Lehtisiä mietekirjastani - 4

oletetaan, täynnä eetteriä, niin pitäisi sen vastustuksellaan taivuttaa
pyrstötähden häntää niiden elliptisillä radoilla. Tapahtuuko niin? Ei.
Eetteriltä, jos sitä lie olemassa, puuttuu kaikki tiheys ja paino ja
yhtäkaikki se muka väräjäisi ja värähdykset synnyttäisivät valoa? Mitä
on sitten tämä valo? Onko se vaan toisen voiman ilmiö? Onko se syy vai
seuraus, voima vai ominaisuus, yksinomaan aineellinen vai yksinomaan
ihanteellinen vai niiden sekoitus? Emme tiedä. Ehkä on sen salaisuus
paljastettu muille, uskotuimmille tähdille, joille valonsäde maailmasta
on tuhansien vuosien perästä kertova, mitä täällä tätä nykyä tapahtuu.
Teleskoopin kantomatkaa ei rajoita mikään muu kuin vaikeus valmistaa
tarpeeksi suurta täydellisesti läpikuultavaa linssiä. Valokuvaus
ratsastaa valonsäteen päällä valloittamaan maailman avaruutta, ja missä
olisi raja, jos voitaisiin lisätä levyn tunteellisuutta lisääntyvän
matkan mukaan?
Ei, valo ei ole elementti, niinkuin muut kokoonpantu aineesta,
vaikkakin se vaikuttaa elementteihin ja sen ilmiöt voidaan niissä
laskea ja mitata; valo on henkivoimaa, joka johtuu suoraan maailman
hengestä, Jumalasta. Koko sen esiintyminen viittaa siihen. Kun se
tulee, niin kaikki herää, syntyy uudesta, kasvaa, kukkii, iloitsee
ja toivoo. Kun se katoo, niin kaikki hapuilee, häviää, katoo
tuntemattomaan tyhjyyteen. Käyskelen kotiseutuni polkuja aamun
valossa: kaikki on tuttavallista, rakasta ja iloista, Jumalan kirkkaus
kulkee kanssani ja tasoittaa kaikki polut, paljastaa kaikki kätketyt
kuilut. Kulen saman tien yön sakeassa pimeydessä; kaikki on toisin,
tuntematonta ja eksyttävää, uhkaavaa; kuilut aukeavat, jalkaa livettää;
missä olen? Jumalani, anna kasvojesi valaista minua, ohjaa minua
kotiini!
Mitä on valo? Esi-isämme kumartivat aurinkoa; ne olivat lasten luuloja,
jotka vielä häikäsevät meitä, kun me palvelemme kultaa, komeutta,
kunniaa, kaikkea, joka loistaa ja hurmaa. Valo ei ole Jumala; se on
vaan hänen hameensa lieve. "Valo on Jumalan vaatteus" (Ps. 104: 2).


ELÄMÄ

Sanokaa minulle, arvoisat herrat filosoofit, fysioloogit ja runoilijat:
mitä on elämä? Eipä silti, ett'en voisi elää sitä ajattelematta, mutta
onhan hetkiä, jolloin tekee mieli kysyä.
No niin, vastataan minulle: elämä on ilmiö, fyysillinen ja älyllinen,
ruumiillinen ja henkinen. Elämä on kyky liikkua, tuntea, ajatella,
vastaanottaa vaikutuksia. Elämä on aivojen, sydämmen, keuhkojen,
hermojen toimintaa, verenkulkua, hengitystä kaikkine niihin kuuluvine
seikkoineen. Muutamat lisäävät: se on tietoisuus; Spencer sanoo:
se on yhteys ympäristön kanssa. Onko vielä useampia vastauksia?
On, lukemattomia. Hyvä. Sanokaa minulle nyt, mikä on valekuollut,
tylsämielinen, mielipuoli, suonenvedon kangistama? Onko hän elävä vai
kuollut?
Onko vaikea määritellä näin laajaa käsitettä. Voi sanoa Calderonin
tavoin: elämä on unelma. Tai Salomonin tavoin: elämä on varjo, savu.
Tai kreikkalaisen viisaan tavoin: elämä on savun varjo, _skia kapnes_.
Ehkä uskallan minä vaatimattomasti lisätä: elämä on elimellisesti
kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen, jonka keskellä on verrannollinen
voima. Elämä on psykillisesti ja henkisesti kysymysten kiertokulkua, ja
vastauksista riippuu sen tulos.
Yksi on varma: että kullakin elämällä on tarkoituksensa, tehtävänsä
ja ett'ei mikään elämä häviä jäljettömiin itseensä ja ympäristöönsä
nähden. Mitä varten se muuten olisi olemassa? Ei ole mitään sattumaa
luomakunnassa, ei mitään hyödytöntä tai tarkoituksetonta. Meistä
näyttää siltä kuin tuhlaileisi luonto äärettömästi synnyttäessään
elämää, joka pian katoaa ja kuitenkin on häviö uuden elämän ehto.
