Ihmislapsia elämän saatossa: Kertomuksia ja kuvauksia - 8

pesänloimossa, ja ilomielinen naapurivaimo lurittaa suutarinvaimon
pikkulapselle purpurin säveltä. Ja sinun kaulahuivisi ja talon neidin
hiihtolakki vaikuttavat tavattoman hienoilta suutarin tuvassa, niin että
kaikki vaikenevat, ainoastaan suutari, ranne lonkkaa vasten, puhuttelee
neitiä.
Kotimatka kestää kauan, mahdollisimman kauan sen tähden, että ... on
talvi ja koko salinpuoli kylmillä. Vieraan on nukuttava
pirttirakennuksessa, ihan hallitusväen asuinkamarin viereisessä.
Suutarilta palaajat sanovat sentähden jo porstuassa hyvää yötä
toisilleen.
Ja huomenissa on taas kaunis ilma ja loppiainen. Ja taas tulee ehtoo, ja
sillon soi pihassa tumpelin ääni. Talosta lähdetään juhliin, kahdella
hevosella.
* * * * *
Niinä seitsemänä kauniina vuotena hän kasvoi ja varttui. Muistan kesän,
jolloin hän vielä istui pihamaan ruohossa ja kaikki valkoiset pitsit
saivat näkyä eikä siinä ollut mitään pahaa. Sitten muistan, kuinka hän
minusta näytti epäedulliselta, kun hameet pitenivät ja molemmat palmikot
kierrettiin pään ympäri. Siihen aikaan näin hänet liivisillään
pukeutumassa, hän hymyili ja karttoi. Hän oli kasvanut nopeasti ja
näytti hontevalta. Niihin aikoihin minä kävinkin heillä harvemmin ja
satuin aina seuraan, niin ettemme joutuneet kahden kesken. Sitäpaitsi
minulla silloin oli kaupungissa ystävä, muuan pieni sievä
slaavilainen...
Näin paistelivat parin kesän päivät hiukan sinne tänne, kunnes minä taas
kerran jouduin heille yksin ja näin hänen illansuussa ajavan vasikoita
kujalla. Ja samana iltana minä sain hänet kulmakamarissa yksin syliini
ja huomasin, että hän oli jo saanut vartalon. Jotain uutta sykähti,
muuttunut tuoksu hiuksissa. Me olimme jo isoja, ja meidän rakkautemme
asui jo veressä. Mutta se oli kaunis ja koskematon, kuin ennen pieninä,
niihin aikoihin, jolloin me kisasimme pirtin sängyssä...
Mutta sitten sattui, että minä seuraavana kevätkesänä eräänä yönä
sunnuntaita vastaan tulin hänen kotiinsa niin myöhään, että ovet jo
olivat lukossa. Niinikään sattui, että hän siksi kesäksi oli siirtynyt
yksin nukkumaan salinpuolelle ja huomasi sieltä minut, kun liikuin
pihamaalla. Ja sinä kauniina yönä hän kahdeksantoistavuotiaana,
onnellisen lemmen hurmassa tuli avaamaan minulle oven ja päästi
sisään...
Silloin oli taivas pilvessä, yö oli kuin harsojen takana. Vain sen lämpö
oli lähellä. -- -- --
Tähän voisin nyt lopettaa hartaushetkeni, niinkuin saituri salaisen
aarteensa palvomisen. Kaunis musiikkisarja lähenee loppuaan, lyhyt
finaali päättyy pitkään pianissimoon, se kurkottaa yhä kauemmaksi,
ohenee ja etenee, ja koko ollut kauneus valuu sitä myöten jonnekin
pois... Kauniit ilmat loppuvat, tulee pyryä ja joskus myrskyääkin...
Tuon kauniin yön jälkeen tuli sunnuntai, joka vielä oli kaunis, mutta
jotenkin viileä. Iltapäivällä minun jo oli lähdettävä. Muistan, että hän
seisoi rappusilla ja huiskutti valkeata liinaa, kun tie käänsi minut
pois näkyvistä. Hän siis jäi sinne...
Minä kuljeskelen loppukesän siellä täällä enää häntä kohtaamatta, kunnes
syksyn alkaessa lähdin pimeyttä pakoon pääkaupunkiin. Siellä oli
viihdyttävää kävellä esplanaadin iltavalossa vahvalehtisten
tomuttuneiden puitten alla, tai istua penkille jonkun tuntemattoman
viereen, joka katseli kävelijöitä niinkuin minä. Sellaisessa alkusyksyn
illassa on jotain yhtenäistä sielua. Maisema on vain mieliala, mutta
tällainen kaupungin ilta on tuttu olento, joka pian oppii ymmärtämään
jokaista, joka siinä liikkuu, ja kuiskaa hänen korvaansa unhotusta ja
nykyhetken iloa... Jostain kuuluu vähän soittoa, ja ohitseni kulkee
ihmisiä, joita en tunne, mutta joiden kanssa jotenkin kuulun yhteen.
