Lehtisiä mietekirjastani - 6

Pyyhittiin, paikattiin, jatkettiin, kokeiltiin eikä kuitenkaan koskaan
valmistuttu, ei koskaan päästy rauhaan ja tasapainoon. Niin on nyt
ollut viisikymmentä vuotta, ja miten koulu edistyneekin, pysyy se aina
kokeilevana, niinkauvankun se pyrkii kasvattamaan tietoa sen sijaan,
että kasvattaisi ihmistä.
Mitä on tieto, kirjatieto, järjen harjoitus? Suuri rikas maakunta
hengen valtakunnassa, mutta ei läheskään koko tämä valtakunta, jota
hallitsevat aivan toiset, tietoa paljon suuremmat voimat. Missä on
tunne, joka niin usein kulkee omia teitään, tiedolta kysymättä?
Missä on mielikuvitus, joka ei mistään tiedosta välitä? Missä tahdon
voima, joka on valtakunnan laillinen hallitsija, kun tieto on vaan
sen neuvonantaja? En näe näitä voimia oppineessa koulussamme, jonka
kuitenkin pitäisi tuntea ne, ja jos ne sattumalta siellä esiintyvät,
kiinnitetään niihin vaan varsin vähän huomiota. Millainen on terveyden
hoito ruumiin arimpana kehityskautena? Kotilukuja jatkuu, rasitusta
jatkuu, lääkäreiltä kysytään neuvoja voimistelusta, josta useinkin
kolmas osa oppilaista saa olla poissa heikkouden ja haluttomuuden
vuoksi. Leikit, juhlat, kesäkävelyt ovat satunnaisia. Ilmanvaihdosta ja
aterioista on nyt pidetty parempaa huolta, mutta liikettä lyödään vielä
laimin. Ja missä on nyt sitten lopuksi se tieto, jonka hankkiminen yhä
on koulun tärkein tehtävä? Mitä saavat oppilaat kirjoistaan tietää
luonnon elämästä, vapaasta elämästä? Tuntevatko he linnun ja hänen
laulunsa? Osaavatko erottaa rukiin ohrasta, petäjän kuusesta, ketun
koirasta? Mitä tietävät he mittausopista nuo kirjanoppineet, jotka
eivät osaa vapaalla kädellä piirustaa ympyrää, tai edes vetää suoraa
viivaa? Mitä tietävät he matematiikasta, jota eivät koskaan saa panna
käytäntöön? Mitä tietävät he historiasta, joka on kangistunut nimiin ja
vuosilukuihin, tai maantieteestä, joka on vaan piirretty kartalle? Ja
mitä tietävät he noista heiltä niin paljon aikaa ja työtä kysyneistä
vieraista kielistä, kun tahtovat tulla toimeen ulkomailla? Eikö se
kaikki ole humbugi-tietoa, jonka tarkoitus on loistaa ja joka unohtuu,
kun koulu on lopussa?
Mikä on ihminen? Näen hänet oppineessa koulussa ainoastaan vihreänä,
kypsymätönnä raakilana, joka on pantu uuniin kypsymään. Näen hänet
karkeampitekoisena, mutta luonnollisempana ja todellisempana
kansakoulussa, näen hänet siellä usein kieroksi kasvaneena, mutta
enempi käsin tehtynä. Parhaiten tunnen hänet "lastentarhoissa"
[Fröbelin pikkukoulut], joissa hänen luonnollisia juuriaan hoidetaan
ja kastellaan. Puhu pedagoogille ihmisestä ja hän on kertova
kauniisti kaikista kasvatustavoista, mutta hänen oma kasvatustapansa,
johon hän on pinttynyt ja jota hän on käyttänyt niin suurella
menestyksellä, on kuitenkin lopulta ainoa oikea. Kuka uskaltaa epäillä
hänen menestystään? Tahdotaanko moittia häntä kodin ja myöhemmin
elämän vaikutuksista? Minä vastaan: eikö ole koulun asia poistaa
menneisyyden pahoja vaikutuksia ja estää vastaisia? Jos koulu nyt
kasvattaa rasittuneita, heikkohermoisia, verettömiä, mielikuvitusta
vailla olevia, tahdottomia, epäkäytännöllisiä, todellisessa elämässä
saamattomia oppilaita, onko se elämän syy? Tuloksissa on koulun tuomio.
En voi olla sitä lausumatta: koko oppineen koulun nykyinen perustus,
tieto ja taas tieto ainoana tarpeellisena, on perin väärä. Todistuksena
siitä on yhä jatkuva mielten kuohu, tyytymättömyys ja nuo alinomaiset
muutokset koulun alalla, vaikka kaiken hyvän opetuksen tulee olla
pysyväistä. Paikkaukset eivät mitään hyödytä, koko järjestelmä
on alusta alkaen muutettava. Koko ihmisen tulee astua osansa
tiedon sijaan, ja se tulee vasta silloin oikeaan arvoonsa hengen
kehitysjaksossa. Se on suuri ja vaikeasti ratkaistava kysymys, mutta se
on ratkaistava. Mistä päästä alkuun?
