Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli: Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09 - 2

Total number of words is 3595
Total number of unique words is 1833
24.7 of words are in the 2000 most common words
35.1 of words are in the 5000 most common words
40.3 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
kuitenkin, että vieras nuorukainen oli myöskin karhuntappaja, jopa
melkein yhtä urhoollinen ja kuuluisa kun Antti, niin nuori kuin hän
vielä olikin. Pekka oli hänen nimensä ja sen kuultuaan matki Anni sitä
huomaamattansa usean kerran -- ja olihan se oikein hullunaikaista ja
naurettavaa.
Antti tuli kotiin ontuen Pekan nojalla. Kun Vappu ja Anni syöksyivät
pirtistä häntä vastaan surkeasti valittaen hänen onnettomuuttaan ja
kärsimystään, jota veriset haavat tuottivat jo puoleksi nääntyneelle
ukko raiskalle, kääntyi Antti heidän puoleensa ja lausui:
"Häntä saamme kiittää siitä, että vielä näemme toisemme". Vappu
lahjoitti nuorelle metsästäjälle semmoisen kiitostulvan, josta ei
loppuakaan tahtonut tulla, mutta Anni ei lausunut ainoatakaan sanaa.
Hän joka ennen oikein mielityönään piti pilkata ja nauraa seudun
nuorukaisia, hän joka ei ennen näyttänyt omaavan ainoatakaan vakavaa
sanaa, hän seisoi nyt hämillään eikä edes kiittänyt isänsä pelastajaa;
mutta seuraavana yönä hän jo uneksui hänestä jotakin niin omituista --
ja olihan se vieläkin hullunaikaisempaa ja naurettavampaa.
Uneksia tuommoisista nuorukaisista, sehän oli Annille oikein
kiusallista ja niin harmittavaa, että hän olisi mielellään suonut
kaikki nuorukaiset vaikkapa Näsijärven yksinäisimpään ja autioimpaan
saareen kaikki, kaikki, arveli hän, paitsi jos juuri -- Pekka saisi
jäädä pois.
Mikähän se oli, joka Annin tuommoiseksi teki? Olihan se jotakin
erinomaista ja hullunaikaista ja vielä niin naurettavaa. Aika, joka
kaikki selvittää, salaisimmatkin asiat selvitti tämänkin.
Tuskin oli kuukausi kulunut ennen kuin Anni jo oli muuttunut aivan
toisellaiseksi. Ennen oli hän ollut vallattomin viiripää koko seudulla,
nyt oli hän varsin vakava, etsi usein yksinäisyyttä ja näytti
perinpohjin miettivän jotakin sangen tärkeätä seikkaa, jota hän
kuitenkaan ei näyttänyt selville saavan. Tämä muutos antoi, miten
varsin luonnollista olikin, juoruakoille hyvin paljon arvelemista, ja
tuo herra houkkio, seurakunnan kirjuri, entinen nimismies näette, luuli
ihan varmaan, että Anni nyt parhaillaan teki perinpohjaista parannusta
ja ihan vilpitöntä katumusta siitä suuresta hulluudesta, johon hän oli
tehnyt itsensä vikapääksi hyljätessään hänen sydämensä, tavaransa,
arvonsa ja sanalla sanoen koko kunnon köntyksen.
Mutta eräänä päivänä tuli hän huomaamaan, miten surkeasti hän oli tässä
luulossansa erehtynyt. Hän, näette, tapasi Annin Pekan seurassa, ja kun
hän näki nuo hartaat ja rakkaat silmäykset, joita nämä onnelliset
vaihtoivat keskenänsä, katosi tämä hänen arvelunsa, joka hänestä tuntui
niin erinomaisen mukavalta ja ihan asianmukaiseltakin.
"Mutta minä kostan", jupisi tämä entinen oikeuden arvoisa palvelija.
"Kärsiä semmoista tuollaiselta raukalta, joka on köyhä kuin vaivainen,
jolla tuskin on vaatteet yllä, se on liian paljo, sitä ei saata jättää
kostamatta. Onhan tyttö ihan köyhä, köyhin mitä saattaa ajatella ja
Karhu-Antin pirtti matalin koko kylässä ja -- -- mutta", jupisi hän
melkein vasten tahtoaan, "tuo heitukka on niin kaunis ja se onkin pahin
seikka, sillä se palkitsee suureksi osaksi sen, että hän ei mitään saa
vanhemmiltansa".
Hyvin mustasukkaisena ollen seurasi hän salaisesti Pekkaa ja Annia, ja
kun nämä häntä huomaamatta istuivat kaatuneen puun tyvelle, kätkeysi
vakoja tiheään pensaasen muutaman kyynärän matkaa heistä.