Tässä avartuu näköpiiri, ja vastaväitteiden luku lisääntyy
moninkertaisesti. Kenen on edesvastaus epäonnistuneesta elämästä, jonka
jälet pysyvät? Perityt taipumukset, yhteiskunnan kasvatus ovat tehneet
kurjan ja rikoksentekijän semmoisiksi.
Turhaa kaunistelua. Jos kaikki rikokset ja kaikki kurjuus ovat
toisten tuottamia, ei ihmiskunta ole muuta kuin tahdoton lammaslauma.
Jos ulkoapäin tulevat vaikutukset olisivat yksin määrääviä, olisi
kaikki mekaniikkaa. Näitä vaikutuksia vastaan, jotka meitä kaikkialla
ympäröivät, meitä uhkaavat, meitä kiusaavat, on meillä vastapainona
tahdon vapaus. Tahdon kasvatuksesta ja vastustusvoimasta riippuu
lopulta kaikki. Vapautus edesvastauksesta tulee vasta sitten, kun
ulkonainen pakko tai siveellinen syyntakeettomuus on todistettavasti
hervaissut tahdon vapauden.
Minun nuoruudessani ei ollut Darwinia, mutta oli kuitenkin jo
mielipiteitä, jotka pitivät kiinni _generatio aequivoca_'sta,
puolustivat elämän syntymistä suoraan elottomasta aineesta. Mooseksen
luomishistoria oli luonnonfilosoofien ivan esineenä. Oken esitti
viehättävän olettamisen ensimmäisen ihmisen synnystä. Ihminen oli
auringon valon, ilman ja kosteuden vaikutuksesta syntynyt suuren
intialaisen kukan kuvussa, joka oli niin suuri ja ruokainen, että se
voi kantaa lasta kahden tai kolmen vuoden vanhaksi. Runollista! Entäpä
uskottavaa?
Sitten tuli uusi tiede, biologia, joka alkoi tarkemmin tutkia
_generatio aequivoca_'a. Ja katso, silloin huomattiin tarkimpien
tutkimusten kautta, että missä ei elimellistä elämää ennen ollut
olemassa, siinä oli mahdoton synnyttää elämää suoraan aineesta! Elämä
syntyy ainoastaan elämästä, ilman korkeampaa herätystä on ja pysyy
aine kuolleena. Jokainen uusi elämä on uusi luomistoimi. Hyvästi,
protoplasma, alkulima, kehitysteoria kaikkine siihen kuuluvineen!
En ole tarvinnut Henry Drummondin vakuutusta tästä totuudesta, jossa
usko ja tieto yhtyvät täydellisessä sopusoinnussa. Olen pienestä pitäen
vihannut materialistista maailmankatsomusta. Ihmishengen etsiminen
aivoista ja elävän elimistön etsiminen raadosta on minusta aina ollut
yhtä arvotonta kuin että ihmisruumis olisi hiiltä, vetyä, happea,
typpeä, fosforia ja kalkkia. Miksi tonkia liassa, kun on saanut
silmät katsoakseen ylös? Ihminen on tuhkaan puettu henki! Ihmisyys ei
yksin riitä. Ilman jumaluutta päättyy kaikki ihmisyys auttamattomasti
eläimellisyyteen.
Ei ole minulla mitään syytä oman elämänkatsantoni vuoksi halveksia
muiden katsantoa. Tunnustan materialismin voiman analyysin teossa.
Mutta sitä nimetöntä sisällistä maailmaa, jonka idealismi asettaa
ainaiseen ja erottamattomaan yhteyteen ulkoapäin tulevain vaikutusten
kanssa, en voi koskaan kieltää. Tämä sisäinen maailma, sen
veriset taistelut, sen riemuisat voitot, sen surkeat tappiot, sen
syntiinlankeemus ja ylösnousemus annossa, sen vaihtelut, toiveet,
surut ja ilot ovat näkymättöminä olleet elämäni koko todellisuus, jota
vastoin ulkonaiset tapahtumat ovat vaan koskettaneet sen kehää.
Kaikki luonnossa katsoo elämää korkeimmaksi hyväksi ja puolustaa
sitä vaistomaisesti. Ihminen yksin näkee ja hakee jotain korkeampaa.
Hän yksin voi kärsimättömyydessään katsoa elämää kuormaksi.
Kuolemanrangaistusta ja itsemurhaa ei saa asettaa yläpuolelle
siveellistä maailmanjärjestystä.
Ja kuitenkin on elämä kaikkine mahdollisuuksineen rikkaista rikkainta.