En tahdo sanoa, että ainoa mahdollinen tapa -- vaikka onkin ainoa,
minkä minä tunnen -- ratkaista tätä kysymystä, on se katsantotapa,
jota on koetettu toteuttaa Fröbelin lastentarhoissa. Ala niistä ja
järjestä ne ensimmäiseksi renkaaksi siinä sarjassa, joka alkaa koulusta
ja asteettain viepi yliopistoon. On olemassa pitkä kehitysjakso
tässä nyt vielä vaan vasta-alkajille aiotussa, puoleksi leikkiin
perustuvassa, puoleksi totisessa alussa. Alota istuttamalla lapseen
käsitteet jumalanpelko, vapaus, totuus, järjestys, tottelevaisuus, työ,
kieltäymys, rakkaus, elämänilo; hoida huolellisesti kutakin erikseen ja
kaikkia yhteisesti, ajatusta, tunnetta, mielikuvitusta, tahdon voimaa,
sovita ne kaikki varmoihin itseperäisiin ja kouluijälle helposti
tajuttaviin tapauksiin; kehitä ja koettele niitä sovittelemisen
kautta; käy tunnetusta tuntemattomaan; kehoita huomioiden tekemiseen;
järjestä edistys ja vaatimukset kyvyn ja taipumusten mukaan; elä rasita
vähempi-lahjaisia eläkä kiihoita lahjakkaampien kunnianhimoa; laita,
että työ tehdään mielellään eikä vastenmielisesti; saata oppilas
ymmärtämään, että hän on osa luokasta, koulusta ja isänmaasta; opeta
hänet rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähinnä häntä hänen luotuja
tekojaan luontoa, ihmisiä, eläimiä, kasveja; opeta hänelle, mikä on
pysyväisen suurta, todellista jaloa, nöyrää ja lämminsydämmistä,
vaatimatonta ja hyvää, -- ja joskaan tämä koulu ei kykene
tasoittamaan kaikkia elämän epätasaisuuksia tai voittamaan kaikkia
sen kiusauksia, on se kuitenkin ainakin minun nähdäkseni ratkaissut
kahdennenkymmenennen sataluvun koulukysymyksen.
18.4.1895.


KANSA JA ISÄNMAA

Se elämä, joka virtailee ulos kodista ja koulusta, jakaantuu kahteen
jokihaaraan, realiseen eli käytännölliseen ja ihanteelliseen. Valinta
riippuu milloin taipumuksista, milloin pakosta, milloin ympäristöstä.
Käytännön mies toimittaa enemmän yksityiskohdissa, ihanteiden mies
enemmän laajuudessa. Käytännön miehen tehtävä on hetken, ihanteitten
miehen tehtävä tulevaisuuden; edellisen ahdas, mutta varma, jälkimäisen
rajoittamaton, mutta epävarma.
Kansa ja isänmaa ovat käsitteitä, jotka jakavat ihmiskunnan parsiin. Ne
ovat olleet olemassa niin kauvan kun historia muistaa, ja ne tulevat
olemaan niin kauvan kun eri maat tarjoavat eri elinehtoja. Muukalainen
oli aina raakalainen, helleeni ja juutalainen olivat aina valituita.
Kansat ovat yksilöiden hyvien ja huonojen ominaisuuksien, mutta
etupäässä heidän itsekkäisyytensä kollektiivisia inkarnatsiooneja.
Se itsekkäisyys, jota yksilö koettaa voittaa toisten vuoksi, pääsee
valloilleen kansoissa, ilmaantuu heissä säälimättömämmin ja väistyy
ainoastaan väkivallan tieltä. Väkivallan, viekkauden ja kaikellaisen
vääryyden harjoittamista kansansa ja isänmaansa hyväksi kutsutaan
isänmaan rakkaudeksi; maansa vihollisten hävittäminen, ryöstäminen,
tappaminen ja tuhoaminen on kunniakasta ja urhokasta. Oman kansan
ja oman maan ylistäminen ja muiden halventaminen on kansallista
itsetuntoa. Onnellisia ne kansat, joita luonto ja asema pakottaa
pysymään nöyrinä; he voivat vielä toivoa itselleen tulevaisuutta.
