Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli: Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09 - 1

KARHU-ANTIN ANNI JA SPOF'IN PISTOOLI
Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09
Kirj.
J. O. ÅBERG
Mukaillen suomennettu [Herman Niemi].



Tampereella,
J. F. Olan'in kustannuksella.
Tampereen kirjapainossa, 1882.


I.

Eräänä lämpimänä kesäpäivänä vuonna 1808 nähtiin suomalaisen veneen,
jossa varustusväkenä oli viisi porilaista sotilasta ja yhtä monta
kiireestä kantapäähän asti varustettua talonpoikaa, joutuisalla
vauhdilla ohjaavan kulkuansa suoraan Kurun kirkkoa kohden Näsijärven
vasemmalle rannalle.
Soutajain samoin kuin muidenkin miesten kasvoilla kuvautui selvä ja
innokas halu saavuttaa matkan päämäärä, nimittäin toinen yhtä suuri
vene, joka vähän matkaa edelläpäin pakeni saaren ja luotojen välitse.
Silloin tällöin lennätti suomalainen vene luodin pienestä kanuunastansa
pakenijain jälkeen, mutta aina seurasi ampujia kova onni; ei yksikään
luoti kohdannut tuota pakenevaa venäläistä venettä.
Joka kerralla kun luoti putosi veteen joko venäläisen veneen takana
tahi sivulla, kuului suomalaisten huulilta äkäinen huuto:
"Se pääsee varmaankin pakoon meiltä".
Kun välivääpeli Spof, joka ohjasi venettä, oli kuullut tuota
lausuttavan jo useita kertoja, sanoi hän:
"Hitto ollen, niinkö luulette, pojat?"
Sotilaat ja talonpojat katsoivat toisiinsa ja heidän silmäyksistään
saattoi selvästi lukea toivon välähdyksen. Spof'in sanat nähtävästi
loivat uutta rohkeutta heidän sydämiinsä. Hetkisen mietittyään jatkoi
hän:
"Vai niin, se voi kyllä tapahtua, että he pääsevät pakoon, mutta se
tapahtuu juuri teidän tähtenne."
Nyt kohotti vanha harmaapartainen sotilas päätänsä kärsimättömyydestä
liikutettuna, loi ensin silmänsä Spof'iin ja sitten tuohon venäläiseen
alukseen, joka juuri samassa katosi kahden saaren väliin, ja jupisi
niin äänekkäästi, että sen kaikki kuulivat:
"Tämäpä olisi onnettomin päivä elämässäni, jos niin tapahtuisi. He
eivät suinkaan saata olla muita, kuin juuri niitä, jotka tois'päivänä
polttivat vanhan Vapun pirtin Paavolassa, kiduttivat kuoliaaksi hänen
miehensä sentähden, että hän kaatoi maahan venäläisen kapteinin, ja
ryöstivät kauniin Annin. Minä en ole nähnyt muita venäläisiä tällä
puolella järveä, en ainakaan kahdeksaan päivään, joten ne eivät voi
olla muita kuin juuri niitä".
Kuin ukko mainitsi Annin ja hänen ryöväämisensä, hypähti yksi
talonpojista, aivan nuori mies, kiivaasti ylös ja oli vähällä kadottaa
aironsa hämmästyksissään. Hänen ahavoittuneet ja terveyttä ilmaisevat
poskensa vaalenivat silminnähden ja kätensä alkoivat vavista.
"Venäläiset ryöstäneet Annin?" lausui hän puoliääneen itseksensä. "Sepä
olisi onnettomuus, jos..."
"Vai niin, sepä oli tuhmasti, ett'en pitänyt suutani kiini", keskeytti
vanha Stooli. "Olisinhan voinut uskoakin sen, että sinä, Pekka,
hämmästyt tuosta uutisesta. Olettehan te jo kauan kulkeneet ja
lempisilmin tirkistelleet toinen toistanne, jonka kyllä olen sekä
kuullut että nähnyt, mutta parempi kyllä on, että tietää saat, miten on
asian laita, vaikka se ikävääkin on, kuin jos et mitään tietäisi.
Nythän tiedät, että venäläisten kynsissä on tyttö, ja panenpa vetoa
mitä tahansa siitä, että tuossa edellämme pakenevassa veneessä on hän!"
Pekka ei vastannut ensin mitään Stoolin puheesen. Sen sijaan sylki hän
pari kertaa kovettuneisin kämmeniinsä ja yhtä monta kertaa tempasi hän
airollaan niin ankarasti, että vähällä oli ympäri pyörähtää vene. Spof
ja Stooli tarkastelivat toinen toistansa puhuvilla silmäyksillä.
