Helmivyö: Suomalaista runoutta - 3

Pimeässä Pohjolassa.
Onnet olkohon omanne
Lukemattomat luvulta,
Niinkuin pilvessä pisarat,
Niinkuin koskessa kiviä,
Alla virran villapäitä.
Koska päivät päättynynnä,
Ero viimeinen edessä,
Herra teidät helmoihinsa
Korjatkohon kaunihisti,
Sinne teidät siirtäköhön,
Kussa iloa ijäti
Riemun runsaissa tuvissa.
(Painettu 1764).


Paavo Korhonen.

Syntynyt 1775 Rautalammilla. Oli talon vanhin poika, vaan heitti
talonhoidon nuoremmalle veljelleen, sentähden että oli viinaan menevä.
Wietti aikansa enimmiten metsänkäynnillä ja kalastamisella. Kuoli
syksyllä 1840 kalastusretkellä veneesensä.
Ensimäiseksi hänen runoelmistansa tulivat painetuksi muutamat virret v.
1799. Toisia sekä runoja että virsiä löytyy sekä erikseen painettuna
että sanomalehdissä. Walittu kokous tuli painosta 1848.

Talonpojille.
Joll' on oppia otsassa,
Sill' on nappia nutussa,
Housuissa hopeakello.
Kuninkaall' on kultakruunu,
Herrat hattua pitävät;
Kyntömiehell' on kypärä.
Herrat käyvät saappahissa,
Toisen vuoron tohvelissa;
Wiertomies on virsuillansa.
Herran on kädessä keppi,
Puhe pulska mestarilla;
Peltomies on pelon alla.
Herroilla kupera kappa,
Syvä säkki mestarilla;
Talonmies takana silmin
Astuupi aitan ovelle.
Joll' on virka pienempikin,
Sill' on paita palttinaninen;
Palomies on paikkaisissa,
Riihenpuija rikkuneilla.
Kuules kuitenkin minua
Taitava talon isäntä:
Älä suutu säätyhysi,
Älä virkahas vihastu,
Waikka vaivalla kovalla
Maasi mahtihin rakennat,
Pidät pellon pehmeänä,
Ojit korpia kovia,
Wäännät leivän lapsillesi,
Ruumistasi raukeaksi,
Kun ompi kipeä selkä,
Kaikki hartiat hajalla.
Sitä miestä mielellänsä
Herratkin hyvin pitävät,
Jolta saavat saatavansa,
Wähät viemiset välistä,
Sille vielä viipymättä
Kirkkoherrankin kotona
Kahvikuppi kannetahan,
Luona lukkarin samaten
Aamuryyppy annetahan.
Nimismiehet mielellähän
Kelpomieheksi kehuvat,
Sanovat salituvissa:
"Istu nyt, hyvä isäntä,
Ota ryyppy oivallinen,
Panepa paritsat päälle!"
Sille mestarit menevät
Työhön ilman tinkimättä,
Sille rengitkin rupeevat
Ilman paljon pyytämättä,
Piiat vielä pyrkimällä
Laurinpäivänä paneivat.
Eihän maailma mahissa
Pysyisi talonpojitta,
Herrat ei herrana kävisi,
Eikä mestarit eläisi,
Kun ei maata kynnettäisi.
Maasta maalima elääpi,
Sekä suuret että pienet,
Maastapa makeat saapi
Maasta vääntyypi väkevät
Hapain kaikki hankitahan
Kaiken kansan tarpeheksi.
Siis sinä, siveä vaari,
Taitava talon-isäntä,
Jolla on omasta työstä
Tavaroita tarpeheksi,
Et huoli hätäillä siitä,
Jos herra hevosen kanssa
Tuleepi tuvan etehen.
Käske kohta kiirehesti
Rengin riisua hevonen,
Kanna kauroja etehen;
Käytä herra kammarihin,
Pane pöytähän pötyä;
Laita lapsi naapurihin,
Rannin vaarille varoitus,
Kutsu kanssanne ruualle.
Itse istu pöydän päähän,
Ota pottu polvillesi,
Pidä käessäsi pikari.
Sitte haastele hyvästi,
Herran kanssa kaunihisti,
Tiedustele taitavasti
Kaikki yhteiset asiat,
Kanssa kaukaiset sanomat.
Kun on sitte siitä päästy,
Laita saatavat samalla,
Panepa paras hevonen
Kyytihin kylänväliksi.
Maksa palkka mestarille,
Rengille rehellisesti;
Pidä vaivasten varalla
Reisuissa rehellisyyttä,
Niin sä astut arviossa
Pienen porvarin sivuhun,
Kauppamiehen kunniahan,
Etkä väärähän vaella,
Waikka vanhaksi eläisit.
(P. Korhosen 50 runoa ja 6 laulua, 1848).