Se oli ainoastaan Kristuksen suuri sydän, joka voi sulkea koko
ihmiskunnan samaan veljen syliin ja julistaa oppia rakkaudesta kaikkia
kohtaan. Hänen sanansa kulkevat kaikkea yhdistäen, kaikkea sovittaen
maailman yli ja loiskivat kuin kevätsade jäävuoria vastaan. Kaikkialla
kohtaa niitä vastarinta. Kansat tarttuvat aseihin toisiaan vastaan,
viekastavat ja pettävät toisiaan. Yksilöt joutuvat käsikähmään,
jopa itse uskonnotkin sotivat. On käytännöllisiä kansoja, niinkuin
englantilaiset, ja ihanteellisia, niinkuin ranskalaiset ja saksalaiset.
Mutta ovatko he silti vähemmin itsekkäitä? Englantilaiset kulettavat
samassa laivassa raamatuita, epäjumalankuvia ja opiumia. Saksalaiset
tahtovat omikseen anastaa jokaisen suuren aatteen ja persoonallisuuden.
Eroavaisuus näkyy siinä, miten nämä kansat sivistävät vieraita
valloitettuja kansoja. Englantilainen järjestää, käyttää kaikki
hyväkseen, hallitsee niin kauvan kun voi, mutta jättää, sittenkun
on pakotettuna luopumaan saaliistaan, vapauteen kasvatetun kansan.
Saksalainen alistaa kaikki kauppaetujensa alle, saksalaistuttaa,
sivistää, polkee ja jättää poistuessaan köyhän kansan, joka on
kadottanut uskon omaan itseensä. Ranskalainen tuhlaa verensä kunnian
vuoksi, sivistää vallan vuoksi, ei halveksi voittoa, mutta uskottelee
itselleen, kun on pakotettu jättämään valloituksensa, että hän on
sivistyttänyt raakalaisia.
Niin ihmeellinen on maailman hallituksen mekaniikka, että tämä kaikkien
itsekkäisyys toisia kohtaan on aina vaikuttava liikevoima, joka vie
kansoja, yksilöitä ja ihmiskuntaa eteenpäin. Mitä olisi tämä suuri
ihmissuku, koottuna yhteen ainoaan suureen laumaan ilman eroittavia
rajoja ja kansallisuuksia? Mitä olisi tämä suku ilman tarpeita, ilman
kilpailua, ilman harrastuksia, vaatimuksia ja vastakohtia, niin,
mitä olisi se ilman himoja, kateutta ja halua johonkin kaivattuun
ja toivottuun? Ei voi ajatella sellaista viatonta, mutta samalla
myöskin tahdotonta ihmiskuntaa muullaisena kuin Itämaiden muinaisten,
suunnattoman suurien valtakuntain kaltaisena, joissa hirmuvaltias
hallitsi orjia. Minkä kautta on Eurooppa, maan osista pienin eikä
suinkaan rikkain, vähitellen kohonnut kaikkia muita mahtavammaksi?
Sen kautta, että sopivasti sijotetut meret, maat ja vuoret ovat
muodostaneet rajoja ja synnyttäneet toisistaan erotettuja kansoja.
Näiden kansain yhteys ja kilpailu ovat synnyttäneet Euroopan
sivistyksen, jota vastoin Aasian arot ja Afrikan erämaat ovat milloin
yhdistäneet kansoja suuriksi laumoiksi, milloin eroittaneet heidät
toisistaan. Euroopassa on Venäjä samoista syistä jäänyt takapajulle,
mutta leviää kevättulvan voimalla itäänpäin.
Luulisi, että maanpallon 1,500 miljoonaa asukasta, jotka jokainen
ovat itsekkäitä yksilöitä ja joista ei kukaan ole täysin toisensa
kaltainen ruumiin ja sielun puolesta, tarjoisivat tarpeeksi vaihtelua,
mutta yksilön kokonaisuus ei riitä, edistys vaatii sen lisäksi vielä
moninaisia kansoja. Ei mikään ole hullumpaa kuin katoolisen kirkon
vaatimus puustavin yhtäläisyydestä samassa uskossa. Sitä ei Kristus ole
koskaan tarkoittanut puhuessaan "yhdestä lammashuoneesta ja yhdestä
paimenesta"; hän on lisännyt, että "Jumala tahtoo palveltaa hengessä
ja totuudessa", puustavista riippumatta, mutta hengessä. Ei mikään ole
valtiollisesti lyhytnäköisempää kuin panslavisuuden ja pangermanisuuden
yritykset sulattaa eri kansoja pakottamalla heitä oppimaan häiritseväin
kieltä ja käsitystä isänmaasta siten vahvistaakseen valtion yhteyttä.
