Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli: Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09 - 4

Total number of words is 3528
Total number of unique words is 1831
23.9 of words are in the 2000 most common words
35.5 of words are in the 5000 most common words
41.3 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
kapteini Konoffski samassa olisi ennättänyt paikalle ja estänyt
sotamiestä aikomuksensa täytännöstä.
"Mitä sanoit?" kysyi kapteini.
Anni kertoi lauseensa.
"Kauneutesi tähden ainoastaan voin antaa lauseesi anteeksi", vastasi
kapteini. "Minä otan sinut vaimokseni".
Inhoten kääntyi Anni pois venäläisestä, joka vielä päälliseksi juuri
oli rääkkäyttänyt hänen isänsä kuoliaaksi ja nyt tarjosi hänelle
tällaista asemaa. Kapteini näki sen ja koston tuli välähteli hänen
silmissänsä.
"Minä otan kumminkin sinut vaimokseni!" parkasi hän.
Anni oli yhä vaiti.
"Herra!" lausui Vappu ja kurotti käsiänsä kapteinia kohden. "Olethan jo
tarpeeksi kostanut. Laske nyt jo meidät rauhaan!"
"Vaiti!" käski kapteini ja polki jalkaansa maahan. "Vaiti, tahi pääset
menemään samaa tietä kuin miehesikin!"
"Kentiesi se paras olisikin", ruikutti Vappu ja muutamia kirkkaita,
kuumia kyyneleitä vieri hänen silmistänsä. "Mutta se on totta", lisäsi
hän ja pyyhki kyyneleitä silmistään rystöllänsä, "iso-isäni sanoi, että
venäläisille ei milloinkaan tarvitse puhua sääliväisyydestä, sen hän
oli saanut kokea ison vihan aikana ja paremmin ei näytä käyvän
meillekään".
Monen sydäntä olisi liikuttanut tuo vanhan, köyhän akka raukan
ruikutus, mutta Konoffskiin ei se näyttänyt mitään vaikuttavan.
Säälimättömyyttä ilmaiseva ivan hymy kasvoillaan, joka yhä enemmän
hämmästytti äitiä ja tytärtä, antoi hän käskyjä sotamiehilleen, jotka
päällikkönsä esimerkkiä seuraten eivät säästäneet iva- ja
pilkkalauseitaan noista onnettomista vangeista.
"Ajakaa pois tuo vanha akka; tyttö jää saaliikseni!" komensi hän.
Sotamiehet tottelivat. Huolimatta Vapun ankarista vastustelemisista
työnnettiin hän kappaleen matkaa metsään. Pari muuta sotilasta otti
Annin keskellensä, ja kun tarpeelliset toimet kuolleiden ja
haavoitettujen korjaamiseksi olivat pidetyt, lähdettiin matkalle rantaa
kohden muutamain miesten jäätyä sytyttämään tuleen tuo onnettomuuden
maja. Ja pian loistikin kirkas valo taivaalle; tuntikauden kuluttua ei
Karhu-Antin mökistä ollut jäljellä muuta kuin nurkkakivet ja uunin
perustukset ja hiljaisuus vallitsi sen ympärillä juuri kuin ei mitään
olisi siinä tapahtunutkaan.
Juuri kun venäläiset olivat asettuneet pitkään veneesensä ja
irtautuneet rannasta, tuli heitä kohden metsästä täyttä juoksua eräs
henkilö, jota ei tiedetty vartoakaan.
Se oli entinen nimismies, seurakunnan kirjuri.
"Ottakaa minut mukaanne, ottakaa minut mukaanne!" parkui hän niin
paljon kuin hän hengästyneenä sai ääntä kurkustansa.
Hän otettiin veneesen. Mutta tuskin oltiin taas päästy vähän matkaa
rannasta ennen kuin toinen olento ilmestyi rannalle. Tämä oli Annin
äiti, joka oli seurannut kiusaajahenkiänsä saadakseen selkoa
tyttärestänsä. Kun kapteini näki hänen, punastuivat hänen kasvonsa
vihasta ja julmuudesta, ja käskevällä äänellä lausui hän eräälle
sotamiehelle:
"Anna akalle tarpeelliset jäähyväiset, ett'ei hän meitä enää seuraa!"
Työ oli tehty yhtä pian kuin käskettykin. Käskyn saanut nosti pyssyn
poskelleen, tähtäsi ja laukasi, ja samalla oli ruikuttava Vappu, joka
oli vyötäisiään myöten veteen juossut, kadonnut Näsijärven aaltoihin.
Mutta veneen pohjalla makasi Anni tunnotonna. Hän ei siis tiennyt
mitään äitinsä onnettomasta lopusta.


VII.