Täällä kuuli hän selvästi, miten nuo onnelliset puhuivat
rakkaudestansa, miten he menevät naimisiin ja miten he sitten yhdessä
alkavat asua Pekan pienessä mökissä, minkä hän oli saanut perinnöksi
isältänsä, ja silloin he eivät tienneet rajoja ihastukselleen,
ajatellessaan miten onnellisia he tulisivat olemaan tuossa pienessä
kodissaan. Annin posket punastuivat tuon tuostakin ja hänen kauniit
silmänsä säihkyivät ilosta tätä ajatellessaan, samalla kun koko asia
tuntui hänestä niin hullunaikaiselta ja naurettavalta, mutta eihän sitä
käynyt enää mitenkään muuttaminen. Kaiken tämän voi tappiolle jäänyt
mustasukkainen kosija kuitenkin vielä suurella vaivalla kärsiä, mutta
kun tuo keijukainen kaunosilmä ylen onnellisena nojautui vasten Pekan
sarkanuttua hänen rintansa kohdalla ja tämä rohkea nuorukainen painoi
hehkuvan suutelon hänen ruusuhuulilleen, silloin joutui kätkeytynyt
vakoja raivoonsa. Hän vannoi kostoa, toivoi onnettomuutta ja kirousta
tuolle onnelliselle kilpakosijalleen ja ähkyi ja väänteleikse
tuskissaan kuin käärme muurahaispesässä. Siitä syntyneet rauskahdukset
havahduttivat Annin huudahtamaan:
"Mitä se oli?"
"Mikä sitten?" kysyi Pekka.
"No, etkö sinä kuullut mitään?"
"Mitäs minä olisin kuullut sitten?"
"Jotakin rapinaa tuolla takanamme".
"Vai niin", vastasi Pekka tyynesti, "kentiesi siellä oli sitten joku
kettu tahi jänis".
"Taikka karhu!" lisäsi Anni ja katseli pelokkaana ympärilleen.
"Niin", jupisi herra kirjuri itseksensä, "jospa soisi korkea kostaja
minun tällä hetkellä muuttua karhuksi; silloin repisin teidät
tuhansiksi kappaleiksi, jotta vaan ette saisi toinen toistanne --
An-nin-kin", lisäsi hän, koetellen sydämensä tykytystä.
Tämän ajatelmansa jälkeen katsoi tämä entinen oikeuden palvelija
kuitenkin parhaaksi olla karhuksi muuttaimatta ja jäi siis alallensa.
Hän ei pelännyt Pekkaa, mutta olisihan ollut häpeällistä, jos hän olisi
ilmaissut itsensä ja yleisö olisi saanut tietää hänen sillä tavalla
vakojana olleen. Sitä hän ei olisi millään ehdolla suonut ja sen tähden
olikin hän vaiti kuin muuri ja makasi niin liikkumatonna kuin jos hän
olisi ollut sidottu kovimmilla kahleilla. Tällaisessa epämukavassa
asennossa sai hän olla enemmän kuin tunnin, jonka lisäksi hän vielä
kaiken kurjuuden päällisiksi sai kuulla seuraavan keskustelun, joka
vielä enemmän lisäsi hänen raivoansa:
"Onko se totta, että nimismieskin on sinua kosinut, ystäväni?" kysyi
Pekka, nimittäen muiden mukaan virkaheittoa vielä hänen entisellä
arvonimellään.
"On".
"Tuota hölmöä! No, mitä vastasit hänelle?"
"Hölmökö minä olen?" jupisi vakoja itsekseen hampaidensa välistä;
"varopas vaan, sinulle en tee ainoatakaan velkakirjaa, vaikka kaikki
sillä saamasi rahat lupaisit minulle, en", lisäsi hän, sillä hän se
oli, joka teki kaikki paikkakunnan velkakirjat niin kuin muutkin pienet
kirjoitukset.
"Voithan sen arvatakin", vastasi Anni.
"Kyllä, kyllä; sinä et huolinut hänestä, koska nyt istut tässä minun
rinnallani".
Anni nyykäytti päätään myöntymyksensä osoitukseksi ja jatkoi sitten:
"Tiedätkö, Pekka, että kaikki ihmiset pitävät täytenä narrina tuota
nimismiestä?"
"Etkö sinä ole sitä ennen tiennyt", kysyi Pekka nauraen. "Koko
pitäjäässä ja vielä muuallakin, missä hän vaan tunnetaan, pidetään
häntä semmoisena ja sen tähdenhän virkakin häneltä vietiin".
