Ihmislapsia elämän saatossa: Kertomuksia ja kuvauksia - 6

näe, kyllä tää jo on mun viimeinen talveni, minä olen jo tullut niin
huonoksi -- tässä ääni ulahti kimeäksi nyyhkytykseksi -- mutta tulisit
nyt sentään joskus katsomaan jos-häntä elonpäiviä olisi, vaikkei täällä
mitään ole, se on jo niin huonoa meidän, mutta saisi edes nähdä. -- Hän
itki edelleen.
Todella oli äiti kovin vanhentunut, nyt minä sen vasta huomasin. Kasvot
olivat aivan harmaat ja kellertävä tukka oli tullut tuhkan väriseksi.
Mutta hänen ruumiinsa oli yhtä lämmin kuin kauan sitten, silloin kun hän
otti minut selkäänsä, kun porasin kylätiellä tai pelkäsin karjaa. Nyt
minä isona miehenä katselin häntä, hän oli jo lapsi, kasvoillaan avuton
itkunilme.
Isä tuli hermostuneen näköisenä, joi turkit yllä kahvia ja sitten
lähdettiin.
-- Et käynyt edes Jokelassa hyvästiä sanomassa, huusi äiti.
-- En minä nyt kerkiä.
-- Kyllä minä vien terveisiä.
Äiti hyppäsi vantiksille ja pitäen kiinni minusta tuli saattamaan. Näin
siinä hänen laihan, suonikkaan kätensä, joka sinersi pakkasessa. Hän
seurasi, kunnes isä käski hänen palata kotiin pois jäätymästä. Silloin
hän pudottautui tielle ja huusi sieltä hyvästiä.
Oli hyvä aamukeli, tumpeliääni helisi taas lumisissa metsissä.
Vastaantulija kuuli sen ensin lähestyvän, sitten taas etenevän, lopuksi
se jäi aaltoilevana soimaan hänen korvissaan, säestämään ajatuksen
tasaista käyntiä hänen astuessaan yksinäisellä tiellä. Hän astuu pitkän
metsätien, huomaa että aurinko alkaa laskea ja pakkanen kiristyä.
Lähestyessään tölliään hän vielä kuulee jotain korvissaan ja muistaa,
että häntä vastaan tuli tiellä kaksi miestä hevosella.
Lounaisella taivaalla viipyy silloin päivänkilo, kaukana vainion takana
näkyy teeriä koivunlatvassa. Jäätyneen ikkunan läpi, ruudunkulmassa
olevasta aukeamasta katselee töllin pikkupoika, kuinka aidanvieritietä
menee mies. Ja kun mies on hävinnyt näkyvistä, jää poika tuijottamaan
punaisena palavaa taivaanrantaa, keksii jonkun tähden eikä huomaa,
kuinka pirtti sill'aikaa hämärtyy ja pimenee.
Niin on kulunut tammikuun päivä.
* * * * *
Junavaunussa minä vain kuvittelin huomista iltaa. On satanut lunta,
metsä on koristeellisessa asussa ja kuun viimeinen neljännes riippuu
taivaalla kuin iso paperilyhty. Tanssitaan tilavassa talvihuvilassa,
jossa minä tunnen kaikki huoneet ja komerot yläkerrassakin. Kuulen
korvissani sävelen ja otan kasvoilleni sen ilmeen, joka niillä on oleva
huomeniltana.
Katson myös ulos pimenevään ilmaan. Sen reunassa näen mustat
kaukometsät, joiden takaa tulen. Tulee mieleeni, että isä jo on ehtinyt
kotiin hevosineen. Hän istuu äänetönnä pirtissä äidin kanssa, äiti itkee
salaa ajatellessaan pitkää talvea, joka on edessä. Hänen mielensä sulaa
siinä pehmeäksi, hän kaipaa jotain ihmistä ja kävelee Jokelaan viemään
Hiljalle terveisiä.
Hätkähdin. Niinkuin olisi suuri näkymätön hämähäkki lähestynyt
takaapäin. Oli paha ollakseni ja junakin vielä pysähtyi. Mutta silloin
kuulin takaani kaksi iloista, nauruun helähtävää tytönääntä. Minä tunsin
heidät, he olivat menossa samaan juhlaan kuin minä. Täynnä odotuksen
hurmaa he kertoivat minulle kilvan, että siellä tulee oikein suuret
tanssiaiset --
Illalla sitten tanssittiin suuressa salissa. Tunti kului toisensa
jälkeen. Myöhemmin eräällä väliajalla toinen niistä eilisistä tytöistä
lauloi. Nanna ja minä istuimme silloin vieretysten ja kaikki muutkin
istuivat paikoillaan kuunnellen ja tuntien mikä mitäkin, pieniä
mielikuvia jonkin kaukaisen tapauksen piiristä.
