kopernikuksen järjestelmästä.
Miten kieltää tämä järjestelmä kristinuskon? Siten, että se siirtää
maan, ihmisen ja maailman vapahtajan luomakunnan keskeltä sen
kaukaisimpaan kolkkaan.
Missä on tämä todistettu? Missä on keskipiste? Missä on kehä? Missä
on kolkka? _Ensimmäinen_ tosiasia on ääretön, rajoittamaton avaruus.
_Toinen_ on aurinkokuntain ja kaikkien taivaankappalten liikunta
eteenpäin, josta loogillisella välttämättömyydellä seuraa _kolmas_:
tuntematon maailman keskusta, jonka ympäri kaikki kiertää. Ja nämä
kolme tulosta johtavat yhtä suurella loogillisella välttämättömyydellä
_neljänteen_, nimittäin maailmankaikkeuden keskinäiseen
kaikki-yhteisyyteen kaikissa sen osissa.
Onko näissä tieteen havaannoissa mitään, joka kieltää kristinuskon?
Emmekö päinvastoin näe niistä Luojan kaikkivaltiutta ja viisautta,
suurenmoista kehityssarjaa, yhteistä syyllisyyttä, tuomiota, armoa ja
koko maailmankaikkeudelle yhteistä pelastusta, joka kaikki on kuin
kultaisilla kirjaimilla kirjoitettu tähtitaivaaseen? Miten olisi siis
Kopernikus kieltänyt Kristuksen?
Siten, että hän on siirtänyt pelastuspaikan pieneen, vähäpätöiseen
taivaankappaleeseen, joka tahdottomasti seuraa toista, mahtavampiin
taivaankappaleihin verrattuna vähäpätöistä aurinkoa. _Maailman_
vapahtajako olisi astunut alas noin katoavan pieneen paikkaan
luomakunnassa? Ihmiskunnanko syyllisyys ja pelastus vaikuttaisi koko
luomakuntaan? Mahdotonta!
Voi sinuas epäusko, sinä pieni pullisteleiva sammakko, sinä lankeat
samaan ansaan kuin se esi-isäimme lapsellinen usko, joka tahtoi pitää
maata kaiken keskustana! _Sinä_ et usko, sinä vaan mittaat. Ja millä
sinä mittaat? Samalla mitättömällä maallisella mittapuulla, jolla
turhaan olet koettanut mitata taivaanavaruuksia ja jonka tuhat kertaa
olisi pitänyt vakuuttaa sinua omasta riittämättömyydestäsi. Mikä on
luomakunnassa _pientä_ ja mikä _suurta_? Mikä ero on sekunnin ja
vuosituhannen välillä? Mikä on suurempi ja mikä pienempi: aurinko, joka
on 324,000 kertaa maata suurempi vai tuo pieni bakterio, jota täytyy
suurentaa 5000 kertaa, ennenkun näemme sen tuskin näkyvänä pisteenä?
Mene, mittaa äärettömyys ja sano sitten, että maa ei ole mitään,
niinkuin aurinko ja niinkuin kaikki tunnetut suuruudet eivät ole
mitään, mutta elä puhu tämän kurjan verrannollisen mittapuusi turvissa
maan pienuudesta!
Usko tuntee muitakin henkiolentoja kuin ihmisen, mutta ei tiedä muiden
taivaankappalten asukkaista. Tiede tietää yhtä vähän ja saa tyytyä
mahdollisuuksien laskemiseen. Suurissa tulipalloissa ei voi ajatella
olevaksi mitään elimellistä elämää. Raamattu ja historia osoittavat,
että Jumala käyttää suuria joukkoja pienten kehityksen pohjana ja
että hän mielellään viljelee niitä tarkoitustensa välikappaleina.
Todenmukaista on, että elimellinen elämä ja äly ainoastaan
kiertotähdissä löytävät olemisensa ehdot.
Myönnä aluksi todeksi, että Kopernikuksen järjestelmä ei mitään
vaikuta kristinuskoon! Tämä järjestelmä on löytänyt ihmeellisen
avaimen maailmankaikkeuden koneistoon, mutta se on vasta alullaan
eikä ole vielä läheskään sanonut viimeistä sanaansa. Sen vastaiset
keksinnöt tulevat näyttämään uusia, vielä aavistamattomia yhtymäkohtia
kristillisen maailmankatsomuksen kanssa. Jo nyt myönnetään, ett'ei
mikään estä valonsädettä, joka leimahti Jerusalemissa Kristuksen
ristinpuusta sinä ja sinä päivänä, jatkamasta vielä tänäkin päivänä
matkaansa läpi avaruuden. Spektraalianalyysi tutkii muiden säteiden
kanssa taivaankappaleita ja jatkaa suurien keksintöjen tekemistä
maailmojen yhteydestä. Yksi olettaminen tunkee tieltään toisen. Miksi
vaihtaisivat kristityt varman uskonsa näin epävarmaan tietoon?


