Lehtisiä mietekirjastani - 2

näkevinämme juoksevan elämämme läpi, paisuu Vapahtajan sanoja kuullessa
kuohuvaksi koskeksi, joka tempaa kaiken luulotellun vanhurskautemme
kuiluunsa.
Ja kuitenkin on sinulla, vanhurskas Jumala, vielä pelastava siltapuu
meitä varten. Ainoa synnitön ihmisten seassa ojentaa meille kätensä,
niinkuin hän ojensi sen Pietarille kuohuvissa aalloissa, ja sanoo:
"joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut". Synti on
kuoleman äiti, Kristus on elämän herra ja elämä Kristuksessa on synnin
kuolema.
Tämä on armoa. Tämä on vanhurskauttamista entisen elämämme suhteen,
pyhyyttä tulevan elämän suhteen. Joka päivä luiskahdamme vaeltaessamme
alas syvään koskeen, ja joka päivä ojentaa meille Kristus taas kätensä
jyrkänteiden yli. Joka kerta kun teemme syntiä, kuohuu menneisyyden
koko koski ylitsemme, ja joka kerta kun Kristus nostaa meidät, on virta
takanamme kuivana kuin kevätpuronen kesän auringossa.
Vedotaan hyvään omaantuntoon. Niin, omatunto on se enkeli, jonka Jumala
pani vartioimaan sydämmemme porttia, ja lapsuuden päivinä kuulemme me
selvästi sen äänen. Myöhemmin käymme usein vähäkuuloisiksi. Niin pian
kun omatuntomme on muuttunut kahlekoiraksi, opimme lahjomaan sitä oma
vanhurskaudella. Puolustautua me aina voimme ja me teemme sitä niin
kauvan, että talonvartijan haukku vähitellen vaikenee. Sellainen on
monen hyvä omatunto. Kokonaan vaieta se ei kuitenkaan koskaan voi.
Kun se on kauvan nukkunut ja viimein herää, tuntuu sen ääni läpi
kuparimuurien ja ajaa meitä edellään kuin rosvoja yöllä.
On sitkeäunisia ja herkkäunisia omiatuntoja. Herkkäuniset voivat käydä
levottomiksi väärinkäsitetystä sanasta, kielletystä ruokalajista,
punasesta nauhanpalasta. Tällaisia omiatuntoja täytyy kohdella kuin
sairaita lapsia; ei saa "pahentaa yhtä näistä pienimmistä".
Onnellinen se, joka voi rauhallisesti tutkia ajatuksia, sanoja,
tunteita ja tekoja Jumalan sanan kuvastimessa, ja tutkia niitä niin,
ett'ei käy sanan ääreen ennakolta laadituilla mielipiteillä. Ainoastaan
puhdassydämmiset voivat nähdä Jumalan. Ainoastaan ne, jotka heittävät
pois kaiken oman viisauden, tulevat osallisiksi Jumalan viisaudesta.
20.8.1895.


PAHA

"Jumala katsoi kaikkia kuin hän tehnyt oli, ja katso, ne olivat sangen
hyvät!" -- Mistä tuli sitte paha maailmaan?
Ei, Jumala ei ole luonut pahaa, vaan hän on luonut vapauden. Ilman
vapautta olisi Jumalan luoma ilman mitään siveellistä arvoa. Ilman
valitsemisen vapautta ei hyvällä ole oikeutta kutsua itseään hyväksi,
ja väärinkäytettynä on vapaus pahan alku.
Mitä? -- huudahtaa loukkautunut tunteeni, olisiko vapaus, järjellisen
olennon korkein etu, vapaus, jonka puolesta maailman parhaimmat ja
jaloimmat ovat kaikkina aikoina taistelleet ja vertaan vuodattaneet,
olisiko se pahan alku? Muistele historian hirmuvaltiaita, pystytä
kunniapatsaita Filip II:lle ja Metternichille, polvistu, orja, Aasian
itsevaltiaiden edessä! ja julista tätä oppia silmät häpeästä maahan
luotuina!
Kärsivällisyyttä! Vapaus on jokaisen ajattelevan olennon ensimmäinen
tarve. Minä palaan vielä siihen. Mutta vapaus on valtaa ja valta
viekoittelee. Mahtava tahtoo olla yksin mahtava, vapaa tahtoo olla
yksin vapaa. Meidän tulee muistella kertomusta ensimmäisestä luomisesta
löytääksemme pahan juurta.