Tulee tuttujakin, nuoria miehiä kesämailtaan, iloineen ja salaisine
suruineen, hyviä rakkaita tovereita. Hei, elämä!
Sinä syksynä aloin elää hiukan iloisemmin kuin ennen, vahvan voiman
tunne täytti sieluni, valvominen oli hauskempaa kuin nukkuminen. Lähdin
tanssiaisiin ja tutustuin siellä ihmeen hienoihin ja kauniisiin
tyttöihin, jotka katselivat minua hymyillen ja osoittivat minulle
lapsellista luottamusta. He nojasivat huomaamatta minuun seisoessaan
vieressäni ja tulivat huumaavan lähelle tanssiessaan... Menin kerran
ravintolaan, raikas ilo pulpahteli, ja minä ihmettelin, kuinka minulta
tähän asti oli jäänyt näkemättä kokonainen rikas maailma, joka soitteli
vuotavan viinin lirinässä. Silloin tapahtui joskus, että minä kesken
kaiken muistin häntä, kuinka hän heilutti minulle valkeata liinaa vielä
erään yön jälkeisenä päivänä. Intohimoinen lemmentunne karsi ruumistani,
ja mielessäni raivosi epätoivo, kun en tänä yönä voinut päästä hänen
viereensä. Mutta kun joulu tulee, silloin ... silloin ovat hämärät. Ja
hän on minun, sillä hän huiskutti minulle liinaa. Ooh, ja ilman mitään
hyppäystä muuttui unelma todeksi, kun lämmin, pehmeä yöpukuinen nainen
kietoi käsivartensa kaulani ympäri. Ja maljat kuohuivat, niistä oli pian
juotava, ettei neste juossut maahan. Tällä hetkellä tulee mieleeni,
kuinka muuan tyttö silloin sanoi minulle: "Nyt sinä poika petät ensi
lempesi." Mutta sen se sanoi vain hyvänä sukkeluutena voitonriemussaan,
sillä hän voitti. Ja maljat taas kuohuivat. Hei, elämä, hei! --
Kun joululle tullessani lähestyin rakkaita kotimaisemia, täytti mieleni
salainen levottomuus. Mitä syvemmälle painuin metsiin, sitä selvemmin
olin jossain edessäni, puiden välissä heillä päin näkevinäni hänen
katseensa. Hän seisoi pihamaalla ja katseli minua suurilla ruskeilla
silmillään. Kotiin tultuani minä heti kautta rantain johdin puheen
häneen. Mutta ei hänestä mitään erinomaista kuulunut, sen jälkeen kuin
minä keväällä olin ollut siellä. Kaipa hän hyvin voi. -- Niin, olinhan
minä siitä melkein varmakin...
Mutta kun olin ollut kotona pari päivää, kuljeskellut ympäri näitä mäkiä
ja tervehtinyt naapureita, aloin kaivata häntä. Kun täältä pienestä
pirtistä käsin ajattelin, kuinka hän siellä liikkuu tilavilla tanhuvilla
ja monissa huoneissa, ruokkii pientä-karjaa ja vie puita
kulmahuoneeseen, silloin minulle ilmestyi hänestä aivan uusi kuva, joka
voimakkaalla kirkkaudellaan hävitti entisen. Minä näin hänet _naisena_,
yksinäisenä, jonka olemassaolosta ei tiennyt kukaan paitsi minä, joka
hänet salaa omistin. Minua liikutti ajatellessani, kuinka hän pitkän
syksyn oli kaivannut, salaa ikävöiden huoannut monena iltana, silmissä
lempeä kiilto. Näin laajat metsät hänen ympärillään ja tunsin hellyyttä
vanhoja puita kohtaan, jotka olivat kuulleet hänen huokauksensa ja ehkä
lohduttaneet... Minä rakastin häntä ja tarvitsin häntä juuri nyt kaiken
jälkeen. Jotain aukeni ja laajeni sielussani, se oli tyynen onnellinen
tunne siitä, että me olemme kaksi ihmistä, jotka soimme yhteen,
ihmeellisessä vieraassa vilinässä kuljemme käsi kädessä, niin ettei
kumpikaan ole yksin... Kuljin hyräillen. Tarkastelin huvikseni eri
tähtiä.