Turun palosta.
Pääskynen teki pesänsä,
Laululintu laitoksensa,
Tälle maalle tultuansa,
Katon alle kartanolle;
Siinä siitteli sukunsa,
Kasvatteli kaltaisensa;
Waan ei saanut sille vielä
Laulu-ääntä laitetuksi
Tällä maalla täydellistä.
Otti matkan ulkomaalle
Mennäkseen meren ylitse;
Siellä nuoret nuotin oppi,
Lapset laululle osasi,
Kerkeisi keväällä tänne,
Aivan äänellä samalla,
Emän entisen tavalla.
Saman linnun laatuisiksi
Papin pojat pantaneenko,
Kun ei koskana kotona,
Ikänään isän tykönä
Saada niistä saarnamiestä,
Menevätä messun töille,
Ennenkun etäällä käyvät,
Aina aikansa asuvat
Akatemian tuvissa.
Siellä ne sanoja saavat,
Miehet miehiksi tulevat,
Astuviksi alttarille,
Meneviksi messun töille,
Waan se oiva oppihuone,
Akatemia Turussa,
Joutui valkean varaksi
Tuimassa Turun palossa,
Joka siellä seinät särki,
Kivimuuritkin murensi,
Kaasi kirkon kelloinensa,
Torni-uurit urkuinensa,
Monta kallista kalua,
Jotk' on kaikki kaivattavat.
Kuss' on kulta ja hopea,
Kussa vaski, missä rauta,
Tina tuhkana vajosi,
Posliini kävi poroksi,
Lasi lankesi muruiksi.
Talot ja talon tavarat,
Katupuodit kaikkityyni
Tässä täysineen menivät,
Nousivat nojassa tuulen
Pilven mustan muotoisiksi,
Alle taivahan tasaisen.
(Samasta kirjasta).

Nimismies Kokista.
Ruunun Kokki, Jämsän Kokki, Rautalammin Kokki,
Reikänuttu, paikkapöksy, takkukarva takki.
Kokki, joka kypsen kysyi, kypsen kyllä tiesi,
Kypsen tehdä taitamatta, kypsen kyllä löysi.
Kokki, joka koiran juonet kaikki kyllä tunsi,
Kokki, joka koplotella miehen taskut taisi.
Ruunun roisto, Jämsän jättö, kovan onnen Kokki,
Rahan kurri, velan herra, koko tämä Kokki.
Monen miehen mieltä myöten teki tämä Kokki;
Jolla oli, siltä otti, peijakas kun petti.
Siinä armo sekä hirmu rinnatuksin pantiin,
Että aivan äänetönnä iso aika oltiin;
Kaikki perhe pelästyypi: "Mitähän nyt tehdään!" --
Kokki kovin vihastuupi: "Kyllä se nyt nähdään!" --
"Älä suutu, hyvä herra, kyllä minä annan,
Kun ma katson kassojani, tasan tässä pannaan".
Heti kohta kestinkihin ukko akkoinensa
Kutsuttihin kirkkotieltä, vanhin poika kanssa.
Eipä Kokin kestingissä haihtunut miehen hattu,
Se ol' harva viinaryyppy, joka siellä sattui;
Piti viedä viinakannu, josta suuhun saatiin;
Kuiva oli kahvipannu, mitäs sille taittiin.
Wiekää, veikot, velkakirjat, kyllä Jaakko jaksaa;
Yhtähaavaa saatte rahaa, Kokki kaikki maksaa.
Ettei Kokki, velan herra, paljoutta pelkää!
Weitset, piiput, viinaryypyt, kaikki hän ne maksaa,
Säkit, kontit, pytyt, saavit, tämä velkasaksa;
Woit ja talit, kenkäparit, vaikka mitä otti;
Palsarin se poikinensa ottamassa voitti.
Tämä Kokki, Kokin poika, Kokin koulun käynyt,
Konstillisen Kokin mahdin koulusta on tuonut.
Jämsän joki, Rautalampi tämän Kokin tietää,
Ettei tämä kokki ole, joka puuron keittää.
Kokin pitää pitäjätä ahkerasti ajaa,
Kerustella keittämistä, särvintä ja suolaa,
Muuta kanssa kaikellaista, josta soppa syntyy;
Kokit ei ne paljon puista, keittohon ne tyytyy.
(Samasta kirjasta).

