Ihmislapsia elämän saatossa: Kertomuksia ja kuvauksia - 1

IHMISLAPSIA ELÄMÄN SAATOSSA
Kertomuksia ja kuvauksia

Kirj.
F. E. SILLANPÄÄ

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1917.



SISÄLLYS:
Kodin helmasta
Nocturno
Piika
Vanhan Siinan vierailu
Elon virta vilahtelee
Niinkuin huhtikuun päivä --
"Aikamme uros"
Katsaus
Renki
Kohtaus vesillä


Kodin helmasta

Varsinainen poika-ikäni on minun muististani kokonaisuutena himmennyt.
Silloin tapahtui hiljallensa, että ne juuret, joilla alunpitäin olin
kasvupaikkaani kiintynyt, ratkeilivat toinen toisensa jälkeen. Olin kuin
ihminen, joka jostain luukusta kurkistaa ylempään kerrokseen, näkee
siellä paljon viehättävää, jota jää katselemaan jaksamatta kohottautua
sinne kokonaan. Myöhemmin voi käydä niin, että hän kyllästyy ikävään
asemaansa, yläkerta kadottaa näköviehätyksensä, kun ei siihen kumminkaan
pääse koskemaan, ja hän painuisi jo takaisin alakertaansa, mutta ei
mahdu enää luukusta. Hän jää iäksensä siihen riippumaan. Alas näkyy
pelkät ilmeettömät jalat ja ylös tuskastunut pää, eikä kummallakaan
kerroksella ole hänestä iloa, vaan haittaa. Mutta tästä ei nyt tällä
kertaa sen enempää...
Poika-iältäni säilyy siis muistissani vain hajallisia kuvia, joista en
juuri itsekään välittäisi. Sillä joskus sattuu, että ne asettuessaan
mielialani eteen voivat keskellä runollista metsätietä yhtäkkiä häiritä
koko oloani. Ja niistä alkaa tavallisesti mielikuvien verkko, joka on
niin kudottu, että sen läpi katsottuna kaikki mitä olen ollut ja elänyt,
näyttää sietämättömän epäsointuiselta. Sieltä vilahtaa mieltä etovana
ensimmäinen rakkauteni, tosiasiallinen, ei se, josta kirjoitetaan. Näen
vanhuuttaan vaappuvan pörrökarvaisen Liinu-nimisen hevosen, jonka
mitätöntä muistoa en saa poistumaan, näen kotini ... ja vaikkeivät ne
mielikuvat tuotakaan minulle mitään lempeätä hartaushetkeä, niin otan ne
kerran tyynesti katsellakseni sieltä kaukaisuudesta. Ovathan ne
kuitenkin olleita ihmiselämän tapauksia.
* * * * *
Minun isäni ja äitini ovat ikänsä kaiken olleet pikku-eläjiä.
Kaikenlainen ahertaminen kuuluu heidän luontoonsa, ja tähän aherrukseen
liittyy aina nöyrä ja lämmin hartaus, joka ilmenee hiljaisena
valitteluna, penseä huokailu, joka on ominainen hyville mökkiläisille.
Paraiten sen kuulee siinä äänessä, joka liittyy haukottelemiseen.
Lapsesta pitäen on minussa tämän heidän pikkupiirteensä
vastavaikutuksena -- ja ihan luonnonlain välttämättömyydellä -- ilmennyt
ylimielinen välinpitämättömyys kaikesta, harkittu huolellisuuden
halveksiminen ja näin ollen jatkuva eripuraisuus isän ja äidin kanssa.
Kun isä oli kipeä ja huohotteli sängyssään, ei se herättänyt minussa
sääliä, vaan vastenmielisyyttä. Jos silloin tuli vieras, puhui hän tämän
kanssa mielellään, yhä huohotellen, mutta minä pakenin ulos. En ymmärrä
miksi, mutta aina minun on ollut mahdotonta osoittaa huomiota hänen
kivulleen, vaikka salaa olen pannut merkille, että hän joskus on
sentähden itkenyt itseksensä.
Isän kivulloisuuden takia olivatkin meidän kotielämässämme useimmat
hetket epäsointuisia. Mutta oli sellaisiakin hetkiä, joina joku onnen
harhakuva lumosi isän ja äidin sielun, niin että he tulivat
hentomielisiksi, joka taas kiusasi minua. Minua kiusasi kaikki.
Muutamat lähiseudun isännät, jotka emäntiensä tähden eivät uskaltaneet
ryypätä kaupungin aineita kotonansa, hommailivat niitä silloin tällöin
meille ja pujahtivat salavihkaa nauttimassa. Isä ja äiti tunsivat
liikutusta tästä luottamuksesta, jonka he erikoisella kunnollisuudellaan
olivat ansainneet, sillä sen tiesi jokainen, etteivät asiat meiltä
minnekään kulkeneet. Ja naapuritölleissä kadehdittiin ja katsottiin
meikäläisiä kieroon.
