Ihmislapsia elämän saatossa: Kertomuksia ja kuvauksia - 10

Kun tulin alas, kysyi hän, mitä minä tein kaiket päivät siellä ylhäällä,
miksen liiku ulkona.
-- Vai lueskelette. Mitä vielä, te rallattelette yhtenään. -- Ja sitten
hän matki muuatta pahanpäiväistä maalaispolkkaa, jota minä todellakin
olin itsekseni vihellellyt. Hän oli aika hauskalla mielellä ja antoi
minulle mitä kauneimpia kukkia...
Muuten oli tämä päivä, joka nyt alkoi hiukan illahtaa, ollut keskikesän
ihanimpia. Kun tulin huoneeseeni, lenteli siellä äänettömänä suuri
perhonen. Minä kävelin edestakaisin ja viheltelin, perhonen ei ollut
millänsäkään, istahti hetkeksi minun kukkaviholleni ja lehahti sitten
ulos häviten puutarhan moniväriseen kirjavuuteen. Heittäysin vuoteelle
pitkäkseni ja annoin ajan kulua, lämpimän tuulettoman heinäkuun
iltapäivän, jolloin ylenpalttinen valon säteily vaimentaa kaiken
näkyväisen elämän hiljaiseksi, puoliuneliaaksi, mutta jolloin elämä
myriadeissa alkuahjoissaan kiihtyy korkeimpaan hehkuunsa, värit ja
tuoksut täyttävät maan ja ilman sihisevällä väreilyllään. Ja ihminen,
jonka on käynyt hyvin, tuntee sen kaiken omassa veressään.
Havahduin siihen, että alhaalta salista alkoi kuulua kiivasta soittoa.
Se oli tuota samaa äskeistä polkkaa. Vähän päästä yhtyi siihen rummun
ääni, joka kutsui kahville. Kello oli siis viisi.
Näin kuluivat päivät tämäntapaisten miellyttävien tunnelmien vallassa.
Minä viheltelin usein, opin lyömään tennistä ja ratsastamaan ja
sitäpaitsi paljon pieniä asioita, joista en ennen ollut välittävinäni.
Valtioneuvoksettaren henki tuntui yhä selvemmin kaikkialla, joka päivä
hän soi minulle jonkun ystävällisen huomion, ja minun oli ihmeen helppo
olla häntä kohtaan moitteeton. Toisten koleus ei haavoittanut minua
vähääkään, minä istuskelinkin mieluimmin yksin kamarissani ylhäällä.
Mutta kun aurinko on paistanut monta päivää, tulee ihminen vähitellen
ruskeaksi ja voimakkaaksi. Lämmin valo tunkeutuu hänen lävitsensä, ja
kun yöt sitten vähitellen hämärtyvät ja viilenevät, niin hän tuntee
valvoessaan yksin vuoteessaan, kuinka auringon kokooma voima hänessä
tiivistyy ja sykkii, ja hänen silmänsä näkevät ja aivonsa ajattelevat
paljon ihmeellistä. Hänen on lämmin ja hän oikoo pimeässä paljaita
käsivarsiaan, kunnes uni lopulta jatkaa ajatuksia. Useimmiten on aamu
niin kirkas, että iltaiset ajatukset sen valossa tuntuvat mahdottomilta,
mutta seuraava päivä on monivivahteinen aamusta iltaan asti, jolloin
ajatukset taas palaavat ja yhä voimakkaampina.
Pitkinä jälkikesän päivinä, joina tomaatit ja omenat alkavat punertua,
taivaanrannoilla sakenee päivänsavu ja ilmakerroksissa jännittyy
kuumeinen sähkö tulevia ukkosilmoja varten, liikuin minä enemmän ulkona,
kävelin laakeitten peltojen keskellä, josta taivaankannen voi nähdä
kokonaisena kaukaisia ääriään myöten. Kun kuumuus painoi perheen jäsenet
hajalleen, minkä mihinkin soppeen, kutsui neuvoksetar minua lyömään erän
tennistä. Mutta se ei sujunut siinä helteessä, ja kun hän keksi, että
luin ranskaa, vietimme senjälkeen monta hetkeä lehtimajassa lukien
Prévost'ta ja hymyillen kun hän teki suuripiirteisiä sukelluksia --
lätäköissä.