IHMINEN MAAILMANKAIKKEUDESSA

Jos on katsottava turhamaisuudeksi, että ihminen luulee olevansa luotu
Jumalan kuvaksi, annettakoon se hänelle anteeksi sentähden, että hän
tuntee ainoastaan alhaisempia, itsensä alapuolella olevia elimistöjä,
joihin hän voi verrata itseään. Hän hakee korkeampaa vertauskohtaa,
mutta löytää yläpuolella itseään ainoastaan Jumalan. Kun ei hänellä
ole mitään aavistusta Jumalan persoonallisesta muodosta, olettaa hän
väärinkäsitetyn ilmoitetun sanan johdosta, että hänen oma muotonsa on
jälkipainos Jumalan muodosta, vaikkakin äärettömästi pienennettynä.
Mutta ilmoitettu sana ei voi tarkoittaa ulkomuotoa. Jumalan kuva
ihmisessä on käsitettävä henkisesti ja ajateltava älyllisesti,
vapaalla tahdolla, omallatunnolla, kehityksen mahdollisuudella ja
kuolemattomuuden elon siemenellä varustetuksi hengeksi. Ihminen luulee
kuitenkin oman muotonsa täydellisemmäksi ja kuvaa sen vuoksi Jumalan ja
enkelit inhimillisissä muodoissa, varustaen kuitenkin enkelit siivillä,
koska hän ajattelee heidät lentäviksi.
Hän ei tyydy kuvaamaan Jumalaa ainoastaan ihmisen muotoisena, hän
antaa hänelle myöskin ihmisen ajatuksia, sanoja, tunteita, haluja ja
himoja. Nauramme Homeron jumalille, jotka aseilla varustettuina käyvät
taistelemaan kuolevaisten rivissä, mutta mitä on vanhan testamentin
vihastuva, vihaava, kostava ja julma Jumala muuta kuin ihmisen kuva.
Ne ovat lasten käsityksiä ja lasten lauseita sellaiset, että Mooses
näki Jumalan selän. Vähitellen muuttuu Jumala rakastavammaksi ja
henkisemmäksi olennoksi, kunnes Kristus, samalla kun hän selvyyden
vuoksi käyttää inhimillisiä vertauksia, nimenomaan sanoo: Jumala on
henki ja tahtoo, että häntä on palveltava hengessä ja totuudessa.
Emme tapaa mitään olentoa maailman-kaikkeudessa, johon voisimme verrata
itseämme. Me voimme lapsellisten esi-isäimme tavoin ajatella olevamme
luotujen olentojen ensimmäisiä tai voimme me niinkuin pessimistit
pitää itseämme epätäydellisimpinä. Luultavinta on, että olemme
väliasteessa meitä korkeampien ja toisten meitä alempien olentojen
välillä. Jo Herder huomautti, että maamme on keskellä aurinkokuntaa,
josta seuraisi, että olemme kehittyneempiä kuin nuoremman Venustähden
asukkaat ja kehittymättömämpiä kuin Marsin, joka on vanhempi kuin
maanpallo. Asukkaista juoksevassa tilassa olevalla Jupiterilla ja
kaukaisemmilla kiertotähdillä, kiintotähdistä puhumattakaan, ei
meillä ole mitään käsitystä. Vertaamalla maanpalloa niihin joudumme
ajattelemaan, että kaikki taivaankappaleet ovat, ovat olleet tai
tulevat olemaan asutut. Mutta varmaa se ei suinkaan ole. Meistä näyttää
mahdottomalta, että auringossa ja pyrstötähdissä voisi olla eläviä
olentoja. Tuo suuri määrä hengetöntä maailman avaruudessa harhailevaa
tomua on ehkä tarkoitettu synnyttämään uusia taivaankappaleita
tai ylläpitämään aurinkojen lämmön säteilyä. Kuka sanoo, ett'ei
avaruuksissakin ole erämaita?