"Kun se parhaimmillaan on ollut, on se ollut vaivaa ja työtä." Niin,
parasta ja hyödyllisintä ihmiselämässä on sen työ rakkaudessa ja
uskossa.
18.6.1895.


SUKU JA YKSILÖ

Mitä on siemen? Tulevan kasvin syntymätön elämä, ajatus, joka odottaa
sanaa, kysymys, joka odottaa vastausta. Tulevaisuus, suuruus, kauneus,
taistelu, voitto, tappio, kaikki on kätkettynä tähän mitättömään
siemeneen, jonka varpunen voi niellä. Kaikki on mahdollista, ei mikään
ole varmaa. Tuuli tempaa siemenen ja sirottaa sen minne sattuu, ei
kukaan tiedä paikkaa. Ehkä putoaa se mereen, tai vuorelle; missä on sen
tulevaisuus? Ehkä hedelmälliseen maahan ja tekee tainta. Vielä ei ole
sen tulevaisuus taattu: rikkaruoho sitä tukahduttaa, eläimet ja ihmiset
tallaavat sitä, halla tappaa sen, sade huuhtoo sen pois, aurinko kuivaa
sen. Monet ovat ennenaikaisen kuoleman mahdollisuudet. Ja kuitenkin
voittaa elämä. Yksi sadasta juurtuu ja korvaa ne yhdeksänkymmentä
yhdeksän, jotka hävisivät. Eikö tämä tapahtuisi ennakolta määrätyn lain
mukaan?
Ja mitä on ihmiselämän historia muuta kuin siemenen historiaa? Se
äidinkohtu, joka sitä kantaa, on itse alkanut ja läpikäynyt pitkän
sarjan vaikutuksia. Toinen sarja sattumuksia, jotka kuitenkin ovat
ennakolta määrättyjä renkaita maailman järjestyksessä, vie yhteen
määrätyn miehen ja määrätyn naisen, ja heistä saa alkunsa kolmas
lapsi. On mahdotonta, ett'ei tämä yhtyminen olisi ennakolta määrätty.
Kutsukaa ennemmin mitä tahansa sattumaksi: lapsi ei voi olla sattumus.
Lapsi on uusi, itsenäinen, henkinen olento, jolla on tehtävänsä ja
vastuunalaisuutensa, jota ei koskaan voida luoda sattuman niskaan.
Mutta molempain vanhempain vaikutukset, sekä ruumiilliset että
henkiset, sisältyvät lapseen ja yhtyvät siinä muihin elämän ja
ympäristön vaikutuksiin. Tuloksena on joka kerta kolmellainen yhteys
perinnöllisiä taipumuksia, elämän kasvatusta ja omaa kehitystä.
Kiellätkö sinä perisynnin? Miks'ei yhtä hyvin kieltää perityitä
jäseniä, perityitä taipumuksia? Suku on ruumiin ja sielun pääpiirteihin
nähden keskenään kaikkiyhteistä, niinkuin meri on sitä veteensä nähden.
Aallot ne ne vaan pinnalla vaihtelevat. Ja lopputarkoitus on yhtäkaikki
yhteistä: henkevöitynyt uusi ihminen. Mikä suuremmoinen ajatus
vapauttaa meri vesihöyryiksi! Mikä maailman uudistus vapauttaa ihminen
tomun orjuudesta "Jumalan lasten ihanaan vapauteen"!
Suku hallitsee meitä ruumiillisesti ruumiin toiminnan kautta, jota
kukaan ei voi välttää, mutta henkisesti voi se meidän vapaassa
tahdossamme synnyttää vaan taipumuksia. _Stellae inclinant,
nonnecessitant_. Ei mikään perisynti, eivät mitkään perityt vaistot,
himot ja halut voi vapauttaa meitä omasta syystämme. Ne kiusaavat
meitä, vaivaavat meitä, eivät anna meille mitään rauhaa, mutta ne eivät
orjuuta meitä, me olemme ennen kaikkia muita luotuja saaneet voiman
vastustaa heitä vapaalla tahdollamme. Siinä on valtamme salaisuus
maailmassa, ja siinä on meidän tuomiomme. Ei kukaan ole vanhurskas
Jumalan edessä, koska ei kukaan ole kestänyt siinä taistelussa, joka
on pantu taisteltavaksemme. Kaikki olemme kokonaan taikka osaksi
kutistuneet aineen orjuuden alle, jonka voittamiseen vapaa henkemme on
saanut voiman.