Viimein lausui ensin mainittu:
"Niin kyllä, hän on oikeassa, Stooli. Naisten vihaajia ei ole tapa olla
venäläisten upsierien, ja jos tyttö on kaunis, niin kuin väittää
Stooli, niin..."
"Kaunisko?" keskeytti Pekka ja souti niin hurjasti, että rikki oli
rauskahtaa tukeva airo. "Kaunisko! niin, minä olen varma siitä että
kauniimpaa tyttöä ei ole koko järven rannikoilla aina Alavuteen saakka.
Hän onkin tyttö, hän jota sietää tytöksi nimittääkin ja jota monen
herrasmiehenkään ei tarvitsisi hävetä nimittää vaimoksensa. Mutta
nähkääs, minun on hän, vaikkapa sata venäläistä lotjaa tielläni
vetetehtäisi. Reippaita iskuja, pojat! Sepäs olisi tulimmaista, jos me
emme saavuttaisi murhapolttajia!"
Pekan sanat soutajia vielä enemmän innostuttivat; airot taipuivat
melkein jousen kaaren muotoisiksi ja kiihtyneellä vauhdilla vene kiiti
kohden noita kahta saarta, joiden välille pakeneva alus oli kadonnut.
Kun oli saaria eroittavan salmen lävitse päästy, huomasivat suureksi
iloksensa suomalaiset, että he olivat jo päässeet paljoa lähemmäksi
venäläistä venettä, joka laski suoraan Kurun kirkkoa kohden.
"Riennetään, pojat!" huusi Pekka; "jos saavutamme venäläiset ja minua
autatte Annin vapauttamisessa, niin yhdessä saamme olla minun häissäni,
ja minä lupaan, että olutta ja viinaa ei ole puuttuva, niin kauvan kuin
semmoista on tippakaan saatavilla Tampereella, eikä soiton sävelet
lakkaa korvistanne kaikumasta niin kauvan kun häitä kestää", lisäsi hän
päättävästi.
"No niin, oikein lausuttu", huomautti vanha harmaapartainen sotilas;
"etkä juuri väärin ajattelekaan, pari päivää sitten kuulin vanhan
Kyöstin Pirkkalasta kertovan, että joka mökin Tampereella oli Rajevski
nuuskituttanut saadaksensa viinaa ja ruokaa sotilaillensa, ja eipä se
vielä siihenkään loppunut, vaan kävivätpä nuo hirtehiset Hatanpäältä,
Irjalasta, Messukylästä ja Harjustakin tuota mielijuomaansa ja
einettänsä etsimässä. Olivatpa vielä matkalla Pirkkalaankin, mutta
saivat siellä aika tervetulijaiset juuri siinä, missä hiekkaharju
muodostaa laakson keskelleen Harjun tuollapuolen. Siihen olivat
kokoontuneet Pirkkalan pojat eivätkä ainoatakaan kasakkaa laskeneet
etemmäksi kulkemaan. Eikä mitään viinaa tahi olutta saanut Rajevski
sillä kerralla".
"Sitä olen minäkin kuullut kerrottaman", virkkoi Spof. "Roth joutui
avuksi noille urhokkaille pojille, ja jos en väärin muista, niin viisi
kasakkaa hän silloin nipisti venäläisiltä".
"Aivan oikein", vastasi harmaapartainen sotilas ja nyykäytti päätään
vakuutukseksi.
Pekka oli äänetönnä kuunnellut keskustelua. Tuon tuostakin tirkisteli
hän tuota venäläistä alusta, jota yhä lähemmäksi takaa ajajat
ennättivät. Niin lyhyt oli jo matka, että suomalaiset saattoivat nähdä
pakenevan veneen väen. Heidän lukuansa ei vielä voitu tarkoin laskea,
mutta se kuitenkin näkyi, että vene oli hyvin varustettu.
"Tuo ei näytä olevan varsin helppo otettava", lausui Spof, kun luoti
pakenevan aluksen pienestä tykistä loiskahti aivan lähelle veneen
laitaa. "Mutta kummallista kuitenkin on, miksi he pyrkivät Kuruun".
"Luonnollisesti sen tähden, kun heillä on ystäviä siellä", vastasi yksi
talonpojista. "Pari päivää sitten polttivat kasakat minun taloni
Kapalahdessa".
"Hm, hm, vai niin", tuumaili Spof ja tarkasteli raittiin lehtimetsän
lävitse häämöittävää kirkkoa; "sitten ei olekaan aivan viisaasti mennä
lähemmäksi".
Kuultuaan nämä sanat Spof'in huulilta, painoi Pekka päänsä alaspäin ja
näytti surulliselta. Mutta jonkun minuutin kuluttua hän taas
katsantonsa kohotti Spof'ia kohden ja lausui:
"Saanko minä neuvoa, niin ei ainoakaan venäläinen pääse hengissä
Kuruun?"
