Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli: Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09 - 5

ruumiilleen suojapaikan samoissa pensaissa, joihin venäläiset olivat
kätkeytyneet ja sattumus johdatti hänet suoraan kapteinin lähelle.
"No, miten voit, mies raukka?" ilkkui kapteini, jota ei ystävänsä
pelastus paljoa miellyttänyt.
Hän ei saanut vastausta kysymykselleen, sillä mahdotonta on sellaisen
vastata, joka pelon ja säikähdyksen tähden on melkein kokonaan
puhelahjansa menettänyt; hätääntynyt herrasmies vaan mullisteli
silmiään kysyjälle ja siivoeli ruumistaan piilopaikkaan pensaan
juurelle.
"Minä näen, että te ette voi oikein hyvin; kentiesi teitä hiukan
pelottaa?" jatkoi kapteini samanlaisella äänellä kuin ennenkin.
Nytkään ei vastausta kuulunut. Jotakin tuskallista ähkinää vaan kuului
pensaan juurelta kahden sammalisen kiven välistä, mihin kuolemaa
pakeneva onneton herrasmies koki kaivautua niin syvälle kuin
mahdollista oli.
Mutta yhä lähemmäksi tulivat ryntäävät suomalaiset; piiloutuneiden
venäläisten laukaukset eivät näyttäneet heitä ensinkään säikyttävän
eikä matkallaan estävän. Konoffskin täytyi miettiä pakomatkaa, sillä
hänkään ei ollut kuoleman ystävä.
"Nouse pois!" huusi hän naapurilleen, entiselle nimismiehelle ja
tarttui häntä kaulukseen, sillä hän alkoi jo lukea koko seikkailua
tämän onnettoman ansioksi ja tahtoi siis hänenkin kiskoa ylös
tapahtumia katselemaan päivän selkeässä valossa; sillä olisihan
saattanut tapahtua niin, että ryntääjät eivät olisi häntä kolostansa
keksineetkään eikä hän suinkaan itse olisi uskaltanut paikastaan
hiiskahtaa, ja niin hän olisi varsin rauhaan jäänyt, hän, jonka
kuitenkin oli alkusyy kaikkeen. "Nouse pois, jos tahdot...!"
Hänen ei tarvinnut lausua enempää, sillä pian oli mies jaloillaan ja
yhdessä he kiirehtivät etäämmälle rannalta, katsellen sopivaa
turvapaikkaa yhä tiheämmin vinkuvilta luodeilta. Onneton herrasmies
vielä ymmärsi kuolemaa paeta.
Nyt kun he kumpainenkin taas olivat päässeet vähän suojaan suomalaisten
lentäviltä luodeilta, nyt sai entinen nimismies sen verran levon aikaa,
että hän ennätti ajatella, mikä oikeastaan oli hänen tällaiseen
ahdinkoon saattanut. Hän muisti, että se oli tuo lumoava neito,
Karhu-Antin Anni, jonka tähden hän oli kääriytynyt tämmöiseen
loppumattomaan hälinään ja sekasortoon. Ja missä oli tuo lumoava
kaunosilmä? Hän oli kapteinin vallassa, kapteinin, jota hän vaan
avuksensa oli pyytänyt ja tämän avunteon jo monin kerroin hänelle
palkinnut. Huolimatta siis ajan sopimattomuudesta tahtoi hän paikalla
ratkaista asian, kun se kerran oli hänen mieleensä sattunut ja kun hän
jo sen verran oli tointunut, että puhuminen saattoi välttävästi käydä
laatuun.
"Missä on tyttö?" parkasi hän siis kapteinille ja pudisteli hänelle
nyrkkiänsä, samoin kuin joku kärsimätönnä etsii tavaroitaan palavassa
tahi muuten hukkumassa laivassa, vaikka hän ei pelastuksestaan osaa
mitään toivoa.
"Mikä tyttö?"
"Karhu-Antin Anni, ymmärrät kai!"
"Mitä se sinua liikuttaa? Tyttö on minun. Se olkoon sinulle
vastaukseksi", lausui kapteini ja kääntyi antaakseen käskyjä
miehilleen.
"Sinunko?" parkasi rakastunut herrasmies hurjistuneena eikä hän enää
kuullut luotien vinkunaa eikä muistanut mitään hätää olevankaan; kaikki
oli unohdettu kun Anni tuli kysymykseen.
Yhdellä hyppäyksellä oli hän kapteinin edessä. Ja kun kapteini vielä
piti koko ryntäystä pilkkanaan, silloin oli hyökkääjä jo tarttunut
häntä kurkkuun.
