Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli: Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09 - 3

hän keksi venäläiset, joiden kummankin pyssyt olivat ojennetut häntä
kohden ja tuo kehno kavaltajakin täytti uudestaan pyssyänsä.
"Varro, vielä löydän sinut!" huusi hän niin että kaiku hongikosta sen
moneen kertaan teroitti kuulijan mieleen, ja samassa katosi hän metsään
vainoojansa nähtävistä.
Kiireesti riensivät kaikki kolme vainoojaa saalinsa jälkeen, mutta hän
oli kadonnut, häntä ei mistään löytynyt. Koko yön, vieläpä kappaleen
seuraavaa päivääkin etsittiin kadonnutta suurella ahkeruudella, sillä
runsaasti vakuutti johtaja palkitsevansa väkensä, kahden venäläisen
sotilaan, vaivat, jos hän vaan käsiin saataisiin. Mutta kaikki oli
kuitenkin turhaa, Pekka tunsi seudun ja jokaisen sivupolun paremmin
kuin hänen vainoojansa. Pian oli hän Toijalassa, jossa hän kaksi päivää
varustautuneena vartosi takaa-ajajiansa ja jossa hänellä rantapensaiden
suojassa oli kätkössä pieni veneensä. Kolmantena päivänä, kun mitään ei
kuulunut ja häntä toimettomuus kyllästytti, sysäsi hän aluksensa
Näsijärven läikkyville laineille ja sieltä hän kyllä saattoi pistäytyä
mihin tahansa.
Kauan ei hänen tarvinnutkaan yksinänsä soudella, sillä jo seuraavana
aamuna kohtasi hän Spof'in veneen, viisitoistahankaisen Ruovedellä
valmistetun aluksen, joka oli tarpeellisesti varustettu pienempiä
kohtauksia varten vihollisten kanssa. Ja uljas ja pulska poika kun hän
näytti olevan, kelpasi Pekka siihen muiden urhojen joukkoon.
Seikkailuistansa hän ei kuitenkaan mitään kertonut, sillä häntä hävetti
puhua kavaltajasta, jolla oli kuitenkin sillä kerralla kotina sama
paikkakunta kuin hänelläkin. Miten jo ennen olemme kuulleet, oli se
vanha Stooli, joka kertoi Karhu-Antin perheen onnettomuuden ja Annin
ryöväyksen.


V.

Kun tuo kiihkoisa kilpailija näki Pekan päässeen käsistään, kääntyi hän
vihasta vavisten Paavolaa kohden. Aurinko oli juuri laskemaisillaan,
kun hän ennätti Karhu-Antin pirtille. Sen rappusilla istui Antti itse,
hänen vaimonsa ja tyttärensä. Lähenijöistä näytti, että heillä oli
jotakin tärkeätä keskusteltavana, sillä kaikki olivat hyvin
innostuneita ja tuon tuostakin osoitti Antti kädellään Tampereelle
päin.
Kun tulleet olivat hetkisen katselleet istujia ikään kuin pedot
saalistaan, käski heidän johtajansa, entinen nimismies, venäläisten
jäädä paikalleen. Itse kulki hän kiertopolkua pirtin eteen ja oli pian
Antin ja hänen perheensä lähellä. Heti nähtyänsä tämän kiihkoisan
kosijan ei Anni voinut pidättää huudahdustansa, samalla kun hän kävi
lähemmäksi isäänsä ja tarttui häneen kiini.
Antti ei kauan kursaillut tätä virkaheittoa oikeuden palvelijaa ennen
kuin hän kohoutui jaloilleen ja lausui ankaralla äänellä, silmänsä
vihasta salamoiden:
"Sanotaan sinun olevan kavaltajan! Onko se totta?" Antti, näette,
niinkuin monet muutkin, nimitti kaikkia ihmisiä sinuksi, seurakunnan
provastiakin, etenkin näin ankaralla tuulella ollessaan.
Kysymys kohtasi syyllistä niin odottamatta, että hän siihen ei heti
osannut juuri mitään vastata.
"Noh!" jatkoi Antti, kun vastaus viipyi enemmän kuin hän katsoi
tarpeelliseksi.
"Näkyyhän se hänestä päältäkinpäin, että hän on kavaltaja", päätteli
Vappu. "Onhan hän vaiti ja siis myöntää sen".
Nytpä virkosi syytettykin viimein. Vihasta värisevällä äänellä hän
parkasi:
"Minun ei tarvitse sinulle tehdä tiliä teoistani".
"Mutta Jumalalle kumminkin", muistutti Anni, joka myös oli jo itsensä
rohkaissut.