"Narrina, täysi narri", matki kuuntelija katkerasti itsekseen, "ette
ole vertaisianne parempia, sillä ette ymmärrä, mikä on herra; ja
kaikkia herrojahan talonpojat narreina pitävät, siksi kun eivät tiedä,
mitä on herrana oleminen. Jospa tietäisit sinäkin -- sinäkin Anni, mitä
olisi olla herrana -- tahi oikeammin rouvana, sillä rouva kai sinusta
olisi tullut minun hyvästä suomastani, niin etpä tosiaankaan istuisi
tuon tuhmeliinin suudeltavana, mutta sinä et tiedä, sinäkin olet tuhmaa
sukua, talonpojan sukua".
Näin arveli kiukkuisena kuuntelija, kilpakosija, ja vähältä oli, että
hän ei joko karhuna tahi edes ihmisenä syöksähtänyt esiin puolustamaan
itseänsä noita tuhmia syytöksiä vastaan, sillä hän oli niin ylpeä ja
kopea kuin nimismiehen sopiikin olla vielä viratonnakin. Viimein hän
kuitenkin rauhoittui ja koki antaa anteeksi noille onnettomille, jotka
eivät mitään tiedä, ja kuitenkin puhuvat.
Kun sitten Pekka ja Anni rinnakkain taas kotia kohden kulkivat, hiipi
vakoja lakkaamatta heidän jäljessänsä ja joka kerran, kun hän puiden
välitse sattui näkemään, miten armahasti Anni silmäili tuota tuhmaa
talonpoikaa, Anni, joka olisi saattanut niin silmäillä herraakin, pisti
se häntä sydämeen kuin tikarin terä. Niin, saatatte uskoa, että hän oli
suuremmassa tuskassa ja että hän hikoili monin kerroin enemmän, kuin ne
köyhät raukat, joilta hän ennen kävi maksuja ryöstöllä ottamassa. Eikä
hän ollutkaan tunnettu miksikään taipuvaiseksi mieheksi, ja
väitettiinpä hänen usein pilkanneen vielä niitäkin, joilta hän ankaran
lain mukaan otti viimeisetkin huonekalut tahi jotka hän talvi-sydännä
ajoi puoleksi alastonna lapsineen päivineen kurjasta mökistänsä
paukkuvaan pakkaseen. Hän oli ollut, sanalla sanoen, oikea talonpoikain
rääkkääjä, jonka tähden häntä yleensä inhottiin ja vihattiin vielä
viratonnakin ollessaan, mihin ikänä hän sattuikaan. Ja tätä vihaa ja
sen lisäksi vielä halveksimista viritti hän kopealla käytöksellään
vielä virkaheittonakin sillä hän yhä tahtoi olla ensimäisellä
istuimella tavallisten ihmisten seurassa ja uskoi todella olevansa
yhteiskunnan tikapuilla yhtä askelelta ylempänä kuin he. Mutta hän oli
niin kuin entisen nimismiehen ja "viisaan ihmisen" tuleekin olla,
matelevaisuuteen asti nöyrä ja imarteleva niitä kohtaan, jotka hän
uskoi itseänsä ylhäisemmiksi.
Sen tähden hänen kohtalonsa rakkausseikoissakin oi kostaa entisistä
teoistansa, ja saatatte olla varmoja siitä ettei kukaan tuntenut mitään
sääliväisyyttä, huomattuaan hänen mustasukkaisuutensa, vaan päin
vastoin pidettiin hän semmoista hyvin ansaitsevana.
Kun Pekka oli seurannut Annia kotiin ja vähän aikaa viipynyt pirtissä,
mistä Karhu-Antti, joka jo usean kerran iii ilmoittanut hyväksyvänsä
nuorten rakkauden, saattoi häntä vähän matkaa vilkkaasti keskustellen
hänen kanssaan luultavasti tuosta tulevasta nuorten asunnosta, niin
kuin vakoja arveli -- jäi hän yksiksensä kulkemaan kotiansa kohden.
Verkalleen vaelsi hän pää rintaansa kohden vaipuneena pientä kotiansa
kohden, ja hän mietti itsekseen, miten hauskaa ja iloista elämä sitten
ollee, kun Anni hänen kansaan asumaan tulee ja alkaa emäntänä hallita
hänen matalassa majassaan. Kaikki tulisi olemaan aina järjestyksessä ja
puhtaana, sillä Anni ei rakastanut mitään enemmän kuin järjestystä ja
puhtautta, ja kun Pekka sitten iltasilla tulisi kotiin saloilta ja
halmeilta uupuneena, olisi häntä vastassa pari kauniita silmiä
herttaisine silmäyksineen; tuo ruususuukkonen lausuisi hänelle
tervehdyksen ja pari pyöreätä kättä kietautuisi hänen ympärilleen, ja
sitten tuo suukkonen ruusuhuulineen tulisi niin, niin lähelle hänen
omia huuliansa ja -- kukapa sitä kaikkea saattaa edeltäpäin arvatakaan!
