Ihmislapsia elämän saatossa: Kertomuksia ja kuvauksia - 7

aikoja. Ei ollut rahahuolia, sillä minulla oli hyvä luotto ja
lainaamista olin pienestä pitäen oppinut pitämään hyvin viattomana
asiana. Elin kahta elämää, tyhjää ja sisältörikasta. Kun olin
ulkona sinun tai toverieni seurassa, oli oloni miellyttävä,
viehkeä, ja minä nautin siitä kuin vanki raittiista ilmasta, hiukan
melankolisesti. Erosin vähitellen entisistä maatiaistovereistani,
joilla ei ollut muuta harrastusta kuin työnsä, josta he puhuivat
keskenään sentimentaalisella hartaudella, aivan kuin nämä mäkiäijät
täällä pikku aherruksistaan, lämpenivät ja menivät sitten kotiin
työtään jatkamaan. Taiteitten ja kirjallisuuden parissa keksin
monta kaunista soppea, joissa viipyminen tuotti unhotusta, koko
tajunta ikäänkuin siirtyi joihinkin eri maailmoihin, joissa ei
kukaan muu tuntunut ennen käyneen. Ja sieltä palatessa seurasi
mukana jotain, joka arkielämälle, sen rumemmillekin puolille, antoi
hohteen omasta hohteestaan. Ja kun kaikki tämä kehittyi vereksessä
mäkitupalaismaaperässä, oli tuloksena mieltäkiinnittävä ilmiö,
johon halusta tutustuttiin. Jokapäiväinen seurusteluni sinun
kanssasi tuotti minulle kuitenkin suurinta onnea. Kannatti elää
päivä tavatakseen illalla sinut. Ja sinusta erottuani olisi minun
ollut mahdotonta mennä kotiin ja ryhtyä työhön, sillä niin
tyytyväinen olin, että minun välttämättä piti vielä viipyä hetkinen
jossain, missä ei huomio kohdistunut -- omaan itseeni.
Mutta jos en tavannut sinua enkä löytänyt mitään sopivaa
iltapaikkaa, silloin -- oli tyhjää. Otin kurssikirjan ja selailin,
mutta kaikki mitä siinä oli, tuntui jääneen jonnekin hyvin kauas,
sinne mihin entinen maatiaisseuranikin. Kaikkein salaisimmassa
sydämessäni kuiskasi sitäpaitsi joku ääni: sinä olet jo hienosti
rappiolla, et sinä ikänä mitään suorita. Ja minä vastasin: en ole
rappiolla, sillä olenhan täysi herrasmies sisältä ja ulkoa, hoidan
pukuni ja käyn ainoastaan ensiluokan paikoissa, niin -- ja
seurustelen Ebban kanssa. Jos mäkiräätälin poika on pelkän
persoonansa avulla saavuttanut sellaisen aseman kuin minä, on siinä
kylläksi sisältöä hänen elämälleen, hän voi huoleti kääriytyä
itseensä ja palata takaisin. Koettu rakkaus, sivistys,
intelligenssi! Minä olen olemassa ja siinä on kylliksi! -- Vielä
myöhään saatoin nousta makuulta, pukeutua ja lähteä johonkin
yökahvilaan yksin istumaan, nauttimaan.
Sattui joskus, että päivällä tein hiukan työtä. Sen jälkeen oli
ilta kaikkein ihanin. Astuin kadulle sielussani voimakas illusioni:
minä olen huomattu yhteiskunnan jäsen, tutkija, minun teoksiani on
vielä kirjakaupan ikkunassa... Poikkean omaan parturiini, jossa
puhun ruotsia. Huomaan, että minulla vielä on se lakki, jonka
kerran sain eräältä tädiltä joululahjaksi. Pistäyn ostamassa uuden,
annan lähettää vanhan kotiin nauttien siitä tiedosta, että niin on
tapana tehdä. Ostan vielä hansikkaatkin. Vedän tottuneesti setelit
lompakostani, puotipalvelijat ovat sulavia, ja minua huvittaa
kaikki sanomalehtikivahdukset niitten sopimattomasta käytöksestä.
Tietysti ne näkevät kuka on plebsi ja käyttäytyvät sen mukaan. On
sentään hauskaa työskennellä kehittyneessä yhteiskunnassa!
Sellaisessa mielentilassa tapaan sinut ja me kävelemme yhdessä.
Tunnen että minusta säteilee sytyttävä hyvyys ja älykäs iloisuus.
