Lehtisiä mietekirjastani - 5

vaikka aina pilviin saakka. Mies on kiivennyt vähän matkaa vastapäätä
olevan kukkulan rinteelle eikä useinkaan näe entisyyttä allaan eikä
tulevaisuutta päänsä päällä, koska puut peittävät hänen näköalansa.
Hän elää nykyisyydessä, jossa kaikki halujen ja kunnianhimon esineet
vetävät puoleensa hänen huomionsa. Vanhus on vaikeuksien kanssa
taistellen saavuttanut vastapäisen kukkulan harjan, hän näkee taivaan
tulevaisuutena päänsä päällä ja maailman menneisyytenään alhaalla
laaksossa. Taas tuntee hän hengittävänsä raittiimpaa ilmaa, myrskyt
eivät enää ulotu tänne, hänen katseensa kantaa pitkälle, mutta hän
tuntee olevansa uupunut kiipeämisestä ja etsii itselleen suojaisen
lepopaikan harmaiden kallioiden välissä.
Ei ole epäilystäkään siitä, ett'eivät elämän ensimmäiset ja viimeiset
asteet olisi verrattain korkeampia, vaikkakin voimassa heikompia, eikä
pidä väliasteiden sentähden niitä kumpaakaan halveksia. Eroa niiden
molempien välillä tulee meidän tarkastaa.
Nuoruus näyttää olevan nopeata nousemista. Ja kuitenkaan ei ole
elämässä mitään syvempää _lankeemusta_ kuin lapsesta nuorukaiseksi.
Koko tuo rikkomaton objektiivisten huomioiden maailma, joka on
lapsen onnellinen Eedeni, on särkynyt loistaviksi pirstaleiksi, ja
jokainen pirstale tahtoo olla erikoinen maailma. Luonto on kadottanut
elämänsä, äänensä ja myötätuntoisuutensa, se ei enää ymmärrä entistä
lapsen kieltään, ei tunne enää sitä tuttavallista henkeä, joka asui
lapsessa. Nuoruuden vasta kasvanut, etsivä henki ei enää tunne omaa
itseään luonnossa. Molemmat rakastavat yhä edelleen toisiaan, niin,
lapsuuden ystävyys on muuttunut rakkauden hehkuksi. Luonto pukeutuu
ihanimpaan kukkaisloistoonsa miellyttääkseen nuoruutta ja nuoruus etsii
unelmoiden ihanteensa luonnosta. Mutta he eivät enää voi sinutella
toisiaan. Haaveet asettuvat huomioiden sijalle. Entinen vapaa veljeys
on muuttunut rakkauden ujoudeksi, he eivät etsi toisissaan enää
todellisuutta, vaan vertauskuvia. Ihanteellinen usvaharso on vetäytynyt
heidän välilleen; he ovat vieraantuneet toisistaan. Minä en ole enää
sinä, ja sinä et ole enää minä; käykäämme etsimään toisiamme!
Onko tämä lankeemus? On, aivan varmaan. Voivatko luonto ja henki, jotka
kerran olivat yhtä, haleta kahtia menettämättä vastinettaan? Voivatko
osat, kukin erältään, vastata kokonaisuutta? Ja kuitenkin on ero
korkeamman edistyksen ehto. Me tapaamme sen viimeisessä asteessa.
Olen jo maininnut, mikä on se leppymätön, välttämätön voima, joka
erottaa nuo molemmat. Se on _mietiskely_, ihmiskunnan voittamaton halu
verrata itseään ympäristöönsä voidakseen syventyä omaan itseensä.
Mietiskely sisältää aina kysymyksen: mitä, miksi, mihin? Se alkaa
tiedottomasti lapsen kiusailevissa kysymyksissä, mutta lapsi ei voi
pitää kiinni ajatuksesta, vaan päästää sen. Lakkaamatta uudistuu
kysymys, kunnes lapsi löytää vastauksen omassa itsessään. Mietiskely on
seppä, joka yöt ja päivät takoo kylmää rautaa, kunnes se alkaa hehkua.
Ikärajaa ei voida määrätä, koska se muutamilla alkaa aikaisin, toisilla
myöhemmin, riippuen saaduista vaikutuksista. Keskirajan voi olettaa
olevan kahdentoista ja kolmentoista ikävuoden vaiheilla. Sen jälkeen
käy kehitys niin pian, että yhden tai kahden vuoden kuluessa huomion
maailma on muuttunut tunteen ja ajatuksen maailmaksi. Ruumiillinen
kehitys alkaa ja henkielämä seuraa hitaammin jälestä. Syntyy sisäisiä
ristiriitaisuuksia, epävarmuutta, ujoutta ja kömpelyyttä. Personallinen
itsetietoisuus on herännyt ja luulee kaikkialla näkevänsä kiittäjiä
tai laittajia. Lapsi ei tahdo enää kutsuttaa lapseksi ja sellaisena
kohdeltaa. Lapsi, mikä loukkaus! Ei mikään ikäkausi halveksi niin
suuresti lapsuuden leikkejä kuin tuo kolmen-, neljän- ja viidentoista
vuoden muka korkeampi viisaus.