Laulu ja viina.
Löytyypi kultaa kupiksi,
Jos talonpoika tahtoo,
Hopiata housun napiksi,
Ken kaluksi sen kahtoo;
Löytyy myös sanoja virsiksi,
Kun etempätä etsii,
Ja laitteleepi lauluiksi,
Runoiksi tehdä viitsii.
Waan aina tulee varoa
Ne monet väärät värsyt,
Ettei laki sua sakoita
Ja pane pahat reisut;
Niin saatkin laulaa helistää,
Ett' oikein seinät soipi,
Olutta juoda välistä,
Kun kallo kantaa voipi.
Se mielen tanssiin taivuttaa,
Myös antaa vähän voimaa;
Kyll' uni muuten saavuttaa,
Jos välill' ei saa hoivaa,
Ja tekin, neidot naitavat!
Myös olette yhtä taitavat,
Jos itse vähän juotte.
Miehellen ei tuo mitään tee,
Jos ryypyn, kaksi ottaa,
Waan kolmas mieltä koittelee
Ja neljäs älyn voittaa.
Wiinast' ei tule viisaus,
Kun sitä paljon ryyppää,
Waan kevyt mieli, kerkeys,
Sen kanssa olla pyytää.
(Samasta kirjasta).


Jaakko Juteini. (Judén).

Talonpojan poika Hattulan pitäjästä, syntynyt Heinäk. 15 p. 1781, tuli
v. 1800 yliopistoon. Aikoi tulla papiksi, mutta luopui sitten
uskonnollisten epäilysten tähden siitä aikomuksestaan. Haki v. 1810
Hallitusneuvokunnan suomentajan virkaa, mutta ei saanut, sentähden että
hänen oikokirjoituksensa poikkesi tavallisesta. Pääsi 1813 majistraatin
sihteeriksi Wiipuriin, josta virasta otti eron 1840, ja kuoli Kesäkuun
20 p. 1855. On toimittanut Suomeksi suuren joukon runovihkoja sekä
muutamia suorasanaisiakin kirjoja. Ruotsinkielisistä on mainittavin
'_Tankar i varianta ämnen_', joka viimeinmainittu jumalattomana
julkisesti poltettiin. Hänen kuoltuansa tulivat kaikki suomenkieliset
teokset uudestaan painosta 9:ksi vihkoksi kerättynä.

Panettelijalle.
Poika, älä panettele
Wirkamiestä vikain tähden!
Jos ei joskus opettaja
Tietä taivahan osanne,
Eikä olis oikeuden
Tuntoakaan tuomarilla,
Harvoin sinä suutarilla
Näet kengät kelvolliset,
Puukon parahan sepällä.
(Pilakirjoituksia 1816).

Peruukista.
Menot, muodit muuttelevat
Itseänsä ihmisillä;
Tapa hyvä, tapa huono
Aina vaatii vaihetusta
Maassa monella tavalla.
Näinpä poistuivat peruukit
Peittämästä paljaspäitä,
Hartioita hautomasta;
Mutta tukat muuttumatta
Säilyvät nyt säästyneinä
Niskaluilla niiden miesten
Halpain, jotka halajavat
Ilman aikoja isoilla.
(Pilakirjoituksia 1816).