Sinä olet kukkeimmillasi, ja meidän kummankin on soma olla. Se
tunne ei ole intohimoa, se on tasaista vahvaa onnea siitä, että me
jollain tavoin sovimme yhteen, noin vain ilman mitään aikomuksia.
Erottuani sinusta lähden kotiin varmempana kuin koskaan, poikkean
vain juomassa kupin kahvia. Kotona minä selaan rakkaita
kurssikirjoja, erottelen jaksot sormieni väliin ja lasken: siihen
ja siihen mennessä tuo, siihen tuo. Silloin suoritan, laitan
asunnon ja -- eiköhän meidän välillämme sittenkin liene muutakin
kuin ystävyyttä? Mietin siinä jaksot sormieni välissä. -- Ja se
selviää minulle yhtäkkiä: tietysti me menemme naimisiin.
Malttamattomana valvon myöhäiseen suunnitellen tulevaisuuden
yksityiskohtia.
Näin pitkälle saatoin mennä unelmissani. Minä tosiaan kuvittelin,
että meistä joskus tulisi pariskunta, ja tukahutin iloisilla
suunnitteluilla ne äänet, jotka pyrkivät sanomaan, että se oli
tuiki mahdotonta. Saatoin vielä seuraavanakin päivänä työskennellä
päiväkahviin asti, joka sen jälkeen maistui erinomaiselta, samoin
kuin konsertti illalla, virkistyksenä työn lomassa. Tosin minulta
sitten parina päivänä jäi lukeminen vähempään, täytyi käydä
lainaamassa rahoja, siksi kunnes ehdin saada pankista omiani.
Sitäpaitsi oli luettava joku mielikirjailijani hurmaava uutuus...
Sitten kävi ilmi, että pankkilainani minun aavistamattani oli
loppunut, minun oli siis elettävä muutama kuukausi käsilainoilla.
Mutta sitten kävi vielä ilmi, etten minä enää uutta lainaa
saanutkaan, ja sitten kaikki muu hyvin nopeasti. Minulta otettiin
puku ja peruukki... Aikoja jo olivat kuvittelut sinun suhteesi
kadottaneet tehonsa. Vanha nuoruudenlempeni syventyi sitä mukaa
kuin näytökseni lähestyi loppuaan ja _hän_ yhä selvemmin osoitti,
että kaikki oli mennyttä. Hohho-jajaa! Lopultakin siis oltiin
perillä. Miellyttävä traagillisuuden tunne täytti sieluni, muistot
ravitsivat. Kokemusteni ketjuun oli vielä liittynyt mitä
arvokkaimpana helmenä perinpohjin tuntemani onneton rakkaus. Ja jos
sanon sinulle oikein toden, niin on se minulle näin onnettomana
paljon mieluisampi ja koko tunne paljon voimakkaampi kuin mitä se
oli onnellisimpina hetkinään.
Nyt olen piirtänyt sinulle vahvimmat viivat, jotka kuvaavat
sisällisen kehitykseni rataa kolmena viime vuotena. Siitä kuvasta
näkyy, kuinka ne voimat, jotka minua ovat kuljettaneet, aina ovat
ihan sopivissa paikoissa tiepuolessa minua odottaneet saadakseen
yhdessä aikaan tuon hauskan radan. Nyt se rata on lopussa ja voimat
ovat lakanneet vaikuttamasta. Eikä minusta tunnu ollenkaan
hullummalta katsoa taakseni.
* * * * *
Sinun kauniin kuvasi näin vielä äsken jossain. Mutta kun luen mitä
tähän asti olen kirjoittanut, valtaa minut tuskallinen pelko siitä,
kuinka olet jaksanut tämän oikein käsittää. Kyynillisesti sanon
itselleni: saa nyt nähdä, kuinka tämä siihen ihmiseen vaikuttaa. Ja
minusta tuntuu, niinkuin sinun kuvasi kääntyisikin pois ja
häviäisi, ja minä itse samalla kadottaisin lopunkin tajuntani
kaikesta, mitä on ollut ja on. Mutta kun siinä tilassa istun
muutaman minuutin, palaa sinun kuvasi takaisin, ja minulla on taas
sama tunne kuin sinua kätellessäni, että oletkin lähempänä minua
kuin koskaan, ettei tässä kirjeessä ole sanaakaan sinulle uutta,
olet vain odottanut, että minä sen itse joskus sanoisin. Ja että me
sittenkin yhdessä olemme kokeneet kaksi lämmintä totuutta: että
ihmiset siinä, mikä koskee heidän sympatiojaan, s.o. heidän
sisäisintä itseään, ovat ennakkoluulottomia luonnon lapsia (nim. ne
ihmiset, jotka yleensä ovat jotain) ja että (suo anteeksi tämän
lauseen banaalisuus) mies ja nainen voivat olla ystävät.