Näitä ajatellessaan kohotti Pekka päänsä ja ilon huokaus nousi hänen
rinnastaan ja puhkesi sanoiksi hänen huulillaan.
"Oi, jospa niin tapahtuisi, jospa se jo pian tapahtuisi! Oi, miten
onnellisia me sitten olisimme!"
"Ha, ha, sinäkö tulet onnelliseksi, sinäkö?" parkasi samassa häntä
seurannut vakoja korkealla äänellä, ja kun Pekka seisahtui, oli entinen
nimismies hänellä edessään synkkine Kainin kasvoineen.
"Sinäkö tulet onnelliseksi, sinäkö?" matki tuo kiivas kilpailija
ivallisesti nuorukaiselle. "Sinäkö, sinäkö?"
"Niin, niin, juuri minä", vastasi Pekka, kun hän ensin oli selvinnyt
hämmästyksestään, jonka tuo niin odottamaton kohtaus hänessä vaikutti.
"Juuri minä".
"Millä tavalla, jos on lupa kysyä?" soperteli ilmestynyt vakoja vielä
yhtä ivallisesti.
Pekka oli hetken vaiti. Ilmaisisiko hän kaikki?
"Niin", mietti hän itsekseen; "parempi on sen tehdä ensiksi kuin
viimeiseksi". Hän sen kumminkin pian saisi tietää ja sanoisi sen
minulle. Hän lausui siis kovalla ääneltä: "Minä tulen onnelliseksi
Karhu-Antin Annin kanssa".
Vaikka entinen nimismies kyllä tiesi saavansa tämän vastauksen, pysyi
hän kuitenkin välttävällä tuulella siksi kun hän kuuli mainittavan
Annin nimen. Se ilo, joka ilmausi tuon onnellisen kilpailijan kasvoilla
ja silmäyksissä, sepä pisti onnetonta kilpailijaa ja saatti hänet vielä
pahaakin pahemmalle tuulelle. Kiukussaan oli hän vähällä ilmaista
olleensa heitä salaa vartioimassa, mutta oikealle ajalla tuli hän
miettineeksi asiaa ja oli tosin vaiti siitä. Sen sijaan lausui hän
pahanilkisesti kasvojaan väännellen:
"Niin, minä tiedän kyllä sen, että sinä jo kauan olet katsellut Annia
mielivillä silmin, mutta..."
Pekka vaan tirkisteli häntä.
"... mutta", jatkoi hän, asettuen uhkaavaan asentoon Pekan edessä,
"mutta sinä et häntä kuitenkaan saa".
"Minäkö en häntä saa?" kertoi Pekka pitkäveteisesti. "Minäkö?"
"Sinä kuulit sanani".
"En, niitä en oikein kuullut", vastasi Pekka ärtyisesti. Hänen verensä
alkoi kiivaammin liikkua.
"Sinä et saa Karhu-Antin Annia vaimoksesi!" parkasi onneton kilpailija
ja polki maata jalollaan.
"Sepä tapahtuukin", lausui Pekka rauhallisella luottamuksella. "Kun isä
Antti on itse ilmoittanut suostumuksensa avioliittoomme ja Anni on
minun kanssani samaa mieltä, niin olisipa somaa nähdä sitä, joka sen
estäisi!"
"Ha, ha", ilkkui entinen oikeuden palvelija; "minäpä tiedän yhden
semmoisen, minä!"
"Kenen sitten, hyvä herra?"
"Oman itseni".
"Itsesikö?"
"Niin, niin, juuri itseni, kuulethan sen!"
Nuo kaksi kilpakosijaa olivat kahden metsässä. Ei mitään ääntä, paitsi
lehtien rapinaa tuulen puhaltaessa, kuulunut heidän korviinsa. Ei
yksikään ihmissilmä heitä nähnyt.
Pekka astui lähemmäksi vastustajaansa, katsoi terävästi häneen ja
sanoi:
"Mitä tarkoitat sanoillasi?"
"Mitäkö tarkoitan", vastasi herrasmies yhtä ivallisesti kuin ennenkin,
"etkö ymmärrä sitä, tuhmeliini?"
"En".
"Sittenhän olet tuhma, suurempi narri kuin minä..."
Etemmäksi ei ennättänyt hän, sillä samassa loikoi hän pitkin pituuttaan
maassa. Korvapuusti, niin ankara, että kaiku siitä kauvan kierteli
hongikossa, oli äkkiä saattanut hänet siihen asentoon.
Ikään kuin joustimilla varustettuna hyppäsi hän heti jaloilleen.
"Sinä löit kunniallista kruunun palveluksessa ollutta miestä", ärjyi
hän kiukusta tulipunaisena; "siitä joudut sinä kovasti kärsimään!"