Mutta sillä aikaa kun kapteini Konoffski teki Teiskonretkiänsä,
auttaakseen onnetonta, tappiolle jäänyttä kilpakosijaa hänen
kostotuumissaan, silloin olisi häntä kyllä tarvittu Tampereellakin.
Eräänä päivänä siihen aikaan oli Rajevski kovin pahalla tuulella. Hyvin
ärtyneenä monista loppumattomista vastoinkäymisistä käveli hän
rauhatonna edes ja takaisin majapaikassaan Tampereen torin varrella.
Siinä kuuli hän taukoomatta tuon valtavan kosken pauhinan ja usein kävi
hän sekä Pyhäjärven että Näsiselän rannalla katselemassa siintäviä
vesiä, joita myöten, etenkin viimeksi mainitulta järvellä, hän sai aina
pelätä ryntäyksiä tapahtuvan.
Nyt hän kuitenkin oli asunnossaan, jossa hän, miten jo mainittiin,
käveli edes ja takaisin, pysähtyen tuon tuostakin erään torille päin
aukeavan akkunan eteen siitä näkyvää seutua tarkastelemaan. Vähän aikaa
takaperin oli hän tullut maahan sotajoukkoneen, jota mikään ei voinut
vastustaa. Helposti oli hän ajanut kaikki vihollisensa pohjoiseen päin
yhä etemmäksi, niin että häntä itseäkin ihmetytti tämä hänen
erinomainen onnensa. Mutta pian tuli tässä muutos tapahtuneeksi ja se
käänsikin hänen tilansa vähitellen niin päin vastaiseksi että hän sitä
ajatellessaan tunsi itsensä oikein pahoinvoivaksi. Hän oli saanut
kärsiä tappioita monessa kohden ja hänen oli täytynyt kääntyä takaperin
ja niin oli hän tullut Tampereelle.
Mutta ei siinä vielä kylliksi. Hänen ympärillään nousivat maan asukkaat
häntä vastaan ja tekivät hänelle vahinkoa vahingon lisäksi. Hänen
muonakuormastonsa otettiin pois tahi poltettiin; hänen partiojoukkonsa
otettiin vangiksi tahi hakattiin maahan.
Ja kaikki tämä oli tapahtunut verrattain lyhyessä ajassa.
Melkein joka päivä sai hän muistutuksia upsiereiltaan, miten huonossa
tilassa hänen armeijansa oli, ja melkein joka hetki näki hän jonkun
nälkiintyneen sotilaan hiipivän asuntonsa ohitse.
Hän kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen Pietariin pyytäen apua.
Muutamiin ei vastattukaan; toisiin vastattiin, mutta suurimmaksi osaksi
joutuivat ne suomalaisten partioretkeläisten saaliiksi.
Semmoista ei ukko Rajevski voinut kärsiä joutumatta huonolle tuulelle,
niin tasamielinen ja leikkisä kuin hän muuten olikin luonteeltaan. Hän
muuttui kuivakiskoiseksi ja äreäksi lähimmille upsiereillensakin, jotka
sitten vähitellen poistuivatkin hänestä, niin että hän viimein jäi
melkein yksinäisyyteen, jos eivät virkatoimet pakottaneet jotakuta
hänen luonansa viivähtämään.
Kun hän siis yksinänsä taas kerran tarpeekseen astuttuaan lattiaa
päästä päähän oli pysähtynyt akkunan eteen tirkistelläkseen siitä
torille, jonka poikitse yksi ja toinen sotamies vitkalleen kulki
katsellen kaupunkilaisia, jotka arkaillen ja matkan päästä taas
vuorostansa häntä töllistelivät, ilmoitti vartija erään upsierin
tahtovan välttämättä puhua hänen kanssaan.
"Kuka se on?" kysäsi Rajevski taas äkäisesti tapansa mukaan. Itsekseen
jupisi hän: Minä kyllä arvaan, että hänellä taas on joku onnettomuuden
sanoma minulle ilmoitettavana. "Laske hänet sisään!" käski hän
vartijaa, kääntämättä silmiänsä pois torilta, jossa hän näki,
millaisella pelvolla hänen sotamiehiään katseltiin, ja häntä huvitti
nähdä olevansa pelätty edes jossakin paikassa.
Upsieri oli seisonut jo hetkisen aikaa ovenpielessä ennen kuin Rajevski
kääntyi häntä kohden.
"Taasko te tuotte onnettomuuden sanomaa?" lausui hän kuivalla äänellä,
nähden heti tulleen kasvoilta, ettei hänellä mitään entistä iloisempia
sanomia ollut herralleen kerrottavina.
"Herra, minulla..."