Nyt olen sinulle tarpeeksi puhellut. Sano nyt sinä pari sanaa, ja
sitten menkäämme kumpikin taas tämän maailman pariin, niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Sinä kai menet kohta naimisiinkin. Hyvästi
nyt ja voi hyvin, sinä!
Werneri

Rakas Werner poikaseni!
Mitä se on, ettet tullut tanssiaisiin? Jolleivät ne saiturit anna
sinulle enää rahaa, olisit ilmoittanut minulle, minä olisin sinulle
vipannut. Olisit sitten vasta ollut "mäkitupalaisen poika", jolla
syntyperälläsi sinä muuten ylpeilet paljoa enemmän kuin aateliset
omallaan. Et sinä ole mikään mäkituvan poika, kun olisitkin. Sinä
olet herrasmies ja päällisiksi aika lailla veltostunut. Sinut tekee
vain tavallisia herroja mieltäkiinnittävämmäksi se, että olet
älykkäämpi kuin useimmat heistä ja että sinulla on ollut niin
romantinen kasvupaikka, jolla nyt kerskut. Mutta minäpä olen
aatelia, senkin "tupalainen". Äitini on vapaaherratar ja isoäitini
oli kreivitär, että tiedät.
Kirjeesi herätti niin monta ajatusta minussa, etten oikein tiedä
kuinka kaikki sinulle kirjoittaisin. En ole tottunut tällaisia
asioita näin tulkitsemaan. Älä kuitenkaan pelkää, että olisin
kirjeesi tähden tullut sinulle vieraammaksi. Pidän sinusta enemmän
kuin luuletkaan, vaikka onkin sietämätöntä, että sinäkin olet
sellainen. Kyllä te pojat olette kummallisia. Jos on joku, joka on
ahkera, on hän ikävä ja kehittymätön, jos taas joku on sellainen
kuin sinä, ei hänessä ole yhtään energiaa. Kyllä tyttöjen joukossa
on paljon hienompia, sellaisia kuin se sinunkin tyttösi varmaan on
ollut. Vaikken häntä tunnekaan, niin en yhtään usko, että te
olisitte sopineet toisillenne, sinä vain petät itseäsi ja
tahtoisit, että hänkin jatkaisi sellaista, mikä ei sovi. Mutta hän
on sinua parempi siinä, että hän lopetti. Minä en tiedä, ettekö te
ymmärrä naista, vai ettekö ole ymmärtävinänne. Sinusta luulisin
pikemmin jälkimmäistä. Muistele vain tarkasti, kuinka sinä
käyttäydyit häntä kohtaan _silloin_ ja _etenkin_ sen jälkeen, ja
varmasti huomaat jotakin, joka on äärettömän epähienoa ja
huomaamatonta sinun puoleltasi. Sillä kun hieno tyttö, jollainen
hän varmaan kirjeestäsi päättäen on ollut, kun hän rakkaudessaan
antaa kaikkensa ajattelematta seurauksia, jotka voivat hänelle olla
niin raskaat, silloin hän uskoo, että toinen ymmärtää hänen
rajattoman luottamuksensa ja antaa sille arvoa. Ajattele, että hän
antaa silloin yhdellä kertaa kaikki. (Suo sinä nyt anteeksi tämän
lauseen banaalisuus. Se on kyllä kulunut, mutta sen totuutta ette
te ikinä voi kylliksi arvioida.) Silloin riippuu kaikki
hiuskarvasta, ja jos ei suhde ole ollut se oikea, silloin se tulee
ilmi ja nainen huomaa sen niin pienestä, ettei sitä voi sanoilla
selittääkään. Hienon tytön mielestä ei siinä asiassa ole mitään
rumaa; jos hän rakastaa, ei hän omassa sielussaan häpeä sitä. Jos
hän huomaa, että toinenkin _todella_ häntä rakastaa, on hänen
onnensa sen jälkeen niin suuri, ettei se voi tulla suuremmaksi,
eikä hän välitä, vaikka ihmiset saisivat aihetta häväistäkin häntä.
Mutta jos hän huomaa pettyneensä, on hän langennut, häneltä on
kaikki mennyt iäksi, vaikkei kukaan sivullinen saisikaan koskaan
mitään tietää. Moni tyttö on tällaista kokenut ja tuntee sen niin
elävästi.