"Oh, ei hätää, onpas herra virkaheitto, ja olemmehan täällä kahden
metsässä", arveli Pekka. "Minä en olekaan niin tuhma kuin luulet, sinä
herrain kumartaja".
Näin sanoen antoi hän vielä hänelle toisen kunnon kolauksen toiselle
korvalle, niin että hän vielä entistä hartaammin suuteli meidän
kaikkien äitiämme maata. Kun hän sitten vielä oli antanut maassa
matelevalle ystävälleen muutamia totuuden lauseita kotiläksyksi, lähti
hän kiireisin askelin kotiansa kohden kulkemaan, jättäen onnettoman
kilpailijan oman onnensa nojaan.
Nuo ankarat korvapuustit herättivät niiden saaneessa nuorta
karhuntappajaa kohtaan tarpeellisen kunnioituksen, jota häneltä siihen
asti oli puuttunut, ja hänelle oli nyt päivän selvää, että Pekan kanssa
ei ollut terveellistä antautua kilpailemaan ruumiin voimilla. Mutta
olihan käsillä muitakin, paljoa vaarallisempia aseita, esimerkiksi
kavaluus, siihen oli hän hyvin perehtynyt jo virkamiehenä ollessaan.
Harmista halkeemaisillaan nousi hän ylös niin pian kuin hän huomasi
Pekan kadonneen nähtävistänsä. Kun hän sitten oli varistellut
vaatteistaan tomun ja roskat, mitkä maasta olivat niihin tarttuneet,
alkoi hänkin pitkillä askelilla mitata kotimatkaansa. Oltuansa yön
siellä kovin sekaisilla tunteilla ja sangen epätasaisella sydämen
tykytyksellä lähti hän matkalle Tamperetta kohden pitkin tuota alussa
mainitsemaamme mutkaista maantietä. Mitä lähemmäksi hän ennätti
kaupunkia, sitä hehkuvammin leimusi koston tuli hänen silmissänsä, ja
kun hän viimeinkin näki edessään kaupungin matalat puurakennukset ja
kuuli kosken pauhaavan kaukaisen ukkosen äänellä, huudahti hän
itseksensä:
"Sen täytyy onnistua, Annia hän ei kuitenkaan ikinä saa!"
Venäläisen etuvartijan kysyttyä hänen asiaansa, vastasi hän haluavansa
puhua kapteini Konoffskin kanssa.
"Hän on tuolla", vastasi jääkäri ja osoitti erästä pitkää, laihaa
upsieria, joka verkalleen kulki katua pitkin.
Pian saavutti hän venäläisen, jonka hän oli tullut tuntemaan jo pari
viikkoa sitten Tampereella käydessään; hän siis antautui heti
vilkkaasen keskusteluun hänen kanssaan. Loppu oli semmoinen, että
Konoffski puheen päätökseksi löi kättä kumppanilleen, nyykäytti päätään
ja lausui sanojaan tavotellen:
"Myö tullah, myö tullah".
Siihen oli entinen nimismies nähtävästi tyytyväinen, sillä kun hän
vähän kaupungissa viivyttyään taas käänsi hevosensa pään kotipuolta
kohden, loisti vahingon ilo hänen kasvoillansa ja hän jupisi tuon
tuostakin:
"Enpä olisi parempaa kostoa voinut keksiä. Nyt on tyttö minun
viimeinkin. No kuinkas muuten, miten se sopisikaan, että herrasmies
jäisi kosiessa tappiolle tuhman talonpojan tähden; hei; kotia kohden,
ruuna!"


IV.

Pari päivää oli jo kulunut siitä kun entinen nimismies kävi
Tampereella. Mustassalahdessa, Näsijärven rannalla kaupungin
pohjoispuolella, piileksi parvi venäläisiä sotamiehiä kapteini
Konoffskin johdolla, varroten venettä Teiskon puolelta, sen kun avun
etsijä oli sinä päivänä luvannut heille toimittaa. Jopa tuonne
korkealle kalliolle näkyi noin kymmenhankainen vene vilisevän
Näsijärven sinertävillä aalloilla ja pyrkivän samaa lahdelmaa kohden.
Sepä olikin juuri toivottu alus, jossa istui muutamia Teiskon eukkoja
soutaen piimä- ja maitolastia Tampereelle, missä heidän kehoittajansa,
entinen nimismies, oli kertonut venäläisten maksavan semmoisesta
tavarasta äärettömät hinnat, jos nimittäin naiset sitä heille vievät;
miesten ei sinne olisi hyvä lähestyä, sillä silloin menevät tavarat
ilmaiseksi ja myyjät viedään rekryyteiksi Venäjän väkeen.