Nuo pari vakavaa sanaa vaikuttivat kavaltajaan. Hänen ilkeä muotonsa
katosi ja hän vaaleni nähtävästi. Mutta tuota kesti vaan niin vähän
aikaa, että se tuskin mainitsemista ansaitsee. Hänen päänsä kohosi
entiseen kopeaan asentoonsa, ylähuulensa työntyi eteenpäin ja ilkeällä
äänellä parkasi hän taas:
"Minä olen jo sanonut en tarvitsevani tehdä tiliä teoistani teille;
muistattehan sen".
"Ohhoh, olethan sinä kopea puolestasi", lausui Antti ojentaen itseänsä;
"on ennenkin nähty mokomia virkaheittoja, herra raukkoja, joita on
kauluksesta kiini otettu".
"Vain niin; sinä uhkaat minua, niinkö?" kähisi herrasmies. "Sitä et
teekään ilmaiseksi".
"En pelkää sinua, katala kavaltaja", vastasi Antti kovasti.
Kun tämä kopeilija ei nähnyt pelkillä uhkauksilla mitään voittavansa,
muutti hän äänensä oikein mairittelevaiseksi.
"Kas niin," lausui hän ja aikoi istautua myöskin rapulle Annin ja Vapun
keskelle, joka ei kuitenkaan onnistunut, sillä Vappu siirtyi lähemmäksi
tytärtänsä ja koki mahdollisuuden mukaan vielä levittää muutenkin jo
hyvin tilaa vaativaista ruumistansa, "mitäpä suotta riitelemme
pikkuseikoista; minulla on sen sijaan hyviäkin uutisia kerrottavina".
"Mitä sitten?" kysäsi Antti kärkkäästi. "Onko meidän joukkomme
voittanut taas?"
"Jospa Herra sen soisi!" huokasi Vappu.
"Toivokaamme kumminkin," ennätti jo Annikin puuttua puheesen ja laski
hurskaasti kätensä rinnalleen. "Jumala ei kuitenkaan tahdo jättää meitä
julmien vihollistemme käsiin".
Mairittelija ei ollut tätä kuulevinansa, hän jatkoi vaan:
"Minä toivon sodan loputtua saavani taas viran ja kentiesi nimismiehen
viran sijaan kruununvoudin paikan, ja sitten..."
"Venäjälläkö sitten?" kysäsi Vappu pistävästi.
"Venäjälläkö?" kertoi puhuja ja punastui korviansa myöten, sillä pisto
oli liian helposti arvattava. "Ei, vaan täällä Suomessa tietääkseni".
"Jumala varjelkoon meitä sellaisista voudeista", huokasi Antti.
"Silloin luulisin paljoa paremmaksi olla venäläisten alamaisina".
"Niin minäkin", lisäsi Vappu.
Tuolla tavalla kohdeltuna yhtä mittaa, ei tämä entinen nimismies
hetkiseen aikaa osannut mitään sanoa. Kiihkeänä käveli hän siis edes ja
takaisin pirtin edessä ja loi kiukkuisia katseita milloin yhteen
milloin toiseen noista kolmesta henkilöstä. Nämä istuivat vaan
paikoillansa ja alkoivat taas omaa hiljaista keskusteluansa juuri kuin
ei mitään olisi tapahtunut eikä ketään vierasta henkilöä lähelläkään
olisi ollut.
"Niin", lausui Antti vähää kovemmin, jotta vieras edes ja takaisin
astujakin sen selvästi kuuli, "se on siis päätetty, että teidän häänne
vietetään joulun aikaan. Pekalle on luvattu entiset Veetun torpanmaat
Paavolasta ja nehän ovat teille hyvin sopivat ja onhan Pekalla jo pieni
tupansa johon..."
"Häätkö?" keskeytti kutsumaton vieras ja asettui hajasäärin seisomaan
Antin eteen. "Mitä tarkoitat häillä?"
"Pekan ja Annin häitä, tietääkseni", vastasi Antti vakaasti. "Sehän jo
on päätetty asia se".
"Lienee kyllä teidän keskenne", vastasi herrasmies, ja katkera hymy
ilkkui hänen huulillansa.
"Tarvittaisiinko siihen jonkun muun päätöstä myöskin?" kysyi Vappu.
"Tarvitaan kyllä", vastasi entinen nimismies.
"Kenen sitten?"
"Minun, tietääkseni".
Kaikki kolme katselivat toisiansa ihmetellen. Viimein huudahti Antti:
"Mies on tullut hulluksi, nähdäksemme!"
Nuo niin päättäväiset sanat suututtivat asianomaista hirveästi.
"Minäkö hulluksi?" parkasi hän kaikin voimin. "Sinä itse olet hullu,
mutta en minä".
"Siltä näyttää kumminkin".
