Ihmislapsia elämän saatossa: Kertomuksia ja kuvauksia - 4

päähän päin, Siina hiipii kamarin puolelle nähdäkseen mihin se menee.
Johannes painuu alas koivikkoon, Siina palaa takaisin pirtin puolelle ja
ottaa Johanneksen jalkineet penkin alta syliinsä saadakseen kerran
katsella niitä kyllikseen. Sukista lähtee lievä hajuveden tuoksu,
jalkoimet ovat puhtaat ja kudos on niin tasaista ja hienoa, että missä
heidät lie tehtykin, kun on niin saatu. Kengissä ei ole yhtään ryppyä ja
nauhanreiät ovat ihmeellisesti reunustetut. Ja ne ovat kaikki
Johanneksen...
Ilta on tyyni ja leppeä, Siinakin hiiviskelee vähän ulos mäkeen, jossa
näkee Johanneksen istuvan. Hän puhelee ja hyrähtelee itsekseen, niin
että Johanneskin kuulee: "lykniksetkin siinä niin kukkivat, lyknikset
sano..." Hän tietää kukkien nimet Johanneksen kouluajoilta; silloin hän
toi Johannekselle monta kasvia.
Ja Siina iloitsee salaa, kun naapuritöllin akka menee maantiellä ja
näkee heidät siinä, mäessä iltahuvissa, hänet ja Johanneksen.
* * * * *
Kun Johannes tänään päivälliseltä päästyään ensin voiteli kenkänsä ja
sitten rupesi partaansa ajamaan, ei Siina enää voinut hillitä itseään,
vaan kysyi niin hyvänsuovan lempeällä äänellä kuin osasi:
-- Aiotko sinä kauemmaksi mennä, kun niin laittelet?
Johannes ajeli juuri leuannippuaan eikä voinut heti vastata. Vasta
pyyhkiessään veistä hän sanoi: "ei tiedä, vaikka ma kävisin vähän
kauempanakin"; ja meni kamariin. Vähän päästä hän palasi ja kaulustaan
venytellen sanoi painavasti:
-- Minä lähden nyt Siintolaan, kai te neulotte napin minun takkiini.
Äänessä oli jotain suopeata, josta syystä Siina lankaa neulansilmään
pujottaessaan, lyöttäysi leikkiä laskemaan.
-- Jos minäkin tulen, sanoi hän niin tuttavallisesti ja samalla
itsenäisesti, että se miellytti Johannesta. Peilin edessä yhä kireätä
kaulustaan käsitellen hän sanoi hajamielisesti:
-- Tulkaa -- tulkaa.
Siina selitti sitten pitemmältä tätä asiaa: "Jos ma nyt sitten kerran
tulen, kun on kaunis ilma, en tiedä koska ma olen käynytkään, ja jos
myöhäinen tulee, niin ollaan yötä sitte..." Näitä puheita ei Johannes
enää kuullut vaan hääri hyräillen kamarin puolelle. Hänelle oli
samantekevää, tuliko äiti vai ei. Hän oli hiukan ikävystynyt ja ajatteli
nyt käydä vaikka Siintolassa.
Siina oli pian valmis, esivaate edessä ja vaalea ristiraitainen liina
päässä. Johanneksen mielestä hän oli oikein sievä, ja vaikka tällainen
liian herttainen yhdessäolo aina hiukan etoi Johanneksen mieltä, oli hän
nyt kuitenkin koko matkan hyvällä tuulella. Siina kulki milloin edellä
milloin perässä, hyrähteli, silmä siirtyi mättäältä toiselle pitkin
tuota pienoismaailmaa, joka heinäkuussa peittää maanpinnan. Luontoemo,
joka kaikkialla hienotunteisesti lempeällä kauneudellaan koetti
kiinnittää itseensä eri-ikäisiä lapsiaan, onnistui siinä helposti tämän
vanhan inehmon suhteen. Nautinnosta hymähdellen hän kumartui poimimaan
milloin vanamon, milloin orvokin, ja kun hän ei heittänyt ainoatakaan
pois, karttui niistä sievä vihko matkan kuluessa...
Peltomäestä pääsi Siintolaan paitsi maantietä myös suvisia oikopolkuja
myöten. Matka oli suurimmaksi osaksi asumatonta metsämaata, siellä joku
pikku niittu latoineen, sen halki juokseva joki, täällä korkeampi puuton
mäki, jossa viihtyy mansikka ja oravanmarja. Yhdessä kohden katkaisi
taipaleen muuan Siintolan autioista torpista. Se oli ollut paraiksi niin
kauan asumatta, että ihmistyön jäljet olivat painuneet ruohon ja
pensaitten peittoon, ja koko asumus alueineen näytti hyvin runolliselta.