Almu.
"Eikös mahda majakunta,
Paitsi palkkaani virassa,
Antaa almua minulle?"
Kysyi lukkari lujasti
Lukijalta läksyänsä,
Huoneen taulua tavaillen.
Kohta lukija kokoopi
Ajatukset ahtahatkin,
Wastajaapi vakaisesti:
"Kerran kuulin kirkkoherran
Sanelevan saarnassansa
Tuosta taulusta totuutta,"
"Ettei suuta sidottaman,
Pidä härän hännällisen
Riihen työssä raskahassa.
Herra, vieläpä vähemmän
Saapi sulkea siteellä
Suuta härän hännättömän,
Joka ammuu ahkerasti!"
(Pilakirjoituksia 1816).

Eeva.
Naiset Eevan ensimäisen
Elämätä
Kyllä moittivat monasti,
Että otti oksan alta
Omenaisen,
Jolla jäähdytti himonsa.
Waan ei tutki tyttäremme
Tapojansa
Itse tarkalla tavalla;
Moni täällä täysin kourin,
Kahmaloonsa
Ompi oksatkin kokoillut.
(Ajanviete 1817).

Aatami.
Asia on Aatamista
Aikanansa,
Jota syyttelee jokainen,
Että heitto hempeänä
Hedelmälle
Otti omenan akalta.
Mutta näin on meno meillä
Maassa vielä:
Harva hillitsee himonsa.
Jos nyt joku vaimon vesan
Waarallisen
Toisi ehdoksi eteemme,
Että olis omenainen
Otettava,
Puussa killuva punainen,
Kyllä näkis kaikki kansa
Kohdastansa
Luonnon heltyvän lujankin.
(Ajanviete 1817).

Juomalaulu.
Janon juoma sammuttaa,
Janottakin juoda saa
Kuivakaulainen.
Poikajoukko, laula, juo!
Makea on malja tuo
Waahtoharjainen.
Olut voiman vahvistaa,
Kannu kestin kaunistaa
Lorutessamme.
Riemu rinnat ylentää,
Waivammekin vähentää
hurratessamme.
Joskus jalo Suomi suo,
Että poikajoukko juo
Ämpäristäkin.
Älä käänny nukkumaan!
Saata kannu kulkemaan
Nääntyneenäkin!
(Pilakirjoituksia 1816).

Laulu elämän nautinnosta
Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla,
Nauttikaamme elämätä iloll' ihanalla!
Pois, pois karvaus!
Wältä, veikko, huolet!
Pois, pois valitus!
Taita tuskan nuolet!
Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä
Aina niinkuin päivänpaiste syksyisellä säällä.
Pois, pois vihainen
Wäliltämme vaino!
Pois, pois salainen
Kateuskin kaino!
Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen,
Riemun päivä ruskoittaapi kaunis, koittavainen.
Pois, pois turmelus!
Hyvä hyvin käytä!
Pois, pois huokaus.
Toivell' onni täytä!
Kaunis, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme,
Onpi toivo, sielun valo, vaelluksessamme.
Pois, pois epäilys
Erhetyksen yöstä!
Pois, pois pimeys
Tunnosta ja työstä!
Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa,
Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta.
Pois, pois kuitenkin
Kuolon pelko peitä!
Pois, pois pikemmin
Murhe musta heitä!
Missä lienee muuttumatta olo maamme päällä?
Tyytyväisyys onpi vasta onnen täyte täällä.
Pois, pois viipyköön
Murhepäivä meiltä!
Pois, pois pysyköön
Itku ilon teiltä!
(Waikutuksia 1816).


Kaarle Aksel Gottlund.