Herra Jumala! -- Kerran kävelyllä ollessani pysähdyin äkkiä, niinkuin
edessäni olisi seisonut irvistelevä peto. Herra Jumala, mikä minä olen
ollut! Sarja mielikuvia välähti aivoissani: puolen vuotta hän on ollut
kuolemaisillaan ja minä olen istunut jossain pöydän ääressä jutellen, ja
vaikka joka hetki on tullut sana, en ole mennyt häntä katsomaan enkä
sanomaan sitä, mikä vielä oli sanomatta...
Minä tulen, minä tulen! -- Hänen luokseen, hänen luokseen! -- -- --
Voiko kukaan kuvitella ihanampaa tunnelmaa, kuin olla matkalla tapaamaan
salaista rakastettuaan silloin, kun jostain syystä tuntee rakastavansa
häntä enemmän ja syvemmin kuin koskaan. Ei yksikään ihminen edes samassa
talossa aavista, mitä on sykkinyt jo vuosien kuluessa, mitä kaikkea on
tapahtunut juuri täällä kahden nuoren kesken talvi-iltoina ja kesäöinä.
Ei kukaan aavista, ja kuitenkin: ennenkuin tervehtiessäsi olet ehtinyt
häneen asti, on sinun sieluasi jo hyväillyt, syleillyt, suudellut lämmin
katse, joka silmänräpäyksessä sanoo, että kaikki on ennallaan,
ennallaan...
Mutta kun minä nyt tulin heille, oli siellä paljon muitakin vieraita.
Niitä istuskeli molemmissa asuinkamareissa, joku setä oli pirtissä, ja
muutamia naishenkilöitä kuului olevan pakarissakin. Heillä oli
sukukokous, ja minua, joka myös olin tämän vanhan suvun kaukaista
jättöä, tervehdittiin ilolla. Minä tulin ja tervehtelin erinomaisen
reippain liikkein, jostain syystä en katsonut häneen, ennenkuin olin
hänen edessään. Hänen pitkä katseensa oli minusta hiukan epäselvä, se ei
sanonut mitään, luultavasti sen tähden, että oli niin monta katselijaa.
Vanhemmat ihmiset lausahtelivat minulle yhtä ja toista, ja hän hävisi
pakariin, arvatenkin järjestämään tarjoilua.
Käsittämätön kylmäntunne valtasi minut yhtäkkiä. Mikä nyt oli? Mikä ihme
näissä huoneissa nyt oli? Miksei päivänpaiste välkähdellyt, vaikka ilma
vielä oli kirkas?
-- Kuinkas se elämä nyt on mennyt? kysyi isäntä.
-- Onhan se, vastaan minä...
Hän palasi pakarista, mutta jäi toiseen kamariin puhelemaan, ei tullut
enää äskeiseen seuraansa, johon minä olin liittynyt. Näin ovesta hänen
profiilinsa ja kuinka hän hymyili jonkun puheelle. Selvästi hän tunsi,
että katselin häntä, mutta ei kääntänyt päätään kertaakaan. Saipa hän
jostain syystä asian nousta ja asettui senjälkeen niin, etten häntä
nähnyt...
Selvä --.
* * * * *
Tähän päättyivät minun kevätvuoteni. Alkoi sammua ihana säteily
maailmasta ja sen esineistä, ne loittonivat yhä kauemmaksi, ensin
huomaamatta, pienten toiveiden pitäessä vastaan, mutta sitten yhä
selvemmin, kunnes sieluni nyt kulkee tyhjän tyynenä ja rauhallisena,
yksinään maan ja taivaan välissä, kuin aution talon puutarhassa. Ei, ei
suinkaan yksin. Ystävien lukumäärä yhä kasvaa. --
Sillä matkalla en saanut tavata häntä kahdenkesken; lienen vaihtanut
hänen kanssaan pari väkinäistä sanaa toisten kuullen. Elin sitten talven
hiljaisemmin, suvea odottaen, ja kun se tuli, lähdin taas hänen
luokseen. Mutta hän oli entisellään. Tosin hän seurassa hymyili
sukkeluuksilleni ja saattoi joskus kysyäkin minulta jotain, josta minä
tulin hurjan iloiseksi. Mutta kun hän huomasi sen, sanoi hän pari
tarkoittavaa lausetta, joista minun piti ymmärtää, jos minulla oli
hiukankin älyä. Mutta sitä minulla ei ollut, sillä seuraavan joulun
aikaan minä taas menin hänen luokseen. Me jouduimme yhdessä paikkaan,
jossa tanssittiin. Silloin näin, että hän halveksi minua. Hänen kaunis
suunsa ja suuret lämpimät silmänsä ilmaisivat sen sanattomasti ja siis
luotettavammin kuin mitkään lauseet. Seuraava talvi oli minulle ... hm,
ei maksa vaivaa sepitellä. Annoin taas maljojen kuohua pitkästä aikaa,
mutta aamupuolella istuin yksin asunnossani ja sen voin tähän
kirjoittaa, että silloin usein itkin, jollei nimittäin luonani ollut
vieraita. Minä itkin, kyyneliin asti ja kerran oli minulla viiden aikaan
aamulla valmiina hänelle kirje, ensimmäinen ja viimeinen, mitä olen
hänelle kirjoittanut. Pahaksi onneksi sen lähettäminen ei jäänyt
seuraavaan päivään.