Jokainen yksityinen ihminen kätkee itsessään koko ihmiskunnan ja on
osallinen sen edesvastauksesta. Sama voima, sama heikkous, samat
tarpeet, samat viholliset, samat taistelut, sama juuri ja sama pohja
Jumalassa. Jokainen rikos ihmistä vastaan, jokainen hyväteko on
rikos tai hyväteko kaikkia vastaan. Kristuksen selitys käsitteestä
"lähimmäinen" sitoo meidät kaikki yhteen. Se ratkaisee samalla
kertaa sen, missä määrin _kuolemanrangaistus_ ja rangaistus yleensä
on oikeutettu. Murhayritys yhtä ihmistä vastaan on murhayritys
kaikkia vastaan. Yhden oikeuden loukkaaminen on kaikkien oikeuden
loukkaamista. Itsemurha on rikos ei ainoastaan itsemurhaajaa vastaan,
mutta myöskin sitä ihmiskuntaa vastaan, johon hän kuuluu ja josta hän
on vastuunalainen. Kokonaisuus on jokaista osaansa suurempi. Oikeus
on kaikkien oikeuden yhteys, eikä voi olla riippuvainen yksilön
mielivallasta.
Jos nyt tämän mukaan jokainen rikos periaatteellisesti on rangaistava
suuruutensa mukaan, niin olisi meillä olemassa Vanhan Testamentin laki,
joka määrää silmän silmästä ja hampaan hampaasta. Mutta sentähden on
Kristuksen rakkaus lähetetty maailmaan, ei päästämään laista, vaan
lakia täyttämään. Rakkaus on korkeampi kuin oikeus, koska rakkaus yksin
on täydellisin oikeus. Toinen ihminen ei voi tuomita toisen sisäisimpiä
tarkoituksia, koska hänellä aina voi olla salaisia vaikuttimia, jotka
tekevät, että inhimillinen oikeus itse asiassa muuttuu vääryydeksi
ja tuomitsee umpisilmin. Sentähden sanoo Kristuksen laki: rakasta
lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, etsi toisessa samat lieventävät
asianhaarat, jotka löydät itsessäsi. Ja seuraus tästä on se, että laki:
hammas hampaasta ja silmä silmästä, verrattuna toisen tuntemattomiin
vaikuttimiin, tähtää yli maalinsa ja tappaa tutkimatta. Kristuksen
laki ei enää pane kuolemanrangaistusta täytäntöön sen ehdottomassa
ankaruudessa, mutta hän on pannut sen täytäntöön omassa itsessään,
yksi kaikkien edestä, koska hän kantoi koko ihmiskunnan syyllisyyden,
ja koska tämä syyllisyys, johon sisältyi luomakunnan kapina luojaa
vastaan, välttämättömästi oli rangaistava.
Onko siis Jumala ollut sokea kaikkien ihmisten heikkoudelle, niille
lukemattomille lieventäville asianhaaroille, joita nämä voivat
esiintuoda synnin kiusausten puolustukseksi? Ei, hän on nähnyt
kaikki, ja sentähden hän on sälyttänyt synnin rangaistuksen,
kuoleman, sen ainoan synnittömän ja pyhän niskoille, joka yksin voi
kärsiä kaikkien muitten edestä, koska hän kärsi syyttömästi. Tämä
on armoa ei ainoastaan teoloogien selitysten mukaan, mutta myöskin
yleisinhimillisessä merkityksessä. Korkein oikeus punnitsi samalla
vaa'alla kaiken synnin ja kaiken heikkouden.
Leo Tolstoi väittää, ett'ei rangaistus ole oikeutettu, ja perustaa
mielipiteensä Kristuksen sanoihin. "Sinun ei pidä oleman pahaa
vastaan", sinun pitää voittaman paha hyvällä. Kenelle sanoi Kristus
nämä rakkauden sanat? Samoille lyhytnäköisille ihmisille, joille hän
ennen oli sanonut: "elkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi!" Ja
kuitenkin rankaisi hän ei ainoastaan viikunapuuta, joka ei kantanut
hedelmiä, vaan myöskin farisealaisia, Jerusalemia ja Juudaan kansaa, ja
viimeisellä tuomiolla hän on sanova niille, jotka ovat hänen vasemmalla
sivullansa: "menkää pois minusta, te kirotut!" Ei, Kristus ei ole
kieltänyt rikosta eikä myöskään rangaistusta.
Tolstoin mukaan ei Paavali olisi kristitty, koska hän on sanonut,
ett'ei esivalta miekkaa hukkaan kanna, ja saman kirjailijan mukaan
olisivat yhteiskunta ja laki epäkristillisiä, koska ne eivät voi
pysyä pystyssä pahaa rankaisematta. Erehdys on siinä, että Kristus on
varoittanut yksityistä ihmistä oman käden oikeudesta, ja Tolstoi on
sovittanut nämä sanat yhteiskuntaan ja lakiin, välittämättä siitä, että
hän sen kautta hävittää sekä lain että yhteiskunnan, jotka eivät voi
pysyä pystyssä ilman tuomio-oikeutta. Kristus on sanonut: "minä en ole
tullut laista päästämään, vaan lakia täyttämään", nimittäin rakkauden
korkeampaa lakia. Samaten ei kristillisen yhteiskunnan lakia kaikkine
sen puutteineen peruuteta, vaan täydennetään sitä rakkauden lailla.