Eukot ennättivät rantaan ja astuivat maalle veneestänsä, varroten
kehuttuja auliita ostajiansa. Pian ilmestyikin tähän asti piileksinyt
parvi sotamiehiä, jotka akkain suureksi hämmästykseksi aivan avuliaasti
nostelivat kaikki astiat veneestä maalle. Mutta sen tehtyänsä
käyttäytyivät he tulleiden mielestä varsin sopimattomasti, he kun itse
astuivat kursailematta veneesen ja lähtivät ulapalle aukealle, jättäen
akat epämääräiseksi ajaksi tervehtimään kaupunkilaisia tuttaviansa.
"Herra'jesta noita ryssiä, mitä tekivät!" parkuivat eukot tuskissaan,
käsi otsalla katsellen rantakivillä, miten heidän veneensä kiiti kotia
kohden, vaikka he itse rannalle jäivät, "eivätkä ottaneet edes mukaansa
meitä!" -- ja kyyneleitä vieri eukkojen poskille.
Pian oli kuitenkin kapteinin joukko joutunut ulapan yli, mihin entinen
nimismies oli heitä kehoittanut ja luvannut runsaat määrät ruokavaroja
vaivain palkinnoksi. Ja Rajevskilla oli tätä huvimatkaa vastaan
kaikista vähimmän ollut sanomista, sillä nälkä alkoi jo tulla
tuntuvaksi, ruokavarat olivat vähenemistään vähenneet. Rauhalliset
Teiskon rannikot saivat siis yht'äkkiä vieraita, jotka varsin
kursailematta käyttivät hyväksensä kaikkia, mitä syötäväksi kelpasi.
Sillä kerralla he kuitenkin pian palasivat takaisin, tullaksensa
paremmin varustettuina toisen kerran, vieläpä useamminkin, jos jotakin
otettavaa seudulla riitti. Kauhulla näkivät siis asukkaat viimein
itsensä pakotetuiksi kätkemään tavaransa ja pakenemaan itse
piilopaikkoihin.
Hyvin ihmettelivät asukkaat, kuu he näkivät entisen nimismiehen asuntoa
säästettävän, vaikka kaikkien muiden saatavilla oleva omaisuus
korjattiin veneisiin ja vietiin Tampereelle. Suuremmaksi tuli kuitenkin
vielä ihmettely, kun nähtiin tämän herran julkisesti ja ilman mitään
vaaraa seurustelevan venäläisen kapteinin kanssa.
"Hän on kavaltaja", sanoivat kaikki.
"Niin, se näkyy kyllä", lausui Karhu-Anttikin, joka äskettäin oli
saapunut kotiinsa karhunajosta, jossa hänellä, sen mukaan kuin hän
salaisesti puhui ystävilleen, oli ollut semmoinen arvaamaton onni, että
hän, paitsi karhua, kotia lähetessään oli saanut ampua myöskin pari
venäläistä jääkäriä, jotka kokivat saavuttaa Paavolan lampaita pienessä
metsämoisiossa, johon ne olivat piiloon viedyt. "Mutta", jatkoi hän ja
hänen mustat silmänsä salamoivat, "hänen aikansa on kyllä pian tuleva,
sillä minä tiedän, että vanhurskas kostaja kostaa kaiken vääryyden ja
väkivallan."
"Mutta sinun täytyy paeta meidän mukanamme, muutoin kentiesi menetät
henkesi," muistutti eräs Paavolan rengeistä, joka Antin mökin ohitse
kiirehti metsään pakomatkalle.
"Paetako? Oletko hullu?"
"En ole mikään hullu... mutta..."
"Ei mitään muttaa", keskeytti vanha karhunkaataja urhokkaasti. "Minä
jään mökkiini".
Ja kotiinsa jäikin Karhu-Antti perheineen.
Heti venäläisten käyntinsä aljettua rupesi entinen nimismies Pekkaa
väijymään. Päivät ja yöt hiipi hän tuon nuoren metsästäjän pienen
pirtin ympärillä muutaman sotamiehen keralla, jotka hän oli saanut
kapteinilta avuksensa. Mutta Pekka, joka oli saanut vihiä asiasta,
karttoi heitä varovasti. Kerran oli hän kuitenkin vähällä joutua
väijyjäin paulaan.
Eräänä iltana olivat Pekka ja Anni kohdanneet toinen toisensa ja kauan
miettineet, miten he saattaisivat välttää kaikki ne väijymykset, joita
tuo onneton, tappiolle jäänyt kosija näytti heitä vastaan niin suurella
uutteruudella toimittelevan. Sitte oli Pekka saattanut armahan Anninsa
kotiin.