Mutta millaisia olette te pojat! Kun joku hieno luonnollinen tyttö,
joka ei ole jo pienestä teihin tottunut, rakastuu teihin, ei hän
peitä sitä tarpeeksi. Silloin te kerskutte siitä toisillenne ja
sanotte, ettette te itse ole yhtään rakastuneet, muuten vain
hakkailette, kun tyttö on kaunis. Tyttö parka on niin rakastunut,
ettei hän huomaa mitään sellaista ja suostuu teidän kanssanne
siihen äärimmäiseen asti. Silloin hän vasta huomaa ja pakenee
teitä. Ja silloin te olette onnettomasti rakastuneita ja kerrotte
taas toisillenne, kuinka pitkälle olette tytön kanssa menneet, ja
itkette itseksenne, että hän siitä huolimatta teidät niin äkkiä
hylkäsi, ja ahdistatte tyttöä vaatien selitystä sellaisesta, jota
ei voi selittää enempi kuin luonnonvoimia. Kuinka halpamaista!
Sinusta en usko sellaista, että olisit kertonut muille kuin
minulle. Ja minä uskon, että sinä sydämessäsi itsekin ymmärrät,
mitä tässä olen kirjoittanut, ja syytät vain itseäsi.
Minä olen varma siitä, ettette olisi sopineet yhteen. Sinä ja minä
olisimme sopineet, ja minä näen selvästi, että sinä vain tahdot
vietellä minulta tätä tunnustusta, kun puhut, että minun puoleltani
kaikki olisi ollut pelkkää ystävyyttä. Aivan niinkuin se sinun
nihilismisikin on vain pelkkää koketeeraamista; kyllä sinä olet
onneton ja suret sitä. Minä näin heti silloin alussa, että sinulta
puuttui jotain, niinkuin joku vieteri, ja minä toivon kaikessa
hiljaisuudessa voivani olla sinulle sellainen. Et sinä mistään
onnettomasta rakkaudesta ollut työtä tekemättä, sinä vain luulet
sellaista, kun olit itse ilman karakteria. Minulle sinä annoit vain
ystävyyttä, kun sydämessäsi, ehkä tietämättäsi, tunsit, ettei
sinulla ollut voimaa eikä uskallusta minua ottamaan, ja häntä sinä
yhä ahdistit, vaikka syvin vaistosi varmaan sanoi, että kaikki on
lopussa. Sinä vain hait jotain ulkonaista syytä siihen
kukistumiseesi, josta nyt puhut niin ylimielisesti. Sillä jos
sinulla nyt olisi hyvä virka, niin ymmärräthän sinä, että me
menisimme yhteen ja sinä unohtaisit hänet helposti. Mutta sinä olet
nyt pelannut pelisi niin huonolle kannalle, etten minä enää voi
siirtää sinun hevostasi niinkuin silloin. Mutta kun sinä minua
kohtaan aina olet ollut hieno ja luottavainen, ja kun tiedän, että
sinussa yhä on jotain, olen minä nyt tosiaan sinun ystäväsi,
luultavasti ainoa todellinen. Minä tunnen ja ymmärrän sinua niin
hyvin, ja ihminen pitää kaikesta, jota ymmärtää.
Mutta minä käyn jo viittäkolmatta, olen käynyt kaikki koulut ja
kurssit, mitä rouvana tarvitsee, enkä aio jäädä vanhaksipiiaksi.
Sillä huolimatta aateluudestani en ole mikään suuri
persoonallisuus, vaan ihan tavallinen porvarityttö. (Joku ilkiö
onkin väittänyt, että meidän suvun kantaisä olisi ollut Erik XIV:n
kokki.) Sitäpaitsi olen hiukan kokenut, ja minulla on sellainen
taipumus, että osaan mukautua. (Se on muuten meidän yhteinen suuri
piirteemme.) Sulhaseni on kunnon mies ja hyvin minun mieleiseni.
Häät on kuitenkin päätetty lykätä siksi, kunnes hän on päässyt
dosentiksi. Minä suoritan sillä aikaa kandidaattitutkintoni
loppuun, kun kerran olen tullut niin paljon sitä varten tehneeksi.