Ja päivät yhä kuluivat tuoden mukanaan vivahduksia, niin hienon-hienoja,
etteivät kestä kuvausta. Neuvoksettaren kanssa me noin miellyttävästi
totuimme toisiimme, hän lakkasi olemasta erikoisen huomaavainen, mutta
vaikutti minuun sitä lämmittävämmin, hän veti minua puoleensa yhä
voimakkaammin, herätti minussa tunteita, puhtaita kuin hänen silmiensä
avoin loiste. Iltaisin minun tuli myöhään uni sen tähden, että odotin
taas huomista päivää.
Kerran tällaisena päivänä elokuun lopulla valtioneuvoksen perhe teki
venematkan järven taakse ja minä olin mukana. Me istuimme ensin jollakin
kalliolla, valtioneuvos poltti sikariaan, rouva valmisti itse jotain
nautittavaa, sillä palvelijaa ei ollut matkassa. Nuori väki hyppi siellä
täällä. Lorenzilla oli omat hommansa, näin luonnon helmassa hän
muistutti kaunista rotuvasikkaa. Neiti Astrid ohjasi järkevästi
pikkutyttöjen aherrusta. Minä sain pitkästä aikaa puhella jotain
valtioneuvoksen kanssa, kunnes rouva pyysi minua kanssaan noutamaan
vettä jostain lähteestä, jonka hän tiesi. Lähde oli jonkun matkan päässä
syvänteessä, sinne oli kavuttava jyrkkää tietä, ja minä sain joskus
auttaa häntä kädestä. Silloin tapahtui, että hän kerran nauraen survaisi
minua, hänen käsivartensa joutui minun kainalooni, hänen hiustensa
tuoksu ailahti kasvoilleni ja minä huomasin, että olin suudellut hänen
kättänsä ja kyynärvarttansa monta kertaa perätysten. Samassa hetkessä
välähti minussa tuhat ajatusta siitä, mitä olin tehnyt. -- Nyt, nyt oli
kaikki rikki, kaikki kaikki... Mutta hän oli ihana ihminen. Hän katsoi
hiljaa nauraen kauas eteensä, veti kätensä pois ja sanoi ainoastaan:
"no-no-no-no-no-no". Palattuamme takaisin ja koko retken ajan hän oli
erinomaisella tuulella, nauroi, keksi kaikenlaista ja puhui. Hän ei
kertaakaan katsonut minuun, mutta hänen huulistaan näin, ettei hän ollut
loukkaantunut, pikemmin näytti hän olevan jonkun hiljaisen miellyttävän
tunteen vallassa.
Kotiin tultua syötiin illallista. Minä olin hiukan nolo, kun hän
tuttavallisesti, mitään sanomatta ojensi minulle teelasin, ja pöydästä
noustua pujahdin heti ylös suoraan vuoteeseeni. Palautin vielä kerran
mieleeni sen, mitä oli tapahtunut, ja koetin arvostella tekoani eri
puolilta. Vuoron perään tuntui se minusta lievemmältä ja raskaammalta.
Silloin koputettiin:
-- Oletteko vuoteessa? -- Se oli hän. -- No pysykää siellä sitten. --
Hän tuli sisään kainalossaan vuodehuopa, jonka levitti peitteeni päälle.
Minä kiittelin ja estelin.
-- Jaa-jaa, mutta mitä teidän mammanne sanoisi, jos minä antaisin --
(matalalla äänellä) -- hänen tuhman poikansa vilustua. No hyvää yötä
vaan.
Hänen kasvoillaan oli hymyilevä moite, kun hän nyökkäsi minulle hyvää
yötä ja katosi jälleen. Siellä hän jo meni rappusissa. Minä olisin
tahtonut juosta hänen jalkoihinsa, pitää päätäni hänen sylissään ja
tuntea ohimoillani hänen kätensä...
Tämä oli minun onnellisimpia hetkiäni. Ajatus hänen kätensä
kosketuksesta värisytti minua. Ulkoa tuli huoneeseen viileä henki, joka
sisälsi aavistuksen, että kaunis kesä läheni loppuaan. Ikkuna olisi nyt
saanut olla kiinni, mutta minä en tahtonut nousta lämpimän peitteen
alta, sillä minusta tuntui, niinkuin joku pääni takaa olisi pitänyt
minua syleilyssään.