"Ei ole mitään parempia, tarkoitatte kai," tokasi Rajevski. "Ei, sen
kyllä uskon", ja taas alkoi kenraali pitkillä askelilla mitata
asuntonsa lattiaa. "Tuskinpa saan enää ruokarauhaa ikäviltä uutisilta,
joita minulle yhä tuodaan. No, mitä teillä sitten on ilmoitettavana?"
jatkoi hän ja seisahtui nuoren upsierin eteen, tarkastellen häntä niin
terävillä silmäyksillään, juuri kuin jos olisi tahtonut hänet niillä
lävistää. "Lausukaa kaikki mitä tiedätte, vaikkapa se olisi pahinta
kuin mitä milloinkaan eläissäni olen kuulla saanut!"
"Ne muonavarat, mitkä eilen lähetettiin Hämeenlinnasta, ovat..."
"Niin lopun osaan kyllä ulkoa", keskeytti Rajevski. "Minulle on yhden
tekevää kuka ne otti, poissa ne ovat kuitenkin kaikessa tapauksessa, se
on luonnollista. Jos teillä on vielä muitakin samanlaatuisia
ilmoituksia, niin puhukaa! Minä alan jo vähitellen tottua niihin".
"Sanansaattaja Pietarista on..."
"Myös joutunut vihollisten käsiin, arvaan minä. No niin, sekään ei ole
mitään uutta! Enemmän, enemmän!"
"Siinä on jo kaikki, mitä minulla oli kertomista".
"Saatte sitten mennä! Varmaankin tulee toinen piakkoin kertomaan
minulle samallaisia tietojansa".
Eikä monta tuntia kulunutkaan ennen kuin Rajevski sai vielä huonompia
ilmoituksia.
Hän oli nimittäin silloin juuri illallisella muutamien ylhäisimpäin
upsiereinsä seurassa. Keskustelu, joka aluksi koski vakavampia asioita,
muuttui vähitellen vilkkaammaksi ja pian kaikui ruokasalissa iloinen
nauru, joka kehutaan olevan niin ansiollista ruo'ansulamiselle. Kaikki
pakollisuus ja vakavuus seurasta näytti kadonneen ja venäläiset
upsierit näyttivät niin rattoisilta ja iloisilta kuin jos he olisivat
juuri äskettäin palanneet jostakin kunniakkaasta voitosta. Tuon
tuostakin kaikui seurassa jonkun iloisen laulun säveleitä ja pian oli
tuo ennen niin synkkämielinen Rajevski iloisimpana seurassa.
"Hyvät herrat", huudahti hän ja kohotti täysinäistä viinilasiansa,
"malja Klingsporin turmioksi!"
"Niin, niin, malja ruotsalaisten turmioksi!" huusi koko seura
yht'aikaa. "Hävitkööt ruotsalaiset!"
Malja tyhjennettiin riemuiten ja Rajevski itse oli ensimäinen juomaan
sen pohjaan asti. Tappiot Siikajoelta, Revolahdelta ja Alavuudella
olivat unhotetut, uneksittiin ainoastaan voittoja ja ilta oli jo
enemmän kuin puoleksi kulunut ennen kuin juopumus alkoi näyttää oikeita
tapojansa venäläisissä upsiereissä.
Kun ilo oli juuri korkeimmillaan, silloin juuri tuli sille pikainen
loppu. Ovi lensi auki ja eräs upsieri syöksähti huoneesen. Hän oli
juuri sama, joka äsken oli ravinnut Rajevskia niin katkerilla paloilla.
Kenraali tunsi hänen heti.
"Mitä", parkasi hän ja nousi äkkiä istuimeltansa; -- "taasko tulette
ilmoittamaan -- ilmoittamaan --?"
"Herra kenraali!" vastasi upsieri tyynesti ja loi häneen vakavan
silmäyksen. "Uusi ja suurempi vaara uhkaa meitä. Suomalaiset ryntäävät
meidän päällemme!"
Upsierin kylmäverisyys vaikutti puoleksi päihtyneisin venäläisiin niin,
että he melkein paikalla selvisivät. Tuolla lyhyellä lauseella:
"suomalaiset ryntäävät meidän päällemme", oli suurempi vaikutusvoima
kuin sadoilla kanuunanlaukauksilla. Rajevski oli ensinnä valmis
ymmärtämään asiata.
"Mitä sanoitte?" huudahti hän ja tarttui muutamaan pöydällä olevaan
pistooliin.
"Me olemme piiritetyt", kertoi upsieri jylhällä äänellä. "Piiritetyt
sekä järven että maan puolelta".
"Se on mahdotonta!"
"No, käykää katsomaan".