Kunnes taas helähti tanssisävel nykyhetkestä.
Viimeisellä kerralla kun tanssin Nannan kanssa, tuntui vähän aikaa siltä
kuin olisin käsivarrellani pitänyt jotakin, joka ei ollut lihaa eikä
verta vaan ainoasti kaunis, sinertävä hymyily tummien ripsien takaa,
suunnaton, liiallinen elämänonni. Unohdin hänet ja koko nykyhetken,
mieli meni muualle, niinkuin äsken laulua kuullessa, mutta paljon
ylemmäs. Tuntui tarkoituksettomalta enää jatkaa mitään.
Sitten tanssi loppuikin. Naiset pukivat ylleen pehmeitä turkkeja
nuorukaisten auttaessa. Sitten he kaikki kilisevin kulkusin, hiljallensa
tyyntyvin mielin ajoivat poispäin talosta. Tähdet kiiluivat kautta koko
taivaan, mutta kuu oli jo laskenut. -- Pyhien aika oli taas ohi.
Odottaen, odottaen elelin edelleen. Kunnes kuudentena iltana sain
kuulla, että Nanna oli kuollut kolmen aikaan. Kuulin sen kadulla. Mutta
huoneeseeni päästyäni asetuin lattialle istumaan ja viheltelin hiljaa
virren nuottia. Olin tavattoman kevyellä mielellä, tunsin ettei minun
tarvinnut paeta mitään, kaikki oli sovussa. Oman sieluni sisällä tai
niinkuin ilmojen korkeudessa oli humahtelevinaan mahtavia akordeja.
Niin se siis laukesi.


Niinkuin huhtikuun päivä --
Maisemapiirroksia

-- On ihan niinkuin huhtikuun päivä, sanoo naapuritöllin akka pihastaan
meidän äidille tänne meidän pihaan. Se käy sukkeluudesta, ja äiti vastaa
nauraen:
-- Ni-hin on, melkein...
Ja päivä paistaa heidän kummankin kasvoihinsa, kun he hitaasti, välillä
aina sulanutta maisemaa vilkaisten, painuvat kumpikin porstuansa ovesta
sisään.
... Joka vuosi minä tajuan alkaneen kevään yhtäkkiä, jollain määrätyllä
hetkellä, jostain valovivahduksesta. Se saattaa viipyä vain siunaaman
aikaa rakennuksen päädyssä niinkuin peilillä heijastettu valoläikkä tai
niinkuin suunnattoman suuri utuinen perho, joka siihen jostain lehahtaa,
aivan liikkumattomana antaa auringon sädehtiä siivissään ja häviää taas
kuin outo ajatus. Se ei ollut siinä ollenkaan minua varten, se on ollut
ehkä ennenkin ja muuallakin, nyt satuin vain minä sen näkemään. Se ei
sanonut mitään, tuli vain ja meni, mutta minä tunnen, että se _tiesi_
jotain, jota ei täälläpäin vielä tiedetä.
Sentapaisesta saattaa ensikerran tajuta saapuneen kevään. Eilen ehtoolla
kuuden aikaan minulla oli sellainen hetki.
Meidän pirtti on tasaisen, kauniin koivumäen syrjässä. Uunin ja suuren
kaapin välissä, aivan kiinni sivuakkunassa on pöytä, jolla kahvipannu
vallitsee kuppien ja muiden astioiden keskellä, kuunnellen seinäkellon
astuntaa. Kello on luultavasti äsken lyönyt kuusi, mutta minä en ole
sitä vähääkään havainnut. Se on mennyt ohi korvieni, niinkuin ystävän
yksinäinen lausahdus kahden istuttaessa. Kaatelen kahvia ja juon,
silmäni katsoo koivikkoon näkemättä siellä mitään. Tuollainen
seisahtunut katse, jota myöten ihmisen sisäinen olemus hiljaa itsellänsä
soluu sinne minne katsoo.