Västäräkki ja leppälintu, hyvät serkukset, ahersivat kumpikin pesällään
eivätkä voineet kyllin virskuttaa olonsa oivallisuutta. Mutta muuan
horsma oli leikkisä. Se oli pujahtanut sisälle pirttiin ja pisti nyt
punaista päätään ulos ikkuna-aukosta niinkuin joku peuhaava
poikaviikari. Ja sitä sihinää, joka kävi pihamaan heinikossa
poutapäivinä! Sen keskellä näyttivät surkeilta monet pikkuesineet, joita
ihmiset joskus maailmassa olivat tarvitakseen tehneet ja sitten siihen
jättäneet: aitan seinässä luokkapainin, navetan ovessa puulukko. Pirtin
lattialla säilyi peilinkappaleita ja peräseinässä pieneen kalkkuun
jätetty ikäkulu lusikka, kuin lähteneitten viimeinen sukkeluus. Kannatti
kahlailla sihisevässä heinikossa ja panna pukunsa alttiiksi
pistäytymällä pölyisiin huoneisiin etsimään noita ihmiskätten somia
töitä. Ne puhuivat omaa syvää kieltänsä ja herättivät tunnelman.
Siintolan tyttäret tekivätkin tänne mielellään huvimatkoja, kun heillä
oli joku vieras Helsingistä. Alhaalla oli kahvinkeittoa varten
erinomainen lähde, oikea korven aarre, johon liittyi tarujakin.
(Siintolassa on kaikki arvokasta.) Pirtin seinällä oli syreenimaja hyvin
säilynyt, ja siellä oli monta hauskaa hetkeä pidetty, suuremmissa
joukoin -- todellisuudessa, parittain -- mielikuvituksessa.
Kun Siina ja Johannes pääsivät tähän asti, tuntui Siinasta siltä kuin
Siintola olisi jo siinä paikassa. Alkumatkan tunnelma hävisi ja sijaan
hiipi sama arka kylämieli, joka Siinan aina valtasi Siintolaan
tullessaan, vaikka emäntä oli hänen sukulaisensa ja hän muutenkin
Johanneksen toten oli siellä parempi tuttu. Kylämieli aiheutti, ettei
hän tuossa autiossa asumuksessakaan nähnyt mitään syvää kauneutta, se ei
kiinnittänyt ollenkaan hänen mieltään, hän tuskin näytti huomaavan sitä.
Olisipa hän vain ollut jollain muilla matkoilla, silloin olisi hän
varmaan sitä silmäillyt ja sanonut: "Vanhan Matin luokkapaininkin on
niin siihen jäänyt seinään." Mutta nyt tuntui Siinasta, että Siintolan
isäntä oli tästä juuri kulkenut, ehkä vielä haastematkoilla, (Herra
varjelkoon ihmistä haasteilta!) silloin katsellut näitä paikkoja ja
jättänyt jälkeensä jonkun näkymättömän hengen ja käskenyt sen sanoa
ohikulkijoille: "Ei nämä parane katselemisesta, nämä ovat Siintolan,
tosiperäisesti, laillisen kauppakirjan tuomion mukaan siltä kannalta kun
kihlakunnanoikeus..." Kokonainen värsy noita kummallisia sanoja, joita
ei käsittänyt, vaikka ne kuuluivat korvissa ihan tavalliselta puheelta.
Heinää kasvavien ränstyneitten peltosarkojen laidasta alkoi harvahko
haka, jossa siellä täällä hohti valkoiselta hiljan sahattu kannonpää.
Maa oli kuivaa, se kuulsi vaalean harmaana kissankäpälien, rönsyjen ja
varpujen välistä ja täytti ilman poutaisella laitumen tuoksulla. Kylä
läheni, tien mutkaan vilahti jo etäältä Siintolan siniharmaa pytinki
laajojen suoviljelysten takaa, lahden pohjukan ja kuusia kasvavan
riihimäen välitse.
Siina ja Johannes olivat vaiti koko suomatkan, kummallakin oli oma,
puoliksi itsetiedoton tunnelmansa. Maa koveni vihdoin ja he tulivat
riihen eteen, josta näkyi vaalea päärakennus, ikäänkuin äkkiä aivan
lähelle siirtyneenä. Näkyi pääty ja takaseinä, ei yhtään ovea, akkuna
akkunalta vain päästä päähän. Kivijalka jäi kirsikka- ja omenapuiden
varjoon.
Siinä on Siintola.