Oletetaan, että n.k. suuret kansat kerran tulevat nielemään pienet
kansat paljoutensa vetovoiman avulla. Aineen painolakeja ei kuitenkaan
voida sovittaa vapaaseen ihmishenkeen. Pakko mikä hyvänsä synnyttää
vastustusta eikä edistä yhteyttä, mutta hajoittaa sitä. Poista pakko
ja pane sijaan vapaus, silloin on olettaminen oikea, vaikka onkin
epätietoista, onko siitä kehitykselle hyötyä. Historia todistaa,
että kehitystä ja edistystä autetaan parhaiten siten, että eri
katsantokannat saavat murtua toisiaan vastaan ja sen kautta kilpailla
keskenään.
Ovatko siis kansa ja isänmaa itsekkäisyytensä vuoksi esteenä
ihmisten sovulle ja onnelle? Eivät. Esiintyen itsekkäisinä ulospäin
valmistavat he keskuudessaan vaikutusalaa rakkaudelle ja tarkoitusperää
kieltäymykselle. Kansa ja isänmaa ovat välttämättömiä renkaita
kehityksen ketjussa, ja on niiden tarkoitus ketjun maallisessa päässä
sulautua ihmiskuntaan. Kristuksen tuhatvuotisessa valtakunnassa ei ole
enää oleva kansoja eikä vieraita, ainoastaan omaisia, uskotuita ystäviä
saman isän helmassa.
Maantiede ja tilastotiede ovat yksimieliset siitä, että jokainen maa
asemansa, ilmastonsa ja hedelmällisyytensä kautta kasvattaa sen kansan,
joka siinä asuu, ja päinvastoin, että jokainen kansa sivistyksensä
voiman kautta luopi uudestaan sen maan, jossa se asuu. Sovita tähän
tosiasiaan maailman hallitus ja me ymmärrämme, että Jumala on antanut
jokaiselle maalle ennen määrätyn kansan ja jokaiselle kansalle
ennen määrätyn maan, jossa se voi toteuttaa samaten ennen määrättyä
tehtävätään. Tarkasta vaan tuota pientä, ahdasrajaista Palestiinaa!
Eikö tämän kolmen maanosan ja kahden valtameren, itä- ja länsimaiden
välillä oleva pieni maa, johon sisältyy kaikki luonnon ja historian
vastakohdat, ole edeltäpäin määrätty suorittamaan tehtävää maailmassa?
Ja eikö meille kaikki sano, että ennustukset siellä tulevat toteutumaan
ja että Jerusalem aikain täyttyessä on määrätty maailman pääkaupungiksi?
Sosialistit sanovat olevansa kosmopoliitteja. Mitä on kosmopoliitti?
Maailmanmatti ilman maata ja kansaa, "ein hiesiger", joka luulee
olevansa kotonaan kaikkialla, mutta ei ole kotonaan missään. Onko hän
kristitty? Rakastaako hän ihmisiä? Ei, hän rakastaa vaan itseään, ei
välitä kenestäkään muusta. Hävitköön maailma, kunhan hän vaan löytää
laudanpalasen sen päällä pelastuakseen.
Isänmaakin voi muuttua epäjumalaksi ja onkin muuttunut siksi monelle,
toisille on se kaunis nuoruuden unelma. Ja kuitenkin on tässä aatteessa
jotain pyhää, jotain suurta, ylentävää, sovittavaa, yhdistävää. Isänmaa
on monen turva, monen koti, monen hauta, ja kuitenkin on se niin
kokonaan minun, että kannan sen sydämmessäni ja katsantotavassani.
Se sisältää kaiken, joka on minulle rakasta ja kallista maailmassa,
menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden, työn palkan, rakkauteni
huolenpidon ja elämäni lähimmän päämaalin. Sano, voiko kuolla tämän
maan edestä? Voi -- ja elää! On helpompi kuolla kuin elää aatteelleen;
voimamme on heikkoutta, tahtomme häilyväisyyttä. Mutta tietäen tai
tietämättään ovat kaikkina aikoina monet tuhannet eläneet, kärsineet ja
kuolleet tämän maan puolesta, joka joka aamu kutsuu meitä seuraamaan
isiemme jälkiä. Kyllästy tähän maahan, valita sen köyhyyttä, pudista
sen tomu jaloistasi, muuta pois rikkaampiin maihin, koeta unohtaa
lapsuutesi kehto, äitisi rukous! Turhaan, sinä et pääse erillesi
kansastasi ja maastasi, sinä viet sen mukanasi, minne maailmassa
matkannetkin, se on sisin juuresi, et voi siitä irtautua, ja jos
voitkin, tunnet voimiesi ja hyvinvointisi kukkulallakin ollessasi, että
jokin, joka antoi elämällesi sen sisällön, on sinussa kuollut.
21.4.1895.