Mutta koivikossa tapahtuukin jotain. Valkeiden runkojen väliin virtaa
enemmän valoa, niinkuin lähestyisi sieltä takaa jokin näky, joka
yksinoloani hyväkseen käyttäen aikoo ilmestyä minulle. Valo lisääntyy
yhä, pitkin metsikköä se keskittyy runkoihin, jotka toinen toisensa
takaa vilkkuen näyttävät sielullisilta olennoilta kukin
yksityispiirteineen: yksi on suora, toinen länkevä, yksi sileä, toinen
hasutuohi. En ole ennen huomannut, että niitä olisi noin paljon ja noin
tiheässä, ja että niiden välissä vilkkuisi tuollainen valosoitto. Silmä
tulee siinä viivähtäneeksi ja korvan takana pirtin aaltoileva
yksinäisyys herättelee kaunista kuvitelmaa: koivikko on täynnä naurua,
punertavaa, valkohampaista naurua. En näe enää runkoja vaan jotakin,
joka on niiden välissä: veitikkamaisia tytönsilmiä ja leveästi
hymyileviä hahmoja, jotka kaikki katsovat tännepäin yli pirtin, ja minä
käsitän, että siellä on aleneva aurinko...
Kun en sitä itseänsä tähän näe, on mielikuvitus sitä alttiimpi. Tuo
koivunkylkien hymyilevä hohde on kuin valaistus pientä kuvaelmaa varten:
"Juro, voimallinen olento on koko talven viipynyt metsänrannan takana,
jossa hänellä on laaja työmaa. Niin ovat viikot ja kuukaudet kuluneet.
Mutta kerran kevätpuoleen hän tunsi ilmassa tuoksua, josta tuli mieleen
neitseellisyys, kummallinen asia, joka ei ikinäaikoina ollut käväissyt
hänen ajatuksessaan. Hän viipyi työmaalla kauemmin ja katseli, ja
seuraavana aamuna taas tuli aikaisemmin ja illalla taas viivytteli.
Mutta hänet oli huomattu, ja eräänä iltana vilahteli punertavaa naurua
puitten välissä. Hän ei antanut tämän itseensä paljoa vaikuttaa, vaan
painui vähän päästä väsyneen näköisenä pois ja jätti hymyilevät hahmot
sinne. Mutta mennessään hän huomasi, kuinka hänen sisässään vasten hänen
tahtoaan virisi suloinen tunne: koko se nauru oli sinne siinnyt hänen
omasta yksinäisestä ajatuksestaan ja hän tunsi kaipaavansa sitä niinkuin
isä nuorta lastaan."
Tällainen on kuvitelma, jonka elän pöydän ääressä koivikkoa
katsellessani. Mutta kuka on tuo juro olento? Onko se itse aurinko, vai
onko se minun oma unohtunut sieluni?
Huit...! Koivikon hymy häviää. Mikä se oli? Huhtikuu, huhtikuu! -- -- --
Aurinko on laskenut. Kuun ensimmäinen neljännes on taivaalla kirkkaana
ja korkealla. Mutta sen valo ei tunnu vielä ollenkaan, sillä paljon
päivänvaloa on jäänyt riutuneitten teitten pienoisvesistöihin ja taivaan
lakeen. Länsitaivas on laimean keltainen, terhakat kuusenlatvat
piirtyvät viileän näköisinä sitä vastaan. Yhdessä kohden on puitten
välissä syvä loma. Sen pohjalla näkyy siniharmaa tasapinta, niinkuin
vilahdus kaukaisen meren selältä.
Kun minun takkavalkeani hiiltyy, on ilmassa yhtä paljon sekä päivän että
kuun valoa. Mutta jo muutamien hiljaisten hetkien päästä on jälkimmäinen
voittanut. Koivikko on herännyt äskeisestä harhastaan ja pitää aivan
levollisena kuutamoa. Minä huomaan, kuinka sielussani vähitellen sikiää
hyväileviä ajatuksia, jotka pyrkivät jonnekin aivan oudoille aloille.
Kas, minä muistelen _häntä_, kaukaista asiaa, lempeätä kevätiltaa monen
talven takaa.
* * * * *
Aamulla ei aurinko enää näytä niinkään jäyhältä ja vakavalta. Se
paistelee aivan puhtaalta taivaalta ja levittää maan pinnalle
toimeliasta sävyä. Sen valaisema koivuhaka näyttää iloiselta, mutta nyt
hymyilevät koivujen omat valkoiset rungot, niiden välissä ei väiky
mitään mielikuvia. Aurinko tekee suurta työtään eikä nyt näytä muistavan
muuta. Se nostattaa maasta käsittämättömän suuret vesimäärät, aukoo
haapojen kukkasilmuja ja keittää pihkaa koivujen varpurykelmissä, jotka
ylhäällä tavoittavat taivaan sinistä kantta. Puolipäivään asti sen
toiminta on pelkkää nousua, vauhdin lisäämistä, se on jatkuva suuri
tapaus, jota ei voi nimittää. Ja sen ohella sattuu lukemattomia pikku
seikkoja. Aivan valkoisia hattaroita kertyy vähitellen taivaalle tiesi
mistä, mutta ne vain lisäävät päivän häikäisyä. Ja hieno tuuli, jota ei
tunne eikä juuri näekään muusta kuin kuivasta lehusta, joka vipajaa
seipään sivussa, se on maanpinnan lievä vastavaikutus auringon säteille.