Ensimmäiset luodut olennot olivat enkeleitä, joille oli annettu vapaus,
joka oli paljoa suurempi kuin ihmisille annettu, koska he eivät
niinkuin hän olleet sidotut aikaan eikä paikkaan eikä maan tomuun. He
olivat mahtavampia kuin maailman mahtavimmat; mutta tyytyivätkö he
siihen? Eivät, heidän vapautensa oli yhdessä ainoassa kohden rajoitettu
siten, että heidän tulisi tunnustaa ja totella luojaansa herranaan
ja mestarinaan. Tämä ainoa side painoi heitä, tuntui riistävän
vapaudelta kaiken sen arvon. He nousivat tätä ainoata sidettä vastaan
saavuttaakseen täydellistä vapautta. Heille oli tuntematonta se, mitä
me kutsumme rakkaudeksi ja kiitollisuudeksi.
Kaunein ja lahjakkain näistä onnellisista, vapaista olennoista oli
Saatana, -- ei se tyhmä, pilkattu, kurja, sarvipäinen ja kaviojalkainen
perkele, joksi kansantaru vihassaan ja pelossaan on hänet alentanut,
vaan Miltonin Saatana, ylienkeli, jonka äly on terävä ja jonka voima on
jättiläisen. Muutamat uskovat, että Saatana oli asunut maailmassa ennen
ihmisen luomista ja että hän sentähden vihasi jälkeläistään ihmistä,
mutta tätä vaikutinta ei tarvita. Tekemällä tyhjäksi sen, mitä Jumala
oli tarkoittanut ihmisellä, kosti hän Jumalalle.
Historian takainen tapahtuma muutamain enkelien kapinasta ja
kukistumisesta on meille tunnettu raamatun hämäristä viittauksista.
Tämä oli ensimmäinen paha maailmassa, ja se oli syntynyt vapauden
väärinkäyttämisestä ylpeydessä ja vallanhimossa. Ja tässä pahassa
kehittyivät langenneet enkelit yhä enemmän kärsiessään tappion häpeää
ja rangaistuksen kahleita. Alkujaan hyvä Saatana paatui yhä enemmän ja
muuttui pahan periaatteeksi, lakkaamatta silti olemasta persoonallisuus.
Voisihan, inhimillisesti puhuen, sanoa, että Jumala on tehnyt kokeita
vapauden kanssa. Ensin korkeamman vapauden kanssa, joka ei onnistunut.
Sitten rajoitetumman vapauden kanssa, joka annettiin ihmiselle, eikä
sekään onnistunut. Mutta Jumala ei kokeile, ja kaikkein vähimmin
kokeilee hän luotujen olentojensa onnen kanssa. Kaikki oli ennakolta
tiedettyä, kaikki oli koetusta, jossa luomakunnan korkein positiivinen
perusajatus olisi voitettava, samalla kun kuona, alhaisempi ja
negatiivinen omaan mitättömyyteensä menehtyi.
Seurasivat sitten nuo perityt, itämaiseen pukuun puetut muistot
paratiisista, käärmeestä ja ihmisen ensimmäisestä synnistä. Nuo
kaksi lasta eivät voineet vastustaa lasten halua makeaan hedelmään.
Tämän lasten tarun salaperäinen syvyys on siinä, että se vielä
tänäkin päivänä uudistuu jokaisessa lastenkamarissa ja jokaisessa
ihmissydämmessä. Kaikki synti on, niinkuin näiden lasten synti oli,
ihmisen tahdon kapinoimista Jumalan tahtoa vastaan. Heidän heräävä
omatuntonsa, heidän verukkeensa, häpeänsä ja katumuksensa, uudistuu
yhä aivan samoissa pääpiirteissä. Vielä tänäkin päivänä hävittää hyvän
ja pahan tiedon puu lapsuuden paratiisin. Käärmeen sanat: "Te tulette
niinkuin Jumala" kuuluvat vielä jokaisessa ihmissielussa, Kristus antoi
näille sanoille toisen merkityksen: "Teidän tulee olla pyhät, niinkuin
taivaallinen isänne pyhä on".
Paha syntyi siis vapauden väärinkäyttämisestä ja teki vapaudesta sen
vastakohdan. "Jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja." Ihminen
on maan elävä sielu ja käsittää sen vuoksi koko alemman luomakunnan.
Hänen lankeemuksestaan seurasi luonnon lankeemus, kaikkien sota kaikkia
vastaan ja kaikki se hirvittävä itsekkäisyys, joka nyt saastuttaa ja
surettaa kaikkia eläviä olennoita. Petoeläimiä ja myrkyllisiä kasveja
ei ollut paratiisissa. Kuolema seurasi heti kohta lankeemuksen jälkeen.
Jumala antoi alastomalle ihmiselle hänen ensimmäiset vaatteensa
eläinten nahoista, siis tapetuista eläimistä.