"Mitä tarkoitat?"
"Olisikohan mahdotonta ampua heidät upoksiin?"
"Mahdotonta", lausui vääpeli miettien. "Kentiesi ja kentiesi ei!"
"Saanko minä kokea?" huudahti Pekka ja hänen silmänsä säihkyivät
taistelunhalusta.
"Kyllä, kyllä!"
Vääpeli tuskin oli ennättänyt sanansa lausua ennen kuin Pekka jo
hyppäsi ylös ikään kuin joku jänne olisi häntä ponnistanut. Kun sitten
eräs sotilaista oli kanuunan täyttänyt, alkoi Pekka tähdätä. Sepä oli
tärkeä hetki tuolle nuorelle talonpojalle, sillä paljon uskalsi hän
tällä hetkellä panna alttiiksi. Ja jos hän ampuisi, voisihan
mahdollista olla, että kuolettava luoti vihollisten sijaan kohtaisikin
häntä, jota hän kaikesta sydämestään halusi vapauttaa! Kuumasti paistoi
aurinko hiljaa liikkuvan vedenkalvoon, mutta vielä kuumemmalta tuntui
veri Pekan suonissa. Hän, joka ennen aina oli ollut tyyni ja vakava
kuin kuva, tunsi itsensä tällä kerralla kovasti kiihkeäksi ja
liikutetuksi.
Hän tähtäsi ja tähtäsi ja tuli sillä aikaa yhä levottomammaksi. Viimein
huudahti vanha Stooli, joka jo kauan oli seurannut hänen liikkeitänsä
tuskallisena ja tyytymätönnä:
"Oh, et kelpaa sinä tykkimieheksi, sen voin nähdä! Aikoa ja vaan aikoa,
siitä ei milloinkaan mitään tule. Jos ei sattuisi ensimäinen luoti,
onhan niitä toisia kyllä varalla!"
Samalla tempasi hän käteensä palavan sytyttimen, jota eräs sotamies
piti Pekan varalla, ja ennen kuin hän ennätti estää Stoolin aikomusta,
paukahti kanuuna.
Kun viimeinkin ruutinsavu haihtui, nähtiin, miten hyvin kuitenkin Pekka
oli tähdännyt. pakeneva venäläinen alus oli luopunut suunnastansa ja
ohjasi nyt kulkuansa suoraan kohden pientä saarta, joka sijaitsi vähän
matkaa maalta selälle päin. Hätäisestä soudusta ja aluksen
kummallisesta kiikertelemisestä ja vaipumisesta näkyi selvästi, että
suomalaisten kanuunan luoti oli sitä vahingoittanut. Spof oli myös sitä
mieltä ja kehoitti siis väkeänsä vielä enemmän luottamaan voimiinsa.
"Nyt ovat he meidän!" huudahti hän ja hykersi käsiänsä. "Hitto vieköön,
pojat, näettehän, miten veneen perä yhä enemmän vaipuu! sepä sai hyvän
perätäräyksen".
"Niin, muuten he eivät pyrkisi tuohon saareen", lisäsi Stooli; "mutta
jos sinä, Pekka, olisit omilla oloillasi olla saanut, niin et olisi
vieläkään ampunut".
Pekka ei vastannut mitään, vaikka ukko Stoolin sanat pistivätkin häntä.
Hän seisoi vaan veneen kokkapuolella yhä valmiina lähettämään
moskovalaisille vielä lisäksi yhden luodin, tällä kerralla omasta
pitkästä musketistaan, jonka hän oli saanut perinnöksi isältänsä, ja
joka oli vielä säilynyt muistina edellisen vuosisadan taisteluista. Yhä
silmäili hän taukoomatta venäläistä alusta, jossa sekasorto näytti yhä
enemmän vallalleen pääsevän. Viimein, kun pakenijat ja takaa-ajajat
olivat enää vaan noin pyssyn kantaman päässä toisistansa, huudahti hän:
"Minä näen naisen veneessä, mutta onko se Anni, sitä en voi..."
"Anniko? -- ihan varmaan on se hän", keskeytti Stooli. "Eihän se voi
kukaan muu olla!"
Nämä sanat tuntuivat lisäävän soutajien voimia ilman Spof'in
kehoitusta. Alus kiiti kuin kala halki aaltojen, joiden kuohua veneen
käyrä kokka nostatti Pekan kasvoille asti.
Tuo nuori innokas talonpoika ojensi pyssynsä ja tähtäsi.
"Minä luulen näkeväni..."