Kumpainenkin heistä kaatui nurin. Sotamiehillä oli kylliksi työtä
suojellessaan itseänsä eteenpäin tunkeuvilla vihollisilta, jonka tähden
heistä ei kukaan kerinnyt tulla päällikölleen avuksi, jos joku heistä
sitä huomaamaankaan joutui.
"Missä on tyttö?" kysyi entinen nimismies yhä ankarammalla äänellä,
pitäen lujasti kiini saalistansa. "Jos et heti minulle ilmoita, missä
hän on ja lupaa minulle häntä, niin -- niin kuristan sinut!"
Kapteini koki puhua, mutta ilma virtaili liian heikosti hänen
puheneuvoihinsa, liian ahtaalta tuntui hänen kurkkunsa. Hän antoi siis
merkin, jonka hänen ahdistajansa hyvin ymmärsi. Ahdistajan käsi heltisi
vähän.
Ensin kuului pitkä huokaus kapteinin ahdistetusta rinnasta, sitä
seurasi voimakas ponnistus ja siinä samassa oli äskeinen hänen
ahdistajansa alapuolella.
"Tyttökö?" ivaili kapteini ja nauroi pilkallisesti. "Mitä tahdot sinä
hänestä?"
"Laske minut!" soperteli allapäin oleva ja taas kuolema lähestyi häntä
hirveän pituisilla askelilla, tällä kerralla venäläisen kapteinin
muodossa.
"En", vastasi kapteini, "sillä sinä juuri olet laittanut meidät tähän
pulaan; ilman sinua olisimme hyvässä rauhassa Tampereella. Sen maksat
sinä hengelläsi".
"Älä kiusaa kunniallista miestä, minä olen palvellut kruunua", kähisi
pulassa oleva sen mukaan kuin ilman virta pääsi kulkemaan taas
vuorostaan hänen ahtaasta kurkustansa, tuskin tietäen, millä hän
uhkailisi kiusaajaansa. "Laske minut, johan minä tukehdun!"
"Tee niin, tee niin!" nauroi kapteini. "Tyttö", jatkoi hän vielä
enemmän kiusatakseen uhriansa, "tyttö on minun käsissäni ja minun
omakseni hän jääkin. Mitä tekisit sinä hänellä, koska et ilman minun
apuani olisi häntä voinut saadakaan. Sinä kutsuit minua, minä tulin ja
pidän saaliin omanani!"
Kun onneton mies kuuli nämä sanat, teki hän voimakkaan ponnistuksen,
päästäksensä vapaaksi armottomasta kiusaajastaan. Mutta kapteinin kädet
olivat liian kovasti tarttuneet häneen. Konoffski jatkoi:
"Tyttö seuraa minua Pietariin ja..."
"Minä jo kuolen!" parkui entinen nimismies.
"Ja siellä on hän tuleva minun vaimokseni", jatkoi venäläinen
pilkallisesti. "Sinä et häntä saa, etkä sinä enää mitään tarvitse. Ole
rauhassa hänen tähtensä, hän on kylliksi kaunis tullaksensa sievimmäksi
rouvaksi mitä Pietarissa on, ja minä en säästä varojani häntä vielä
kaunistaessani. Hän saa oleksia pelkässä kullassa ja seurustella
ylhäisten kanssa. No, nyt olet kuullut tarpeeksi", ivaili kapteini ja
kulutti kallista aikaansa tämmöisen vihollisensa kiusaamiseksi, sillä
se huvitti häntä liian paljon tehdäkseen siitä pikemmin lopun ja
mennäkseen johtamaan miehiänsä ryntääjiä vastaan.
Mutta ylönkatsottu kanto re'en kantaa, sanoo sananlasku ja sen sai
kokea kapteinikin. Kiusaamiseensa oli hän niin mieltynyt, että hän ei
keksinytkään laskeneensa jo melkein kuolemaisillaan olevan mies raukan
toisen käden irti, ja sillä tämä oli yht'äkkiä irroittanut pienen
pistoolin hänen vyöltään ja samassa oli sen luoti lävistänyt oman
kantajansa ruumiin. Sillä oli kavaltaja taaskin pelastettu ja kapteini
vieritteliihe saamatonna pensaan juurella.
"Ihmeen kaunis tyttö! Eikö niin? Seuraako hän sinua Pietariin kullassa
uimaan", ivaili voittanut taas vuorostansa, katsellen kopeana
voittamaansa kapteinia, joka samassa veti viimeisen hengenvetonsa,
jättäen puolestansa ijäksi päiväksi rauhaan entisen nimismiehen, jonka
hän juuri äsken aikoi jo pelastaa onnettoman kohtalon vainoomisista.