Saatanan, perkeleen, joka on kapinoitsija, murhamies ja valehtelija
alusta pitäen, on Kristus voittanut, mutta hänellä on lupa kiusata
ja koetella ihmistä tuomiopäivään saakka, koska ainoastaan se, joka
on "voittanut", on otollinen tulemaan Jumalan valtakuntaan. Lutherus
laulaa: "Kavala, kauhia, On kiivas, kiukkuinen". Ja tämän kavaluuden
voima on suurin silloin, kun emme aavista hänen läsnäoloaan tai
kiellämme hänen olemassaolonsa. Hänen parhaita temppujaan on se, että
hän antaa nauraa ja pilkata itseään, ett'ei kukaan pelkäisi häntä.
Kuulosta, ja sinä olet jokaisessa sanassa, jokaisessa itsekkäässä
ajatuksessa tunteva hänen käärmeen äänensä sisimmässäsi! Mutta elä
pelkää häntä, seiso häntä vastaan, ja hän on pakeneva luotasi: hän
on pelkuri, niinkuin kaikki tyrannit. Valvo, rukoile, ja sinä olet
paljastava valhettelijan tuhanten valepukujen takaa. "Yksi ainoa sana
voi hänet langettaa."
Paha ei ole itsessään mitään. Paha on olemassa ainoastaan sen kautta,
että se kieltää hyvän, niinkuin pimeys on olemassa ainoastaan sen
kautta, että valoa puuttuu. Ei ole kahta maailman valtiasta, paha ja
hyvä, ainoastaan yksi valtias, hyvä. Sillä vastoin tahtoaankin palvelee
pahakin Jumalan tarkoituksia, eikä se muuta voi kuin voimattomuudessaan
kieltää. Mutta kaikki kieltäminen haihtuu pois omaan tyhjyyteensä. Paha
on vaan ohimenevä kohta ajassa ja häviää iankaikkisuudessa.
5.8.1895.


KAIKKI-YHTEISYYS

Elämä on täynnä arvoituksia. Ensi vuonna, sanoo tilastotiede, tulee
tässä maassa tapahtumaan niin ja niin monta tapaturmaa, varkautta,
ryöväystä ja murhaa, niin ja niin monet tulevat sokeiksi, kuuroiksi,
halvatuiksi, mielipuoliksi, juomareiksi, myrkyttäjiksi, väärentäjiksi,
itsemurhaajiksi. Turhaan me vedoten ihmisen vapaaseen tahtoon panemme
vastalauseemme, joskaan ei onnettomuutta, niin ainakin rikosta vastaan.
Kauhuksemme toteutuvat kaikki nämä ennustukset ja vaikkakin numerot
ovat epätasaiset lyhemmiltä ajanjaksoilta, ovat ne aina pysyvät ja
säännölliset pitemmiltä. Vähennys yhtenä vuonna synnyttää enennyksen
toisena. Kuinka on tämä selitettävissä? Olemme olevinamme vapaita ja
huomaamme olevamme luonnon voimain orjia!
Eikä sillä hyvä. Ensi vuonna tulevat nälänhätä, kulkutaudit, sodat,
tulvat, maanjäristykset tuhoamaan niin ja niin monta ihmistä. Ensi
vuonna tulee niin ja niin monta laivaa joutumaan haaksirikkoon, niin
ja niin monta tulipaloa syttymään, niin ja niin monta syntymään ja
niin ja niin monta kuolemaan. Pahat ja hyvät, syylliset ja syyttömät
joutuvat saman kohtalon alaisiksi. Minkätähden? Niin, minkätähden on
kirjoitettu, että Jumala rankaisee lapsia isäin pahoista teoista aina
kolmanteen ja neljänteen polveen? Onko sitten Jumala julmempi kuin
mikään tyranni maan päällä?
Eikä vielä silläkään hyvä: ihminen, esi-isä, on tehnyt syntiä, ja
suku sukunsa perästä saa polvi polvelta pitkien aikojen kuluessa
kantaa seurauksia hänen synnistään! Ihminen, Kristus, on yksin
vanhurskaudessaan täyttänyt Jumalan lain, ja suku sukunsa perästä tulee
ikuisiksi ajoiksi osalliseksi hänen vanhurskaudestaan, ne näet, jotka
uskovat hänen nimeensä!
Jumala antaa aurinkonsa paistaa hyville ja pahoille maailmassa. Vastaus
kaikkiin näihin kysymyksiin on kätkettynä yhdessä ainoassa sanassa:
_kaikki-yhteisyys_, joka merkitsee kaikkein yhteistä ja keskinäistä
vastuunalaisuutta, yksi kaikkien ja kaikki yhden edestä. Sama veri,
sama liha ja luu, sama henki, sama sielu, samat puutteet ja edut, sama
kehitys ja sama tarkoitusperä on maailman järjestyksen kannalta meillä
kaikilla. Se on raudankova, kauhea side, rikki repimätön kuparikahle,
joka sitoo kaikki ihmiset ilman eroitusta samaan tuomioon.