Mutta kun olen kirjoittanut sinulle tällaisen kirjeen, niin siitä
näet, mitä sinä minulle merkitset. Nyt erotessamme tahdon hiukan
kiusoitella sinua, Werner poikaseni. Annan kuvani tulla viereesi ja
kuiskata korvaasi tällaisen lupauksen: jos sinä tulet minun
luokseni miehenä, joka on voittanut maailman, sen sijaan että
maailma jo luuli voittaneensa hänet, silloin ... sinun kaikkein
salaisimman-salaisin unelmasi. Ikävä kyllä ei ihmeitä juuri enää
tapahdu. Ihanaa olisi kuitenkin nähdä edes yksi eläissään. Mutta
siihen asti pysykäämme erillämme. Ole sinä nyt jossain poissa ja
minä menen tuota ihmettä odottaessani -- ehkä naimisiin.
Hyvästi nyt ja koettakaamme molemmat voida hyvin.
"Ystäväsi" Ebba
J. K. Ymmärrä nyt sinäkin minua oikein. Jos me voisimme jotakin
tehdä, niin minä olisin valmis, mutta emmehän voi mitään. Joinakin
hetkinä olen hyvin onneton ja epätoivoissani ajattelen jos jotain.
Mutta emmehän me voi piiloutua mihinkään, on elettävä vain.
Koettakaamme siis elää! Miksi pitää aina käydä näin? Muistaisit nyt
joskus edes minkä näköinen minä olen ja mitä äsken... Voi kun sinä
nyt _voisit_ jotain.
Uh, tätä hempeyttä -- hyvästi. --


Katsaus
Ent. ylioppilaan papereista

Edellisistä papereistani näkyy, etten minä pitkään aikaan juuri ole
ollut hentomielinen. Se johtuu siitä, etten tässä maailmassa enkä sen
esineissä jälkeen kevätvuosieni ole nähnyt mitään ihanaa säteilyä,
paitsi pikku Aadan silmissä, kun pari kertaa vuodessa joudun hänen
leikkikamariinsa, ja hän huutaen jälleennäkemisen ilosta hyökkää
kietomaan yksitoistavuotiaat käsivartensa kaulani ympäri... Noina
kevätvuosina, silloin kun olin onnellinen, oli tietysti toisin, mutta
siltä ajalta ei ole mitään papereita, ei ollut mistä kirjoittaa. On
tosin muutamia runoja eräästä "hänestä", mutta niitä sopii lukea vain
iloisessa seurassa ja säestäen suurenmoisilla äänenpainoilla ja eleillä.
Silloin ne tekevät vaikutuksensa, sillä ne ovat nuoren pojan
vaikerteluja koomillisen ensilempensä tuskissa. Samaa tarkoitusta
varten, tovereita huvittaakseni, olen viime vuosien kuluessa tullut
tehneeksi nuo muutkin muistiinpanot. He kuuntelevat mielellään pikku
muistelmia yhteisistä ilojen ja huolien hetkistä.
Mutta koska nyt on merkki-ilta ulkonaisessa elämässäni, jommoista ei
liene ollut sen jälkeen, kun minua tästä samaisesta tuvasta lähdettiin
viemään kaupunkiin koulua käymään, niin olen nyt päättänyt hiukan
nautiskella tunteellisuudesta, etenkin kun ei minulla tästä huomiseen
ole ainoatakaan tulevaisuudenhuolta eikä mitään tehtävää. Oikein
mieltäni etoo asioitteni hyvä järjestys: ihka uudet huopasaappaat, hyvä
kirves ja varma tieto siitä, milloin pitää lähtemäni ehtiäkseni junaan.
Edessä on uudenvuoden-yö, ja tämä aikahan on sinänsä hyvinkin
tunnelmallista monelle. On korkojenmaksut ja muut...
Lähimmän aiheen tälle "katsaukselle" antoi se, että äsken hiivin täältä
kamarista pirtin puolelle, jossa lamppu on jätetty palamaan siihen asti
kunnes uusivuosi alkaa. Tällainen tilanne: lamppu palaa, isä nukkuu
sängyssään uunin vieressä, äiti peränurkassa, ei muuten ole minulle
mikään outo. Se oli hyvin tavallista joululoman aikaan, silloin kun ei
meillä vielä ollut tätä pientä kamaria pirtin perässä, ja minä istuin
yksin valvoen ja lukien tai tyhjänpäiten onnesta nautiskellen. Isän
paljas päälaki näkyy peiton alta, samoin jykevät kasvot, joissa minä
näin salaa katsellen huomaan joitakin outoja lempeitä piirteitä.