Hänen lauseensa, jota hän puoliääneensä jupisi, jäi kesken, sillä
venäläisestä aluksesta lensi luoti niin läheltä Pekan päätä, että hän
sen vaikutuksesta olisi veneestä veteen keikahtanut, jos lähellä
seisova sotilas ei olisi tarttunut häntä kaulukseen, juuri silloin kun
hän oli kadottaa tasapainonsa. Luoti liippasi sen sijaan haiun vanhan
Stool'in päästä ja vei sen mukanansa syvyyteen.
"Hitto heidät periköön!" huusi tuo vanha sotilas ja tarttui liehuviin,
liituharmaisin hiuksiinsa; "olisinpa minä itsekin tarvinnut hattuni.
Sepäs oli..."
"Katsokaas, katsokaas", huudahti samassa Spof, "nyt vaipuvat venäläiset
pohjaan!"
Pekka heitti ampumisen sikseen ja ällisteli sen sijaan suu ja silmät
selällään venäläistä alusta, joka äkkiä purahti pohjaan noin kymmenen
kyynärää saaren rannasta. Se pakoitti väestön kiireesti kahlaamalla
pyrkimään maalle. Vettä siinä ei ollut kuitenkaan enempää kuin noin
miesten kainaloihin asti, joten he vaaratta pääsivät maalle.
"No, nythän minäkin näen naisen, jota kaksi jääkäriä raastaa
keskellänsä", lausui Spof. "Onko se sinun mielitiettysi, Pekka?"
"On, on; se on juuri hänen sydänkäpysensä", selitti Stooli, joka tässä
myöskin tahtoi sanasen joukkoon lausua. Pekka ei kerinnyt vastaamaan
mitään, niin taukoamatta tarkasteli hän venäläisten maalle nousua.
Mutta miten tarkka näkö hänellä olikin, ei hän kuitenkaan voinut tuota
naista tuntea omaksi Annisekseen. Saattoihan se yhtä hyvin olla joku
muukin, sillä vanhan tapansa mukaan ryöstivät moskovalaiset nuoria
tyttöjä, missä vaan semmoisia mieluisiansa paikalle sattui. Spof oli
äsken lausunut, että venäläiset upsierit eivät ole mitään naisten
vihaajia, ja sen hän oikein arvasi kyllä.
"Soutakaa paremmin!" huusi Pekka ja pyöritti pyssyä päänsä yli, "muuten
ennättävät nuo hirtehiset mennä saaresta salmen yli maalle ja päästä
karkuun".
"Vai niin", nauroi vanha Stooli, joka parhaimmin kuin kukaan muu
veneessä olijoista tiesi venäläisten aseman Näsijärven rannikoilla. "Ei
maar se niin kiireesti käy päinsä. Saaresta päästäkseen tarvitsevat he
aluksia ja semmoisia ei ole ainoatakaan saaressa eikä Kurussakaan
saatavilla, sen tiedän varmaan, koska vaan kahdeksan päivää sitten olin
muiden mukana talonpoikain avulla niitä toisia pois korjaamassa aina
Pirkkalasta Rajalahteen asti ja toisia upottamassa järven pohjaan.
Saatat siis olla ihan huoletta siitä asiasta. Eivätkä he ole niin
vikkeliä uimareitakaan, että he sillä tavalla saaresta maalle
pelastuisivat. Siellä saavat he olla ja vartoa meitä, siitä voit olla
varma, Pekka".
Suomalainen alus oli jo kuitenkin pääsemässä saareen; muutamia syliä
oli vaan enää rantaan.
"Reippaasti kimppuun!" komensi Spof ja hyppäsi ensimäiseksi veneestä
veteen. Hänen jäljessään tuli Pekka, sitten Stooli ja kaikki muut
miehet paitsi ne, jotka olivat määrätyt veneen vartijoiksi.
Spof ja Pekka astuivat yht'aikaa jalkansa kuivalle maalle ja saivat
myöskin yht'aikaa tervehdyksen pienen saaren matalista pensaista. Vähän
syntyi siitä hämmennystä, mutta sen poistamiseksi ja suomalaisten
rohkeuden innostuttamiseksi tarvittiin vaan muutamia kehoitussanoja
vääpelin huulilta. Huolimatta venäläisten tiheistä laukauksista ja
kahden kumppalin kaatumisesta ryntäsivät he hurrahuudon kaikuessa
suoraan päin venäläistä jääkärilinjaa, joka suurimmaksi osaksi oli
kätkeytyneenä matalain rantapensaiden suojassa.


II.

Ennen kuin käymme pitemmältä kertomaan tapausta, tahdomme mainita syyn,
minkä tähden vääpeli Spof ja hänen väkensä oli asettunut Näsijärvelle,
paljoa etelämmäksi Klingsporin armeijaa.