Me nääntyisimme kaikki tämän taipumattoman kohtalon alle, ell'emme
löytäisi kaikkea sovittavaa vastapainoa Jumalan vapaassa armossa,
jota eivät mitkään rajoitukset sido. Rakkauden katsantokanta on
korkeampi kuin luonnon järjestyksen. Samalla kun suvun kaikki-yhteisyys
kietoo meitä synnin ja kuoleman kahleihin, jakavat Jumalan rakkaus
ja Kristuksen sovitus korkeampaa oikeutta. Tässä astuu yksilö esiin
ja suku väistyy takaisin. Se syyllisyys, joka on meissä kaikissa,
on asteettainen syyllisyys, joka riippuu uskosta ja töistä. Mikä
ihmeellinen viisaus! Jokainen meistä punnitaan: punnitaan perinnölliset
taipumuksemme, voimamme tai heikkoutemme, ympäristömme aina kehdosta
alkaen, kasvatuksemme, kohtalomme ja niiden vaikutus aina hautaan
saakka, ja niiden mittain mukaan pannaan meidän tiliimme syntiset
ajatuksemme ja syntiset tekomme. Toisessa vaakakupissa on Kristuksen
sovitus ja ihmisen usko, ja uskokin on pantu asteihin. Uskon mittana
on sen vilpittömyys eikä sen voima. Vanhurskaus tuomitsee, armo antaa
anteeksi. Lopputuomio lykätään aikain loppuun, mutta luopi se varjonsa
jo maalliseenkin elämään.
Miksi nurkua epävapaan luonnonlain taipumattomuutta? Miksi ei
kernaammin kääntää kasvojaan siihen armahtavaan rakkauteen, joka
tasoittaa kaikki näennäiset vääryydet, vastaa kalkkiin vastaamatta
jääneihin kysymyksiin ja antaa aina etsivän, tutkivan, ikävöivän
ihmishengen löytää olemisensa tarkoituksen kuivumattomassa
alkulähteessään.
6.8.1895.


SALLIMUS

On jo mainittu, että tilastotiede, joka pitää kirjaa ajan ilmiöistä,
lyhyempien ajanjaksojen kuluessa osoittaa paljon epäsäännöllisyyksiä,
jota vastoin se näyttää yhä säännöllisempiä tuloksia, kuta pitempi on
se ajanjakso, jota tarkastelemme. Kaksikymmen-vuotisesta nuorukaisesta
näyttää hänen kulunut elämänsä mutkaiselta, jyrkältä mäeltä;
viisikymmen-vuotiaana näkee hän kukkulain ja tasankojen vaihtelevan;
seitsemänkymmenen viiden vuoden vanhana esiintyy kaikki tasankona,
koska välimatka tasoittaa kukkulat ja syvänteet.
Historiata kohtaa sama ilmiö sen luodessa katseensa yli vuosituhanten.
Kukkulat, jyrkänteet, laaksot ja tasangot kyllä ovat olemassa,
mutta katsoja näkee vain meren, jonka aallot haihtuvat kauvas
silmän siintämättömiin. Olen nähnyt historiaa esitettävän monelta
eri kannalta, ajanjaksolliselta, valtiolliselta, kansalliselta,
sivistyshistorialliselta; mutta en ole siinä huomannut maailman
johtoa ulkopuolella kristillistä elämän katsomusta. Olen nähnyt
aaltoja ja taas aaltoja, mutta en merta. Missä on meri? Missä
yhtenäisyys, johtopäätös, johtava käsi? Yksityiskohdat rasittavat
ja himmentävät katsettamme. Vähän auttaa, että lopputarkoituksiksi
asetamme yleisiä näkökohtia: sivistyksen, jalostumisen, onnen,
vapauden, veljeyden. Missä on meillä todistus siitä, että tämä
tarkoitus joka hetki vaikuttaa maailman tapahtumiin ja että jokainen
näennäinen taantumisaskel kokonaisuuden kannalta katsottuna osoittautuu
edistykseksi?
Koetan tuonnempana selittää tätä puhuessani "maailman historian
pääpiirteistä". [Esitelmä tästä aineesta, nimeltään "Det providentiela
i verldshistorien" kirjoitettiin jo v. 1890 yliopiston 250
vuotis-riemujuhlaan Turussa. _Ulosantajan muistutus_.] Aine on niin
runsas ja tärkeä-arvoinen, että sen voi valaista ainoastaan historia
itse.