Kun esim. Siintolan äijä tuli meille, valtasi sekä isän että äidin mykkä
palvelevaisuus. Mentiin kamarin puolelle, jossa minä loma-aikoinani
kirjoittelin, ja siellä ruvettiin tekemään puolikuppisia. Isä punoitti
sisällisestä menestyksen ilosta, siveli leukansa alla viihtyviä
parranhaippujaan ja aina vähän päästä oli alkavinaan jotain puhua,
vaikkei ollutkaan mitään sanottavaa: "... se tota noin..." Ja äidin
suurissa silmissä näkyi hartauden loistetta, kun hän kiiruhti kamarista
pirtin puolelle, jonne joku kyläläinen kuului tulleen.
Minä en koskaan pysynyt sisällä näinä merkkihetkinä, vaan retkeilin
harvapuiselle kunnaalle, jossa minulla aidan alla oli tupakkavehkeet.
Hyräillen keskeyttämättä yhtä ja samaa laulua makasin tuntikaudet
selälläni ruohikossa ja tunsin suonissani tupakan herättämää halua kokea
jotain epämääräistä hekumaa... Sitten kävelin kotiin, josta Siintola oli
lähtenyt ja jättänyt jälkeensä lauhkean onnellisuuden mainingit. Isä
hääri alhaalla "puu-alttarillaan" kokoilemassa syliinsä jos jonkinlaista
kapulaa, jota sitten asetteli pirttiin kuivamaan kaikkiin mahdollisiin
paikkoihin. Hänen tyydytyksensä oli sitä syvempi, mitä enemmän ja mitä
erilaisempia puita oli eri ryhmiin huolellisesti asetettuna kuivamaan,
olipa sitten suvi tai talvi. Ja äiti kokoili kutun ämpäriin sotkuja
juomaksi, ja mitä monipuolisemmaksi hän sen sai, sitä liikuttavampi oli
hänen onnensa. Kun ehtoo tuli ja puita oli karttunut pirttiin ja kuttu
saanut juomansa, sanoivat molemmat "hohoi" äänellä, joka minussa vihloi
luita ja ytimiä ja herätti riitelemishalua. Minussa oli paljon poikaa,
sillä minä hommailin jo silloin itse koulunkäyntiini tarvittavat rahat.
Nyt oli käynyt hyvin, sillä Siintola oli antanut isälle luvan kokoilla
perämaasta puita, ja siksi tuli "hohoi" tänä iltana tavallista
syvemmältä sydämen pohjasta.
-- Olisihan sitä taas puita, mutta ei niitä saa millään kotiin -- hohoi.
Tiedän kyllä, että se oli rumasti, mutta ainakin silloin minun oli
mahdotonta olla siihen sanomatta:
-- Ja teitä ei saa millään lakkaamaan rutisemasta, oli asiat kuinka
hyvänsä.
Se oli ensimmäinen laukaus. Isän kasvot synkistyivät ja hän mutisi:
-- Kalva sinä hyvin vaan, poika parka. Mutta hankkisit ensin
sylyyksenkin puita ja nalkuttaisit sitten vasta. -- Hän nousi niinkuin
jotakin tekemään ja minä jatkoin:
-- Ei niillä hankkimisilla kannata teidänkään isotella.
Äiti ei puhunut mitään, mutta tempoili kiukkuisesti minulle suupieliään.
Minä sanoin hänelle:
-- Mitä te siinä nikutatte, ei se auta.
Isä meni ulos ja äiti väänsi itkua: "Kehtaat sillä lailla isääs kalvaa,
kyllä se niin monta kertaa sun tähtes..."
Isä kuului palaavan ulkoa. Minä menin ilman illallista maata ja
paukautin ovea mennessäni.
Viikon päästä oli meillä Mikkolan äijän pullo, ja se oli siksi iso, että
äijä lähti meiltä aikalailla "nauttineena". (Tämä oli "nauttimista",
kylän pojat sensijaan "renttuilivat".) Isäkin oli "nauttinut", ja
silloin väreili meidän asumuksen yllä aina erikoinen sävy.
Jokapäiväisessä elossa oli näet isän ja äidin asema jotenkin yhtäläinen:
äiti ymmärsi ja harrasti puuasioita ja isä ohjasi moitiskellen äitiä
kutunjuomakysymyksissä. Mutta kun isä oli "nauttinut" ja meni sitten
lämpöisen lempeänä sänkyyn "huokaamaan", niin silloin hän oli oikein
"meidän isä". Äiti oli ääneti hartaudesta, minä halveksimisesta.