* * * * *
Tällä kohtaa Hakala hiukan pysähtyi ja minä vedin esiin
paperossilaatikkoni. Tarjoustani odottamatta hänkin kurkotti paperossin
ja saatuaan tulta minun tulestani kysyi: "Vieläkös jaksat?" Tilannehan
sitoi minua kokonaan. Minua etoi jo ennakolta se jälkitunnelma, joka oli
seuraava tätä purkausta. Minä nyökkäsin hartaasti, hän taas rykäisi ja
jatkoi aivan asiallisella äänellä, ikäänkuin tahtoen sanoa, että siinä
mikä nyt seurasi, todellakin oli jotain lukemisen arvoista.
* * * * *
Muutaman päivän päästä Lorenz suoritti ehtonsa ja minä lähdin
valtioneuvoksen perheestä. Kuljeskelin siellä täällä järjestelemässä
asioitani, nukuin monissa vuoteissa ja saavuin syyskuun puolivälissä
pääkaupunkiin. Olin apealla mielellä, eikä työ sujunut. Huolettoman
kesän aikana olin niin tottunut perhe-elämään, että tavallinen
ylioppilaselämä päivällishuolineen tuntui onnettomalta; minut valtasi
haluttomuus, annoin päivien tulla ja mennä. Syksy oli pitkälti kaunista,
joskus lähdin kaupungin ulkopuolelle katsomaan kellastuneita maisemia,
istuin kahvilassa, ja tulin kotiin, jossa pitkälläni laulelin, kunnes
tuli pimeä ja tähdet syttyivät. Naapurini soitti pianoa hämärän
tullessa, ja jos minä olin syönyt ja huoneeni oli lämmitetty, syntyi
minussa voimakas tunnelma.
Kului kuukausi ja toinenkin. Valtioneuvoksettaren olin nähnyt kaksi
kertaa, toisella kertaa hän iloisesti nyökkäsi ajaessaan ohi
ystävättärensä kanssa, joka myös tervehti. Valtioneuvos kyllä tuli usein
vastaani, mutta hän ei huomannut koskaan, tai ei ehkä muistanut kuka
olin. Neiti Astrid ei liioin useimmiten huomannut.
Valtioneuvoksetarta minun tosin oli iltaisin ikävä, mutta kun en häntä
pitkään aikaan tavannut, tuntui se aika, jona olin ollut häntä lähellä,
siirtyvän yhä kauemmas. Sitäpaitsi vaativat mielenkiintoani monet
sellaiset asiat, jotka olivat omiansa kaikkia kesämuistoja himmentämään.
Taloudellinen puoli --
Näin kuluivat päivät tyhjässä oleskelussa, minä oikein uhalla kartoin
ryhtymästä mihinkään. Siihen aikaan aloin vetäytyä pois
toveriseurastakin. Myin kelloni ja elin vaistojeni mukaan. Ymmärsin
hyvin, ettei tätä voinut kovin kauan jatkua, mutta kun ei minulla ollut
aavistusta, mihin suuntaan muutos tulisi tapahtumaan, niin en hätäillyt,
odotin.
Oltiin jo marraskuun lopulla, kun minä kerran alkavassa hämyssä makasin
sohvalla ja kuuntelin tuntemattoman naapurini pianonsoittoa,
lapsenlepertelyä ja silloin tällöin helähtävää naisen naurua. Käytin
tällaiset miellyttävät hetket aina hyvin tyystin unohtaakseni entisen ja
tulevan, silmät kiinni nautin pelkästä verenkierrosta suonissani. Tai
vaivuin mitä hulluimpiin kuvitteluihin: Oma vaimoni siellä soittaa. Minä
olen täällä omassa huoneessani ja kuuntelen, kun hän soittaa päivällisen
jälkeen hämärissä ulkomuistista. Näin hänen kauniit kätensä, kaulansa ja
lempeät silmänsä, joissa vielä piili veitikan vilahdus niiltä ajoilta,
jolloin häneen rakastuin. Ja hänen soittonsa oli kuin hiljaista
hämäräpuhelua, johon minun ei tarvinnut vastata mitään, pysyin
paikoillani ääneti kun hän lopetti. Hän hiipii tänne. On ihanaa näin
omata koti, perhe, lämpöiset huoneet --
Kuulin että kirje putosi eteiseen ja menin jotain tehdäkseni katsomaan.