Mutta vasta nyt, kun kavaltaja oli saanut voittonsa ja alkoi siitä
riemuita, vasta nyt hän heräsi puolinaisesta horrostilastaan, sillä
luoteja vinkui yhtä mittaa hänen ympärillään, huomauttaen aseman
vakaisuutta ja vaarallisuutta ja teroittaen rakastuneen mieleen olevan
muutakin mietittävää kuin Karhu-Antin kaunosilmä Anni. Hän silmäili
hätäisesti ympärilleen; kumpaisellakin puolellansa oli hänellä
vihollisia miehiä, sillä nyt ei ollut hänellä enää turvaa entisiin
ystäviinsäkään, venäläisiin, koska hän heidän johtajansa surmaamalla
oli heidän perikatonsa välttämättömäksi tehnyt. Pitkää aikaa ei hänellä
ollut viivytellä; nuo mustat silmät, kiväärin piiput, näette,
kauhistuttivat häntä kovin siitä asti, kun hän oli Karhu-Antin
maalitauluna seisonut. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän muutamien
suurien kivilohkareiden välissä, johon hän koki piiloutua kuin jänes
pensaasen. Täällä sai hän aikaa miettiä tarkemmin asemaansa, josta ei
mikään muu kuin joku erinomainen ilmestys enää olisi voinut häntä
kunnialla pelastaa; sen alkoi hän jo itsekin tajuta, niin kunniallisena
miehenä kuin hän pitikin itseänsä, sillä vihaavathan tuhmat talonpojat
herroja, eivätkä ymmärrä heidän tapojansa eikä käytöstänsä. Näin mietti
onneton mies raukka kiven kolossa sillä aikaa kun pyssyjen paukkina
saarnasi hänelle oikeuden kovuutta. Ja Anni, -- riistääköhän vielä
viimeinkin kova onni tuon lumoavan keijukaisen häneltä ja saattaa
kentiesi hänet Pekalle! Olisipa se mieltä masentavaa, surkeata, --
eivätköhän venäläiset kuitenkin surmaa häntä, nähdessään tappiolle
joutuvansa. Jospa uskaltaisi onneton mies hiiskua piilopaikastaan
mennäkseen sen tekemään, sillä muutoinhan Anni jää Pekalle kuitenkin
eikä onnen hyljäämä mies parka saa siis rauhassa kuollakaan. Sillä
kuolemahan on välttämätön, koska hän itse oli surmannut kapteinin,
joka kentiesi olisi saattanut voittaa suomalaiset ja siis pelastaa
hänenkin henkensä, vaikka Anni sittenkin olisi kyllä mennyt menojaan.
Mutta parempi kai olisi kuitenkin ollut henki ilman Annia kun kadottaa
molemmat ja olla vielä apuna suurimman vihamiehensä Pekan onnelliseksi
pääsemisessä. Kovin surkeata! Tämmöisiä mietteitä risteili onnettoman
kilpakosijan päässä piillessään kiven kolossa vihollisiansa.
Mutta jo heti maalle noustua oli Anni kapteinin käskystä viety kauaksi
taistelupaikalta saaren keskikohdalle saakka.
Sinne laskivat sotamiehet vieläkin puolittain tainnuksissa olevan
neidon, joka siitä saakka kun hän oli kotoansa ryöstetty ei ollut
paljoa mitään tietänyt siitä, mitä tapahtui hänen ympärillään.
"Mitä luulet sinä kapteinin hänellä tekevän?" lausui toinen
sotamiehistä.
"Mistäs minä sen tiedän", vastasi toinen.
"Mutta minä tiedän", arveli kysyjä.
"No, mitä sitten?"
"Hän ottaa hänet vaimoksensa".
"Ohho, tuommoisen musikan tytön; kyllähän hän saisi tuommoisia
tusinoittain Pietarissakin".
"Mutta kapteini on, näetkös, rakastunut tähän; kapteinin sydän tuntuu
niin kummalliselta, niin kuumalta ja kylmältä yht'aikaa".
Ja molemmat sotamiehet nauroivat niin ivallisesti, niin makeasti, että
Annikin siitä vähän heräsi tainnuksistaan ja alkoi ensin kovin
sekanaisilla silmäyksillä tarkastella ympäristöänsä.
"Missä minä olen?" soperteli hän paremmin itsekseen kuin
vartijoillensa, samalla kun hän peitti käsillään kasvonsa, huomattuaan
sotamiehet lähellänsä.
"Missä sinä olet!" huudahti toinen vartijoista. "Sitä todellakaan me
emme itsekään voi sinulle sanoa".
"Emmekä pidä sillä väliäkään", muistutti toinen.
"Oi, minua tyttö raukkaa!" valitti Anni ja kyyneleitä alkoi runsaasti
virtailla hänen poskillensa; hänelle alkoivat nyt vasta seikat selvitä
ja hämärä muistinsa vähän virkistyä.