Koska jokainen ihminen on pienoismaailma, mikrokosmos, ja koska häneen
siis sisältyy koko ihmiskunta, uusiutuu maailman hallinto jokaisen
yksilön elämässä ja kohtaloissa. Ei ole mitään kohtaa elämässämme,
suurta tai pientä, jossa voisimme välttää sen vaikutusta. Vaikea on
saada tätä mahtavata vaikutusta sopimaan tahdon vapauteen. Meillä
on tässä yksi inhimillisen olemuksen salaperäisimpiä arvoituksia.
Filosofia ja sen determinismi ovat purreet hampaansa rikki tähän
kivikovaan pähkinään. Antiikin kohtalo ja muhamettilaisten fatalismi
tekivät ihmisestä orjan. Ainoastaan kristillinen maailmankatsomus
vapauttaa meidät yhdistämällä Jumalan ja ihmisen rukouksessa:
"tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaissa!"
On verrattain helppoa ajatella sallimuksen johtoa suuressa, mutta yhtä
helppoa ei ole ajatella, missä johto päättyy pienessä? Taistelussa
joudutaan tappiolle, valtaistuin kukistuu, laiva joutuu haaksirikkoon,
ystäviä pelastuu hengenvaarasta, sen me kyllä ymmärrämme, se oli niin
sallittu, mutta mitä se on, kun jalkani kompastuu, hammastani pakottaa,
kun lehti putoaa puusta tai nappi liivistäni? Kristus on sanonut:
Teidän hiuksenne ovat kaikki luetut.
Kun on kysymys maailman hallinnosta, täytyy meidän luopua tavallisista
käsitteistämme, mikä on _pientä_ ja _suurta_. Jalka, hammas, lehti
ja nappi ovat yhtä hyvin sijoitetut tapausten sarjaan kuin taistelu,
valtaistuin, laiva ja ystävän pelastus. Se, mitä me kutsumme
_sattumaksi_, on vain kykenemättömyytemme nähdä yli tapausten
syiden ja seurauksien. Putoavalla lehdellä on entisyytensä puun
kasvamisessa, maanlaadussa ja vuodenajassa, ja tulevaisuutensa siinä
kasvullisuudessa, jota tämä lehti on edistävä, sittenkun se itse on
mädäntynyt. Liivini napilla on entisyytensä nappitehtaassa, rihmassa,
räätälissä ja siinä, millä tavalla minä kulutan; tulevaisuutensa on
sillä siinä, mikä kerran on tuleva tästä napista, kun se on murentunut
atoomeiksi. Kaikki tämä on meille yhtä arvaamatonta pienessä kuin
suuressakin. Kuka voi sanoa, mikä hedelmällinen kasvullisuus vielä voi
versoa pudonneesta lehdestä tai mitä uusia elimistöjä kerran on syntyvä
napin atoomeista?
Alentuuko se käsi, joka ohjaa maailmoita, suuntailemaan korttipelin
pieniä tapahtumia? Me häpeämme sitä tunnustamasta ja kuitenkin uskovat
monet hyvään ja huonoon onneen pelissä, ennakolta määrättyyn myötä- tai
vastoinkäymiseen tuhansissa pikku asioissa! Taikausko on vaan uskon
irvikuva. Lakkaa hakemasta lukemattomia sommitelmia, joista et koskaan
voi saada selkoa, ja etsi sallimuksen johtoa kaikessa, jossa sinulle
ja maailmalle näyttää olevan järjellinen merkitys. Käy rauhallisesti
levolle köyhänä, neuvotonna ja auttamatonna tietämättäsi, mistä
huomenna olet löytävä leivän tai keksivä keinon; isäsi taivaassa tietää
tarpeesi.
Mikä suuri tyydytys sinulle tietäessäsi, että on olemassa aina valvova
silmä, aina uupumaton rakkaus kaitsemassa tuota aina vaihtelevaa ja
ylen heikkoa ihmiselämää!
21.2.1895.


IHMETEOT

Mitä on ihmeteko?
-- Se on sitä, joka on ristiriidassa tunnettujen luonnonlakien kanssa
tai jota ei niiden avulla voida selittää.
-- Tunnemmeko kaikki luonnonlait?
-- Emme, me tunnemme vaan osan ja keksimme yhä uusia, ennen
tuntemattomia.
-- Kuinka rohkenemme siis epäillä ihmetekoa? Sehän voidaan selittää
uuden, vielä tuntemattoman luonnonlain avulla.
-- Näytä se ensin tosiasiaksi, niin tahdomme me tutkia sen syitä ja
seurauksia.
-- Eivätkö raamatun ihmeet ole todistettuja tosiasioita, henkilöiden
näkemiä, jotka kahdeksantoista vuosisataa on tunnustanut luotettaviksi?