Pikkuinen vanha äiti on sängyssään vallan peittojen ja huppujen sisällä,
sillä hän on jo viluinen. Seinällä kukkatauluinen kello, pöydällä
kahvikuppeja, uuninsuussa musta pata. Kaikki tämä, jota lapsena lienen
rakastanutkin, vaikutti nyt sieluni autiudessa kuin hyytävä viima
laajalla lakeudella, herätti liikkeelle sisimmät lämmön tähteet, monet
taakse jääneet hetket, rakkauteni hiipivinä mielikuvina. Rakkaus,
rakkaus, sepä se... Ja juuri tässä pirtissä, tuossa punaisessa
keinutuolissa minä, isän ja äidin nukkuessa, valvoin tuntikausia,
pitkinä, tyynen onnellisina joulunpyhinä, kymmenen vuotta sitten. En
silloin ajatellut tuota sanaa, josta sittemmin olen kuullut niin monta
syvämietteistä keskustelua.
Nyt on jo tullut kylmä. Vedän siis verhojani tiukemmalle, kyyristyn ja
lämmittelen.
* * * * *
Eilen kymmenen vuotta sitten tuikkivat tähdet hyvin kirkkaasti. Minun
silmäni siirtyi yhdestä toiseen, ja niilläkös oli nyt sanottavaa, niiden
tuike oli yhtä ainoata hyvänsuopaa virnettä, sillä ne olivat hiljakkoin
nähneet sellaista, jota ei yksikään ihminen ollut nähnyt eikä
aavistanut. Ja nyt ne tuikkivat siitä toisilleen ja minulle. Minä kyllä
tiesin mitä se oli, kohotin vielä sängystä päätäni ja katsoin hymyillen
yhdestä ruudusta ulos. Siellä ne tuikkivat, sen näkyi jo tietävän koko
taivas. Mutta vain läheisimmät siitä oikein kiiluivat, kaukaisilla oli
varmaan muuta katseltavaa.
Päivää aikaisemmin minä näet makasin selälläni sängyllä eräässä
pirtissä, paljon suuremmassa kuin tämä meidän. Pimeä juuri alkoi, ja
akkunan läpi piirtyi musta muurinkulma iltataivasta vastaan. Pirtissä ei
ollut muita kuin minä, joka olin pitkäaikainen vieras ja saatoin
senvuoksi näin hetkeksi eristäytyä, kun talon väki hääri mikä missäkin
laajoilla tanhuvilla tai toisissa huoneissa. Jossain pihalla meni joku,
mutta ilma oli leuto eikä askel narissut. Alapihalla nousi ja laski
kaivonvintti, mutta sen ääntä vaimensivat navetan edessä olevat suuret
hakokasat. Pakarissakin taisi olla joku, jos olisi mennyt katsomaan.
Mutta pirtin lämpö oli miellyttävä, ja kun minä koko päivän olin
telminyt toisten lasten kanssa, olin mielelläni vähän aikaa yksin. Olin
vielä melkein pikkupoika, viidentoista vanha. Kuuntelin aaltoilevaa
hiljaisuutta ja katselin muurinkulman ohi tähtiä.
-- Hyy-hyy hyryllyryllyy-lyy... Porstuassa joku hyräili luullen olevansa
yksin. Tuli pakarista pirttiin päin. Ovi aukeni ja tuokion päästä painui
raskaasti kiinni. Pari lyhyttä tytönaskelta, seisahdus, ja taas muutamia
epätasaisia askelia jalalta jalalle. Kohta näin tulijan hahmon seisovan
muurin edessä lämmitellen käsiään pesän hengessä. Hetken aikaa hän
kuunteli, liikahti hiukan ja taas kuunteli. Sitten hän hitaasti läheni
minua ja jäi kumartuneena seisomaan sängyn viereen. Hän ei nähnyt
mitään, kumarteli vain sinne tänne koettaessaan tirkistää pimeyteen,
jossa minä pidätin hengitystäni. Lopulta hän rupesi hapuilemaan
käsillään, tavoitti minua ensin poskeen ja sitten käsivarteen, jolloin
minun käteni tuli kiertyneeksi hänen ympärinsä ja hän heittäytyi minun
ylitseni sänkyyn. Minä puristin häntä yhä jostain syystä, jota en siinä
silmänräpäyksessä ymmärtänyt, ja hän painoi päätänsä minun kainalooni
kuin lämmintä etsien. Tunsin hänen kaulansa, josta vielä lähti
pikkutytön tuoksu, koko hänen kiinteän kevyen ruumiinsa pitkin
pituuttaan, palmikon sormieni alla ja kengän koron, joka painoi
nilkkaani. Siinä me kisasimme, ja outoa oli, ettemme sanoneet sanaakaan
emmekä nauraneet. Huulet osuivat vastakkain ensin vahingossa, sitten jo
hakien toisiaan tahdottomasti, kuin vasta heränneet luonnon voimat...