Juuri kun hän sitten hiipi kohden Toijalaa, jossa hän oli itselleen
etsinyt varman piilopaikan, kuuli hän äkkiä viheltävän äänen
läheltänsä. Silmänräpäyksessä viskautui hän tiheään pensaasen, jossa
hän katsoi voivansa olla hyvässä kätkössä.
Kolme henkilöä läheni häntä. Siinä oli hänen kilpakosijansa, venäläinen
alaupsieri ja sotamies. He seisahtuivat sen pensaan viereen, missä
Pekka parhaallaan varustautui puolustaimaan viimeiseen veripisaraan
asti.
Kun johtaja, Pekan kilpaveli, oli hetkisen katsellut ympärilleen,
lausui hän:
"Oletteko varmoja siitä, että näitte tässä äsken semmoisen henkilön,
josta olen teille puhunut?"
"Ihan varmaan", vastasi alaupsieri, antaen painon kummallekin sanalle.
"Ja hän oli yksin?"
"Niin kuin jo äsken sanoin", lausui alaupsieri taas painokkaasti. "Hän
ei ollut yksin, vaan hänellä oli seurassaan kaunis tyttönen, kaunis
tyttönen, sanon minä, oikea keijukainen, eikä sitten ole enempää kuin
kymmenen minuttia", ivaili venäläinen vasten naamaa tuolle
mustasukkaiselle rakastajalle.
"Mene hiiteen!" arveli tämä ja koki näyttäytyä välinpitämättömältä.
Kuultavasti lausui hän; "Tytöstä minä viisi piittaan, mutta miehen
tahtoisin halukkaammin käsiini".
"Tyttösen tähden", lisäsi venäläinen. "Mutta minä luulin nähneeni
häntä jo puristettavan sangen lähelle seuraajansa sarkanuttua, ja
olinpa vielä näkevinäni, että tuon sarkanuttuisen huulet kävivät
tyttösen huulia hiukkasen lähemmäksi kuin hänen karkea nuttunsa",
jatkoi hän ilkkuen, tarkastellessaan, mitä se vaikuttaisi kuulijassa.
"Se ei tähän kuulu", vastasi puhuteltu kiivaasti. "Kapteeni Konoffski
on käskenyt teitä tottelemaan minua ilman mitään ivapuheita".
Tämä nuhde auttoi; venäläinen vaikeni heti. Käskijä jatkoi:
"Näitkö, mihin päin he menivät?"
"Paavolaan".
"Oletko varma siitä?"
"Olen".
"Hyvä, sitten me käymme heidän jäljessänsä".
"Hetikö?" kysyi alaupsieri ja näytti tyytymättömältä.
"Ihan heti. Jos sinua ei haluta, niin saat jäädä, minä menen yksinäni".
Mutta se ei venäläistä miellyttänyt. Kun hän oli ottanut kulauksen
taskumatistaan, joka hänellä oli mukanansa, ja antanut siitä vähän
kumppanilleenkin, näytti hän heti myöntyvän.
"Nyt olen valmis", lausui hän.
Mustasukkainen kostaja lähti molempine kumppaneineen Paavolaa kohden
astumaan. Mutta he eivät ennättäneet monenkaan kyynärän päähän, ennen
kuin metsästä ilmestynyt mörisevä mesikämmen sulki heiltä tien. Kaikki
kolme tarkastelivat hämmästyneinä toistansa.
"Nythän olemme kauniisti joutuneet paulaan", arveli entinen nimismies
itsekseen ja koko hänen ruumiinsa vapisi kuin haavan lehti. "Ja minä
joka en eläissäni ole karhua ampunut!"
Pekasta tuntui erinomaisen hauskalta nähdä, miten hänen parahiksi
ennättänyt ystävänsä, karhu, ryntäsi hänen väijyjäänsä ja hänen
seuralaisiansa vastaan. Nämä viimeksi mainitut eivät varronneet tämän
odottamattoman vieraan lähemmäksi tuloa, vaan pötkivät kiireesti tien
oheen sen mukaan kuin heidän pelosta horjuvat jalkansa ennättivät
liikkua; mutta entisen nimismiehen jäsenetpä eivät enää totelleetkaan
hänen tahtoansa, vaan kauhusta lähes jähmettyneenä jäi hän melkein
paikallensa, parkuen kumppaneitansa seisahtamaan, joka kuitenkin näytti
ihan turhalta vaivalta.
Kun mesikämmen, joka nähtävästi oli jostakin syystä kovin ärtynyt,
kahdella jalallaan kulki edessään parkuvaa miestä kohden irvistellen
niin että hampaansa suusta näkyivät, veti Pekka melkein tietämättään
pyssynsä hanan ylös.
"Onpa sääli tuota kurjaa", lausui hän itsekseen. "Voisin kyllä karhun
antaa puristella hänet hengettömäksi, mutta se ei olisi oikein tehty.