* * * * *
Siinä nyt oli Siintolan talo ja tuossa, juuri puutarhanaidan vieressä
sen isäntä otti muutamia askelia ja taas seisahti. Väki korjasi heinää,
ja Siintolan isäntä pysyttelee kiireempinä aikoina työmaalla, ainakin
jossain sen läheisyydessä. Sileäksi ajelluilla kasvoillaan vaisu ilme,
joka helposti muuttuu hyväntahtoiseksi, hän liikuskelee talonsa
tienoilla, ei ole juuri koskaan kotona, mutta ei kotoa poissakaan. Hän
on miettiväinen ja sopuisa mies, mutta tarkka, tarkka... Että "Siintolan
äijä" ryyppää aikalailla, sen tietää renkikin, mutta missä ja koska, sen
tietävät vain muutamat mäkitupalaiset, tuollaiset kuudennella kymmenellä
olevat ukot ja akat, joilla on pirtti ja perunamaa; joiden toimista ei
oikein tiedä, mutta jotka kumminkin pysyvät sulilla ja hengissä ilman
vaivaisapua. Siintola on heidän mieluinen vieraansa. Hän juo usein
kahvia mäkituvissa. Mutta tarkka hän on. Kas kuinka hän askelia
ottaessaan katselee maahan, mutta seisahdettuaan silmäilee maailmaa
laajemmaltikin...
Siintolan isäntä kantaa arvokkaasti sen pikku huomion, jota hän samoin
kuin koko talon väki talon ulkopuolellakin liikkuessaan herättää. Hän ei
ole vähääkään herrastunut, mutta hän on siisti ja mukava mies, ei kiellä
mielellänsä, jos häneltä jotain pyytää, mutta tahtoo vähin unohdella,
mitä noin sivumennen on tullut lupailleeksi: puukuorman tai olkilyhteen.
Aikojen päästä pyytäjä ilmestyy kyökkiin, ikäänkuin muistuttaakseen
annettua lupausta. Emäntä rätisee jotain isännälle. Isäntä katsoo
veikeästi hymyillen vieraaseen: "kylläs ymmärrät vaimoväen". Alkaa
sitten hyväntahtoisesti kinailla, vieraan antaessa äänettömän
kannatuksensa. Mene siinä sitten huomauttelemaan puukuormista...
Siintolan emäntä on vain hiukan lihavampi kuin tavallinen töllinemäntä,
harmaaihoinen ja tavallisissa oloissa väsyneen näköinen. Hänen
ilmeistään ja äänestään ymmärtää, että häntä alati kiusaa tämän maailman
turhuus ja auttamaton typeryys. Joskus hän sanookin sanansa, hänen
sisällään rupee käymään ikäänkuin jokin kone, joka tahdottomasti
tärisyttää kasvojen lihaksia ja panee silmät liekehtimään. Kone käy
aikansa kuin soimaan viritetty kello saaden koko uneliaan ympäristönsä
ankarasti värisemään ja jättää lakattuaan korviin aaltoilevan
jumotuksen. Hän on täällä kotonaan, sillä hän on Siintolan tytär, isäntä
on muualta kotoisin.
Tyttäriä on koulutettu, salissa on fortepiano ja kamarissa telefoni.
Tyttärillä on jo kauan, ainakin viisitoista vuotta ollut hatut.
Suunnilleen yhtä monta vuotta sitten vanhin heistä toimitti Peltomäen
Johanneksen koulualalle.
Tällaisia kuvia väipähteli Siinan ja Johanneksen mielessä, kun he tallin
ohitse tulivat pihaan, kyökin portaitten eteen. Kummallinen vetovoima
oli Siintolan koko väessä. Johanneskin kotona heitä ivaili ja oikein
lämpeni kuvaillessansa itsekunkin heidän luonteensa piirteitä. Ja Siina
itse oli useamman kuin yhden kerran jäänyt siintolaisten rattailta
silloin kun oli toivonut niillä pääsevänsä. Mutta siitä huolimatta äiti
ja poika nytkin taas kauniina suvi-iltapäivänä saapuivat Siintolaan,
mieli kummallakin kylävireessä.
He menivät sisään avoimesta kyökin ovesta. He olivat aina sitä tietä
kulkeneet samoin kuin kaikki muutkin tutut ihmiset, sillä isonkuistin
ovea ei käytetty muulloin kuin juhlatiloissa. Se narisi pahasti avatessa
niinkuin vanha olento, jota suotta häiritään. Ja kun siitä pääsi
sisälle, joutui saliin, jossa sorvatut huonekalut seisoivat paikoillaan
ja sanoivat oudolle tulijalle: "Niin, tässä me seisomme, olemme jo kauan
seisoneet." Siellä sai turhaan yskiä ja liikuskella, ei kukaan tullut.
Tosin ei kyökissäkään nyt ollut ketään, mutta siellä tuntui talon elämä.