Syntyi Helmik. 24 p. 1796 Ruotsinpyhtään (Strömfors) kappelissa, josta
kuitenkin jo hyvin pienenä muutti Juvalle, mihin isä tuli
kirkkoherraksi. Tuli Turun yliopistoon 1814, mutta meni 1816 Upsalaan,
ja vaelteli 1817 sekä 1821 Ruotsin ja Norjan suomalais-saloissa.
Palausi 1834 kotimaalle, jossa 1839 pääsi Suomenkielen lehtoriksi
Helsingin yliopistoon. Siinä virassa elää vielä nytkin.
Hänen suomenkielisistä teoksistaan ovat merkillisimmät: _Otava_ I, II
1828 ja 1832, _Runola_ 1840, runokalenteri _Sampo_ 1845, sanomalehdet
'_Suomalainen_' 1846 ja '_Suomi_' 1847-49, ynnä _Fredman'in lauluja ja
loiluja_ I, II 1863, 1864.

Kedolla.
Kosket pauhaavat,
Linnut laulavat
Kauniilla äänellä keväällä;
Kaikk' on soreat,
Kaikk' on koreat,
Kaunis on kedolla kävellä.
Lähteet läikkyvät,
Lehdet leikkivät,
Kukin on iloinen itsestään;
Kukat kullassa,
Madot mullassa
Tuntevat tulen jo sisästään.
Tulkaa veikkoset!
Suomen neitoset
Kauniiksi päätäns jo koristaa,
Kukkas-sangoilla,
Ruusupannoilla
Tahtovat teidätkin kaunistaa.
Kukat väilyvät,
Helmet häilyvät
Heidän kauniilla kauloillaan;
Tyttöin parvessa
Soitan sarvea,
Aloitan päiväni lauluilla.
(Otava I 1828).

Toivotus.
Kuules, mun kultani,
Ainoa armaani,
Maikki on marjassa,
Lehmäin on karjassa.
Min nyt uotan
Ja toivon ja luotan,
Ettei mun sormeni soittaisi suotta.
Woi minun kultain
Kun katosit kauas,
Wiivyit niin viikon kuin oisit jo haudass'.
Käänny nyt jälleen
Ja joudupas väleen,
Tule, mun tuttuni, tyköni jälleen!
Halata soisin, ja
Antava oisin
Suloista suuta niin
Paljon kuin voisin;
Antaisin suuta
Ja antaisin muuta,
Jos tulet tänne kun huiluni huutaa.
Mansikkamarjain
Ja koirain ja karjain,
Kaikki ma annan ja sinullen tarjoon!
Juustot ma annan.
Ja kannulla kannan
Makeimman maidon kuin pöydälle pannaan!
(Samasta kirjasta).

Juomalaulu.
Jos oisi viinaa saavikin täys,
Tarttuisin korvahan kohta;
Kuulespa, kultainen, -- tottapa käis,
Syntyisi siitä jo ottaa. --
Nelin ryömyisin maattaisiin siin',
Hampailla pitäisin saavistain kiin'.
Jos oisi viinoa saavikin täys',
Tarttuisin korvahan kohta.
Waikka ois raskas kuin rautakin, niin
Huokea oisipa kantaa;
Kaikinpa voimin ma ottaisin kiin',
Nostaisin tuota kuin santaa.
Mieltyisin, veikkonen, osuudellans --
Laulellen tanssisin korennan kanss'
Waikka ois raskas kuin rautakin, niin
Huokea oisipa kantaa.
Empähän laskisi lähellekään,
Ei likitienoille ketään,
Sulkisin portin ja jos jonkun nään,
Piiskalla joutuisin hätään.
Jokapa tohtii, niin -- tulkohon vaan!
Tottapa korennon käteeni saan. --
Empähän laskisi lähellenkään,
Ei likitienoille ketään!
Niinpä, kuin herra, ma eläisin siin',
(Karhuna monikin konttaa)
Jos satais saavihin, taivaastakin,
Peikkoja vaikk' miten monta --
Niin heitä piiskaisin, ajaisin pois,
Antaisin kyydin, jos saavistain jois.
Niinpä, kuin herra, ma eläisin siin' --
Karhuna monikin konttaa.
(Fredman'in lauluja ja loiluja I).


Abraham Poppius.

Syntynyt 1793, kuoli kesäk. 19 p. 1866 kappalaisena Juvalla.
Koko joukko hänen runoelmiansa löytyy Arvidson'in toimittamassa
"Oskyldigt Ingenting", joka annettiin kesken vuotta kielletyn 'Äbo
Morgonblad'in sijaan tilaajoille, ynnä muissa sanomalehdissä.