Rajevski riensi akkunaan. Kosken toisella rannalla näkyi palavan
muutamia hökkelejä ja torilla ja kaduilla oli hälinää ja kiirettä,
josta saattoi arvata jotakin erinomaista olevan tapahtumaisillaan. Kun
kenraali näki tämän ja kuuli huutoja ja melua kaupungilta, tuli hän
kyllin vakuutetuksi upsierin puheen todellisuudesta.
Pitkälliseksi venynyt illallinen lopetettiin heti ja pian oli Rajevski
valmiina joukkonsa etunenässä kohtaamaan hyökkääjiä.
Ja keitähän sitten olivat nuo uskaliaat, jotka rohkenivat häiritä hänen
rauhaansa? Roth ja Spof. Yhdessä olivat nämä innokkaat ja
pelkäämättömät partiosotilaat tehneet päätöksensä karata yöllä
äkkiarvaamatta itse venäläisen sodanjohtajan pääasemaa vastaan. Tuuma
ei ollutkaan niin hullunaikainen; he eivät olleet suotta porilaisia
sotilaita.
Roth karkasi päälle maan puolelta, Spof järveltä. Edellinen tunkeusi
aina kaupunkiin saakka, mutta siellä sai hän osaksensa niin ankaran
vastarinnan, että hänen lyhyen, mutta ankaran taistelun jäljestä täytyi
vetäytyä takaperin, kun hän ensin oli tehnyt venäläisille tuntuvan
tappion. Kaksi heidän tavarahuonettaan oli hän sytyttänyt tuleen ja
joku kymmenkunta venäläistä sotamiestä makasi kuolleena tahi
haavoitettuna taistelupaikoilla.
Turhaan teki Kulneff pelätyitä ryntäyksiään Roth'in pientä joukkoa
vastaan; porilaisten pitkät painetit pitivät hänen tarpeeksi kaukana
heistä ja tuskalla sai suuri venäläinen joukko tämän pienen parven
peräytymään.
Spof'illa oli jotenkin samanlainen onni. Puolihämärässä onnistui
hänen ensin aluksi päästä huomaamatta kallioiden suojassa aina
"koskenniskaan" asti. Soutajia oli varoitettu olemaan mahdollisimman
varovaisia, jotta yritys ei ennenaikojaan ilmi tulisi.
Vääpeli Spof'illa oli kolme venettä mukanansa. Itse oli hän
ensimäisessä. Koko väestössä ei ollut ketään semmoista, joka ei olisi
tuntenut kulkuväylää. Enin osa heistä oli ennen leikkinyt lapsena
Tampereen kaduilla ja sen ympäristöillä.
"Katsohan tuonne", kuiskasi eräs soutamassa oleva talonpojan renki
kumppanilleen ja osoitti toisella kädellään kaupungin keskukohtaan
päin. "Tuossa kahdenkertaisessa rakennuksessa kirkon tällä puolella
asuu minun äitini. Eukko ei osan aavistaakaan minun täällä olevani.
Arvaapas, miten iloiseksi hän tulisi kohdattuaan minun, sillä
varmaankin hän uskoisi meidän ajavan venäläiset täältä pois joka
ainoan, vai miten sinä arvelet?"
"Kyllä kai; niinhän me teemmekin", vastasi puhuteltu varmuudella. "Ja
onhan meillä Spof mukanamme, täytyyhän sen onnistua", lisäsi hän,
luoden kerskailevan silmäyksen päällikköönsä.
"Hyvä, pojat", tokasi ukko Stooli, "tehkää tehtävänne vaan, niin ei ole
mitään hätää meillä!"
Spof'kin oli kuullut tämän keskustelun, ja se näytti miellyttävän
häntä, sillä tulihan siinä ilmi poikain urhoollisuus ja päällikköönsä
luottavaisuus, jotka ovat kumpainenkin sotilaan välttämättömiä hyviä
puolia; semmoisten miesten kanssa ei hän epäillyt antautua taisteluun
monin kymmenin kerroin lukuisampaakaan vihollista vastaan.
Paikaltansa, ensimäisen veneen perä-istuimelta piti hän alituisesti
silmällä miehiänsä ja ympäristöään. Veneet olivat juuri ennättäneet
rantaan, kun meteli kaupungista vaati Spof'ia olemaan vieläkin
varovaisempana. Meteli kasvoi yhä kasvamistaan ja pian voivat
suomalaiset käsittää sen syyn. Sotamiesrivien tahdinmukaiset askeleet,
kasakkain hevosten kuohuminen ja kanuunarattaiden jyrinä ilmaisi
selvästi, että jotakin erinomaista kaupungissa oli aikeissa.
"Jokohan lienevät pakomatkalla?" jupisi Spof itsekseen ja iloinen
toivon välähdys näkyi hänen silmissään.
