Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli: Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09 - 6

"Mutta missä ihmeessä lienee neitoseni?" ihmetteli Pekka hyvin
alakuloisena, melkeinpä epätoivoisena.
"Mikä neitonen? Oletko houkkio, mies, joka neitoa etsit sotamiesten
joukosta; saatat vartoa neitojasi ainakin siksi kun päästään ihmisten
asunnoille?" lausui Spof ivaavalla äänellä, sillä hän oli jo unohtanut
sen, mitä veneessä puhuttiin.
"Hänen sydänkäpysensä, tiedätte kai", vastasi Stooli, joka huomasi
Pekan vähän hämille joutuneen päällikön sanoista ja tahtoi siis häntä
pulasta pelastaa. "Minun on sääli poika parkaa! Hän on tapellut kuin
urho ainakin ja meidän täytyy kai palkita häntä etsimällä tyttöstä;
sydän se on Pekallakin!"
"Se on oikein!" kuiskasi Pekka Stoolille. "Minä teille vielä palkitsen
hyvyytenne".
"Niin oikein, se on tehtävämme!" vastasi Spof, joka nyt vasta muisti
veneessä tapahtuneen keskustelun. "Sydän myöskin osansa tarvitsee".
Ja kaikki miehet läksivät kävelemään pitkin saarta, etsien Pekan
sydänkäpystä.
Mutta samoin kuin Pekka oli Annin kohdannut ennen Paavolassa, samoin
sattui tämän kaunosilmän löytäminen nytkin Pekan omaksi osaksi, ja
olisihan kohtalo ollutkin varsin oikkuinen ja säälimätön, jos se olisi
tämän kunnian muille suonut.
Vähän matkaa käveltyänsä, nimittäin, kuuli Pekka muutamia haikeita
valitussanoja, jotka hänestä tuntuivat niin erinomaisen tutuilta ja
saivat hänen sydämensä kovin epäsäännölliseen liikkeesen. Vielä muutama
askel, ja kaksi venäläistä sotilasta lähti juosten pakoon pötkimään,
sillä he eivät katsoneet maksavan vaivaa ryhtyä kahden enää tappelua
uudistamaan, ja Anni seisoi -- tahi oikeammin istui -- Pekan edessä ja
vielä ihka elävänä, vaikka kovin surkean näköisenä kasvoiltaan, sillä
kyyneleitä oli niitä myöten liukunut tavallista runsaammin. Sitten
hetkinen äänettömyyttä, viimein vieno huudahdus surevan neidon
huulilta, ja nyt oli Pekan vuoro joutua vangiksi, ihan koviin kahleisin
kerrassaan, jotta hänen seuraajansakin näkivät mahdottomiksi rikkoa ja
he jättivät siis mies raukan oman kohtalonsa haltuun. Spof'kin luuli
kai pistoolin lahjoittamalla pelastajallensa jo kylliksi suorittaneensa
velkansa, koska hänkään ei tehnyt mitään vangitun miehen pelastukseksi.
"Pekka, Pekka!" -- "Anni, Anni!" "mistä jouduit sinä tänne?" --
"vielähän sinä olet hengissä!" ynnä muita semmoisia lauseita kuului
sekaisin ja toisensa kohdanneet näkyivät olevan kyllin tyytyväisiä vaan
paljaisin kysymyksiin ja huudahduksiin, sillä he kai pitivät toinen
toisensa vastauksina tekemilleen kysymyksille tahi lienevätkö jättäneet
vastaukset toistaiseksi, kunnes aikaa olisi enemmän.
Kun sitten tarpeellisimmat kysymykset olivat tehdyt ja innokkaimmat
huudahdukset lausutut, sai Anni kertoa koko kohtalonsa alusta alkaen
Spof'ille ja hänen miehilleen. Kun hän oli maininnut entistä
nimismiestä, huudahti Pekka:
"Niin oikein, olinhan unhottaa koko asian! Meillä on kunnia tavata
häntä itseä täällä ja kuulla asia hänen omasta suustaan, jos hän siitä
voi enää mitään kuultavaa ilmoille saada, sillä minä tulin laskeneeksi
yhden laukauksen hänen kehnoon ruumiisensa".
"Hui!" huudahti Anni, sillä hän ei uskonut voivansa olla turvassa niin
kauan kuin semmoinen ihminen vaikkapa kuolleenakin olisi häntä lähellä.
Ja nyt lähtivät kaikki miehet kulkemaan puhuttua henkilöä kohden, johon
Pekka ja Stooli kyllä osasivat, sillä aikaa kuin Anni jatkoi
kertomustaan.
"Sepä luoti kohtasi oikeaan paikkaan!" lausui Spof, kun hän kaukaa näki
entisen nimismiehen lepäävän nurmikolla. "Paha vaan, että luodin
tuottama kuolema on liiaksi helppo rangaistus semmoiselle
kavaltajalle".