Laajan hellan alla lekutteli tuli, pata suitsutti ruuan lemua ja
kärpäset kävivät myrkkylautasella. Viereiseen asuinkamariin oli ovi
raollaan ja sieltä tulvi ompelukoneen rätinää. Kun se lakkasi, kuului
vain pienen seinäkellon naksutus, kunnes vanhimman tyttären ääni kysyi
jotain joltakin, joka taas oli seuraavassa kamarissa. Mitään vastausta
ei tullut, ja ompelukone rupesi uudelleen rätisemään.
Siinan ja Johanneksen välillä oli matkalla vallinnut leppeä suopeus,
Siina oli täysin sieluin kokenut sitä, mitä tuntee rakastetun olennon
läheisyydessä. "Nyt on Johannes tuossa, ja siitä tulee tuomari, kiitos
Jumalalle, että se on noin terve ... nyt se on kotona, tuossa minun
vierelläni, menemme Siintolaan..."
Mutta kyökkiin tultuaan meni Johannes rohkeasti kamarin puolelle ja
jätti Siinan siihen, meni niinkuin se, joka tulee kotiinsa ja heti
kiiruhtaa paikkoja katsomaan. Vaikka Siina siis jäi yksin, tuntui
hänestä siltä, kuin olisi talossa kaikilla kiire ja hän tullut
sopimattomaan aikaan, ollut hiukan tiellä. Kellon käynnistä, tulen
risahtelusta, vieläpä kärpästen surinasta hän oli sellaista kuulevinaan.
Mutta hän ei ollut sitä itsekseenkään huomaavinaan, katseli suopein
silmin ympärilleen, liikahteli varovasti paikasta paikkaan ja odotteli.
Portailta lähestyikin kuuluvin askelin kimakka hyräily, sieltä tuli
keskimmäinen tytär Alma, kädessään jokin tuoppi, jonka laski matalan
säilikön päälle, antoi kättä Siinalle ja sanoi: -- "Onpa
korpimaalaisiakin." Vaikka hän kätellessään pysähtyi, ei hänen käyntinsä
tahti siitä sotkeutunut, vaan jatkui taas hellan ääreen, jossa hän
raotti padan kantta, kohensi tulta ja kimakasti yskäisten (sen
yskähdyksessäkin oli sellainen hieno värähdys) kehoitti Siinaa menemään
kamarin puolelle. Siina ihan huojutteli ruumistaan, kylässäolon tunne
ilmeni silmissä ja kasvoilla, kun Alma hääri sinne tänne, käväisi
välillä ruokakammiossa ja mennessään sinne kysäisi jotain Siinalta.
Vastatessaan tämä nousi ja puhellen lähestyi kammion ovea. Mutta silloin
Alma jo tulikin sieltä pois ja meni hellan ääreen. Vähän päästä hän
jälleen lähti ulos ja kehoitti silloin uudelleen Siinaa menemään kamarin
puolelle. -- --
Siina jäi taas yksin ja tunsi ympärillään suuren talon hengen, jota hän
näytti kuuntelevan niinkuin jotain kaukaista ääntä kesäyönä. Avoin katse
siirtyi paikasta toiseen pitkin tummenneita seiniä, ovia ja uunin
kaakeleita, kunnes se jäi kiinni uunin ja lattian rajaviivaan,
odottamaan kevyttä huokausta, joka ilmaisi, että ajatus oli samalla
tavalla seisahtunut. Johanneksen ja vanhimman tyttären keskustelu oli
painunut salia kohden, josta alkoi kuulua yhdellä sormella lyötyjä
pianon kilahduksia.
Nuorimman tyttären Elman ääni lähestyi, käsi avasi jo kyökkiin aukenevaa
ovea, mutta hän puhui vielä jotain taakseen kamariin päin.
-- Älä vaan soitakaan, Iines, tule tänne, huusi hän ja viittoi
etusormeaan koukistaen. Nyt hän käänsi kasvonsa ja silmänsä Siinaan
päin. Niillä oli jo valmiina hymyilevä ilme, niin ettei hänen tarvinnut
sitä vähääkään muuttaa tervehtiessään. Hänkin meni keittiön ääreen, otti
kauhan, nosti vellipadan kantta ja rupesi ryystämään. Hän oli käynyt
seminaarin, oli tanakka ruumiiltaan ja tarmokas puheiltaan. Siinasta hän
ei näyttänyt paljoa perustavan, sanoi vain ohi mennen yli olkansa, mieli
täynnä jotain tärkeämpää:
-- Olettepa te kukkasiakin löytänyt.