"Niin, hän ei ole oikein viisas, hän", päätteli Vappukin ja nyykäytti
vielä päätänsä asian vakuudeksi.
"Minä näytän vielä teille, että olen viisas ihminen", ärjyi loukattu ja
laski oikean kätensä Antin olalle; "minä tahdon..."
"Se on saman tekevä, mitä sinä tahdot, mutta älä tule minua niin
lähelle", lausui Antti jotenkin ankarana, "taikka lähetän sinut sinne,
missä saat tahtosi tarkemmin tietää".
"Minunko, minunko sinä lähetät?" huusi entinen oikeuden edusmies.
"Varro, varro, niitä sanojasi saat vielä katua!"
Samassa nosti hän pienen pillin huulilleen ja puhalsi siihen niin että
se antoi viheltävän äänen. Tuskin oli ääni tauonnut ennen kuin
venäläinen alaupsieri ja sotamies ilmestyivät myös pirtin eteen. Anni
heidät ensin huomasi.
"Katsohan, isä", huudahti hän; "nyt saat olla varoillasi!"
"Niin, sanoinhan sen", ennätti jo Vappukin sanoiksi saada. "Jos ei ole
tuo lurjus liitosta vihollisten kanssa, niin en tahdo olla enää
kunniallinen ihminen!"
Antti oli heti käsittänyt asemansa vaarallisuuden. Ollen vikkelä
ajatuksissaan, oli hän heti tehnyt päätöksensä.
Kun hän oli sanan täydessä merkityksessä ajanut vaimonsa ja tyttärensä
pirttiin, meni hän sinne itsekin ja pani tuon matalan ovensa hakaan
sisäpuolelta. Sen tehtyänsä avasi hän lauta-ikkunan ja asetti siihen
vankan pyssynsä piipun ja tähtäsi sen äskeistä riitaveljeänsä, entistä
nimismiestä kohden.
"Kuulepas!" sanoi hän sitten tyynesti. "Nyt olen nähnyt, että olet
kurja kavaltaja ja semmoisia minä en milloinkaan armahda. No, pysypäs
paikallasi, sillä jos pienenkin liikkeen teet pakoon pyrkiäksesi,
lasken minä luodin lävitsesi. Sillä pitkällä ajalla, jona olen karhuja
ja muita petoja pyytänyt, olen tottunut näkemään luotini käyvän aina
tarkoittamaani paikkaan. Enkä vielä koskaan ole sanaani syönyt, ja kun
nyt teen pyhän valan laskeakseni tämän luodin kurjan kavaltajan lävitse
jos hän askeleenkin ottaa eteen tahi taaksepäin, niin on oma asiasi,
jos tahdot elää tahi kuolla".
Ja kavaltaja olikin juuri päin Antin ikkunaa eikä etempänä kuin tuskin
viiden kyynärän päässä tuosta aukosta, josta musta pyssyn piippu
liikkumatta tirkisteli ihan vasten hänen rintaansa sysimustalla,
pelottavalla silmällänsä. Hänellä oli yhtä kamala asema kuin äskettäin
karhun edessä, vieläpä paljoa pahempikin, sillä hän tiesi nyt liiankin
hyvin, että tuon vanhan karhunkaatajan kanssa ei ole hyvä leikitellä
silloin kun hän on ärsytetty.
Venäläiset huomasivat myöskin hänen onnettoman tilansa ja riensivät
paikalle. Alaupsieri ojensi pyssynsä ja aikoi ampua Anttia ikkunan
lävitse.
"Vai niin", huusi Antti, "ammu vaan minua; sinä lasket kyllä syrjään,
siitä olen varma. Mutta minun maalitauluuni on kumminkin helppo
kohdata, sen saatte nähdä; mutta minä annan kuitenkin teidän alkaa".
Tähdätty otus parkui kaikin voimin alaupsierille, ett'ei hän ampuisi,
ja hänelle onnistuikin saada hän luopumaan aikeestaan, joka varmaan
olisi tuottanut lopun kurjan kavaltajan elämälle, sillä Antti olisi
kyllä vuoronsa vastannut.
"Kuulehan, ukko!" kuiskasi Vappu vanhukselle takaapäin. "Jos minä
nappaisin tällä toisella pyssyllä pois tuon venäläisen, ett'ei se sinua
hätyyttäisi".
"Älä tee sitä, me..."
Enempää ei ennättänyt lausua Antti ennen kuin Vappu jo oli pannut
tuumansa toimeen. Voihkien vieritteliihe alaupsieri maassa verissään.
Sotamies laukkasi pitkillä askelilla metsään Paavolaa kohden.