Nyt oli Mikkolan äijä antanut heinämaata niin paljon, että sillä olisi
saattanut ruokkia kolme kuttua talven yli.
Kun siis talvi alkoi, oli metsässä puita ja ladossa heiniä, mutta ei
ollut hevosta, millä niitä kuljettaa. Hevosta... Mutta nyt osoitti isä,
että hän ansaitsi maineensa, että hän oli parhaita, huolehtivimpia
mökinäijiä. Hän ahersi kuin ahersikin niin, että joulun edellä osti
jostain töllikulmalta hevosen kolmellakymmenelläyhdellä markalla. Hän
aikoi pitää sitä talvisydämen, vedättää puunsa ja myydä sen
kevätpuoleen, saisi ehkä hyvät ruokkijaisetkin. Hevonen oli heikko ja
vanha, mutta oli huomattava, että se sentään joutui pois kurjuudesta
"oikeisiin ihmisiin", kun joutui meille.
Tätä hevosta minä halveksin alusta aikain, mutta siihen liittyy
kuitenkin yksi minun kiintyneistä muistoistani. Siitä on jo
toistakymmentä vuotta, ja sen hevosen nahasta tehdyt saappaanterät ovat
jo mädäntyneet jossain perunamaan syrjässä. Mutta vielä vähän muista
asioista...
* * * * *
Sillä joululomalla tapahtui minussa suurenmoisin ilmiö, mitä ihmisen
yleensä sallitaan täällä ajassa kokea, nimittäin ensimmäinen varsinainen
rakastuminen. Huolimatta merkillisyydestään on sekin tapaus niin
täydellisesti kadottanut valtansa minun sieluni liikkeisiin, muuttunut
niin lievimmin sanoen yhtäkaikkiseksi, että minun on käytettävä tahtoani
voidakseni yksityiskohtaisesti sitä muistella. Ja luulen, että
useimpien, jotka ovat päässeet minun ikääni, on käynyt samoin. Mutta
silloin, silloin oli ihan varmaan toisin.
Helpoin on minun siitä nyt muistaa eräs tunnelma, joka vielä joskus voi
palata semmoisenaan. Kävelen kylän maantietä talvisena pakkasehtoona,
taivas on tähdessä. Kylän talojen ja asumusten tulet nousevat ja
laskevat askelteni tahdissa. Minun mielikuvitukseeni tekee miellyttävän
voimakkaan vaikutelman se, että jäisen avaruuden alla tuolla ja täällä
on aivan lämpöisiä kohtia, niinkuin siellä jotain olisi suloisessa
kyyristyksessä villapeitteen alla. Kaksi toisiansa syleilevää,
äärettömän hämärän kylmyyden keskellä. Ja minusta tuntuu, niinkuin oma
sieluni olisi sellaisessa kammiossa, ruumiini sisällä, mutta yksinään.
Miksi yksinään? Minä lähden jäälle kävelemään ja tulen rannalla ylenevän
kartanon päärakennuksen kohdalle. Siellä _hän_ liikkuu, hänen
huoneessaan on villamatot ja lämmin, puhdas ilma... Minä suljen silmäni,
jolloin sieluni paikalla lähtee leijaamaan, tulee hänen huoneeseensa ja
sanaa sanomatta me syleilemme, ei mitään muuta kuin syleilemme. Ja koko
ympäröivä maailma on hyytynyt jäähän.
Kunnes avaan silmäni ja tähdet ja tulet alkavat taas vaappua ylös ja
alas, kun minä onnellisena kävelen kotiin. Olen niin onnellinen, että
nähdessäni tulen saunan oheen kyhätystä tallista, menen sinne katsomaan,
vaikka tiedän isän siellä olevan Liinua ruokkimassa. Minä suorastaan
pidän isästä sillä hetkellä: kunnon hyvä maalaisukko, siellä hommailee
nyt hevosensa kanssa. Menen ovelle ja kyselen jotain ja me puhelemme
niinkuin kaksi hyvin toimeentulevaa aikuista miestä, niinkuin emme ikinä
olisi riidelleet. -- --
Minä olin nähnyt kartanon vierasneidin ensi kerran maantiellä, ja hänen
katsoessaan minuun rakastunut häneen, ja todellakin silmittömästi. Sillä
hän oli silloin kaksikymmentäkuusivuotias, hyvin täyteläinen, tumma
kaunotar. Hänen suora käyntinsä ja koko olonsa kuvasti sellaista
naissulojen majesteettia, jommoista sittemmin olen kyllikseni nähnyt
suurkaupunkien valtakaduilla. Mutta minä olin kuudentoistavuotias enkä
ollut eläissäni käynyt sisällä herrasväissä. Kun taas seuraavan kerran
kohtasin heidät maantiellä, kääntyi nuori patruuna, joka tiesi kuka
olin, minun puoleeni ja pyysi minua illalla kartanoon teetä juomaan niin
ystävällisesti, että minä aivan tyrmistyin ja tunsin huimausta.