"Niin", jatkoi edellinen sotilaista, "me emme voi sinulle sanoa missä
nyt olemme, mutta me voimme sanoa sinulle, miksi sinä olet tuleva".
Anni katsoi ihmetellen puhujaan.
"Sinusta tulee ylhäinen rouva Pietarissa", täydensi toinen sotamies,
"jota kunniaa et suinkaan ansaitsisi".
Anni ei näyttänyt heitä kuulevan eikä ymmärtävän.
"Etkö usko?" kysyi sotamies. "Kysy vaan kapteinilta!"
"Isä, äiti!" valitti murheellinen neito käsiään väännellen, kyyneleitä
vuodattaen; "missä olette te?"
Sotamiehet nauroivat. He olivat tottuneet semmoisia kuulemaan, näkemään
ja tekemään.
"Kas niin", lohdutteli toinen heistä, "ole rauhassa nyt, kyllä sinulle
vielä hyvin käy!"
Anni koki nousta ylös, kuullessaan sotamiehen lauseen, jonka hän
käsitti omalla tavallaan.
"Antakaa minun mennä!" pyysi hän.
Sotamiehet katselivat toinen toistansa, sillä heitä alkoi jo liikuttaa
surevan neidon kyyneleet ja hänen murheesta värähtelevät sanansa,
vaikka hänen kohtalonsa ei heistä niinkään onnettomalta tuntunut, päin
vastoin he tiesivät, että moni neito Pietarissa Annin sijassa ollen
olisi kyyneleitä ilosta vuodattanut, sillä olihan kapteini määrättömän
rikas.
Anni otaksui heidän vaiti olonsa myöntymiseksi ja lausui uudestaan
pyyntönsä:
"Antakaa minun mennä!"
"Mihin, mihin sitten?" kysyi sotamies.
"Kotiin!"
Vartijat hymyilivät surullisesti ja katsoivat toinen toisiinsa.
"Kysy kapteinilta!" lausui heistä toinen; "hän se on, jonka käskyjä on
sinun totteleminen samoin kuin meidänkin".
"Häneltäkö, joka -- joka surmautti minun isäni? -- vai miten se
olikaan?" kysyi Anni hyvin miettiväisenä, sillä vielä tuntui koko
onnettomuuksien sarja hänestä paremmin unelta kuin täydeltä todelta.
Sotamiehet eivät vastanneet. Sääli valloitti väkisinkin alaa heidän
sydämessään.
"Vastatkaa minulle!" pyysi Anni, tullen yhä rauhattomammaksi. "Onko hän
surmauttanut minun isäni?"
"On; hänen käskystäänhän se tehtiin".
Tämä lause selvitti Annin mieleen koko onnettomuuden oikeassa
valossaan. Kaikki oli siis totta eikä mitään pahaa uuta. Hänen isänsä
oli surmattu, äidistänsä hän ei tiennyt mitään, itse oli hän ryöstetty
ja nyt hän oli sotamiesten vartioittavana, ja kuka voi aavistaakaan,
mitä vielä olisi tuleva. Hän alkoi itkeä niin toivottomasti, vuodattaa
niin paljon kyyneleitä, että hänen vartijansa joutuivat varsin vasten
tahtoansa kokonaan säälin ja surkuttelun valtaan.
"Tuo on kovin säälittävää!" valitteli toinen heistä.
"Jospa voisimme pelastaa hänet", ehdoitteli toinen.
"Älä lausu vaan kovalla äänellä semmoisia!"
"Niin, pyhän Mikaelin kautta, meidän ei kävisi hyvin, jos kapteini sen
kuulisi".


IX.

Rinnakkain ryntäsivät Pekka ja vanha Stooli venäläisiä vastaan saaren
rantaan päästyään ja heillä oli erinomaisen hyvä apu toisestaan.
"Luuletteko sen naisen olleen Annin, joka oli venäläisillä mukana?"
kysyi Pekka levottomana eteenpäin mennessään.
"Epäilemättä se oli hän".
"Sitten on Anni raukka jo hukassa", huokasi Pekka surullisesti.
"Ole huoletta vaan. Anni on reipas ja rohkea tyttö, hän kyllä pitää
huolen itsestään, hän ei ensiksi hukkaan joudu. Tiedäthän itse, miten
urhokkaasti käyttäytyi hän entistä nimismiestä vastaan", lohdutteli
Stooli.
"Niin juuri, tuota tuhmaa tolloa kohtaan; minä luulen hänen saaneen
tarpeensa", vastasi Pekka ja hänen huulensa vetäytyivät pieneen hymyyn,
joka ilmaisi hieman itserakkautta, koska hän tiesi voittaneensa sen,
mitä tuo onnistumaton kosija ei ollut voittanut. "Minä luulen, että hän
ei enää käy Annia kosimaan toista kertaa".