Vapun laukaus saatti ukko Antin melkein pyöräpäälle. Tässä häiriössään
unhotti hän pariksi sekunniksi vartioittavansa kavaltajankin. Kun tämä
onneton näki pyssyn piipun, jota hän taukoomatta katseli samallaisella
kuoleman kauhulla kuin äsken karhua, siirtyvän vähän syrjään, käytti
hän tilaisuuden hyväksensä ja otti vaistomaisesti pari pitkää
harppausta ovea kohden. Sitten kiersi hän tuon matalan mökin toiselle
puolelle ja sieltä katosi hänkin metsään. Kavaltaja oli tälläkin
kerralta pelastaunut kuolemasta.
Vasta sitten kun hän oli ennättänyt niin kauaksi tuon onnettoman mökin
läheisyydestä, että sitä ei enää näkynytkään, uskalsi hän pysähtyä.
Ankarasti huokui rintansa ja ilma virtaili hänen hengittäessään kuin
kiivaalla myrskytuulella.
"Hän -- olisi -- kyllä -- pitänyt -- sanansa", änkkyi hän katkonaisin
sanoin itseksensä ja puolitainnuksiin maahan vaipui onneton raukka.
"Oh, sepä oli kamala hetki; varjele semmoisesta suuri luoja
kunniallista miestä! Mihin minä nyt sitten menen. Kuolema minua uhkaa
joka paikassa milloin karhujen milloin ihmisten muodossa".
Mutta äkkiä hyppäsi ylös pelastunut mies. Suonet pullistuivat hänen
ohimoissansa ja otsassaan, ja Karhu-Antin pirttiä kohden häristeli hän
yhteen puristettua nyrkkiänsä.
"Ole kirottu sinä!" parkasi hän juhlallisella äänellä. "Minä kostan,
minun täytyy kostaa!"
Tämän lausuttuansa kiirehti hän kaikin voimin kotiinsa. Päästyänsä
omiin suojiinsa vaipui hän voimatonna laattialle ja siitä löysi hänen
kapteini Konoffski tultuansa vaatimaan häntä tilille kuolleesta
alaupsieristaan.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi kapteini kiivaasti.
Kun puhuteltu oli ennättänyt tointua siitä hämmästyksestä, minkä karhu
ja Karhu-Antin pyssy olivat hänessä herättäneet, kertoi hän kaikki ne
vastukset, jotka häntä olivat kohdanneet ja lopetti kertomuksensa
näillä sanoilla, jotka hän oli keksinyt yllyttääksensä kapteinia
kostamaan hänen puolestaan Antille:
"Ja tuo heittiö karhunkaataja uhkasi mennä Tampereelle Rajevskin luoksi
ja kertoa hänelle koko asian ja vielä sanoi uskovansa kenraalin olevan
niin ihmisellisen, että hän antaa rangaista..."
"Vaiti!" ärjäsi venäläinen, joka ei keksinyt kertojan kujeita.
"Kenraali ei huoli semmoisista pikkuseikoista. Missä asuu tuo vanha
karhunkaataja".
Hän sai neuvoja osatakseen mennä paikalle.
"Hyvä", lausui kapteini ja jonkunmoinen julmuuden hymy ilmestyi hänen
huulilleen, "minä kyllä opetan vanhan konnan ajattelemaan, mitä hänen
rauhaansa sopii".
Kavaltaja oli päässyt tarkoituksensa perille, sillä pian oli kaikki
kapteini Konoffskin mukana olevat viisikolmatta miestä matkalla
Karhu-Antin mökkiä kohden.


VI.

Kun Antti oli tointunut hämmästyksestään, jonka Vapun odottamaton teko
hänessä vaikutti ja nähnyt tähtäämänsä kavaltajan menneen matkoihinsa,
lausui hän nuhtelevaisella äänellä:
"Sen olisit saattanut jättää tekemättä, Vappu!"
"Miksi niin?"
"Etkö ymmärrä sen vertaa?"
"En, en todellakaan".
"Mutta minä ymmärrän vallan hyvin", liitti Anni. "Isä tarkoittaa, että
venäläiset meille ankaruudella kostavat sen, kun olemme surmanneet
yhden heidän joukostansa. Eikö niin, isä?"
"Aivan niin", vastasi Antti huolellisesti. "Muuten olisimme saattaneet
olla jotenkin huolettomina heidän tähtensä..."
"Huolettominako!" keskeytti Vappu ja löi kätensä yhteen.
"Huolettominako, niinkö sanoit?"
"Juuri niin, huolettomina", kertoi Antti yhtä vakaasti.