Kuuta arvellaan asumattomaksi, ilman vettä ja ilmaa, ikäänkuin
meidän uteliaisuutemme kiusaksi. Tähän olettamiseen ei meillä ole
muuta todistusta kuin maassa eläväin elimistöjen tarpeet. Vaan
kuka sanoo meille, ett'ei elämää voi olla ilman vettä ja ilmaa?
Ollen lähin naapurimme kuun jälkeen on Marstähti joutunut uusimpain
tutkimustemme esineeksi. On luultu siellä huomattavan järjellisten
ihmisten mietittyjä töitä, kanavia; haaveillaan liikeyhteyden
aikaansaamista mittausopillisten kuvioiden tapaan tehtyjen merkkitulien
avulla. Ei mikään ole mahdotonta. Spektraalianalyysi osoittaa, että
aurinkokuntamme aineelliset osat ovat, muutamia vielä tuntemattomia
aineita lukuunottamatta, samat kuin maanpallon ja viittaavat yhteiseen
alkuperään.
Ollen maailman kansalainen voi ihminen vedota eräihin yhtäläisyyksiin
maailman-kaikkeuden kanssa. Hänen päänsä on pallonmuotoinen samoin
kun taivaan kappaleet, hänen kiireensä on kuin taivaan kupukansi.
Jos oletamme kiekuran liikunnan perusvoimaksi, tapaamme ihmisessä
sen pehmoset aaltoviivat. Ihmisen silmissä tuikkaa tähtien valo.
Veren kulku sydämmeen ja sieltä pois muistuttaa vetovoimaa
ja taivaankappalten liikkeitä. Ihmisen ajatus on samoinkuin
maailmankaikkeus riippumaton ajasta ja paikasta. Ihmishenki on
syvyyteensä ja liikevoimaansa nähden sukua äärettömälle maailman
avaruudelle ja hakee vaistomaisesti jotain kiintonaista paikkaa lepoa
löytääkseen. Näihin vertailuihin nähden tuntuu hiukan köyhältä,
johtaa ihmisen elimistöä alemmista ja alimmista olemusmuodoista.
Lähintä puuttuvaa rengasta ihmisestä apinaan, hännällistä ihmistä, ei
valitettavasti ole löydetty, yhtä vähän kuin on löydetty tuota luultua
alkulimaa, protoplasmaakaan.
Miksi ei tahdota tunnustaa ihmistä vapaaksi luoduksi olennoksi? Miksi
tahdotaan sitoa hänen olemistaan alempain elimistöjen asteettaiseen
kehitykseen? Eikö hänellä maallisessa ruumiissaan jo ole tarpeeksi
tomua ja katoavaisuutta? Miksi vielä kytkeä hänen vapaa henkensä
aineen kehityssarjaan? Olen nähnyt erään kirjan kansikuvan, jossa
tahdotaan todistaa, että koiran ja ihmisen sikiöt ennen syntymistä ovat
hiuskarvalleen toistensa näköiset. Miksi unohti tekijä liiallisessa
ujoudessaan varoittamasta luontoa? Olisihan luonto voinut yhtäläisyyden
eksyttämänä tunnustaa koiran herrakseen ja haltijakseen.
Oi sinua ihmeellinen ihmisolento, joka kukistat maan ja mittaat
taivaat, kuinka ylpeilisitkään sinä voimistasi, jos et samalla olisi
turvaton lapsi, joka kantaa aarteensa hauraassa saviastiassa, minkä
tuulenpuuska voi maahan murskata! Ihminen on kuin kukkanen kedolla;
kun tuuli sen yli puhaltaa, ei se enää ole siinä, eikä tunne enää
paikkaansa. Mutta Herran armo kestää suvusta sukuun niille, jotka häntä
pelkäävät.
16.3.1895.


VALO

Niin, minä rakastan sinua, taivaan puhdas valo, Jumalan ihanuuden
loisto, joka valaiset maat ja rakennat sillan maailmain välille.
Ei mitään säihkyviä jalokiviä, ei mitään vartiotulia, ei palatsien
sähkötulia, ei sammuvia ilotulia, ei mitään näyttämön valaistuksia,
ei revontulten kalpeaa loimua, ei edes salaman terävää säilää,
joka lävistää ukonpilven, voi verrata sinun hyödylliseen valoosi.