Siikajoen voiton jälkeen alkoivat useat suomalaisen sotajoukon upsierit
ajatella olevan hyvin mahdollista tehdä aseellisten maanasukasten
avulla vihatulle valloittajalle yhä enemmän vahinkoa. Mutta turhaan
puhuivat he sitä kuninkaan korkeimmalle käskynhaltijalle, sotamarski
Klingsporille. Tämä herra, jolla "kaks' ol' leukaa, yksi silmä, sydäntä
vaan puolikas", niin kuin Runeberg muun muassa hänestä lausuu; tämä
kunnoton virkaansa, johon Kustaa IV Adolfin itsepäisyys oli hänen
asettanut; tämä "sotamarski", josta kerrotaan, että hän pakoretkellään
eräästä pohjois-Suomen kaupungista -- hän matkusti nimittäin aina
paljoa ennen sotajoukkoansa -- kysyttyään ajutantiltaan, kuuliko hän
luotien vinkunaa, sai tämän hänen omaa luonnettaan osoittavan
vastauksen: "en, teidän ylhäisyytenne, sitä emme ole koskaan kuulleet";
tämä heitukka, joka katkerasti valitti, että hänen täytyi kärsiä
nälkää, kun ei voitu tuoretta voita joka päivä hankkia hänen
pöydälleen, silloin kun sotamiehet ja upsierit kärsivät sekä nälkää
että janoa eivätkä kuitenkaan kertaakaan siitä nurisseet, vaan kärsivät
miehinä ja sankareina, -- tämä nolla ei kuunnellut Adlercreutz'in
enempää kuin muidenkaan korkeampain upsierien esityksiä, vaan käänsi
heille kuuron korvansa.
Mutta Adlercreutz ei kuitenkaan jättänyt asiaa siksensä. Se kuvasteli
hänen ajatuksissaan päivät ja yöt, ja kun hän sitten vangiksi otetun G.
Löwenhjelm'in jälkeen nimitettiin kenraaliajutantiksi, sai hän
vapaamman alan vaikutuksellensa. Vaikka Klingspor sotajoukkoa nimeksi
johti, oli Adlercreutz kuitenkin se, joka jotakin toimitti, ja muutoin
ei olisikaan pakoretkellään Klingspor pysähtynyt ennen kuin Jäämeren
rannalla, ell'ei vielä sielläkään, jos vaan jää olisi ollut niin lujaa,
että hän jähmetyksiin palelleine pataljoonineen olisi saattanut sitä
myöten paeta Huippuvuorille tahi pohjoisnavalle.
Vähitellen keräytyi Adlercreutz'in ympärillä rivi urhoollisia ja
lämpimän isänmaan rakkauden elähdyttämiä miehiä, jotka kaikilla
mahdollisilla keinoilla kokivat saada aseita ja ampumavaroja kansalle,
eikö kauan viipynytkään, ennen kuin venäläinen kenraali Rajevski näki
vastassansa vaarallisia vihollisia, joita hän ei ennen tietänyt
olemassakaan olevan, niin kopea kuin hän olikin. Heitä vastaan oli
hänen sangen vaikea taistella, jopa niin vaikea, että hän pulassansa
viimein oli vähältä jättää Suomen, kun uuden käskynhaltijan, tuon
nuoren ja kaikinpuolin kunnollisen kenraali Kamenskin tulo pelasti
venäläisen armeijan perinpohjaisesta häviöstä.
Mutta eivät ainoastaan suomalaisen armeijan ylhäisimmät upsierit
asettuneet tämän uuden toimen etupäähän; alapäällikötkin puolestansa
tekivät suuria ponnistuksia pitääksensä maan asukkaita urhoollisella
mielellä. Nämä alaupsierit saattivatkin sitä tehdä paljoa paremmalla
menestyksellä, koska he paremmin tunsivat maan asujanten tavat ja
seurustelivat heidän kanssansa tavalla, joka heille oli suureksi
eduksi.
Oli etenkin kaksi kuuluisaa porilaisen rykmentin alaupsieria,
vältvääpelit Roth la Spof, jotka Näsijärven ympäristöllä tuskin
enemmällä kuin kourallisella sotamiehiä aseellisten talonpoikain
avulla pitivät venäläisen armeijan semmoisessa pelossa, että se ei
ainoatakaan päivää saattanut olla huoletonna. Joka päivä korjasivat he
itselleen vihollisen ruokatavaroita, ottivat vangiksi tahi hakkasivat
maahan venäläisiä partioretkeilijöitä, ja viimein oli Rajevski joutunut
niin ahtaalle, että hänellä tuskin oli enää antaa ruokaa kunakin
päivänä nuriseville sotilailleen. Nälästä nääntyneinä ollen eivät he
enää tahtoneet voida pitää puoltansa talonpoikia ja sotamiehiä vastaan,
ja useita löydettiin metsissä nälkäänkin nääntyneinä. Suuret
partiokunnat kokivat kyllä ryöstää lähellä olevia taloja, mutta niiden
asukkaat olivat jo ennakolta paenneet ja vieneet kaiken ruokatavaran
mukaansa. Venäläisen armeijan kurjuus oli hyvin suuri ja melkein kaikki
upsierit olivat tyytymättömiä sodan menoon.