"Siinäpäs on järkeä, siinä!" ihmetteli Vappu ja sanoja virtaili hänen
suustansa kuin aaltoja koskessa. "Semmoiset sanat eivät maksa kahta
killinkiä. Oletko sinä niin lyhytjärkinen, että luulet meidän saavamme
olla rauhassa niin kauan kuin tuo kirottu kavaltaja on hengissä ja saa
menetellä mielensä mukaan! Ei, ukkoseni, siitä saat olla varma, vaikka
sitä akkasikin sinun päähäsi teroittaa. Sinä teit oikein tuhmasti
siinä, kun et tehnyt hänelle niin kuin minä venäläiselle. Minä vakuutan
sinulle, että niin kauan kuin hän elää, me emme saa lepoa emmekä rauhaa
tällä paikkakunnalla; niin se on, uskot jos tahdot!"
"No, olkoon niin", jupisi Antti, joka monenkertaisen kokemuksen jälkeen
oli tullut tarpeeksi vakuutetuksi siitä, että karhuja ja muita metsän
petoja vastaan on paljoa helpompi taistella kuin kieleviä akkoja, ja
sen hän oli usein ihmisille tunnustanutkin. Siksi oli hän mieluummin
vaiti aina silloin kuin Vappu valeli häntä sanatulvillaan ja niin hän
nytkin teki. Viimein lausui hän kuitenkin:
"Mitä meidän nyt on tekeminen sitten?"
"Mitäkö... tekeminen... etkö sinä, joka mies olet, tiedä sitä?"
"Kyllä niin, mutta akoillahan on niin selvät päätökset kaikissa
asioissa".
Tämä miellytti Vappua. Heti tuli hän lempeäksi ja hyvänlaiseksi
nähdäkin kuin kuu lämpimillä öillä ja oli juuri lausua ehdoituksensa,
kun Anni hänen ennätti.
"Meidän täytyy kai paeta, sehän lienee ainoa tehtävämme", lausui Anni.
"Paetako?" huudahti Vappu ja laski kätensä kopeasti lantioilleen.
"siitä ei tule mitään niin kauan kuin minä olen joukossanne!"
"Mutta, äiti", lausui Anni melkein rukoillen kopean käskijän edessä,
"mutta jos venäläiset tulevat kostamaan meille, silloinhan on meidän
henkemme vaarassa".
"Olkoon, ottakoot sitten minkä ottavat", kopeili Vappu ja kohotti
olkapäitään. "Mutta jos he vaan uskaltavat pistää tänne nenänsä, siinä
on kysymys", jatkot hän ja asettui oikein sankarilliseen asemaan,
"sillä näittehän, miten keikahti kumoon venäläinen heti ensi kerralla.
Onhan meillä kaksi pyssyä; ukko ja minä kaadamme niillä ryntääjiä
toisen toisensa jälkeen ja sinä, Anni, täytät pyssyjä, sillä minun
luullakseni on asia autettu".
"Mutta olethan unhottanut, äiti, että heitä on liiaksi paljon kahdelle
ampujalle", uskalsi Anni muistuttaa.
"Liiaksi paljon, liiaksi paljon! Minä lähetän hiiteen heidät, vaikka
heitä olisi sadottaisin", vastasi miesmäinen vaimo, joka oli oppinut
kotonansa hallitusta pitämään, jopa siihen määrään asti, että
paikkakunnan asukkaatkin pitivät häntä perheen oikeana päänä ja
puhuivat siis tavallisesti Vapusta ja hänen Antistaan, sen sijaan kun
muutoin on tapana puhua päin vastoin; "sitä helpompi heihin on osata",
jatkoi hän vielä ylönkatseellisesti.
Anni, joka ei vieläkään aikonut myöntyä, lausui:
"Mutta jos he ympäröivät pirttimme ja..."
"Ja mitä?" huudahti äiti, kun tytär itse keskeytti puheensa.
"Polttavat meidät pirtissämme", lisäsi Antti, joka tähän asti oli
antanut naisten sanailla. "Sitähän kai Anni tarkoittaa eikä hän siinä
väärin ajattelekaan".
"Niin, sehän on selvää, että sinä ajattelet samoin kuin tyttökin",
lausui Vappu ivaten; "niinhän sinä olet aina tehnyt".
"Kas niin, eukko", sanoi vanha karhunkaataja sovittaen. "Saathan sinä
taivahisen nimessä pitää terveen järkesi ja..."
"Vai niin, luuletko minun sitten sen kadottavani?" keskeytti Vappu
terävästi. "Oh, enpäs vaan ukkoseni; minä tiedän vielä varsin hyvin
mitä teen ja sanon".
"Kyllä kai, kyllä kai; mutta sinä olet liiaksi hurjistunut, voidaksesi
ajatella, mihin vaaraan antaudut, sillä se on liian selvää totuutta,
mitä Anni puhuu. Laitahan vaan itsesi valmiiksi, niin lähdemme
takamaille. Mutta koe jouduttautua, sillä aika on lyhyt. Tiedäthän
itse, että tästä ei ole pitkä matka Paavolaan".