Kuinka minä sitten sinne hankin ja sen vierailun läpi luovin, siinä
olisi aihetta erikoiseen muistelmaan. Kaikkein voimakkaimmin minuun
vaikuttivat oudot, ihanat tuoksut: huonekaluista lähtevä lemu ja hiukan
ummehtunut mutta hieno sikarinsavu. Ja kerran jouduin niin lähelle
_häntäkin_, että...
Aivan kiihtyneenä saavuin kotiin, jossa jo nukuttiin. Minua oli pyydetty
toistekin. Seisoskelin ypöyksin meidän mäellä ja kartanoon päin
katsellen tunsin voimakkaimmin ensi rakkauteni, joka nyt jälkeenpäin
muistellen, tiesi miksi, tuntuu niin vastenmieliseltä. Niin nyt, mutta
silloin oli kyllä toisin. Jotain kiihdyttävää oli siinäkin, että
rakkauteni esine oli minulle niin tuiki saavuttamaton. Ehkä se siitä
syystä pani unohtamaan koko muun maailman.
Menin vielä tallin oven taakse ja kuuntelin kuinka hevonen söi. Tasainen
narskutus kuului, kunnes se äkkiä taukosi hiljaisuudeksi. Vähän päästä
se huokasi pitkään ja syvään ja rupesi taas syömään. Palasin pihalle ja
kolkutin oveen. Isä tuli avaamaan, kyhnytti kylkeään ja massutti
suutaan, kuten hänen tapansa oli unesta herätessään. Mutta minä menin
kamarin puolelle ja rupesin kirjoittamaan runoa. Huomasin itsekin,
kuinka olin siirtynyt pitkän askeleen poispäin synnynnäisestä
maailmastani, ja sitä siirtymistä jatkui sittemmin muutamia vuosia,
kunnes kyllästyin luukusta katselemiseen...
* * * * *
Minä olin ollut kävelemässä jäällä, ja kartanolaisia oli mäkeä
laskemassa. Yksi heistä laski suksilla minua kohden, tuli aivan
luokseni, se oli _hän_.
-- Tunsinhan minä teidät, hyvää iltaa, kuulin minä hänen äänensä
sanovan.
Minä nostin karvalakkiani enkä saanut mitään sanotuksi. Kuun valossa
näin hänen silmiensä vilkahduksen, joka näytti ilmaisevan jotakin
erityistä hyväntunnetta, sellaista, jota ihminen tuntee silloin, kun ei
mikään häiritsevä sivuseikka riko tilanteen sopusointua.
-- Tulkaa tänne rantaan tekin, siellä on veljeni pienokaistensa kanssa,
heillä on kelkkakin.
Vaistollaan hän kai huomasi, etten minä osannut mitään sanoa, jollei hän
kysellyt, ja hän rupesi kyselemään. Minun mielessäni ailahteli kaikki
sekaisin. Päivisin olin elänyt vain hänessä, iltaisin pienessä
kamarissani, mustuneen lampun valossa kirjoitellut runoja ja suureen
onneeni oli sekaantunut omituinen vakava tunne. Ja vuoteessa olin
puristanut tyhjää syliäni häntä kuvitellen, posket palavina, kunnes se
jo etoi mieltäni... Ja nyt hän hiihteli tuossa lähelläni. Minun oli hyvä
tilaisuus katsella häntä, ja hienon hieno epämieluisuuden tunne hiipi
yhteen sieluni kolkkaan. Kaikkien niitten ajatusten ja mielikuvien
jälkeen, joista olin itsekseni nautiskellut ja joissa itse olin
esiintynyt hänen rinnallaan, hänen kumppaninaan, hävisin minä tässä
hänen läheisyydessään vapisevaksi olennoksi. Hän oli nyt niin
suunnattomasti väkevämpi, siinä oli pettymys, siitä oli tuo hieno
epämiellyttävä tunne. Mutta minä seurasin häntä kuin magneettia, vaikka
mielessäni vilahti, että taas saan kotona kolkuttaa ja kuunnella
nurinat.