KIRKKO

Olen sanonut ja pysyn siinä, että rakastan ja kunnioitan lutherilaista
kirkkoamme, ja olen onnellinen siitä, että olen syntynyt sen helmassa,
että minua on sen käsivarsilla kannettu kasteeseen ja kristinuskoon,
eikä tämä perustu tottumukseen tai auktoriteettiuskoon, vaan elämässä
kypsyneeseen vakaumukseen. En mistään hinnasta tahtoisi vaihtaa
tunnustusta, joka tyydyttää tietoisuuttani Jumalasta ja on kasvanut
kiinni sydänjuuriini; mutta siitä huolimatta olen minä kirkon
nykyisiin muotoihin nähden paljonkin eriävällä kannalla. Tämän aineen
koskettaminen ei ole minulle vaikea sen vuoksi, että pelkäisin oikaisua
kirkon oppineemmilta ja kokeneemmilta jäseniltä, vaan siihen nähden,
ett'en tahtoisi lisätä niiden monien toisistaan eriävien ajatussuuntain
lukua, jotka nyt ampiaisparvien tavoin surisevat tuon vanhan
kunnianarvoisen temppelin ympärillä ja eksyttävät uskovia.
Valtiokirkko vai kansankirkko? Epäilemättä jälkimäinen. Kirkko laissa
määriteltyine uskoineen ja valtio palkkaamine pappeineen olisi
kristinuskon asettamista lasikaappiin ja sen kansanjuurien repimistä.
Kansankirkko ilman yleistä lakia, jätettynä ilman johtoa päivän
vaihtelevien mielipiteiden heiteltäväksi, olisi sielujen laillistettua
anarkiaa. Jonkunlainen kompromissi näiden molempien kesken olisi
saatava aikaan siten, että valtio, s.o. kansan oikeudentunto, tukee
kristinuskoa järkähtämättömänä pohjanaan, mutta tunnustaa omantunnon
vapauden yksilön järkähtämättömänä oikeutena.
Kuinka yhdistää nämä kaksi ehtoa? Valtio sanoo: me olemme kristitty
kansa, me tunnustamme kristinuskon kaikkien lakiemme, laitoksiemme
ja kaiken kasvatuksemme pohjana. Jokaisen tuomarin, virkamiehen ja
opettajan täytyy tunnustaa Jeesus Kristus, vaikka hän kuuluisikin
muihin uskontunnustuksiin kuin lutherilaiseen. Lutherilaisten uskonnon
opettajana tulee hänen olla lutherilainen. Kaikissa oppilaitoksissa,
paitsi teknillisissä ammattikouluissa, opetetaan uskontoa oppilaiden
uskontunnustuksen mukaan. Kristinuskoon kuulumattomat saakoot elää
meidän lakiemme turvissa sillä ehdolla, että noudattavat lakejamme, ja
harjoittaa elinkeinoja, mutta käännytystyö olkoon heiltä kielletty.
Avioliiton rakentaminen kristittyjen ja ei-kristittyjen välillä olkoon
myös sallittu sillä ehdolla, että lapset kasvatetaan kristinuskoon.
Vapaa eriuskolaislaki, ei mitään ehtoollispakkoa, vapaa sielunpaimenten
vaali, ei mitään keisarinpitäjiä. Valtio valvoo, seurakunta vallitsee
ja hallitsee. Ei mitään pappisylimystöä.
Tämä viimemainittu on onneton perintö katooliselta ajalta, samoinkuin
pappisvalta valtion armosta on onneton perintö juutalaisilta.
Pappisylimystö, kirkkoherrat kirkon paimenten sijassa ovat
sietämättömät siellä, missä etevimpien ja ensimmäisten tulee olla
kaikkien palvelijoita. Ruotsalainen "prest". (pappi) tulee sanasta
_presbyteros_, joka merkitsee seurakunnan vanhinta. Pappi on pyhän
hengen välittäjä ja palvelija, joka ei voi syntyä jokapäiväistä
leipää varten tuomiokapitulin valtakirjan kautta. Ei myöskään saa
sallia jokaisen suulaan suutarin esiintyä sananjulistajana ja kirkon
palvelijana. Kolportöörit hakevat häikäisykeinoja ja saastuttavat usein
Jumalan sanaa. Tarkastus on tarpeellinen ja tapahtuu ehkä sopivimmin
seurakunnan valitsemien kokeneiden kristittyjen avulla, jotka
muodostavat kirkkoraadin. Tämän valtuuttaa taas toimeensa synoodi,
jonka eri maanpaikat valitsevat.
Tunnettuja ovat ne kiihoitukset ja ne vehkeet, jotka usein
seuraavat papinvaaleja, ja ankarat pakkomääräykset ovat sen vuoksi
puolustettavissa. Saakoon kirkkoraati sitä varten määräävän vallan,
valitusosoituksella synoodiin. Uusi laki sisältäköön kaikki
kansankirkon itsehallinnon osat.