Sattumalta se olikin minulle, pieni kotelo ja sen sisällä kortti. Niin,
kyllä kirjaimet olivat selvät, neiti Astrid pyysi minua lauantaina
heille tanssiaisiin. Kun käänsin kortin, luin ihmeen levollisena
toiselle puolelle kirjoitetut sanat: Tulkaa, ette saa jäädä pois. --
Se oli valtioneuvoksettaren käsialaa.
Seuraavat päivät varustauduin, sonnustin itseäni sekä aineellisesti että
henkisesti. (Muun muassa ostin ne hansikkaat. -- No niin.) Kun lauantai
tuli, lähdin, tarkkaan, minuutilleen harkittuani sopivan ajan,
ensimmäisiin ja luultavasti viimeisiinkin perhetanssiaisiini. Lämmin ja
iloinen odotus täytti mieleni, sain taas nähdä valtioneuvoksettaren ja
puristaa hänen kättään. Ehkä saan puhella hänen kanssaan kahdenkesken.
--
Siinä oli ovi. Rohkeasti ja sulavasti sisään vaan.
Sisääntulo, joka julkisessa esiintymisessä aina on vaikeinta, onnistui
minulle hyvin. Eteisessä lausuivat valtioneuvoksetar ja neiti Astrid
minut tervetulleeksi, jonka jälkeen tuttu palvelija, jota en nyt ollut
näkevinäni, auttoi päältäni. Valtioneuvosta itseään en nähnyt, ja kun
myöhemmin yritin herättää hänen huomiotaan saadakseni tervehtiä, en
siinä onnistunut.
Samassa alkoi ensi valssi soida, ja muuan pitkä nuorukainen tuli ja vei
neiti Astridin. Sisäkkö tuli ja supatti jotain rouvalle, ja vei muassaan
hänet, niin että minä jäin yksin. Menin rohkeasti salin ovelle
katselemaan, kiskoin uusia hansikkaita käsiini ja koetin näyttää
toimintahaluiselta. Ehkä täällä tulee hauskaakin, kuka sen tietää.
Alku ei tosin ollut oikein lupaava. Seura oli ensiluokkainen ja siis
minulle jotenkin tuntematon, esitelty olin vain parille neitoselle
kesällä. Useimmat tunsin kyllä ulkomuodolta, olin heidät kadulla
kuljeskellessani usein nähnyt, mutta nyt he katselivat minua niinkuin
ravintolassa sanomalehden myyjää. Salin perällä istui muutamia
täysi-ikäisiä suurdaameja. Heitä oli hauskin katsella silloin kun he
liikkuivat. Yhdellä heistä oli kieltämättä hyvin kauniit silmät, mutta
hän oli jollain keinoin hävittänyt vatsansa aivan olemattomiin ja se
teki hänet naurettavaksi, vallankin jos kuvitteli, miltä hän näyttäisi
alasti. Ja kun hän käveli, liikkuivat jalat ainoastaan polvista.
Nuorista herroista olisi minun oikeastaan kaksi pitänyt tuntea, sillä
olin työskennellyt heidän kanssaan samassa laboratoriossa, mutta heillä
oli aina näyttänyt olevan jotain minua vastaan, ja tänä yönä he
lopullisesti minut musersivat. He puolestaan olivat kyllä minulle hyvin
mielenkiintoisia, tavallisia pääkaupungin nuorukaisia, kaulat hiukan
kenossa. Toinen, pitempi, sama joka oli hakenut neiti Astridin ensi
valssiin, oli muuten muodoltaan kaunis ja käytti ulkona naisten shaketin
muotoista päällystakkia. Hänellä oli erinomaisen hienostunut ääni ja
puheessaan omituinen ynähtelevä sävy, niinkuin sairaalla lapsella.
Toinen taas huvitti minua perinnöllisyyden kannalta. Häntä vaivasi
nimittäin tahdoton pääntutiseminen, ja koska hänellä oli hyvin vanha
nimi, ymmärsin, että hän on perinyt tuon vian esivanhemmiltaan, jotka
monessa polvessa olivat pelkästä sukutietoisuudesta päätään
heiluttaneet. Hän olikin kerran kadulla yhden aikaan yöllä puolen tuntia
riippunut kaulassani ja selittänyt sukujuurtaan, ja silloin erityisesti
huomauttanut sitä seikkaa, että hänen suonissaan virtasi kyllä
aatelistakin verta, mutta että hänen sukunsa oli aina halveksinut
aateliskirjaa.