Paukkaus kaupungin syrjäpuolelta antoi hänelle vastauksen. Toinen
paukkaus kuului heti sen jäljestä ja sitten kuului paukkinaa yhtä
mittaa, josta saattoi arvata kaupungissa majailevan vihollisen saaneen
jotakin todellista tekemistä.
"Aha, sehän on Roth, joka on ennättänyt paikalle", huudahti Spof
iloisesti. "Rynnistäkää eteenpäin, pojat!"
Tuskin oli hän viimeiset sanansa saanut lausuneeksi ennen kuin parvi
venäläisiä sotilaita juoksujalassa riensi rantaan hänen eteensä. Spof
ei enää ollut tietämättömissä venäläisiltä, sen hän saattoi käsittää.
Heti tervehtivät suomalaiset kohteliaita vastaanottajiansa tiheällä
kiväärin tulella, joka näytti hyvin hämmästyttävän heitä.
Mutta samassa silmänräpäyksessä saivat nämä tervehdityt apua.
Suomalaiset, jotka jo olivat aikeissa kiivetä rantakalliolle
veneistään, työnnettiin suurimmaksi osaksi niihin takaisin. Niiden
joukossa oli tuo renkikin, joka kehui äitinsä asuvan kaupungissa.
Saatuansa ankaran kolauksen erään venäläisen pyssyntukista otsaansa,
putosi hän veteen veneiden välille. Kukaan ei tässä sekasorrossa
joutunut häntä auttamaan eikä kukaan häntä huomannutkaan ennen kuin
koski jo oli hänen niellyt kuohuvaan kitaansa ja käärinyt vaahtoisiin
vaippoihinsa. Vanha äiti ei saanut koskaan enää nähdä urhokasta
poikaansa.
Spof oli itse onnistunut pääsemään maalle. Hänen takanansa oli vanha
Stooli ja vielä kolme muuta parhainta urhiota. He vastustivat kotvan
aikaa eteenpäin tunkevia venäläisiä ja näyttipä jo siltä, että
tunkijain olisi pakeneminen takaperin rannalta ja vesiltä tulleet
saisivat vapaamman alan rynnistääkseen heitä vastaan.
Mutta kun Spof, joka jo oli kolme venäläisiä maahan hakannut, toivoi
juuri parhainta, silloin onnetar hänelle selkänsä käänsi. Venäläisten
rivi aukeni äkkiä ja eräs upsieri tunkeutui sieltä esiin. Hänen
takaansa kuului etäältä kaksien kanuunavaunujen jyrinä, niitä kun
kiivaalla vauhdilla tuotiin rantaan taistelupaikkaa kohden.
"Kenraali, kenraali!" huusivat venäläiset upsierin tultua näkyviin, ja
uusi into heräsi heissä.
Upsieri olikin itse Rajevski, jonka iloiselta illalliseltaan oli
täytynyt lähteä taistelun pyörteesen. Sanoillaan ja teoillaan kiihoitti
ja rohkaisi tämä vanha sotilas miehiänsä, jotka keräytyivät hänen
ympärilleen ja yhä uljaammin rynnistivät he suomalaisia vastaan, jotka
kokivat saada itselleen jalansijaa rannalla, voidakseen sitä paremmin
käyttää koko voimaansa. Suomalaisetkin olivat keräytyneet, sen mukaan
kuin he tässä ahdingossa voivat sen tehdä, urhoisan johtajansa, monta
kovaa kokeneen Spof'in ympärille.
Mutta miten hurjasti tappelivatkin suomalaiset, täytyi heidän kuitenkin
väistyä vähitellen ylivoiman alta, etenkin kun tappelun asema oli
heille niin epämukava. Muutamia heistä oli jo kaatunut ja loput
alkoivat peräytyä veneisinsä takaisin. Joku heistä onnettomuudekseen
hyppäsi tässä sekasorrossa suoraan veteenkin, mutta kaikki heidät
kuitenkin veneisin pelastettiin ennen kuin koski ehti heitä korjata.
Spof oli viimeinen mies rannalla, samoin kuin hän oli ollut ensimäinen
rannalle veneistä astumaankin. Kun hänkin juuri oli veneesen
hyppäämäisillään, tunsi hän takanansa jonkun olevan hyvin lähellä
itseään. Se oli itse kenraali Rajevski.
"Antau, taikka olet kuoleman oma!" huusi kenraali ja ojensi häntä
kohden pistoolinsa, jonka hopeasilaukset kiilsivät kiväärintukkien
valossa. "Antau!"
Vastaukseksi kohotti Spof miekkansa. Tuskin tiesi hän, miten hän löi.