Kaupunkien kirkot olkoot auki joka päivä niinkuin katoolisetkin
niille, jotka tuntevat tarvitsevansa siellä hakea Jumalaansa. Hänellä
on vähän iloa meidän sunnuntai-kristillisyydestämme. Maalaiskirkoissa
jätettäköön tämä riippuvaksi lähinnä asuvien toivomuksista. Seurakunnan
sielunpaimen on vapautettava kunnallisista toimista, jotka nyt nielevät
niin suuren osan hänen kallista aikaansa.
Nykyisistä kirkonmenoista on monta väärinkäytöstä poistettu, mutta
toisia on vielä jälellä. Evankeliumin kahteen kertaan lukeminen on
koulukäsky, ja Isä meidän (miksei nyt jo "Meidän isä"?) lukeminen
kolmeen kertaan saman jumalanpalveluksen aikana on katolilaisten
lörpöttelevää _paternoster_'ia. Saarnan vanhastaan pinttynyt jakaminen
ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen osaan on kaikkea elämää tappava
jäännös teoloogisista kouluaineista. On hyvä, että koko seurakunta
ottaa osaa virren veisuuseen, eikä niinkuin monin paikoin kuuntele
valmista urkulehteriltä, mutta kun kirkkoveisuu useinkin on hyvin
vaillinaista, olisi hyvä, jos harjoitetut kansakoulunoppilaat joka
seurakunnassa johtaisivat virren veisuuta.
Virsikirjojamme, sekä ruotsalaista, että suomalaista, on komiteain
toimesta paljonkin parannettu entisestään, mutta ne ovat kuin ovatkin
paikatuita. Kansan hyvinkin yleisen epäluulon niihin oikeuttaa niiden
liiaksi uudenaikainen kieli. Olen ruotsalaisessa virsikirjakomiteassa
turhaan koettanut osoittaa, että virsi on luonteeltaan henkevöitynyt
kansanlaulu. Puustavi kuolettaa. Voima ei ole sanoissa, vaan elämässä.
Saarnamiehistä tuonnempana.
Jumalan henki käy tuulahduksen tavoin läpi maailman eikä sen kulkua
voi kukaan laskea. Kaikki ajan vihurit puhaltavat nyt kirkkomme
puutteellisia muotoja vastaan, ja moni ennustaa sen pikaista häviötä.
Minä en usko niin käyvän. Minä uskon, että se tarvitsee uutta
puhdistusta vanhalla pohjalla, ja se on tuleva ensi vuosisadalla. Minä
uskon, etteivät kuoleman portit tule olemaan sitä mahtavammat. Ruoho
katoo, kansa on kuin ruoho, mutta Jumalan sana pysyy iankaikkisesti.
31.8.1895.


SAARNAMIES

Kun huomasin itseni kykenemättömäksi lääkärin toimeen, kävin
miettimään, eikö minun ehkä pitäisi ruveta lukemaan jumaluusoppia.
Mutta tuo dogmatiikka, joka haihduttaa kristinuskon ytimen elottomiksi
ajatusdogmeiksi, pelotti minua ja tuntui epämiellyttävältä. Minulla oli
rakas ystävä ja sukulainen, pappi, joka toden teolla järjesti elämänsä
evankeliumikirjan mukaan; ihailin yhtä tai kahta "kuninkaallisesta
papistosta", jotka puhuivat Jumalan hengen sanoja janooville sieluille,
mutta useimmat sielunpaimenet olivat minusta palkkapaimenia, joiden
sanat kantoivat kauhtanaa ja kaulusta, mutta jotka mielessään ja
elämässään palvelivat Mammonaa. Meillä ei ollut silloin vielä
valtiopäiviä, mutta kun sittemmin näin pappissäädyn koolla, ei
ystävyyteni ja kunnioitukseni useita sen jäseniä kohtaan voinut estää
minua saamasta samaa vaikutusta, jota tunsin katsellessani apteekkarien
kokousta, mistä tuulahti vastaani rohtojen ja sairashuoneiden lemua.
Nämä univormuihin puetut sielujen parantajat tuntuivat minusta yhdessä
joukossa nähtyinä kovin epähenkisiltä keskustellessaan maallisista
asioista, ja kaikki papin toimen loisto näytti häviävän säädyssä.
Luovuin jumaluusopista.
Toisen kerran näin minä lahjakkaan koulunopettajan esiintyvän ilman
papin kaulustaa, ainoastaan tavalliseen mustaan takkiin puettuna,
Tukholman baptistikirkossa ja puhuvan sieluille elämän yksinkertaisia
sanoja ilman noita tavallisia puheenparsia. En hyväksy baptistien
keppihevosta, uutta kastetta, joka on minusta Vapahtajan sanain
halveksimista: "sallikaa lasten tulla minun tyköni elkäätkä kieltäkö
sitä heiltä"; mutta tuo vilpitön, sytyttävä, elävä elämä, joka pulppusi
tämän baptistipapin sanoista, oli minusta parempaa kristillisyyttä kuin
moni oikeauskoisen kansankirkon kirjoitettu saarna.