Minun oli helpompaa kun tultiin toisten luo. Lyöttäydyin ystäväksi
pikkupojan kanssa ja sain hänen totensa sanotuksi pari hyvää
sukkeluuttakin. Sitten jäin patruunan kanssa seisomaan mäen päälle ja me
puhelimme asiallisesti. Nyt kun _hän_ ei ollut läsnä, hämmästytti minua
oma keskustelutaitoni. Huomasin selvästi, että minuun oltiin kaikin
puolin tyytyväisiä, ja kun _hänkin_ jälleen oli kiivennyt meidän
luoksemme, menimme vilkkaasti puhellen teetä juomaan. Annoin koko ajan
itsestäni reilun turmeltumattoman maalaispojan kuvan, tuommoisen tyynen
ja rehellisen, joita nousee meidän kansan syvistä riveistä, tuon jäykän,
mutta sittenkin ihailtavan kansan. Niin voimakkaasti sellaista
kuvastelin, että sillä hetkellä itsekin todella tunsin sellainen
olevani, eikä minun enää tarvinnut pitää huolta käytöksestäni, se
muodostui itsestään tuon kuvan mukaiseksi.
Vieläpä rakkautenikin sai siitä sävynsä.
Jossain yhteydessä tuli _hän_ aterian aikana sanoneeksi minusta puhuen:
-- No, mutta eihän herra ------ ole mikään vieras.
Se oli sangen lämpimästi sanottu. Kun minä siihen hymyilin, en katsonut
häneen, vaan hänen äitiinsä, vanhaan patrunessaan. Ja minä huomasin,
että niin juuri minun pitikin tehdä, sillä vanha patrunessa vastasi
hymyyni tavattoman suopeasti.
Ilta kului. Minä olin tasaisen huumeen vallassa ja kaikki sujui kovin
helposti. Aivan vaivattomasti minä sitten ajan tultua nousin ja tein
lähtöä. Ja hyvästeltyään kysyi _hän_, milloin aioin kaupunkiin; ja sen
kuultuaan sanoi:
-- Tulkaa jo huomenna, kun mekin menemme.
Minä kävelin talvitietä ja kartano jäi taakseni metsikkönsä keskeen.
Valot loistivat akkunoista, se näytti lämpöiseltä ja suuri määrä sitä
lämpöä oli jäänyt minun ruumiiseeni, ikäänkuin tarttunut vaatteisiini.
Tällöin tunsin ensi kerran voimakkaimpana sen onnen harhakuvan, joka
sitten myöhemmin tuli minulle niin kohtalokkaaksi. Tämä tila oli minusta
ihanin. En ollut sidottu sinne, mistä tulin, mutta minä tunsin, että
minua siellä rakastettiin ja aivan toisella tavalla kuin he toisiaan
rakastivat. Rakkauteni _häneen_ oli nyt jo miltei yhtä kuin rakkaus
hänen perheeseensä, tuohon ilmapiiriin, jossa lemahti plyshi ja
sikarinsavu...
Lähenin kotia ja olin kumman levollinen sen nurinan suhteen, jonka
tiesin odottavan ovella. Katselin meidän nukkuvaa asumustamme ja näin
isän ja äidin siellä sisällä kuin joinain vieraina olentoina, joilla on
tapana tuskailla ja voivotella, mutta jotka minun puolestani kernaasti
saivat pitää tapansa. Mitä minä heidän kanssaan riitelen, olkoot mitä
ovat. Nyt minä kolkutan ja menen sisään aivan levollisena.
Kuuluu suun massutus ja kyljen kyhnytys. Hakaa kopeloidaan, temmataan ja
ovi aukenee.
"... kummallisen tavan ottanu ... yöt läpitte..."
-- Ei sitä tapaa kauan tarvitse kärsiä, minä lähden huomenna.
-- Ei huomenna suinkaan mihinkään mennä, minä lähden Siintolan kanssa
haastematkoille vieraaksi mieheksi.
-- Se on _te_, mutta minä lähden kaupunkiin.
Sanoin ja menin kamariini.
Aamulla heräsin siihen, että pirtin puolella puheltiin. Siellä oli siis
vieras. Kuului olevan Siintola.
-- Mm, mitä sillä väliä on, kyllämar minä Mikon saan kanssani, kuului
Siintola sanovan.
Isän ääni oli matala, hauskan hyväntahtoinen.
-- Kartanoon on kai soitettu, että sen pitää olla jo huomenna paikalla,
niin että täytyy sitte jo tänäpäivänä lähteä, selitteli hän Siintolalle,
ja minä olin näkevinäni siihen sivuun liitetyn silmäyksen, tuommoisen,
että: kun on _soitettu_ ja vielä _kartanoon_, niin...
Siintola lähti sitten vähän päästä ja minä nousin pukeutumaan.