Sen hän kuitenkin tiesi ja tunsi, että hänen lyöntinsä kohtasi jotakin
kovaa esinettä. Sen jälkeen kuului jokin kova ja raskas esine kolisten
putoovan samaan veneesen, mihin hän juuri oli hyppäämäisillään. Pitkä
jono sanoja, joita Spof ei ennättänyt tajuta, tulvasi kenraalin
huulilta, ja ennen kuin hän oli ennättänyt kohottaa miekkansa uudestaan
lyödäksensä, sai hän eräältä kenraalinsa lähellä olevalta sotamieheltä
pyssyntukin kolauksen vasten rintaansa niin äkkiarvaamatta, että hän
rantakalliolta horjahtui alas omaan veneesensä, mihin hän taintuneena
jäi lepäämään.
Sillä tavalla pelastui Spof. Muuten olisi hän varmaankin vangiksi
joutunut.
Hyökkäys oli torjuttu samalla ajalla sekä maalla että rannalla, mutta
niin paljo oli siitä kuitenkin hyötyä, että sen yön jälkeen venäläiset
tulivat yhä aremmiksi ja levottomimmiksi. Rajevskin miete, palata
takaperin etelämpään, sai yhä vaan vahviketta. Synkkänä ja mietteisinsä
vaipuneena kulki hän jälleen asuntoonsa ja koko vuorokauteen ei hän
näyttäynyt upsiereillensa eikä sotilailleen. Eipä edes hänen asuntonsa
edessä oleva vartijakaan oikein varmaan tietänyt, oliko hänen herransa
vielä elossa, vai oliko hän jo tämän onnettomuuden maailman jättänyt.
Kun siis päivä valkeni, oli pienoinen Spof'in laivasto Näsijärvellä
matkalla pohjoiseen päin. Kulku oli hyvin hiljaista, toisinaan ei
kuljettukaan, sillä kovin olivat uupuneita miehet yöllisien
ponnistuksien jäljestä eikä heillä ollut mitään hätää sitten enää, kun
he kerran olivat onnellisesti päässeet niin etäälle, ett'ei heidän
enää venäläisten kuulia tarvinnut pelätä.
Juuri kun aurinko nousullaan kultasi itäisellä taivaanrannalla puiden
latvat, vasta silloin heräsi Spof tainnuksistaau, joka häntä oli
pitänyt kahleissaan jo tuntikausia.
Raskaasti huoaten kohousi hän käsivartensa nojalla, katseli vähän aikaa
ympärilleen ikään kuin seutua ihmetellen ja lausui viimein:
"Missä nyt olemme?"
Vanha Stooli, joka huolellisesti oli hoidellut tointunutta, selitteli
hänelle paikan missä oltiin ja viimeiset tapahtumat, joita Spof ei
oikein tahtonut muistaa. Lopetettuaan kertomuksensa äskeisestä
taistelusta, osoitti hän veneen pohjalla olevaa pistoolia ja lausui:
"Ja tässä on kaikki, mitä voitimme!"
"Aha!" huudahti Spof ja hänelle alkoivat jo asiat selvitä. "Se on
Rajevskin pistooli, jolla hän aikoi ampua minut!" Ja Spof katseli
Stoolin kanssa ihastellen tuota kaunista kaksipiippuista pistoolia,
jonka pää oli erinomaisen kauniisti ja runsaasti hopealla huoliteltu.
"Aivan niin", todisti Stooli, "minä näin sekä sen kun te löitte että
sen kun tuo kultakauluksinen kenraali sillä aikoi ampua teidät. Mutta
kuula ei koskenutkaan teihin, sen sijaan se erään kenraalin oman miehen
maahan kaatoi ja ase itse kolahti meidän veneemme pohjaan ja minä otin
sen huostaani. Se on siis teidän omanne."
"Erinomaisen kaunis ase", kertoi Spof ja tarkasteli saalistansa, "ja
ennen ollut Rajevskilla, mutta nyt se on minun omani!"
"Niin, se on varma, se", kertoi Stooli.
"Mutta keitä täällä sitten on vastaamme tulossa?" ihmetteli Spof ja
tirkisteli eteenpäin, josta näkyi juuri, ainakin kymmenhankainen vene
kaukaa katsellen, tulevan Tamperetta kohden suoraan Paavolasta.
Kaikki katsoivat huomautettuun suuntaan.
"No, hitto vieköön, nehän ovat venäläisiä niin totta kuin meitä
nimitetään suomalaisiksi", vakuutti Spof, joka tarkalla silmällään jo
kaukaa oli keksinyt, että tulijat eivät olleet seudun asukkaita
tavallisilla kaupunkimatkoillaan.
Yksi toisensa jäljestä ilmoitti omistaneensa Spof'in ajatuksen.