Sillä jos Jumala on antanut Mooseksen laille oikeuden tuomita Israelin
kansaa, niin on hän myöskin laatinut rakkauden lain tuomitsemaan
samalla oikeudella Kristuksen kansaa. Tässä on vaan kysymys kaiken sen
vihan ja koston poiskitkemisestä, jotka hämmentävät Mooseksen lakia
"heidän sydämmiensä kovuuden tähden". Kristuksen laki saa tuomita ja
rangaista, mutta ei vihata ja kostaa. Rangaistuksen rakkaus on siinä,
että sen tulee poistaa rikos ja johtaa rikollinen takaisin loukkaamansa
ihmiskunnan helmaan. Ja rangaistuksen oikeus on siinä, että rangaistu
on saanut sen oikeuden, joka sillä on vaadittavana yhteiskunnalta,
nimittäin sovituksen syyllisyydestään.
1.4.1895.


MINÄ

Missä on itsevaltias, joka hallitsee kaikkia eläviä olennoita
kehdosta hautaan ja tuolla puolellakin haudan, -- joka seuraa
sinua uskollisemmin kuin varjo, missä kulkenetkin, joka suojelee
sinua kaikkia vastaan, paitse itseäsi vastaan, joka vartioi sinun
pienimpiäkin askeleitasi, ylentää sinut yli kaikkien muiden ja polkee
kaikki muut, joka aina puolustaa sinun oikeuksiasi ja etujasi, mutta
joka myöskin sisällisen voiman häntä pakottaessa voi lahjoittaa
sinut pois, lahjoittaa pois oikeutesi ja etusi? Missä hän on tuo,
joka ei koskaan jätä sinua, ei edes hulluuden yössä, hän, jonka sinä
aina näet, jota kuulet, jonka tunnet ja jota puhuttelet, jolle uskot
salaisimmat ajatuksesi ja jolta aina kysyt neuvoa suurissa ja pienissä
tarpeissasi, mutta joka niin usein pettää sinut ja jättää sinut
avuttomaksi, silloinkun häntä enin olisit tarvinnut? Missä on hän, jota
vaistomaisesti rakastat yli kaiken muun maailmassa ja jota kuitenkin
katumuksen hetkenä voit inhota, vihata ja syntymättömäksi toivoa?
Niin, kuka on hän tuo salaperäinen aina vaihteleva, uskollinen ja
uskoton ruumiin ja sielun valtias, joka aina määrää ajatuksesi,
päätöksesi ja toimesi? Sinä ajattelet Herraa Jumalaa taivaassa, tuota
korkeinta, ensimmäistä, viimeistä ja ainoata, mutta hän ei petä
koskaan, ei muutu koskaan niinkuin maallisen elämän haltija. Hän
se siis ei voi olla. Sinä ajattelet suojelusenkeliäsi, joka sinua
kaikkialla seuraa. Mutta hänkään se ei voi olla, hän ei ylennä sinua,
ensiksi sinua masentamatta. Vielä vähemmin voi se olla joku maan
mahtavista, jotka vallitsevat tänään ja huomenna ei kukaan enää tiedä,
missä heidän sijansa on.
Hyvä; etsi häntä sielusi sisimmästä salakammiosta, siellä on hänen
valtaistuimensa ja asuntonsa; hänen nimensä on _Minä_ ja vielä
varmemmaksi vakuudeksi _Minä Itse_. Hän on tarun peikon kaltainen:
hänen voimansa on hänen nimessään, eikä hänen taikavoimansa vaikuta
siihen, joka tietää hänen nimensä. Sille, joka tietää hänen nimensä,
voipi hän käydä vastukselliseksi seuralaiseksi, ahdistelevaksi,
irvisteleväksi epäjumalaksi, josta turhaan koetamme vapautua. Niille,
jotka eivät tunne hänen nimeänsä, on hän sitävastoin mitä miellyttävin
seuraystävä, mitä älykkäin ja luotettavin neuvonantaja ja välittäjä,
joka tietää kaikki, ymmärtää kaikki ja osaa ennustaa kaikki paremmin
kuin kukaan muu. Jos epäilet tämän valtiaan kaikkitietoisuutta, teet
majesteettirikoksen; jos loukkaat häntä, on se kuoleman synti; jos
laiminlyöt tai unhotat hänet, silloinkun hän vaatii kaikkien huomiota,
on se joko anteeksiantamatonta sokeutta tai mitä suurinta hävyttömyyttä.