-- Toin sulle; aattelin että jos rupeisit miniäkseni, vastasi Siina
innostuneena sukkeluuteensa, jonka Elma kuitenkin painoi alas
vaitiololla. Siinan kasvoille jäi ajatukseton hyväntahtoinen ilme, hän
unohtui katsomaan pihamaalle, sen ylälaidassa olevaan pirttirakennukseen
ja alastomiin portaisiin. Vasen käsi orvokkitupsuineen lepäsi pöydällä
naputellen kevyesti. Sormet vuoron perään jättivät kukat pöydälle ja
taas nostivat niitä. Kukat jäivät lopultakin pöydälle, kun Elma
ruokakammioon mennessään lausahti:
-- Menkää kamarin puolelle, älkää täällä istuko.
-- Täälläpä sinäkin olet, virkkoi Siina. Mutta juuri kun Siinan piti
yrittää taas Elmankin perässä sinne ruokakammion ovelle, tulla sipsahti
kamarista korea herrastyttö kevyin askelin kuin nuori varsa. Hän hymyili
nätisti ja epäröi hiukan, pitikö antaa kättä vai eikö. Hän antoi sitten
kättä ja katsoi Siinaa niinkuin olisi ollut tästä hyvin onnellinen.
-- Kukas se tyttö onkaan ... minä tunnekaan, puheli Siina myös suopeasti
hymyillen.
-- Se on nyt meidän nuorin, sanoi Elma.
-- Vai niin, mutta pian se sitten onkin kasvanut, kun en ma vuottakaan
ole poissa ollut ja sill'aikaa on noin koreaksi kerinnyt, pakisi Siina
ja tunsi viehättyvänsä tyttöön.
Mutta tyttö pyrki muihin asioihin:
-- Ai kuinka kauniita orvokkeja, huusi hän äänellä, jonka väristä
huomasi, että hän oli oikeitten herrasväkien lapsi. -- Saisinko minä
yhden?
-- Ne kuuluukin olevan miniän kukkasia, sanoi Elma ja siirtyili
kylläisin askelin luo.
Tytöllä oli jo yksi kukka povellaan ja käsin sitä hellien hän hyppelehti
pois Elman pistopuhetta paeten.
-- Iines, huusi Elma. Ääni sisälsi muutakin kuin moitteen. Siinaan
kyllästyneenä hän melkein työnsi tämän kamarin puolelle.
Vähän päästä alkaa ilmassa tuntua kahvin lemua, sellaisen ison talon
vieraskahvin, joka lemahtaa vallan toisenlaiselta kuin Siinan oma kahvi
siellä kotona. Siinan mieliala kohoo. Salista rupee kuulumaan nyt
oikeata soittoa ja jostain salintakaisesta kamarista tulee
vastaheränneen näköisenä emäntä ja tervehtii tuttavallisen
välinpitämättömästi. Hän on ilmeisesti hyvällä päällä, alkaa itse
järjestellä tarjotinta kamarin pöydälle, liikkuen hiukan väsynein
askelin ja siinä sivussa aina suopeasti tutkaisten jotain asiaa
Siinalta. Siina viihtyy oikein hyvin. Mitä hän siellä salissa tekisi,
mitä hän soittokoneen näkemisestä kostuisi, vanha ihminen.
* * * * *
Mutta nyt on jo kahvit aikoja juotu, ja Siinan sielun sisimpään pyrkii
tieto, ettei hän tule olemaan yötä Siintolassa. Puhelu emännän kanssa
alkaa olla sillä asteella, jolloin se väsähtää. Siinan ainoa tuki on se,
että Johannes on nuoren väen kanssa hävinnyt jonnekin. Vain vanhin
tytär, Hilma, joka vieraista huolimatta jatkaa jotain omaa hommaansa,
kulkee silloin tällöin Siinan ja emännän ohi. Siina on jo kerran
yrittänyt laskea sille jotain leikkiäkin, mutta on saanut äreän
vastauksen. Hilma on kookas ja järkevä ihminen, kasvoilla itsevaltias
tyytymätön ilme. Hän sanoo kaikki sanottavansa tuskastuneen moitteen
muodossa.
-- Tarvitsee lähteä, jos kerran mennään, ei yöllä mihinkään mennä,
tiuskaa hän ohi mennessään, saaden vanhan Siinan äkkiä nolostumaan.
-- Mitäs sitä minulle sanot, en suinkaan minä lähde, vastaa emäntä, ja
Hilma menee menoaan.
Jos nyt olisi kuunnellut viereisestä huoneesta, olisi ensin kuullut
Siinan kysyvän supahduksen ja sitten emännän sanovan selvällä äänellä:
-- En minä tiedä, mitkä huvit niillä on kirkolla...
... Nuoret tulevat sisään, ja vieras neiti Iines sanoo:
-- Täti, me mennään palokunnan juhliin, pääsemmekö?