"No, taistelusta taisteluun, sepä näyttää olevan tehtävämme", lausui
Spof ja nyt ohjattiin venettä suoraa vastaan tulevaa alusta kohden ja
ryhdyttiin tarpeellisiin varustuksiin vihollista kohdataksi.
Mutta kapteini Konoffski -- sillä hän se oli palausmatkallaan
Paavolasta, jossa hän oli surmauttanut Karhu-Antin Vappuineen ja
ryöstänyt heidän tyttärensä sekä heidän tupansa polttanut -- oli
myöskin keksinyt vastaan tulevan aluksen ja oivaltanut, keitä siinä
oli. Mutta hänen ei tehnyt mielensä taisteluun, sillä hän oli varsin
sekanaisilla tunteilla hänkin. Hän katsoi parhaaksi pyörähtää ympäri ja
päästä seikkailusta kiireisellä paolla, ja pian oli hän kulkemassa
Näsiselän kirkkaalla pinnalla takaisin pohjaiseen päin aamuauringon
hohtavassa valossa. Mutta kauaksi hän ei kuitenkaan huolinut paeta,
sillä olihan koko Paavolan seutu hänelle tuttua ja siellähän sopi
vaatia tuolta entiseltä nimismieheltä, joka hänen käskettävänään oli,
ravintoa itselleen ja väelleen; eikä siellä ollut maan asukkaistakaan
pelkoa, koska heitä ei enää viime aikoina ollut ainoatakaan näkynyt
eikä kuulunut. Hän siis yht'äkkiä teki käännöksen oikealle ja poikkesi
Paavolan rantaan.
Tämän kaiken näkivät suomalaiset, jotka jo parhaassa vauhdissaan
pakenijoita takaa-ajoivat. Mutta nähtyään heidän nousevan maalle,
katsoivat he parhaaksi heittää ryntäyksen toistaiseksi, sillä olivathan
he perin uupuneita edellisestä tappelusta ja olivathan viholliset
hyvässä tallessa siksi kun heidän kimppuunsa jouduttiin käymään, sillä
varmaankin he veneellä aikoivat Teiskosta takaisin yrittää, koska
maamatka kaikkein ymmärtääksi olisi heille ollut liian pitkä ja
vaarallinen. Suomalaiset laskivat siis lähellä olevaan saareen, sieltä
vartioidaksensa heitä kuin jalopeura saalistaan, saaden samalla
levähdyttää raajojansa ja uudistaa vaipuneita voimiansa.
Päivä kului. Venäläisiä ei kuulunut. Jopa alkoi tuskaksi käydä
innokkaille odottajille. Kesä-öinen hämäräkin jo laskeusi eikä
vieläkään odotettuja vesille ilmestynyt.
Silloin ei enää vanha Stooli voinut kärsiä nuorekkaan intonsa
paisunutta valtaa. Kesäisen yön hämärässä kierteli hän muutaman
toverinsa keralla hiljaisesti soutaen maalle. Sieltä kuuli hän
joltakulta paossa piileksivältä kyläläiseltä, mitä viholliset olivat
tehneet Karhu-Antin perheelle ja hänen asunnolleen; siellä hän myöskin
salaisesti hiipien pitkin rantoja keksi venäläisien varustauvan yön
hämärässä salaisesti puikahtamaan Tampereelle.
Pian oli vanha Stooli sen huomattuaan väkensä luona jälleen ja samassa
oli koko Spof'in sotajoukko veneineen valmiina aiottua matkaa estämään.
Yön hämärimpänä aikana alkoikin pian kuulua hiljaista airojen loisketta
ja pian näkyi jo suuri venekin ohjaavan kulkuaan Paavolasta Tamperetta
kohden, mahdollisimman etäällä saarta, mihin suomalaiset olivat
asettuneet.
Mutta pian kohtasi venäläinen alus vastassaan kolme suomalaista
venettä, niin salaa ja hiljaisesti kuin olivat he luulleetkin matkaan
lähteneensä.
"Heihin surma nuolensa iskeköön!" jupisi kapteini Konoffski ja antoi
käskyn ohjata venettä aukealle selälle päin, josta hän kovalla soudulla
luuli voivansa kiertää vainoojansa. Mutta turhaa oli kuitenkin tämä
toivo, ja viimein ei ollut hänellä muuta neuvoa kuin laskea suoraan
pohjaiseen päin Näsijärven aavalla selällä.
Suomalaiset seurasivat kuitenkin häntä jäljessä. Vene, minkä kulkua
Spof ohjasi, oli parhaimmin varustettu soutajilla, joiden lisäksi vielä
nuori ja ravakka poika otettiin selältä omalla veneellään soutelemasta;
se riensi pakenijain jäljessä kuin kotka, toisten veneiden jäädessä yhä
enemmän jälkeen päin.