Päästään puolipäivään, seinustat lemuavat kuloruoholle ja sulaneelle
maalle, jossain vasikka ammahtaa...
Mutta juuri sillä hetkellä ensimmäinen pieni valkohattara kuin
piloillaan asettuu suuren auringon eteen estäen sitä näkemästä, mitä
tapahtuu. Jostain ilmasta pyrähtää näet musta parvi kasassa olevien
heinäseipäitten kärkiin, valahtaa siitä saman tien ruskeaan
sänkipeltoon, jossa pian liikkuvien mustien ohessa näkyy keltaiset nokat
ja kuuluu narskuva pakina, niinkuin uusien asukasten tullessa tyhjään
taloon. Riennetään katsomaan kuinka kaikki on, ymmärretään, arvostellaan
ja pakistaan. Kun on kulunut kaksi minuuttia, on selvä, että kottaraiset
ovat tulleet jo aikoja sitten, se on jo vanha asia...
Nyt asettuu yhä uusia hattaroita auringon eteen, kohta vain sen hymy
kuultaa niiden läpi, kun se suopeasti sallii hattaroiden pitää peliään.
Valaistus himmenee, ikäänkuin hiukan viilenee, yli maanpinnan käy
värähdys, että jotain tapahtuu ylhäällä verhojen takana. Niinkuin siellä
pidettäisiin äänekästä iloa, joka vain ei kuulu tänne alas. Niinkuin
sinne auringon tanhuville olisi tullut niitä eilisiä koivutyttöjä,
oikein julkisesti tutuiksi lyöttäytyen, ja nyt tahtovat toteuttaa monet
mielijohteensa. Ne ovat tulleet kevään ristiäisiin. Iloiset liikkeet
kajastuvat heikosti maanpinnalle, keksitään jotain ja kysytään saako
niin tehdä...
Jo aukenee yhdestä kohdin pilviuudin, ja alas valahtaa valokimppu, aivan
kuin joku siellä leikkisi jättiläispeilillä. Se osuu metsänlappeeseen,
jonka tummanvihreä väri heti tahdottomasti kirkastuu, niinkuin olisi
siinä juhannus paraillaan. Peiliä käännetään, valkoinen huvila koivikon
keskellä joutuu valokimpun piiriin, ja kohta väikkyy siellä muuan
päiväjuhla, jota viime suvena vietettiin valkoisin hamein ja punaisin
nauhoin. Mutta aivan näkymätön värähdys riittää jälleen kaikki
muuttamaan. Huvila on jo kolkko ja asumaton, mutta hyvin kaukana
vesistön takaisella kylänrinteellä näköpiirin laidassa on helteisin
heinäkuun pouta päivänsavuineen.
Välillä valo hetkeksi tasoittuu, niinkuin annettaisiin peiliä kädestä
toiseen, maisema näyttää raukean uneliaalta, ja siitä osuu silmään monta
kohtaa, joita ei huomaa kirkkaina hetkinä. Kuuluu siinä kuin sivumennen
ensimmäisen käenpiian piipitys, mutta se ei jaksa vaikuttaa maisemien
mielialaan, jota tuo vaimennettu valo pitää odotuksen vallassa.
Tuuli tohahtaa, se tulee katsomaan, miksi on pysähdytty. Ei, ei olekaan
pysähdytty. Tuulen viemänä kiitää valoläikkä jo pitkin kaukometsien
latvoja ja ruskeita heinäpeltoja, jotka sen sivutessa tulevat kuin
siistimmiksi. On päiväsydän. Auringon säteet, jotka sinkoavat maahan,
jäävät siihen ahertamaan kukin pienelle alueelleen, sulattavat,
kuivaavat ja tunkeutuvat lopulta maahan, jossa tekevät ruohonidun
levottomaksi. Ja kun tällaista tapahtuu laajalla alalla, nousee siitä
ilmaan väreily, ikäänkuin säteitten yhteistyöstä syntyvä ääni, johon
korva on tottunut niin ettei sitä kuule. Väreilyn seassa lentää laiha
kevätvaris yli alueen, sen kuvio siirtyy taivaalla valkeasta harmaaseen,
harmaasta taas valkeaan ja humahtaa siitä leveään heleänsiniseen. Se
äännähtää muutaman kerran oudolla äänellä ja siihen vastaa toinen haan
laidasta yhden kerran, lyhyt tärkeä keskustelu, koskeva rakenteilla
olevaa pesää. Harakka luovii tanhuvilta pelloille päin, pitkä pyrstö
seuraa perässä niinkuin jokin huonosti kiinnitetty lisäke, jonka
odottaisi irtautuvan tuuleen. Harakka ei puhu mitään, päiväsydämen
juhlatunnelma hillitsee sen kielen.