Parin tai kolmen vuoden kuluttua on tämä ylpeys jo haihtunut ja lasta
katsotaan vieraaksi olennoksi, mutta jota kuitenkin voidaan sietää.
Tuhannet muut asiat tunkevat esiin, rakkaus kaikkine asteineen ja
muotoineen, kunnia, jolla ei ole mitään maalia liian korkeata, oma
voima, rohkeus, itseluottamus, joka pyyhkii sanan "mahdotonta" kielensä
sanakirjasta, suuruuden ihailu, kauneus, nero, uljuus; ja lopuksi nuo
ihannoivat unelmat, jotka joskus löytävät tyydytyksensä rakkaudessa,
joskus isänmaassa, toisen vuoron taas häviävät johonkin tuntemattomaan
taivaan ja maan välillä. Ajatusmaailma on tässä ijässä suuri ja
rikas, mutta vielä suurempi ja rikkaampi on tunteitten maailma. On
ihmeellinen viehätys nuoruuden haaveissa. Niiden kauneuden salaisuus
on niiden rajattomassa innostuksessa. Oi, tuota innostusta, joka voi
sulkea syliinsä kaikki, kieltäytyä kaikesta ja kyetä kaikkeen, sitä ei
voi mikään muu korvata! Elkää uskoko tunteiden pysyväisyyteen, mutta
uskokaa niiden vilpittömyyteen! Nuoruus voi pettää itsensä, mutta
vilppi on sen luontoa vastaan. Olen vanhaksi käynyt ja usein pettynyt,
mutta uskon nuoruuteen niinkuin siihen, mikä on parasta minussa
itsessäni. Eikä koskaan voi nuoruus asettaa päämaaliaan tarpeeksi
korkealle, jos mieli jotain jäädä jälelle, sittenkun elämä on kyninyt
kotkalta siipihöyhenet. Ken ei ole kerran elämässään lähtenyt maailmaa
valloittamaan? Kaiken toivominen ei auta vielä kaikkeen kykenemään,
mutta se on uskomista voiton mahdollisuuteen!
Kenellepä elämä tarjoisikaan niin paljon kuin nuorukaiselle? Koko tuo
äärettömän pitkä, rajaton tulevaisuus on hänen, ja kuitenkin voi hän
uhrata elämänsä mitättömästä asiasta. Katumetelien aikana Pariisissa
v. 1848 nähtiin nuorten poikain yhtämittaa kaatuvan kartessikuulain
satuttamina, ja yhtä mittaa kiipeili uusia poikia katuvarustusten
päälle saadakseen olla mukana näkemässä.
Nuoruus on elämän vastustamaton liikevoima. Ei kaikki suuri ole
nuorison luomaa, mutta kaikki suuri on alkanut nuorison unelmissa
ja vakaantunut sen uhrautuvassa innostuksessa. Jumala itse, sanoo
Almqvist, ei ollut neljääneljättä vuotta vanhempi kuollessaan maailman
edestä.
8.4.1895.


ELÄMÄN KESÄ JA SYKSY

Kesällä tulee suurin lämpö aina suurimman valon jälkeen. Korkein hengen
kehitys ilmaantuu tavallisesti myöhemmin kuin suurimmat ruumiilliset
voimat. Tavallisesti on ruumiillinen kehitys korkeimmillaan
kolmannella-, äly neljännellä- tai viidennelläkymmenennellä
ikävuodella. Mutta luonnonlait täydentävät toisiaan. Tylsämielinen
ja mielipuoli voivat olla ruumiillisesti voimakkaita, vaikka sielu
lepää, ja monet kuuluisimmat runoilijat ja oppineet ovat tuotantonsa
korkeimmillaan ollessa olleet ruumiiltaan kukistuneita. Ruumis ja sielu
taipuvat ihmishengen vapauden alle, mutta hengen taistelu lihaa vastaan
ja lihan taistelu henkeä vastaan pysyvät kaikkina aikoina yhtäläisinä.
Monet, ja varsinkin herkkäveriset luonteet, pysyvät pohjaltaan lapsina
tai nuorukaisina vielä vanhoillaankin, niin, jopa aina kuolemaansa
saakka. On niinkuin tuntisi keväisen ilman tuulahduksia Joulukuussa.
Ei mikään ole näiltä onnellisilta voinut hävittää lapsuuden välittömiä
vaikutuksia eikä nuoruuden ihanteita. Kylmä järki nauraa heille; minä
rakastan heitä -- ja tunnen heidät.