Kukkasen taivas.
Oli se kaipo kukkasella kaunoisella,
Waippakorvalla valitus,
Ettei häntä lentäväksi Luoja luonut,
Eikä suonut soittajaksi;
Ettei kieltä kimalaisen kukka saanut,
Jolla maistaisi mesiä;
Että itse iloitsisi, imeksisi
Hyvän henkensä himoja.
Waanp' on Luoja lausununna, luotuansa,
Kukan korvahan korean:
Kun sun neitonen näkevi nuorukainen,
Sulhaselleen säilyväinen,
Niin sen silkkisiivillänsä, sinisilmän,
Näet lentävän lähelle.
Eipä lintu lentäväinen liukkahampi
Kuin se neito nurmen päällä,
Eipä perhonen pikemmin pakeneva
Kuin se tyttö on tuleva;
Eipä lumi varvikossa valkoisempi
Kuin sen käs' on kaunokainen.
Niinpä tulet tyvestäsi taitetuksi,
Nouset neitosen nisille.
Eipä taivas täydellinen täytelämpi
Nuoren rintoja Rikiinan;
Eipä mesi mehiläisen mehuisampi
Kuin on huulet Hilturilla.
(Arvidson'in 'Oskyldigt Ingenting'issä 1821).

Punnittu Amor.
"Nyt mä kerran koitan,
Kosk' on tässä puntar',
Miten painat kunnar',
Jonka tuskin voitan?"
Lausui neito muinen,
Lieto, naurusuinen.
Waakapuulle laittoi
Afroditen lapsen,
Wastapainoks hapsen
Palmikosta taittoi:
Hapsi maahan sousi,
Amor ylös nousi.
"Raskas on kuin lammas
Joka karva mulla!
Miss' on paino sulla,
Pieni irvihammas?
Eikö voima aina
Wäkevässä paina?"
Tyhjän olla antoi
Toisen vaakalaudan,
Sitäp' ilma kauan,
Joss' ol' Amor, kantoi;
Hän lens' päällä ilman,
Käänsi neiden silmän.
Neito päätä viskoo
Ihmetellen: "Kas! kas!
Povessa niin raskas!
Sua, sisalisko,
Kenpä taisi luulta
Keveemmäksi tuulta?"
Wielä koitti kerran
Sinisiiven kanssa;
Perhokin painollansa
Woitti pienen herjän!
Hän liekkui vaakapuulla
Ja nauroi, sormi suulla.
(Sanansaattajassa 1833).