"Niin luulen minäkin".
Stooli ja Pekka olivat nyt ennättäneet rantapensaiden eteen ja siinä
oli heitä vastassa kolme venäläistä.
"Ota sinä tuo yksi partaniekka, kyllä minä huolen pidän noista
kahdesta", tuumasi Stooli Pekalle.
"Kahdestako? Miten tulette te toimeen kahden kanssa?"
"Sen kyllä pian näytän sinulle".
Tämän sanottuansa viskasi ukko suuren kiven, minkä hän oli järven
rannasta ottanut säästääkseen niukkoja ampumavarojansa, suoraan
venäläisen päähän. Kolaus oli niin ankara, että se vaivutti saajansa
heti tunnotonna maahan.
Silmänräpäyksessä oli hän antanut toiselle yhtä voimakkaan lyönnin
pyssynsä tukista, niin että hänestäkään ei enää ollut mitään vastusta.
Pekalla oli myöskin yhtä hyvä menestys, hänen vastustajansa, joka oli
suurempi ja voimakkaampi kuin ne, mitkä ukko Stooli oli kaatanut, teki
kylläkin sitkeämpää vastarintaa, mutta viimein täytyi hänenkin maahan
sortua.
"Kas niin!" huudahti Stooli ja ojennaiksi katsoakseen ympärilleen.
"Siinä meni jo kolme meidän puolestamme. Nyt on meillä..."
Viisi venäläistä näkyi samassa loikovan piilossa pensaan takana ja
aikovan juuri nousta vastarintaa tekemään.
"Minä luulen, että tässä saaressa kasvaa venäläisiä puissa", ihmetteli
Stooli harmissaan. "Viisi vielä! Sehän on hullunkurista. Mitäs meidän
nyt on tekeminen?"
"Samoin kuin äskenkin", vastasi Pekka kuivasti ja ampui maahan yhden
venäläisistä, joka juuri tähtäsi Stoolia.
"Niin, sinä olet oikeassa", myönsi Stooli. "Sen me teemme kuin ainakin
miehet".
Tämän lausuttuansa ryntäsi ukko heti pensaissa piileviä vihollisia
kohden. Mutta innossansa oli mies parka unhottanut, että pensaiden
hienot oksat olivat hänelle vaarallisia pauloja. Hän näki ja ajatteli
vaan vihollisiansa, muista hän ei mitään piitannut. Siksi kävikin
hänelle niin kuin tavallisesti käy semmoisille, jotka eivät huomaa
katsoa eteensä eikä sivullensa silloin kuin he innossaan ryntäävät
jotakin paikkaa kohden. Ukko ei ollut monta askelta ottanut ennen kuin
hänen jalkansa tarttuivat pensasrisuihin ja hän kompastui nenällensä
maahan.
Mutta tämä tapaus oli hänelle onneksi onnettomuuden sijaan. Kolme
venäläistä oli nimittäin yht'aikaa tähdännyt juuri häntä ja varmaankin
olisi heistä joku kohdalle osannut, jos ukko ei olisi vahingossa juuri
heidän lau'aistessansa kumoon keikahtanut ja siten heidän luotinsa
ohitse menneet.
Kun venäläiset näkivät hänen pensaasen horjahtaneen, aikoivat he
paikalla syöksyä hänen päällensä, mutta samassa oli Pekka heidän ja
pensaassa piehtaroivan ukon välillä.
"Pidäpäs puolesi, poika, vähän aikaa!" huusi ukko ja koki
mahdollisimman kiireesti irroittaa risuja jaloistansa. "Minä olen pian
jaloillani myöskin!"
Mutta tässä työssään menetti Stooli kuitenkin vähäsen kallista
aikaansa. Pekan täytyi sillä aikaa yksin kestää neljää vihollista
vastassa. Mutta hän suoritti kuitenkin tehtävänsä kuin ainakin kelpo
mies semmoisella menestyksellä, että hänellä jo oli kaksi taisteluun
kykenemätöntä miestä maassa edessänsä Stoolin vihdoinkin jaloilleen
selvitessä.
"Sinä tappelet kuin karhu!" huudahti ukko iloissaan. "Urho olet jo
nuorella ijälläsi. Tuhannet kiitokset avustasi!"
Stooli ja Pekka tunkeutuivat eteenpäin ja pian makasi kaksi jäljellä
olevaakin venäläistä maassa ja niin oli sekin työ suoritettu.