Elämän taistelun tavallinen meno on se, että välitön vaikutus
ensiksi kalpenee ja että kokemus kovakätisesti oikoo haavekuviamme.
Keski-ikäisellä miehellä ja naisella on liian paljon tekemistä
ympäristönsä ja todellisuuden kanssa ehtiäkseen haaveilla.
Lukuunottamatta surujen arpia ja rakkaita muistoja ovat menneisyys
ja tulevaisuus menettäneet merkityksensä. Tarkastakaa historian
kirjoittajaa ja muinaistutkijaa! Tutkivatko he mennyttä niinkuin
olisivat he itse siinä eläneet? Eivätkö he tee sitä enemmän ajatellen
sen tuloksia nykyisyydessä?
Keski-ikäinen kutsuu tulevaisuudeksi virkaylennyksiä, eläke-ikää,
pääomaa, lasten kasvatusta, virkoja ja avioliittoja, perheen perinnöitä
ja etuja, tai myöskin Jumalan valtakuntaa ja iankaikkista elämää.
Kuinka nykyisyys kokonaan kiinnittää tämän ikäluokan huomiota,
näkyy muun muassa sananlaskusta "terveys ennen kaikkea". Terveys on
lapsuudessa, samoinkuin kyyneleetkin, hyvin helposti haihtuva huoli,
ja nuoriso ajattelee sitä ainoastaan silloin, kun henki on vaarassa.
Keski-ikäinen sitävastoin pelkää aina olevansa sairas, turvautuu
rohtoihin ja tekee vuosisopimuksia lääkärien kanssa. Ei kukaan rakasta
elämää niinkuin se, jolle se on saanut käytöllisen merkityksen; on
vielä niin paljon tekemistä, täytyy pitää tarkasti elämätään.
Ammatti, toimeentulo, virka, ammattitutkinnot, koti, perhe, lapset,
talous, seuraelämä, puoluetaistelut, politikka, kokoukset, naapurit
vievät keski-ikäisen ihmisen ajan. Se ei ole työ, joka kuluttaa
elämän lankaa, vaan sisällinen ja ulkonainen rauhattomuus, surut,
pelko, epäilys, odotus, pettynyt toivo, rakkaus ja ystävyys, omat ja
muiden hairahdukset, erehdykset, epäluulot, pettymykset, katumus,
kuvailut, hullutukset, tavat, paheet -- ne ovat ne, jotka elämän lankaa
kuluttavat. Ei ole enää kykyä unohtamaan eikä aikaa hyvittämään.
Keskittämällä tahdon voimamme nykyisyyteen toimitamme me käytännössä
mitä voimme. Jos me pidämme kirjaa elämästämme, huomaamme me, että
toimintamme summa on suurin keski-ijällä. Mutta nykyisyydessä eläminen
on samalla kahleutumista sen vaatimuksiin, kykenemättömyyttä lepäämään
muistoissa ja löytämään lohdutusta toivossa. Päivä toistaan seuraa, ja
mitä on meidän syöminen, mitä juominen ja millä itseämme vaatettaminen?
Kristus sanoo: hakekaa ensin Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta!
Missä ei tämä vastaus anna elämälle uutta sisältöä, siellä kuihtuvat
ruumis ja sielu sitä mukaa kuin elämän ajalliset päämaalit katoavat.
Uupumus ottaa osansa, hermot ja jänteet höllenevät, ajatus aaltoilee
yhä hitaammin, ja ennenkun aavistammekaan, päädymme siihen rauhan
suvantoon, jota kutsutaan vanhuudeksi ja joka ei ole rauhallinen sen
vuoksi, että olisimme siinä suojatut myrskyiltä ja huolilta, vaan koska
maalliset velvollisuudet painavat vähemmin ja koska elämän sudet,
intohimot, silloin tavallisesti ovat lakanneet ulvomasta.
Eivät kaikki vanhat ymmärrä vanhuuden etuja. Tavat ja intohimot
riippuvat sitkeästi kiinni meissä vielä vanhuutemmekin päivinä
ja kieltäymys on vaikeasti opittava taito. Vanhuus riisuu yöksi
ensin koristeensa, sitten elämän arkivaatteet, lopuksi läheisimmän
ympäristönsä. Se, joka voi tyynesti toimittaa tämän riisuntansa ja
haudata menneisyytensä tai kätkeä maahan rakkaimpansa, voi toivoa ne
jälleen näkevänsä; se, joka ulkomaailman pala palalta murtuessa hänen
edessään, kuitenkin voi säilyttää itsensä ja uskonsa, hän on voittanut
vuosiensa vihat, hän ei huku yöhön, vaan odottaa aamua. Hänen ehtoonsa
on kuin pohjolan juhannusyö, jolloin aamu ja iltarusko ojentavat
toisilleen kätensä yhtyvässä valossaan.