Mutta pakenijat ponnistivat voimiansa hekin ja retki tuli niin pitkäksi
kuin jo edellä olemme kertoneet, kunnes se viimein päättyi vasta
lähellä Kurun kirkkoa, jonka jo myös olemme kertoneet.


VIII.

Tämän pitkän poikkeuksen jäljestä palaumme taas alkuperäiseen
kertomukseemme.
Kun venäläisten alus uppoutui saaren rannikolla Kurun kirkon lähellä,
oli entinen nimismies ensimmäinen, joka hyppäsi veneestä veteen, vaikka
hänessä ei ollut pienintäkään uimataiturin vikaa. Mutta hän oli
sattumalta jo ennen ollut pari kertaa tässä saaressa ja hän tunsi siis
hyvin sen rannikon eikä hän millään tavalla tahtonut viipyä siksi, että
hän olisi kentiesi joutunut lähestyvien suomalaisten kanssa mihinkään
tekemisiin.
Hänen jälkeensä tuli kapteini ja sitten ne kaksi sotamiestä, jotka
Annia kantaa raastoivat.
Entinen nimismies ei ollut astunut vielä monta askelta rantakiviltä,
kun hän jo kompastui nenälleen maahan.
"Antaa ukon levätä!" lausui Konoffski välinpitämättömästi, "siten
pääsemme hänestä".
Mutta pahasta ei niin vähällä päästä kun kerran on sen kanssa liittoon
käyty, sen sai kapteinikin kokea. Muutamat eteenpäin tunkeuvat
venäläiset olivat vaan hänen työntäneet niin hitaasti maata
tervehtimään ja pian oli hän taas jaloiltaan ja juuri alkamaisillaan
asianmukaista nuhdepuhetta työntäjilleen, kun samassa suomalaisten
veneestä lähetetty luoti mennä viuhahti niin läheltä hänen päätänsä,
että hän, puoleksi säikähdyksestä ja puoleksi sattumuksesta, taas
keikahti kumoon maahan, jossa hän hetkisen avutonna sätkytteli
koipiansa, ollen melkein tunnotonna, sillä hän ei ollut tottunut sodan
melskeesen.
"Anna maata ukkoraukan!" ivasi taas kapteini, kun eräs sotamies luuli
velvollisuutensa vaativan nostaa häntä kauluksesta ja raastaa hänet
etemmäksi maalle ryntääjäin jaloista. "Meillä ei ole hänen kanssaan
mitään tekemistä".
Mutta vieläkään ei ollut kavaltajan loppu tullut. Taas koki hän kömpiä
seisoalleen, joka kuitenkin oli hänestä hirveä yritys, sillä tiheään
vinkuivat suomalaisten kuulat hänen ylitsensä kohden venäläisiä, jotka
jo olivat kerinneet rantapensaiden suojaan.
"Surman syötävät! Kirottu hetki!" voihki hän tuskissaan, tietämättä
mitä hänen olisi oikeastaan tekeminen säilyttääkseen henki raukkansa
noilta hurjilta kansalaisiltaan.
Yht'äkkiä hyppäsi hän kuitenkin seisoalleen huomatessaan luotien
vinkunan vähäksi hetkeksi hiukan tau'onneen, sillä suomalaiset silloin
juuri astuivat maalle veneestään.
"Älkää -- ampuko -- kunniallista -- kruunun palveluksessa -- ollutta --
miestä, -- -- minä -- olen -- suom -- ruots -- minä -- olen -- ihminen
-- herra!" parkui hän sanan kerrassaan täyttä kurkkuansa ja koki
käsiensä viittauksilla tehdä asiaa vielä käsittävämmäksi, sillä sen hän
itsekin tunsi, että hänen oma kielensäkin oli jo ruvennut liittoon
hänen vihollistensa kanssa, koska se ei enää tahtonut niitäkään harvoja
sanoja kuuluviksi tehdä, mitä hänen jäykistyneet ajatuksensa tuskalla
kokoon saivat.
Mutta silloin näki hän ryntääjien joukossa kilpaveljensä Pekan, joka
parhaallaan tähtäsi pyssyllään häntä kaataakseen, niin kuin onneton
mies raukka luuli, vaikka Pekka ei enempää kuin muutkaan ryntääjät,
joutunut huomaamaan tuota onnistumatonta puhujaa. Ja samassa laskeutui
hän kiireesti taas maahan, sillä kuolema näytti nyt käyttävän kaikkia
keinoja kunniallista, kruunun palveluksessa ollutta miestä vastaan.
Kontaten ja itseään vieritellen saavutti hän tuskalla onnettomalle
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli: Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09 - 5