Tuon raukan täytyy saada elää siksi, että saan hankkia koston hänen
kurjasta kavalluksestansa".
Mitä lähemmäksi läheni karhu uhriansa, sitä kauhistuneemmaksi tuli hän.
Polvensa voivat häntä tuskin kannattaa enää.
"Herra auta!" soperteli tuo kehno houkkio ja koki ojentaa pyssyänsä,
joka hänelläkin oli mukanaan, kentiesi enemmän tavan vuoksi kun
turvana, mutta se putosi hänen värisevistä käsistään kun karhu oli enää
vaan parin kyynärän päässä hänestä. Tuon entisen talonpoikain
rääkkääjän loppu näytti olevan jo lähellä, niin hän ainakin itse luuli.
Tuossa kauheassa tuskassansa, joka yhä näytti hänessä enemmän valtaa
saavan, vaipui hän polvilleen maahan ja ojensi vaistomaisesti käsiänsä
kohden karhua, joka heti pysähtyi ikäänkuin ihmettelemään ja häpeemään
sitä, että häntä tuolla tavalla rukoiltiin.
Miten perin vakainen seikka olikin, ei Pekka kuitenkaan voinut pidättää
nauruansa kun hän näki, miten heikkona ja horjuvana tuo kopea,
urhoollisuudestaan kerskunut mies kohtasi todellista vaaraa.
"Oh, saatathan hetkisen kärsiä", jupisi hän itsekseen ja piti tarkalla
silmällä karhua. "Tulethan vähän lauhkeammaksi tuostakin pulasta
päästyäsi".
Viimein näytti metsän kuningas kyllästyneen tuommoiseen leikkiin, alkoi
hurjistua, pudisti suurta päätänsä ja mörisi vielä kovemmin kuin ennen
sekä astui lähemmäksi tuota outoa armonanojaa, joka siitä niin
hämmästyi, että hän kokonaan menetti tuntonsa ja kaatui selälleen
maahan.
Nyt laukasi Pekka. Luoti sattui oikeaan kohtaan. Mesikämmen kääntyi
ärjyen ympäri, irvisteli hampaitaan ja keikahti maahan kyljelleen.
Paukaus oli herättänyt pyörtyneenkin. Hän hyppäsi ylös kuin nuoli ja
siinä seisoivat taas kilpakosijat silmä silmää vasten kuolleen metsän
kuninkaan kummallakin puolella.
Äsken vaarasta pelastettu riitaveli oli kuitenkin kovin surkean
näköinen. Hän tuskin uskalsi luoda silmänsä Pekkaan, muistaessaan,
miten kurjan heikko hän oli ollut äskeisessä vaarassa.
Pekka taas tarkasteli kilpailijaansa pilkallisilla silmäyksillä.
Hetkisen kuluttua lausui hän:
"Sinä vainoot minua, ja äsken oli vielä apunasi kaksi venäläistäkin
minua etsimässä. Kavaltaja, parempi olisi ollut, jos olisin antanut
karhun puristaa sinut hengettömäksi. Mutta sinä saat elää siksi, kun
saavutat määräsi. Kyllä löydän sinut vielä, ole varma siitä. Luoti
tuosta tuliputkesta" -- hän osoitti pyssyänsä -- "voi yhtä hyvin
kohdata kehnoa kavaltajaa kuin karhuakin".
Tämän sanottuansa käänsi hän selkänsä tuolle kehnolle kavaltajalle ja
kiirehti matkaansa.
Kilpakosija seisoi hetkisen karhun vieressä ja silmäili Pekan jälkeen.
Äkkiä pisti hänen päähänsä pirullinen ajatus samassa kun paenneet
venäläiset arkamaisina hiipivät johtajansa luoksi. Hän näki vielä Pekan
reippaasti astuvan eteenpäin; kiireesti nosti hän pyssyn poskelleen ja
kuulan, jota hän heikkoudessaan ei uskaltanut laskea karhuun, kun tämä
suoraan tuli häntä vastaan, lähetti hän nyt kohden karhun kaatajaa ja
omaa pelastajaansa, joka hänet oli rauhaan jättänyt!
Mutta vielä vapisivat ampujan kädet ja horjui kehno ruumiinsa;
pyssystään lentänyt luoti kohtasi paksua petäjää Pekan lähellä. Nuori
metsästäjä katsahti taaksensa ja näki vielä pyssyn kavaltajan poskella.
Ensimäinen mietteensä oli kääntyä takaisin ja ilman sääliä, ilman armoa
lähettää toiseen mailmaan tuo kurja, jonka hän juuri äsken oli
pelastanut karhun kynsistä.
Jo oli hänen jalkansa ottamaisillaan askeleen aikomaansa suuntaan, kun
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli: Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09 - 3