Se tunnelma on nyt hehkeimmillään, se asuu maassa, ilmassa ja noiden
hohtopilvien takana. Jos pysähdyt tirkistämään, mistä kaikki tuo tulee,
näet taivaalla laajan alueen, jossa siellä täällä on kirkas repeämä,
mutta et tiedä, minkä takana niistä kulloinkin tuo kujeileva silmä
piilee, mistä tuo loihtiva valokimppu lähtee. Joka revelmä on yhtä
häikäisevä, ja koko ajan kun katsot, pysyy siellä kaikki kevyesti
paikoillaan. Mutta käännäpäs pääsi ja katso taas, niin näet aivan toisen
yhdistelmän kuin äsken, ja sinulle vain hymyillään hohtoreunojen välistä
tai lähetetään päin kasvojasi häikäisevä valokimppu. -- Kas tällaista se
on, huhtikuun päivä.
Odotus on lauennut, maa ja ilma käsittää mistä on kysymys. Huomaat
kuinka eriväriset peltosarat puhtaina raitoina seuraavat toisiaan
näköpiirin laitaan, jossa tumma metsä sitoo viimeisen raidan taivaan
sineen. Harmaa laakea kylä kuuntelee päiväsydämen ääniä. Kuinka
käenpiika huutaa koivikossa niinkuin olisi jo viikon huutanut, ja
kottaraiset viheltelevät talon puistossa, jonne näyttävät kotiutuneen.
Varpuset kirkuvat hirsiläjällä lokaisen raitin ohessa ja kukot laulavat
yli voimiensa, niinkuin juopuneet nuorukaiset talosta taloon.
Etäisempien ääni muistuttaa katkonaisia posetiivin säveliä, joita tuuli
tuo. Riutuneitten teitten keskiuomissa juoksee myriaadeja vesivirtoja.
Vastamäen ahteessa ne hohtavat kirkkaana metalliverkkona, joka
liikkumatta pysyy paikoillaan, vaikka vesi alati juoksee.
Lukemattomia ääniä, ilman väreilyä ja kaukometsien siintoa. Huhtikuun
päivä...
* * * * *
Mitä nyt! Ilma synkkenee aivan vakavasti, melkein sormia paleltaa, ja
kukkojen laulu kuuluu uhkaavan kovana ja selvänä. Tuleeko talvi?
Auringon päällä on vahvalti pilviä, joiden väri muistuttaa liejuista
vettä. Etelän puolella se valuu jyrkästi alas metsään kaamean näköisenä
kuin keräisi itseensä suunnattomia luonnonvoimia. Puuttuu vain salaman
välähdys.
Mutta mieli ei käy siitä apeaksi. Tämä luonnon suuripiirteinen oikku
vaikuttaa kuin nuoren tytön epäystävällinen niskanheitto, kun silmien
loiste lupaa... Jäätävä henkäys keväisen maan yli kiihottaa kesän
odotusta.
Ensin sen ilmaisee harvapuinen haka, jossa maanpinta on vanhan
lehtivanukkeen peitossa. Siellä rapisee jo ennen kuin ilmassa huomaa
mitään. Sataa rakeita. Paisuneen kevätpuron ulina kilpailee yhäti
kiihtyvän rapinan kanssa.
Ja kesken kaiken, pyryn ollessa sakeimmillaan, repeää pilvimuuri, ja
aurinko viehättävän seurueensa ympäröimänä katselee avoimin kasvoin tätä
näytelmää. Suvi ja talvi...
* * * * *
Noin pari tuntia pyryn tauottua minä lähdin kävelemään ja katsomaan,
miltä maailma näyttää.
Satanut lumi oli saman tien sulanut, se oli ollut omiansa virkistämään
rukiin orasta, joka nyt vihersi heleämmin. Auringon valo tuli
repaleisten, hiukan levottomien pilvenjäännösten välistä ja levitti
ilmaan lähenevän illan aavistusta. Tunnelma on miellyttävän raukea kuin
lemmenleikin jälkeen. Tai paremmin ehkä tuntuu siltä, kuin olisi
päivällä joku juhlakulkue mennyt läpi kylän.