"Mutta mikä lempo väijyy ja tirkistelee vielä meitä tuolta kivien
kolosta?" ihmetteli Pekka ja laski samassa laukauksen varsin häntä
lähellä olevien ja harvan pensaan puoleksi verhoamain kivien väliin,
josta hän äsken taistellessaan oli huomannut miehen pään pistäyvän
esiin ja nyt taas olevan saman pään ja vielä ruumistakin jonkun osan
nähtävissä.
Mutta tuskin oli Pekka irroittanut sormensa liipasimesta, kun jo
kolosta, -- mihin hän oli luotinsa tähdännyt, kuului surkeata
parkumista ja kamalaa voihkinata. Pekka ja Stooli säikähtivät
kumpainenkin pahanpäiväisesti, sillä he eivät olleet tuollaista ääntä
vielä kuulleet keneltäkään niiltä, jotka he olivat maahan hakanneet
tahi haavoittaneet. Luulivatpa he jo itse paholaiselta sääriluut
katkenneen, sillä taikauskoisia olivat hekin, vaikka olivatkin
pelkäämättömiä sotilaita.
Kovin kummastuneina riensivät he siis katsomaan, mihin oikeastaan luoti
oli kohdannut.
"Mitä -- mitä taivahisen nimessä teet sinä täällä?" kysyi Pekka
suuresti ihmetellen, nähtyään kilpaveljensä, entisen nimismiehen
kärsimyksestä vääntynein kasvoin vieritteleivän avutonna kivenkolossa,
missä hänen luotinsa oli häneltä hartiat lävistänyt.
Kauhistuneena katseli kuolemaisillaan oleva kavaltaja ampujaansa.
"Sinä -- olet -- tehnyt -- murh -- murhan!" soperteli hän katkonaisilla
sanoilla, sillä säikähdys oli häntä pelottanut yhtä paljon kuin
varmasti kuoleman tuottava luotikin. "Sinä olet ampunut kunniallista
miestä -- joka on -- palvellut -- kruunua -- kaksitoista -- vuotta!" ja
taas kuului korvia särkevää parkuvata valitusta.
Stooli ja Pekka katsoivat ihmetellen toisiinsa. Viimein tarttui
jälkimäinen haavoitettua kaulukseen ja kiskoi siitä hänet nurmikolle,
jolla ajalla valitus tuli yhä kuuluvammaksi.
"Mutta mikä ihme on sinut saattanut tällaiseen paikkaan?" kysyi taas
Pekka, jota alkoi kuitenkin vähän liikuttaa onnettoman miehen kohtalo.
"Minä olen taistellut teidän eduksenne ja tuolla on minun voittoni",
lausui haavoitettu mies aina välillä vaikeroiden ja osoitti rantaan
päin, jossa todellakin Stooli ja Pekka näkivät venäläisen kapteinin
ruumiin.
"Mutta sillä ei vielä ole sanottu, miten olet sinä tänne joutunut,
sillä meidän seurassamme et ainakaan tullut", tutki Pekka vieläkin.
"Minä olen kunniallinen mies, palvellut kruunua kaksitoista vuotta",
vastasi onneton mies.
"Se ei anna asialle selvitystä", puuttui Stoolikin asiaan.
"Minä -- tuli -- olin -- tuotiin -- vankina", tavoitteli haavoitettu,
nähtävästi valehdellen.
Miehet alkoivat aavistaa asian oikeata laitaa, joka ei ollutkaan
vaikeata Pekalle, miehen edelliseen ansioluetteloon ja käytökseen
nähden.
"Missä on tyttö?" kysyi Pekka, kääntäen asian toiseen suuntaan.
"Mikä -- tyttö?" soperteli haavoitettu, nähtävästi vielä kärsimyksiensä
lisäksi kovasti hämillään.
"Anni?"
"Anni -- An -- An -- Anniko?" tavaili mies parka ikään kuin
houreissaan. "Minä -- en -- ole -- Annia nähnyt -- Annia, missäs olisin
nähnyt hänen, minä joka olen täällä taistellut".
Tällä ajalla oli alkanut kuulua saaren keskikohdalla päin tappelun
melskettä, joka yhä muuttui suuremmaksi ja huomautti siis Stoolille ja
Pekallekin, että täällä ei ollut aikaa turhilla kysymyksillä viettää
sairasvuoteiden vieressä.
"Meidän täytyy mennä!" muistutti Stooli nuorukaista, joka kiivaasti
ahdisteli haavoitettua miestä kysymyksillään armaansa olinpaikasta.
"Kyllä löydämme hänen vielä tästä, ei hän enää karkuun juokse. Anna
kohtalon ilmaista Annin olinpaikka. Kyllä hän ilmaantuu, kun aika
joutuu; meitä tarvitaan."