Semmoinen on tämän mahtavan miehen peritty luonne, kun hän esiintyy
mitä erilaisimpiin pukuihin puettuna, milloin vaateliaana, milloin
teeskennellyn vaatimattomana. Hän on raudasta ja savesta tehty
jättiläinen, hän voi olla sitkeä ja hauras, itsepäinen aina
parantumattomuuteen saakka ja nöyrä aina siihen määrin, että kieltää
perityn luonteensa. Hän kovenee loukkauksista, hän heltyy rakkaudesta.
Hän voi hellyytensä hetkinä, niin, jopa kautta koko elämänsä kieltää,
unohtaa ja uhrata tämän taipumattoman itsensä, joka on juurtunut häneen
syntymästä saakka. Kovan ulkonaisen painon alla voi hän tulla toisen
tahdon orjaksi; rakkauden vastustamattoman sisäisen ponnistuksen
voimasta voi hän muuttua mitä rakastettavimmaksi, luotettavimmaksi ja
hellimmäksi toisten etujen valvojaksi.
Hänen nimensä, hänen kaikkea polkevan perityn luonteensa ja hänen
olojen mukaan aina vaihtelevan olentonsa takana piilee nimittäin yksi
luomakunnan perusajatuksia, joka elähdyttää kaikkia eläviä ja joka on
elämän sisin juuri, jonka vuoksi sen myöskin täytyy löytyä alkulähteenä
elämän luojassa ja ylläpitäjässä, nimittäin _personallisuus_.
Personaton Jumala personallisten olentojen maailmassa olisi kaiken
elämän kuolema. Ilman personallisuutta olisi kaikki elimellinen elämä
tuomittu avuttomasti menehtymään luonnon voimien ja muiden elävien
olentojen ylivoiman alle. Personallisuus on annettu kaikelle, joka
yksilönä elää, sen olemisen säilyttämiseksi ja suojelemiseksi. Sen
ensimmäinen tunnusmerkki on oman elämän suojeleminen joko vastustuksen,
paon eli petoksen kautta. Ne eläimet, jotka eivät voi puolustautua,
pakenevat; ne kasvit ja eläimet, jotka eivät voi paeta, naamioivat
itsensä pettääkseen ja eksyttääkseen vihollistansa. Kasvikunnassa
ja suurimmassa osassa eläinkuntaa on, lukuunottamatta perhettä ja
sikiöitä, jotka ovat suojeltavat, jokainen yksilö jokaisen toisen
yksilön vihollinen tai ainakin hänen onnestansa välittämätön.
Ihmismaailmassa kilpaili jokainen alkujaan naapurinsa kanssa olemisen
tarpeista, ja oli siis vihollinen. Hitaasti ovat ihmiset kehittyneet
tunnustamaan käsitteitä _lähimmäinen_ ja _veljenrakkaus_, mutta
personallisuuden synnynnäinen itsekkäisyys pysyy ja ajaa yhä yksilöitä,
kansanluokkia ja kansoja tuimiin taisteluihin olemisen puolesta.
Näin on _Minä Itse_ kaikkina aikoina pysynyt maallisen elämän
haltijana, sillä erotuksella kuitenkin, että hän kasvi- ja
eläinmaailmassa on pysynyt tiedotonna tai puolitietoisena _yksilönä_,
jota vastoin hän ainoastaan ihmismaailmassa on saavuttanut täydellisen
olemusmuotonsa itsetietoisena _personallisuutena_. Tässä olemuksessa,
samoinkuin kaikissa muissakin, on eri asteensa. Kaikki elimellinen
elämä pitää huolta suvun jatkumisesta, mutta jo kasveissa ja vielä
enemmän eläimissä tulee siihen halu yhtyä yhteiskuntiin ja toimia
yhteisin voimin. Korkeammissa eläimissä näkyy yhteisen itsepuolustuksen
jälkiä; ihmisessä kehittyy kaikkiyhteys-ajatus: yksi kaikkien ja kaikki
yhden puolesta. Kaikki tämä osoittaa vääräksi väitteen yksinänsä
hallitsevasta minästä.
Luomakunnan laki on se, että jokainen voima sidotaan vastapainonsa
kautta: vetovoima keskipakoisuusvoiman kautta, elämän ilmiöt
katoavaisuuden kautta, valo pimeyden, itsekkäisyys rakkauden, ylpeys
nöyryytyksen ja rikos tuomion kautta. Inhimillinen laki ja yhteiskunta
ovat rakennetut vastapainojen pohjalle ja lopputuloksena on tasapaino.