Kun käsivarteni väsyi, nostin häntä parempaan asentoon ja halasin
voimakkaasti, en intohimosta, vaan sen kummallisen tunteen kiihottamana,
että siinä sylissäni oli elävä tyttö, minua nuorempi. Häneen se vaikutti
yhtä oudosti. Ensin väännettyään vastarintaa hän lopulta jäi liikkumatta
makaamaan käsivarret minun rintani ympärillä, palvelustytön sängyssä,
pimeässä pirtissä.
Askelia kuului, mutta ne eivät tulleet tänne. Me olimme kumpikin ensi
kertaa kahden maailmassa, ja meistä tuntui kun olisimme salaa tehneet
jotain sellaista, joka oli vallan tuntematonta meitä ympäröivälle
maailmalle. Olimme joskus kuulleet sen puhuvan rakkaudesta, mutta tuota
sanaa me olimme vaistomaisesti vieroneet.
* * * * *
Muutamilla aloilla on elämäni varmasti ollut yhtä sisältörikasta kuin
monen muun. Varsinkin viime vuosina minulla on ollut monta aistimellisen
onnen hetkeä. Mutta en ole niistä oikein voinut nauttia, enempi kuin
viinistä, jota juon, sillä minua kiusaa aina epäilys, ettei se ole
puhdasta. Olen kärkäs keksimään sivumakuja. Minun pitäisi nähdä sen
kukkivan, kypsyvän ja käyvän... Hiljakkoin suutelin tanssiaisissa erästä
neitiä. Hänellä oli pehmeä ruumis, jonka ympärillä leijui tungetteleva
hajuveden lemu. Ja hän katsoi minua häikäilemättä hymyillen silmiin ja
-- sanoi jotain.
* * * * *
... Muuten tuosta illasta tuli hyvin hauska sitten, kun lamppuun
otettiin valkea ja toisiakin tuli pirttiin. Minun kultani oli silloin
poissa ja ilmestyi vasta vähän päästä, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut, harvasanaisena, ruskeissa silmissä uneksiva, hiukan
hymyilevä kiilto ja kasvoissa kuultava väri. Ehkä hiukan tavallista
enemmän kiiltoa silmissä ja punaa poskipäissä, mutta ei sitä kukaan
huomannut hänestä, lapsesta. Hän meni ensin muurin eteen, seisahti
kevyesti ja nuori katse paloi puolipimennossa. Sitten hän lähestyi
lamppua ja jäi nojaamaan veljensä olkapäähän. Me istuimme tai seisoimme
siinä kaikin ja lauloimme laulukirjasta yhteisesti monta tuttua laulua.
Karjatytöllä oli hyvä ääni ja hän osasi paljon lauluja. Mutta
pikkupojalla oli halu lasketella aikamiehen sukkeluuksia, joille me
kaikki nauroimme, vieläpä jylhännäköiset rengitkin, jotka nuhistelivat
ovensuussa kauempana valosta. Nauru voitti laulun ja me aloimme telmiä.
Tapahtui silloin sellaistakin, että _hän_ kaikkien nähden istahti minun
polvelleni. Mutta ei sitä siinä ilossa kukaan miksikään huomannut. Me
olimme niin nuoria ja lapsuudentovereja.
Kello oli kaukana peränurkassa, emmekä me huomanneet, mitä se oli. Se
taisi sitäpaitsi käydä väärin. Mutta kun renki jo kotvan nukuttuaan
heräsi hillittyyn kikatukseen ja alkoi unissaan mumista, oli meidän
mentävä maata pieniin porstuanperäkamareihin. Huomista aamua odottamaan.
Porstua oli umpipimeä, mutta ulkona vihersi taivas tähtien loisteessa.
Joulu oli ohi.
* * * * *
Minun muistissani, ehkä mielikuvituksessani, on muuan ehjä kokonaisuus,
niinkuin sarja musiikkia, sellolla. Seitsemän vuotta pelkkää kaunista
ilmaa, seitsemän aurinkoista suvea ja yhtä monta helisevää talvea
tähti-iltoineen. Minä säilytän sitä kuin saituri salaista aarrettaan;
joskus, kuten nyt, kuvittelen sen esiin kaikkien niitten verhojen
sisältä, joita myöhempi aika on sen ympärille kerännyt, ja katselen sitä
taas.