"Oikein", lausui Pekka ja juosten kiirehtivät he puiden ja pensaiden
ohitse sinne päin, mistä melskettä kuului.
"Millä kostan tuon murhamieheni!" ähkyi haavoitettu avuton mies
nurmikolla, johon Stooli ja Pekka hänen jättivät. "Minä kuolen, mutta
pitääkö minun jättämän tuo kirottu konna rauhaan ja -- kentiesi vielä
Annikin hänelle!" Hän koki ponnistella epätoivon vimmassa voimiansa
päästäkseen ylös, mutta se oli turhaa vaivaa, kovin koski hänen
hartioihinsa. Luoti Pekan tuliputkesta oli sittenkin kohdannut hänet ja
tämä luoti oli työnsä tehnyt. Mutta sen sijaan tuntui hänen taskussaan
olevan joku esine ja tarkemmin muistettuaan tiesi hän siellä olevan
kapteinin pistoolin, jolla hän auttajalleen oli antanut kuolinhaavan.
Tietämättä oikein mitä teki, kiskoi hän sen esiin ja -- siinä oli vielä
toinen piippu ja se oli valmis lau'aistavaksi. Jonkunlainen
tyytyväisyyttä ja koston vimmaa osoittava hymy ilmestyi haavoitetun
kasvoille sen keksittyään, sillä, arveli hän, jos venäläiset eivät jo
kaada Pekkaa, tulee hän kuitenkin vielä niin lähelle, jotta hän saattaa
suorittaa lainansa -- jos hän vaan niin kauan pysyisi hengissä. Ja tätä
jäi vartoomaan haavoitettu kuolevainen, suorittaaksensa viimeisen
tehtävänsä eläessään ja sitten kuollakseen siinä hänelle lohdullisessa
tiedossa, että hänen kilpaveljensäkään ei mailmassa saavuttanut sitä
onnea, johon onneton kohtalo ei häntäkään laskenut. --
Spof ja muut suomalaiset olivat ahdistaneet vihollisiaan yhtä ankarasti
kuin Stooli ja Pekkakin. Tätä voivatkin he tehdä sitä paremmalla
menestyksellä, kun venäläisillä ei näyttänyt olevan mitään johtoa
vastustuksessaan, vaan yksi pakeni sinne, toinen tänne ja jos joku
yritti kovempaa vastarintaa tehdä, oli hän yksinänsä ollen pian
voitettu. Venäläisiltä oli johtaja poissa; kukaan ei tiennyt mihin hän
oli joutunut, sillä hänen loppuansa ei nähnyt kukaan muu kuin hänen
ampujansa, entinen nimismies, joka alkuansa oli häntä avuksensa
hakenut, mutta kun auttaja sitten rupesi liian vaativaiseksi sai hän,
asiaa vielä puoleksi pilanaan pitäen, maksaa sen hengellänsä.
Hajalleen joutuneet, pakoon päässeet venäläiset olivat keräytyneet
saaren keskikohdalle, ja sinne kulki pelkäämätön ryntääjäin johtaja
Spof heidän jäljessänsä. Täällä syntyi uudestaan kiivas taistelu. Mutta
siinä oli urhokkaalla Spof'illa ensiksi perin huono onni. Taistelun
innossaan oli hän huomaamattansa joutunut ahdinkoon suuren kiven ja
muutamien paksujen puiden välille. Vastassansa oli hänellä useampia
vihollisia, joiden kaikkien lyöntiä hän ei mitenkään ennättänyt torjua,
vielä vähemmin kunnollisesti maksaa, johon suurena syynä oli hänen
ahdas ja epämukava asemansa, josta ei saattanut siirtyä sivuille
enempää kuin taaksekaan päin. Ylivoima oli jo saattanut hänen
sellaiseen ahdinkoon, että hänellä ei näyttänyt olevan muuta neuvoa
kuin antauminen, sillä hänen miekkansakin jo erään onnettoman, puoleksi
paksua petäjää ja puoleksi erään vastustajansa päätä kohdanneen lyönnin
jäljestä jäi vastustajain käsiin. Ja tästä syntyi melskettä, joka
kiirehti Stoolia ja Pekkaa paikalle joutumaan.
Puoleksi jo vihollistensa vallassa olevalla Spof'illa ei siis enää
ollut muita aseita kuin Rajevskin pistooli, jonka oli varaksi kätkenyt
nuttunsa alle.
Stooli, Pekka ja pari muutakin miestä saapuivat paikalle juuri kun
venäläiset riemuten alkoivat kaikin miehissä tunkeutua Spof'in päälle.