Tulen keskelle laajaa vainioaluetta, jossa tien vieressä seisoo kaksi
suurta haapaa. Pysähdyn niitten seuraan. Peltojen äärillä on nuorta
hakamaata, josta nyt jo kuuluu monta uutta laulua. Koiraspeipposet
helistävät yhtä ja samaa säveljaksoaan, joka suusta suuhun kulkee kautta
haan. Ja siinä välissä koettaa keltasirkku saada lyhyen sanansa
sanotuksi...
-- On, on se kiuru... Kylläpä tämä on rikas päivä. -- Haapojen
kukkanuput aivan elävät silmissä, kun ne huomaavat minun iloni.
Totisesti on suuri ero elpyvän haavanoksan ja savisen sänkipellon
välillä, josta se kohoo. Mutta sieltäpä se kumminkin kohoo. Minä
tarkastelen sitä kauan, hymähdän omalle lapsekkuudelleni, mutta en voi
kuitenkaan mitään sille, että mielessäni syttyy ajatus toisensa jälkeen,
mitä kummallisimpia ajatussarjoja, jotka lopulta tuntuvat liikkuvan itse
oksassa. Tämä lienee seuraus pitkällisestä yksinäisyydestä; katoaa pois,
jahka suvi tulee. -- -- --
Kylässä menee joku nainen saunaa lämmittämään. Tie, jota hän kulkee, on
aivan sula ja näyttää täältä kaukaa ruskealta. Naisella on päässä vaalea
liina, se vilahtelee iloisesti, tuntuu siltä, kuin liina liikkuisi omin
valloin. Se johtuu siitä, että ilma taas on hiukan pimentynyt, kun
taivas on mennyt pilveen. Minä palaan kotiin, lakaistulle pihamaalle.
Huomaan, että on jo ilta. Sauna on lämminnyt ja selitteleiksen savun
jätteistä...
On vain vuorokausi kulunut siitä eileniltaisesta, mutta se tuntuu jo
jääneen yhtä kauas kuin viime talvi. Tämä päivä on ollut niin pitkä ja
monivivahteinen, että sen jättämä vaikutelma nyt illan tullen lievästi
väsyttää mieltä. Tuntee kuin hienoa kuumetta liian voimakkaitten
aistimusten ja mielikuvien jälkeen. Mätänevän kuloruohon ja lahopuun
lemu kiihottavat vieläkin. Linnut eivät tosin enää laula, sillä ilmassa
on hiukan kaamea sävy. Lännessä näet ovat pilvet kokoontuneet jäyhäksi
röykkiöksi, jonka alareunasta aurinko vaisusti katselee. Sekin on
väsynyt kokopäiväiseen kujeiluunsa. Kuuta ei näy; se oli kaunis eilen
illalla, kun kevät vielä oli talven puolella, mutta nyt on jo
kesä-kevät. Sade on tulossa.
Ja niinkuin vanha hyräily palaa mieleeni sama tunnelma, joka ennen
pienenä ollessa tällaisina iltoina minut aina valtasi. Juuri kun sadetta
tai ukkosta odotettiin, ja pirtissä istuivat isä, äiti ja joku tuttu
kylänihminen ennen saunaan menoa, silloin halusin minä retkeillä pois
kotopihalta haan taakse, jonne pirtti ei enää näy, mutta sen läsnäolon
kumminkin miellyttävästi aavistaa. Pimennyt ilma ja alkava ukkonen
vallitsi siellä jo täydellisesti, niinkuin olisi ollut kaukana
takamaalla, kuuli synkän illan uhkaavat tohahdukset, sai kahden kesken
katsoa silmästä silmään myrskyä, joka siinä kenenkään aavistamatta jo
vaani, odottaen yön tuloa. Mutta kun se ensi kerran ulvahti, saattoi
juosta kotiin, hiukan märkänä, tavoittelevat kauhut kintereillä...
Järven rannassa siinä kohden, missä joki laskee, on jo sulat vedet, ja
laakea ruohoton rantakaistale kaartuu siinä pehmeänä ja upottavana
vettyneeltä kaislalta lemuten. Sen ja kovan maan rajassa kurkottavat
pajut vettä kohden kukkivilla latvoillaan. Niiden valkeus on heleämpi
nyt pimenevässä illassa kuin päivän valossa, ja välistä juoksevan joen
vilinä panee nekin hiukan väräjämään.
Kullakin paikalla on oma aikansa, jona sitä on katseltava, jolloin sen
tunnelma on vahvin. Tällaista joensuuta ja järvenrantaa on katseltava
pilvisenä huhtikuun ehtoona, kun sade on lähellä ja pajut valkoisissaan.