Omat puutteellisuudet ovat opettaneet minua varovasti arvostelemaan
muiden puutteita. Tunnen osanottoa tuota vast'alkavaa saarnamiestä
kohtaan, joka ahkerasti harjoitteleikse ja tarkkaan miettii ainettaan
ja varmuuden vuoksi kirjoittaa saarnansa. Hän tahtoo tunnollisesti
täyttää velvollisuutensa, mutta hänen puhujalahjansa eivät ole
keskinkertaista paremmat ja kaipaavat harjoitusta. Hän on lukenut
saarnansa kuin ulkoläksyn, mutta muisti pettää ja hänen täytyy tuon
tuostakin katsoa paperiin. Saarnatuolissa on hämärä, hän ei pääse
heti päästä kiinni, hän pysähtyy, etsii, änkyttää muutamia sanoja
ja hakee taas. Suuri, äänetön, odottava seurakunta tuolla alhaalla
kirkossa leviää kuin pilvi hänen silmäinsä eteen ja hämmentää hänen
ajatustensa juoksua. Hän ei näe enää mitään, ei muista mitään, lopettaa
saarnansa kesken kaikkea ameneen ja turvautuu käsikirjan määräämiin
rukouksiin saarnan jälkeen. Ne hän onneksi muistaa ja hätätilassa on
hänellä kirjansa. Nuo monet päät tuolla alhaalla kumartuvat, saarna
on päättynyt ja nöyryytetty nuori saarnamies hiipii alas rappuja ja
katoo sakastiin. Ei mitään kirkkopahennusta ole tapahtunut, ainoastaan
muutamat tottuneet kirkossa kävijät ja pappien arvostelijat kuiskaavat
toisilleen apostoolisten jäähyväissanojen jälkeen: "hän hätääntyi".
Seuraavana sunnuntaina näen minä toisen papin kirkon puhujalavalla.
Hän on sileäleukainen keski-ikäinen mies, kaulassa hyvin kiilloitettu
kaulustin, ja sujuvalla puhelahjalla varustettu taitava saarnamies.
Ei aikoihin ole hän enää saarnojansa kirjoittanut, eivätkä ne tuota
hänelle suurta vaikeutta. Hän on silmäillyt päivän tekstiä ja merkinnyt
kohdat 1, 2, 3 saarnaoppaastaan. Hän puhuu tunnin ajan kuin kirjasta:
ensiksi, toiseksi, kolmanneksi ja niin edespäin. Kyllähän usein
kerrotaan samoja asioita, täytyyhän kuulijoihin tyrkyttää sanoja, kun
puuttuu ajatuksia, mutta sanatulva jatkuu keskeymättä ja tavanmukaisen
kolmantensa ja neljäntensä jälkeen pääsee hän onnellisesti loppuun.
Vanhat kirkkomiehet sanovat toisilleen: se oli hyvä saarna! Joka
merkitsee sitä, että kaikki kävi niinkuin pitikin, vaikk'ei
jättänytkään mitään jälkeä. Ja saarnamies itse sanoo kotiin tultuaan
vaimolleen: oli vahinko, mamma, ett'et ollut kirkossa tänään!
Seuraavana sunnuntaina esiintyy vaalisaarnaaja, hänkin vanhempi
pappismies, joka on kokenut ammatissaan ja harjaantunut voittamaan
ääniä papinvaaleissa. Hän on perinpohjin valmistautunut sulattamaan
kovimpiakin sydämmiä, joskaan ei vaalimiesten, niin ainakin heidän
vaimojensa. Hän alkaa heti tuolla laulavalla äänellä, jota moni
pitää jumalisuuden oikeana leimana. Tämän itkevän esityksen kanssa
on sopusoinnussa selonteko kaikesta siitä liikuttavasta, jonka
siihen tottunut ja taitava saarnamies voipi puristaa jokaisesta
saarnatekstistä. Ei kestä kauvan, ennenkun eukkojen kokoon käärityt
nenäliinat etsivät juoksevia kyynelvirtoja. Lopulta kuuluvat tukahdetut
nyyhkytykset, jotka ovat jokaisen saarnamiehen oikea ylpeys, vastaavan
hänen omaan itkuiseen ääneensä. Tämä pappi on välttämättä valittava.
Semmoinen jumalinen mies! Ja kuinka hän saarnaa! Hän voisi kiviä
liikuttaa...