-- Anteeksi, todistajain luotettavaisuutta ei kukaan ole epäillyt,
on ainoastaan epäilty heidän ja heidän aikakautensa kykyä oikein
arvostella näitä luultuja tosiasioita.
-- Kuka vallitsee luonnon lait?
-- Olkoon vaan, että se on Jumala, joka on ne luonut.
-- Onko Jumala kaikkivaltias?
-- On, epäilemättä.
-- Mutta jos Jumala on kaikkivaltias, niin voipihan hän jotain
tarkoitustaan varten muuttaa luonnonlain tai siksi kerrakseen
lakkauttaa sen voiman.
-- Ei, hän on luonut ne muuttumattomasti vaikuttaviksi, koska hänen
luomakuntansa ilman sitä ei voisi pysyä.
-- Mistä me sen tiedämme?
-- Siitä, että sama voima muuttumattomasti synnyttää saman vaikutuksen,
niin pitkälle kuin kokemuksemme ulottuu.
-- Kokemuksemme ei ulotu pitkälle. Olisiko Jumala tässä ainoassa
tapauksessa, mitä luonnonlakeihin tulee, rajoittanut kaikkivaltiutensa?
-- Olen jo huomauttanut, että ilman sitä tulisi hänen luomakuntansa
kukistumaan. Jos aurinko olisi pysähtynyt minuutiksikaan Ajalonin
laaksossa, olisi maailman järjestys tullut häirityksi ja koko
aurinkokunta olisi romahtanut pirstaleiksi.
-- Ei pidä käyttää tieteen raskainta moukaria murskatakseen niin hentoa
perhosta kuin on rahvaanluulo. Eikö ole silminnähtävää, että raamattu
tässä mainitsee vaan rahvaanluulon? Emmekö sano, että aurinko seisoo
kolme päivää yhdessä kohti kevät- ja syyspäivän tasauksen aikana?
-- Ahaksen päiväkellosta ja auringosta Ajalonin laaksossa ei puhuta
rahvaanluulona, vaan ihmeenä.
-- Raamatun ihmeet tarkoittavat aina ihmisten uskoa. Tosiasia on,
että Israelin kansa näki illan valkenevan, olkoon syy siihen nyt
sitten mikä tahansa, näki siinä ihmeen ja sai rohkeutta voittamaan. On
vaikeamminkin selitettävä ihme, johon Vapahtajakin vetoo, nimittäin
Joonas merieläimen vatsassa. Ja kuitenkaan ei kertomuksessa (Joon. 2
luku) panna mitään painoa eläimeen, mutta sitä enemmän meren syvyyteen.
Sellaista on luettava lapsen uskolla. Ei ole sekotettava pääasiaa
sivuasioihin.
-- No hyvä. Maailman avaruuden mekaniikka perustuu vetovoimaan,
painolakiin. Jos painolaki hetkeksikään lakkautetaan, sortuu koko
maailma. Ja kuitenkin sanotaan, että Vapahtaja kulki veden päällä.
-- Painolaki, joka on aineen mekaniikka, ei voi sitoa aineetonta
henkeä. Jos nyt aineen mekaniikka hetkeksi lakkautetaan joka kerta
kun ihminen tai eläin vapaasta tahdostaan nostaa kättä, jalkaa tai
siipeä, kuinka paljon nopeammin liikkuukaan henkiruumis? Ja Jumalako
olisi sidottu lakiin, joka ei voi sitoa hyönteistä! Tarkistakaa
luonnonlakinne korkeamman mittakaavan mukaan! Joka kesä muuttaa aurinko
ja kasvikunta veden rypäleessä viiniksi, ja nyt ei Jumala muka olisi
voinut jouduttaa tätä muutosta Kanaan häissä! Joka päivä synnyttävät
vielä vaillinaisesti tunnetut elimelliset vaikutukset terveyttä tai
tauteja; niin, pelkkä ajatus voi tehdä meidät joko sairaiksi tai
terveiksi, mutta Jumala ei muka voisi silmänräpäyksessä tehdä sairaasta
tervettä! Jokainen kevät herättää eloon kuolleen luonnon, mutta
Jumala ei muka voisi herättää kuollutta haudastaan! Kuinka kurjan
voimattomaksi teette te tuon Jumalan, jota te teeskennellen kutsutte
kaikkivaltiaaksi!
-- Niinkauvan kun ei kenenkään ole onnistunut esittää tieteellisesti
varmaa todistusta siitä, että Jumala on näkyväisiä tarkoituksiaan
varten käyttänyt muita keinoja kuin luonnonvoimia, emme katso
velvollisuudeksemme uskoa ihmeitä.