Laurin saalis.
Kerran kysyi Kyprialta,
Hengeltä hempeyden,
Erospa emoltansa:
"Saisinko ma kerran käydä
Pohjan kansat katsomassa,
Millä lailla miehet siellä
Sekä emännät elävät?"
Äiti ääntääpi hänelle:
"Pakkanen paahtaapi,
Poikani, Pohjan mailla,
Siellä jääksi jähmettyisit.
Jahka kevät kerkiääpi,
Joudat mennä joutsenien
Johtomiesnä juonen kanssa."
Alkoi päivä Afrikassa
Waivata varilla;
Lähestyi Lämpölässä
Matkalinnun majan muutto.
Läksi joukko joutsenia,
Joiden kanssa kaitsijaksi
Lapsen laittoi äiti kaunis.
Evästetty emältänsä
Hemmuilla, heluilla,
Wyötetty suosinvyöllä,
Tuli poika Pohjan maille.
Tahtoi siellä talvellakin,
Wilullakin viekastella,
Mutkaellen muotoansa.
Oli Lauri laitellunna
Lankoja laduille,
Risuihin rihmaksia,
Oli pannut pajatsimet
Waskisihin valjaisihin,
Oli raidat raudoitellut,
Kultaellut kuusamikot.
Charis kyyrymöisillänsä
Puikkiipi puistossa;
Kuristi kurelanka,
Siirsi surma silmukkansa
Pienen herjan hengen päälle,
Että luuli lumiseksi
Jänöksi jähmettyvänsä.
Kurkku kurjalla kähisi:
"Kypria, kylmästä
Avita armotointa!
Neittä kolme neuvo tänne
Poloiselle Pohjan maalle!
Charis kaunoinen pelasta
Karjalaisen kattilasta!"
Kuuli Lauri kuikutuksen
Koipesi kotoa,
Kiljaista kimmautti:
"Laukkaa juoksen langoilleni!
Jop' on totta toisen kerran
Käynyt näätä käntällensä
Tahi suurempisukuinen!"
Wäärin polvin ponnistaapi
Suksilla suoremmin
Pyynnille pyssynensä,
Tullen kammahtui kun katsoi:
"Ihme! Kumma! kuka tässä?
Poika kaunis, kahden vuoden,
Tapioltani tapettu!"
Kaappajaapi kainaloonsa,
Laukaisi lankansa;
Sieppasi silmukasta
Helmalapsen hermottoman.
Suukosteli surmattua
Polvillansa porkan päällä,
Sadatellen sallimusta.
"Niinpä, Luoja, loit minua
Ikuiseks itkuksi,
Syypääksi syyttömästi!
Mikä tulleepi minulle
Muu kuin kauhea kadotus!
Woi jos vielä virkoaisi,
Kun ma koittelen kotona!"
Pisti pienen konttihinsa;
Päinehen, päivineen
Sopikin solkenahan.
Siellä herjäkäs herähtyi
Äitelistä äimyksistä.
Nuolen tuskaa tuottavaisen
Laurin laukaisi lävitsen.
Sitten naiset naimattomat
Taivutti talossa
Rakkauden rahkehia
Ottamahan olkapäille.
Povet poltteli pojilta,
Wäänsi mielet miehiltäkin
Nurin narin narrin töihin.
Senp' on Lauri langoillansa
Sairauden saattanut,
Poloinen poika parka!
Itse istut akkunassa,
Yli öitä yksinäsi;
Kasvot kuuta katselevat,
Ajatus on Aunen luona.
(Sanansaattaja 1833).


Kaarle Saksa.

Suomussalmen kappalaisen poika, syntynyt 1796, tuli Yliopistoon 1815,
ja kappalaiseksi Suomussalmelle 1822, kirkkoherraksi Hyrynsalmelle
1848, kuoli 1849.
Hänen suomentamiansa runoelmia löytyy useampia Turun viikkosanomissa
1827, Fortell'in lauluvihkossa "Koottuja suomalaisia lauluja" 1828,
Oulun viikkosanomien ensimäisissä vuosikerroissa ja Lönnrot'in
Mehiläisessä.

Rakkauden huokaus.
(Ruotsista.)
Kun silmäät, salauvat
Mureeni murtavat;
Kun naurat, kuvauvat
Taivaat toivottavat.
Silmäni sulollansa
Kauneuttas katselee,
Waan varoin nähtävänsä
Petellä pyytelee.
Usein mull' unessa
Kuvailee kasvosi;
Waan uni on ohessa
Ja mennyt muotosi.
(Turun viikkosan. 1827).

Joutsen.
(Runeberg'in mukaan.)
Periltä ruskopilvien
Kun joutsen iloissaan
Wajosi luokse vesien,
Hän lauloi tullessaan.
Hän lauloi: "kevät kaunis on,
Niin kaunis Pohjanmaan;
Sen päivä pitkä, suruton
Ei yötä muistakaan!"
"Siell' suovat koivut, pajukot
Niin majat suojaiset;
Siell' lystit uida aallokot
Ja lahdet kultaiset."
"Siell' on niin hertas, suloinen,
Kun siell' on kultani;
Siell' onkin rakkaus kotoinen,
Siis sinne haluni."
Näin kulki, salmi salmelle,
Se joutsen Pohjolaan;
Ja poven kullan povelle
Hän käänsi, lauloi vaan:
"Ah! jos en ilomesiä
Ijäti maistanut;
Oon uinut Pohjan vesiä,
Hyväillyt, laulanut".
(Oulun viikkosanomissa 1834).