Jos yritystä olisi paremmin kannatettu ja autettu niin kuin
itä-Suomessa, jossa Sandels ja Malm ajoivat venäläisiä takaperin, olisi
se suuresti vaikuttanut sodan menoon ja kentiesi ei Ruotsi olisikaan
kadottanut Suomea.
Mutta juuri silloin kun se oli tuottamaisillaan hedelmiä, täytyi sen
vähitellen tauota. Joka päivä pyysi Adlercreutz ja erityiset yrityksen
johtajat aseita ja ampumavaroja. Suosiollisia lupauksia saatiin aina,
mutta niitä ei milloinkaan täytetty. Tästä oli luonnollisena seurauksena
kansan nostattamisen kokonaan taukoaminen itsestänsä, suureksi harmiksi
niille miehille, joita elähdytti todellinen isänmaan rakkaus ja kunnian
tunto.
Kun Roth ja Spof, saatuansa luvan käydä partiosotaa oman tahtonsa
mukaan, olivat koonneet riittävän voiman, kulkivat he lukemattomiin
lahtiin palastellulle Näsijärvelle ja sen ympäristölle, osaksi sen
tähden, että se oli sopivin sellaiselle taistelulle, osaksi myös sen
tähden, että venäläinen päävoima oleksi sillä paikalla sekä myöskin
siksi, että he kaikki tunsivat hyvin sen paikkakunnan, joka seikka on
sangen tärkeä sodan käymiselle.
Roth asettui maalle, Spof järvelle, mutta kun he niin tarvitsivat,
auttoivat he niin kuin ainakin sankarit toisiansa.


III.

Me palaamme taas vähän takaperin kertoaksemme Stoolin mainitseman
tapauksen vanhan Vapun pirtillä, hänen miehensä surullisen lopun ja
Annin ryöväyksen.
Jos käymme Tammerkoskelta eli Tampereelta, niin kuin paikkaa nyt
oikeastaan nimitetään, mutkaista, sinne tänne kiertelevää maantietä
itäänpäin, tulemme ensin Messukylän kirkolle, ja siitä poikettuamme
kapealle ja vielä mutkaisemmalle sivutielle, saamme noin kolmen
penikulman matkan kiertää Näsijärven paria pitkää lahden poukamaa
pohjaiseen päin ennen kuin pääsemme, viimein maantieltä poikettuamme
vielä hetkisen huonoa kylätietä kuljettuamme, Paavolaan, josta varsin
hyvin saatamme silmäillä Näsijärven kirkkaan pinnan ylitse Tampereen
kaupunkia. Tämän talon maalla, lähempänä kuitenkin tuota kapeata
maantietä kuin järven rantaa, oli Karhu-Antin pirtti vahvaa havumetsää
kasvavan kunnaan rinteellä.
Turhaan etsit nyt tämän mökin jäännöksiä; et enää sen sijaakaan tunne,
jos et satu juuri uuninperustuksissa olleita kiviä muiden samanlaisten
joukosta huomaamaan. Siinä missä ennen sodan syttymistä asui niin
paljon onnea ja rakkautta, niin paljon murhetta ennen sen loppumista,
siinä on sittemmin ollut kaski kerran toisensa jälkeen, kunnes se
viimein kokonaan pelloksi käännettiin. Kylän lapset leikkivät ja
kertoilivat sekä iloisia että surullisia satuja ja kertomuksia
rehoittavan viljapellon pientareilla ja sen keskelle kääntämättä
jätetyillä kivikareilla, mutta Karhu-Antista eivät he enää tiedä
mitään, sillä heidän vanhempansakaan eivät hänestä enää mitään
muista. Sen tähden tahdon minä hetkeksi pyytää jännittää teidän
tarkkaavaisuuttanne, kertoakseni Karhu-Antin surullisen lopun, sillä ei
hän ollut niin tavallinen ihminen, että hänen muistonsa saattaisi
kokonaan unhotuksiin heittää.