-- Vaikka olisitte jo aikoja menneet, vastaa emäntä ja lähtee kyökin
puolelle, josta huutaa:
-- Näkee Hanneskin siellä pappilan väen, kun ne sitä aina kyselevät.
-- En minä vaan lähde semmoisiin juhliin, sanoo Elma ja lähtee saliin
päin. Vieras neiti ja Johannes näyttävät noloilta, vieras neiti lähtee
lopulta Elman perässä ja jää sille tielle...
-- Niin, kyllä mar minä tästä kotiin menen yksinkin, ei suinkaan siellä
satamaankaan rupea, sanoi Siina katsoa kurkotellen ulos ikkunoista.
Johannes, joka ei voinut sietää tarkoittavia lauseita, sanoi suoraan
äidilleen hiukan vihaisesti:
-- Olette yötä, sillä siitä pääsette.
Emäntä, joka viipyi kyökin puolella, ei kai kuullut tätä, koska hän nyt
vasta sanoi:
-- Ei siellä tänäpänä sada.
Hän tuli kamarin puolelle ja alkoi toimitella Johannesta vain lähtemään,
kun kerran täälläpäin liikkui ja ehkä jo taas pian meni muille maille.
-- Niin, ylihuomenna minä lähden, sanoi Johannes.
Siina kuuli sen nyt vasta, ja hänen silmänsä kävivät kosteiksi. Johannes
rykäisi tylysti sen huomattuaan ja lähti saliin, josta Elma punainen
kansallispuku yllään tuiman näköisenä kiirehti jonnekin.
Hilmakin, vanhin tytär, tuli siihen hattu päässä, vaippa yllä ja
happamin ilmein sanoi äidilleen niinkuin ei Siinaa olisi ollutkaan:
-- Antaa Siinan olla yötä täällä, jos hän tahtoo.
-- Olkoon vaan, en minä ole häntä kieltänyt, vastasi emäntä ja nauroi.
Lähtemistouhu kiihtyi. Jossain Hilma ja Elma täysissä pukeissa vaihtavat
pari tulista sanaa, joiden tuloksena on, ettei Hilma menekään. Hevonen
ajetaan esiin ja siihen nousevat ensimmäisinä Johannes ja vieras neiti.
Heidän silmissään on toinen toisiinsa kohdistuva outo innostus. Siina
huomaa sen kuin salaa, ja tämä huomio karmaisee käsittämättömällä
tavalla hänen mieltään, niin että hän silmänräpäyksen ajan tuntee suurta
vastenmielisyyttä kaikkia ihmisiä kohtaan. Mutta hän ravistaa sen pian
pois, jääden odottamaan sopivaa tilaisuutta lähteäkseen. Hän on kahden
Alman kanssa ja kysyy tältä:
-- Etkö sinä menekään?
-- En, vastaa Alma sellaisella äänellä kuin olisi hänellä joitain
ilkeitä mielessään.
Kuorma lähtee liikkeelle. Hilma kävelee ensin, mutta nousee sitten
portilla hänkin kärryihin. Avoimesta kamarin akkunasta katselevat lähtöä
Alma ja Siina. Siina huutaa jotain sukkelaa äänellä, jonka pitäisi olla
leikkisää, ja nauraa hiukan liian kovaa. Alma on sillaikaa mennyt
hyräillen pois. Siina näkee lakastuneen kukkavihkonsa akkunalla ja menee
kyökkiin hakemaan emäntää, kasvoillaan nauravan itkun himmerrys...
Siina löysi kyökistä isännän ja emännän ja huomasi heti, että he olivat
riidelleet, sillä emännän suupielissä tempoili vielä kiukun jätteitä.
Mutta isäntä oli Siinalle kovin ystävällinen ja sanoi vielä, kun Siina
jo oli ulos tulossa:
-- Mihinkä se nyt sellainen kiire on?
* * * * *
Kun kaikki ihmisen asiat ovat kauttaaltaan tuollaisessa vallan pienessä
epäsoinnussa, tuntuu suloiselta istua jossain mitättömässä paikassa ja
ajatella, että nyt tällä hetkellä ei yksikään ihminen osaa aavistaa tätä
kohtaa, jossa olen. Ja noilta kiviltä, puilta ja kannoilta ei tule
mitään mielipahaa, ja vaikka maailmassa tapahtuisi millaisia
mullerruksia, niin eipä vain hiventäkään muutu se olo, joka täällä
vanhastaan vallitsee. Vaikka tullaan ja sahataan metsästä suuret puut
pois ja kannot vähän aikaa muistuttavat elävien olentojen katkaistuja
kauloja, niin ei tarvita muuta kuin yhden kesän päivänpaisteet, kun
sinne raiskiolle jo taas on asettunut oma häiriintymätön sävynsä.