Silloin, vasta silloin, on tämä ruumiillisesti voitettu, mutta
henkisesti murtumaton kiipeilijä saavuttanut vastapäisen kukkulan,
maallisen elämän kukkuloista korkeimman. Kaikki vanhukset katsovat
takaisin pitkää, kulettua taivalta, kaikki seisovat he tornissa --
ja elävät muistoissaan, mutta niille, jotka ovat saavuttaneet tuon
kukkulan, avautuu ääretön taivaanranta, korkeampi kuin lapsuuden,
avarampi kuin nuoruuden, aukeampi kuin keski-ijän. Tämä vanhus on
palannut takaisin lapsuuden katsantotapaan siinä, että ulkonainen
ja sisällinen maailma, luonto ja tietoisuus ovat hänessä yhdeksi
kutoutuneet. Hän ei mietiskele enää, hän tuntee, ja joskin hän
vertailee, ei hän arvostele. Hän on saanut takaisin välittömän
vaikutuksen lahjan, mutta sitä hallitsee nyt tietoisuus ja jalostaa
tyytymys. Enkelit ja luonto eivät enää puhu, ja kuitenkin tajuaa hän
heidän äänettömän kielensä. Hän elää, ei kuitenkaan enää hän, vaan se
äärettömyys, joka samaan syliinsä sulkee menneisyyden, nykyisyyden
ja tulevaisuuden ja jota kristityt kutsuvat jumalaksi. Tottahan on,
että katselijan täytyy olla kristitty ajatellaksensa kaikkea ennakolta
näkevää ja kaikkea yhdistävää ja rakastavasti suojelevaa personallista
Jumalaa, jossa hän ei katoa, vaan jossa hän yhä pysyttää olemisensa
yksilönä. Hänen tulee olla kristitty ollakseen pelkäämättä hävitystä,
joka aina seisoo epäilijän oven edessä, mutta myöskin vanha pakana
kuolee rauhassa aavistellessaan koittavaa aamua katoavan elämän takana.
Mikä erilainen ehtoo! Yksi alkaa yönsä kärtyisenä ja nurkuvana,
toinen uupuneena, tylsänä ja välinpitämättömänä, kolmas lähtee
valveilla ja toivovana tuohon tuntemattomaan maahan, varmana siitä,
että hän käy elämästä elämään, heikkoudesta voimaan, inhimillisestä
keskentekoisuudesta hengen täydellisyyteen, epäilyksestä avaruuteen,
uskosta näkemiseen, hämärästä kirkkauteen, olemisen kuohuvasta koskesta
sen rauhalliseen lähteeseen Jumalassa.
11.4.1895.


RAKKAUS

Miksi jakautuu vapaa ihmisolento kahteen toisistaan niin suuresti
eroavaan vastakohtaan kuin ovat mies ja nainen? Koska kaikella pitää
olla vastakohtansa, ett'ei häviäisi itsekkäisyyteensä. Kahtia jako on
laskettu vaan maallista elämää varten. Haudan tuolla puolen ei ole
miestä eikä naista.
Että mies ja nainen, vaikka eroavatkin suuresti toisistaan ruumiin
muotojen, kehityksen ja henkisten taipumustensa kautta, kuitenkin
ovat yhtä, se käy selville siitä, että se kuolematon osa, joka heistä
jää jälelle, on yhtäläinen molemmilla, samoin kuin heitä molempia
yhdistää sama syntymä ja kuolema, sama edesvastaus, ihmisoikeus ja
kansallisoikeus Jumalan valtakunnassa.
Kapalolapsi, vaikka hänen sukupuolensa onkin jo määrätty, on kuitenkin
tiedottomuudessaan luomakunnan alkuolento, jakamaton ihminen. Hajaannus
näyttäytyy jo varhain lahjoissa ja taipumuksissa, mutta liikuttavaa
on lapsuudessa se, jota kutsutaan viattomuudeksi ja jota minä kutsun
syyntakeettomuudeksi, nimittäin, että lapsessa aina on jälellä jotain
jakamattomasti inhimillistä.
Seitsemännestä ikävuodesta viidenteen- ja kuudenteentoista ja välistä
kauvemminkin, on olemassa sotakanta pojan ja tytön välillä. Poika
esiintyy toimivana, ahdistavana, ylpeänä, tyttö vastaa kyynelillä,
mutta on kärtyisä ja arka. He ovat kaksi vastakkaista sähkövirtaa,
jotka räiskähtelevät kohdatessaan. Koti ja yhteiskoulut koettavat
tasoittaa näitä virtoja saattamalla ne yhtämittaiseen yhteyteen
keskenään ja onnistuvatkin, joskaan ei sammuttamaan kipinöitä, niin
ainakin tekemään ne vaarattomiksi.