Karhu-Antti oli syntyisin Suomen pohjaisilta seuduilta, missä taajat
erämaat ja asumattomat seudut vielä tänäkin päivänä ikävöivät
ihmiskätten työtä, eli "tuolta Kajaanin puolelta", niin kuin useimmat
kyläläiset sanoivat, kun kysymys oli Antin kotipaikasta. Siellä oli hän
oppinut pelkäämättä taistelemaan pohjoismaiden petoeläimiä, karhuja ja
susia vastaan, ja hän olikin lakkaamattomassa kiistassa näiden kanssa.
Sitä eivät paheksineetkaan seudun asukkaat, sillä sitä rauhallisempina
he saattoivat olla, mitä enemmän Antti kiisteli metsäläisten kanssa.
Mistä Antti oikeastaan oli tullut ja mistä hän oli kotoisin,
sitä ei kuitenkaan varmasti kukaan tiennyt, eipä edes Messukylän
kirkkoherrakaan, jolla kuitenkin olisi ollut suurin oikeus se tietää,
hän oli merkinnyt kirkonkirjoihin vaan sen, että Antti oli seurakuntaan
muualta muuttanut. Ja tästä asiasta oli Antti itse aina vaiti, vaikka
hän muita asioita hyvinkin halukkaasti haasteli kunnollisen kumppanin
saatuansa. Ja jos joku tätä häneltä kysyikin, vastasi hän aina:
"Mitä huolitte siitä, mistä olen tullut? Että olen syntynyt, senhän
kyllä näette, koska tässä olen elävänä edessänne. Jos ette anna minun
Paavolassa olla ja asua, kyllä minun varakseni on tilaa muuallakin
Suomessa".
Mutta, miten jo on mainittu, ei kukaan Anttia Paavolasta ahdistanut,
sillä hän oli oivallinen kuri petoeläville, joita hän metsästi yhtä
helposti kuin muut ihmiset jäniksiä, ja melkein aina muuttumattomalla
onnella. Yhden ainoan kerran sai hän katsella kuolemaa silmästä silmään
ajaessaan erästä vanhaa mesikämmentä, joka pari kuukautta sitä ennen
oli repinyt erään torpanmiehen kymmenvuotiaan pojan kuoliaaksi. Metsän
voimakas kuningas oli jo tarttunut tukevilla ulottimillaan häntä
vyötäisille, mutta Antti ei ollutkaan vaan nimeksi Karhu-Antti, hän ei
turhaan hätäillyt. Verkalleen kaivoi hän tupestaan kaksiteräisen
metsästyspuukkonsa ja iski sen pontevalla kädellään karvasturkkisen
vastustajansa vahvaan rintaan, niin että metsän kuningas kuolleena
tanterella horjahti. Siten oli Antti kyllä saanut voiton, mutta koko
kahdeksan päivää makasi hän vuoteen omana, sillä kovasti oli koskenut
häneen mesikämmenen syleily, joka oli kymmenen kertaa niin ankara kuin
painajaisen puristus, ja jotka ovat sitä saaneet kokea, vakuuttavat
senkään ei olevan lasten leikkiä.
Mutta olipa toinenkin syy, jonka tähden etenkin nuoret miehet
paikkakunnalla, lähisissä taloissa ja kylissä eivät olisi suoneet
Karhu-Antin muuttavan pois heidän joukostansa.
Karhu-Antin matalassa ja hämärässä mökissä, johon aivan harvoin
auringon säde eksyi pienestä ikkunasta, siellä, näette, kulki kuitenkin
ruusu, niin sievä ja ihana ruusunen, että helposti ei saattanut löytää
hänen vertaistansa kaukaakaan hakien. Se oli Antin kahdeksantoista
vuotias tytär, Anni, joka niin lumosi ja hurmasi seudun miehet, että
vielä vanhat harmaapäiset "kyöpelin tiellä matkustavaisetkin", jotka
eivät ennen olleet ajatelleetkaan etsiä kadonnutta kylkiluutansa,
rakastuivat silmittömästi tuohon keijukaiseen ja vielä vanhalla
ijällänsä alkoivat ahkerasti opetella lemmenkielen aakkosia, voidakseen
tulkita tuliset tunteensa Karhu-Antin Annille ja siten saadakseen hänet
vanhain päiväinsä ikuiseksi iloksi omaan kotiinsa. Kun siis Anni
siveenä ja hiljaisena matkusti äitinsä rinnalla kirkkoon sunnuntaisin,
saatte olla varmoja siitä, että joka kerralla oli hänen lähellään parvi
ihailijoita, ei semmoisia röykkeitä ylvästelijöitä, joita kaupungeissa
tavataan, ja jotka kulkevat nenä taivasta kohden etsien ravintoa
ahnaille silmilleen, vaan ujoja ja hiljaisia maaseudun poikasia, jotka
usein ihastuksiin oikein perinpohjin jouduttuaan katselevat suullaan
yhtä paljon kuin silmilläänkin ja vasten tahtoaankin hämillänsä
kulkevat tahi ainakin luovat maata kohden viimeksi mainitut,
huomatessaan jonkun Eevan tyttären luovan heihin veitikkamaisen
silmäyksensä.