Mutta nyt he olivat juhlallista poikaa, ja katkeroittivat minun ensi
askeleeni salonkialalla. Minä itse oikeastaan rikoin välit. Tapasin
heidät salin ovella ja sanoin heille julkeasti hymyillen päin kasvoja,
että nyt sitä oltiin tanssiaisissa. Tämä tosiasia vaikutti heihin kuin
hävytön herjaus, he hymyilivät neuvottomasti, muuttivat väriä ja
hävisivät. Kuitenkin minä voin vakuuttaa, että olin sanonut sen
ainoastaan lähennelläkseni heitä, koska olin yksin. En ollut ajatellut
sitä pistopuheeksi.
Mutta niiltä miehiltä puuttui sydämen hyvyys. He vainosivat ja
loukkasivat minua pitkin yötä.
Eritoten he ottivat asiakseen estää minua tanssimasta
velvollisuustanssiani talon neidin kanssa. Se ei onnistunut, ei voimalla
eikä viekkaudella, jonka tähden toistaiseksi peräydyin. Mutta tanssin
makuun minä pääsin kuin pääsinkin. Ennenkuin yö oli puolilla, olin
tanssinut molempien niitten neitien kanssa, jotka tunsin kesäiseltä.
Mutta heidän kanssaan en ollut samassa vireessä. He keskustelivat
huonommin kuin ravintolatytöt, ja kun yritin toista, sievempää kerran
vetää lähemmäksi, nauraa kirskahti hän niinkuin olisin kutittanut häntä
jalkopohjaan.
Minä heitin sikseen ja lähdin kävelemään sivuhuoneisiin.
Pikkutyttöjen kamarissa oli nuorta kasvavaa väkeä, sieltä kuului
miellyttävän soreaa ääntä, kerrottiin kovasti kertomuksia, jokainen
tahtoi jotain kertoa.
-- No Runar kertoo!
-- Oli kerran yks jassi, joka kutsuttiin kanssa tanssiaisiin. Hän ei
ollut koskaan ollut tanssiaisissa ja kun hän tuli sisään niin hän tahtoi
tanssia kaikkien tyttöjen kanssa, otti heistä kiinni ja lähti viemään
heitä, ja kun toiset ottivat kaikki tytöt, niin hän seisoi ovella näin,
kädet seläntakana näin, ja sitten hän kääääveli nääääin...
Minä astuin äkkiä sisään, niinkuin etsiäkseni jotakuta. Syntyi nolo
hiljaisuus, kunnes muuan nuori tyttö keikautti somasti pyöreätä
vartaloaan ja juoksi tiehensä vääränä pidätetystä naurusta, joka oven
takana pääsi valloilleen.
Eräs toinen tyttö kysyi hassun vakavasti:
-- Runar kuinka sitten kävi?
Suloin purskahti koko seura hillittömään nauruun, johon minäkin yhdyin
hymyllä, niinkuin sellaisen sopii, joka ei ole oikein selvillä naurun
aiheesta, vaan nauraa pelkästä myötätunnosta muuta seuraa kohtaan.
Valtioneuvoksetar tapasi minut, kun istuskelin yksinäni. Hän istahti
lähelleni ja sanoi:
-- No kuinkas teiltä on syksy mennyt?
-- Kiitos kysymästä, on se mennyt.
-- Mutta kai kesä sentään hauskempi oli, vai kuinka?
-- Kyllä, kyllä oli. Hetken vaitiolo.
-- Mutta ette te saa tanssiaisissa näin istuskella, enkä minäkään.
Mennään saliin.
Tarjosin käsivarteni ja hän otti sen vastaan, katsoen samalla veikeästi,
niinkuin että: tokko uskallan. Koko ruumiini värähteli ja minä
ajattelin, että nyt juuri tällä hetkellä hänen kätensä on minun
kainalossani. Tulimme salin ovelle. Muuan neiti tuli juuri siinä
vapaaksi, ja valtioneuvoksetar viittasi häntä luokseen nähtävästi aikoen
esitellä meidät. Tiesin tuosta neidistä että hänkin oli aatelia ja
kuuluisa siitä, että osasi nolata nuoria miehiä aivan säälimättä, mikä
seikka ei kuitenkaan estänyt näitä joukoittain polvistumasta hänen
eteensä, sillä joltisellakin varmuudella kerrottiin, että hän oli
sadantuhannen arvoinen sinä päivänä, jona hänen vaarinsa kuolisi, ja
vaari kävi jo yhdeksättäkymmentä.