Kun virrat noin karkoittavat toisiaan, näyttäytyy samalla vastakkainen
voima, sisäinen vetovoima. Sota jatkuu yhdenikäisten kesken, mutta
lapsuuskin luopi itselleen ihanteita ja hakee ne yläpuolelta itseään.
Poika halveksii pieniä tyttöjä, mutta rakastuu samalla muutamia vuosia
vanhempaan tyttöön. Koulutyttö ihailee hiljaisuudessa nuorta opettajaa,
joka hänestä on kaiken täydellisyyden kukkula. Se on tuo pyhä, puhdas
ensimmäinen rakkaus, joka uskoo kaikkeen ja on valmis uhraamaan kaikki,
eikä pyydä mitään muuta kuin saadakseen olla tuntematon ja kätketty.
Ei sanaakaan. Ei selityksiä. Pieninkin epäilys olisi onnettomuus ja
ilmitulo olisi pyhyyden raiskausta.
Tämä kaino liekki voi joskus muuttua todellisuudeksi ja kehittyä
avonaisiksi suhteiksi, mutta useimmiten sammuu se ja jää rakkaaksi
lapsuuden muistoksi, niin kauniiksi ja araksi, ett'ei sitä saa epäpyhin
käsin kosketella. Rakkaus ja runous, sanoo Bulwer, ovat lapsentauteja,
mutta onnellinen se nuorukainen, joka ikänsä päiväntasausmyrskyissä
säilyttää tämän rakkautensa ensimmäisen pyhän muistonsa rikkomatonna.
Se on oleva hänen suojelusenkelinsä kiusauksen hetkinä, se pysyttää
hänen sydämmensä salakammioissa uskon kaikkeen puhtaaseen elämässä,
uskon hänen omaansa ja naisen siveelliseen arvoon.
On puhuttu ja kirjoitettu niin paljon rakkaudesta, että se, joka
on tuntenut kaikki sen virit ja myrskyt, tuskin tietää mitä
lisäisi. Jos sanon, että kuusitoistavuotiaan rakkaus on toinen kuin
kaksikymmentäkaksivuotiaan ja kolmekymmenvuotiaan taas toinen kuin
neljä- tai viisikymmenvuotiaan, niin on se samaa kuin on sanottu sata
kertaa ennen. Jos sanon, että kahdeksantoistavuotiaan naisen rakkaus
on leikkiä verrattuna kolmekymmen-vuotiaan naisen rakkauteen, joka
on hänelle koko hänen elämänsä, on sekin ennen sanottu. Jos lisään,
että mustasukkainen mies tappaa sekä kilpailijansa että rakastettunsa,
mutta mustasukkainen nainen ainoastaan kilpailijansa, on sekin jo ennen
koettu. Ainoastaan ensimmäinen rakkaus on, seuraaviin verrattuna,
epäitsekäs. Kaikessa maallisessa rakkaudessa, jopa korkeimmassa
ja puhtaimmassakin, äidin rakkaudessa, on itsekkyys kätkettynä
salaisena ehtona. Kaikki, äitikin, pyytävät jotain takaisin, nimittäin
vastarakkautta. Jos hänen täytyy siitäkin luopua, murtuu hänen
sydämmensä.
Rakkauden sisin juuri on kuitenkin itsensä ja kaiken kieltäminen sen
vuoksi, jota rakastetaan. Suomenkielessä ei ole sanaa semmoiselle
antautuvalle alttiudelle. Roomalaiset ymmärsivät _caritas_-sanalla
merkitsemällään rakkaudella toista kuin sanalla _amor_. Taivaallinen
rakkaus, _caritas_, ei vaadi palkkaansa. Paavali on kirjoittanut sen
ohjelman 1 Kor. 13 luvussa. Sen korkein esikuva on Jumalan rakkaus
Kristuksessa. Sen maalliset seuraajat taistelevat kaiken ikänsä
itsekkäisyyttä vastaan ja voittavat, verta vuotaen Jumalan voimassa.
Ei se ole patsaspyhimys, joka ylpeydestä uhraa itsensä, ei katumuksen
tekijä, joka tahtoo olla oma vapahtajansa, ei hyväntekijä, joka
merkitsee nimensä keräyslistaan ihmisten kiitoksen vuoksi, ei sotilas,
joka kuolee kunnian vuoksi, ei tiedemies, joka toivoo suuren keksinnön
kautta tulevansa kuolemattomaksi, ei mikään kansa tai yhteiskunta tai
yksityinen, joka riemuiten rientää voittamaan, olkoonkin vaikka suuren
aatteen vuoksi, -- ei, sanalla sanoen, kukaan eikä mikään niistä,
jotka etsivät omaa kunniaa ja palkkaa; vaan ne, jotka unhotettuina
työskentelevät, kärsivät, taistelevat ja kuolevat rakkautensa vuoksi.