En odottanutkaan mitään vastausta, eikä sitä tullutkaan. Hengitin jo
kevään huoletonta ilmaa, ja minusta karisivat viimeisetkin
tulevaisuudentoiveet ja suunnitelmat, niinkuin lumet hiljalleen
kuivuvilta kaduilta. Elin elääkseni, eikä se ollut hullumpaa. Hyvät
rakkaat toverini pudistelivat keskenään päitään ja sanoivat viimein
humalassa ollessaan minulle suoraan, että olin rappiolla, johon minä
nauraen vastasin, että niin olinkin, ja ettei vaadittu erittäin tarkkaa
silmää sitä huomatakseen. Kun olin jo nähnyt monen kesäkuun auringon
nousevan mitä erilaisimpien vaaleitten öitten jälkeen, tuli mieleeni,
että lähtisin isän ja äidin luo maalle. -- -- --
Hiljainen rappiollejoutuminen on hyvin ihmeellinen asia. Minun sanotaan
nyt olevan rappiolla, ja kaiketi olenkin, mutta kun yritän saada
selville, mikä prosessi minussa siis on tapahtunut, mikä on tämän
rappiotilan olemus, niin en pääse puuta pitemmälle. Minä vihaan ja
rakastan samoja asioita kuin ennenkin, eetilliset ja esteettiset
vaistoni ovat aivan samat kuin ennenkin. Elän yksinkertaisemmin ja
kaikki mitä teen on paljon hyödyllisempää kuin mitä tein ollessani
lupaava nuorukainen. Raha? Sitä minulla ei ole omasta kohden koskaan
ollut, mutta olen vakuutettu, että sitä nyt rappiolla ollessani ennen
pitkää tulee jonkun verran olemaan. Innostus (tai sen puute) siihen
työhön, jota näihin asti olen toimitellut, on aina ollut sama. Mistä
kohden minä siis olen rappiolla? Jos olen, niin enkö ole ollut aina?
Sillä minä en ole muuttunut, toiset vain ovat muuttaneet suhdettaan
minuun, lakanneet tuhlaamasta rahojaan minun välitykselläni, sanoen:
"Sinähän olet rappiolla."
Olen äsken lukenut Maeterlinckia ja hän sanoo, että ulkonaiset vaiheet,
hyvät tai huonot työt eivät koskaan muuta ihmisen perusolemusta. Paha
ihminen on paha, vaikka hän määrätyissä olosuhteissa näyttää tekevän
yhtämittaa pelkkää hyvää. Sama on hyvyyden laita. Rappiolle joutuminen
on siis aivan pinnallinen asia, sattuma, niinkuin arpi poskessa. Se on
seuraus yhteentörmäyksestä yksilön muuttumattoman perusluonnon ja yhtä
muuttumattoman yhteiskunta-aatteen välillä. Fyysillisessä mielessä
rappiolle joutuvat ne, jotka... Mutta mitäpä niistä nyt tässä. -- -- --
Jonkinlaisena jälkikirjoituksena voisin kertoa, mitä viime kesän lopulla
tapahtui. Kauan sitten oli mennyt kesäkuu, äsken heilahtanut kuin
huomaamatta heinäkuu, päivät salaa lyhenivät ja tyyntyivät hehkustaan.
Oli jo elokuu, kun minä äidin kanssa saunan porstuassa sitelin vihtoja.
Äiti, jolle aina oli sanomaton nautinto minun kanssani näin jotain
toimitella, hyräili itsekseen, päivä paisteli maisemille jälkikesän
lauantairauhaa, sydäntäetova sopusointu lepäili luonnossa. Se vaikutti
minuunkin kuin aalulla kauan telmineeseen lapseen, mielikuvia hiipi
sieluuni kuin unen tullessa, vuodet unohtuivat nykyhetkeen asti sitä
mukaa kuin päivä laski. Ja niinkuin miellyttävä huume karsi olentoani
tämä unhotus. Olin onnellinen kun ilta ehti, sillä minä olin jostain
saanut sellaisen horjumattoman tunteen, että hän nyt on kokenut jotain,
joka on saanut hänet entistä onnea kaihoamaan... Vielä myöhään, kun
toiset jo hankkivat makuulle, on hän hävinnyt jonnekin, kuljeskelee
rannassa päin ja satunnaisesta mielijohteesta poimii kellokukkia. Sitten
hän syreenipensaikon seasta ilmestyy pihan laitaan ja menee salin
kuistista ylös kädessään sininen kukkavihko... Ja hämärtyvänä iltana
astuu nuori poika pitkät matkat maantietä, läpi nukkuvien taloryhmien,
poikkee oikopoluille, menee aidan vierua ja usvaisia pikku niittuja,
nousee töllien kotipolkuja, painuu pihan läpi metsään. Jo näkyy
ruokakello, kaivonvintti kodan päässä, pihakoivu ja pakarinakkuna.