Mutta mitä tehdä nyt, se oli vaikea päättää, siliä ruutia et ollut enää
apuun saapuneille miehillä ja toiset olivat jo pyssyään lyöntiaseenansa
käyttäen tehneet ne ampumiseen kelvottomiksikin. Käsirysyssä siis
käytiin vihollisten kimppuun, mutta heitä ei ollut sillä tavalla helppo
saada pikaisesti maahan hakatuiksi.
Mutta keskellä kiivainta taisteluansa muisti Spof pistoolinsa ja sen
hän sai kaivaneeksi povestansa, vaikka venäläisiä olikin hänessä kiini
useampia. Ampumisen tilaisuutta hän ei kuitenkaan näyttänyt mitenkään
saavan, sillä ahdistajat, huomattuaan hänellä sellaisen aseen, kokivat
kaikin mokomin sitä häneltä ryöstää ja karkasivat siis entistä
kiivaammin hänen kimppuunsa. Tässä olivat hyvät keinot tarpeesen, sillä
hän ei mitenkään mielinyt antaa tätä asettansa vihollisille, siliä
siitä varmasti olisi seurannut ainakin kahden suomalaisen kuolema,
koska molemmat piiput olivat valmiiksi täytetyt, eikä hän sitä itse
voinut millään tavalla käyttää tässä hirveässä ahdingossa.
Yht'äkkiä nousi ajatus hänen aivoihinsa. Ennen kuin kukaan vihollisista
oli ennättänyt ryöstää häneltä pistoolia oli hän voimakkaalla kädellä
viskannut sen heidän ylitsensä sinne päin, missä hän näki omia
miehiänsä olevan. Se putosi suoraan Pekan eteen. Venäläisillä ei ollut
aikaa kiirehtiä sitä omistamaan, ja se olisikin ollut turhaa
kilvoittelua, sillä ennen kuin se oli oikein maahan ennättänyt pudota,
oli se jo nuoren karhunkaatajan kädestä, Pekka vilkasi, oliko se valmis
lau'aistavaksi, tähtäsi ja kaksi paukkausta kuului peräkkäin ja yhtä
monta venäläistä kaatui maahan Spof'in ympäriltä. Kaatuneitten sijat
jäivät tyhjiksi ja aukosta ryntäsivät Pekka, Stooli ja muut saapuvilla
olevat käsiksi venäläisiin, jotka pian olivat hajoitetut ja niin oli
Spof pelastettu ahdingostansa.
"Kiitoksia hyvästä avustasi!" lausui Spof ja puristi sydämellisesti
nuoren Pekan kättä. "Ilman sinua olisin menettänyt henkeni tahi
joutunut vangiksi, ja jos lopullinen tappio olisi osaksemme tullut,
olisin kentiesi saanut vielä matkustaa Sipiriaan. Kiitoksia!"
"Eihän se ole minun ansioni, vaan teidän oma kekseliäisyytenne ja tämä
kaunis ase pelastivat teidät pälkähästä", vastasi Pekka ja tarjosi
pistoolia Spof'ille. "Tässä on aseenne takaisin, sillä teidänhän tämä
on; se oli minulla vaan lainana".
Spof ojensi ensin kätensä ottaakseen Pekalta tuon kallisarvoisen aseen,
mutta samassa veti hän sen takaisin ja lausui:
"Ei; pidä sinä pistooli, Pekka! Se oli kyllä sinulla ensin vaan
lainana, mutta nyt se on sinun omasi".
"Saanko minä näin kauniin aseen?" vastasi Pekka, joka tuskin saattoi
uskoa mitä Spof lausui, mutta hän tiesi kuitenkin sen olevan sotilaan
suoraa puhetta, jonka voi heti todeksi ottaa.
"Niin, se on sinun. Sinä olet sen kunniallisesti ansainnut", vakuutti
Spof.
"No, se on siis seuraava minua kuolemapäivääni asti ja saava pitää
kunniapaikan minun tuvassani", lausui Pekka iloissaan ja kätki
huolellisesti kauniin pistoolin nuttunsa alle. "Ja aina kun sillä ammun
tahi muuten sitä katselen, olen muistava teitä ja sitä tilaisuutta,
missä tulin sen omistajaksi".
Tällä tavalla keskustelivat miehet rauhallisesti, sillä mitään hätää ei
heillä enää ollut, koska enin osa venäläisistä jo makasi siellä täällä
saaren nurmikolla kuolleina ja jäljelle jääneet olivat kyllä
saatavissa, koska he eivät saaresta voineet mihinkään päästä, vaan oli
heidän joko kaikkien kaatuminen tahi vangeiksi antauminen. Voittajilla
oli yllin kyllin aikaa vähän hengähtää ja käydä aseita ja ampumavaroja
itselleen varustamassa rannalta veneestänsä.