Inkerin valitus.
(Tegner.)
Syys on ja yö,
Aallot ne myrskynä laivoa lyö;
Kuitenkin ois hupa kuolla
Ulkona tuolla.
Kauan ma näin
Purjeen, -- nyt poikkesi läntehen päin;
Autuas hän jok' on veillä,
Frithion teillä!
Aaltonen, oh!
Ellös sä nouse, jo viet kovin, jo!
Loistakaa, tähtyet taivaan,
Retkille laivan.
Keväillä, hei!
Jälleen hän saapi, vaan Inkeri ei
Nää sitä, vastaan ei juokse
kultansa luokse.
Multahan maan
Raukka on riutunut rakkaudestaan,
Näin yhä kuihtuva kurja,
Weljien orja.
Haukkanen, sun
Heitti hän hyväilläkseni mun.
Woi, mitä antava oisin,
Sulle nyt toisin.
Siipesi sai
Lemmetär muinen -- ja lenteli vai
Sulhoaan etsien harras,
Mailmoilta marras.
Ei mua vois
Siipesi pienoiset kantoa pois;
Tuonelta lentimet oivat
Saan ma -- ne voivat!
Kuoltuani,
Frithioa tervehdi, lintuseni,
Ja aina, kun itkeepi kulta,
Tervehdi multa!
(Mehiläinen 1836).


Eerikki Ticklén.

Pyhäjärven kappalaisen poika, syntynyt 1794, tuli yliopistoon v. 1815,
kappalaiseksi Kärsämäelle (Pyhäjoen pitäjää) v. 1824, ja kuoli 1827.

Neidon valitus.
Eipä mene mielestäni,
Eikä muistosta murene,
Armias ihana aika,
Jona lasna lauleskelin,
Pikku piikana visersin,
Ilolla ihanan linnun,
Leipojaisen leikitsevän
Tuolla pilvien povilla,
Wapahana, vaivatoinna.
Wapaa vaivoista sydämen
Tuudin ennen tuulen lailla,
Kiidätin kipunan lailla.
Lensin lehtenä lehossa,
Perhosena pyörtänöillä;
Mehun maistelin makean
Kukan kultaisen kupista,
Hopealta hohtavasta.
Murehille muukalaisna
Ilona istuin aholla,
Mehumiellä mättähällä,
Istuin kukkana kedolla,
Lempeästi leikitellen
Suloisten sisarten kanssa
Tyvenesti tuuditettu
Tuulen hengeltä tulevan
Metisestä manteresta.
Levon kuvana levolla
Nukuin nurmilinnun lailla;
Rauha rakkahin rakensi
Sijan sivuuni suloisen,
Eikä uhkannut uneni
Waivalla valkenevaisen
Päivän, pahoilla suruilla
Sydäntä nyt suitsuvaista.
Mikä nyt juoksi mieleheni?
Mikä aivooni osasi
Aivan ankara ajatus?
Mikä syttyi sydämeeni
Tuli ennen tuntematon?
Äitin mulle äännettyä:
"Jo nyt vuotta viisitoista
Kohta, pikku piikaseni,
Olet jättänyt jälelle!"
Nousi nousulla nisäini
Suitsu outo sydämeeni,
Huoli uusi huivin alle
Povehen pullistuvahan.
Niin on tukala tuvassa,
Mieli raskas manteressa,
Ei ole lehdossa lepoa,
Eikä onni oksapuiden
Asu mustan varjon alla.
Waiva vaivuttaa levolle,
Waiva vaivaapi uneni,
Uuden päivän paistehelle.
Tuolla syteevi sydämen
Peitetyissä pohjukoissa
Tuli toivon tuntematon
Tuli syteevi tukala,
Jot' en saata sammutella,
Enkä raski raiskaella.
Tuonne kiiruhtaa kivasti
Kaikki kieleni tarinat,
Yksinäni ollessani,
Tuonne aivoni ajatus,
Tuonne suosio sydämen
Toivon poluille pimeän,
Ahtahille aavistuksen,
Sydämelleni suruisten,
Sydämelleni suloisten.
(Topelius Wanh. run. II 1823).