... Taas olin pihamaalla. Mutta salin puolella ei nyt näyttänyt nukkuvan
ketään. Pirtin ovi sitävastoin oli lukitsematon, ja minä makasin siellä
sängyssä, josta renki oli mennyt yöjalkaan. Seuraava päivä kului
tyynesti, mutta entinen kylätunnelma ei syttynyt minuun eikä
talonväkeen. Meni aamiainen, meni päivällinen ja minä jäin toiseksi
yöksi. Hän on hiljan ollut pahasti sairaana ja silloin valmistunut
kuolemaan, päässyt niin pitkälle, että oli sydämessään antautunut sille.
Mutta kun se ei häntä ottanutkaan, oli hänen sielunsa mennyt syvään
lamaan. Tästä kai johtui, että kun minä, nähdessäni hänen myöhään
kulkevan halki pihan, huusin häntä luokseni salin rappusille, hän
todella tuli, kalpean kauniina, hitain, väsynein askelin ja istahti
minua vastapäätä, toiselle puolelle.
Hän koetti estää minua puhumasta asioita, jotka eivät kestä sanoja,
kysymällä heti jotain kuulumisia. Mutta minä en voinut vaieta. Minä
puhuin ja puhuin, ja kun ei hän mitään vastannut, aloin puolustella
itseäni. -- Ei kannata puhua, oli hänen vastauksensa. Minä kysyin:
-- Eikö sitä sitten enää millään voi auttaa?
Hän vastasi oudon selvällä ja rauhallisella äänellä:
-- Ei.
Seurasi neljännestunnin vaitiolo. Minä pitensin sitä aivan
teatterimaisesti ja annoin kasvojeni kuvastaa tuskaa. Sitten aloin puhua
taas, siirtyen vähitellen leikilliseen tapaan. Hän ei yhtynyt leikkiin,
huokasi vähän päästä syvään ja nousi lähteäkseen. Minä pyysin saada
hänen kätensä ja sitä heilutellen laskin yhä sakeampaa leikkiä ja sanoin
lopulta -- _morjes_. Me erosimme. Minä menin jähmeänä maata ja nukuin
varsin hyvin.
Lemmen enkelit eivät leijaile siellä, missä asioista keskustellaan...
-- -- --
Minun luonteessani on eräs mahdollisuus, jonka on nähnyt ainoastaan hän,
ainoa rakkaani. Kun meidän rakkautemme lapsuuden ensi värähdyksistä sitä
mukaa, kuin meidän ruumiimme vuosien kuluessa varttuivat, oli kehittynyt
korkeimpaan ja arimpaan kohtaansa, oli se hienoimman kristallikorun
kaltainen, joka riippuu silkkilangasta. Mutta hämärässä pielessä seisoi
pahahenki ja nauroi äänetöntä nauruaan, sillä se näki jo mitä tapahtui.
Se nyökkäsi, ja tuli esiin partainen, hekotteleva olento, joka
sierottuneella kädellään kohmasee silkkilangan poikki, niin että
kristalli putoaa pirstaleiksi. -- Mistä minä tiesin, että tuollainen
lasi maksaa niin paljon? -- Ja että kaikki olisi täydellistä, rupeaa
olento punaisena ja inhottavasti myhäillen kokoilemaan lasinpalasia
yhteen: -- Kyllähän tämän tästä vielä voi laittaa... -- -- --
Loppukesälläkin voi vielä heinäladossa maatessaan nähdä pitkiä, kauniita
mielikuvia unta odotellessaan...
On elokuussa häät. Kutsu on tullut. Isä ja äiti eivät aio mennä, he ovat
vanhoja ja yksinkertaisia ja hiukan ... ei ole sopivia vaatteita. Mutta
he ovat varmoja, että minä menen, sillä minä olen hiljan palannut
kaupungista ja jo tilannut talosta hevosenkin puolikolmen ajaksi. Ja
minä hommailen ja näytän hankkivan, pöydälläni on kukkia
kristallivaasissa, hopeapuitteissa. Ja äiti ajattelee:
-- Se onkin aina niin pitänyt siitä. Lapsena jo yhdessä laskittelivat.
Nyt näyttää melkein suru olevan, on iloinen, mutta silmät ovat
kummallisen kosteat.