Neiti ei voinut tietysti valtioneuvoksettaren tähden kieltäytyä, ja me
lähdimme tanssimaan. Minulla ei ollut hänelle mitään valmista sanottavaa
eikä, kumma kyllä, hänelläkään minulle, ja puolen kierrosta me mietimme
kilpaa. Hän voitti ja sanoi, päästi kuin pyssyn suusta:
-- Mutta kylläpä te olette ruma! -- Kieltämättä hiukan hämmästyin, mutta
kauan en viivytellyt:
-- Kiitän teitä suoruudestanne, neiti, mutta minusta ette ole kylliksi
ylhäinen voidaksenne olla noin originelli. -- Kun häneltä ei kuulunut
tähän mitään vastausta, vein hänet kumartaen paikoilleen ja pujahdin
itse ulos, menin porraskäytävään hetkeksi seisomaan.
Tällä hetkellä hävisi minusta kaikki juhlakuume, vaivuin
luonnontieteellisiin mietteihin kesken kaiken. Ajattelin ihmistä,
kuuluva lahkoon _primates_: kädet ainoastaan eturaajoissa, käynti pysty,
puhekieli, karvaisuus hyvin heikko, kulmahampaat pienet. Sytytin
paperossin ja istuin portaalle hyvinvoipana ja rauhallisena kerratakseni
yleiskatsausta tästä asiasta. Siirryin anatomiasta ekologiaan: he
pukeutuvat, kokoontuvat yhteen, yksi pannaan soittamaan ja toiset
alkavat hyppiä. Se on sentään aika somaa ja näin katsoen varsin
suuripiirteistä.
Minut herätti mietteistäni salissa alkava valssi. Minähän, saamari
soikoon, en vieläkään ollut tanssinut talon neidin kanssa, sehän
lähenteli jo sopimattomuutta. Päätin vakavasti tehdä sen mitä pikimmin
ja menin sisään.
Onni näytti olevan minulle myötäinen, sillä neiti Astrid tuli juuri
lähelläni vapaaksi. Menin hänen eteensä ja kumarsin, hän nousi, mutta
ennenkuin käsitinkään, vei se pitkä poika häntä jo puolilattiassa. No
mitäs tästä, minä palasin paikoilleni seisomaan ja tanssiaiset
jatkuivat. Seuraava tanssi oli naisten. Neiti Astrid tuli pyytämään
minua, muttei puhunut mitään koko tanssin aikana enkä minäkään.
Illallisen jälkeen tuli ensin valssi ja sitten alkoi masurkka. Siihen
meni melkein koko nuoriso. Pitkä poika johti Astridin kanssa. Minä
kuljeskelin taas ovelta ovelle, olisin mielelläni lähtenyt kotiin, mutta
minunhan täytyi pyytää neiti Astrid yhteen tanssiin, kun olin kerran
tullut päättäneeksi. Odotin, ja kun vihdoinkin näytti tilaisuus tulleen,
oli jo aamupuoli. Neiti Astrid seisoi ovella silmät puoliummessa
nauttien jälkipuolenyön tunnelmasta. Minä silmäsin oliko ympäristö
turvattu, kumarsin ja hän oli jo käsivarrellani, kun -- ah -- se
tutiseva poika alkaa suorastaan kiskoa häntä minulta. Hänen ystävänsä
pitkä poika seisoi lähimailla ja hymyili nenällään, niinkuin sopikin,
sillä tämähän _oli_ jo koomillista.
-- Anteeksi, sanoin, mutta minä pyysin paljoa ennen.
-- Niin mutta minä olin tilannut, toimitti tutisevainen, ja neiti Astrid
sanoi suomeksi: "Niin, meillä oli sopimus."
-- No miksi jumaliste sitten lähditte minulle, huusin minä sillä
äänellä, kuin olisin saanut hänet kiinni ärsyttävästä typeryydestä.
Neiti tahtoi välttää skandaalia, jonka minun läsnäoloni jo muutenkin
hankki saada aikaan, katsoi ymmärtäen ja ymmärrystä pyytäen ritariinsa,
sanaton sopimus syntyi ja neiti aikoi tulla minulle. Mutta minä kumarsin
ja sanoin: "Voitte mennä hänelle, minä tahdoin ainostaan oikeuteni!" ja
siitä paikasta, hyvästiä sanomatta lähdin tanssiaisista.