-- -- --
Puolen tunnin päästä on porraskivi kirjava. Sade alkaa ja paisuu hiljaa
ja varmasti. Luonnossa on jotain lähestyvää, se ikäänkuin kyyristyy
kokoon, vetää päällensä pimeän peiton ja antaa sataa kaiken yli, mikä
päivällä toimeliaana väreili. Mutta se ei ole enää kuoleman unta. Sen
unelmat liikkuvat kesän intohimoja kohden, nousevat maasta ja täyttävät
ilman, joka siitä syystä nyt pimeässä sateessakin uhkuu lämmintä
lupausta.


"Aikamme uros"
Kaksi kirjettä

Hyvä Ebba
Kiitän sinua siitä aivan erikoisesta ystävällisyydestä, jota nyt ja
aina olet minulle osoittanut. Mikään ei olisi tietysti hauskempaa
kuin saapua luoksesi tanssiaisiin, mutta -- ei sovi nyt. On
tapahtunut kaikenlaista, jota en oikein viitsisi sinulle, naiselle,
yksityiskohtaisesti kertoa. Ei tosin mitään odottamatonta,
päinvastoin olen syvimmässä tiedossani jo kauan ollut selvillä
siitä, että niin tulisi käymään. Olen tuntenut sen lähestyvänä
välttämättömyytenä, yrittänyt tosin salata sitä itseltänikin
samalla tavalla kuin ympäristöltäni, jonka toisaalta olen -- ehkäpä
sinunkin -- huomannut samaa ajatusta kätkevän ystävällisten
katseittensa pohjalle. Koko luonteessani ilmennyt pulppuileva
nykyhetken ilo on ollut vain tuon salaisen tiedon aiheuttama
sielullinen reaktio, tarkoitettu sitä sotkemaan. Olen näyttänyt
itsestäni erästä kuvaa, joka liikkeitä, äänenpainoja, vieläpä
mielentiloja myöten on ollut näennäinen. Niinkuin näyttelijä, joka
kesken näytöksen voi pahoin, mutta kestää miehuullisesti loppuun
asti, jolloin hän viimeisin voimin laahustaa sivuhuoneeseen ja
toisten avulla saa päältään epämukavan puvun ja peruukin. Eikä
kukaan yleisöstä aavista, mitä viimeinen aaria häneltä kysyi.
Minä pelastuin loistavasti yleisöltäni, siitä on todistuksena se,
että minut vielä kutsutaan aristokraattisiin tanssiaisiin. (Tämä ei
tarkoita sinua loukata, mehän emme ole kahden maailmassa.) Nyt on
minun kuvani lakannut olemasta; niinkuin ihmiset teatterista, niin
rientää minunkin yleisöni siellä paljoakaan minua kaipaamatta. Ja
minä -- olen taas pitkästä aikaa tavallinen mäkitupalaisen poika,
niinkuin en olisi ikänä Helsinkiä nähnytkään. Noitten kurttuisten
vanhempieni ymmärtämätön aherrus on tuottanut kielteisen sadon,
heidän turhamaiset toiveensa ovat elämän ehtoolla pettyneet. Ja ne
lukemattomat pikku-setelit, joita suojelijani vuosien kuluessa
vierailuilla ovat käteeni pistelleet, ne voidaan nyt merkitä
kansantaloudelliseksi tappioksi. Se jalo uhrautuvaisuus, jota
kirkonkylän neidit osoittivat järjestäessään minun kouluaikanani
pikkuiltamat minun avustamisekseni, se on nyt saanut
tragikoomillisen värityksen. Tässä minä nyt olen, heidän
"maisterinsa" ja "tohtorinsa", oleskelen ja kuljeskelen täällä
mäkituvassa, syön perunoita ja juon kahvia. Maantiellä minua vielä
tervehditään lakkia nostamalla, mutta naapuritöllin akka näyttelee
jo minua tirkistellessään arveluttavasti latteita etuhampaitaan.
Luulen, ettei minun käy täälläkään pitkälti oleminen.
Tällä hetkellä on minun ikävä sinua enemmän kuin ketään muuta.
Tunnen sinun olevan jossain lähelläni, jos suljen silmäni, näen
kuvasi silmäluomissani, ikäänkuin sanattomasti keskustelisit
kanssani. Jos sinä luet tämän sopivassa mielentilassa, olen varma,
että sinäkin tunnet samaa ja voit sielussasi pelastaa sen, minkä
tämä kirje asettaa vaaraan, nim. meidän ehjän toistemme
ymmärtämisen. Siihen luottaen minä sinulle näin kirjoitankin,
vaikka itsessään on kovin kummallista, että mäkiräätälin poika
puhelee jalosukuiselle Ebba ------lle kuten kunnon sisarelleen.