Renkipoika paremmissa vaatteissaan tulee, orihevosella. Minä panen
vaasin kukkineen koteloon, vien rattaille ja sanon pojalle:
-- Vie nämä taloon ja toimita morsiamelle. Aja pulskasti pihaan, etkä
saa tulla alas rattailta, vaan käännyt heti takaisin. Muista se.
Isä ja äiti ovat neuvottoman näköisiä, niinkuin äkkiä, kesken sulan
sovinnon, olisin heille irvistänyt. Minä hymyilen ja sanon äidille:
-- No, keittäkää nyt kahvia.
Hän näyttää loukkaantuneelta, mutta tottelee, ja vähän päästä kuulen
hänen matalalla äänellä sanovan: tule juomaan.
Tullessani on minulla kädessäni hieno pullo, jonka avaan ja lasken
pöydälle. Haen pikarit ja nyökkään isää juomaan. Hän on ollut
lehteämässä, paidanhihat ovat paikatut ja rikkinäiset. Hiukan
väkinäisesti hän yhtyy tähän pilaan ja juo vaihtamatta ilmettä.
Sitten otan pyssyn seinältä ja hankin ulos. Silloin äidin ryppyiset
kasvot alkavat värähdellä, vääntyvät hillittömään itkuun, ja hän
kallistuu huutaen vuoteeseen. Näin ollaan hetki. Sanaakaan ei sanota,
mutta isä on käynyt punaiseksi ja näyttää olevan valmis lähtemään minun
perässäni.
Silloin menen äidin luo, lasken käteni hänen hytkyvälle olkapäälleen ja
sanon:
-- Älkää yhtään pelätkö, äiti, en minä mitään pahaa tee itselleni.
Ja isään katsomatta menen ulos. Painun painumistani metsiin, jotka tylyn
näköisinä vartioivat omaa hiljaisuuttaan arkisena elokuun iltapäivänä,
hiukan kosteana.
Ja hääpäivä kuluu kuin kuluukin, muuttuu muistoksi, ensin läheiseksi,
sitten kaukaiseksi ja unohtuu lopulta pitkiksi ajoiksi. Vain joskus,
kymmenen vuoden päästä, alkaa joku kertoa tähän tapaan:
-- Silloin ja silloin, kun oli niitten häät...
... Uni tulee. -- -- --
Tuli armias syksy taas, ja minä lähdin pääkaupunkiin. Kävisi liian
yksitoikkoiseksi kirjoittaa kaikesta, mitä viime lukukautena sattui,
vaikka siinä olisikin varsin paljon kerrottavaa ja kuvattavaa. Yleisesti
ottaen oli suurin kumma se, että minulla koko ajan säilyi jonkinlainen
ihana ajattelemattomuus, elämä tyydytti minua, vaikken tehnyt suurin
mitään. Luulen sen johtuneen siitä, että yhä olin opiskelevainen ja että
aavistin opiskeluaikani pian loppuvan. Osaksi se ehkä johtui pimeästä
vuodenajasta. Oltiin paljon sähkövalossa.
Vain yhden ainoan kerran sanoin tanssiessani erääseen heleään korvaan:
"Teillä on kauniit hiukset, neiti; näyttäkää ne minulle valloillaan."
Hän nyökkäsi puoliavoimin silmin. -- Muistan, että hänellä oli lyhyt
jakaus keskellä, siinä näkyi valkoinen iho, josta mustat hiukset
nousivat niinkuin tiheä heinä. Hiuksissa oli järvikaislan lemu...
Lomakin alkoi, mutta se ei saanut minun "sielussani" aikaan ainoatakaan
värähdystä. Jouluaattona pääsin kotiin ja ehdin vielä saunaan. Lyhyesti
sanoen nuo neljä kuukautta eivät jättäneet minuun pienintäkään jälkeä,
"sieluni" lienee liikahtanut tuskin hiuskarvan verran entiseltä
paikaltaan. Niin tasaista oli.
Olin taas täällä. Odottaessa tulivat päivät pitkiksi, minä lähdin taas
_hänen_ kotiinsa, en hänen tähtensä, vaan sanomaan hyvästi
lapsuuden-tutuille paikoille siellä päin. Sillä minä kirjoitin hiljan
eräälle entiselle toverilleni, joka oli tukkipomona. Tätä veitikkaa oli
minun kirjeeni paljon huvittanut: -- Puhalsitpa tältä hyvältä
yhteiskunnalta kelpo summan. No tule tänne nyt, saat työtä meidän
metsissä, kunnes pääset Amerikkaan. Mutta varo huopasaappaat.