Muistan, että kotiin tultuani olin aika pahalla tuulella. Kirjoittelinpa
minä siinä frakki yllä mietelmiäkin aristokratiaa vastaan, väitin sen
olevan sulaa roskaa, haalistunutta museotavaraa. Mutta aamulla ne minua
jo naurattivat, samoinkuin nuo omituiset tanssiaiset, joissa olin
edellisen yön oleskellut. Olipa valtioneuvoksetar valmistanut minulle
soman kepposen, se veitikka, toimittaessaan minut sinne. Samalla
muistin, että muuan nuori mies, heidän perhetuttavansa, oli jo maalla
puhunut minulle jotain valtioneuvoksettaren vallattomista
päähänpistoista, jotka eivät suinkaan aina seurapiiriä miellyttäneet.
* * * * *
Tässä Hakala taas vaikeni ja katseli papereitansa, mutta ei puhunut
mitään. Hän kuvasteli unohtaneensa sekä minut että muun ympäristön.
Vähän päästä hän veti syvään henkeään ja jatkoi sitten:
* * * * *
Piakkoin näiden tanssiaisten jälkeen tapahtui se, mikä jo jonkun aikaa
oli ollut odotettavissa: yksityisasiaini hoito kävi minulle
mahdottomaksi, minun oli jätettävä pääkaupunki ja hävittävä jonnekin.
Vaihdoin silloin enempää pohtimatta tykkänään maailmaa. Se kävi melkein
yhtä helposti kuin olin kuvitellut, ja nyt olen jo kappaleen kolmatta
vuotta ollut kadoksissa ja unohtanut koko nuoruuteni valoisan ja
varjoisan seikkailun, kuin kauniin yö-unen päivän kuluessa.
Mutta toissapäivänä, sunnuntaina, kosketti minua vielä pieni henkäys
entisestä maailmastani, niinkuin päivällä valovivahdus, pilvenhattara
tai sellainen voi panna nähdyn unen välähtämään läpi mielen.
Jotain käsittämätöntä tietä sain viikko sitten tänne tukkilautalle
sanoman, että vanha äitini oli kuollut. Valistunut ja hyväluontoinen
ponttoopäällikkö, joka lienee jotain aavistanut minun entisyydestäni,
antoi silloin minulle luvan lähteä osoittamaan äitivainajalle viimeistä
palvelusta.
Isällä ei ollut varoja, enempi kuin minullakaan, toimittaa mitään
hautajaisia, niin että me kirkosta palattuamme istuskelimme kahden
kotona. Aikani kuluksi selailin säilikönlaatikoita, joissa oli suuret
määrät kirjeitä, enimmäkseen minun kirjoittamiani koulu- ja
ylioppilasajoiltani. Joukosta löysin yhden minulle osoitetun
avaamattoman kirjeen. Se oli aikansa hakenut minua pääkaupungista,
kunnes muuan tuttu oli sen toimittanut tänne. Pieni kirjelappu naisen
käsialalla, jonka tunsin, oli tällainen:
_Arvaan että Teille taas on oltu pahoja. Tulkaa torstai-iltana tänne,
vakuutan ettette tapaa mitään pahaa_.
Tunsin tämän luettuani ensi kertaa entisyydenkaihoa. Oloni oli autio;
kun ei elänyt enää äitikään. Istuskelin isän kanssa pirtissä ja
pihamaalla pari tuntia. Iltapuolella sitten jätin hänet hyvästi ja
lähdin takaisin työmaalleni. Kun sitten myöhemmin soudin vesistöä
alaspäin saavuttaakseni lauttani, näin siellä täällä somissa
rantapoukamissa nuoria ihmisiä, jotka liikkumattomiin asentoihinsa
vajonneina vehreyden keskellä hiljaa hyräilivät jotakin, ilmaisten
sopivilla lauluilla toisilleen, mitä eivät hennonneet sanoin pidellä,
tulkitsivat mennyttä entisyyttä tai leudonsivat nykyhetkensä onnea
pehmeällä surumielisyydellä.