Mutta kuinka paljon yli kaiken korkeammalla mahtanee olla se ikuinen
personallisuus, joka ei ainoastaan pidä kädessään kaikkia tasapainon
taistelevia ja toisiaan hävittäviä voimia, vaan vielä sen lisäksi
voi niistä kehittää elämän suuren tarkoituksen: oikeuden, totuuden,
kauneuden, hyvyyden ja pyhyyden, ja lopputarkoituksenaan kaiken
täydellisyyden!
8.4.1895.


LAPSI

Joskin elimellinen elämä on kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen,
jolla vaan keskustassaan on jotain verrannollista voimaa, niin
on tämä voima kuitenkin elämän tarkoitus, sen _raison d'être_.
Lapsuus ja vanhuus ovat alku ja loppu, hyvää-huomenta ja hyvää-yötä.
Maailmanhistoriallisessa merkityksessään on elämä kuolematonta voimaa,
ja Jumalan voimassa ainoaa todellista, koska kuolema on ainoastaan
ylimeno elämästä elämään.
Elämän lyhyt kiertokulku kehityksen sisässä, jonka laajuus on
ainoastaan seitsemän- tai kahdeksankymmentä vuotta, on nöyryytys
ihmishengen ylpeydelle, mutta sopii ihmeellisen hyvin kiertotähtien
kulkuaikoihin. Muutamien satojen tai tuhansien vuosien vanha ihminen
olisi kuin kuivettunut, aikojen homeen peittämä mumia, joka olisi
kauhistus ihmiselle itselleenkin. Nyt ehtii inhimillinen suuruus tuskin
pöyhistäytyä, ennenkun sen vuori jo särkyy. Elinvoimien uudistus
jouduttaa kehitystä. Alkuunpanija kuolee pois keskentekoisesta
työstään; seuraava sukupolvi täydentää ja laajentaa työtä. Eläissään
hän kätkee itsessään kaiken edellisen elämän ja jättää suuren
perintönsä lisättynä jälkeläisilleen.
Lapsi alkaa siinä, missä kaikki elämä alkaa, äidin kohdussa, sen
ensimmäinen elämä on kasvin elämää. Se elostelee, juo, nukkuu, itkee
ja hymyilee siitä tietämättään. Salaperäisiä elimellisiä muutoksia
tapahtuu. Aivot ja pääkallo vahvovat, ruuansulattimet kehittyvät,
hampaat näyttäytyvät. Ruumis ja sielu kasvavat yhtä rintaa.
Ensimmäinen, toinen ja kolmas ymmärrettävä ääni syntyy tavallisesti
sattumalta, ja saadaan niiden jatkoa usein kauvankin odottaa. Neljäs
ääni on kuin auringonnousu; se on ensimmäinen itsetietoisuuden ilmaus.
Sitten seuraavat ensimmäiset askeleet, ensimmäinen tahto, ensimmäinen
mielikuvitus matkimisen muodossa, ja ensimmäinen tunne, joka ilmestyy
joko mieltymyksenä tai inhona. Lasten taudit ovat kehitysasteita.
Kolmen ja neljän vuoden välillä esiintyvät taipumukset ja muisto.
Kahdeksan ja kymmenen vuoden vaiheilla on lapsimaailman näköpiiri niin
laajentunut kuin se voi olla särkymättä, ja nyt alkaa elämän, kirjan
ja koulun vaikutuksen alainen päiväntasausaika. On vanhamaisia lapsia,
samoinkuin on myöhään kehittyneitä.
Ruumiin kehitys on ajanut sielunkehityksen edelle. Mutta
kahdennellatoista vuodella -- aikaisemmin tai myöhemmin -- syntyy niin
syvä kuilu, ett'ei elämässä sen syvempää. Mikä on tavallinen lapsi?
Elä vastaa minulle: _viaton_ lapsi. Ei, lapsi ei ole viaton siinä
tarkoituksessa, että se olisi ilman syntiä, itsekkäisyyttä, kateutta,
itsepäisyyttä ja muita vikoja, perityitä tai opituita; ne ilmaantuvat
jo ennen kuin lapsi tuskin voi puhuakaan. Lapsi on viaton ainoastaan
siinä tarkoituksessa, että se _ei ole teoistaan vastuunalainen_. Se ei
voi yhdistää syytä ja vaikutusta, tekoa ja sen seurausta; se toimii
välittömästi hetkellisten vaikutuksien mukaan. Rikos ja rangaistus,
syy ja anteeksianto ovat hyvin tunnetuita, mutta vaikuttimet ovat
tuntemattomia. Ja tämä syyntakeettomuus ja välittömyys, joka on lapsen
heikkous, on samalla sen suurin voima. Aiheeton teko voi mennä harhaan
ja vahingoittaa, mutta harkinnan puutteesta syntyy tarkoituksien
puhtautta ja hartautta ja luottamusta, jotka epäilemättä ovat niitä
ominaisuuksia, joita Kristus vaatii taivaan valtakuntaan pyrkiviltä.