Mutta katsos, Ebba, sinähän et tiedä minusta juuri mitään, vaikka
olemmekin niin läheiset. Ja kun minulla nyt on sellainen tunne,
että meidän hyvä välimme on muutenkin jonkun verran vaarassa, niin
täytyy minun käyttää sinulle sanoja ilmaisukeinona sellaisistakin
asioista, jotka näin kosketellessa helposti värähtävät rikki tai
synnyttävät tympäisevän juhlallisuuden... Me istumme siis nyt vain
vähän aikaa hämärissä, ja tuttavallinen keskustelumme on hiljakseen
pyrkinyt ja lopultakin joutunut siihen arkaan asiaan, jonka me
kumpikin tunnemme olevan meidän välillämme, siihen hiljaiseen
skandaaliin, jonka minä näytän tehneen, mutta jossa minä syvemmältä
katsoen olenkin vain luonnonlakien tahdoton välikappale. Tällainen
tunteellinen keskustelu ei ole niin vaarallinen siinä tapauksessa,
että heti sen jälkeen pitkäksi aikaa erotaan. Ja mehän olemme jo
eronneet, tiesi puhelemmeko enää koskaan suullisesti. Vaihdetaan
nyt nämä yhdet kirjeet ja sanotaan sitten hyvästi. Sinä ja minä...
Kun sinä tulit minun tielleni, olin minä juuri kenenkään
aavistamatta sivuuttanut huomattavan vaiheen elämässäni.
Lapsuudenrakastettuni (siitähän en ole sinullekaan mitään
maininnut), hän joka siihen asti oli antanut itsetiedottoman
sisällyksen elämälleni, oli nyt äkkiä muuttunut vieraaksi
ihmiseksi. Ja hän oli tehnyt sen sellaisten seikkain jälkeen, että
hänen silloin jos koskaan olisi pitänyt tuntea olevansa yhtä minun
kanssani. Erotessamme viimeksi olin lähtenyt melkein suoraan hänen
sylistään, ja vaikkemme välillä olleet sanaa vaihtaneet, oli hän,
kun jälleen aikojen päästä hänet tapasin, vieras ihminen.
(Sivumennen: voitko sinä, nainen, selittää tämän? Hän itse ei sano
mitään.) Minut valtasi melkein samanlainen surunvoittoinen tunnelma
kuin ennen pikkupoikana lähtiessäni täältä syrjäisestä mäestäni
kansakouluun. Aavistin, että uudet ajat olivat alkamassa, ja
halusin kiireesti vaihtaa ympäristöä, saada uusia suhteita uusiin
ihmisiin, unohtaa. Silloin kutsui serkkusi minut luokseen ampumaan
pari viikkoa ennen lukukauden alkua, ja siellä me tapasimme
toisemme eräänä iltana. Ja siitä alkoi se uusi aika, jota
kauneimmalta puolen kuvaa ystävyyteni sinuun. Niin niin, sellainen
soma rajapyykki sinä olet.
Sehän oli hyvin tunnelmallinen elokuun ilta, jona me tutustuimme.
Me olimme Harryn kanssa palanneet järveltä ja pelasimme
päivänhämyssä shakkia, kun sinä tulit. Tervehdittyämme me
istuuduimme jatkamaan peliä, ja sinä jäit sitä seisaalta
seuraamaan. Muistan, että sinulla oli huivi päässäsi. Kun minä
mietin siirtoa kovin kauan, otit sinä minun hevoseni ja siirsit.
Minä en sanonut mitään, katsoin sinuun, mutta sinä katsoit vain
peliä. Juuri kun Harry oli tehnyt vastasiirron, tuli hänen äitinsä
sisään, sinä huusit hänelle iltaa, ja jo jutellen hänen kanssaan
siirsit minun toista hevostani ja sivumennen kuiskasit: shaktorni!
ja poistuit sitten tätisi seuraan sen enempää meistä välittämättä.
Peli kesti pimeään asti, mutta minä voitin saatuani sen tornin.
On ihan varmaa, että miehen ja naisen tuleva suhtautuminen
toiseensa riippuu paljon heidän ensimmäisen kohtauksensa sävystä.
Sinusta ja minusta tuli sinä iltana ystävät, heti niin läheiset,
etten ainakaan minä usko meidän "sielujemme" koskaan vieraantuvan
toisistaan, vaikka olosuhteet estäisivätkin meitä enää tapaamasta.
Minun sortuneelle sydämelleni oli tällainen ulkonaisestikin arvokas
ystävyys lääkitsevää palsamia ja ihanaa on nyt muistella niitä