Pirtissä oli jo täydessä käynnissä minun lähtöhankkeeni. Tällainen
tilanne uudistui säännöllisesti lomalta lähtiessäni ja oli minulle
ikävä, mitä ikävin. Isä tuli ja meni tuijottaen alas eteensä, kuten
vanhain miesten on tapana, ja silloin tällöin puraisten olematonta
mälliä. Valjaita oli neulottava ja kaikenlaista varaa tehtävä. Äiti oli
isälle armelias ja kysäisi joskus, mitä varten hän niin ja niin teki.
Isä sai silloin naurahtaa hänen lyhyelle ymmärrykselleen ja hiukan
härnäten selittää tarkoituksensa. Niin he ymmärsivät ja tyydyttivät
toisiaan, mutta minä kartoin osoittamasta mitään huomiota heidän
hommiinsa, oleilin ja teeskentelin haukotusta.
Meiltä oli asemalle kahden tunnin ajomatka, ja junan piti olla siellä
kolmen aikaan. Kello viidestä asti oli meidän pirtissä vallinnut
lähtötunnelma ja kello kymmenen seisoi Liinu aseissa. Läheni se
masentava hetki, jolloin piti sanoa hyvästi äidille. Ei minun häntä
ikävä tullut vähääkään, päinvastoin valtasi mieleni tyydytys, kun koti
jäi näkyvistä, mutta minun oli vastenmielistä nähdä kyynelten
kierähtävän hänen suuriin silmiinsä, joiden ruskea väri jo oli
haalistunut.
Taas oli tällainen hetki. Vaikka minusta muuten olisi ollut naurettavaa
lähteä asemalle näin tuiki aikaisin, oli se nyt mieluista. Mitä pikemmin
pois, sitä parempi. Kotoa johtavat maantienkäänteet näyttivät
malttamattomina odottavan. Tuo metsänranta tuolla! Sen taakse! Niinkuin
kuumeen lähestyessä pakotan itseni hyvin tyyneksi, niin mieleni nyt
vaistomaisesti pyrki edellepäin, kuvitellen kuinka asemalla kohtaan
kartanolaisia ja samalla koko ajan työntäen pois kiusallista
tungettelijaa, äidin silmien kuvaa. Rinnalla istuvaa isää kohtaan
minulla ei ollut niin minkäänlaista tunnetta, vain vilpitön
välinpitämättömyys...
Keli oli huononpuoleinen, tie monin paikoin paljaana. Mäissä me molemmat
nousimme kävelemään huojentaaksemme viheliäisen eläimen ponnistuksia.
Varattomuus, puolinainen puute! Vielä nytkin tunnen tuskanväreitä, kun
ajattelen kaikkea senaikuista, ja tuon hevosen laimea katse ei kai
koskaan mene mielestäni. Se oli pörrökarvainen ja hinterä, sukupuolta en
tullut tietäneeksi. Juoksu oli omituista taajaa töpötystä, sen _sai_
näet juoksemaan, kun ajaja vain kouraisi viereensä rekeen. Pikku Liinu!
Silloin minä halveksin sinua, vaikka olin nuori, sinä olit mielestäni
kuin huutolainen ja vain siitä syystä minua harmitti ajaa sinun
reessäsi. Siitä on jo kauan, minä olen senjälkeen ihmisellekin tehnyt
enemmän pahaa kuin sinulle, olen paatunut ja halveksin tunteita ja
tunnelmia. Mutta tällä hetkellä haluaisin ottaa sinua kaulasta, kohentaa
ränkiäsi ja panna loimen hiestyneeseen selkääsi. Kun tämän olen
kirjoittanut, luulen näkeväni väsyneen katseesi, joka puhuu
anteeksiantoa, ja tuntuu kuin olisin saavuttanut suuren sovituksen.
Mutta se on harhaluulo, sillä sinä hävisit pian takaisin töllikulmien
sokkeloihin. En nähnyt sinua enää...
Metsänrannassa tuli yllätys. Ohitsemme ajoi kiiltävä valjakko, kartanon
kuski. Reen perästä nyökkäsi joku, _hän!_
Mitä tämä merkitsi? Isä oli ymmällä. Kuinka he niin aikaisin menivät?
Eikö juna mennyt kolmen aikaan?
Sitä aprikoidessaan hän kourasi sivullensa ja Liinu lähti töpöttämään,
vieri kuin kerä kartanon juoksijan perässä. Emme osanneet päättää, oliko
meidän yritettävä pysyä seurassa vai jäätäväkö jälkeen. Sitä
epäröidessään isä yhä useammin kourasi sivulleen ja Liinu ravasi. Minä
arvasin kyllä asian oikean laidan, mutta haluni hehkui päästä _hänen_
seuraansa, ja siksi kiiruhdin. Kartanon reki eteni tasaisesti sulienkin
paikkojen yli, käänteissä se katosi näkyvistä, silloin saatoin nähdä
hiukan _hänen_ toista poskeaan. Nousin reestä ja juoksin rinnalla,
isäkin nousi ja me juoksimme kolmisin. Jonkinlaisen jännityksen vallassa
Liinu meni puolijuoksua ylämäetkin. Alamäissä me istuimme rekeen ja isä
kourasi sivulleen.