Ne ovat ne, jotka ihmetellen kysyvät tuomiopäivänä: Herra, milloin
näimme sinun isoovana, alastonna, sairaana tai vangittuna ja tulimme
tykösi? He ovat unohtaneet kiitoksensa sentähden ett'eivät odottaneet
palkkaansa. Ilmaiseksi ovat he saaneet, ilmaiseksi antavat he takaisin.
Mitä voin minä tämän jälkeen lisätä maallisesta rakkaudesta? Miksi
tulevat niin monet avioliitot onnettomiksi tai ainakin pettyvät
rakkaudestaan? Sentähden, että jokaiseen tällaiseen yhteyteen
tarvitaan molemminpuolista kieltäymistä. Mistä tulevat niin monet
pettyneet toiveet, kylmenneet ystävyyden suhteet, rikotut lupaukset ja
odottamattomat pettymykset? Siitä, että me itsekkäinä olemme käyneet
toisiamme kohtaamaan ja pyytäneet palkkaamme, silloinkun meidän olisi
pitänyt antaa rakkautemme.
Rakkaus on kuin elämän perusajatus ja seuraa sitä kehdosta hautaan
ja haudan toiselle puolelle. Rakkaus rakentaa, yhdistää, sovittaa ja
sitoo yhteen kaikki, mihin koskee. Ota pois rakkaus, ja maailma on
oleva, mitä luullaan kuun olevan, hedelmätön erämaa. Vetovoima on
rakkauden tiedoton valta elottoman aineen yli, mutta se on pakkovalta,
joka sitoo eikä koskaan päästä. Rakkaus totuudessaan on itse vapaa ja
kaikkea vapauttava. Elä usko tottumusta, elä velvollisuutta, käskyä,
ihailua, intohimoa, elä usko selittämätöntä hypnoottista vaikutusta,
joiden usein nähdään sitovan kaksi olentoa toisiinsa; usko ainoastaan
sitä rakkautta, joka antaa vapaasti ja ottaa vapaasti! Onnettomat ne
kansat ja yksityiset, jotka vihaavat! Vaikkakin viha olisi seurauksena
verisistä vääryyksistä! Viha on raskas paino, joka auttamattomasti
vetää uhrinsa pohjattomaan kuiluun. Kartago vihasi Roomaa ja hävisi.
Puolalaiset vihasivat venäläisiä, ranskalaiset vihaavat saksalaisia,
irlantilaiset vihaavat englantilaisia eivätkä ymmärrä, ett'ei vihalla
ole tulevaisuutta; vihalla ei ole muuta toivoa kuin kosto ja kosto
kilpistyy takaisin kostajaan. Mitä olisi maailma ilman anteeksi antoa?
Mitä olisi taistelu ilman sovitusta? Taivu, itsevanhurskas, itserakas
ja jäykkä sen Jumalan edessä, joka on rakkaus, ennenkun hän antaa sinun
hävitä vihan pohjattomaan kuiluun!
15.4.1895.


KOTI

Perhe, yhteiskunta, valtio vastaavat nuorella ijällä kotia, koulua,
isänmaata. En määrittele niitä, valaisen niitä omalta kannaltani.
Olen lähtenyt rakastetusta kodista, joka oli juureni aina viidenteen
kymmenenteen vuoteeni saakka. Erosin aina kaipauksella tästä kodistani,
palasin sinne aina ikävöiden. Isäni jälkeen, joka minun ollessani
kolmannellatoista kutsuttiin pois työstään isänmaan palveluksessa,
oli minulla äiti, jota rakastin enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Rukoilin sen vanhan pihlajan juurella, jonka alle kaksi pientä
veljeäni oli haudattu, mutta minä olin saanut pitää sisaren, jonka
maailmankatsanto erosi paljon omastani, mutta joka kuitenkin oli
minulle niin rakas, ett'ei mielipiteiden eroavaisuus koskaan häirinnyt
sopuamme. Löysin puolison, joka oli uskottuni sekä suruissa että
iloissa, ja Jumala antoi meille hyviä, lahjakkaita lapsia, jotka
ovat jakaneet kanssamme surut, ilot ja toiveet, lapsia kolmanteen ja
neljänteen polveen. Meillä oli jokapäiväinen leipämme alinomaisessa
luottamuksessa Herraamme, paimeneemme. Meille suotiin paljon ystävyyttä
ja paljon rakkautta, terveyttä, työvoimia ja mieluinen vaikutusala. Kun
tähän lisään iankaikkisen elämän siemenen, jonka äitini varhain kylvi,
ja Jumalan varjeluksen kurituksessa ja lohdutuksessa, on käsitykseni
kodista täten juurineen paljastettu.