Ainoastaan talviyön korkea, aavisteleva tähtitaivas vetää vertoja
rauhalliselle kauneudellesi. Rakastan kirkkaita värejäsi nähdessäni
niitä sateenkaaren vivahduksissa, aamun ruskossa tai auringon laskiessa
kullan kirkkaana meren helmaan. En tiedä mitään komeampaa kuin on
musta pilviseinä idässä, laskeva, kirkas aurinko lännessä ja niiden
välissä vihertelevä maisema, jonka yli vaakkuu mustaa pilveä vasten
välkkyvä valkea kalalokki. Sameat värisekoituksesi, tuhkanharmaat
pilvet ja untelot usvasi eivät ole minua varten. Aamuhämärä on minulle
rakas, koska se odottaa aamua, mutta iltapuhde vaikuttaa minuun
kuin surullinen hyvästin heitto. Rakkaampi on minulle pimeimmillään
oleva yön varjo ja minä tiedän, ett'ei se voi enää mustemmaksi
muuttua, vaan että sen helmasta on puhkeava syntymätön valo. Yö on
luomakunnan äiti, samoinkuin jouluyö on Vapahtajan syntymähetki, mutta
ainoastaan sentähden, että kaikki korkeampi elämä syntyy kuolemasta,
kaikki pysyvä ilo syvästä surusta ja kaikki taivaallinen toivo
toivottomasta nykyisyydestä, josta kaikki toivo näyttää kadonneen.
Yön ja päivän vaihtelu tuottaa lepoa silmälle ja tyydyttää sydämmen
häilyväisyyttä. Emme rakastaisi valoa, ell'emme pelkäisi pimeyttä.
Napaseutujen naapurit ovat saaneet suuren lahjan, kun heille on annettu
keskeytymätön pitkä päivä ja pitkä yö.
"Valossa välkkyen vuoron ja vuoron peittyen yöhön."
Vastakohtain voima on täällä herättänyt kiihkeän elämän halun, jota
päiväntasaajan mailta puuttuu. Voima näkyy nukkuvan talviyössä, mutta
sen tarmo on kevätauringon herättämänä kykenevä vuoria murtamaan.
Ikävöiden tähystelee pohjoismaalainen tammikuussa ensimmäistä aamun
valoa, hänen sydämmensä heltyy ensimmäisen tähden ilmestyessä
loppupuolella heinäkuuta, sittenkun taivaan kauniit lyhdyt ovat olleet
kolme kuukautta kadoksissa!
Valo on luomakunnan sielu, joka paistaa läpi aineen kovan kuoren.
Kaikki aineelliset kappaleet: maa, vuori, ilma, vesi, metsä, kasvit,
eläimet ja ihminen ovat alkujaan _itsestään loistavia_. Se on vaan
meidän silmämme, joka voi tajuta niiden nyt heikontunutta valoa. Mutta
se esiytyy välistä siellä, missä emme olisi sitä aavistaneetkaan,
ilmassa, vedessä, lahossa puussa, eräiden eläinten fosfori-välkkeessä
ja uudempien havaintojen mukaan myöskin ihmisen silmässä, sormenpäissä
ja sydänalassa. Sähkövalo ei ole muuta kuin keskittynyttä, kaikissa
kappaleissa piilevää valoa. Se on ollut voimakkaampaa kiertotähtien
aikaisempina aikoina ja sitten vähentynyt. Tiede on nyt osoittanut
oikeaksi, että Moos. 1: 3:n valo luotiin ennen kun auringon säteet
tunkivat läpi sumujen sakeuden; alkuaikain jättiläismetsät kasvoivat
sähkövalossa. Fysiikan unelma, että kaikki punnitsemattomat aineet:
valo, lämpö, sähkö, magnetismi ovat ainoastaan eri ilmauksia samasta
alkuvoimasta, alkaa yhä enemmän toteutua. Ja kun kaikesta tästä syntyy
liikettä ja voimaa, on niinkuin olisi meidän täten suotu kurkistaa
luomisen äärettömään koneistoon ja me näkisimme kellon yhden ainoan
ponnistimen panevan liikkeelle lukemattomia vaihdepyöriä.
Optiikan nerokkaat keksinnöt -- valoaaltojen heijastus, imeytyminen,
yhdyntäsekoitukset, taittumiskulmat, valopaino, napautuminen,
värispektrumit, kiinnitys valokuvauksessa -- ovat kaikki tieteen
kauneimpia tuloksia, ja kuinka paljon on kuitenkin vielä
selittämätöntä! Kuinka nähdä, kuinka tuntea tuota eetteriä, joka
väreilynsä kautta saattaa valo-aallot heilahtelemaan biljoonia
kertoja sekunnissa? Eetterin olemassa olo on välttämätön olettaa,
mutta missä on se todistettu? Jos maailman avaruus olisi, niinkuin