Koko tämä päivä muodostui sellaiseksi, jommoisten muisto palatessaan
vieläkin panee minut äkkiä äsähtämään. En mielisurmin muistelisi sitä
näin tarkoin, ellei siinä niin erinomaisesti tulisi esiin kaikki ne
tekijät, jotka loivat nuoruuteni sisällyksen. Ne mahtuvat kaikki tuohon
kuvaan: isäni ja minä, me kaksi olentoa, juosta reputamme Liinun
rinnalla, jotta pysyisimme kartanolaisten perässä, ja jotta minä
pääsisin unohtamaan kotiinjääneen -- --
Liinu kesti. Puolimatkassa se oli yltä yleensä hiessä ja alkoi sitten
vaahdota. Viimeisillä kilometreillä se jäi jäämistään, mutta me ehdimme
kuitenkin puolipäivän junalle. Isä seisoskeli asemalla junanlähtöön
asti. Vaunun akkunasta näin hänet vielä siinä suu raollaan ja alimmat
palttoonnapit auki. Taempana kaidepuun vieressä seisoi Liinu surkean
pienenä. Sillä oli heinätukko edessä, mutta se ei syönyt niitä.
_Hänen_ kanssaan oli minulla ollut arviolta kahden minuutin pituinen
iloinen keskustelu asemasillalla, isän seisoessa parin sylen päässä
tyytyväisesti myhäillen. Junan tultua _hän_ nyökäten pujahti toiseen
luokkaan, enkä minä häntä sitten enää nähnyt. Minä nousin kolmanteen
hyvästelemättä isää.
* * * * *
Nämä tapaukset ovat jo pitkien aikojen takana.
Mitä lemmenasioihin tulee, oli tässä esitetty minun ensimmäinen
tietoinen rakkauteni. Samaan aikaan iti minussa jo kyllä tiedottomana
sekin _ensimmäinen_ rakkauteni, josta puhun runollisemmissa esityksissä.
Se oli pitkäaikainen ja muodostui sittemmin traagilliseksi. Mutta nyt
olen ja kauan ihaillut seitsentoistiaita, sellaisia, joiden sulot
kuultavat läpi, niinkuin kukkien väri milloin tummien, milloin vaaleiden
umpujen raoista. Sellaisten parissa on suurin unhotus, siellä voi
parhaiten saavuttaa nykyhetken.
Isää ja äitiä minä karttelen. Matkan päästä minä ajattelen heitä jo
lempeästi, mutta en halua nähdä heitä. Me emme kuitenkaan voi mitään
toisillemme, korkeintaan sumentaa toistemme silmiä. Yhden kerran sain
äidiltä omakätisen kirjelapun, ensimmäisen eläissäni. Siihen oli
koukerrettu: "_Meitillä ei ole nyt mitään_." Tuntui kuin hän olisi
tunkeutunut tänne asti kostuneine, haalistuneine katseineen.


Nocturno
("Elämän ja auringon" ensi aiheita)

(Preluudi)
Joutuneena tasaisen, vahvan tunnelman valtaan haluan antaa tapausten
hahmon eräälle kevätkesän yölle, jommoisen silmäni näkee entisessä
elämässä, kaukana nykyajan tuollapuolen. Mieleni on ehjä, olen lakannut
odottamasta vastausta erääseen kirjeeseeni, jonka lähetin kolme viikkoa
sitten, vähää ennen vappua. Minusta melkein tuntuu siltä, kuin olisin
itse sepittänyt olemattoman osoitteen johonkin vieraaseen kaupunkiin.
Mutta siitä ruveten ovat yöt nopeasti vaalenneet ja lämmenneet ja niillä
on kummallinen vaikutus ajantajuntaan. Juuri äsken olleet siirtyvät kuin
kevyenä häipeenä entisyyksien perille, äsken sulanut talvi on jo yhtä
kaukana kuin edellisetkin. Ilta illalta vaikutelma vahvenee, kunnes
mieli tajuaa tuon vaaleuden ikäänkuin leudoksi aineeksi, joka auringon
laskettua täyttää kukkivat puistot.