Ihminen, joka tulee sinne itkien, voi jo hetken päästä saada kummallisen
halun nauraa, noin vain ilman asian aihetta vääntää kasvolihaksensa niin
että syntyy oikein välittömän naurun ilme. Ja mieltä ihan ärsyttää, kun
ei saavuta kyllin tehokasta ajatustakaan tulkitakseen kaiken sen
rajatonta mitättömyyttä, jonka keskeltä on metsään paennut. Hymähtelee,
melkein vääntelehtii ajatellessaan kaiken sen noloutta, jonka antoi
häiritä mielensä viihdyttävää tasapainoa.
Ja kuivunut maa suitsuttaa lääkitsevää lemuansa ja jossain suhahtaa
heikosti tuulenväre sen merkiksi, että ihminen on jo aikoja unohtanut
sekä itkunsa että ne kiihtyneet ajatukset, jotka sitä seurasivat. Hän jo
hyräilee ja silmissä viipyvä tulehdus vain lisää hänen tunnelmansa
hempeyttä. Ja luonnon voimakas alkuhenki tuudittelee häntä yhä
syvemmälle siihen ajattomuuteen ja asiattomuuteen, joka kaikessa
olevaisessa on pohjimmaisena, ja jonka täällä tajuaa heti tultuaan,
mutta joka metsänlaidassa jo rupeaa hukkumaan ajan ja asiain aallokkoon.
Kun pieni purtilo lahden tyvenestä joutuu avoveden laitaan, tyrskähtää
se vettä täyteen. Se ei uppoa, mutta luovii ikänsä vesilastissa. Joku
lapsi, jonka toiveissa ei vielä ole mitään asiallista, voi nähdä sen
vaivan että vetää purtilon maihin, kaataa veden pois ja uittelee sitä
sitten lahden tyvenessä.
Lapset ahertelevat mieluimmin sellaista, josta ei ole hyötyä.
* * * * *
Tämä ei kuulunut kertomukseen, vaikka tulikin puheeksi. Piti jatkaa
siitä, kun Siina itki siellä kannon päässä istuessaan. Itkun syy oli
tietysti niin henkilökohtaista laatua, että tuntuu tympeältä mennä
sanomaan, miksikä sitä luulee. Mutta Siintolan Hilma, se tytär sen kyllä
olisi sanonut, jos olisi ollut näkemässä. Olisi tullut ja mennyt ja
moneen kertaan tuskitellut: "Kuka teidän mielenne sitten tietää,
olisitte ollut yötä, eihän teitä kukaan pois käskenyt..."
Aikansa istuttuaan Siina huokasi ja lähti keventynein mielin. Matkan
kuluessa ilma pimeni, ja pohjoinen taivas meni pilveen, niin ettei enää
voinut erottaa lehtimetsäin vihreyttä. Luoteessa näkyi auringon jälkeen
kuin punaista sauhua.
Autioitten töllien kohdalla lenteli lepakoita, ja Siina oli aina vähän
päästä tallaamaisillaan sammakoita, joita hyppeli poikki tien. Taivaalla
näyttäytyi silloin tällöin kuu ja sen läheisyydessä yksi tähti. Kaikki
lähestyvän syksyn merkkejä.
Päästyään pirttiinsä lukkojen taakse Siina keitti itselleen kahvin.
Senjälkeen hän istui kauan pöydän ääressä katsellen ulos suurentunein
silmin. Siinä tuli yhtäkkiä mieleen poissaolevan Johanneksen ylihuominen
lähtö. Mutta kun vain tuijotti yhteen kohtaan, niin ei sekään ajatus
saanut valtaa, se vaihtui siihen, että Johannes nyt on siellä juhlissa.
Kuin Siinan itsensä huomaamatta valuivat sitten ryppyisiä poskia pitkin
jälkikyyneleet, tulkiten tyyntyneitä ajatuksia, jotka enimmäkseen olivat
entisten aikojen muistelemista...


Elon virta vilahtelee

Nyt vielä aikojen päästä muistan elävästi sen tunteen, jonka vallassa
olin eräänä joulukuun aamuna, kun heräsin asunnossani Helsingissä
yhdessä Nannan kanssa... Se oli epämääräistä aavistelevaa pelkoa
jostakin joka lähestyi. Herkkätuntoiset ihmiset kokevat sitä usein,
etenkin jos hyvä onni ilman nähtävää syytä pitemmälti heitä suosii.