"Minä en liiku paikaltanikaan", vakuutti Vappu, sillä kun hän oli
itsepäisellä tuulella, oli hän oikea "vastahakoinen akka".
"No, tee sitten niin kuin tahdot", vastasi Antti tyynesti. "Jää kotiin
sinä, Anni ja minä lähdemme kumminkin".
Vanhan karhunkaatajan ääni oli tällä kerralla kuitenkin niin varma ja
vakava, että tämä muuten niin kielevä Vappu huomasi parhaaksi olla
vaiti. Sanaakaan lausumatta lähti hänkin hankkiman itseänsä
pakoretkelle.
Mutta lähdöstä ei tahtonut tulla valmista, sillä raskaalta tuntui
jättää koti kentiesi ainaiseksi, sillä miten matala ja köyhä se olikin,
oli se kuitenkin rakas. Monta kertaa puhkesi Vappukin kyyneleihin,
jotka virtailivat alas hänen poskiansa myöten.
Karhu-Antti täytti mitä huolellisimmin molemmat pyssynsä, sillä eihän
hän saattanut olla varma, kohtaisiko hän karhuja tahi venäläisiä taikka
kentiesi kumpiakin ja molemmat olivat yhtä vaarallisia. Ruutisarven ja
haulipussinsa ripusti hän tavalliselle paikalleen kaulaansa ja niin oli
hän valmis epätietoiselle matkalleen.
Matkalle hankittaessa oli kuitenkin aurinko jo ennättänyt laskullensa.
Lintujen rattoisa laulu alkoi vaieta ja metsässä näyttivät varjot yhä
synkemmiltä kuin ennen. Viileä tuuli, illan seuralainen, henkäili
raittiutta kesäiseen ilmaan.
Viimein oltiin kuitenkin valmiina matkalle. Katsellen pitkään ja
surullisesti ympäri matalaa majaansa, avasi Antti oven.
"Tulkaa nyt, ja Jumala olkoon kanssamme!" huokasi hän ja astui hitaasti
jalkansa oven ulkopuolelle.
Mutta sitä kiireemmin veti hän jalkansa takaisin. Kuolon kalpeus levisi
tuon vanhan karhunkaatajan kasvoille, ja soperrellen kuiskasi hän
vaimolleen ja tyttärelleen:
"Liian myöhään!"
Äiti ja tytär riensivät myöskin ovelle nähdäkseen, mikä se oli, joka
niin hämmästytti ukkoa. Sen he kyllä aavistivatkin, mutta kuitenkin
tahtoivat he nähdä sen omin silmin.
Tuo näkö, mikä heitä kohtasi, saattoi heidät vapisemaan; kielevä ja
äsken niin rohkea ja kopea Vappukaan ei enää muistanut äskeisiä
kerskauksiaan, kun hän sai nähdä todellisuuden edessänsä.
Paavolasta johtavaa tietä myöten tuli joukko venäläisiä sotilaita; pian
olivat he tuolla pienellä polulla, joka sieltä saattoi Antin pirtille.
Kiireesti alkoivat he järjestyä ympäri matalaa ja sammaltunutta tupaa
juuri kuin se olisi ollut jonkunlainen varustettu linnoitus, ja niin
oli kerrassaan Antin ja hänen perheensä pakomatka suljettu.
"Niin, nyt ei ole muuta neuvoa kutu nöyrtyä ylivoiman eteen", lausui
Antti tuskallisesti, sillä hän tiesi piirittäjillä oleman syytä itseään
ja perhettänsä vastaan, sillä olihan Vappu ampunut heidän
alaupsierinsa, joka vielä nytkin makasi verissänsä tuolla kostolle
saapuneiden kumppaneidensa keskellä. Ja senkin tiesi hän, että kostajat
eivät tienneet armosta mitään, sillä hän ei itse eivätkä muutkaan heitä
olleet armahdellen kohdelleet. Itse olisi hän, miten ainakin
urhoollinen karhunkaataja, ottanut hämmästymättä vastaan kohtalonsa,
olisipa se sitten ollut millainen tahansa, mutta se oli hänen
perheensä, joka häntä huoletti, etenkin nuori tyttärensä, joka hänestä
oli rakkaampi kuin oma elämänsä, -- "Jumala suojelkoon ja auttakoon
meitä!" huokasi hän siis raskaalla sydämellä.
Ja tämä rukous olikin oikein paikallansa.
Muutaman minuutin kuluttua oli pirtti ympäröitty. Kapteini Konoffski
astui tuvan ovelle Antin eteen ja tähtäsi pistoolilla suoraan hänen
rintaansa.