Täytyy ymmärtää tämä ollakseen lasta halveksimatta. Nostakaamme
ennemminkin katseemme sameasta näköpiiristämme kohden uskollista,
kirkasta lapsensilmää.
Syynä on se, että lapsi näkee maailman kokonaisena ja rikkomatonna,
se on, niinkuin sanotaan, objektiivisena. Täysikasvuisen mielessä
olevaa juopaa luonnon ja hengen välillä ei ole tässä satumaailmassa.
Leikkikalu elää ja _on_ sitä, mitä se esittää. Eläin puhuu, metsä
laulaa, kukka iloitsee ja suree; kaikella luonnossa on elämänsä,
äänensä, tunteensa ja tarkoituksensa; kaikki ymmärtävät lasta, ja lapsi
ymmärtää heidät. Jos lapsi yhtäkkiä muutettaisiin satoja penikulmia
entiseltä paikaltaan, ei se hämmästyisi siitä vähääkään. Tässä
korkeassa ja rakastettavassa objektiivisessa katsantotavassa tunnemme
me alku-ihmisen ja hänen kadotetun paratiisinsa. Käärmeitä piilee sen
kukkien alla, mutta lapsi ei ymmärrä niitä eikä pelkää niitä. Miksi
opettaa sitä pelkäämään?
Juopa! juopa! Ensimmäisen nuoruuden portilla seisoo rakennusmestari,
joka on kohottanut korkeita muuria maailmassa, mutta muurin lapsuuden
Eedenin ympärillä repii hän säälittä maahan. Mietintö särkee maailman
pirstaleiksi. Se tunkee kuin teräskiila luonnon ja hengen väliin, se
kysyy ja kaikki särkyy. Lapsikin kysyy ja kysyy usein itsepintaisesti,
mutta se ei tutki vastausta, se uskoo. Mietintä ei mitään usko, se
vaatii todistuksia. Ja tämä maailman ensimmäinen ja suurin pedagoogi,
joka alkaa opetuksensa jo ennen minkään koulun alkamista, ei lakkaa
ennen kuin hän on repinyt lapsen onnellisen ja ehyen maailman
tuhanneksi repaleeksi tuulen viedä.
Elkäämme nurkuko sitä, mikä on välttämätöntä. Mietintä on henkivoima,
maailman voima, sen täytyy tulla, se on kehityksen ponnistin ja sen
ehto. Mutta se ei saa tulla ennen aikojaan. Se ei saa muuttaa nuppua ja
kukkaa heti kohta hedelmäksi, sillä siitä syntyy epäkypsä raakile. Voi
teitä vanhemmat, tädit ja viisaat koulumestarit, jotka ennen aikojaan
tahdotte nostaa ymmärtämättömän lapsen omalle, muka korkeammalle
kannalle; jos te voisitte aavistaa, minkä maailman te olette
hävittäneet, ei kaikki viisautenne riittäisi ostamaan takaisin niitä
uskon ja onnen aarteita, jotka olette riistäneet paljaaksi ryöstetyltä
lapseltanne.
Ei ole mitään hedelmällisempää maanalaa hyville ja huonoille siemenille
kuin lapsen sydän. Sana itää, saatu vaikutus juurtuu, rakkaus kantaa
hedelmiä. Sanotaan, että lapset helposti unohtavat. Niin, heidän
mielensä on onneksi syntyjään keveä. Elämän pienet ja suuret surut
kulkevat heidän ohitsensa kuin jäljettömät tuulenpuuskat. Unhotus on
siinä, että he elävät aina uusista vaikutuksista, niinkuin perho elää
auringosta. Onnellinen aika, jolloin
Pahe oli peikko vain
Ja surut unohdin,
Kun muista, paitse luvustain
Huoletta iloitsin.
Niin, onnellinen aika, kun luulee olevansa kaikki, uskoo kaikki, tietää
kaikki ja taitaa kaikki.
18.6.1895.


NUORUUS

Elämä on kuin maisema, jossa on kaksi yhtäsuuntaista metsäistä
harjannetta ja niiden välissä syvä laakso. Lapsi on likinäköinen, hän
seisoo ensimmäisellä kukkulalla, kirkkaassa ilmassa taivaan sineä
vastaan ja näkee allaan kukkivan maailman. Nuorukainen on liukunut
rinnettä alas laaksoon, jossa kaikki tuulet temmeltävät, ja katsoo ylös
taivasta kohti, mutta näkee sen korkealla päänsä päällä, ja maailma
esiintyy hänelle tulevaisuuden näköpiirinä laakson aukeamassa. Hän
pyrkii korkeammalle, hän kiipee ylemmä. Ylös täytyy hänen päästä,