-- Hyvä! Onko maailmankaikkeus tieteellisesti todistettu? On. Ovatko
sen alku, sen loppu, sen laajuus, sen liikunta, sen keskipiste myöskin
todistetut? Eivät. Siis on maailman kaikkeuskin jo ihme. Samaten
myöskin luonnonlait, koska me vaan voimme huomata niiden vaikutukset,
mutta emme tiedä niiden alkua ja sisällistä olentoa. Samaten
ihmishenki. Samaten sinun ja minun persoonallisuuteni. Kaikkialla
todistettuja ilmiöitä, mutta vaikuttimet, pohja, alku ja loppu ovat
tuntemattomat. Mikä sitten tässä maailmassa lopulta _ei ole_ ihmettä?
Me epäilemme todistamattomia tosiasioita, kun kaikki ympärillämme ja
me itsekin olemme todistamattomia. Me olemme lasten kaltaisia, jotka
tuntevat tien ainoastaan omalle portilleen, mutta rupeavat näyttämään
matkamiehelle tietä maailman laitaan. Tunnemme ainoastaan vähäisen
murtoman aineen luonnonlaeista ja vielä vähemmän hengen laeista. Tämän
päivän keksinnöt voittavat aina eiliset, ja kuitenkin me kirjoitamme
lakeja maailman hallitsijalle: tuon hän voi tehdä, tuota ei voi. Suokaa
anteeksi: onko tämä järkeä?
-- Sallikaa meidän sitä siksi kutsua, kunnes löydämme paremman!
Sanokaa: kunnes me voimme nöyryyttää ylpeytemme korkeamman järjen
edessä, joka yhtämittaa osoittaa meidän erehtyneen, mutta jota me emme
koskaan voi lakata mestaroimasta!
25.2.1895.


ENKELIT

Käytetään väärin rahvaanluuloa ja kulutetaan sitä niin kauvan, ett'ei
lopulta kukaan siihen usko. Ei ole enkelien vika, että jokainen
kisälli maalaa niitä seinälle, että jokainen narri sekoittaa niitä
kaunopuheliaisuuteensa ja että jokainen keikari häikäilemättä kohtelee
niitä kuin mitä muutakin taikauskoa.
Uskon enkelien olemassa oloa, en ainoastaan sen vuoksi, että ne
sisältyvät pääajatuksena raamatun kertomukseen maailman luomisesta,
vaan koska ne ovat välttämätön rengas älykkäiden olentojen ylenevässä
sarjassa. Uskon näkymättömän henkimaailman olemassa oloa, joka
kaikkialla ympärillämme täyttää suuren tyhjyyden taivaan ja maan
välillä ja jota ilman ei voi ajatella ainaista yhteyttä näiden
välillä. Pilkatkoot luonnontutkijat enkelien siipiä ja sanokoot niitä
sopimattomiksi kasvannaisiksi -- ja kuka voi väittää, että enkeleillä
on siivet sentähden, että me kuvailemme heitä lentävinä? Tehkööt vaan
filosoofit heistä vertauskuvia tai ruumiittomia ajan aatteita ihmisten
mielikuvituksessa. Jos kerran kysymme tieteeltä neuvoa, niin hyväksyn
kernaammin seuraavan Godet'n laatiman kehityssarjan, joka määrittelee
suvun ja yksilön suhdetta tahdon vapauteen nähden: 1) elimetön
luomakunta on suku ilman yksilöitä; 2) elimellinen luomakunta, kasvit
ja eläimet, on epävapaa sukuunsa sidottu yksilö; 3) ihminen on suvun
yhteydessä oleva vapaa yksilö, jonka tahto on riippumaton; 4) enkelit
ovat vapaita, suvuttomia yksilöitä. Ei ainoatakaan näistä renkaista
voida jättää pois, murtamatta ankarasti johdonmukaista ajatussarjaa.
Meidän on ajatteleminen jokainen enkeli erikoisena luotuna olentona,
jolla ei ole esivanhempia eikä jälkeläisiä. Heidän vapautensa on
suurempi kuin ihmisen, koska he eivät niinkuin hän ole sidotut aikaan,
paikkaan tai aineelliseen ruumiiseen. Muuten kuvaa raamattu heitä
kuolemattomiksi, ruumiittomiksi sukupuolettomiksi palvelijoiksi, jotka
ovat määrätyt auttamaan Jumalaa hänen johtaessaan luonnonvoimia ja
ihmisten kohtaloita, siis maallisiin tarkoituksiin. Mutta se ei estä,
että heidän tehtävänsä ulottuu yli koko maailman-kaikkeuden, joka näkyy
siitä, että he ovat Jumalan ylistyksen tulkkia koko luomakunnassa,
samalla kun heidän historiansa osoittaa, että he itse ovat kehityksen
alaisia. Tämä heidän yhtäläisyytensä ihmisen kanssa selittää myöskin
heidän vilkkaan osanottonsa kaikkeen, joka on tärkeää Jumalan
valtakunnalle ihmismaailmassa. He surevat ja iloitsevat ihmisten
kanssa, auttavat Jumalan valituita heidän taisteluissaan, vaaroissaan
ja kiusauksissaan, vastaanottavat heidän henkensä kuolemassa,
julistavat maailman tuomion ja ovat sen elonkorjaajia.