Jos näihin kolmeen lisätään neljäs, joka kuivasti kuin sanakirja ja
kylmästi kuin talvinen uusikuu esittää katkismuksen pääkappaleet
uuvuttavalla yksitoikkoisuudella, tai viides, joka päin vastoin kuin
hänen kolmas virkaveljensä julistaa puustavin tuomiota kaikkien eri
tavalla ajattelevien yli, -- niin missä on pappi? Missä on rakkauden
evankeliumi, joka on eroittamattomasti yhdistetty vanhurskaan Herran
Jumalan pyhyyden vaatimukseen? Missä on lohduttaja kaikissa suruissa,
auttaja kaikissa vaikeuksissa, Kristuksen seuraaja kaikille niille,
jotka tekevät työtä ja ovat raskautetut? Sanoja, sanoja, sanoja! Missä
on hän, joka sanoi: ne sanat, joita puhun teille, ovat henkeä ja elämää?
Tiedätkö sinä, saarnamies, joka seisot siinä yläpuolella
seurakuntalaisiasi heidän luottamuksensa kutsumana ja kutsumana
Mestarisi olemaan hänen kylvömiehenään tuolla suurella, hedelmällisellä
vaimolla, tiedätkö sinä, kenelle sinä puhut? Ymmärrätkö sinä, ett'et
seiso siinä täyttämässä virkavelvollisuuttasi ja sitten hyvän
omantunnon rauha rinnassasi istuaksesi odottavaan päivällispöytääsi?
Oletko unhottanut puhuvasi sadoille, ja taaskin sadoille janooville
sieluille, jotka tunkeilevat ympärilläsi juodaksensa sanoistasi
iankaikkisen elämän virvoittavaa vettä? Tänne tullessaan ne eivät tule
kouluun eivätkä kinkerille tavaillakseen opituita läksyjään ja saamaan
todistusta kristinopin taidostaan. Tänne tulevat he vapaasti ja ilman
pakkoa Kristuksen seurakunnan jäseninä, monet ehkä tottumuksesta ja
tavasta, mutta monet myöskin sielun sisimmästä tarpeesta kuullakseen
Jumalan äänen puhuvan sinun huuliltasi. Mitä annat sinä heille? Mikä
tuomio odottaa sinua, jos sinä annat heille kiviä leivän asemasta,
sanoja hengen asemasta? Paljon syvemmälle täytyy sinun nöyrtyä
kuin nöyrryt tuossa painaessasi alas pääsi ja ajattelemattomasti
ladellaksesi Isämeitääsi; -- nöyrry, tomu, iankaikkisen hengen eteen,
jonka edustaja olet! Kuule hänen ääntänsä, joka sanoo sinulle: Samuel!
Ja vastaa niinkuin Samuel: Herra, sinun palvelijasi kuulee! Katso,
hän käy maailman läpi meidän aikanamme ja kaikkina aikoina niinkuin
meren aalto ja pyörremyrsky, mutta sinä matelet maassa ulkoa opittuine
sunnuntailäksyinesi! Mene, seuraa häntä, puhu, mutta elä puhu omia
sanojasi, voimaton, vaan puhu hänen sanojaan, jos tahdot, että sielut
sinua kuulevat ja huomaavat siitä muun hedelmän kypsyvän kuin henkisen
unen tai muun palkan koituvan kuin palkkapaimenen palkan: nuo määrätyt
tynnörisi jyviä vuodessa!
Niin, minä tiedän, että Jumalan henki puhuu kuuluvasti meidänkin
aikanamme, puhuu heikoin tomusta tehdyin kielin, mutta kuitenkin
kielin, joissa Mestarin voima puhuu. Näiden rasitetuilla olkapäillä
lepää vielä muodoissaan puutteellinen kirkko Kristuksen sanan
kalliolla. Tule sinäkin yhdeksi heistä!
1.11.1890. 2.9.1895.


OPETTAJA

Kirkon ja papin, kansan ensimmäisen opettajan, jälkeen tulee
monihaarainen sarja muita opettajavoimia, joiden tehtävänä uudemmassa
yhteiskunnassa on valaista jokaista majaa maassa ja jokaista älyn
aluetta. Tässä on ensin huomautettava, että tieto ei vielä muodosta
luonnetta, elämän pohjaa, vaikka se sisältyykin siihen ja ett'ei
opettajan toimi vielä ole kasvatusta, vaikka se vaikuttaakin siihen.
Se suuri, keskiajasta peritty erehdys, että tieto olisi samaa kuin
siveellinen jalostus, on ominainen ajan koko katsantotavalle ja
heittää, samalla kun se virittää valistuksen soihdun, eksyttävän
häikäisevän valon suuriin aukkoihin _ihmisen_ kasvatuksesta.