Ne minä varoin ja nyt luulen, etten enää tule _häntä_ näkemään, sillä
minun on tämän jälkeen hiukan vaikea palata näille maille. En saa
tietää, koska hän menee naimisiin, synnyttää lapsia ja kuolee. Jolleivät
tähdet sitä minulle ilmaise.
_Sitä_ ... en tee ensiksikään äidin tähden. Ja sitten minulla on
sellainen ihmeellinen levollisuus, ikäänkuin olisi minulla alussa jokin
suuri työ, en vain huomaa mikä se on. Mutta uskon sen vielä tulevan
eteeni, joskus olen suorastaan toivorikas.
Ainakaan ei kukaan estä minua, missä liikunkin, ottamasta lakkia
päästäni ja sanomasta tähdille:
-- Hyvä on, tuikkikaa vain iloisemmin tuonne päin. Varmaan hän nyt
katselee teitä.
Nyt sanon niille viimeisen kerran hyvää yötä tästä pieniruutuisesta
ikkunasta, joka on välittänyt päättyvän nuoruuteni ihanimmat
tähtikatselmukset. Ehkäistäkseni ilkeitä kyyneleitä sanon nyt niillekin
puoliääneen _morjes_, kuten viimeksi hänelle elokuun hämyisellä kuistin
ovella.


Renki
Ihmismielen kuvaus

Porstuasta kuului painavia, raukeita askelia, ovi aukeni ikäänkuin
askelten tahtia seuraten ja pyhäisen pirtin ovensuuhun ilmestyi roteva,
hiukan notkoselkäinen nuori mies. Liikkeissään hän näytti varsin
vastenmielisesti käyttävän pientäkään osaa niistä suurista voimista,
joita hänen ruumiinsa sisälsi, ja kasvoilla asui nähtävästi vakinainen
nolo jurous. Ne toivat mieleen alastoman kivenkyljen. Näkyi selvästi,
että hän pikkupoikana oli ollut ruma, sillä silmiin ja nenään oli jäänyt
vallitsevaksi lapsuudenaikainen sävy.
Määräperäisin liikkein hän kaivoi taskustaan imukkeen, puhalteli sitä
hetken, väänsi kaappinsa oven auki ja kopeloi sieltä paperossin. Kun
ensimmäinen savu aikansa kadoksissa oltuaan, jälleen puhaltui pirtin
hiljaiseen ilmaan, näyttäytyi polttajan kasvoilla lyhyt elonhäive. Silmä
jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan suoraan eteenpäin, joka hänelle saattoi
tapahtua ainoastaan yksin ollessa, ja vasen jalka rupesi kevyesti
naputtamaan permantoa hänen istuessaan sänkynsä laidalla. Pyhäpäivän
hiljainen raukeus valui hänen tajuntaansa, ja hän tunsi olevansa melkein
tyytyväinen. Pieni pyöreä peili odotti ikkunalaudalla. Itseään
ujostellen nuori mies myöntyi ottamaan sen käteensä ja kuvaansa
katsellen rupesi hyvin tarkkaavasti hivelemään silmäkulmaansa, niinkuin
siinä olisi ollut jotain vikaa. Samalla hän katsahti yli pirtin muurin
taakse päin, josta kuului nukkuvan Sannin, karjapiian, rauhallinen
hengitys. Ulkoa näkyi akkunoitten läpi maarianpäivän kirkas puhtaus, ja
pirtin perältä toisti kellon käynti uuvuttavasti jotakin epäselvää
sanaa: Eeme ... lih -eeme ... lih -eeme ... lih.
Kuvaa katsellessa tuntui siltä kuin olisi mielessä säikkynyt joku
luvaton halu, jota varmassa rauhassa sai kyllikseen tyydyttää. Kello
herkesi toistamasta hänen nimeään, sen käynti häipyi hänen korvistaan,
mutta sen sijaan hän itse huomasi ajatuksissaan yhä sanovansa: Eemeli,
Liutun Eemeli. Hänet valtasi kevyt sisäinen kiihko, sillä kuva vaikutti
häneen niinkuin joku omantunnon pohjalta noussut salainen pahe, joka nyt
siinä oli silmin nähtävänä. Tämä muistutti sitä tunnetta, jonka joskus
sai unissaan, kun oli halaavinaan jotakuta vastenmielistä ihmistä. Kuva
etoi mieltä, mutta samalla se kiinnitti silmiä, ja ympäröivä yksinäisyys
yllytti katsomaan silmästä silmään sitä asiaa, joka häntä alati,
itsetiedottomastikin vaivasi: omaa muotoaan. -- Minä olen ruma, kuuli
hän jonkun äänen sanovan sisässään, ja tunsi omituista nautintoa siitä,
että kerran näin ihan häiritsemättä sai antautua sen tiedon valtaan.