Ja tänään on kaunis juhannuspäivä, viheriänpunertavien ruismaiden
rantapenkereet ovat täynnä kukkia (kuten näet). Pojat lähtivät kaikki
maihin ilonpitoon ja minä jäin yksin ponttoolle. Tulin hentomieliseksi,
katselin sievää kirjelappua, tarkastin joka kirjainta erikseen ja
ajattelin: "tämä on hänen kirjoittamansa". Näin hänet edessäni, ainoan
ihmisen sieltä päin, kun hän eräänä iltana kirjoitti pienen kirjelapun
ja saatuaan sen valmiiksi katseli sitä hymyillen kynä kädessä ja sulki
sitten kuoreen.
Ehkä hän senjälkeenkin joinain uneliaina kesäpäivinä on ajatellut minua,
kaivannut sitä nuorukaista, joka niin omituisesti ilmestyi ja katosi
hänen näköpiiristään. Joka kerran eräänä iltamyöhänä puheli hänelle
siellä verannalla ja joka sitten viikkoja myöhemmin eräässä pensaikossa
niin sydämellisen anteeksiannettavasti unohti... Tässä kohden hän
varmaan ajatuksissaan hienosti hymyilee, huokaa ja tuntee miellyttävänä
aavistuksena, että minun usein on häntä ikävä.
Tälläkin hetkellä hän kulkee siellä hymyilevien, kumartuvien kukkien
keskellä, pitkin päivää aamusta iltaan etsien esinettä hyväilevälle
katseelleen, hän, rakas, rakas ihminen.
* * * * *
Tähän loppui Hakalan kertomus. Viimeiset sanat: _rakas, rakas ihminen_,
hän lausui syvällä paatoksella, niinkuin olisi jossain iltamassa
esiintynyt. Muuten hän oli huomattavasti liikutettu ja katseli hitaasti
silmiään räväytellen johonkin pois.
Auttamaton juopa oli auennut minun ja entisen hyvän toverini välille.
Hänen lukiessaan olin huomannut, kuinka hän muutamissa kohdissa antoi
äänensä omituisesti vihloa, niinkuin olisi hän suunnannut sanansa
minuakin vastaan. Hän ei ollut sitä tekevinään enkä minä ollut sitä
huomaavinani, mutta varmaan me sen mielessämme kumpikin tunsimme, ja
olimme hiukan nolostuneita. Minulla liittyi tähän kummallinen häijy
sääli, kun näin hänen heikon ja kärjettömän raivonsa. Minussa kasvoi
nopeasti vakaumukseksi se hienonhieno epäilys, jota aina olin vasten
tahtoanikin tuntenut, kun olin kuullut hänen lahjojaan ylistettävän.
Muuten olin tyytymätön siihenkin, että tällainen epäsointu oli häirinnyt
tasaista juhannusmieltäni. Poskeni hehkuivat enkä osannut sanoa hänelle
muuta kuin: "jaa-ha". Kaikesta huolimatta tuntui eroaminenkin vaikealta.
Silloin hän silmäsi selälle päin, elostui ja sanoi:
-- Kuka neitonen tuolta tulee?
Morsiameni oli tulossa etsimään minua ja oli päässyt huomaamattamme
jotenkin lähelle. Minä virkoin:
-- Se on vain minun eräs, kuinka sanoisin, sukulaiseni. Pitääkin lähteä,
no terve vaan.
Nyt vasta hän huomasi sormukseni ja häneltä pääsi välittömästi:
-- Ai faan!
Tässä hänen kykynsä petti. Hänen äänessään ilmeni paitsi luonnollista
hämmästystä, myös selvästi havaittava kateuden pyre. Hän kadotti
huolettoman asenteensa, jonka varassa hän tähän asti jotenkin luuli
olevansa minua ylempänä, ja hetki olisi tullut kiduttavaksi, ellen minä
näin mukavasti olisi päässyt lähtemään.
Mutta vielä sittenkin kun jo olin päässyt maihin sukuperheeni turviin,
läikähti mieleeni etova tunne joka kerta kun muistin tuota kohtausta. On
jotain epäsiistiä tuollaisissa seikoissa, joista kaunokirjallisuudessa
puhutaan: "kappale ihmiselämää", "ihmislapseni tarina" j.n.e. En
mielelläni filosofeeraa, mutta kuitenkin haluan lopettaa tämän
muistelman seuraavalla lauseella:
Elämä on tasainen virta, ja yksilön elämän tarkoitus on katsoa, että
virta hänen kohdaltaan on selvä. Tuollaiset Hakalan tapaiset ilmiöt ovat
saviviiruja virran pinnassa. Niissä ei ole mitään mielenkiintoista eikä
ihannoitavaa.