Enhän voi asettaa onnellista kotiani malliksi kaikille kodeille, mutta
vertaillessani tulen minä siihen tulokseen, että kodin vaikutukseen
perustuu hyvä tai paha meissä koko elämäksemme. Sen vaikutukset jäävät
kulumattomiksi läpi elämän vaihtelevien kokemusten. Äitini kuoli
seitsemänkymmenen seitsemän vuoden vanhana, ja viimeisenä hetkenään,
kun kaikki välillä oleva oli unhotettu, kulkivat hänen ajatuksensa taas
takaisin hänen lapsuutensa kotiin, kun hän oli kymmenen vuoden vanha.
Isässä, äidissä ja sisaressa opimme me ensin rakastamaan ihmisiä.
Hevonen, koira, lammas ja linnut saattavat meitä tutustumaan elämään
ja luomakuntaan. Kotipihamme koivu, lapsuutemme järvi, poriseva
purosemme opettavat meitä ensiksi rakastamaan isänmaatamme. Kun lapsena
palasin koulusta, syleilin minä riemuissani haapojani puutarhassamme,
ne levittivät lehtensä minun ylitseni ja tervehtivät minua lehviensä
suhinalla. Näistä puista kasvoi maani ja kansani; tuulen suhinasta
puhui minulle luonnon kieli.
Kaupunkien lapset, jotka asuvat vuokratuissa asunnoissa, kasvavat
ilman tätä kasvattavaa rakkautta vakituiseen kotiin. Perhe on meille
isänmaa, mutta jos perheen jäsenet ovat kadonneet virkahuoneeseen
tai seurapiireihin, jää lapsille ainoastaan muisto palvelusväestä,
tovereista ja kirjoista. Nämä lapset ovat vaarassa kasvaa itsekkäiksi
ja ahdasmielisiksi. Ystävä voi johtaa heitä, isänmaallinen juhla voi
ylentää heidän ajatuksiaan, mutta lapsuuden vaikutukset ajavat toisiaan
takaa alinomaisessa vaihtelussa ja hyviä esimerkkejä täytyy, niinkuin
satuja, aina uudelleen esittää.
Kodit ilman jumalanpelkoa kasvattavat lapsia ilman pohjaa. Kodit,
joissa uskonto on ulkonaista tapaa, kasvattavat sunnuntai-kristityitä.
Kodit, joissa lapsia pakotetaan kuulemaan saarnoja, joita eivät
ymmärrä, kasvattavat ulkokullatuita. Kiroukset, riidat, panettelut,
juorut, epäjärjestys ja valhe, istuttavat lapsiin samoja vikoja.
"Pienilläkin padoilla on korvat." Sana, josta sitä kaikkein
vähimmin aavistamme, on tarttunut ja itää. Mitä kodin kuriin
tulee, on kokemukseni se, että kaikki liiottelu on vahingollista.
Ankaria, kiivaita vanhempia ja järjetöntä kuritusta koettaa lapsi
välttää hätävalheilla ja silmänpalveluksella. Höllyys synnyttää
tottelemattomuutta, suositteleminen ylvästelyä ja kateutta.
Ruikuttelevat nuhteet synnyttävät välinpitämättömyyttä. Hyvin
pedagoogiset isät asettavat kasvatuksen ohjeeksi vapauden ilman
muuta rajoitusta kuin ilmeiset lainrikokset ja avonaisen uhkan. Olen
nähnyt enemmän huonoja kuin hyviä seurauksia tästä järjestelmästä.
Se on ikkunain auki pitämistä kaikille tuulille. Vaikutuksia tulvii
kaikilta tahoilta ja tarpeen on, että ne kotona tarkastetaan.
Kokemukseni on se, että kuritus on oikeutettu valheesta ja tahallisesta
tottelemattomuudesta kolmesta seitsemään vuoteen kaikille, ja pojille
kahdestatoista kolmeentoista vuoteen. Lievemmät rangaistukset, niinkuin
aresti (ei kuitenkaan pimeässä huoneessa), nurkkaan paneminen ja
pakotus pyytämään anteeksi sovitetaan rikoksen laadun mukaan. Rakkaus
ei ole rakkautta, jos sitä ei yhdistetä kuritukseen. Lapsen tulee nähdä
vanhempien surevan heidän tottelemattomuuttaan. "Joka kuritta kasvaa,
se kunniatta kuolee".
Vaikk'ei kodin vaikutus olekaan yhtä tärkeä aikaihmiselle, on
se kuitenkin aina voimakas. Anna hänen nauttia järjestyksestä,
puhtaudesta, hauskuudesta ja tyynestä ja lempeästä yhdyselämästä, niin
ei hänen ole tarvis hakea huviaan ulkoapäin kaikista sen karkeammissa
ja hienoimmissa muodoissa. Anna hänelle kaiken tuon vastakohta ja hän
on pakeneva tuota kotia, jossa hän viihtyy huonosti ja joka on hänelle
vaan pakollinen yösija.