Sillä kuolleelta jo näytti tuo kavaltaja, niin liikkumatonna lepäsi hän
samalla paikalla, mihin Stooli ja Pekka olivat hänen jättäneet.
Mutta lähemmäksi tultua nähtiin kuitenkin jonkunlaisia elonmerkkejä
hänen tuskasta vääntyneillä kasvoillansa ja hänen toinen kätensäkin,
pistettynä nutun suojaan, liikkui juuri kuin se olisi sinne kokenut
jotakin salata tahi sieltä jotakin salattua esiin ottaa.
Annia vavistutti tuollainen näkö; hän vetäytyi mahdollisimman lähelle
Pekkaa, joka rohkeana astui aivan onnettoman miehen viereen.
Kun haavoitettu näki nämä molemmat onnelliset seisovan vieressään,
käänsi hän katseensa heitä kohden, lausui muutamia katkonaisia sanoja,
joita kukaan kuulijoista ei tajunnut, mutta kolkoilta ne kuuluivat niin
kuin ainakin kuolevaisen kostajan ääni. Yht'äkkiä ilmestyi hänen
kätensä nutun alta; siinä oleva pistooli kääntyi sukkelasti onnellista
paria kohden. Mutta sen huomasi Stooli, joka seisoi kuolevaisen
toisella puolella ja piti sattumalta tarkalla silmällä hänen kaikkia
liikkeitänsä, jotka hänestä tuntuivat hieman epäiltäviltä.
"Katsokaapa konnan vehkeitä!" huudahti siis Stooli, huomattuaan
pistoolin ilmestyneen nähtäväksi, ja samalla koki hän pikaisesti
pyssyllään kuroittaen saada sen kolahtamaan pois omistajansa kädestä.
Samassa laukesi pistooli. Laukaisiko sen haavoitettu onneton mies itse
tahi Stooliko sattui pyssyllään koskemaan sen liipaisimeen, ei varmaan
kukaan keksinyt, mutta siitä lähtenyt luoti tunkeutui maassa makaavan
miehen leuan alta hänen päähänsä ja teki niin viimeinkin lopun kurjan
kavaltajan elämästä.
Kaikki ympärillä seisovat jäivät hetkiseksi aikaa äänettömiksi.
Melkeinpä väristyttävällä kauhulla katselivat he kuollutta, joka itse
oli ollut syynä onnettomuuteensa; joka oli miekkaan ryhtynyt ja
miekkaan hukkunut, mutta kumminkin tuottanut lähimmäisilleen paljon
onnettomuutta ja ollut syynä verenvuodatuksiin. Hän oli täysin
kohtalonsa ansainnut.
"Niin käyköön jokaiselle isänmaan kavaltajalle!" lausui viimein Spof
pitkän äänettömyyden jäljestä. "Semmoinen ei ansaitse parempaa
loppua". --
Paljon ei ole enää lisättävänä. Saaressa olevat venäläiset sotamiehet
olivat etsineet tietä maalle päästäkseen. Nähtyään pelastumisensa
turhaksi, tulivat he vapaaehtoisesti tarjoutumaan vangeiksi, joiksi he
otettiinkin.
Pekka saattoi Annin Paavolaan ja toimitti siellä hautaan surmatun
Karhu-Antin. Sitten otti hän Annilta hellät jäähyväiset ja palasi
Spof'in joukkoon, josta hän sodan loputtua tuli kotiinsa korpraalina ja
kantoi kunniarahaa rinnassaan.
Sitten vietettiin Pekan ja Karhu-Antin Annin häät, joissa Pekan
sotatovereita oli läsnä useampia. Ja niin oli Pekka saanut iki-omikseen
molemmat tämän pienen kertomuksen pääkappaleet, nimittäin Karhu-Antin
Annin ja Spof'in pistoolin. Edellisen kätki hän sydämeensä iki-päiviksi
-- taikka ajatteli ja uskoi ainakin niin, niin kuin kaikki
rakastavaiset sen asian kyllä hyvin käsittävät -- ja jälkimäistä kantoi
hän usein sydämellään, nimittäin nuttunsa taskussa, joka oli jotenkin
samalla kohdalla kuin missä hänen sydämensä syvemmällä, ruumiissa
nimittäin, sykki lämpimästi tämän kertomuksen kuuluisalle
keijukaiselle; muutoin sillä oli tavallinen paikkansa Pekan ja Annin
pienen pirtin peräseinässä naulassa ihan heidän vuoteensa kohdalla. Ja
se antoi sittemmin lukemattomat kerrat aihetta Pekalle aina uudestaan
kertomaan tuon kauniin ja kallisarvoisen aseen vaiheita kylän
nuorisolle.