Vapun ja Annin yhteinen hätähuuto sai kuitenkin hänen luopumaan
aikomuksestansa ampua heti tuo vanha karhunkaataja hengettömäksi.
"Sinäkö ammuit tuon alaupsierin?" parkasi venäläinen, osoittaen
kuollutta sotilasta.
"Niin, minä ammuin", vastasi Antti ja katsoi venäläistä suoraan
silmiin.
"Et", huusi Vappu, jonka rohkeus myös alkoi herätä, kun otettiin
puheeksi hänen urhotyönsä, josta hän äsken niin oli kopeillut; "se olin
minä".
Kapteini katsoi Vappua jotenkin pitkään. Sitten vetäytyivät
hänen paksut huulensa ivalliseen hymyyn, joka viimein puhkesi
halveksivaiseksi nauruksi. Vähän aikaa täten hauskaa pidettyänsä lausui
hän:
"Sinäkö olisit ampunut minun alaupsierini, mitä lörpötyksiä! Mutta",
jatkoi hän vieläkin ivaten, "se on aivan samantekevä kuka hänet on
ampunut; ukko kuitenkin on kuoleva, ja jos akka on hänen ampunut, ei
varmaankaan ole tämä ensimäinen kerta, jolloin ukko kärsii akkansa
tähden. Mutta sinä, sievä tyttö, kaunis neito", lisäsi hän, luoden
helliä silmäyksiä äitinsä takana piileksivään Anniin, "sinä saat
seurata minua. Minulla on Pietarissa suuri ja kaunis talo, jossa sinä
saat asua ja elää kuin helmi kullassa. Olethan sievä ja kaunis neito
kun oletkin!"
Hämmästynyt Anni vetäytyi takaperin ovelle saakka. Hän aikoi siitä
siirtyä tuvan sisäpuolelle ja lukita oven sieltä.
Mutta kapteini huomasi hänen aikomuksensa, ja kun Anni oli juuri
vetämäisillään ovea kiini, syöksyi hän esiin ja veti hänet takaisin
ulos.
"Ei sinne", lausui hän lauhkealla äänellä ja tarttui häntä vyötäisille.
"Niin kurjassa hökkelissä ei sinun kaltaisesi neidon tarvitse asua!"
Tuskin oli kapteini ennättänyt lausua sanansa ennenkuin Antin nyrkki
painokkaasti koski häntä poskelle, niin että hän kaatui maahan
pitkälleen.
"Suomalainen nainen on liian hyvä sinulle, eikä meidän maassamme ole
tapa sillä tavalla tyttöä pyytää", huusi Antti ärtyneenä. Samalla
ojensi hän pyssynsä, aikoen laskea luodin tuon maassa kieriskelevän
väkivaltaisen kosijan lävitse. Mutta hänen aikomuksensa jäi hyvissä
ajoin sikseen, sillä parvi sotilaita ryntäsi hänen päällensä.
Ja lyöntiä ja lykkäyksiä jaettiin siinä tuolle onnettomalle isälle,
joka tahtoi suojella väkivallalta rakasta lastansa, ja varmaankin olisi
hän joutunut jo tällä hetkellä ärtyneiden vihollisten veriseksi
uhriksi, jos Vappu ja Anni eivät olisi syöksyneet joukkoon suojelemaan
häntä ottamalla itse vastaan vihollisten lyönnit. Kyllä saivat hekin
tuntea venäläisten kovuutta, mutta he eivät siitä huolineet, kun
vaan saivat suojelleeksi ukkoa edes vähänkään tuolta kauhealta
rääkkäykseltä. Ja jopa viimein lyöjäin raivo vähän tyyntyi, nähdessään
heikkoja naisia edessänsä.
Kapteini oli jo myöskin päässyt jaloilleen ja vihasta kuohuen hän
ärjyi:
"Pistäkää lävitse se konna kuin silli! Kuuletteko! Pois naiset,
viskatkaa heidät mäkeen tieltänne!"
Sotamiehet tottelivat. Huolimatta heidän rukouksistaan ja
tuskanhuudoistaan riistettiin Vappu ja Anni irti Antista, vaikka he
kaikin voimin hänen vaatteistansa kiinni pitivät. Työntämällä vietiin
heitä kiroten ja meluten vähän syrjään taistelupaikalta.
Miten rääkätty Antti jo olikin, ryntäsi hän vielä kuitenkin voimakkaana
seisaalleen. Silmänsä säihkyivät raivosta, otsasuonensa paisuivat ja
kovasti olivat sormensa puristetut kiini pyssyyn, jota hän ei ollut
heittänyt kädestänsä maahan kaadettunakaan ollessansa.