Keskenään ovat he jaetut luokkiin, joilla on vähempi tai enempi voimaa
ja vapautta. Enkelit esiintyvät ainoastaan maailman-historiallisten
tapahtumain aikana, mutta näkymättöminä ovat he alinomaisessa
toiminnassa. Enkelien vartiotoimi ja heidän suojeluksensa ilmenee
kauttaaltaan maailman historiassa. Olen aivan varma siitä, että
ainoastaan epäuskomme ja Jumalasta ja yliluonnollisesta poiskäännetyt
ajatuksemme estävät meitä tuntemasta heidän läsnäoloaan useissa
elämämme tilaisuuksissa. En ole koskaan nähnyt, en koskaan kuullut
yliluonnollisia olennoita, mutta minä olen -- samoinkuin monet
muutkin -- useissa tilaisuuksissa aivan selvästi huomannut heidän
läsnäolonsa hämmästyessäni jotain ihmeellistä pelastusta tunnetuista
tai tuntemattomista vaaroista tai jotain yht'äkkistä hyvän tai pahan
vaikutusta. Sellaiset tilaisuudet jäävät usein huomaamatta. Me kutsumme
niitä sattumiksi, mutta maailmanjärjestys ei tiedä sattumista; tai
kutsumme me niitä sallimukseksi ja unhotamme nuo tämän sallimuksemme
aina toimivat välikappaleet.
Ei voi lukea mitään hellempää ja suloisempaa kuin Kristuksen sanat
lapsille: "heidän enkelinsä taivaissa alati näkevät taivaissa olevan
isäni kasvoja". Jumala on lapsia niin isällisesti läsnä sentähden, että
maailma monine kirjavine vaikutuksineen ei vielä ole ehtinyt tunkea
hänen ja heidän väliinsä.
Taivaan ja maan vaiheilla, mutta lähinnä maan ilmakehää, tulee
meidän vielä ajatella oleviksi demonit eli pahat henget, langenneet
enkelit. Jo nimityksessä "langenneet" on kätkettynä alempi kanta,
ja Paavalikin ajattelee heidät asuviksi ilmakehässä. Niinkuin hyvät
enkelit ovat kehittyneet korkeampaan vapauteen, ovat pahat kehittyneet
orjuuteen. Heitä kuvataan kahleisiin sidottuina, koska he ovat
kahlehditut pahuuteen ja itsekkäisyyteen eivätkä voi siitä irrottautua.
Vapautettuina hävittäisivät he luomakunnan, mutta heidän on vaan
sallittu kiusata, pettää ja hävittää niin kauvas kuin kahletta ulottuu,
samalla kun heitä painaa se nöyryytys, että heidän pahatkin ajatuksensa
edistävät Jumalan tarkoituksia.
Buddha, spiritismi ja rahvaanluulo sekoittavat kuolleiden henget
enkeleihin. Mutta kirjoitettu on, että ainoastaan lapset ja
Jumalan lapset kerran tulevat "_enkelien kaltaisiksi_", niin, jopa
tuomitsevatkin (langenneita) enkeleitä. Ei kukaan kuollut voi nousta
ylös enkelinä. Enkelit ovat korkeampia luotuja olentoja ilman
perhesiteitä, mutta me toivomme kerran vielä voivamme nähdä poismenneet
rakkahimpamme ja itse heiltä tunnettaa.
Jos silmämme eivät olisi luodut vain aistilliseen näkemiseen, jos me
voisimme ajatuksen silmällä nähdä sitä, mikä nyt on meille näkymätöntä,
niin tulisimme havaitsemaan jotakin, joka muistuttaa tomuhiukkasia
valaisevaa auringon sädettä hämärässä huoneessa. Näkisimme yht'äkkiä
ilmassa ympärillämme vilisevän lukemattomia eläviä ja alati liikkuvia
olennoita; keksisimme kaikkialla enkeleitä ja pahoja henkiä häärimässä
määrätyissä tehtävissään, ja heidän seassaan harhailevia, vielä
unen horroksissa olevia olennoita, jotka äskettäin vielä ovat
olleet maan päällä. Samaten kuin joka hetki hengitämme bakterioita,
aavistamattakaan niiden olemassa oloa, vaikka ne vaikuttavat joko