Voimakas oman olemassaolonsa käsittäminen pani hänet hetkeksi unohtamaan
ajan ja ympäristön. Kaikki oli supistunut siihen kasvojen ja peilin
väliin. Peilistä näkyi pieni matala nenä ja harmaat silmät, niinkuin
vilahdus jostain vaanivasta haltijasta, jota ei voinut olla
katselematta. -- Tuommoiset ne nyt siis ovat... Eemeli...
Hänen mieleensä tulee joskus, että hän jo on kolmenkolmatta vuotias, ja
se seikka vaikuttaa häneen melkein kuin oman kuvansa näkeminen. Sillä
näin yksin ollessa, mielen palatessa syvimpään perusasentoonsa, tuntuu
hänestä juuri samanlaiselta kuin on tuntunut koko muistinajan, että
kuluva aika ikäänkuin kiertää hänen sisällään, viemättä häntä minnekään.
Hänen sielunsa seisoo nyt ihan samalla paikalla kuin pikku poikana,
hänen ensi kertaa pitemmältä peiliin katsellessaan. Sama tuskastuttava
tunne siitä, että pitää näin olla olemassa, ihmisenä, tämmöinen
Eemeli...
Mutta ikäänkuin pitkästä paikoillaan pysymisestä turtuneena järkähtää
hänen mielensä ja rupee tahdottomasti liikkumaan. Suu painuu uhkaavaan
kaareen ja alkaa ääneti toistella kirosanoja, hänen niitä sen enempää
itse ajattelematta. Käsivarretkin kaipaavat liikettä, hän kiskottelee
niin että päätä huimaa, panee peilin pois ja nousee kävelemään perälle
päin pöytää kohden.
Sanni liikahtaa unissaan. Eemeli seisahtuu, tarkkaa kuinka Sanni vetää
syvään henkeään ja nukkuu jälleen. Äskeisen jäljeltä on hänen mielensä
vielä herkkä huomioille. Sannin kireä selkä liikuttaa häntä omituisesti,
ja hänestä tuntuu, kuin hän ensi kertaa katselisi Sannia suoraan.
Päivisin hän häntä välttää, melkein murahtelee hänelle, ei tiedä mistä
syystä. Mutta näin salaa pyrkii silmä kumminkin katsomaan, ja silloin
valahtaa mieleen aina outo tunne, jonka nimeä hän ei osaa sanoa, mutta
joka häntä tungetellen vaivaa. Nytkin hän on menevinään vain
sivuakkunaan katselemaan, kuinka kevät edistyy riihen tykönä, vaikkei
siinä ole mitään katseltavaa. Mutta siihen saattaa nähdä myöskin Sannin
ohimon ja sen yksityiskohdat: hiuskiehkuran ja korvalehden sokkelot. Nyt
hänen herkistynyt mielensä ei kykene tätä havaintoa torjumaan, se
sukeutuu yhdeksi sanaksi, joka tunkeutuu vastustamattomasti ajatukseen:
tyttö! -- Tyttö, jolla on lapsi sen ylioppilaan kanssa. Tuossa nyt
nukkuu eikä aavista, että minä häntä silmäilen.
Kerran ujoutensa voitettuaan valtaa tämä lämmin nimetön tunne Eemelin
kokonaan. Hän tuntee tyydytystä siitä, että Sanni nukkuu tuossa lähellä
ja hän tässä varoen valvoo. On kuin jokin näkymätön hyvä olento jostain
katselisi häntä, sanaa sanomatta, ymmärtäen kaikki kysymättä. Äskeinen
etova tunne on poistunut ja hänen on oudon hyvä olla. Hän ei soisi, että
Sanni nyt heräisi, ja siksi hän ei vihelläkään ääneen, ainoastaan
hymisyttää hengitystä huultensa välissä.
Pirtin henki liikkuu ilmassa tasaisen kellonkäynnin elähyttämänä. Se ei
enää toista Eemelin nimeä, se sanoo jotain muuta, jota hän alkaa
ymmärtää, vaikkei osaa kuvitella sitä miksikään sanaksi. Tuntuu
samanlaiselta kuin suvisena sunnuntaina marjaisella aholla, tai -- kuin
tämä olisi hänen oma pirttinsä ja Sanni --
Äh, peilikuva!
Eemeli kääntyy pois, ovipieltä kohden, paeten tuota viimeistä
mielikuvaa, joka itsepintaisesti kuiskaa korvaan. Mutta silloin Sanni
äkkiä herää, sipasee käsin kasvojaan ja kysyy, niinkuin epäilisi
Eemelillä olleen joitakin sala-aikeita:
-- Mitä sinä siinä seippailet?
-- Ilmoja vaan kattelen, että lähtiskö tästä ehtoolla iltamiin, vastaa