Kiittäköön se, joka on saanut hyvän kodin, joka päivä Jumalaansa tästä
siunatusta lahjasta, ja verratkoon kohtaloaan ei ainoastaan tämän
maailman onnettomiin, kodittomiin paimentolaisiin, vaan myöskin niihin
vanhoihin naimattomiin miehiin, jotka viettävät raihnaisen vanhuutensa
palkattujen palvelijain hoidossa ja lopettavat itsekkään elämänsä
haudassa, jonka partaalla ei kukaan rakkauden kyyneliä vuodata!
17.4.1895.


KOULU

Harvoista aineista on keskusteltu niin paljon kuin nuoren ihmislapsen
kasvatuksesta koulussa ja harva ansaitsee suurempaa huomiota. Koulu
on kodin käytävä elämän itsenäiseen toimintaan ja koe yhdistää kodin
ja elämän kokemukset. Pinttyneimmät pedagoogit ajattelevat koulua
omaa tarkoitustaan varten olemassa olevaksi. Olkoon menneeksi, vaikka
tavallisen ihmisjärjen onkin vaikea käsittää ja ajatella jotain muusta
erillään seisovata, jolla on alku takanaan ja jatko jälessään.
Tunnustan nyt kuitenkin harhaoppisen kasvatusoppini. Muutamien
tuhansien vuosien käytännön ja kahden tai kolmensadan vuoden
periaatteellisen keskustelun jälkeen on koulu minun mielestäni niin
vähän saavuttanut tarkoitustaan, että se on siitä kauvempana nyt kuin
kaksi tuhatta vuotta sitten. Persialaiset asettivat perussäännöksi:
totella ja puhua totta. Kreikkalaiset tahtoivat kasvattaa ihmisen
ruumiin ja sielun sopusointuun. Syynä siihen, ett'eivät he täysin
saavuttaneet tätä oikeata päämaalia, oli se, että he liiaksi rakastivat
aistillisesti luonnonihanaa, jonka vuoksi hengen korkeampi maailma,
huolimatta heidän suurista filosoofeistaan, jäi toiseen alempaan sijaan.
Kristinusko loi katseensa iankaikkiseen elämään ja piti maallista
olemista vaan katoavana kehitysasteena. Aistillinen kauneus oli
siitä vaan side ja kiusaus. Kun keskiaika pitkällisen raakuuden
jälkeen perusti oppineen koulunsa, tuli henkinen tarkoitus pääasiaksi
ja maallinen tarkoitus sai merkityksensä ainoastaan sikäli kuin
se oli henkisyyden palveluksessa. Keskiajan skolastiikka asetti
tärkeimmäksi ajatuksen kasvatuksen uskon kurin alla ja siitä seurasi,
että myöhempinä aikoina koulun ensimmäiseksi ja lopulta ainoaksi
opettajaksi ajatuksen tulkkina ja sanansaattajana tuli kirja. Tämän
itsevaltiaan tieltä täytyi kaiken muun väistyä: ruumiin terveyden
ja sielun perusvoiman, kaiken muun paitse ajatuksen itsensä, jota
oli rikastutettava ankariin sääntöihin asetetuilla tiedoilla.
Tunnen tämän koulun, olen itse läpikäynyt sen, jommoisena se vielä
kuusikymmentä vuotta sitten yksin hallitsi patukkansa, teologiansa ja
latinansa avulla mistään muusta välittämättä. Se koulu oli kuitenkin
johdonmukaisesti rakennettu järjestelmä, se tiesi, mitä tahtoi, ja
osoitti kykenevänsä kasvattamaan luonteita. Se oli raudankovan kirkon
raudankova tytär, laki ilman evankeliumia; se oli 17:s vuosisata, ei
19,:s. En toivo sitä takaisin, mutta kirjoitan haudalleen: _requiescas
in pace_.
Kun se kukistui v. 1844, tuli sen sijaan uusi koulu, joka kerralla
tahtoi poistaa kaikki puutteet ja kokeilla kaikkien aikain
kasvatusopillisten kokemusten kanssa. Nyt piti oppia kaikkea ja ehtiä
kaikkea, vaikkakin vanhan kaavan mukaan. Alettiin opettaa voimistelua,
laulua ja piirustusta, mutta kirja pysyi yhä pääasiana, ajatuksen
kehittäminen pääsuuntana, muut sivuasioina. Kun nähtiin, ett'ei
kaikkea ehditty opettaa ja että lapset rasittuivat, alettiin riidellä
siitä, mikä on välttämätöntä ja vähemmän tärkeää, etupäässä latinasta.