Ja aika veitikka olikin tuo Karhu-Antin Anni, sitä ei käy kieltäminen,
jopa niinkin sukkela, että seudun velkakirjain kirjoittaja ja
päästökirjain y.m. tekijä, äskettäin virkansa menettänyt nimimies, joka
lähipaikalle oli sijoittunut, alkoi arvella Annin kyllä saattavan sopia
seurakunnan kirjurinkin kodille tarpeelliseksi kaunistukseksi,
huonekalu-järjestelmän viimeiseksi pisteeksi, samalla kun hän
sydämessänsä hirveätä vaivaa hänen tähtensä kärsi. Kosijoitansa ravitsi
Anni vaan ivalla ja pilkalla, kuinka monta heitä tulikin, ja jos joku
oli niin itsepäinen, että hän vaati varmaa vastausta, lausui tuo
kujeilija tavallisesti näin:
"Lorua! Minäkö tulisin vaimoksesi, minä joka vielä olen näin nuori,
lapsi heitukka vielä pitkät ajat. En, saat vartoa ainakin siksi, kunnes
olen kaksikymmentä täyttänyt".
Nytpä saattoi tapahtua niin kuin usein tapahtuikin että joku kosijoista
tuli vieläkin itsepäisemmäksi ja pyysi päättävää vastausta. Sen antoi
usein Anni näillä sanoilla:
"Vai niin, sinä tahdot tietää, pidänkö minä sinusta. Saan siis sanoa,
että sitä en tee nyt enkä milloinkaan sitä aio tehdä. Älä enää tule
semmoisia tuhmuuksia kyselemään!"
Semmoisen vastauksen sai tuo arvoisa herra, seurakunnan kirjurikin,
entinen nimismies, kun hän kohdattuaan Annin matkalla kotiinsa Paavolan
talosta, josta hän oli käynyt isällensä Tampereelta tuotua ruutia
noutamassa, päätti olla suurimmassa määrässä hyvänsuopa tätä köyhää
tyttö raiskaa kohtaan ja teki siis ankaria rynnäkkö-kokeita
valloittaakseen tuota niin hyvästi puolustettua keijukaislinnaa, eli
Annin nuorta sydäntä näette, korottaakseen siten sen omistajan rouvan
istuimelle -- jota se ei kuitenkaan oikein ansaitsisi, mutta saisihan
loppu mennä lahjaksi, joka varmaankin kiitollisuudella palkittaisiin.
Ja vastauksen sai hän niin varman ja kuuluvan, että hongikko
vieraanamiehenä sen myöskin kai'ullansa todisti. Sitten juosta
tepasteli tuo uljas vastaaja kotiinsa niin kiireesti kuin suinkin
jaksoi tämän toimeliaan rakastajan luota, jota yleensä pidettiin juuri
semmoisena, mikä hän oikeastaan olikin, nimittäin houkkiona, narrina.
Eikä sen päivän jälkeen tämä kopea kirjuri enää vaivannutkaan Annia
lemmenloruillaan sanoiksi puettuina.
Mutta kerran joutuu paulaan viisaskin, eikä ole hyvä tulta pitää
leikkikalunaan, vaikkapa vaan se olisikin semmoista tulta, jota tuo
veitikkamainen rakkauden jumala salaa sytyttelee meidän sydämiimme. Hän
tavallisesti kostaa kaikki naurut ja pilkat sillä tavalla, että nauraja
itse joutuu naurettavaksi, pilkkaaja pilkattavaksi hänen tenhovoimansa
vaikutuksesta ja sen ainaiseksi orjaksi. Niin sanovat runoilijat ja
tottapa kai he sanovat oikein, koska runollisuus on taivahinen lahja.
Kauan oli Anni jo nauranut ja pilkannut kosijoitaan, mutta viimein
tarttui hän kuitenkin kiini. Olipa rankka Lokakuun ilta, kun
Karhu-Antti tuli kotiin karhunpyynniltään. Tämä oli taaskin yksi niitä
harvoja kertoja, jolloin hän sai vammoja mesikämmenen kanssa
painiessaan; suurella vaivalla pääsi hän liikkumaan, niin hartaasti oli
häntä otson tukevat raajat syleilleet.
Hänen mukanaan tuli eräs nuorukainen, jota Anni ei ollut ennen
milloinkaan nähnyt. Mutta kun hän sai kuulla hänen nimensä, tiesi hän