Niinkuin joskus loppukesällä, kun ihana pouta päivä päivältä yhä
jännittyy, niin että koko huikaiseva avaruus on täynnä kuumaa, hienoa,
väräjävää sädettä; voi silloin yht'äkkiä tuo ääretön pilvettömyys tuntua
kaamealta, niinkuin sen polttava hymyily olisi jonkin häikäilemättömän
intohimon pakottama. Tai kuvitelkaa tainnuttavaa hyväilyä, joka
vähitellen käy yhä arveluttavammaksi, kunnes ilmenee lopullinen
tarkoitus: kuristaminen.
Tuollainen nimettömän vaaran lähestyminen vaikuttaa toisaalta kuin
hienon-hieno stimulus. Sillä kertaa, josta tässä on puhe, minä pakenin
sitä sisämaahan toivoen, että saisin sinne tiedon lähestyvästä
tapauksesta, jonka tulosta olin aivan varma, vaikka en aavistanutkaan
miltä taholta se tulisi. Mutta sitä ei kuulunut sinne, päinvastoin
kaikki pikku tapaukset lisäsivät odotuksen sähköä. Istuessani siellä
tammikuun päivänä eräällä ladonovella tunsin tosin hetkeksi vapautuneeni
tuosta kammottavasta, se tuntui hetkeksi jääneen ympäröivien metsien
ulkopuolelle, mutta tuollainen vapautuksen hetki antoi minun vain
selvemmin tajuta koko painon suuruuden, varsinkin kun ymmärsin, että se
taas kohta tuli laskeutumaan ympärilleni. Mikä on tuo paino?
Kykenemättömyys onnen pitämiseen, onnen tuoma tuska.
Mitä voimakkaammin tällöin elää puhdasta aistielämää, sitä helpompaa on
unohtaminen. On varottava hetkeäkään seisahtumasta, ettei tulisi
katsoneeksi taakseen, mitä seuraa kintereillä. On odotettava jotain
suurta vapauttavaa seikkaa. Jos sellainen tulee, seuraa tyyntymys ja
rauhallinen olo, juoksu päättyy turvalliseen paikkaan, jossa ei ole
ketään. Tapahtuu täydellinen, suloinen seisahdus koko elämän menossa.
Sellaista olen nyt kokenut.
Kun näet sittemmin kävelin katua toistaen älyttömästi sanoja: "Nanna on
kuollut, Nanna on kuollut!" -- tuntui tuo näkymätön hyväilevä kuristus
hiljallensa kirpoavan. Katsottuani hyvin kauan yhteen kohtaan liikutin
jäseniäni, käänsin silmäni muualle ja näin ympärilläni paljon pieniä
yksityiskohtia, jotka kummallisella tavalla tuntuivat olevan peräti
tärkeitä tämän maailman kaikkeudessa. Kustakin tällaisesta
pikkuhavainnosta alkoi ajatussarjoja, jotka lyhyessä ajassa kutoivat
vahvan verhon sen eteen, mikä juuri on päättynyt, ja kiinnittivät
sisäisen katseen uusille aloille, johtivat sielun ja mielen uuteen
alkavaan kauteen...
Aikaiset aamuhetket oli vietetty minun asunnossani. Ensin oli oltu
Seurahuoneella tanssiaisissa. Jo sinne mennessäni olin tuntenut vahvaa
nimetöntä onnea ja tyydytystä, joka sitten lisääntymistään lisääntyi.
Aluksi johtui ehkä iloni siitä, että istuessani iltahämyssä asunnossani
olin tullut ajatelleeksi vanhempiani, päättänyt aikaisin aamulla lähteä
sinne metsiin heidän luokseen, pitkän matkan taakse, tullut tästä
päätöksestä malttamattomaksi ja lähtenyt illalla tanssiaisiin yötä
kuluttamaan, aamua odottamaan. Melkein heti sisään tultuani näin
toisella puolen salia Nannan. Hän oli taas tullut maalta kaupunkiin, ja
nyt olimme molemmat tulleet tänne tanssiaisiin. Mieleni ailahti
lämpöiseksi. Tätä siis oli se edellä vallinnut nimetön onnellisuuteni
aavistanut.
Me emme rientäneet toistemme luo, katsoimme vain toisiimme emmekä
kiirehtineet. Yleensä olimme sangen vähän puhuneet toistemme kanssa.
Emme puhuneet mitään silloinkaan maalla tanssiaisissa, kun ensi kerran
tapasimme, tai jos aluksi puhuimmekin jotain mitätöntä, niin emme
kumpikaan kuunnelleet mitä sanoimme. Erään kuusiaidan takana syleilimme
ja jo ensimmäisissä kosketuksissa syntyi meidän välillämme monta
sanatonta sopimusta, ja ihanaa on, ettemme koko aikanamme niitä
hiventäkään rikkoneet.
Me emme tavanneet usein, se oli meidän pelastuksemme, emmekä milloinkaan