"Kurjat raukat!" huusi hän uhkaavalla ankaralla äänellä; "näinkö te
kohtelette...?"
Hän ei jatkanut lausettansa loppuun saakka, vaan ryntäsi sen sijaan
kapteinin ohitse tupansa ovelle. Täällä seisahtui hän paikalleen ja
koko pirtin oven täytti hänen kookas ruumiinsa.
Venäläiset joutuivat hetkeksi neuvottomiksi, mutta viimein tointuvat he
ensimäisestä hämmästyksestään ja riensivät kaikin miehin tuvan ovea
kohden.
Kun Antti oli laukauksellaan kaatanut yhden vihollisensa,
tarttui hän tyhjän pyssynsä piippuun kiini ja käytti sitä
puolustusaseenansa semmoisella menestyksellä, että kokonainen kasa
kuolleita, kuolemaisillaan olevia haavoitettuja vihollisia keräytyi
hänen eteensä.
Konoffski yhä kiihtyi raivossaan. Itsepäisempää vastustajaa ei hänen
eteensä ollut milloinkaan sattunut. Kaksi kertaa yritti hän itse tunkea
Antin pirttiinsä, mutta kummallakin kerralla täytyi hänen vetäytyä
takaisin verisine otsineen. Antin pyssyntukki oli nimittäin kolahtanut
vasten hänen kasvojansa ja riivaissut pitkän haavan hänen vasemmasta
silmästänsä aina leukaan saakka. Verisenä täytyi hänen siis palata
takaisin ja komentaa ampumaan tuo karhun kaltainen vastustaja pirttinsä
kynnykselle; mutta ne, jotka olivat häntä lähimpänä, eivät sitä voineet
tehdä, sillä Antin ankara ase häilyi liian lähellä heitä, ja taempana
olevat taas eivät voineet omia ystäviään vahingoittamatta lau'aista
pyssyänsä heidän suojassaan tappelevaa hirviötä vastaan.
Mutta miten voimakas Antti olikin, täytyi hänen voimansa kuitenkin
viimein menehtyä. Viimeisellä lyönnillään lähetti hän vielä
ruskeapartaisen moskovalaisen yli niskojensa kaatuneiden kasaan, mutta
samassa kaatui hän itsekin verisenä pirttinsä ovelle.
"Jumala varjele vaimoani ja rakasta lastani!" oli hänen viimeinen
lauseensa.
Enempää ei hän saanut puhua tässä elämässä. Totellen kapteinia, joka
viimeinkin oli kokonaan virkistynyt tuosta tunnottomuuden tilasta, mihin
Antin voimakas lyönti oli hänen saattanut, ryntäsi koko venäläinen
parvi kuin hurjistuneet pedot tuota yksinäistä taistelijaa vastaan, ja
ennen kuin muutama minuuti ennätti kulua, oli vanha karhunkaataja
hengettömänä ruumiina, jota tuskin enää voi tuntea, siliä niin olivat
monet pistot ja lyönnit hänen raadelleet, sitten kun hän ei enää niitä
voinut puolestansa torjua.
Neljän sotamiehen vartioimina seisoivat Vappu ja Anni jonkun kyynärän
matkaa mökistä kuunnellen ja kärsien vartijainsa raakoja uhkauksia.
Siitä näkivät he myöskin varsin hyvin, miten kävi Antille. He olivat
monta kertaa joutua tunnottomuuden tilaan, mutta virkosivat kuitenkin
yhtä monta kertaa ja olivat Antin kaatuessa täysin tunnoillaan.
"Nyt tiedät, Anni, mitä me saamme vartoa", huokasi Vappu tuskallisesti
ja kohousi niin paljon kuin mahdollista oli, nähdäkseen miehensä
ruumiin. "Rukoilkaamme Jumalaa varjelemaan, ettei kukaan ihminen
joutuisi tämmöisten käsiin", lisäsi hän, huomaamatta, että juuri hänen
oma laukauksensa oli lopullisesti määrännyt heidän kohtalonsa
semmoiseksi, ja riistänyt hengen hänen mieheltään. "Niin, äiti",
vastasi Anni huolimatta venäläisten sotamiesten uhkaavista liikkeistä,
"onhan varsin kohtuutonta viholliseltakin rääkätä yksinäistä miestä
tuolla tavalla. Meidän omat sotilaamme eivät suinkaan niin tekisi
vihollisilleen".
Eräs venäläinen sotamies ojensi piikkinsä Annin rintaa vastaan.
"Niin, pistä vaan", huudahti neito, "eihän näy sinulla olevan mitään
tietoa paremmasta menettelystä".
Ja epäilemättä olisi Anni saanut uhatun piikin rintaansa, jos ei