Seitsemän vuotta kaunista ilmaa, ruskeita kesiä ja punertavia talvia. Ja
missä viihtyy kaunis ilma parhaiten? Laakean talon tilavilla tanhuvilla
ja monissa huoneissa, joiden välillä ovet ovat auki, niin että näkyy
rivin päästä päähän. Siellä voi kesällä poutapäivänä tuntua siltä, kuin
talo olisi tyhjä, voi kulkea huoneesta toiseen tapaamatta ketään. Eikä
talo kumminkaan ole autio, sillä monen avonaisen oven läpi kuuluu,
kuinka kello käy pirtin peränurkassa, ja yht'äkkiä survaisee ulkoa lievä
tuulenhenki ikkunaverhoa. Niinkuin joku olisi kurkistanut sisään ja
tervehdittyään vierasta taas kadonnut toimiinsa. -- "Istu nyt täällä
hetkinen, kaunis ilma pitää sinulle seuraa."
Mutta istuttuasi hetkisen menet sittenkin ikkunaan, sillä sinusta tuntuu
kuin se äskeinen tuulenhenki olisi kiiruhtanut takaisin jonkun luokse,
niinkuin siellä olisi joku puutarhassa. Ja siellä onkin: omenapuun
oksien lomitse näet talon nuoren tyttären, kainalossaan
raparperinlehtiä. Et näe juuri muuta kuin esiliinan ja isot viheriät
lehdet. Hän huomaa sinut, nyökkää jostain lehvän raosta ja rientää
sisään. Sinä saat istua ja puhella hänen kanssaan pakarissa, kun hän
silpoo raparperia. -- "Äiti lähti katsomaan, saavatko vasikat vettä
kaukomäessä. Pojat ovat heinässä rantapellolla."
Surisee ja väreilee. Kimalainen luovii ikkuna-aukossa aikoen tulla
sisään, pakisee hetkessä kaikki poutapäivän kiireet ja hurahtaa takaisin
hehkuvaan ulkoilmaan, joka laajoilla, laajoilla aloilla on täynnä elävää
sihinää. Se tulee monilta heinämailta, joilla työ käy leveänä ja
vaimentunein äänin.
On jo oltu hetkinen vaiti. Hän silpoo lehtiä ja katsoo vain työhönsä.
Mutta juuri sillä hetkellä kun emännän askel kuuluu porstuassa, hän
nostaa päänsä ja menee keittiön ääreen eikä pane enää mitään huomiota
siihen, kunka sinä tervehdit kuumuuden uuvuttamaa emäntää ja alat
vilkkaasti puhella hänen kanssaan. Vain kerran, sopivan ajan ollen, hän
katsoo sinuun kumartuessaan tulta kohentamaan.
Ja kaunista ilmaa on koko päivä, eikä ikkunoita eikä ovia suljeta. Ja
kaunis on yökin, kun nuoret valvovat myöhäiseen. Vielä puolenyön aikaan
tulee joku salin ovesta ja astuu halki pihamaan pirtin puolelle. Hän on
vienyt vieraalle juotavaa ja hiukan viivähtänyt. -- -- --
Mutta talvella on helisevä pakkanen ja ikkunat jäässä, kun ajat pihaan.
Jostain sulaneesta raosta on kumminkin joku sinun tulosi huomannut, ja
sinut viedään porstuanperäkamariin, jossa tuntuu lämmitetyn muurin lemu
ja hyvin lievä paperossin tuoksu. Tytär tuo kahvia, nyökkää, melkein
hyrähtää ilosta ja poistuu taas. Etkä sinä saa koko päivänä häntä
puhutella, sillä hän on kiinni taloudessa... Mutta iltahämyssä tähtien
syttyessä sinä loiot yksin pirtin sängyssä. Joku käy pirtissä pikimmin,
mutta ei huomaa sinua. Kunnes kuulet tutut askeleet, eikä pimeäkään estä
sinua katsomasta tulijaa silmiin, kun hän astuu suoraan sinun luoksesi.
Vähään aikaan ei kuulu muuta kuin kahisevaa liikettä, kunnes paikallaan
oleva ääni kysyy: "Lähdetkö kyytimään minua?" -- "Minne?" --
"Suutariin." -- "Mitä siellä?" -- "Minun pitää hakea kenkäni." "Millä
mennään?" -- "Mennään kelkalla."
Ja ulkona palaa tähtitaivas, monen salainen uskottu. Laskiessasi alas
piha-ahdetta kuulet navetan ovesta kahleitten kalinaa ja piian hyräilyä.
Ja metsäniemekkeen takana on suutarin asumus, siellä istutaan