Niinpä nytkin, myöhäisenä toukokuun yönä, on kadulla näköisää, vaikka
taivas on hiukan pilvessä. Täältä ylhäältä näen ihmisten hahmot, joita
hyörii käytävillä. Luulenpa näkeväni muutakin: kuinka heidän mielensä
kulloinkin liikkuu. Kun avaan akkunan, kuulen selvästi supatusta.
Palasin äsken asuntooni -- eipä niinkään, vaan olin menossa ulos tunti
sitten. Alhaalla ovisyvennyksessä tuli vastaani pieni nuori neiti, kevyt
kuin vaahteran tuoksu puistossa tähän aikaan. Menin hänen ohitsensa,
sillä minä aioin ulos kadulle, mutta tosiaan -- hänellä oli pieni sievä
ruumis, minä käännyin katsomaan taakseni. Hän katsoi vastaan hämärän
läpi eikä pelännyt, jostain hänen puvustaan aavistin violettia väriä.
Sain kuulla, että hän etsi korvarengastaan. Se löytyi ja me menimme
sisälle käytävään porraskierteen alle, jossa viivyimme ehkä tunnin. Koko
ajan pidimme hauskaa lemmenkisaa, vaikkemme tunteneet toisiamme
hituistakaan. Moni meni hyräillen ohitsemme aavistamatta, sillä
portaille ei saa valoa enää, vaikka siellä onkin melkoisen pimeä. Hän
kätki minun lakkini selkänsä taakse, ettei se hohtaisi. Jotain
puhuakseni ehdotin minä, että viettäisimme valoisan yön yhdessä, mutta
sitä hän ei näyttänyt kuulevan, hän kuiskaili omiansa ja vaatteet
kahisivat. Lopulta hän lähti, avasi erään toisen kerroksen oven ja
häipyi sisään, johonkin perheeseen, jonka nimen luin päivisin ohi
kulkiessani. Kello oli silloin yksitoista, iltayöstä.
Niinkuin joku ohitseni ajaessaan olisi kauniisti hymyillyt. Tuollainen
soma kaupunginneiti keväisessä kävelypuvussa, siro sateensuoja
hansikoidussa kädessään. Ventovieras olento, jota hetken pidän sylissäni
hämärässä. Tuulen tuoma lemahdus puistikosta, operetin sävel, joka on
jäänyt mieleen soimaan. Kevätöinen tunnelma, tulee ja menee hipaisten
kuin henkäys sateen edellä, ei tavoita oikein ajatustakaan, sykähyttää
vain verta ja menee. Mutta jättää jonkun kielen soimaan, siitä sukeutuu
sävel, joka pyrkii jonnekin pois ja vie mielen mukanaan. Tätä
sielunsisäistä soitantoa vaalii valoisa yö, hilliten sitä kuin näkymätön
sordino...
Äskeinen sykähdys on jo aikoja sammunut. Tuon entisen, menneen kevätyön
soitanto kuuluu kaukaa sisämaan syvyydestä, jossa sen aihe kerran lie
tapahtunut ... ennen rikkimenoa...

(Nocturno)
Paisteinen päivä väsähtää, lähestyy lämmin ehtoo. Aurinko on joutunut
luoteeseen ja kasvoillaan tyydytyksen kajo katselee maanpintaa
kevätkesän lauantai-iltana. Sen katse viipyy teillä, joiden joka
käänteessä kulkijan silmälle avautuu uusi ala, hehkeä teos, jossa on
laajalti väriä: vaaleanvihreätä, kostean kellertävää ja niiden välissä
siellä täällä tummia revelmiä; peltojen sujuvat sarat, joissa
vastakylvetty siemen odottelee ensimmäistä vapauttavaa sadetta, ja
peltojen reunustoilla koivuja, joiden lehvistöissä herää huominen
sunnuntaisävy sitä myöten kuin päivä laskee ja valaistus tulee
hempeämmäksi. Ja mäessä sorjia haapoja, joiden lehdet vasta puhkeevat.
Niiden kesä on myöhäinen mutta voimakas ja vahvatuoksuinen kuin terveen
naisen.
Kun ilta ehtii, sulavat värit pehmeäksi joukkioksi, jonka seasta kuuluu
lintujen säveliä pesien tienoilta. Joku ihminen istuu tupansa portaalla,
näkee kuinka naapuri tulee kynnyksellensä, katselee äänetönnä tännepäin
ja vetää sitten ovensa kiinni. Se oli pieni tapaus keskellä illan
hartautta, niinkuin huokaus, jonka jälkeen rauha on vielä syvempi.
Portaillaistuja näkee kylän laidassa yksinäisen tuomipuun veden
vaiheilla, sen valkoinen kukkapaljous on laajentunut hämyssä ja se
näyttää pysyvän kohollaan yksityisten terttujensa varassa. Ihminen